|
Post by Petra on Oct 15, 2013 22:56:14 GMT 2
Tiistai 15.10.2013: Eljas VuorinotkoKännykkäni pirisi seitsemän aikaan aamulla ja oli lähellä, ettei ilmakehässä havaittu lenteleviä Nokioita. Nousin sängystä haukotellen ja tepastelin aamupalalle. Kello näytti tosiaankin vasta seitsämää, mutta syksyinne päivä lupaili aurinkoisesta ja ikkunasta kajasti jo epämääräinen punertavanlila valo, kun aurinkokin yritti kammeta itseään ylös. Hytisin itsekseni, kun ajattelin, että jo tunti sitten joku tallityöläinen oli lähtenyt laittamaan tallia kuntoon. Vedin aamupalan naamani ja piikitin insuliinit itseeni, vetäen sitten tallivaatteet päälle: Armeijanvihreä t-paita, mustat kolitsit, tallikengät turvakärkineen ja musta tallitakki olivat pian ylläni, kun kello näytti jo kahdeksaa: työvuoroni kuitenkin alkaisi siinä kymmenen maissa ja jos kävisin ruokakaupassa matkalla niin ehtisin hyvin yhdeksäksi tallille. Niinpä kävelin aamuauringon editse tolpan nokassa olevalle italiaiselle urheiluautolleni - Fiatille - ja hyppäsin viininpunaisen auton kyytiin, lähtien ajelemaan kohti pientä kauppaa. Lopultakin matkani päätyi Vaahterapolkuun kellon näyttäessä varttia vaille yhdeksää. Näin pihalla Milan, joka lähestulkoon juoksi edestakaisin viedessään hevosia pihalle. Muutama hoitaja ja yksityisenomistajakin näytti vievän hevosia pihalle, jolle kohotin kulmiani. Ensimmäinen työvuoroni oli ollut lauantaina ja eilinen aamuvuoro, joten en alkanut arvailemaan muiden nimiä, joten saapastelin suoraan Milan luo, kysellen syytä kiireeseen. "Mulla ku ei ollu eile työvuoroa ni menin huoletta istumaan iltaa ja täs taas nähään! En kyl enää ikinä juo, ikinä! Voi luoja, heräsin joskus puol ysiltä ja kaikki hevoset sisällä ja ääh! Voitko sä hei auttaa, sisäl ei oo enää ku Deisi... Ja Riimi ja Deisi varmaan. Ainii ja Tuikku, jos viitit, ni sille voisit heittää viel loimen niskaa!" nainen sepitti minulle antamatta suunvuoroa, joten hiipparoin tallille ja vein jättitammat Dianan ja Deisin pihalle, kun Riimin heitti pihalle joku punapää. Palailin talliin, jossa Tuikku hörisi itsekseen. Vedin pullukalle tammalle keltaisen fleeceloimen päälle, taputellen tammaa. "Mitää, ootkos sä vauvaa saamassa nii ... Tuus nätti nyt, viiää sutki haukkaa happea" jutustelin suokille sen hamutessa hiuksiani, kun kiinnittelin fleecen etuosaa. Talutin mallikkaasti käyttäytyvän suokin puoliveritamman Annan kanssa tarhailemaan. Mila repäisi minut jo mukaani, kun olin juttelemassa tammakaksikolle, joka hörisi ja pörisi naamalleni lämmintä ilmaa. Kuljin nöyrästi Milan perässä ja pian Mila ojensikin minulle talikon. Lähdinkin siivoilemaan tallin toista päätä kuin mitä Mila ja heitin takin yltäni. Sain mukavasti tkemistä eikä minun edes tarvinnut yrittää leikkiä sosiaalista. Putsasin karsinoita hiki hatussa, huomaten tallityttöjen pitkät katseet suuntaani. En ollut vielä tuttu näky tallilla ja ehkä sukupuoleni aiheutti hämmennystä... Tai lävistykset, punaiset hiukset tai jotain. Saimme lopulta Milan kanssa tuntihevosten karsinat putsattua parin hoitajan ja yksitysenomistajan avustuksella, jonka jälkeen kipittelin Mlan perässä, kysellen, voisinko olla vielä hyödyksi. Milan neuvoessa minut yksityisten puolelle siivoilemaan tallia yleisesti singahdin tallin puolelle, joutuen pahaan tilanteeseen - newforestia taluttava tyttö moikkasi minua ja oli jo tulossa juttelemaan, kun käännyin kannoiltani tyttöä moikattuani ja hävisin satulahuoneesen kuin olisin muistanut jotain tärkeää. Menin taukohuoneeseen istuskelemaan. Jääkaappiin olin aamusella tuonut colan, jota lipitin hieman, ennen kuin kurkkasin yksityispuolelle, josta poni omistajinene oli jo hävinnyt. Hiippailin harjaamaan tallin käytävän ja laitoin samalla hevosten karsinoiden edessä lojuvat tavarat järjestykseen. Siivoilin vielä pesukarsinan shampoo- ja sun muut tököttipullot järjestykseen, mennen sitten pihalle heinäkuorman kanssa. Kello oli vähän vaille yksitoista, kun aloin kantaa tarhoille heiniä - en viitsinyt ottaa kottikärryjä, joten jouduin juoksemaan heinien kanssa edestakaisin, mutta mitäs pienestä lihaskunnon kohottamisesta. Puolen tunnin jälkeen kaikki hevoset olivat saaneet heinänsä turpiensa eteen ja siitä jatkoinkin sitten rehulaan, jossa aloin laittaa purnukoita järjestykseen - olisipahan tulevaisuudessa helpompaa löytää kaikki. Olin ollut aamutallissa aivan pulassa kun en löytänyt alkuun mitään ja nyt järkkäiltyäni tavarat olin ainakin itse tyytyväinen siisteyteen. Kello oli yksi, kun ratsastustuntilaisia alkoi ilmestyä tallille, joten itse livahdin taukohuoneeseen. Minua vastaan tuli Isabella, jota moikkasin ujosti ja hivenen vaisusti, häviten sitten sohvan syövereihin taukohuoneessa. Pöydälle oli joku tuntilainen tuonut putoamiskakkunsa, joten nappasin siitä pienen palasen ja annoin pienen palan jalkoihin tulleelle Wiennallekkin. Koira tunki syliini ja pian silittelinkin maassa istuvan, päätään polvellani lepuuttavan koiran silkkistä päätä ja korvia. Tuntilaisia tuli ja meni ja näyttelin keskittyväni puhelimeni näpräämiseen, kunnes vuoroni loppui ja liukenin tallilta - hyi kauhea, melkein jouduin sosialisoitumaan! Starttasin auton pihasta ja lähdin köröttelemään kohti kotia tyytyväisenä päivän saldoon. // Mä mikään puli ole! *Enpä* Ja tervetuloa vaan sinullekkin meidän sekopäiseen joukkoomme. Halusit tai et, täällä sinä joudut vähän leikkimään sosiaalista, sillä nää muut hiipparit mitkä täällä pyörii eivät kovin ujoimmasta päästä ole Kyllähän nää suurin osa on näihin miespuolisiin tallilla kävijöihin tottuneet, mutta onhan se uus tuttavuus aina uus Voi olla että joudut sietämään tota tuijottelua vielä piiiiiiiiiiiiiiiiitkään.
|
|
|
Post by Mila on Oct 20, 2013 12:42:20 GMT 2
20.10.2013
- Hemmetti! ärähdin, kun saappaani luistivat lumella ja tuiskahdin takamukselleni keskelle takapihaa. Lumi oli yllättäen päättänyt tulla tupsahtaa maahan ja oikein rankalla kädellä. Eiliset maastoestekisat onneksi saatiin käytyä läpi ilman, että olisi pitänyt kaivaa esteet lumen alta esiin ja suurinosa ratsastajista oli tajunnut laittaa hevosilleen hokit ennen kisapäivää. Siinähän sitä oltais oltu jos olisi pitänyt sairaala-autoja ja makkara-autoja tilailla kesken kisojen kun kaikki olisivat katkonneet ruumiinosiaan. Pitäisi vähän tarkkailla tätä lumimäärää niin tietäisi kehtasiko sitä Wia Lactean porukkaa päästää radalle...
Hevoset mollottivat vielä sisällä, koska en ollut niitä vielä aamuruokien jälkeen pihalle vienyt, sillä tuttavani oli luvannut tulla kengittämään koko katraan talvea varten. Oli se hyvä kun oli näitä tuttuja hevospiireissä vaikka millä mitalla niin ei tarvitse varailla aikoja vaan he uhrasivat minulle vapaapäivänsä. Kjehkjeh. Itsellänihän ei vapaata taaskaan ihan heti näkynyt. Milja olikin ottanut loparit ja Sari oli Englannissa Moonan kanssa, joten apukäsiä olisi kiva saada lisää... Onneksi sentäs se Eljas oli tullut meille töihin. Eilen oli muuten hiljainen jätkä ollut ihan onnesta soikeana kun kuulema hänen shirevarsansa oli syntynyt. Markus-reppana oli vissiin luullut että saisi Eljaksesta rupattelukaverin, mutta mies oli hiljainen kuin mikäkin ja hieman pisti miettimään et miten se jaksaa täällä meidän "hullujen huoneella". Vaan työt se teki oikein reippaasti, joten siitä ei ollut motkottaminen.
- Terve taloon, kengittäjä-Reiska huikkasi tallin ovelta, kun lakaisin tallikäytävää. - Täälläkös oli kengitettäviä kopukoita muutama? - Moi! Joo, saat itse päättää mistä alotat, mä siivoon sillä välin näitä karsinoita. - No, alotettaankos sitten vaikka tästä... Mikäs tämän nimi on... Didistä, Reiska mutisi ja kurkkasi karsinaan, jossa pieni pilkullinen poni seistä nökötti. Otin tamman käytävälle ja Reiska hoiti homman loppuun itse. Juttelimme niitä näitä siinä kengityksen ohessa ja raahasin hevosia ulos sitä mukaan kun niillä oli talvipopot jalassa. Pihaton porukka oli kengitetty jo viikko sitten. - Oliko niitä yksityisiä vielä? Reiska kysyi kun olin vienyt Riimin pihalle viimeisenä. - Hmm... Lalla, Samu ja Hukkis kuulema tarvii hokit, ne ovatkin tuolla toisella puolella.
Siirryimme yksityisten puolelle ja nopeasti Reiska oli hokit saanut kenkiin. - Eikös tämä ollut teillä tuntikäytössäkin joskus? Reiska kysäisi, kun kävi Lallan "kimppuun". - Joo oli, mutta myin sen sitten hoitajalleen, kerroin. - Piti saada muutenkin vähän tilaa kun se Tuikku ne varsat pyöräyttää. Lucakin on nyt pari viikkoa koeajalla eräällä tytöllä... - Ahaaa, aivan. Se oli se arabi? - Joo, juuri se.
Kun Reiska kaasutteli tallipihalta pois päin, hyppäsin traktorin rattiin ja aurasin pihan sekä parkkipaikan puhtaaksi.
|
|
|
Post by Mila on Oct 23, 2013 18:41:40 GMT 2
23.10.2013 Mielenterveys koetuksella (Markus)
- Selitä! älähdin Milalle, joka iloisesti vihellellen asteli taukohuoneeseen. - Selitä mitä? Heilutin naisen edessä lappua, jonka olin tulostanut netistä. Otsikkona oli myytävät hevoset ja kumman tuttuja nimiä olin sieltä bongannut: Hilla, Fella, Damon ja Erica. - Aattelin vähän uudistaa tätä hevoskantaa, Mila vastasi kohauttaen olkapäitään. - Veera tule tänää hakemaan Peikon sekä Ynnin. - PEIKON? YNNIN? jos olisimme olleet piirretyissä, leukani olisi valahtanut lattiaan asti hämmästyksestä. Toi akka oli mennyt sekaisin! - Niin? Eli kipaiseppa hakemaan ne sisälle ettei Veeran tarvi niitä jahdata tarhasta kii, Mila tuhahti ja kaatoi kuppiinsa kahvia. - Eljas, sano säkin nyt jotain? puuskahdin työtoverilleni, joka vain istui tuppisuuna sohvalla ja rapsutti Toheloa. - Öh... tämä öhisi ja painelin hieman tuohtuneena ulos taukohuoneesta. Mila ei ollut sanonut sitten halaistua sanaakaan hevosmyyntiaikeistaan. Kuinkahan montaa märisevää tyttöä pääsisin kuuntelemaan kun he tajuaisivat hoitsujensa lähtevän uusiin koteihin. Noh, onneksi Riimi jäisi tänne! Toivon mukaan... Tai sitten minä itse ostaisin sen jos tuo sekopäinen tallinomistaja päättäisi ruunan myydä.
Peikko seistä tönötti jo tarhan portilla ja hirnui kuuluvasti minut nähdessään. - Mennään mennään, mutisin kun ruuna yritti tunkeutua ulos tarhastaan heti, kun raotin porttia. Eipä aikaakaan kun huomasin portin lämähtävän sepposen selälleen ja ruuna mennä pinkoi tukkaputkella kohti tallia. Itse roikuin riimunnarussa ja "luistelin" läpi lumisohjon hevosen vetämänä. Onneksi Rebekka oli Zombin hakenut jo aikaisemmin sisälle niin ei tarvinnut sitä lähteä metsästämään kissojen ja koirien kanssa, sillä ei puhettakaan että olisin ehtinyt porttia kiinni laittaa... - Varo vähän! joku kiljahti, kun ryntäsimme Peikon kanssa tallin ovista sisään ja suorilla ruunan karsinaan. - LäähPuuh, Sori! huohotin ja laitoin karsinan oven visusti kiinni. Peikko pyöri hetken karsinassaan etsien heiniään, mutta kun niitä ei löytynyt, tuli se karsinan ovelle norkoilemaan ja huutamaan. - Eljas, hoidaks ton? sanoin uusimmalle työntekijälle, joka nyökkäsi varovasti. Ihme hiljainen hissukka... Puhuis nyt ees jotain! Vai onks se saanu noista läväreistään jonkun myrkytyksen joka on vieny sen puhekyvyn?! Kävin hakemassa Ynnin sisälle ja annoin sen hoitajan Kapen harjata tamman vielä viimeisen kerran. - Voih, mulla tulee sua niin ikävä, Kape niiskutti karsinassa ja pakenin nopeasti paikalta. Työvuoroni oli muutenkin jo loppunut, joten päätin lähteä kotia kohti...
|
|
|
Post by Mila on Oct 24, 2013 10:43:43 GMT 2
24.10.2013 Sataa sataa ropisee. (Mila)
Voi sitä riemun määrää, kun Vika ja uusin tulokas Huhu pääsivät pitkästä aikaa tarhaan nujuamaan. Rapa lensi ja persaukset nousivat yläilmoihin sekä ilosta kiljahdeltiin kuin viimeistä päivää. Jälleennäkemisen riemua? Olihan se aikamoinen mekkala ollut eilen illalla tallissakin, kun Huhu oli talliin astellut ja perimmäiseen karsinaan päästyään hoksasi, kuka siinä naapurikarsinassa oli. Näytti että molemmat pikkusuokit olisivat vaikka menneet läpi karsinan seinän jos siinä ei olisi ollut näköyhteyttä toiseen. - Tässähän meinaa tulla ihan tippa linssiin, Petra huokaisi katsellessaan kasvattiensa telmimistä. Nyökkäsin. Koko ikänsä kahdestaan ihmisten kanssa tekemisissä olleet suomenpienhevoset olivat jälleen yhdessä eikä minulle tulisi mieleenkään niitä erottaa enää koskaan. Ja sen olin Petrallekkin luvannut. Kaksikkoa ei näyttänyt vesisade haittaavan tipan tippaa. Lumestakaan ei ollut jo toista päivää kestävän vesisateen vuoksi tietoakaan... Oli se kyllä paljon nätimmän näköistä silloin kun oli lunta. Lallakin seistä tönötti heti tarhan portilla tympääntyneen näköisenä, kun kävelimme siitä ohi. "Eikö täältä pääse sisälle?!"Eljas asteli meitä vastaan mutisten jotain Erican, Hillan ja Fellan sisällehakemisesta. - Siellä on joku Jazzumi... selitti. - Ahaa, joo! Tosiaan olikin puhe että hän tulee katsomaan niitä, läpsäisin kämmenen otsalleni. Muistini oli hyvä, mutta lyhyt. Kipaisin hakemaan Ynnin, Petra lupasi hakea Fellan ja Eljas meni hakemaan Hillan. Kun kolmikko oli tallissa, Jazzumi tutki kaikki perinpohjin ja kävi koeratsastamassa kaikki kolme. - Aivan ihania! Voisin melkein koko kolmikon napata itselleni, nainen ilmoitti hymyssä suin. - Hahah! Ne on kyllä aika lutusia kaikki, myhäilin tyytyväisenä. - Niistä on kyllä tullut muitakin tarjouksia. Teen päätöksiä viimeistään viikonloppuna et kuka lähtee mihinkin. - En yhtään ihmettele että on! Mutta ilmoittelethan minulle jos edes joku näistä lähtee mulle? - Totta kai ilmoitan jos joku näistä sulle lähtee, lupasin. Jätin Eljaksen vastailemaan Jazzumin kysymyksiin (muahahahaa, joutuipa poika vähän sosiaalista leikkimään) ja lähdin itse keittelemään kahvia sekä rupattelemaan Helenan kanssa, joka oli juuri pamahtanut paikalle. Myös Iiris, Elisabeth ja Mira tallustelivat paikalle, sillä kolmikko oli kuulema menossa kahdelta alkavalle ratsastustunnille. - Iirikselle Erica, Miralle Nappi ja Elisabethille Vika, Helena jakoi hevoset ja tytöt näyttivät enemmän tai vähemmän innostuneilta ratsuistaan. - Hitsi mä oisin halunnu Erican jos en sitä saakkaan ostettua, Elisabeth huokaisi ja vilkaisi minua vaativasti. Hymyilin vain pirullisesti kahvikuppini takaa Jorin hoitajalle. Ennnn varmasti sanois juuta enkä jaata kenellekkään ennen kuin olisin päätökseni hevosten uusista kodeista tehnyt... Valinnan vaikeus mulla kyllä tulis... - Erica on jo sisällä, Jazzumi kävi just koeratsastamassa sen, kerroin Iirikselle, joka oli juuri sadetakkia vetämässä ylleen hakiakseen tamman sisälle. - HUH! Hyvä, Iiris puuskahti helpottuneena. Kaatosade pyyhki parhaillaan tallipihaa... Elisabethilla ja Miralla ei niin hyvä tuuri käynyt vaan he joutuivat hakemaan ratsunsa sisälle. - Sanokaa Markukselle tai Eljakselle et ottaa Huhun sisälle kans ettei se jää yksin sinne tarhaan, huikkasin tyttöjen perään kun he hieman nuristen lähtivät taukohuoneesta. - Selvä! Jazzumikin tuli kahvittelemaan taukohuoneeseen ja selitti omasta tallistaan ummet ja lammet ennen kuin lähti kotiinsa. Itse jäin jumittamaan tietokoneelle katselemaan myytäviä hevosia sekä vastailemaan sähköposteihin. Mielenkiinnosta menin Jazzumin tallin sivuille ja hoksasin tällä olevan myytäviä huskyn pentuja. Ei kun soittoa naisen perään...
|
|
|
Post by Mila on Oct 25, 2013 0:11:03 GMT 2
25.10.2013 Kaikenkarvaiset ystävämme
Jazzumin auto kaarsi jo heti aamusta tallipihalle ja syöksyin naista vastaan innoissani. - Huomenta päivää, Jazzumi huikkasi ja kaappasi auton takaosasta syliinsä pienen pörröisen "paketin". Mico oli tullut kotiin! - Oiiiiii, se on vielä suloisempi kuin kuvissa, lässytin ja nappasin hämillään olevan huskynpennun syliini. Sinisilmäinen uroskoira nuoli naamani heti paikalla ja hykertelin tyytyväisenä. Nyt oli tallissa "kunnon" vahtikoira! Pysyy ne hiipparit kaukana, himputti sentäs!
Mico-niminen koira kipitti minun ja Jazzumin perässä, kun kävelimme sisälle talliin. Wienna ja Tohelo nukkuivat molemmat sikeässä unessa taukohuoneen sohvalla, mutta uni loppui siihen kun pentu kaksikon huomasi. Molemmilla oli kunnon wtf-ilme, kun ne saivat osakseen Micon hellyyden osoituksia kesken unien. Tohelo hyppäsi häntä paksuna kirjahyllyn päälle, mutta Wienna innostui heti uudesta kaverista ja pian kaksikko sinkoili pitkin taukohuonetta leikkien. - Noh, ainakin ne tulevat hyvin toimeen, Jazzumi totesi väistäessään nujuavaa koirakaksikkoa. - Entäs toi kissa? Vilkaisin hyllyn päältä mulkoilevaa Toheloa ja hymyilin: - On se tottunut muihinkin koiriin. Eniten sitä taitaa ottaa tällä hetkellä päähän se, että sen unia häirittiin.
Kun Tohelo oli hetken seurannu koirien touhuja, se hyppäsi varovasti alas hyllyn päältä ja meni itsekkin tekemään tuttavuutta pienen rasavillin pennun kanssa. Mico oli heti innoissaan uudesta ystävästä, mutta Tohelo ei niinkään. Hieman se huitasi sitä tassullaan ja pentu juoksi heti pöydän alle piiloon uikuttamaan. - No, ei kai sua sattunu, huolestuin ja kurkkasin pöydän alle. Mico heilutti häntäänsä, nuolaisi minua nenän päästä ja meni sitten takaisin Tohelon luo, huomattavasti rauhallisemmin. Tohelo näytti siltä että kohta lämäsee uudestaan, mutta kun se tajusi ettei Mico aikonut sitä suihinsa pistää, se rupesi kehräämään ja puski itseään pentua vasten. Tällä kertaa se oli Micon vuoro näyttää wtf-ilmettään kissan kiehnätessä sitä vasten, mutta istua tökötti paikoillaan.
Jazzumin kanssa poristiin niitä näitä kahvittelun seassa kun Markus asteli taukohuoneeseen. - Mitä helv... hän ähkäisi kun sai vastaansa kissan ja koiran sijasta kaksi koiraa ja yhden kissan. - Miiiilaaaaa, Markus vonkaisi ja yritin piiloutua lehden taa piiloon. - MIKÄ tämä nyt sitten on? - Se on Mico, eikö olekkin söpö? sanoin ylpeänä ja Markus rapsutti pentua mahasta. - Tietääkö Joonas? - Tietää! Sille tää oli ihan fine, vakuutin. No ei se ihan fine ollut, mutta koko illan kestäneen selittelyn, vinkumisen, vonkumisen ja lopulta mykkäkoulun päätteeksi Joonas oli huokaissut: "Hyvä on, osta se." - Siitä tulee meidän vahtikoira, sanoin Markukselle ylpeänä. - HAHHAHAHAHHAHAHAHHAHHAHHAAHHAHAH! Markus repesi aivan täysin. - Mitä?! - Mila... Mä voin vaikka laittaa pääni pantiksi, että tosta koirasta tulee sellanen lellipenikka joka juoksee jokaista murtovarasta vastaan ihan vain sen takia että luulee saavansa niiltä rapsutuksia, Markus hekotti. - No pyh! - Tohelokin on parempi vahtikoira kun kumpikaan näistä, Markus räkätti pidellen vatsaansa. Ei se nyt noin hyvä juttu voinut olla? Kuin Markuksen sanoja vahviistaakseen Tohelo rupesi riehumaan ja sivuttain pomppi karvat pystyssä pitkin taukohuonetta. Jazzumiki nauroi vedet silmissä ja minä mökötin. Pyh.
Jazzumi jäi vielä pariksi tunniksi "roikkumaan" tallille, ihan vain haaveilemansa tammakolmikon vuoksi. Mico, Wienna ja Tohelo seurasivat meitä kuin hait laivaa koko ajan... Hieman meinasi Micoa itkettää kun Jazzumi sitten lähti takaisin kotiinsa jättäen koiranpennun meidän hoiviimme. - Älä huoli pikkuinen, mä pidän susta huolen, hymyilin pennulle. Aiiiiiiii että se oli suloinen. Äkkiä se Micon ikävä unohtui, kun tallille rupesi porukkaa valumaan ja kaikki halusivat lelliä pikkuista koiranpentua. Joonaskaan ei ollut yhtään myrtsinä kun Micon näki työpäivänsä päätteeksi - päinvastoin! Mies oli heti ihan myyty! Yöllä meinasi hieman ahdasta olla, kun minun ja Joonaksen lisäksi sängyn valtasi Wienna, Mico ja Tohelo... Ja suurimman osan sängystä itselleen varasti se kaikkein pienin: Tohelo. Vaikka kuinka olin päättänyt ettei elukat sänkyyn tule, niin kappas kummaa... Joka yö ne samaan sänkyyn änkesivät. Mutta ei niille voinut sanoa ei!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 26, 2013 19:38:42 GMT 2
Wia Lactea Vaahterapolun maastareilla!26.10.2013 Kellon lähentyessä kymmentä, olimme jo kahden traikun voimin ajelemassa kohti Vaahterapolkua. Rebekka ja Julia istuivat autossani, ja traikussa seisoskelivat Roosa ja Rita, joita pystyi seuramaan tuulilasiin kiinnitetystä näytöstä. Siellä hevoset tyytyväisenä mutustelivat heiniään, ja tytöt takapenkillä välipalaleipiään. Testosteronihuuruiset löytyi sitten toisesta yhdistelmästä - Markus ratissa, Eljas ja Jonah kyydissä, traikussa Reni ja Jaska. Pojat saavuttivat meidät vähän ennen kuin käännyimme Vaahterapolun pihaan, ja saatuani parkkeerattua trailerin nätisti tallin pihalle, oli pirteänoloinen tallinomistaja Mila meitä vastassa. Vaihdettuamme pikaiset kuulumiset, aloimme purkaa hevosia trailereista ulos. Roosa piti ottaa ensin, tammalle kun meinaa stressi iskeä joutuessaan jäämään yksin traileriin. Miehetkin olivat saaneet orit ulos ja siellähän ne hirnuen etti yöseuraa, hevoset siis. Mila ohjasi meidät talliin, ja saimme lainata neljää karsinaa hevosillemme. Tytöt toivat tammojen varusteet, ja alkoivat jo varustaa hevosiaan. Vaahtislaiset tulivat katselemaan "vieraita" hevosia, ja kyllä sai poneista olla ylpeä, kun ne kerrankin olivat edukseen. Kun oman tallin, kuin Vaahterapolunkin ratsukot olivat valmiita, siirryimme maneesiin, jossa selkäännousujen jälkeen tarkistettiin vielä vyöt ja jalustimet. Alkukäyntien aikana juttelimme Fredin selässä istuvan Milan kanssa päivän aikataulusta, ja sovimme ruokailun kahden aikoihin. Minä ja Markus vahtisimme maastareilla, Mila ratsastaisi ratansa ja siirtyisi sitten keittiön puolelle. "Voitte alkaa ravaamaan!" Mila huudahti ratsukoille, ja pian kaikki olivatkin ravissa. ".. ja muistakaa ohittaa oikealta ja kunnioittakaa muita," minä lisäsin vielä. Nojauduin maneesin katsomon seinään ja katselin ratsukoiden menoa maneesissa. Hyvältähän se näytti, ja melkein harmitti kun en itse ollut tuolla. Verkattuaan vielä hevoset laukassa, lähdimme maastareille päin. Milan uusi tallikoira Mico marssi vielä mukanamme, ja esitteli maastarit tallimme ratsukoille. Niin tukkeja, pöytiä ynnämuita löytyis, toivottavasti heppaset menisivät niistä yli. Sovimme radaksi kahdentoista esteen matkan, ja huomasin muutaman Vaahterapolkulaisen tytön juoksevan maastareille päin, ja saapuessaan paikalle, ilmoittivat he toimivansa apukäsinä maastareilla. Mila virnisti Fredin selästä ja pyysi tyttöjä siirtymään esteiden luo, ja aloitimme verkkahyppyjen ottamisen. Jaskalla ja Renillä oli aikaisempaa kokemusta maastareista, ja oreilta tämä sujuikin kuin tanssi ja ne varmasti liitelivät esteiden yli. Roosallekkaan nämä eivät kovin isoja ongelmia tuottaneet, varsinkaan kun korkeudet eivät olleet päätähuimaavat. Rita aluksi kyttäili muutamaa erikoisempaa ja värikkäämpää maastaria, mutta lopulta meni niistäkin yli. Myös Vaahterapolun ratsukoilla sujui hyvin, liekö johtui siitä kun oli tutusta radasta kyse ja hevosetkin olivat esteisiin tottuneet. Kun kaikki olivat saaneet verkkahyppyjä tehtyä useaan otteeseen, siirryimme radalle. Vaahterapolkulaiset saivat näyttää mallia ja mennä radan ensin. Ensin Mila Fredillä näytti mallia, ja hyvän suorituksen tekikin. Seuraavana Evie Tuulilla, sitten Petra Hukkiksella ja viimeisenä Iiris Rexonalla. Kaikki olivat yhtä hymyä, kun kukaan ei ollut kieltänyt ja muutenkin radat olivat hyvin suoritettu. Seuraavana oli oman tallin porukka, järjestyksessä Eljas Renillä, Julia Roosalla, Rebekka Ritalla ja perää piti Jonah Jaskalla. Niin Eljas kuin Juliakin saivat puhtaat radat, mutta Rita sitten esitti pelkäävänsä äskettäin hypättyjä esteitä, ja Rebekka selvisi radasta kolmella kiellolla. Leikkimieliset kisat kun olivat, ei häntä siitä hylätty, mitä nyt luultavasti viimeisenä olisi. Viimeisempänä, muttei välttämättä vähäisempänä ratsasti voitontahtoinen Jonah, joka ilmoitti jo ennen rataansa ratsastavansa nopeasti ja huolellisesti. Vähän naurahdimme tälle, oliko se edes mahdollista mieheltä? Tehdä kahta asiaa yhtä aikaa? Kymmenen minuutin kuluttua ukkeli ratsasti Jaskalla voitontahtoinen virne naamallaan ja selvähän se oli, Jonah oli ratsastanut puhtaan radan, ja sekunttikello näytti muita parempaa aikaa. Tuokin pitäisi joskus pudottaa maanpinnalle.. Mila oli jo oman ratansa jälkeen suunnannut loppuverkkaamaan kentälle ja riisumaan Frediä. Naista ei näkynyt enää meidän palatessa kentälle. Käskin ratsukoita suorittamaan pitkät loppuverkat, ja lähdimme sillävälin tarkistamaan ruuan tilanteen keittiössä, ja laskemaan tuloksia. Jonah'han siellä ykkösenä komeili, mutta seuraavien joukossa vaik sekunnit, tai oikeastaan murto-osat ratkaisivat. Tasaista oli, eikä kovin isoja aikaeroja ratsukoiden kesken, mitä nyt Rita oli vähän hitaampi kieltojen takia. Lähdimme takaisin tutulle kentälle päin, jossa muutamat vielä ravailivat ja suurin osa käveli pitkin ohjin. "Tulokset sitten selviää ruokailun jälkeen," ilmoitin ja pyysin vielä kävelemään muutaman kierroksen, kun osa hevosista näytti vielä vähän puuskuttavan. Milan talon ruokailu"salista" kuului tasainen puheensorina, kun autoin Milaa keittiössä. Juliakin tarjoutui avuksi ja tämän kanssa katoimmekin pöydän kymmenelle. Mila kantoi ison padallisen jauhelihakeittoa pöytään, ja taisi kaikki olla niin nälissään, ettei valituksen sanaa kuulunut ja itsellekkin kyllä ruoka kelpasi - viimeinen ruoka kun oli syöty ainakin kuusi tuntia sitten. Syötyämme alkoi valitus kuulua, nimittäin siitä, että tulokset pitäisi jo ilmoittaa. Hörpittyäni viimeisetkin liemet kulhosta, keräsin astiat Milan kanssa pois, jonka aikana Markus piti jännitystä yllä kertomalla vaihteeksi jotain kauhutarinaa. Saatuamme tiskit koneeseen, kaivoin lapun taskustani, ja teadraalisesti ilmoitin tulosjärjestyksen. Siitähän keskustelua syntyi, kuinka toinen muka oli ollut nopeampi ja niin edelleen. Rebekka pysäytti kiivaan keskustelun ehdottamalla seuraavaa ohjelmaa - tarinankertomista sana kerrallaan. Ensin kuului paljon vastalauseita, kuinka ollaan liian vanhoja tähän tai että täydellä vatsalla ei voi tehdä mitään, mutta kyllä marisijatkin pian suostuivat "leikkiin" mukaan. "Olipa," Rebekka aloitti. "Kerran," Julia jatkoi. "Poika," Markus sanoi. "Joka," Jonah ilmoitti tympääntyneenä, hän kun oli kuulunut tähän "liian vanha tähän"-kastiin. "Tykkäsi!" Mila huudahti keittiöstä. "Punaisista," pistin väliin katsoen seuraavana vuorossa olevaa Evietä, joka tokaisi: "Lehmistä." Jokainen sanoi vuorollaan oman sanansa, ja pian oli muodotunut tarina mustahiuksisesta maalaispojasta, joka kasvatti punaisia lehmiä, jotka kakkasivat valkovuokkoja. Pojalla oli myös yksisarvisia, jotka olivat sinisiä. Tarinan opetus oli Markuksen mukaan se, että vihreitä lampaita ei kannata pitää. Saatuamme tarpeeksi tästä, kuin muistakin keksimistämme leikeistä, tajusimme kellon olevan jo lähellä puoli viittä, ja lähdimme yhteistuumin tallin puolelle pakkaamaan tavaroitamme. Kuljetusvarusteet nelikolle päälle, ja Milan sytytettyä ulkovalot, lastasimme hevosemme trailereihin. Kiitimme mukavasta päivästä, ja halailuiden ja hyvän yön toivotusten jälkeen starttasi automme pihasta, ja näin oltin taas kokemusta rikkaampia! Kiitos hienosta päivästä, ja mielellään tulemme uudestaankin! PALKINNOT
|
|
|
Post by Mila on Oct 27, 2013 19:29:25 GMT 2
27.10.2013 - Laita se siihen Villan viereen, ohjeistin Iirista, joka oli sattunut sopivasti paikalle, kun uusin tulokas Merida tuli Dimman tuomana Vaahterapolkuun. Tyttö oli heti oikein mielellään lupautunut auttamaan tamman kanssa ja koska olin näin sunnuntaisin pääosin yksin tallilla töissä, apu oli enemmän kuin tarpeen. Hevoset hirnuivat jo tallissa vaatien päästä sisälle iltaheinien ääreen... Iiris talutti Meridan karsinaansa ja tamma ensin hieman hämmentyneenä pyöriskeli ympyrää, mutta rauhoittui sitten ja teki tuttavuutta naapurikarsinassa olevaa Villaa. Tammat pörisivät ja hörisivät sekä hieman paukuttivat jaloillaan karsinan seinää, mutta mitään hirmu "tappelua" ei syntynyt. Muita naapureita ei Meridalla olisikaan ennen kuin Tuikun varsat syntyvät ja ne emästään vieroitettaisiin.
Ei Merida ainoa uusi tulokas meillä ollut tälle päivää, ehei. Petran kanssa olimme tehneet vaihtokaupat päikseen ja Samu oli lähtenyt Carbonaraan kilpailemaan ravilähdöissä, mutta tilalle Petra oli ottanut Carbonaran Gilbert-nimisen kasvattini. Vedin hupun pääni suojaksi ja lähdin hakemaan hevosia sisälle. Koko päivän oli vaihteeksi satanut vettä... Tessa, Jonah, Iiris, Amanda ja Petra onneksi auttoivat minua urakassani, joten ihan hirmu pitkään ei hevosten sisälle raahaamiseen mennyt. Ja muutamat hevoset jo möllöttivätkin sisällä, kun hoitajat olivat niitä käyneet puunaamassa. Mico juoksenteli koko ajan haitolla, joten loppujen lopuksi kävin "heittämässä" sen häkkiin rauhoittumaan, sillä ei ollut lähellä etteikö muuten niin rauhallinen Celine ois huskya pamauttanut päin pläsiä. Koirasta meinasi siis jäädä pelkkä märkä läntti jälelle... Wienna kyllä juoksi Micon perässä komentamassa jos pentu meinasi ihan mahdottomaksi heittäytyä. Hoidimme hevoset ja tarkastimme ettei kenelläkään ollut haavoja tai mitään muuta pipiä missään, juttelimme niitä näitä, nauroimme Tuikun pallomahalle ja mietimme, millainen varsa Annalle mahtaisi tulla, kun sen olin astuttanut komealla rautiaalla holsteinoriilla. Se jää nähtäväksi... Rosanna oli jo vienyt Fellan pois tallilta, Jazzumi vielä valmisteli Hillalle ja Ericalle paikkoja tallillaa ja Rebekka samoin Damonin kohdalla. Pihatossakin olisi Damonin lähdön jälkeen yksi paikka vapaana, saas nähdä millaisen otuksen sinne löytäis...
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 30, 2013 19:55:15 GMT 2
Dina kertoo
Hiekka narisi jalkojeni alla. Kävelin hiljaista maantietä pitkin metsän keskellä. Mitenköhän äiti oli saanut minut suostumaan tähän? Olin muuttanut äidin kanssa vastikään paikkakunnalle, niiden erottua. Aika ennen eroa oli ollut kamalaa. Aamulla heräsin niiden huutoon ja illalla yritin sulkea korvani kinastelulta. Lopulta isä oli ostanut pikkuisen kämpän kaupungista. Äiti oli vuosien matkustelun jälkeen halunnut asettua aloilleen. Isä taas halusi jatkaa. Hän oli aina menossa, ympäri maailmaa. Kuulemma oli niin upeaa tutustua erilaisiin ihmisiin, heidän kulttuureihinsa ja elämäntapoihin. Ehkä sitten niin. Ei muuttamisessa muuten vikaa ollut. Oli toki haikea jättää kaverit ja synnyinkotinsa, punainen omakotitalo pienen kaupungin laidalla. Mutta pahin oli se, etten enää päässyt vierailemaan setäni luona.
Äidin ja isän ollessa matkoilla, olin aina asunut setäni luona vanhalla maatilalla. Siellä olin oppinut paljon. Olin oppinut pienestä asti kantamaan vastuuta ja toimimaan itsenäisesti. Olin auttanut setää tilan raskaissa töissä ja huolehtinut eläimistä. Töiden lisäksi olin saanut ratsastaa vanhalla Juntti- ponilla. Täytettyäni kahdeksan, setä oli alkanut opettaa minua ajamaan vanhalla ravihevosellaan Auralla. Nyt jouduin eroon hevosystävistänija sedästäni. Toki minulla oli ikävä myös muita tilan eläimiä, myös Halli- koiraa, jota olin pienenä pelännyt, mutta lopulta alkanut pitää paljon karvaturrista. Mutta se kaikki oli nyt taakse jäänyttä elämää.
Murahdellen palautin ajatukseni nykyhetkeen. Äiti oli saanut minut suostuueltua lähtemään läheiselle ratsastuskoululle. - Sinähän pidät hevosista, tallilla olo varmasti piristää, hän oli tokaissut. Mutta vihasin ratsastuskouluja. Kerran, kun olin halunnut aloittaa ratsastuksen, äiti oli vienyt minut tunnille. Uudelleen en mennyt. En voinut sietää sitä nipotusta. Tykkäsin tehdä asiat omalla tavallani.
Mutta nyt olin matkalla tallille. Itseasiassa punainen rakennus pilkotti jo puiden takaa. Joutuisin pian taas muiden katseiden alle. Tallin pihaan saavuttuani huomasin suuren oven, jonka luona oli nuoria tyttöjä hevosineen. Päätin kiertää toista kautta, sillä huomasin kauempana toisen oven. Enpähän joutuisi heti uteliaiden silmäyksien kohteeksi.
Sujahdin sisään tallin ruskeista ovista. Päädyin avaralle, hiljaiselle käytävälle. Pahaksi onnekseni huomasin läheisestä karsinasta astuvan ulos lyhythiuksisen tytön, joka oli pukeutunut mustaan huppariin. Hän vilkaisi minua hämmästyneenä, mutta hymyili sitten pienesti. - Moi, tyttö tervehti kohteliaasti. Voi ei. Toivottavasti en joutuisi kovin pahaan ristikuulusteluun. - Moi... mumisin. - Ootsä tunnille tulossa? Tää on väärä puoli. Tuntihevoset on tuol toisella puolella, tyttö sanoi varovasti. - En mä tunnille... vastasin katse lattiassa. - Muuten vaan. - Aa okei. Milan löydät sit tuolta - toimistosta. Se on ihan lähellä, kyl sä löydät, tyttö tokaisi viitaten kädellään oven suuntaan. Nyökkäsin. - Kiitti. Jatkoin matkaa ja sujahdin tytön neuvomasta ovesta sisään. Kukahan se Milakin on... Astelin katse maahan luotuna toimiston ohi eteenpäin, kääntyen milloin mistäkin ovesta, ja huomasin pian olevani toisella käytävällä. Varmaan siellä tuntihevosten puolella. Kuljin eteenpäin vilkuillen mitä erilaisempia hevosia. Kunnes saavuin erään karsinan luo, joka poikkesi muista yhdellä tavalla: sen asukki ei kurkotellut innokkaasti karsinan oven yli. Ei, hauskan värinen poni näytti takapuoltaan ovelle päin ja murjotti. - Hei, sanoi ääni yhtäkkiä takanani. Käännyin ja näin ruskeahiuksisen naisen seisovan hymyillen takanani. - Oletkin näköjään tekemässä tuttavuutta Harriin. Nyökkäsin hämmästyneenä. Kaipa sitten niin. - Olen Mila, tallin omistaja, nainen esittäytyi. - Mä oon Dina, mutisin. - Ootko tulossa tunnille? brunette tiedusteli. Miksi kaikki kysyivät sitä? - Ei kun mä vaan... Tulin kattelee. - Ahaa. No kyllä meiltä hoitohevosiakin löytyy, jos tunnit ei kiinnosta. - Onko Harrilla hoitajaa? kysyin hetken mielijohteessa. Kaduin heti kysymystäni. - Itse asiassa ei. Se on vielä aika uusi, ja -tuota... Semmoinen jääräpää eikä kovin suosittu. Se pysyy aika paljon omissa oloissaan, se nyt on sellainen.... Mutta ehkä se kotiutuu vielä. Ei se kovin mielellään ainakaan kuljetusautosta ulos tullut kun se tänne tuli, nainen vitsaili. Katselin ponin luimussa olevia korvia. Sittenhän me ollaan samanlaisia, tuumasin. Juroja, itsepäisiä, ja yksinäisiä. Omissa oloissa viihtyviä. Käännyin Milan puoleen hymyillen pienesti. Voisin yrittää. Ehkä saisin ponin sydämmen sulatettua, ehkä voisin ymmärtää sitä. Ehkä. Se jäisi nähtäväksi.
|
|
|
Post by Petra on Nov 2, 2013 23:50:57 GMT 2
Lauantai 02.11.2013: Eljas Vuorinotko"I took her out, it was a Friday nig---" nokialainen lauleli innoissaan puoli viideltä aamulla. Nukuin naama tyynyssä kuolaten, yrittäen keksiä, miten tapahtuisi nopea ja huomaamaton nokialaisen teleporttaaminen huoneen toiselta puolelta sänkyyn jotta voisin laittaa herätyksen pois ja jatkaa unosia. Hitto kun olin ollut aamulla järkevä ja nyt aamulla pitäisi nousta että saisin teknologisen ihmeen hiljennettyä. Kylmä lattia kohtasi varpaani, kun hipsin kerrostaloyksiössäni aamupalalle. Kävin pikaisessa suihkussa ja pörröttäessä punaisia hiuksiani huomasin kellon olevan jo senverta paljon, että kaappasin takin käsivarrelleni, tunkien kosteiden hiuksieni suojaksi mustan pipon ennenkuin kipitin raapuset alas ja raahauduin kylmälle pihamaalle, vetäen takkia samalla ylleni. Murtauduin fiattiini nopsasti ja heitin läämityksen täysille, körötellen sitten pienellä italialaisella tallille. Minulla olisi Vaahterapolussa aamuvuoro ja sitten olisi pari tuntia vapaata ja sitten Wia Lactean iltavuoro. Heppailua siis koko päivä. Saapuessani tallille moikkasin hevosia, rapsutellen unisena könyävää Huhua, joka heti herättyään oli tunkemassa päätään kohti vieressä majailevan Vian karsinaa. Fred paukutteli ovea, kun katosin rehulaan, jossa laitoin tuntipuolen osalle ruoat valmiiksi. Saatuani kolmannet pöperöt, Deisin aamuruoan, valmiiksi tajusin, että yksärit olivat vielä unten mailla. Kävin painamssa valon päälle ja pian monenmoista hevosen ja ponin päätä ilmestyi näkyviin. Karsinoita ei juuri ollut tyhjänä, ilmeisesti sen mustan hevosen omistaja oli tuomassa omaansa ainakin joskus yhteen tyhjistä. Jatkoin ruokien laittoa ja juoksin ympäriinsä viemässä kaakkimuksille ruokaansa, alkaen melkein heti perään viemään hevosia ulos. Rexona vaikutti vaisulta ja apealta, mutta vietyäni sen tarhaan tamma piristyi hieman ja lähtikin häntä tötteröllä ravailemaan toiseen päähän tarhaa hörisemään viereisen tarhan olijalle. Pihattoporukka sai myös omat sapuskansa ja taputtelin pitkän aikaa Joria, joka kompasteli unisena minun luokseni hellittäväksi ja minkäs minä voin, kun pystyharjainen herra niin tykkäsi, kun rapsuttelin pörröisen otsatukan juuria. Palasin sitten sisälle viemään yksäritkin pihalle, joutuen metsästämään mustaa suokkivarsaa hetkellisesti, kun unohduin ihalemaan aamun kauneutta. Lopulta kaikki olivat pihalla ja aloin siivota tuntipuolta. Karsinat sain siivottua kerrankin varsin nopeasti ja olin juuri lakaisemassa tallin käytävää kellon näyttäessä puolta kymmentä, kun hoitajia alkoi ilmaantua paikalle ja itse karkasin varustehuoneeseen järjestelemään pintelejä ja tavaroita omiin koreihinsa, joita Mico oli käynyt viemässä ympäriinsä. Olin juuri saanut järjesteltyä Fredinkin kamat, kun Napin hoitaja, Amanda, ilmestyi ovesta, moikaten minua pirteän oloisena, hymyillen minulle leveästi. Olin jutellut Amandan kanssa jonkin verran kun tyttö oli käyny hoitoponiaan hoitamassa ja tyttö vaikutti mukavalta ja ainakin luonteemme menivät edes jotenkin yksiin toisin kuin osalla talliporukkaa, jotka lähestulkoon hyökkäsivät kimppuun ja ahdistivat nurkkaan kun halusivat jutella. Jutustelin Amandan kanssa hetken taukohuoneessa, kun sitten huomasin kellon olevan senverta, että voisin käydä heittämässä heiniä hevosille. Amandan lisäksi nappasin matkalta Anitan ja kolmen voimalla kaikki hevoset saivat heinänsä varsin nopeasti. Amanda ilmoitti menevänsä rauhalliselle kävelylenkille Napin kanssa ja hetken emmittyäni uskaltauduin kysymään, olisiko mahdollista, jos itse pääsisin seuraan. Tyttö vaikutti niin aidosti innostuneelta siitä, että tulisin mukaan, että hymyilin tytölle rohkaistuneena, kipitellen sitten pois paikalta ennekuin tekisin jotain typerää - kuten esim. avaisin suuni tai jotain. Kävin kyselemässä Milalta arasti, saisinko ottaa jonkun hevosen. Ensin Mila meinasi tupata minulle Fredin, mutta kun ruunikko menikin tunnille, kysyin, voisinko ottaa Tuikun kävelemään, yvähän se olisi kantavan tamman liikkua kevyest kauniissa maastossa ja hyvässä seurassa eikä kävely minullekkaan pahaa tekisi. Kiitin Milaa hilpaisten sitten lakaisemaan yksityispuolen käytävää. Taputtelin ohikulkiessani Reniä, jonka sen omistaja oli ottanut sisälle, ilmeisesti hoitaakseen herran. Laikin käytävän vilkkaasti, mennen sitten vetäisemään naamariini voileivän. Olin juuri menossa ovesta tuntihevosten puolelle, kun Amanda avasi oven ja pamautti sen naamaani. Pitelin nenääni ja Amanda pyyteli anteeksi ilmiselvän ahdistuneen näköisenä "mokailustaan", mutta heilautin vain kättäni, vaikka tuntui, että koko nenäluu oli murtunut, mutta ei sentäs. Nauroimme hetken kuluttua kiusantuneina Amandan kanssa asialle, lähtien sitten hakemaan hevosiamme - tai tässä tapauksessa hevosta ja ponia. Nappasin energisen pallovatsan mukaani, kun taas Amanda kaulaili hetken Napin kanssa ennen kuin otti sen kiinni. Laitoimme Napin ja Tuikun nenäkkäin käytävälle tientukkeeksi, jutellen samalla niitä näitä - itse selitin melkolailla perheeni uudesta ponista, Rudista, tytön kuunnellessa, samalla kun ensin välttelimme katsekontaktia ja sitten taas vilkuilimme toisiamme kuin huomaamatta. Nappi oli nopeasti valmis, sillä Amanda harjasi sen tottuneesti, kun itse harjailin Tuikkua pitkän aikaa. Amanda huikkasi olevansa valmis ja näinpä otin Tuikun riimunnaruun, taputellen energiapommia, joka intoili riimun päässä suuri vatsa tuupaten minua pariin otteeseen. Punttasin Amandan ratsunsa selkään ja lähdimme siitä suoraan maastoon. Nappi kulki rennosti, kaula pitkänä, kun juttelimme välillä. Itse olin kuitenkin niin rajoittunut, että keskustelu tyrehtyi nopeasti. Kävelimme pienen pellon laitaa aina metsän reunamille asti. Tuikku kulki rennosti hieman Napin takana tamman sivulla ja kaikki tuntuivat nauttivan olostaan. Kylmyyskään ei ollut niin kamalan salakavala, kuten usein maastossa, sillä oli tyyntä ja aurinko paistoi ohuen pilvihaituvan läpi, saaden hanget loistamaan ympärillämme. Muutamasta kohtaa lumi oli sulaa, mutta pellot ja tien reunamat pitivät paksun hankipeitteen yllään. Wia Lacteassa taas oli niin paskamainen keli kuin olla ja voi. Käännyimme metsässä hetken rämmittyämme omia jalanjälkiämme. Molemmat hevoset tuntuivat tulevan pirtsakoimmaksi, kun lähdimme kohti kotia ja Tuikkukin kaahotteli hieman. Nappi kulki pirteänä korvat hörössä ja näytti nauttivat olostaan rauhallisessa metsässä. Kuljimme hiljaisuudessa tallille, hoitaen hevoset samassa, rauhallisessa hiljaisuudessa. Tuntilaiset olivat jo tulleet tallille, mutta suurin osa norkosi Helenan luona odottamassa hevosjakoa. Laittaessamme maastoilijoita pois Amanda kertoili kisareissustaan suuressa maailmassa - eli tässä tapauksessa Amanda oli ollut kisailemassa Napin kanssa Isossa-Britanniassa hyvin tuloksin. Naureskelimme toistemme jutuille, mutta pian hevoset olivat valmiita tarhailuun ja veimme Napin ja Tuikun pihalle, häviten sitten molemmat omiin suuniimme moikkausten jälkeen. Itse menin lakaisemaan käytävää ja valuttamaan vettä pesukarsinassa - joku oli selvästi pessyt jonkun erittäin mutaisen hevosen siellä, sillä silmien korkeudelle oli rapaa ja mutaa ympäri seiniä. Siivoilin pesupaikan ja lakaisin sitten karsinan, laittaen kaikille hevosille uudet vedet. Kello alkoi olla jo senverta, että hyppäsin italialialaisen kyytiin ja matki jatkui kohti seuraavaa tallia. Ja illalla olisikin sitten yhden miehen bileet kotisohvalla, kun käväisisin hakemassa hyvän leffan ja jotain mässäiltävää, lauantait kun nyt olivat senverta hektisiä ja tukka putkella menoa. // Ei kai teillä Amandan kaa oo jotain teerenpeliä Kun niin ahkerasti toistenne kanssa touhuatte Hihihihihihihihihihi
|
|
|
Post by Petra on Nov 6, 2013 0:11:09 GMT 2
Maanantai 04.11.2013: Eljas VuorinotkoTuijotin nyrpeänä auton ratin takaa avautuvaa mutaista maisemaa. Kello oli ties kuinka vähän - varmaan jotain neljä aamulla, kun köröttelin kohti Wia Lacteaa. Olin mennyt ilmoittamaan itseni ja Rudin johonkin hemmetin söpöysnäyttelyyn ja en osaa edes kertoa, kuinka paljon sitä kaduin nyt. Minulla olisi iltavuoro Wia Lacteassa ja aamuvuoro Vaahterapolussa, joten minun pitäisi saada Rudi kuntoon hieman alle parissa tunnissa ja sittä sitten laittamaan Vaahterapolun hevosia pihalle ruokien jälkeen. Pamautin oven auki yksäripuolelta, saaden uneliaita hörähdyksiä kuulumaan pitkin ilmatilaa. Raputtelin Sienen pörröharjaa, kun Rudi nuokkui vielä karsinassaan, hyvä kun edes pystyssä pysyi. Tamma oli toiselta kyljeltä rapainen - toisinsanoen eilisiltainen pesu oli turhaa, kuten vähän odottelinkin. Iskin Rudille ja muille yksäripuolen hevosille sapuskat naaman eteen, sillä en nyt jaksaisi kuunnella protestoivia kaakkimuksia. Heitin vielä rehulan oveen lapun, että tämä porukka oli ruokansa saanut. Taputtelin Rudia, silmäillen katastrofia, joka minua odotti: tamman harja oli takussa, toinen kylki, kuten aiemmin mainittu, mudan peittämä eikä tamma muutenkaan ollut esityskelpoinen. Rudin ahmittua ruokansa otin tamman pesuboksiin, jossa tamma seisoskeli nätisti, kun aloin hieroa kirjavaa karvaa harjalla. Vaahdotin tamman harjan ja muun kehon tarkasti, huuhtoen sitten koko pikkutamman, laittaen tammalle villaloimen päälle. Hihittelin yksinäni, kun huomasin Rudin harjan kihartuneen kikkaroille ja harjattuani harjan auki ne muuttuivat pehmeiksi laineiksi - Rudi osasi kyllä olla edukseen, sillä kaunis, pehmeä harja reunusti upeasti sinisiä silmiä. Hymyilin tammalle, vilkuillen kelloa. Minulla oli vielä melko hyvin aikaa, mutta tamman hötkyillessä itsekseen jouduin taistelemaan pitkän aikaa saadakseni neitoselle suojat kuljetusta varten jalkaan. Vein autoon tavaroita: messinkisillä soljilla varustetut vaaleanruskeat, koruttomat suitset menivät nätisti Rudin päähän, kun niitä eilen koitin. Mukaan tuli myös fleeceloimi Rudin päällä olevan villaloimen lisäksi, harjapakki, musta riimunnaru messinkiketjulla ja muutama kuivattu leipä houkuttumiseksi, jos tamma jopa esittäisi itseään eikä menisi aitoja päin. Lastasin täräkän pikkuneidin traileriin hyvillä mielin, hypäten sitten rattiin, tarkistaen tuhannetta kertaa, että minulla oli kaikki mukana. Kello näytti jo viittä vaille kuutta, mutta en uskaltanut kaahata Rudin ollessa kopperossa takanani, joten ajoin kiltisti Vaahterapolun pihamaalle. Talutin Rudin Moonan tyhjään karsinaan, antaen tamman moikata viressä olevaa Vikaa ja huomion vähäisyydestä protestoivaa Huhua. Minua väsytti vieläkin, mutta vitutuskäyräni oli laskenut aika lailla, kun Rudi oli siedettävässä - okei, erinomaisessa esityskunnossa. Pirtsakka tamma haisteli karsinaansa, kun jakelin muille ruoat. Kirjavaa tammaa ei paljoa kiinnostanut, että muut saivat ruokaa, kun olihan pikkutamma senverta nirso, että ei kelpuuttanut lisäannosta. Laitoin loimia niitä tarvitseville evosille ja vein ratsastuskoulun hevosia monta kerrallaan ulos, kiirehtien. Seuraavaksi pihalle lähtivät yksityistallin porukka - mustan suokin oven edessä oli lappu, jossa kiellettiin viemästä herra ulos, mutta muut pääsivät kirpeään syysaamuun ulkoilemaan. Haukotellen aloin laittaa karsinoita kuntoon. Karsina toisensa jälkeen tuli siivotuksi ja hiki hatussa tajusin, että minun pitäisi vaihtaa vaatteet ennen kehää. Kymmeneltä alkaisivat ensimmäiset kehät, joten ehtisin hyvin vaihtaa siistimpiin vaatteisiin. Siivosin pikapikaa lopputallin ja kävin laittamassa hevosille heinäkassit valmiiksi kello yhtätoista varten, mennen sitten puolijuoksua autolle ja käväisin kotona hakemassa välipalaa ja vaihtamssa vaatteet: mustat ratsastushousut ja siistityt tallikengät ja musta, pitkä tallitakki olisivat ihan riittäviä. Nyt täytyi vain toivoa, ettei Rudi kehittelisi itselleen paniikkia riimunnarun päässä. Kurvailin takaisin tallille, jonne oli jo alkanut kerääntyä porukkaa: Petra oli puunaamassa pihalla mustaa suokkiaan Iiriksen laittaessa läheisellä puomilla Dianaa nätiksi ja tallissa keikistelevä, mustahiuksinen tyttö laittoin valkeaa risteytystä hienoksi. Elisabeth laittoi juuri Joria käytävälle kun tulin sisään ja moikkasin hikjaa tyttöä, kipitellen pois, etten vain joutuisi juttelemaan. Rudin karsinalla oli pieni ihalijaporukka, kun yritin tunkea läpi ja vaihtaa villaloimen fleeceen ja pian kysymystulva ahdisti minut nurkkaan. Pelastavana enkelinä Amanda tuli jututtamaan ihailijaporukkaa ja kaikkien huomio kiinnittyi toisaalle, kun Luxor Min-niminen poni piehtaroi kesken kaiken tallipihalla, saaden taluttajansa kiljumaan raivosta... Olisi minuakin harmittanut. Pieni autolastillinen erilaisia hevosia tuli kimppakyydillä ja mustaa orittaan hoitanut tyttö otti varmaan miljoon hevostaan ulos ja tämän jälkeen tuli kasa erilaisia hevosia ja poneja. Huokaisin, puunaten Rudin naamavärkkiä siistiksi, kun tamma yritti tehdä tuttavuutta vieressä olevan Jorin kanssa. Kello alkoi lähennellä kymmentä varsin uhkaavasti, joten siirryin seuraamaan kehiä, jättäen Hyen ja Rudin nuuskimaan toisiaan käytävälle, kun Rosanna oli ilmeisesti nukkunut pommiin ja puunasi nyt tammaansa viime hetkillä. Ensimmäiseksi arvosteluun joutuivat hevoset, joilla roikkui edes jotain jalkojen välissä. Ensimmäisenä esitettiin kirjava Feeniksin Ylväs, joka onnistui puremaan tuomaria ja tuskin se ainakaan paransi pisteitä. Seuraavaksi tuli Jori, joka esiintyi uskomattoman kiltisti ja hienosti ja kehä jatkui komean puoliverisen, jolla ei ilmeisesti ollut hyvä päivä. Viimeisenä tuli musta suokki, joka esiintyi senverta koreasti että Mila tuomarin asemassa osoitti sen ensimmäiseksi ja näin BIS-kehään. Seuraavaksi tulivat hevosleidit, joista Mila tuomaroi voittajaksi vikkelän lämminveritamman, jota seurasi upea suokkitamma, jääräpäisesti käyttäytynyt ravurisuokki ja tallin omat hevoset Diana ja hanskat tiskiin lynyt Celine, joka ei meinannut liikkua senttiäkään - sen lisäksi esittäjä näytti puunatummalta kuin jopa likaiselta näyttävä, suuri risteytys. Hevosvarsaluokassa oli vain Petra esittämässä kolmea ravurinalkuaan, joista tumma, sabinokuosinen herra pääsi aina BIS-kehään saakka. Petra itse siirtyi tuomaroimaan poniherroja, kun itse menin hakemaan Rudin. Kehässä menisi hetki, joten sujautin neitoselle näyttelysuitset pois, otin loimen pois ja kävin vielä kerran läpi kauniin tamman. Ainakin nyt se oli ilo silmälle. Pujotin nivelkuolaimien renkaisiin messinkiset kettingit ja lähdin taluttamaan Rosannan perässä pikkutammaa. Toivotimme toisillemm onnea, vaikka itse tein sen niin vaisusti kuin olla ja voi. Hye esiintyi uskomattomasti: kaunis tamma oli kaunis ja itsevarma ja tiesi yleisön olemassaolon, nautiskellen kaikesta huomiosta. Vatsani kääntyi kerran toisensa jälkeen ympäri ja tärisin hillittömästi. Rauhoitun, kun minut kuulutettiin Rudin kanssa esiintymään. Taputin vielä kerran tammaa kaulalle, katsoen sinisilmää suoraan silmiin ja lähtien sitten taluttamaan tammaa. Rudi käveli häntä korkealla, hirnuen ja esitellen itseään vähintään yhtä paljon kuin Hye. Hassu tamma venytti itseään kaikkiin suuntiin ja otti pitki ja liidokkaita askelia, näyttäen normaaliakin sirommalta. Ratsuponi ravasi kauniisti, liitävin askelin vierelläni ja en ole koskaan ollut yhtä ylpeä mistään hevo--- Unohda tuo. Rudi pisti jarrut pohjaan, kun nykäisin hieman liiaksi tamman ohutta riimunnarua ja veti hetkeksi stopin, mutta onneksi se näytti ainakin tuomarin silmissä hallitulta, joten suurempaa pistemenetystä ei tullut. Jatkoin tamman kanssa, kuiskutellen ja ruahoitellen tammaa, kun esitin vielä viimeistä kertaa kirjavan tamman Milalle. Astelin pois kentältä ja minusta tuntui, että polveni pettäisivät n - y - t... Nyt. Tukeuduin ylpeydenaiheeseeni: tamma seisoi yhä pirteänä vierelläni ja katselin sivusilmällä, kun Amanda huiskutti minulle kentän laidalta suu leveässä hymyssä. Nostin kättäni hienoisesti tytölle mutta siten, että naikkonen näki tuon. BIS-kehä alkoi, ja ... (tämä jatkuu, kunha BIS-kehän arvostelu tulee : )) Puunasin Rudia onnesta soikeana. Ainakin tammasta oli näyttelyihin, jos valjakko ei luontuisi. Syötin Rudille omenoita samalla kun harjasin kirjavaa ja jutustelin karsinalla roikkuvan Amandan kanssa niitä näitä. Rudin ollessa valmis lähtöön vein tamman traileriin, lähtien ajelemaan kohti ratsuponin kotitallia hyvillä mielin. // Tuo sinun Rudis on kyllä aivan ihanan näköinen neito. Jos olet joskus siitä luopumassa niin *vinkvink* täällä ois yks kiinnostunut
|
|
|
Post by Mila on Nov 9, 2013 1:37:00 GMT 2
08.11.2013 Viikonloppuleiri alkakoon!
- No niin HILJAISUUTTA pyydän! yritin saada hihittelevään ja pälättävään tyttölaumaan (ja Jonahiin) jonkinlaista kuria, jotta he suostuisivat kuuntelemaan minua edes hetkisen. - Shh, hiljaa, Mila suuttuu kohta, joku hihitti ja selailin paperilappujani hajamielisenä. Aina nämä leirit oli tällaista hulapaloota, onneksi tällä kertaa oli kyseessä vain viikonlopun ajan kestävä leirintapainen. Eikä tätä pientä ketutusta auttanut yhtään pieni krapulainen oloni, joka oli tullut edellisiltana hankittua... - Olen arponut teille nämä leirihoitsut jo etukäteen. Eikä hoitsua voi vaihtaa vaikkei kyseinen kaakki jostain syystä kiinnostaiskaan, sanoin ja heiluttelin kädessäni lappua, jossa leirihoitsut olivat listattuina. Otin siemauksen kahvia ja mussutin hetken pullaa kuin jännitystä luoden. - Kerro jo! Evie vaati Jonahinsa kainalosta. Hymyilin pirullisesti ja rykäisin kurkun selvästi. - Elikkä siis... Iiris, sulle Vitsi. Evielle Bella, Jonahille Rexona, Petralle Villa, Lispelle Huhu, Sallylle Merida, Rebekalle Riimi, Elisabethille Kiara, Rosannalle Tuuli ja Lunalle Bawca. - Voihan... Luna huokaisi ja mulkaisin tyttöä hieman nyreissäni. Mikäs vika Bawcassa muka?! Jätin kuitenkin tytön huokailut omaan arvooni ja jatkoin kertomalla, mitä leiri pitäisi sisällään. Ruokailut sun muut hoituisvat päätalossa ja yöpymiset leirimökissä. - Mutta entäs ku tuo Jonah on kans? Mite me voidaan muka pojan kaa samassa mökissä asua? Sally ihmetteli. - No jos jollekkin on ylitsepääsemättömän vaikeaa nukkua samassa huoneessa pojanklopin kaa niin voi tulla päätalollekkin nukkumaan. Mutta siellä ollaan sitten minä ja Joonas, että en tiedä onko se yhtään parempi, naureskelin. - Haluaako joku tulla? Kaikki pudistivat tomerasti päätään. - Ei haluta! - Okei. Hyvä. Ja Jonah sekä Evie lupaavat olla siveellisesti, vai mitä? - Totta kai, Evie nyökytteli. - No se on selvä sitten! Ne, jotka tulivat hieman myöhässä voivat nyt viedä tavaransa leirimökkiin. Tulkaa tallille puoli kuudeksi, sillä mennään maneesiin leikkimään leirihoitsuilla! Ilman satulaa... - Jee!
Kun leikkitunti oli ohi, tuntui kuin olisin voinut painella samantein sänkyyn ja vetää peiton korviin asti. Porukka oli kyllä mallikkaasti leikkitunnin aikana olleet, ei siinä mitään. Iiris oli muutaman kerran muksahtanut alas Vitsin selästä, mutta se ei ollut tyttöä haitannut ollenkaan. Myös Luna suostui myöntämään, ettei se Bawca nyt niiiiin kamala ollut. Laitoin "orjani" siivoamaan tallia lattiasta kattoon ja itse toimin työnjohtajana taukohuoneen sohvalla maaten Tohelon kanssa. Koirat seurasivat leiriläisiä kuin hait laivaa koko ajan kerjäten rapsutuksia. Kun talli oli siivottu, ruokittiin hevoset ja lähdettiin sitten iltapalalle. Muutamat kävivät suihkussa sekä saunassa, mutta aika väsyneen näköisinä poppoo kömpi leirimökille, kun iltapalat oli ahdettu naamariin ja suihkut suihkuteltu. ... Niinhän sitä luulis. Yöllä havahduin siihen kun jotkut juoksentelivat pitkin pihaa ja kiljuivat sekä nauroivat. - HILJAAAAA! karjaisin ikkunasta ja pian leirimökin ovi kävi, jonka jälkeen hiljaisuus laskeutui Vaahterapolun tiluksille. Huomenna uusi päivä ja uudet kujeet!
|
|
|
Post by Mila on Nov 10, 2013 22:36:48 GMT 2
10.11. - 11.11.2013 Yö...Kääriydyin syvemmälle viltin sisään ja hörpin kahvia mukitolkulla tyhjässä karsinassa. Wienna, Mico ja Tohelo makasivat jaloissani unisina, mutta sekään kolmikko ei unta näyttänyt saavan. En minäkään... Tosin kukapa nyt olisi muutenkaan pystynyt nukkumaan kovalla betonilattialla, vaikka olinkin tehnyt "yksiöni" mahdollisimman mukavaksi oleskella. Leiriläisten lähdettyä Tuikku oli alkanut käyttäytymään levottomasti ja ensin ajattelin sen johtuvan stressistä, jonka leiriläiset olivat aiheuttaneet. Sunnuntaisin kun yleensä on niin hiljaista hevosten vapaapäivän vuoksi. Mutta sitten heräsi epäillys, että tammahan saattaisi vaikka ruveta varsomaan. Merkit olivat hyvin selvät, vahatipat olivat ilmestyneet jo toissapäivänä, ruoka ei maittanut Tuikulle ja muutenkin se kävi maate koko ajan, mutta nousi pian ylös. Tamma myös katseli mahaansa tuskaisen näköisenä ja potki sitä kevyesti takajalallaan. " Ilmoita minulle heti, jos näyttää että varsomisessa olisi ongelmia!" eläinlääkäri oli viestittänyt, kun olin hälle Tuikusta soittanut. Merida hörähteli minulle kaltereiden raosta vähän väliä. Ihmetteli vissiin, että mitä minä siellä kökötin. Muut hevoset eivät olleet moksiskaan "omituisesta" yövieraasta. Vain Kiara liikahteli levottomana karsinassaan. Kai sekin aavisteli naapurillaan olevan jokin "hätänä". Hiivin välillä katsomaan Tuikun vointia, mutta suokki vain pyöriskeli karsinassaan ja luimisteli äkäisesti, kun sille juttelin. Känkkäränkkä... Menin takaisin tyhjään karsinaan lukemaan jotain hömppälehteä (seiskaa) ja tein ajankuluksi ristikoita. Kahvia kului mukitolkulla ja välillä kävin Wiennan sekä Micon kanssa pihalla, kun koirat sinne halusivat. Tohelo veti selällään sikeitä viltin päällä eikä korvaansakkaan letkauttanut, vaikka koirat siitä vierestä katosivatkin. Kello neljän aikaan ei Tuikun tilassa ollut muutoksia ja tamma pysyi "yhtenä kappaleena", joten hieman pettyneenä tallustin taukohuoneen sohvalle kuorsaamaan. Ei tainnut tulla varsoja tänä yönä... Ja minä kun niin luulin. Pöh. - Mila! havahduin Eljaksen ravisteluihin ja pomppasin säikähtäneenä ylös. - Täh, mitä, häh? mutisin ja hieroin hämmentyneenä silmiäni. - Miks sä et ilmoittanut että Tuikku varsoo? Oisin tullu jo aikaisemmin töihin, Eljas höpötti ja katsoin miehenalkua kuin mitäkin sekopäätä. - Mitä? - Nii! Oisit pistäny viestiä! Eljas mutisi hieman pettyneenä. - Olisin niin halunnu nähdä sen... - Siis mitä? en ollut mikään järjen jättiläinen herätessäni, mutta pikkuhiljaa minullakin alkoi raksuttamaan. - VARSAT! kiljahdin ja syöksyin Tuikun karsinalle Eljas vanavedessä. Toden totta. Karsinan pahnoilla makasi kaksi märkää pikkuheppaa, joita Tuikku nuoli puhtaaksi. Musta ja ruunivoikko varsa. Itkuhan siinä meinasi päästä silkasta onnen tunteesta, väsymyksestä ja pienestä pettymyksestä, kun olin mennyt nukahtamaan. - Minä neljän aikaan menin sohvalle nukkumaan. Ei sillon mitään varsoja ollut! Paljonko kello on? kuiskasin Eljakselle - Vartin yli kuus, Eljas vastasi. Muutkin hevoset alkoivat heräillä aamukaurojaan vaatimaan, joten Eljas lähti jakamaan elukoille ruokia, kun minä hämmästelin pieniä varsoja. Musta varsa yritti jo jaloilleen, mutta pyllähti koko ajan nurin. Välillä aika rajun näköisesti. Ruunivoikko varsa katseli vähän aikaa sisäruksensa touhuja, mutta siitä inspiroituneena ja Tuikun kannustamana sekin pyrki pian vapiseville jaloilleen. Musta oli jo nisällä juomassa ensimmäiset maitohörppynsä eikä toinenkaan kauan toimeettomana ollut vaan kömpi itsekkin nisälle. Molemmissa varsoissa oli huomattavissa sabinokirjavuutta ja myhäilin tyytyväisenä. - Saankos minä Tuikku tulla? kysyin tuoreelta äidiltä ja raotin karsinan ovea varovasti. Tuikku luimisteli, mutta ei ollut käymässä päälle kuin yleinen syyttäjä kuitenkaan. - On sinulla komeat varsat, huokaisin ja rapsuttelin hetken Tuikun otsaa. - Eljas, soitatko sille eläinlääkärille et täällä on kaikki hyvin ja saa tulla katsomaan, hymyilin ja ojensin tallityöntekijälle puhelimeni. - Tähän aikaanko? - Mä luulen että se on siellä koko yön valvonu ja oottanu minun soittoa, naurahdin. Eljas hieman vastahakoisesti lähti soittamaan tutulle eläinlääkärille ja minä jäin ihmettelemään varsoja. " Voi kun olis ori ja tamma..." mietin mielessäni. Olin jo suunnitellut, että jos sieltä ori tulee niin se lähtisi Carbonaraan ravuriksi ja tamma jäisi Vaahterapolkuun. Tarkistin ensin mustan varsan, joka osottautui oriksi ja meinasin kiljahtaa riemusta. Ja vielä enemmän jouduin hillitsemään itseäni, kun pieni ruunivoikko osottautui tammaksi. - Hienoa Tuikku, tää meni just niin kuin oltiin suunniteltukki, hyvä tyttö, sanoin ja halasin Tuikkua hellästi. Sitten läksin karsinasta ja jätin kolmikon rauhassa tutustumaan toisiinsa. Hieman Tuikku ärhenteli Kiaralle ja Vitsille, jotka vieruskarsinoista yrittivät varsoja kurkkia. Uudet tammat joutuivat siis perääntymään välittömästi. - Ori ja tamma! Tamma ja ori! hihkuin Eljakselle pihalla, kun veimme heiniä tarhoille. Hyvä etten kapsahtanut miehen kaulaan kiinni, mutta hillitsin itseni. Ja tuskin minulla jaloistani sen vertaa ponnistusvoimaa olisi löytynytkään että olisin pystynyt hyppäämään niin korkealle... Eljas hymyili ja pudisteli päätään huvittuneena. - No, mites sinä ja Amanda? virnuilin. - Täh? - No eikös teillä ole jotain teerenpeliä keskenään? Näin minä olen ainakin kuullut, sanoin ja leikkisästi tönäisin jätkää kylkeen. - Hä.. Eikä ole! Eljas mutisi hämmentyneenä. - Ainakaan minun tietääkseni. - Höh. Mä kun jo luulin, huokaisin. - Luulit väärin. Eläinlääkäri tutki sekä Tuikun että varsat ja totesi ne terveiksi. Kehoitti hän myös vahtimaan, että molemmat saisivat tarpeeksi maitoa juodakseen ja käski ilmoittaa heti, jos tilanne huonontuisi. - Mutta en usko, että tämä tästä pahentuisi. Hyvinhän se meni, vaikka aluksi vähän toista epäiltiin, eläinlääkäri hymyili. - Niimpä. Parissa tunnissa se noi molemmat oli puskenu pihalle. Ja vielä ekaa kertaa varsoi ylipäätänsä, totesin. - Ja viikon etuajassa! Eläinlääkäri lähti lätkimään ja minä olin ihan kokonaan unohtanut soittaa Petralle asiasta. Hänen hevosensa varsojahan ne nämä olivat myös! - Mmm.. Haloo? kuului uninen ääni puhelimesta. - HUOMENTA PETRA! Arvaa mitä?!
|
|
|
Post by Mila on Nov 14, 2013 23:57:25 GMT 2
14.11.2013 Stina.
Astelin pimeän pihan läpi tallirakennuksen ovelle. Ikkunoista kajasti valo ja kuulin hevosten hörähtelevän sekä paukuttavan jaloillaan karsinoiden ovia. Nykäisin oven auki ja säikäytin pahanpäiväisesti Milan, joka jakoi hevosille aamuheiniä. - Hei! tervehdin iloisesti ja Mila mutisi jotain huomenen tapaista takaisin. - En kai mä oo myöhässä? Voin vannoa että kelloni näyttää vasta varttia vaille kuus! Jätättääks tää? - Ei, et oo myöhässä. Rupesin vaan jakamaan heiniä näille hätähousuille, kun en jaksanut kuunnella niiden mekastusta, Mila vastasi ja nyt naisen kasvoille nousi jo pieni hymy. Huh. Pelkäsin jo että olin myöhästynyt ensimmäisenä työpäivänä. Mutta onneks näin ei ollut ja olin tullut ihan ajoissa paikalle. Olin käynyt alkuviikosta tallilla työhaastattelussa "kiireapulaisen" paikkaa varten ja ilokseni Mila olikin heti seuraavana päivänä soittanut kertoakseen että minä sain paikan. Wuhuu! Arvatkaapa olinko mielissään? JEP! Olin! TOSI mielissään! Olin ollut pikkulikasta asti hevosten kanssa tekemisissä, mutta nämä elikot olivat pysyneet ihan harrastusmielessä kuvioissa. En mä mitään heppa-ammattia oo lukenu, toisin kuin muut työntekijät täällä (?), mutta ilmeisesti Mila luotti mun taitoihin sen verran että paikan mulle antoi. - Jaa jokaiselle hevoselle siivu heinää, Mila ohjeisti ja nojaili itse haukotellen karsinaa vasten. - Jahas, okei! Säkö et sitten tee mitään? virnuilin. - Mä katon sivusta kuinka tuore orjani tekee kaikki hommat, Mila lohkaisi takaisin hymyillen. Okei, toi ei ilmeisesti ollut mikään tiukkapipoinen tyranni. Onneksi. Semmosten kanssa mä en tulis toimeen... - Mä käyn nakkaan yksäreille heiniä, oota mua tässä, Mila sanoi ja paineli satulahuoneen kautta yksityisten puolelle.
Aukaisin erään karsinan oven ja syliini "hyppäsi" melkein samantein musta läsipäinen suomenhevonen. - Hei! Vähä rajaa, ärähdin hevoselle ja tönäisin sen kauemmas. - Sä ootat sievästi että mä laitan nää heinät tähän näin etkä käy päälle. Onko selvä?! Hevonen mulkoili mua korvat luimussa ja yritti pari kertaa napata edes yhden heinänkorren sylistäni, mut käännyin kauemmas heti. Siinä me hetki "taisteltiin" kunnes hevonen tajusi, etten mä anna sille heiniä ennen kuin se olisi kunnolla. - Noin, eihän se nyt ollut niin hankalaa? hymyilin suokille, kun nakkasin heinäkasan sen turvan eteen. Vastaukseksi sain vihaisen mulkaisun ja hampaat olivat lähellä osua mun poskeen. - Aha. Känkkäränkkä... Tarkistin Känkkiksen oikean nimen karsinan nimikyltistä. "Tuulen Reissu, Ressu". - Hah, vai että Ressukka... pyöritin huvittuneena päätäni. Mila tuli tallin puolelle ja kysyi miten oli mennyt. - Känkkis meinas olla vähä vaikeana, vastasin ja osoitin peukalollani "Ressun" suuntaan. Mila katsoi mua hieman kummastuneena. - Siis Ressu mikälie, selvensin hieman hitaan järjenjuoksun omaavalle naiselle jonka kasvoille nousi heti sellainen "AHAA!"-ilme. - Se voi olla vähän semmonen kiukuttelija, Mila vastasi.
Jaoimme kaurat hevosille samalla kun Mila selitti hevosista sekä tallin arjesta. - Sitten ku nää läskit ovat saaneet kaurat syötyä, viiään ne ulos ja sitten siivotaan karsinat... Mila selitti. - Tuikku ja varsat menevät ulos vasta puolenpäivän jälkeen ellei oo hirveästi pakkasta. Yritin painaa kaiken naisen selitykset mieleni syövereihin siinä työnteon tiimellyksessä. Onneksi meitä oli kaksi, sillä nopeasti hevoset olivat pihalla ja karsinoiden siivouksessakaan ei kauan nokka tuhissut. - Tauon paikka, Mila ilmoitti ja napsautti kahvinkeittimen päälle taukohuoneessa, jonka jälkeen liukeni paikalta mystisesti. Koirat pinkaisivat omistajansa perään, mutta kissa jäi nauttimaan minun hellyyden osoituksista sohvan nurkalle. Nostin kattimatikaisen syliini ja menin lueskelemaan ilmoitustaulua. Tuntilistaa, valmennuksia, säännöt.. Hmm, tupakointi vain lantalan takana. Okeido! Heippa kissa, tää akka käväsee vaan tuolla pihalla nopeasti. Pakko oli saada nikotiinia, nyt. Salamyhkäisesti hiippailin lantalan taa enkä tiedä kumpi säikähti enemmän, minä vai Mila kun törmäsimme toisiimme. - Öh... Mila ölähti tupakka huulessaan. - Ööö... Terve! Mä en tienny että sä poltat! sanoin ja hieman hämilläni kaivoin askista savukkeen. - Ei sitä tiiä moni muukaan, joten SHHH! Mila sanoi ojentaessaan mulle sytkäriään. - Salainen pahe, edes Joonas ei tiiä. Ei täällä tallilla oo kovin moni oo tupakkaihmisiä, joten aika rauhassa mä oon saanu tätä tökistä täällä täyttää. - Okei, no, nyt jäit kiinni! Eeenkä mä tietenkää kerro kellekkään mikälisikäli hinnasta sovitaan. Mila purskahti raikuvaan nauruun ja lupasi laskea palkkaani siitä hyvästä. - No heiii, ei toi toimi noin!
Kikatellen kipitimme taukohuoneeseen, jossa istuskeli pitkänhuiskea lävistetty miehen retale. - Kas, Eljas! Mila huikkasi. - Tässä on Stina. Eljas vilkaisi minua kulmiensa alta ja mutisi jotain epämääräistä tervehdykseksi. - Terve! Mä alotin täällä tänään, sanoin iloisesti ja menin kätteleen miestä. Jätkä katto kättäni niin kuin siinä olisi rutto ja kuus muuta, mutta tarttui kuitenkin käpälääni. - Eljas muuten, mä en oo sitten viikonloppuna täällä ku lähtään Petran kaa hakeen sille uutta hevosta, Mila ilmoitti kaataessaan Kiroileva Siili-mukiin kuumaa kahvia. - Okei, Eljas sanoi. - Mä lähen jakaan heiniä. Katsoin jätkän perään ja käännyin sitten Milan puoleen: - Ei vissiin mikään maailman puheliain tyyppi? - Ei ole ei. Mutta mukava se on ja osaa hommansa... Mila naurahti. - Mee sen avuksi että osaat sitten joskus itekki jakaa heinät ja vedet! - Ok Boss!
Kipitin Eljaksen perään, kun tämä körryytteli mönkijällä kohti tarhoja. - Oota! kiljuin miehen perään, mutta eipä se ottanut kuuleviin korviinsakkaan mun huuteluita. Puuskuttaen hölkkäsin tämän luo, kun mönkijä vihdoin ja viimein pysähtyi. - Ootko sä joku kuuro vai? huohotin. - Mä huusin et oota. - Ai, sori... - Okei, adonis, näytäppä miten hommat toimii! sanoin. Eljas meni ihan punaiseksi enkä voinut olla purkskahtamatta nauruun. - Hahahhaah, älä nyt oo noin tosikko, vitsi. Hei, se osaa hymyillä! Ihan varmasti pieni virne nousi ton huulille äsken. Ehkei se sittenkää ihan aivokuollut apina ollutkaan. - Tänne jaetaan tän verran heiniä, Eljas sanoi ja nappasi 6 siivua heiniä syliinsä. - Pistetään kahteen kasaan... Pakkasella vähä enemmä... Kaksi suurta hevosta Rexona ja Merida syöksyivät heti heinäkasojen kimppuun. - Vettä näillä on. Jos on pakkasta niin pitää hajottaa se jääkerros tosta päältä.. Autoin Eljasta heinien jaossa ja kyselin niitä näitä jätkältä, joka vastaili kysymyksiini lyhyesti, mutta ytimekkäästi.
Kahden aikoihin toinenkin miehen tapanen saapui paikalle ja ilmoitti olevansa Markus. Juttua tällä tyypillä kyllä riitti, toisin kuin ensimmäisellä tuttavuudellani. Miehen käsivarressa roikkui ehkä nippanappa 18-vuotias naikkonen, joka mulkoili minua hieman nyrpeästi tehdessäni tuttavuutta työkaverini kanssa. Tahalleni heitin pientä flirttiä Markukselle ja toisin kuin Eljas, mies lähti leikkiin mukaan, mutta lopetti heti kun Neiti Tyttöystävä lähti ovet paukkuen paikalta. Markus lähti heti akkansa perään häntä koipien välissä... - Tossun alla on hyvä olla, totesin Eljakselle. - Parempi kuin taivas alla. - Kato, sä alat edistyä tässä puheharjoittelussa. Eljas hymyili lehtensä takaa ja Mila huikkasi ovelta että saan lähteä kotia. Työpäivä olisi siis purkissa. - Nähdään Elias lauantaina taas! vilkutin ovelta. Huomenna kun jätkällä olisi vapaapäivä.. - Eljas! - Elias!
|
|
|
Post by Mila on Nov 25, 2013 21:02:06 GMT 2
25.11.2013 Vaahterapolku vai sittenkin Pihlajakatu?
- Siis MITKÄ niiden nimet on? Stina räjähti nauramaan, kun Innan kanssa tulimme tallille kahden uuden hevosen kanssa. - Ismo ja Seppo! - HAHAHHAHA, Stina räkätti ja hakkasi kädellään reittään. - Taalasmaan Suppo ja Laitelan Ippe! Eiihh mun maha! Vilkaisin huvittuneena Innaa, joka talutteli Seppoaan tallipihalla ylpeän näköisenä. Neiti oli tuonut orinsa meille asustelemaan ja samaan syssyyn haimme Ismo-nimisen ponin eräältä toiselta tallilta. Matkalla sitten keksittiin kutsua parivaljakkoa Sepoksi ja Ismoksi. - Rauhotu nainen! pidättelin naurua ja talutin hieman pulleahkossa kunnossa olevan Ismon karsinaansa. - Tolla Sepolla pitäis olla oikeesti semmonen Pelle Hermanni-kalju ja viikset niin se ois ilmetty Seksi-Seppo! Ismo on ainakin yhtä pullea ku esikuvansa! Stinan räkätys kuului talliin asti enkä voinut enää pidätellä naurani vaan aloin itsekkin hihittämään holtittomasti. Camilla, Lispe ja Tessa vilkaisivat hieman kummastuneena meikäläiseen päin kun hohotin voikon ponin karsinassa. Herra Laitela söi tyytyväisenä heiniään, jotka löysi karsinan nurkasta, joten sain rauhassa harjailla sitä. Ruunaa ei pahemmin sekopäisesti käyttäytyvä omistaja haitannut... - Ompas se söpö! Tessa hihkaisi tajutessaan, etten yksin räkättänyt karsinassa vaan oli siellä minulla ihan "miesseuraakin". - Eikö olekkin, hymyilin ja pyyhin kyyneleitä silmäkulmastani. - Mikä sen nimi on? Camilla kysyi. - Ismael, eli Ismo, vastasin. - Hihi, Ismo Laitela, Lispe kikatti ja purskahdin uudelleen kunnon räkänauruun. Tytöt vilkuilivat toisiaan sen näköisinä, kuin olisivat sanattomasti yrittäneet sopia kuka soittaisi valkotakkiset paikalle. - Aih.. Mun maha, räkätin. - Siis eihän tässä... hiahahahahahha... Muuten mitään... Hahahahhahah... Hauskaa olis... Mutta ku.... Inna toi hevosensa kans tänne ja HAHAHAHAH sen lempinimi on SEPPO! HAHAHAHAHAHA! - Ismo ja Seppo?! - KYLLÄ! - Ei hyvä luoja, Tessa huokaisi ja pyöritteli silmiään. - Kohta täällä on kaikenmaailman Ullat ja Lassetkin! - Pitäiskö ostaa lehmä ja antaa sen nimeksi Helena-Heluna? hihitin hervottomasti. - Mä luulin että oon hoitajana Vaahterapolussa enkä Pihlajakadulla, Lispe pyöritteli päätään.
|
|
|
Post by Mila on Dec 8, 2013 1:26:22 GMT 2
08.12.2013 sunnuntai-aamuna krapula ja vapina...
Päässä jyskytti, suussa maistui sonta. Hi-hi-hillitön krapula. Kiitos Kaihorannan pikkujoulujen... – Nähdään, Jenni huikkasi kuskinpaikalta, kun kampesin ylös hänen autostaan. Miten sillä edes oli noin paljon energiaa vaikka sekin oli ollut suht. humalassa edellisenä päivänä. Noh, jotkut onnelliset eivät kärsineet krapulasta ja alkometrikin oli näyttänyt nollaa kun Jenni siihen hönkäisi nähdäkseen voisiko viedä yöksi jääneet vieraat koteihinsa. Olisi kyllä pitänyt lähteä suoraan kotiin sieltä baarista eikä jäädä Kaihorantaan yöksi. Voi… pieru.
Loppuilta oli kyllä aika hämärän peitossa, ehkä ihan hyvä vain. Raahustin sisälle taloon ja huhuilin Joonasta. Oikeastaan minua ei huvittanut yhtään nähdä koko miestä. Hävetti aivan liikaa. Morkkis oli kamala. Miksi meidän oli pitänyt riidellä Vaahterapolun pikkujouluissa niin maan perskeleesti? Ketään ei ollut kotona, joten lähdin katsomaan tallille oliko siellä kaikki reilassa. – Kas, Mila, Markus hihkaisi minut nähdessään. – Olet elossa. – Juuri ja juuri, mutisin. – Tiedätkö missä Joonas on? – Äidillä oli jotain ongelmia auton kanssa, joten se lähti sitä auttamaan, Markus vastasi. – No, oliko kivaa? – Mmmhhmm, mutisin ja rojahdin sohvalle. Wienna, Mico ja Tohelo kaikki hyörivät kimpussani. Ilmeisesti niillä oli ollut minua ikävä. – Onko se äiti ollut pahoilla teillä, lässytin elukoille. Tietäisittepä vain. – Hahaha, kahden päivän ryyppyputki, oot sinä puli, Markus hekotteli. Stina lampsi sisään taukohuoneeseen myrskyn merkkinä. – MARKUS! Sinun piti tulla auttamaan minua päiväheinien jaossa! nainen kiljui turhautuneena. – Shhhhhh, suhisin. – Kattos, mikäs puliakka se siinä istuu, Stina hihkaisi minut nähdessään. – Onko rapula? Häh täh häh? En vastannut talliapulaiselle mitään. Eiköhän sen nähnyt jo kilometrien päähän että oloni oli aivan järkyttävä. Eriasia johtuiko se vain kumoamistani drinkeistä vai jostain muusta… - Onko täällä kaikki kunnossa? Hevoset yhtenä kappaleina ja niin edelleen? kysyin. – Jees, kaikki on reilassa. Joten voit hyvin lähteä parantelemaan tota sun kohmeloa. Kyllä me pärjätään, Markus vastasi. – Niin! Ja eiköhän se Joonas tuu sua hoiteleen, Stina kihersi ja iski silmää. – No just joo, mutisin ja nousin ylös sohvalta. – Tuskinpa vain. – Veera ainakin kertoi sun olleen hyvässä hapessa eilen, Stina sanoi ja mahan pohjassani muljaisi ikävästi. Seisahduin ulko-ovelle ja käännähdin säikähtäneenä ympäri. – Veera? – No Kaihorannan Veera! Stina nauroi iloisesti. – Ai, tekö tunnette toisenne, sanoin hieman pelästyneenä. – Joo, vanha lapsuuden kaveri, Stina vastasi. – Olit kuulemma jääny vielä juopotteleen kun se oli lähtenyt nukkumaan. Kuin myöhään sitä tuli ryypättyä? – En muista… ähisin. Eli Veera oli luojan kiitos sammunut ennen meitä. Huh. Hyvä. – Hahahah! Et muista! Stina räkätti. – No, voin valaista että sä sekä se Oskari olitte kuulema olleet kans hereillä kun Veera luovutti. – Ai…
Oskari... "- Ei mua vielä väsytä yhtään, mulla on virtaa vaikka mihin! "- Ai niinkun mihin?" "- Vaikka ja mihin!" Hiljaisuus, aivan liian pitkä hiljaisuus, huulet jotka koskettivat toisiaan, kädet jotka vaeltelivat toisten vartaloilla... "- Sä seurustelet..." "- Niin... Mutta luultavasti en enää kauaa..." "- En mä voi..." "- Voit sä..."
- Vieläkö se Maru haikailee sen Oskarin perään? Stinan utelu säpsäytti minut hereille muisteloistani. – Oliko niillä mitään säpinää? Ne olis kyllä niiiiin söpö pari. – En tiedä, mutisin vaivautuneena katse liimattuna lattiaan. Ei ollu Marulla ja Oskarilla säpinää ei. - Hihi, olitko sä oikeasti niin humalassa ettet muista mitään? Stina räkätti. - Olin, valehtelin. Muistin minä... Vaikka ja mitä... Mutten välttämättä olisi halunnut muistaa.
Vääntäydyin ylös sohvalta ja ilmoitin kaksikolle lähteväni nokosille. - Älkää tappako mun hevosia sillä aikaa, mutisin. - Ei tietenkään!
|
|
|
Post by Mila on Dec 9, 2013 22:54:59 GMT 2
09.12.2013
Aamun olin touhunnut Kaihorannassa Marun apuna. vaahterapolkuun tullessani minua vastassa oli kaksi nuorta tyttöä, jotka rehvakkaasti polttelivat tupakkaa parkkipaikalla. - Tupakkapaikka olis tuolla lantalan takana, ohjeistin tyttöjä ja viittoilin oikeaan suuntaan. - Ooksä joku vartija täällä vai mitä sä skitsoot? toinen neideistä laukoi ja sain hetken hillitä itseäni etten olisi avautunut tälle kyseiselle nirppanokalle niin että koko tienoo olisi raikunut. - En, vaan ihan tän tallin omistaja, sanoin ja väänsin naamalleni pirullisen hymyn. Tytöt katsoivat toisiaan hieman sellaisella "voi p*ska"-ilmeellä, mutta lopulta tää hiljaisempi yksilö tumppasi tupakan ja loihti kasvoilleen mitä hurmaavimman hymyn. - Sinua me itseasiassa etsittiinkin, tyttö sanoi. - Mä oon Anu ja tää tässä on Laura... Lauraksi osottautunut näsäviisastelija nyökkäsi tervehdykseksi ja tumppasi itsekkin syöpäkääryleensä. - Me tuota tultiin kysyyn, että voitaisko me käydä ratsastamassa? Ei me millekkään tunnille haluta, ihan itsenäisesti.. Ollaan molemmat ratsastettu kohta kymmenen vuotta, Anu selitti. - Ookei... Jos hinnasta sovitaan... mutisin, vaikka oikeasti teki mieli toivottaa kaksikko sinne missä pippuri kasvaa. - Siis joo, totta kai me maksetaankin, Anu naurahti. - Käytiin jo tuolla tallissa ja Laura ihastui siihen mustaan suokkioriin... - öh, Hukkis on yksityinen, joten... - Mut me voidaan maksaa kyllä siitä vaik jotain extraa, Laura ehätti väliin. - Mun pitää soittaa sen omistajalle ja kysyä josko saatte sitä lainata, mutisin ja näppäilin kännykkääni Petran numeron. Salaa toivoin ettei Petra lupaa antaisi, mutta ilmeisesti tyttö oli hyvällä tuulella kun melkein samalta istumalta antoi luvan Hukkiksen lainaamiseen. - Se on selvä sitten, kenelläs sinä haluaisit mennä? Anu osoitti pihatossa seisovaa Nukia. - Okei... Te varmaan osaatte sitten varustaa ja hoitaa noi hevoset? Hukkis tosiaan asuu siellä yksäri puolella, mutta etköhän sä voi sen valmiiks laittaa tuntsareidenkin puolella..
Kävin välillä "vakoilemassa" miten tytöt pärjäävät hevosten kanssa. Hukkis tietenkin esitteli parhaimpia puoliaan olemalla kuin herran enkeli hoitamisen ajan. Nuk taas vähän pöljäili omiaan, kuten aina. Tytöt läksivät kentälle köpöttelemään ja itse jäin siivoilemaan tallia. Pikkujouluviikonlopun vuoksi tuo tallin sunnuntainen suursiivous oli jostain kumman syystä hieman jäänyt vähemmälle... Mistähä mahtaisi johtua?
En ehtinyt kuin puolisen tuntia hommailla tallissa kun Anu sekä Laura tulivat takaisin. - Hukkis ontuu, Laura ilmoitti ja ojensi mulle orin ohjat. - TÄH?! - Joo, se säikähti jotain ja lähti pukitteleen, sitten kompastu ja... Laura selitti. Että mun teki mieli hyökätä sen penskan kurkkuun kiinni. - Joo-o... Kiitoksia vaan kovasti.. mutisin. - Mä hoidan tän herran. Viekää Nuk pihattoon takaisin kun olette sen hoitaneet loppuun... Vein Hukkiksen yksäripuolelle, riisuin varusteet ja hoidin sen jalkaa. Parempi soittaa niin eläinlääkärille kuin Petrallekkin... - Voi paska! oli Petran vastaus kun sille "ilo"uutiset kerroin...
|
|
|
Post by Mila on Dec 22, 2013 13:02:55 GMT 2
22.12.2013 Hyvästit!
Hevoset olivat pihalla nauttimassa leppoisasta talvisäästä ja olin juuri saanut karsinatkin siivottua, joten lähdin talsimaan asuinrakennusta kohti Wienna, Mico ja Tohelo vanavedessä. Joonaksen auto oli käynnissä ulko-oven edessä ja muistin miehen puhuneen, että hän lähtee jo tänään joulun viettoon vanhempiensa luo. Kopistelin jalat oven pieleen ja astuin sisälle taloon, jossa minua vastassa oli iso kasa pahvilaatikoita. - Joonas? huikkasin ovelta ja mies tuli paikalle kantaen suurta muovisäkkiä, jossa tuskin oli mitään joululahjoja. - Noh? - Mitä tämä tarkoittaa? Muuttaako sinä meinasit sinne porukoilles vai minkä tähen tarvittet näin paljon tavaraa muutaman päivän reissun ajaksi? Joonas näytti hieman vaikealta ja laski jätesäkinn maahan. - Itseasiassa niin minä vähän meinasin... - Täh? - Niin että muutan äidille ja isälle siksi aikaa että löydän oman kämpän. - Täh? - Kyllähän sä Mila itsekkin tiedät ettei tästä tuu enää mitään, Joonas huokaisi. - Parempi että minä lähden. En tiedä odottiko Joonas että syöksyisin sen jalkoihin roikkumaan ja huutamaan ettei hän saisi lähteä mihinkään, mutta sitä oli aivan turha odottaa. Kohautin vain harteitani ja puikkelehdin laatikkojen ohi keittiöön. - Muistakkin viedä kaikki samalla kertaa ettei tarvitse enää palata! huusin keittiöstä. - Mila, älä viiti... Joonas mutisi tullessaan keittiöön. - Mitä? Itsehhän sinä haluat lähteä joten MENE. En ole sinua estelemässä, ärähdin ja laitoin kahvit tippumaan, jonka jälkeen istahdin pöydän ääreen lukemaan päivän lehteä. Joonas seisoi hetken keittiössä hämmentyneen näköisenä, mutta meni sitten raahamaan tavaroita pakettiautoonsa.
Kun kaikki kamat olivat sullottu pieneen Hiaceen, Joonas lähti eikä ihan heti olisi takaisin tulossa. - Hemmetin hyvää joulua vaan sullekki, mutisin katsoessani loittonevia takavaloja. Vein hevosille päiväheinät tarhoille ja jatkoin elämääni niin kuin tähänkin asti. Mitä sitä turhia yhden miehen perään märisemään, vaikkei itku kaukana ollutkaan... En kyllä enää ikinä vilkaisekkaan ainuttakaan kakslahkeista! Suksikoot suolle kaikki.
|
|
|
Post by Kathreen on Dec 23, 2013 1:07:00 GMT 2
23.12.2013 TU M’AIMES?
Ulkona ei ollut mitenkään kehuttava sää. Lämpötila oli nollan yläpuolella, joka todellakin kelpasi itselleni. Jouluksi olisi ollut ihan mukavaa saada lunta, mutta tilanne näytti epätoivoiselta sen asian kannalta. Keskustan iso kello näytti neljää iltapäivällä ajaessani sen ohi. Oli jo pilkkopimeää. Kaupungin valot sumentuivat epämääräiseksi mössöksi ajatusten harhaillessa.
Olin monta kertaa kääntyä takaisin miettien: ”Minne mä oon menossa?”. Selviydyin lopulta tallin pihaan. Mieli teki edelleen kääntyä takaisin kotiin. Katsoin oikealle puolelleni, pelkääjän paikalle. Rohkaisevat kasvot kohtasivat katseeni. ”Hyvin menee”, Mikko sanoi. Hymyilin kiitollisena miehelle, ja nousimme autosta. Yleisesti minut tunnettiin sadesään rakastajaksi, mutta nyt edes tihkusade ei mieltäni kohottanut.
Menimme talliin, joka pieniä tallityttöjä lukuun ottamatta, oli tyhjä. Tytöt väistivät käytävillä pyytämättä ja katsoivat kuin ihmettä. Hillitön supatus alkoi heti kun olimme päässeet ohi. Tarkoituksena oli ollut kokeilla tänään jotain aivan uutta ratsua, mutta ajauduimme kuin magneetin vetämänä Riimin karsinalle. ”Hei herranen”, kuiskasin miltei kyyneliin purskahtaen. Mikko laski kätensä olkapäälleni. Purin huulta ja astuin karsinaan. Liikuin rauhassa ja annoin hevosen nuuhkia. Mikko kävi hakemassa harjat ja niin aloimme puunaamaan eläimen ympärillä.
Mila repäisi tallin oven auki niin että pamahti. Säikähdin pahemman kerran ja suurin piirtein hyppäsin pystyyn tiputtaen Riimin kavion maahan. Naisella oli kasvoillaan kivettynyt ilme, mutta sielu näytti huutavan läpi. ”Mila!?” huudahdin karsinan ovelta hädissäni. Mila marssi ohitse nostaen kätensä lopettamisen merkiksi ja sanoi hiljaa, niin että sen juuri ja juuri kuuli: ”Ei nyt” Katsahdin pikaisesti Mikko, jonka kasvoilla paistoi sama hämmennys. Kerrankin osasin pysyä aloillani ja antaa asioiden olla. Toisaalta mieleni paloi halusta auttaa naista, mutta koska tämä oli selvästi kieltänyt, jätin tilaisuuden käyttämättä.
Kun Riimi oli varustettu, samoin kuin itsenikin, lähdimme maneesille. ”Hei, haetko sen kameran, jooko? Se on siellä takapenkillä, laukussa”, kysyin Mikolta. ”Joo, mä tuun kohta”, tämä vastasi. Katsoin miehen menoa. Kuinka onnekas saatoin ollakaan, tuntiessani tämän ihmisen. Vuosi sitten, itse asiassa tasan tarkkaan vuosi sitten olin Mikkoon jouluostoksillani törmännyt. Herra auttoi silloin neitoa pulassa, ja missä nyt oltiinkaan.
Pian mies palasi Canon kourassaan. Menimme maneesiin, ja minä kiipesin hevosen selkään. Mikko jäi keskelle ottamaan kuvia. Kävelin aluksi kumpaankin suuntaan viitisen minuuttia, otin ohjat ja ratsastin kaarevia uria. Ruuna tuntui yhteistyöhaluiselta, joten uskalsin ottaa muutamat väistötkin alkuun. Sitten otettiin rentoa ravia oman aikansa, jonka jälkeen lisäilin ja kokosin vuorotellen. ”Riimille vois yrittää opettaa vaik pasagea ynnä muuta! Eiks oliski upeeta?” hihkaisin selästä. ”Totta!” Mikko kannusti. Kun väistöt ja muutkin väännöt onnistuivat ravissa hyvin, nostin laukan. Käytin tilaisuutta hyväksi ja otin vastalaukkoja ja muutamia muita hieman haastavampia laukkakuvioita. Samalla kun Riimi sai kiperää tekemistä, pääsin itsekin harjoittamaan vanhaa taitoa. ”Ethän sä oo ollenkaa ruosteessa! Ettet vaa käyny salaa ratsastamassa siellä Abu Dhabissa?” Mikko naureskeli. ”Ai millä? Kamelilla vai?” nauroin itsekin.
Ratsastus tuntui sujuvan liiankin mutkattomasti. Keskittyminen herpaantui vasta muutaman tallitytön kivutessa katsomoon. Ihan tahallani näytin muutamat vastalaukat, lisäykset ja väistöt. ”Ettei ne vaan unohda, kuka on oikea espanjatar”, sanoin hiljaa Mikon ohittaessani. Mies nauroi, ja katsomossa olijat ihmettelivät.
Lopetettuani hyppäsin alas kimon hevosen selästä. Mikko tuli näyttämään muutamia kuvia. ”Tiiätkö mitä”, sanoin Mikolle. ”Tiedän”, tämä vastasi. Olin hieman häkeltynyt, sillä en uskonut miehen muistavan tapaamispäiväämme. Luvassa oli kuitenkin jotain vielä mahtavampaa. Katsomossa istujat olivat juuri lähdössä, kun kuulivat kiljaisevani. He kääntyivät kuin yhteisestä päätöksestä ja suuntasivat katseensa meihin päin. Halasimme, suutelimme ja hymyilimme kummatkin kuin Hangon keksit. Tytöt ihmettelivät entistä enemmän, mutteivat uskaltaneet tulla kysymään. Minusta oli kai tullut legenda tallilla, sellainen jota kaikki, jotka hiemankaan vähemmän minua tunsivat, vähän pelkäsivät.
Veimme Riimin karsinaansa ja riisuimme varusteista. Olin vain yhtä hymyä ja pitkästä aikaa vapaa kaikista murheista. Menimme taukohuoneelle. Sisällä ei – outoa kyllä – ollut ketään. Halasin miestä onnesta soikeana, ja sitten suutelimme. Larissa onnistui, taas kerran, sattumaan paikalle väärään aikaan ja pelmahti siis kesken kaiken sisälle huoneeseen Markus vanavedessään. ”Vou-vou-vou, mitäs te täällä!?” nainen kiljaisi. Syynä saattoi olla se, että olimme nykyään aika harvinainen näky tallilla, tai se, että olin niin iloinen pitkästä aikaa. ”Moi”, sanoin Larissalle. ”Terve vaan”, Mikkokin sanoi. En voinut enää pidätellä innostustani vaan osoitin vasemman käteni nimettömään. Sormessa komeili kaunis timanttisormus. Larissa löi kätensä suulleen ja alkoi kiljua ja pomppia aivan hulluna. Nainen tuli halaamaan minua, ja Mikko katsoi parhaaksi astua sivuun Markuksen luo. ”Pahastutko?” kysyin Mikolta. ”En, jutelkaa vaa”, mies hymähti. ”Tuu sisälle kaljalle, voidaan meki vähä jutella pitkästä aikaa”, Markus ehdotti. Jäimme Larissan kanssa intoilemaan talliin. Uteliaat pikkutytöt uskaltautuivat aina välillä taukohuoneen oven rakoon salakuuntelemaan juttujamme.
|
|
|
Post by Mila on Dec 23, 2013 15:06:00 GMT 2
23.11.2013
Taukohuoneesta kantautui ihme kiljunta ja hihkunta. Tunnistin äänen jo kauas, ja tiesin kyseessä olevan Larissa... Jätin Tuikun harjaamisen siihen ja marssin taukohuoneeseen hätistellen Lispen sekä Kapen pois tieltäni. Kaksikko salakuunteli taukohuoneen tapahtumia oven takana. - Mitä täällä huudetaan? Pitääkö muistuttaa säännöistä? ärähdin heti, kun olin saanut oven auki. - Sori Mila, mutta kato! Larissa pahoitteli ja nosti Kathreenin käden ylös nähtäväkseni. Nimettömässä loisti sormus ja Kathreenin kasvoilla loisti maailman onnellisimman näköinen hymy. - Ne meni kihloihin! Eikö olekkin suloista? - Just. Noh, onneksi olkoon sitten vaan... mutisin ja lähdin ovet paukkuen pois paikalta jättäen ystävykset seisomaan hämmentyneen näköisinä taukohuoneeseen. Tietenkin tänne piti ängetä kaikenmaailman rakastavaisia ja kihlapareja heti, kun mulla teki pahaa pelkkä ajatus jostain romanssista sun muusta lässynläästä.
Jatkoin Tuikun harjaamista. Tamma seisoi levottomana käytävällä ja hirnui välillä kutsuvasti varsojensa perään. Tuju oli jo aikaisemmin päivällä matkannut Carbonaraan ja Ilo temmelsi Kiaran kanssa tarhassaan eikä näyttänyt äitiään ikävöivän. - Ollaanko me molemmat vähän tämmösiä onnettomia näin joulun alla? lässytin Tuikulle. Tamma pärskähti kuin myöntämisen merkiksi ja huokaisten painoi päänsä alas. - Mutta ällös huoli, saat sinä kohta taas varsakaverin sinne tarhaan kun tuo Anna pamahtaa, mutisin. Annan laskettuaika olisi noin kolmen viikon kuluttua. Puoliverinen tamma oli jo aikamoinen pallo... Ja tällä kertaa sieltä olisi tulossa vain yksi varsa, ei kaksi niin kuin Tuikku oli tehnyt.
Autoin Stinaa hakemaan loppuja hevosia sisälle. Talliapulainen pälätti kuin papupata koko ajan ja välillä minun teki mieli komentaa tätä olemaan hiljaa. Onneksi Stina huolehtisi iltaruokinnasta sekä ovien lukkoon laitosta, joten minä pääsin nopeasti mököttämään sohvalle peittoon kietoutuneena. Huomenna olisi jouluaatto... Hyh. Ei ollut kyllä meikäläisella joulufiilistä sitten yhtään. Kathreen ja Larissa juoruilivat edelleen taukohuoneessa kun kävin komentamassa koirat ja Tohelon mukaani sisälle. Taloon sisälle mentäessä totesin, että Markus sekä Mikko olivat vallanneet olohuoneen ja bonganneet jääkaapissa olleet kaljat. - Mila! Istuhhan alas ja ota olut, Markus hihkaisi. - Mä tarjoon! - Sä tarjoot minulle omia kaljojani? murahdin, mutta hain kuitenkin jääkaapista yhden oluen. - Ai niin, onneks olkoon Mikko, sanoin miehelle joka sai juuri osakseen Micon hellyyden osoituksia. - Heh, kiitti, Mikko hekotti koiran takaa. - Missä se velipoika on? Markus kysäisi. Olin vetää kaljaa henkeeni, mutta keräsin itseni. - Se lähti... - Eiiii ku niiin, se meni porukoille jouluksi! Olihan siitä puhetta, Markus älähti ja löi käden otsaansa teatraalisesti. - Me kun ollaan Larissan kanssa ihan rauhassa Lacteassa aatto. - Mmm... Mutta eipä se sieltä takaisinkaan tule, murahdin. - Miten niin? - Siis se lähti ihan lopullisesti. Pakkas kamansa ja häipy, vastasin kohauttaen harteitani. - MITÄ? Markus karjaisi. - Niin. Että se siitä sitten. Hyvää joulua meikä! sanoin ja kohotin pulloa kippistäen ilmaa.
Markus ja Mikko tuijottivat minua suu ammollaan eivätkä ilmeisesti tienneet mitä sanoa. Eipä niiden tarvinnutkaan sanoa mitään... Mä mitään sääliä kaivannu, prkl! Nyt alkaisi Milan villi sinkkuelämä. Hehheh! Kat ja Larissakin rymistelivät sisälle iloisesti pälättäen, mutta hiljenivät heti nähdessään siippojensa vaivautuneet ilmeet. - Mitä on tapahtunut? Kathreen kysyi huolestuneena. - Mila ja Joonas ovat eronneet, Mikko mutisi. - Täh? Milloin? Miks sä et oo kertonu mitään? Larissa kiljaisi ja säntäsi halaamaan minua. Karistin naisen käpälät ympäriltäni ja mutisin olevani ihan kunnossa. - Eilen se lähti, vastasin. - No just, hitto mikä sika! Larissa tuhahti. - Markus, veljes on idiootti! Jättää nyt toinen just ennen joulua! - Mä tiedän että se on ääliö! Markus huokaisi. - Eiköhän meissä molemmissa ollut vikaa, naurahdin. Minussa ainakin kun miettii Kaihorannan pikkujouluja. - Ja asia on mulle ihan fine. Turha surkutella siinä! Parempi näin, todistelin vierailleni (joista ketään en kyllä ollut kutsunut paikalle). - Ootko sä varmasti kunnossa? Kathreen varmisti. - Olen olen! Oikeasti! Hei, kuka tahtoo saunaan? Tytöt, on siellä sitä kaljaa teillekkin asti jos haluatte. Kat ainakin, pullo käteen! Pitäähän teidän kihlajaisia juhlia! pälätin ja säntäilin pitkin asuntoa. Iso asuinrakennus vaikutti entistä enemmän autiolta Joonaksen lähdettyä. Pitäisköhän hankkia pari alivuokralaista? 3 makkaria oli muutenkin aivan tyhjillään... Joo!
|
|
|
Post by Mila on Dec 25, 2013 23:06:45 GMT 2
25.12.2013 Stina
Makoilin taukohuoneen sohvalla selaillen jotain iänikuista Hevoshullua. Polle teki metkujaan ja Tuuvan tallilla oli taas jonkun hevosen kuoppaaminen edessä, hohhoijaa. Ulkonakaan huvittanut hirveästi puuhata, sillä vettä satoi melkeinpä koko ajan. Todella ehanaa. Tallin puolelta kuului puheensorinaa, joten päätin mennä tarkistamaan mistä oli kyse. Milakin oli hetki sitten painellut Hukkiksen kanssa maneesiin.
Eljas siellä oli jonkun nuoren tytön kanssa. Rudin he olivat myös hakeneet sisälle ja kiinnittivät parhaillaan pikkuista tammaa tallikäytävälle. - Eljas, moro! huikkasin työkaverin nähdessäni ja jätkä heilautti kättään tervehdykseksi. Tyttö sentäs tervehti minua ihan ääneen sanomalla moi. - Mä haen sen harjat.. Eljas mutisi ja pyyhkäisi ohitseni varustehuoneeseen. Piruillessani seurasin pojankloppia ja suljin ojen takanani. - Oliko sulla noin ikävä minua kun piti vapaapäivänä tänne ängetä, kysyin piruillessani. Eljas vain mulkaisi mua vihaisesti eikä vastannut mitään. Yllätyyyyss? - Onko toi sun tyttöystävä? heitin huvittuneena. Että tota oli kiva kiusata! - Kuka? - No, toi pikkulikka kenen kaa tulit tänne, nauroin. Ei ollut mikään penaalin terävin kynä tämä jätkä. - Se on mun sisko, Eljas tuhisi ja paineli ulos varustehuoneesta. Ahaa, Eljas ei siis ollut mikään perverssi ukko, joka pyöritti alaikäisiä tyttöjä. Hyvä tietää! Menin katsomaan, kuinka Eljaksen sisko harjasi Rudia pälätteän samalla kuinka ikävä sillä oli ollut tammaa ja niin eespäin. - Me mennään käymään maastossa, sisko kertoi minulle. - Mut siellähän sataa? - No, ei sada nyt ja sitäpaitsi, ei me sokerista olla! Eihän Ruddeliini, tyttö nauroi ja halasi kirjavaa tammaa antaumuksella. Ai niiiiin, tosiaan. Eljas ja hänen siskonsa olivat Rudin omistaneet ennen kuin se Milalle myytiin. Oli aivan päässyt unohtumaan. - Kerrohhan Eljaksen sisko... - Aino mä oon! - Aino... Niin että kerrohhan onko tuolla Eljaksella naisia kuinka paljon? - Hahhaha, tuolla vain? On se ehkä tasan yhden tytön kotiin tuonut näytille, mut siitäkin on jo aikaa, Aino purskahti nauruun ja Eljas leikki paloauton väriä naamallaan vieressä. - Ahaa, eli siis vapaata riistaa, myhäilin ja iskin Eljakselle silmää. - Otan osaa, jos tommosesta tykkäät, Aino kikatti.
Aino sai Rudin valmiiksi ja lähti ratsastamaan entisellä ponillaan. Oli kuulema jo pari kertaa aikaisemmin Vaahterapolussa käynyt maastoilemassa. - Ja sitten.. heitä oli vain kaksi, sanoin Eljakselle, joka oli ajan kuluksi ruvennut lakaisemaan tallikäytävää. - mmhhmm... - Mitenkäs joulu meni? Saitko paljon piparia? - Siinä kai se... - Sinä se et hirveästi puhele? - Eipä oo mitään sanottavaa... - Kerro jotain itsestäs... Elämäntarinasi? - En jaksa. - Mitä sä sit jaksaisit? - En tiiä. - Aha. No, kuuleppas tuppisuu-Elias, haluatko auttaa mua heinien jaossa tarhoille? - En. Mutta voin auttaa. - No, voi kun kiva!
Eljas ei hirveästi jutellut heinien jaon aikana. Tupisi vain jotain epämääräistä minun kyselyiden väliin. Että osas olla tylsä jätkä! Markus sentäs osasi lähteä leikinlaskuun mukaan! Eikä Sarikaan yhtään pöhkömmältä tapaukselta vaikuttanut! Milasta nyt en sano mitään... Siitä akasta tiennyt millä tuulella se oli. Joskus se saattoi laskea leikkiä koko ajan milloin mistäkin asiasta ja välillä sille ei uskaltanut sanoa yhtikäs mitään. Jos katse voisi tappaa... Pikkulinnuthan ne jutteli, että Joonas olis ottanut ja lähtenyt. Harmi, sillä kyllä mä ainakin Joonasta mielelläni kattelin... Ainahan sitä katsoa sai, muttei koskea.
Eljas yritti parhaansa mukaan luikerrella karkuun minua, mutta ihan piruuttani kipitin sen perässä siihen saakka että Aino ja Rudi tulivat takaisin. - Oliko kivaa? kysyin tytöltä, joka nyökkäili innokkaasti. - Tietenkin oli! Olikos teillä? Aino kysäisi. - No tottahan toki meillä kivaa oli, hekottelin ja iskin silmää Ainolle. - Iuu, en halua tietää, Aino kihersi ja Eljaksen naama taas loisti punaisena. - Eikö sulla Stina oo mitään muuta tekemistä? Eljas mutisi. - Voe kuule, kaikki saa odottaa kun sinä ilahdutat minua läsnäolollasi. - Ootte ällöi, Aino hihitteli. - Tietäisitpä vain! vinkkasin. Eljas tuhahti jotain turvan kiinni laittamisesta ja paineli taukohuoneen puolelle karkuun. Itse jäin Ainon kanssa porisemaan. Olipahan edes jotain juttuseuraa...
|
|
|
Post by Kathreen on Dec 26, 2013 2:42:40 GMT 2
26.12.2013 MINKÄ NUORENA OPPII, SEN VANHANA TAITAA
Sää tuntui pysähtyneen kokonaan sateen kohdalle. Ilma oli ollut sama jo monta päivää. Tosin omat päiväni olivat olleet silkkaa auringonpaistetta. Joulupyhiä oli tähän asti vietetty nauttien hyvää ruokaa ja katsellen hömppäleffoja. Mustikkapolkukin oli pistetty säppien taakse muutamaksi viikoksi, ellei kuukaudeksi, joten sen osalta työtä oli vähemmän. Bambikin oli palaamassa kaupungista takaisin maalle, ja muuttomiehiä ravasi alituiseen häiritsemässä kotirauhaamme. Vihdoin tänä aamuna päätimme lähteä evakkoon Vaahterapolkuun.
Lähdimme Mikon autolla liikenteeseen. Ajoimme tuttua reittiä kaupungin keskustan läpi ja poikkesimme pitkästä aikaa Robertsilla. Nautimme rauhassa makoisan aamupalan lukien lehtiä ja fiilistellen auringon nousua – jos sellaista olisi näkynyt. Ulkona oli niin pimeää, ettei tihutustakaan meinannut nähdä.
Tallille ehdimme yhdeksäksi, joka oli erittäin aikaista meidän kaltaisillemme ei-aamuvirkuille. Pidin sylissäni kaunista kukkakimppua ja pientä sinistä pakettia. Nousimme autosta, ja Mikko avasi sateenvarjon suojaksemme. Kevyt sade ropisi ihanasti varjon pintaan. Hyräilin tuttua kappaletta hymyssä suin.
Tallissa tallusteli muutama aikainen lintu hoidokkiensa varusteiden ynnä muiden kanssa. Aikaisten lintujen joukossa näytti olevan yksi tuttu naama, joka kiiruhti sellaista vauhtia meitä kohti, että ihan säikähdin. ”Kat!” huudahti nainen niin kirkkaalla äänellä, että säikähtivät loputkin tallissa olijat. ”Voi Kat! Onneks olkoon!” julisti tämä ja rutisti minua kaikella voimallaan. ”Sari!” hihkaisin ja halasin tätä itsekin. ”Noh, näytä sitä!” sanoi blondi irrottaessaan otteensa. Nostin vasenta kättäni ja heiluttelin sormiani. ”Tadaa!” sanoin. Sari ihasteli sormusta hyvän tovin. Katsahdin Mikkoon, joka hymyili minulle lämpimästi. Kun saimme tärkeimmän asian pois alta, pystyimme keskittymään muihin aiheisiin. ”Sä et sitte lähtenykkää sinne Britteihin?” kysyin. ”Oi, kyllähän mä siellä Moonan kans kävin, mutta takas tultiin”, Sari selitti ja jatkoi, ”Mut missäs sä oot luuraillu? Milalta kuulin, ettei sua koko syksyyn näkyny täälläpäin” ”Ei tosiaan”, sanoin ja katsoin Mikkoon. ”Daisylta meni henki sillon syksyn alussa, niinku oli jo odotettavissa”, sanoin, nielaisin palan kurkusta alas ja jatkoin: ”Sitten ensitöiksi me lähdettiin Tintin ja Sessan kanssa Walesiin, kosk mä en ollu enää kykenevä ylläpitämään niitä. Vietiin ne sitte mun isovanhempien tilalle ja jatkettiin siitä Etelä-Eurooppaan. Oltiin kuukausi siellä ja lennettiin Arabian niemimaalle kuukaudeks, sitten Oseaniaan ja lopuks takasin kotiin.” ”No huhhuh! tehä ootte reissannu!” Sari henkäisi. Lähdimme yhdessä hakemaan muutaman ratsun sisälle. Seurueeseen valikoitui Tuuli, Anna ja Fred.
Talutin tasaisen ruskeaa Frediä tarha-aitausten välissä. Edessäni kulkivat Sari Tuulin vierellä ja Mikko Annaa taluttaen. Tihutus oli muuttunut piiskaavaksi alijäähtyneeksi jääsateeksi. Kiirehdimme sisään, samoin hevoset, joita tämä kivitys ei erityisemmin miellyttänyt.
Sidoimme kaikki kolme ratsua vieretysten käytävälle ja harjasimme ne hyvää tahtia. Onneksi herrasväki oli ehtinyt olla pihalla niin vähän aikaa, ettei suurempia likakertymiä ollut ehtinyt tarttua karvapeitteeseen. Haimme varusteet satulahuoneesta, joskin pienellä viiveellä, sillä joku oli sössinyt nimilappujen kanssa. Jouduimme selvittelemään tovin varusteita oikeille paikoille, kunnes löysimme omamme. Heitin ruskean nahkasatulan tumman satulahuovan päälle. Kiinnitin mustat suojat jokaiseen jalkaan, samoin tekivät muut.
Lopulta olimme hevosten osalta valmiita ja lähdimme kohti taukohuonetta. Sisällä istui kaksikko, jota en tunnistanut. Vaahterapolussa liikuskeli nykyään yleisesti niin paljon vierasta porukkaa, ettei ollut ihme, etten näitä tunnistanut. Nainen nojatuolissa nosti ystävällisen katseensa lehdestä miehen jatkaessa välinpitämättömyyttä. Katsoin kysyvästi Sariin. ”Moi Stina! Eljas. Täs on nyt Kat ja Mikko”, esitteli Sari. ”Aa! Hei, Stina”, sanoi mukavan oloinen nainen ja tarjosi kättään. Kättelimme kummatkin naista ja kerroimme omat nimemme uudelleen. Nyt Eljakseksi nimitetty mies katsahti kulmiensa alta meitä. Katse ei ollut inhoava, ei kadehtiva, vaan jotain outoa. Tämä murahti tervehdykseksi ja syventyi taasen sanomalehtensä ääreen. ”Enchanté”, sanoin hiljaa. Otimme kypärämme ja hanskamme ja poistuimme tilasta pikimmin. ”Ei varsinaisesti mikään Markus vol 2”, naurahdin. ”No ei!” Sari sanoi Mikon myhäillessä taustalla.
Lähdimme maneesille, sillä ilma oli muuttunut liian pahaksi jopa minulle maastoilla. Alistuin kohtalooni ja talutin Fredin muiden perässä halliin. Nousimme Mikon kanssa selkään satulavyöt kiristettyä. Sari työnsi Tuulin ohjat kouraani ja tepasteli katsomoa päin. Nainen irrotti luukun, jonka takaa paljastui katsomon alapuolella oleva estevarasto. Katsoin kauhistunein ilmein kun ystäväni kokosi esteitä halkaisijoille. ”Et oo tosissas”, sanoin. ”Tottakai! Pitäähä teijänki päästä hyppimään pitkästä aikaa!”, Sari riemuitsi. ”Khamoon Kat, täst tulee ihan hauskaa”, Mikkokin sanoi. ”Tiesitsä tästä?” kysyin hieman närkästyneenä. Mies nosti kätensä ilmaan ja sanoi: ”En, älä mua syytä” Harmittelin yllättävää tilannetta hetken, kunnes pystyin nähdä asian valoisan puolen. En oikeasti ollut hypännyt ikuisuuteen ja olihan sitä lennon hurmaa hieman ikävä. Lentokoneetkaan eivät vetäneet vertaa sille tunteelle, jonka esteen yli lentäessä saattoi saavuttaa.
Verryttelimme kunnolla ravaten kumpaankin suuntaan. Aloitimme helpoilla puomiharjoituksilla. Onneksemme maneesiin eksyi muutama innokas apuri, ja näin emme itse joutuneet pomppimaan alas ja ylös hevosten selkään. Tytöt siirtelivät ja nostivat puomeja mielemme mukaan. Palkaksi heille riitti vain lupa olla läsnä. Itseäni hieman jännitti, sillä taitoni saattoivat olla vaikka kuinka ruosteessa.
Pystyt ja ristikot ylittyivät lopulta leikiten, ja sain huomata, että taito oli vielä tallella. Ahkerat apulaisemme seurasivat lumoutuneina isojen hevosten hyppäämistä. Eivät esteet loppujen lopuksi kohonneet kuin kahdeksaankymmeneen senttiin, mutta oli siinäkin jo ihmettelemistä. Oli mukavaa ottaa varman päältä, eikä lähteä venyttämään rajoja heti ensimmäisellä kerralla.
Tytöt osoittautuivat korvaamattomaksi avuksi korjatessaan vapaaehtoisesti esteet pois. Kiitimme näitä, tai ainakin oma kipeä takalistoni kiitti. Olimme taluttamassa hevosia talliin kun huomasimme sään lauhtuneen. ”Mitäs sanotte, jos lähettäis maastoilemaan vähän?” kysyin ”Mikä ettei!” Mikko innostui. Sari suostui ehdotukseen muitta mutkitta, ja niin lähdimme lyhyelle lenkille. Hevoset saivat hengittää raikasta sateenjälkeistä ilmaa. Ilma teki hyvää myös omille keuhkoille ja sitä hengitti ahnaasti. Onneksi ei tarvinnut asua kaupungin saasteissa.
Hevoset nostelivat jalkojaan lätäköiden yli. Hienohelmat säästivät niin itseään kuin meidän työnmäärää. Juttelimme jokapäiväisistä asioista, sillä oli vaikeaa aloittaa mitään vakavampaa keskustelua. Daisyn kuolema tuntui olevan edelleen liian herkkä aihe itselleni, eikä Mikon ja minun kihlajaisista uskaltanut vielä kysyä enempää. Niinpä keskustelimme Sarin ja Moonan kuvausmatkasta, tallin yleisistä tapahtumista, Mustikkapolusta ja aina niin turvallisesta säästä.
Kello näytti jo puolta yhtä, kun vihdoin pääsimme tallikäytävälle. Harjasimme ratsumme nopeasti ja päästimme ne heiniensä kimppuun. Lähdimme yhdessä viemään varusteita takaisin. Pesimme kuolaimet, jonka jälkeen epäonneksemme huomasimme joidenkin varusteiden edelleen olevan väärällä paikalla. Ristitimme ratsujemme suitset koukkuihinsa ja otimme hommaksi järjestää huoneen takaisin entiseen kuntoonsa. Aikaahan tuo homma vei, mutta lopputulos oli sen arvoinen. ”Nyt mä kiitän ja lähden kotia kohti”, sanoi Sari. ”Ai eksä jääkkään töihin?” kysyin yllättyneenä. ”Ei mulla torstaina vuoroa oo”, vastasi nainen iloisesti. ”Aijaa. No, hejdå!”, sanoin ja huikkasin heipat.
Kävelimme käytävää pitkin taukohuoneeseen hakeaksemme vain tavaramme. Huoneessa istui tällä kertaa tuttuja ihmisiä: Mila ja Markus. ”Moi!” sanoi Mikko astuessaan sisään. Minäkin tervehdin tullessani perässä. Mila vajosi hetkeksi pöydälle, itsesääliin luultavasti, mutta kokosi itsensä kunnioitettavan nopeasti ja tervehti normaaliin sävyyn. ”Vieläkö sä sitä Joonasta suret? Se on idiootti, jos saan sanoo”, rohkaisin istuen naisen seuraan. ”Iha rauhas vaa”, huikkasi Markus. Mikko istui nojatuoliin ja nappasi sanomalehden pöydältä. ”Täällähä on juttu Vaahterapolusta!” mies huudahti yllättyneenä. ”Eihä! Näytä!” Mila vaati. Mikko käänsi lehden niin, että näimme jutun. Suuressa kuvassa komeili, kukas muukaan kuin Ilona. ”Ei härregyyd, täähä tästä viel puuttuki!” Mila julisti. ”Ootas ny. Kuuntele: Vaahterapolun ratsastuskoulu on tarjonnut erinomaista opetusta ja viihdyttävää ohjelmaa läpi syksyn, kertoo Vähämäki”, luki Mkko. ”Mitä?” Mila kiljaisi ja repäisi lehden itselleen. ”Ei oo todellista! Se likka oikeesti sano jotain hyödyllistä meistä!” Mila sanoi. Hyvä ettei nainen pökertynyt sohvalle silkasta hämmästyksestä. ”Halleluja! Nyt se on tapahtunu! Mä oon totaalisesti sekasin!” nainen sanoi pelottavan psykopaattiseen sävyyn. ”Mä luulen, että meijän pitää ny lähteä kulta. Pitää käydä viel kaupas, ennen ku mennään kotiin”, sanoin hilautuessani ovea kohti. ”Nii joo, totta..”, Mikko muisti. ”Älkää jättäkö mua tänne yksin ton hullun akan kans!” Markus huusi epätoivoisena peräämme. ”Rouvan määräys, sori. Adios!” huusi Mikko takaisin vahingoniloisena.
// Ihmeellistä, legendaarista, hämmästyttävää! Siis tuo Ilonan haastattelu. Kai se sekin akka sekasin on mennyt...
|
|
|
Post by Petra on Dec 27, 2013 0:19:00 GMT 2
Torstai 26.12.2013: Petra Lukkari
”En tuu.” sanoin ties kuinka monetta kertaa painokkaasti. Muutaman päivän päässä häämötti kahdeksantoistavuotispäiväni, kun jonkinasteinen pan---- friend with benef----- tyttöystäväni roikkui käsivarressani anellen, että lähtisin kotisynttäreiden sijaan baariin istumaan. Ei tule onnistumaan. Pelkkä ajatuskin ahdisti – pitäisi pukea muuta kuin huppari ja pitäisi kestää huomiota ja edes leikkiä kännikalaa prkl. Pakenin väittelyämme viemällä seuraavan muuttolaatikon autoon. Olin saanut sovittua Milan kanssa, että muutaisin vuokralle naisen yläkertaan: Kaihoranta ei ollut kaukana, Hukkis ja Jimmy olivat melkeinpä pihalla ja kotona olin saanut asiat hoidettua siten, etteivät muutkaan hevoset käsiin kuolisi, äitini kun oli hevosihmisiä ja hyvinhän ne kaakkendaalit liikkuivat laajalle pihattolaitumella itsekseenkin – kävin toki ajamassa ravureita ja loput olivat vasta nuoria.
Muutaman tunnin aherruksen jälkeen jokainen laatikko oli automme takana siisteissä paketeissa, jonne äitini oli tekstannut jokaisen päälle, mitä laatikosta löytyisi – joskin Julia oli käynyt piirtelemässä ja kirjoittelemassa hävyttömyyksiä sinne tänne. Suurin osa laatikoista sisälsi kirjoja ja elokuvia, vaatteet veivät kaikkein vähiten tilaa. Valokuvat kehyksineen olin laittanut laukkuuni. Olin aiemmin käynyt nappaamassa suurimman huoneen itselleni, joten kyllä tilaa riittäisi … Innalla ja sillä …. hmm… Mikä sen nimi ikinä olikaan, ei ehkä olisi niin tilavaa. Julian ja minun tapellessa Gleestä takapenkillä äitini ajeli kohti Vaahterapolkua kyyneleet silmissä. Pääsimme lopulta perille ja suukottelin ja halailin äitiäni: kävisin kuitenkin melkein joka päivä kotona kaakkini katsomassa. Kannoimme Markuksen, Julian, Mikon, Kathreenin ja Milan kanssa tavaroita yläkertaan – okei, Mikko kantoi painavat kirjat Milan ja Markuksen kanssa kun Kat hipsutteli ylös tyynyjen kanssa ja jäi sitten tutkimaan huonettani muiden rehkiessä. Suurin osa tavaroista oli jo tuotu ylös, kaikkien puuskuttaessa hikisinä. Kuuli kuinka Kat nauraa räkätti hihitti. Kurkkasin huoneen ovesta ja pian näinkin Mikon kantavan kihlattuaan yläkertaan. Naureskelimme pitkän aikaa ja kiittelin kantoapuani, jotka menivät alakertaan tekemään kahvia ja käskivät minun tulla kohta alas. Julia jäi avukseni pystyttämään hyllyä huoneen takaosaan, mutta kun puinen hylly oli pamahtanut päähäni pariin kertaan päätin heittää hanskat tiskiin ja lopulta Mila ja Markus kokosivat hyllykön minun pidellessäni päätäni. Mila kirosi/nauroi minua, selvästi pari rohkaisuolutta ottaneena, että kun tämänkin hajotin – olin tainnut tallista hajottaa jo tusinan harjoja ja vaikka mitä muuta. Huuuups. Ei siinä kauaa nokka tuhissut, kun Mila ja Julia saivat pystytettyä hyllyköt, tuolin, työpöydän ja kaiken tarpeellisen. Kathreen valitti vain huonosta valaistuksesta ja vaiensimme naisen lopulta tyynyillä. Mila heitteli vitsejään minusta, Juliasta ja kokoamastamme sängystä – ainoa esine, mitä olin itse ollut kokoamassa ja joka ei ollut ainakaan vielä rikki, oli sänky ja senkin olin Julian kanssa koonnut joten siitäkö vasta juttua lensikin. Mila yritti juuri laittaa verhoja paikalleen, minun ja Julian pedatessa sänkyä (kuinka kauan sekin noin siistinä pysyisi …. ) ja Katin asetellessa tavaroitani omasta mielestään kivaan järjestykseen: ei sillä, olihan naisella silmää sisustukseen. Ovikello soi alakerrassa, jolloin Mila riensi verhoihin ensin kompastuen ovelle ja jäimme kuuntelemaan, kuka sitä ei vain rynnännyt vain sisään vaan hienosteli ovikellolla. Pian Mila käveli posket punaisina yläkertaan, oudonmoinen hymy huulillaan. ”Me saatii Oskari auttamaan noiden verhojen laitossa kun en mää yltänyt …” nainen mutisi, minulle ja Julialle tutun Oskarin virnistäessä ja vilkuttaessa. Kathreen nosti kulmaansa, jolloin selitin, että Oskari oli tätini tallilla töissä. ”Mites sä alunperinkää tänne päädyit?” kysyin, kun Oskari laittoi verhoja paikoilleen ja Milan tuijottaessa selvästi miehen takamusta. Taisi olla alkoholilla asiaa noin selvään käytökseen … Jokatapauksessa Oskari vastasi pian, että Jenni oli sanonut, että hän saisi tulla tänne katsomaan, jos muutossa tarvittaisiin apua ja oli samalla reissulla käynyt hakemassa vähän kauraa, kun Kaihorannasta kaura loppuisi ylihuomiseen mennessä. Mila meni alakertaan hakemaan kaljaa Oskari vanavedessään, samalla kun minä, Kat ja Julia tappelimme siitä, kuuluisiko nurkassa oleva nojatuoli laittaa kulmaan vinosti (kuten minä ja Julia kiljuimme) vai suoraan seinänä mukaisesti, kuten Kat tahtoi. Näinpä joka kerta kun joku meni ohi, tuoli suoristettiin tai laitettiin vinoon ja siitä alkoi melkoinen kiljunta. Lopulta pääsimme sovintoon, että tuoli oli vinossa eikä siinä enää kauaa mennyt, kun saimme huoneen aika pitkälti loppuun. Mila tuli hiukset sotkussa yläkertaan puna kasvoillaan ja kurkkasi melkein valmiiseen huoneeseen. ”Oho, tepä ootte ollu tehokkaita!” Mila hämmästeli. ”Ainii Mila, kun meillä on kotona neljä kissaa joista meidän pentu on vähänniinku mun, niin onnistuisko millää, et sekin muuttais tänne?” kysyin arasti, jolloin Mila vastasi hetimiten, että saisin tuoda katin tänne norkoamaan – pentu mahtuisi kyllä porukkaan. Kapsahdin Milan kaulaan halaamaan naista riemuissani, kiitellen miljoonasti. Mila naureskeli ja lähti takaisin alakertaan haettuaan toisen kaljatölkkinsä, jonka oli huoneeseen jättänyt – anteeksi, huoneeseeni. Ihmettelimme vielä hetken huonetta ja entrasimme pikkujuttuja, Kat sitten ilmoittaen, että menisi alakertaan hakemaan kaikille limsat, jotka Mila oli lupaillut. Ei mennyt minuuttiakaan kun Kat juoksi mahdollisimman hiljaa ylös, pamautti oven kiinni naama leveässä virneessä. ”Mila ja Oskari nuolee keittiössä!” Kat hihkaisi, jolloin piiiiiiitkän hiljaisuuden jälkeen minua alkoi naurattaa. Ei pers Mila. Istuimme hetken hämmentyinä siinä, kunnes Kat ilmoitti hylkäävänsä meidät, koska pelkäsi, mitä joutuisi kohta kestämään jos Mila ja Oskari päätyisivät pidemmällekin … ”Petturi” sihahdin naurua äänessäni Katille, joka puoliksi juoksi ulos, kuitenkin mahdollisimman hiljaa ja pian Mikko ja Kat hävisivätkin tallin pihasta. Sanotaan vaikka, ettei minun ja Juliankaan tunnelmat kylmiksi jääneet, mutta äänistä päätellen eivät alakerrassa Milalla ja Oskarillakaan ongelmia ollut …
|
|
|
Post by Inna on Dec 27, 2013 19:41:33 GMT 2
”Inna is here!” huudahdin iloisesti ulko-ovelta, kun astuin sisään ensimmäisen laatikon kanssa. ”Paetkaa!” kuulin Petran huudahtavan. Jätin laatikon eteiseen ja menin olohuoneeseen, jossa Mila ja Petra istuivat telkkarin ääressä. Passitin heidät auttamaan laatikoiden kantamisessa yläkertaan uuteen huoneeseeni. Se oli toinen yläkerran makuuhuoneista ja riitti minulle aivan hyvin. Petran ja Milan kanssa saimme raahattua kaikki tavarani huoneeseen ja niin tuttu ajatus kuin yleensä muuttaessani, pälkähti mieleeni. Miten hemmetissä saan kaikki mahtumaan tänne? Milan ja Petran avulla saimme kirjahyllyni, leveän sänkyni ja työpöydän laitettua jonkinmoiseen järjestykseen. Sen jälkeen jatkoin yksikseni tavaroiden järjestämistä paikalleen. Laitoin ikkunaan tummat verhot ja petasin petini – ainoa kerta, kun sen tulisin pedattuna näkemään! Minulla kesti ainakin kolme tuntia saada jotain tolkkua huoneeseen ja raahattua tyhjät laatikot takaisin pakettiautoon. Vaatteet tyydyin vain heittämään vaatekaappiin. Saatuani kaiken valmiiksi ja menin hikisenä kaikesta uurastuksesta olohuoneeseen, jossa Mila ja Petra edelleen istuskelivat. ”Löytyykö korvatulppia?” kysyin ensimmäisenä. ”Kui?” Mila kysäisi. ”Jotta voin pistää ne korviin, kun Julia tai Oskari on kylässä”, vastasin ja samassa minua heitettiin jo tyynyillä. Nauroin.
|
|
|
Post by Mila on Dec 27, 2013 20:28:27 GMT 2
27.12.2013 Kämppiksiä!No, eipä tarvinnut minun kauan aikaa yksinäni isossa talossa asustella. Pikkulinnut olivat pian täysi-ikäiseksi kääntyvälle Petralle sekä Innalle lauleskelleet, että harkitsin vuokralaisten ottamista tyhjiin huoneisiin ja eiköhän molemmat tulleet koiranpentukatseellaan minulta kinuamaan huonetta itselleen. Ja minähän en osaa sanoa ei, joten pian olinkin auttanut Petraa tavaroiden raahamisessa sisälle taloon ja tänään sitten Inna kärräsi kamansa meille. Vielä olisi yksi huone tyhjillään... Inna luojan kiitos osasi itse hoitaa suurimman osan muutosta, toisin kuin Petra, eikä meidän tarvinnut kuin parit laatikot yläkertaan raahata. Hyvä niin, sillä eilisen muuttotohinan ohessa olin "muutamat" oluet juonut kurkusta alas ja nyt hieman jyskytti päässä... - Mitäs riekuit hereillä aamuun asti, Petra oli kikattanut kun olin valittanut oloani. - Miten niin? Minähän menin sänkyyn hyvissä ajoin, puolustelin. - Nimenomaan, nimenomaan... Milloin se Oskari lähti? Petra letkautti ja mulkaisin tyttöänaistamitälie vihaisesti. Ärsytti muutenkin koko ukko kun piti taas humalassa olla idiootti. Huoh. En juo enää ikinä! Innakin oli tietenkin jo kuullut yövieraastani utelujen perusteella eikä ottanut kuuleviin korviinsakkaan kun yritin "syyttää" myös Petraa yövieraista. - Petra ja Julia on jo niiiiiin vanha juttu! Inna vastasi. - Et vissiin kauan Joonasta surru kun Oskarin vällyihin hyppäsit heti, kun erosit. - Taisin hypätä jo ennen eroa... - MITÄ! MILA! - Khrmm... Siellä Kaihorannan pikkujouluissa. - Täh? Mila senkin pieni sika! Inna räkätti huvittuneena. - Kyllä mä oon huomannut sen muuttuneen tunnelman siellä Kaihorannassa, mutta en mä ois arvannu että... - Jo riittää tästä aiheesta, mutisin. En halunnut ajatella koko asiaa. - Pitää käydä ruokkimassa hevoset... Petra ja Inna lupasivat tulla auttamaan minua. Ärsyttävän räntäsateen vuoksi olin hakenut hevoset sisälle jo ennen kuutta sekä hoitanut ne. Joululoman vuoksi useimmat hoitajistakin olivat tallilla pörränneet melkeinpä aamusta asti, joten hoidettavia hevosia ei loppupeleissä ollut edes hirveästi. Muutama hoitaja norkoili edelleen tallissa ja hätistelin tytöt jo koteihinsa. Ovet lukkoon ja takaisin takan lämpöön olohuoneeseen. - No tytöt, milloin pidetään tuparit? hihkaisin yhtäkkiä kun olimme syventyneet johonkin myöhäisillan "tapammekaikkijaverilentääjeejee!"-leffan pariin. Ei sieltä parempaakaan tullut. - NII MUUTE! Pitäähän meidän tuparit pitää, Inna innostui, mutta Petra oli hieman vastahakoinen asian suhteen. Ei se ollut innostunut Juliankaan ideasta, että lähdettäisiin sen 18v-synttäreitä juhlimaan. - Jos ihan pienet sivistyneet, Petra mutisi. - Totta kai! vakuuttelin Petralle ja iskin Innalle silmää tämän selän takana. Ainahan sitä sivistyneesti tupareissa ollaan! Inna kertoi tietävänsä jonkun superhyvän booliohjeen ja itse suunnittelin vieraslistaa. - Mihin mä oon itteni tunkenut... Kaks bilehullua kämppistä... Petra huokaisi sohvan syövereistä. - Mä lupaan ottaa tohon viimeiseen tyhjään huoneeseen jonkun samanlaisen hiirulaisen kun sinä! - No kiitos... Yeah Right. Usko Petra unelmiis
|
|
|
Post by Petra on Dec 28, 2013 18:14:23 GMT 2
Lauantai 28.12.2013: Petra LukkariTuijotin uuden huoneeni kattoa puolinukuksissa. Olin tuijottanut sitä jo varmaan vartin. Oli se katto mielenkiintoinen. Ei, oikeastaan suurin syy tähän tuijotusprosessiin oli se, että punnitsin, jaksaisinko olla öttömönkiäinen, mennä alakertaan lämpimän peiton kanssa ja lojumaan sohvalle vai olisinko reipas ja lähtisin auttamaan aamutallin tekijää. Ikkunastani näkyi suoraam tarhoille, jossa Stina talutti juuri narunpäässä riehuvaa Hurmaa tarhaansa ja varmaan kaikki muutkin hevoset olivat jo pihalla: ainakin paljon niitä oli. Pian päätin kuitenkin nousta, joten vedin kolitsit jalkaani, ylleni mustan pitkähihaisen ja tallitoppatakin, lähtien sitten kohti tallia. Ulostuessani ovesta koirat livahtivat aamupissille ja Tohelo ryntäsi tallin lämpöön lumihangen läpi. Stina olikin jo talikoimassa yksäreiden karsinoita. Moikkasin naista, joka hieman hämmentyneenä moikkasi takaisin ja sitten vasta puhetulva alkoikin. Jutustelin melko arkailematta naisen kanssa huhkiessani ensin omien hevosteni karsinoiden kanssa, siirtyen vähitellen muihinkin karsinoihin. Stina vaikutti kiitolliselta avusta joten mikäs siinä, kun ei tullut tungetteleva olokaan. Saimme nopsaan yksäreiden karsinat siivottua ja toimme melkein kaikkiin uudet pohjat. Huomenna olisi suursiivous, joten päätimme hieman avustaa huomisen tallilaisia puhdistamalla hevosten juoma- ja ruokakupit ja antamalla näin itsellemme pienen kevyemmän siivoustuokion. Stina hävisi jo tuntipuolelle jutustellen jotain Milan ällikällä lyömisestä samalla kun minä jäin lakaisemaan lattiaa ja katsomaan yleisen siisteyden. Tohelo juoksi jalkoihini purnaamaan ja nostin kissan syliini suukottaen oranssia päälakea. "Sä saat tänne pian kaverin ..." juttelin kehräävälle kissalle, joka pian pomppasi pois sylistäni ja lähti jahtaamaan Micoa, joka kurkki ja uikutti Tohelon perään ulko-ovella. Siivoilimme Stinan kanssa yksäripuolen karsinatkin, vaihtaen pohjat karsinoista tälläkin puolella. Innakin kehtasi tulla kolmanneksi viimeistä karsinaa siivoamaan ja jäkätimme Stinan kanssa hnelle vaikka kuinka ja kauan - joskin leikkimielellä, ei me Innaa oikeasti oltu ampumassa venähtäneistä unista eikä likan työtä tämä ollenkaan olisi ollutkaan. Innan jäädessä laittamaan tuntipuolta vielä kuntoon itse lähdin kävelemään bussipysäkille päin. En joutunut odottamaan pakkasessa kovin kauaa, kun bussi jo pysähtyi ja tuttu kuski moikkasi minua iloisesti minun kulkiessani melkeinpä tyhjään bussiin, jonka takaosassa taisi istua pari hoitajaa, jotka minua moikkasivat. Hyppäsin bussista lähellä kot--- entistä kotipihaani ja raivasin tuulen ja tuiskun läpi tieni etuovelle. Hevoset nukkuivat yhä pihatossa, mutta heinät oli selvästi jo annettu. Kävelin sisälle taloon ja halasin äitiäni. Äiti valitti, että kissani oli kiljunut koko yön minun perääni. Musta kissa ampaisikin melkeinpä hjeti syliini, kun äiti sai lauseensa loppuun ja puolivuotiaan nuristessa sylissäni selitin äidilleni kaiken mahdollisen huoneestani. Äitini autti minua pakkaamaan katin vähäiset tavarat: ruutukuvioinen makuualusta, panta, pari lelua, kuljetuskoppa, eläinlääkäritodistukset sun muut. Kissa kainalossa menin äitini autoon, jonka takapenkki oli lastattu kissan tavaroilla. Musta pikkukisu istui koko matkan sylissäni katsellen maisemia ja lopulta Vaahterapolun pihassa koppasin pikkumiukun syliini ja kannoin sisälle taloon, äitini rahdatessa loput kamat sisälle. Mila oli jo herännyt ja hääri keittiössä, joten kurkkasin ensin keittiöön ja laskin sitten kissani maahan ja annoin sen huomata Milan sukasta purkautuneen langanpätkän, jonka jälkeen mustavalkoinen, pienikokoinen sukkula lähtikin jo hyökkäämään talonomistajan jalkoihin. Mila kiljaisi säikähtäneenä ja kurkkasi jalkoihinsa, jossa kissa tuijotti häntä keltaiset silmät suurina. Nauroin ovella Milan nostaessa puolivuotias rääpäle syliinsä. ”Ai tämmösen hirviön sä tänne toit…” Mila sanoi, katse minussa. Tämän jälkeen nainen alkoi tarkastella kissan kasvoja ja purskahti nauruun. ”No tällähän on jo Hitler-viikset valmiina! Kai tän nimi on Aatu?” nainen nauroi, rapsutellen valkoisia täpliä pennun otsassa. ”Eeeei. Se on Risu.” vastasin hymy huulillani. ”Risu?” Mila kysyi naurua äänessään. ”Joo, se meinaa oravaa japaniks. Ja ku se pikkupaholainen on puolpitkäkarva, ni sil on tommonen retu pörröhäntä vaik muute iha suht lyhyttä.” sanoin, Milan pidellessä yhä mustaa pentua. ”Mite tämmönen ihanuus sulle pääty?” Mila kysyi, päästäen katin alas sen tullessa kiehnäämään jalkoihini kiljuen syliinpääsyä. ”Joku emokissa teki pennut kesäkuun 30. päivä meidän pihaton heinäkasaan ja löydettii pennut kaks päivää myöhemmin, mut emo oli hylänny pennut ja vaan tää saatii pidetty hengis tähä päivään asti. Ne muut oli jo turhan heikkoi, tää oli kai saanu vähä huolenpitoa ja rakkautta.” selitin Milalle, jonka naama venähti harmista. Lähdin kävelemään yläkertaan, jossa äitini kirosi huonosti pedattua sänkyä ja sitä, että olin taas vaatteet vain heittänyt sikin sokin kaappiin. Ajoin äitini kahvittelemaan Milan kanssa jäädessäni itse laittamaan Risun tavaroita paikoilleen: pikkukissan peti oli työpöytäni alla – joskin kissa tunki vaikka läpi lumen ja jään jotta pääsisi tyynylleni pääni viereen nukkumaan, mutta pitihän sitä näytillä olla peti … Tarpeensa pikkukisu saisi kyllä ulos tehdä tai Tohelon melkein käyttämättömään purkkiin. Lelut heitin sikin sokin lattialle, kuljetuskoppa päätyi sänkyni alle. Risu pyöri jaloissani iänikuista pikkumouruaan pitäen, jolloin sujautin turkoosihtavan pannan pikkuneidin kaulaan. Pannassa roikkui Risun nimi, minun puhelinnumeroni sekä nimeni ja laatan alaosassa oli vielä tassun kuva. Kaappasin Risun syliin ja kävelin alakertaan, jossa Mila ja äitini juttelivat niitä näitä. Halasin äitiäni, joka lähti kotia, jonka jälkeen istuin pöytään ja nappasin kuivahtaneen leivän suuhuni, nakertaen sitä Milan lässyttäessä solakalle ja sirolle kissalle. ”Mitenhä koirat ja Tohelo tähän suhtautuu?” Mila kysyi, kohottaen kulmaansa, kun pieni nurinarivalivali-kissani tunki syliini nuokkumaan. Löhösimme Milan ja Innan kanssa sohvalla Innan heiluessa kaljatölkki kädessä, mutta hauskaa oli – nyt välipäivinä tuli hölmöjä lastenleffoja ja nytkin telkkarista pyöri Ice Age, jota katsoin puolella silmää Milan ja Innan mitä ilmeisimmin tehdessä omaa kommenttiraitaa leffaan. Mila ja Inna uhkailivat taas minua tupareilla ja Mila jutteli jotain, että hän oli ehkä löytänyt pari kiinnostunutta, mutta minun ja Innan anelusta huolimatta piti omahyväisen hymyn kasvoillaan eikä kertonut näistä ehdokkaista mitään. Kävin iltapäivästä hakemassa Jimmyn ja Hukkiksen sisällä ja kävin kävelemässä oripoikien kanssa maastossa rentoon tahtiin, mutta hoitajat tai Mila voisivat vielä pojat liikuttaa, huomenna olisikin jo vapaapäivä … Kun tulin muutaman tunnin päästä sisälle, Tohelo ja Mico seurasivat minua ruoan toivossa, jolloin Risu joutui nokikkain talon vanhempien karvakasojen kanssa. Hetken nuuskimisen ja riehumisen jälkeen kuitenkin Tohelokin alkoi nuolla pennun korvia hellästi, joten suurta pelkoa tuskin olisi… Mico taas vaikutti lähinnä pelkäävän rääpälettä. Illalla Wiennakin pääsi olemaan Risun kiusattavana, mutta pian pikkukatti kömpi perässäni nukkumaan. Että tällainen päivä … // Aika kissapainotteinen mutta I DON'T CARE, I LOVE IT eiku miten se meni. Jokatapauksessa koitan väsätä vielä tänään Jimmyn ja Hukkiksen hurrrjasta liikutuksesta jotain ja tehdä Petran esittelyn ohene jotain tosta kissastakin ... // Lisää kissoja kiitos nam! Hei mites sen Diisselin kanssa? Meillä on kohta joku eläintarha täällä x) Ei haittaa, päinvastoin.
|
|
|
Post by Inna on Dec 31, 2013 2:34:37 GMT 2
TUPARIFIILIKSISSÄ Heräsin liian kirkkaaseen ulkoilmaan (vaikka satoi lunta…), joka tulvi huoneeni ikkunasta. Siristelin silmiäni ja yritin kierähtää sulokkaasti alas sängyltä, jotta pääsisin kömpimään vaikeasti ylös. Se ei kuitenkaan onnistunut ihan niin vain. Joku aivanvieras ihminen makasi vieressäni sängyssä. Miehellä oli porkkanan värisen hiukset - hyi, miten olin ottanut hänet edes sänkyyni? Työnsin miestä, herättäen tämän. Mies – Erkki taisi olla herran nimi – murahti ja avasi silmänsä. ”Nouse ylös. Saat syödä aamiaista ja lähteä sitten suksimaan.” Erkki vain murahti ja nousi ylös. Olimmeko me tehneet jotain keskenämme? Hänellä oli ainakin vielä bokserit jalassa, mutta itse taisin olla aivan nudisti.. Mitähän ihmettä eilen Petran synttäreillä baarissa oikein oli tapahtunut? Muistan kuinka Mila ja Oskari olivat nuoleskelleet toisiaan koko illan ja lopulta kadonneet naistenhuoneeseen. Markus ja Sarikin taisivat hieman kuherrella keskenään… Mitähän minä oikein tein? Ai, niin… kittasin vain alkoholia kurkusta alas. Oliko joku yrittänyt iskeä Petraa? No, ken tietää. Sen ainakin tiesin, että olin irrotellut kunnolla päänsärystä päätellen. Lopulta pääsin kierähtämään lattialle ja kömpimään ylös. Puin gollarit ja hupparin päälleni ennen kuin menin alakertaan. Petra vihelteli iloisesti keittiössä ja valmisti aamupalaa – kello oli jo tosin yksi iltapäivällä… ”Huomentaa!” Petra toivotti. ”Joitko sä ollenkaan eilen?” kysyin ja nappasin Petran juuri tekemän paahtoleivän, aah, ruokaa! Juliakin asteli keittiöön ja pian kyrpiintyneen näköinen Mila, perässään Oskari, ilmestyivät myös keittiöön. ”Mitä täällä mekkaloidaan näin aikaisin?” Mila kysyi. Oskarin kasvoilla oli ihan helvetinmoinen virne, kun tämä asteli jääkaapille, otti mehutölkin ja kittasi sitä kurkusta alas suoraan purkista. Taisi mies saada eilen tarpeeksi Milan… no, hoitoja. ”Petra on liian iloinen”, sanoin. ”Antakaa minulle äkkiä helvetin paljon särkylääkettä!” Samassa ihanainen yhdenillanjuttuni asteli luoksemme boksereissaan ja katsoi meitä hetken hämillään ennen kuin avasi suunsa. ”Täällähän asuu kolme naista”, hän totesi ja kurtistin ihmeissäni kulmiani. ”Miksi täällä on yksi ylimääräinen nainen?” hän kysyi ja osoitti idioottiani Milaa. ”Oletko sinä yksi niistä?” Erkki rääkäisi. ”Olen”, Mila sanoi. ”Julia”, korjasin ja osoitin Petran vieressä seisoskelevaa naikkosta. ”On Petran tyttöystävä.” Erkin suu loksahti auki. ”Tyttöystävä? Oletko helvetti tosissasi? Sehän on… on… epämoraalista! Naisen ja naisen välinen suhde ei ole todellakaan hyvä asia. Homot pitäisi kieltää laissa! He tuottavat vain erilaisia bakteereja, joka aiheuttaa ilmastonmuutosta!” ”Jos se on sinulle ongelma”, Mila räjähti. ”Ovi on tuolla!” Ja niin lähti Erkki. Kohti uusia epämoraalisia homofobioita. ”Mikä älykääpiö…” mutisin. ”Ja unohti vielä vaatteensakin…” Vaikka meillä kaikilla kuinka oli kamala krapula, meidän täytyi saada talo sellaiseen kuntoon, että siellä kehtaisi illalla viettää tupareita! Siivosimme kaikki erittäin aktiivisesti… eli minä ja Mila kirosimme huonoa oloa sohvilla yhdessä Oskarin kanssa ja ihanainen Petra kumppaninsa kanssa siivosivat talon. Pienten päikkäreiden jälkeen olimme valmiita jatkamaan ryyppyviikonloppua, joka tapahtui keskellä viikkoa! Aloitimme Milan kanssa hyvissä ajoin, kun teimme boolia. Saimme tehdä sen jo toisenkin kerran, kun joimme sitä koko ajan maistellaksemme. Kun sama porukka kuin eilen oli saapunut tupareiden viettoon, osa lahjustensa kanssa, laitoimme musan soimaan kovalle. Siihen mennessä, kun oli aika mennä ampumaan raketteja pihalle, olimme kaikki – jotka siis aikoivatkin – sievoisessa humalassa. Joku selväjärkinen ampui pari rakettia, kunnes minä, Inna Paakkanen, selvin päin oleva 19-vuotias merkonomiopiskelija ja muutaman hevosen omistaja, joista rakas hevoseni Seppo, asui Vaahterapolussa, päätin ampua yhden raketin. Muiden kielloista huolimatta. No, arvata saattoi, että siinä melkein meni lantala.. Ehkä kukaan ei muistaisi asiaa enää huomenna! Rakettien jälkeen ja useiden uuden vuoden toivotuksien jälkeen, me leikimme hieman lumisotaa. Taisi siinä samalla Eetukin karata kopistaan... vain möröt tietävät kuinka se tapahtui. Jatkoimme juhlintaa aina kahdeksaan aamulla ennen kuin jokainen nukahti minne sattui. Petra taisi olla ainut niin selvin päin, että pääsi omin voimin sänkyynsä ja kantoi myös urhoollisesti Julian sinne mukaansa! Mila kuherteli jälleen Oskarin kanssa, tällä kertaa sohvalla kaikkien edessä… voi, voi sitä Milaa, niin aikuinen, mutta silti vielä niin… jätetään se kuitenkin sanomatta. Itse taisin nukahtaa kaljapullo kädessä keittiön lattialle. No, olisipa ruokaa lähellä, kun seuraavan kerran herään. Uusia vuosia vain kaikille!
// Tuleppas pyyhkimään tää meidän tietokoneen näyttö... Nimittäin aamukahvit on ruudulla! "Unohti vielä vaatteensakkin.." :'''DDD
|
|
|
Post by Petra on Dec 31, 2013 3:18:51 GMT 2
Maanantai-Tiistai 30.12.2013-31.12.2013: Petra LukkariTuijotin vessan peilistä itseäni ärtyneenä. Olin lopulta suostunut lähtemään baariin kahdeksantoistavuotispäiväni kunniaksi, mutta arvatkaa vain huvittiko ihan satasella? Mila ja Inna olivat suunnitelleet tuparitkin huomiseksi ja vaikka kuinka molemmat väittivät niiden olevan pienet ja rauhlliset, niin kyllähän sen tiesi, mihin se menisi. Kietaisin hiukseni miljoonatta kertaa jonkinmoiselle nutturaväsävelmälle, mutta lopulta jätin pehkoni auki. Miksi bad hair dayt ilmaantuivat aina, kun halusi oikeasti olla siedettävän näköinen? Sipsuttelin pois vessasta ja tömistelin yläkertaan, alkaen kaivaa vaatekaapista jotain päällepantavaa. Kuulin alakerrassa oven käyvän ja Inna ja Mila rymistelivät sisälle. Naiset olivat lähteneet hakemaan alkujuomia ja mässättävää huomiseksi kaupasta. Jatkoin vaatteideni etsimistä, kuullen alakerrasta hillitöntä naurua. Ainakin osalla meillä oli kivaa. Lopulta löysin mustan pitkähihaisen, joka onneksi hoikisti minua ja venekaula-aukko teki olkapäistäni ja solisluistani ihan nätit. Paidan takaosa oli auki melko alas asti ja paljasti jonkin verran selkää, muttei liiaksi. Vedin jalkaani vielä tiukat pillifarkut ja jalkoihin pitkästä aikaa korkokengät. Korkoa ei ollut kuin viitisen senttiä, mutta se saisi riittää. Onneksi olin näin lyhyt, niin en nytkään ollut jättiläinen – pikemminkin normaalipituinen. Olin juuri etsimässä sopivia korvakoruja, kun Risu hyökkäsi kimppuuni ja jouduin leikittämään pikkukissaa ennen kuin musta karvakasa hävisi jonnekin Innan huoneen suunnille. Riensin alakertaan, jossa Mila jo riehui olutpullo kädessään Innan nauraessa pöydästä Milan selityksille, mitä ne ikinä koskivatkaan. ”Sieltä meidän synttärisankari tuleeeee ~” Mila kiljui. Että nuo kaksi olivat nopeita laittautumaan … Kokemus? Tungin piilolinssit silmiini tottuneesti, räpyttelin hetken. Pakenin vielä peilin eteen meikkaamaan hieman: puuteri, vaaleanruskea, silmiä avaava luomiväri, rajausta ja ripsiväriä riitti, normaalisti kun vain rasvasin naamani. Olin juuri etsimässä meikkipussini pohjalta toista korviksen taustaa, kun ovikello soi. Inna avasi oven ja sisään pääsivät Veera ja Oskari sekä Eljas. Olin melko lailla yllättynyt, että hiljainen mies oli edes mukaan tullut, mutta mikäs siinä … Joku kiusasi Oskaria ja Milaa korvatulppien hankkimisesta, kun taas Inna uteli Eljakselta, miten sekin oli kehdannut mukaan tulla. Seuraavalla ovenavauksella tulivatkin Larissa, Markus ja Julia ja lähestulkoon heti, kun ovi oli saatu kiinni, sekalaiseen seurakuntaamme liittyivät myös Kathreen ja Mikko sekä Stina ja Sari. Itse piileksin suurimman osan ajasta keittiössä muiden aloitellessa iltaa olohuoneessa. Tarkoitus oli lähteä baariin kymmenen jälkeen ja koska kello näytti vasta puolta yhdeksää, olivat muut etsineet jonkun verimättökauhuleffan ja minä ja Julia tärisimme jo siitäkin syystä keittiössä. Leffa loppui karmeiden kiljaisujen jälkeen ja porukka virtasi keittiöön. Juomia oli jo mennyt ihan kiitettävällä tahdilla leffan ajan, mutta nyt ihmiset tuntuivat näkevän minut ensi kertaa ja pian alkoikin onnittelu-, halaus- ja korttitulva, joka onneksi loppui pian. Suurin osa oli selvästi jo ottanut ”hieman”, mutten antanut sen haitata – haju kyllä oli karmaiseva. En tajua, miten vielä selvin päin olijat kestivät oluen ja kaljan löyhkää, hyi saakeli. Kathreen, Eljas ja Sari lupasivat olla ratissa – Kathreen myös takaisin tullessa minulle, Milalle ja Innalle ja muut saisivat liikkua taksin voimin koteihinsa selviämään. Menin Julian, Milan ja Innan kanssa Kathreenin autoon ja pian matka kohti kaupungissa olevaa baaria alkoi. Tunnelma oli railakas ja Juliakin innostui ottamaan hörppyjä matkajuomisistaan kun itse mietin pakokeinoa autosta. Parkkeerasimme siististi täyteen tupatulle parkkipaikalle. Heti kun pysähdyimme, Julia lähtikin raahaamaan minua pakolla kohti jonoa. Lopulta olimme jonossa ja Mila lupautui iloisesti maksamaan minutkin sisälle. Jouduimme odottamaan kylmissämme viitisen minuuttia, kunnes portsari päästi meidät sisälle, kysyen Milalta, Julialta ja minulta henkkareita. Huomatessaan, että minulla oli syntymäpäivä, portsari hymyili minulle miedosti, toivotteli onnea ja kertoi, että saisin henkkareita vastaan ilmaisen synttärijuoman. Takanamme oleva pariskuntakin onnitteli ja hämmentyneenä sanoin kiitokset ja livahdin sisälle, jossa musiikin jyske tunkeutui hetimiten korviini. Kävimme viemässä takkimme narikkaan ja Julia repi minut hetimiten sisemmäs minulle vieraaseen paikkaan. Päädyimme ihmismassan läpi lopulta tiskille, jossa nuorehko mies kyseli Milalta jo tilaustaan. Julia vilkutti pöytäseurueelle, jonne oli kokoontunut koko juhlijaporukka suurempaan nurkkapöytään. Julia tilasi juomansa ja Milan kanssa jätti minut yksin tiskille kopistellessaan läpi ihmismassan. Tuijotin suu auki naisten perään ja mietin, että mitäs nyt. ”Olitko sä tilaamassa jotain?” baarimikko kyseli minulta toinen kulma koholla ja ennen kuin ehdin edes vastata, mies joutui tekemään töitään ja kaatoi jo seuraavalle asiakkaalle jotain lasiin. ”Mä en itse asiassa yhtään tiedä …” mutisin hämmentyneenä ja nolona, kun baarin takana kökkivä herra palasi luokseni. ”Aaaaaha. Ootko 18v synttäreitäs viettämässä?” mies kysyi hymy kareillen suupielillään ja nyökkäsin vaisusti. ”Talo tarjoo kuten ovella varmaan kerrottiinkin” minulle ilmoitettiin ja pian edessäni oli lasi, johon oli sekoitettu ties mitä. Kiitin ja lähdin harhailemaan kohti pöytäryhmääni. Koska en ollut enää edes ihan varma, minne päin tyttöystäväni oli mennyt ja vastuuttomasti jättänyt minut yksin kuin kesäkissan baaritiskille notkumaan, hetken harhailtuani Inna nappasi minua paidanhelmasta ja raahasi oikeaan paikkaan juhlimaan. Istuuduin pöytään Julian viereen mulkaisten minut hävittänyttä naista, joka kuitenkin pian lepyttelevästi kiersi kätensä olkapäideni ylitse ja suukotti minua nopeasti, ennen kuin Mila selitti jotain juomisen ja täysi-ikäisyyden iloista ja siitä, kuinka nyt Juliakaan ei saisi syytettä pedofiliasta …. Joka tapauksessa muut vetivät juomiaan innoissaan samalla kun otin hörpyn --- ja hyi heleveta. Sylkäisin mokoman litkun heti ulos Julian räkättäessä vieressä. Että alkoholi osasikin maistua pahalta. Hihkaisin käyväni vessassa ja kun muut eivät huomanneet, nappasin lasin mukaani ja kaadoin sen vessaan harhailtuani alas viemäristä. Korjailin piilolinssejäni, palaten sitten kohti pöytää. Matkalla hain jonkin vähäprosenttisen juoman ja jäin hetkeksi notkumaan tiskille, eikä aikaakaan kun joku gigolo siihen ilmaantui. Mustatukkainen, vähintään 185cm pitkä mies hymyili minulle enemmän tai vähemmän humalaisena ja sönkötti sitten jotain laimeaa ”käytkö useinki täällä?”. Hämmennyin täysin, tuijottaen miestä suu ammollani samalla kun painoin selkäni vasten tiskiä, miettien miten paeta tästäkin tilanteesta. Mies sönkötti vielä jotain, tullen hetki hetkeltä lähemmäksi. ”M-mulla on kyllä jo ihan seuraa täällä että … sinne mun pitäis varmaan mennä” sönkötin surkeana. ”Neiti ei nyt tarvitse teidän seuraanne” kuulin äänen takaani ja sama baarimikko hätisteli miestä pois. Kiitin nopeasti ja kipitin pöytääni hermostuneena, painautuen Julian kylkeen, jolloin Inna ja Veera alkoivat heti udella, mitä minulle oli käynyt. Selitin nopeasti, että joku kännikala oli yrittänyt tunkea seuraani, jolloin Julia alkoi heristää nyrkkiään, mutta selitin nopeasti, ettei tarvinnut lähteä viemään ketään saunan taakse. ”Missä Mila muuten on? Ja muut porukasta?” kysyin kulman koholla. Inna veteli teis kuinka monetta juomaansa ja Veera näytti melko selväpäiseltä. ”Mila ja Oskari meni jonnekin, Markus kai suuteli Saria ja Larissa näki ja suuttu ja portsari käski ne pihalle rauhottumaan ja selvittelee välejään, Kathreenista ja Mikosta luulisin et meni tanssimaan, Eljaksesta tuli puhelias ja se meni tekee tuttavuutta Stinan kanssa tonne baaritiskille, näätkö?” Veera selitti into piukassa. Sheesh, arvaan vain mitkä juorut tästäkin illasta lähtisi. Hieman minua ihmetytti Markus-Sari-Larissa-soppa, mutta aivoni sivuuttivat faktan ja käperryin vain Julian kylkeen kikatellen Innan sekopäisyyksille. Äsken juomani alkomahooli vaikutti senverta, että kun Demin Neon Lightsin alkusoinnut alkoivat ja Julia kiljaisi riemastuneena ja lähti raahaamaan minua tanssilattialle, minä jopa suostuin. En pitänyt tanssimisesta, vaikka osasin jonkin verran. Saimme kuitenkin pyörittyä tanssilattialla hyvän aikaa vielä kahden muun hyvän kappaleen ajan, kunnes palasimme pöytään, jossa väki oli lisääntynyt ja Eljas ja Stina, Sari sekä Kathreen ja Mikko olivat palanneet. Sarille pidettiin juuri tenttiä, että mitä tapahtui Markuksen kanssa ja kuuntelimme Julian kanssa kiinnostuneina. Tai ainakin itse olin kiinnostunut. Larissa oli kuulemma hypännyt taksiin ja matkannut kotia ja Markus oli hypännyt seuraavaan taksiin ja lähtenyt huristelemaan suuntaan X. Aihe siirtyi vähitellen siihen, kuinka Inna oli yllättänyt Oskarin ja Milan nuolemasta toisiaan naistenvessasta … Hyyyyi? Ehdin vetäistä huiviini vielä yhden juoman joka oli jopa melkien siedettävän makuinen ja sisälsi hieman enemmän prosenttejakin saadakseen minut vielä hupaisampaan mielialaan. Lopulta kaikki olivat sitä mieltä, että kotiin oli päästävä – osittain siksi että Eljas alkoi panikoimaan insuliineistaan ja me muut mukana. Jokatapauksessa hyppäsimme Kathreenin autoon Julian kanssa – Inna ja joku porkkanapää … Erkkikö sen nimi oli? Pffff …. Sarikin tuli kyytiimme, jolloin tila loppui kesken. Mila ja Oskari ottivat Mikon kyydityksen vastaan, kuten myös Eljas ja Stina. Muut lähtivät taksein koteihinsa. Muistan itkeneeni autossa hysteerisesti jostain kummallisesta syystä ja muistan peitelleeni Julian sänkyyni toipumaan ja kaatuneeni naisen viereen sänkyyn samalla kun Inna ja porkkanapää sekä Oskari ja Mila katosivat huoneisiinsa. Loppuyö olikin ihan hämyä. Vähäisestä alkoholista johtuen heräsin itse kymmenen aikaan aamulla ja kävin tekemässä aamutallia. Yhden aikaan alkoi näkyä ja kuulua elonmerkkejä, kun Inna, Julia ja Mila Oskareineen löysivät tiensä keittiön brunssille. Muut vetivät nassuihinsa uskomattomia määriä aamupalaa ja särkylääkkeitä samalla kun itse hyräilin iloisena. Julia oksensi kertaalleen, jolloin jouduin pitelemään blondeja hiuksia ylhäällä, mutta onneksi itselläni on äärettömän huono oksennusrefleksi. Muuten olisi varmaan minultakin laatta lentänyt, mutta itse olin vain koko seuraavan päivän janoinen ja vatsa nyt oli vähän kipeä. Aamuamme piristi myös homofobiasta kärsivä Erkki, jonka Mila laittoi läksimään. Uudenvuodenaattopäivän aikana siivosin koko kämpän tiptop-kuntoon kanssa-asustelijoideni ollessa siihen kykenemättömiä ja illalla alkoivatkin sitten entistäkin railakkaammat tuparit, joiden ajan pääosin istuin olohuoneessa kuhertelemassa Julian kanssa tai katselin raketteja omasta huoneestani. Hukkis ja Jimmy oli onneksi otettu jo aikoja ennen sisälle, joten minun ei tarvinnut pelätä, että ensimmäinen tekoni vuonna 2014 olisi lähteä metsästämään oripoikia pitkin metsiä … Hyvää Uutta Vuotta 2014!
// ehana tarina tämäki <3 Harmi ku me lähetään tänään sinne anoppilaan niin en ehdi kirjoittamaan "jatkoa", mutta pitää kirjoittaa sitten kun sieltä tullaan.
|
|
|
Post by Mila on Jan 4, 2014 12:13:28 GMT 2
04.01.2014Muutaman päivän ryyppyputken jälkeen oli hyvä hypätä Harrin selkään ja hikoilla kaikki alkoholinrippeet elimistöstä pihalle!
|
|
|
Post by Rebekka on Jan 6, 2014 21:11:34 GMT 2
6.1.2014
Katselin ohi vilistäviä maisemia, ja muistelin parin päivän takaista tapahtumaa.
Anssi oli kutsunut minut perheineen laskettelemaan, heillä kun oli oma asuntovaunu hiihtokeskuksessa. Olin ottanut vain lumilaudan mukaan, sillä en jaksanut raahata suksia mukanani. Olin opettanut Anssia lautailemaan myös, ja olimme kertaamassa oppeja (eli toisin sanoen murskaamassa pojan persettä) hieman vaativammissa rinteissä.
Samassa kännykkäni soi, juuri kun olin menemässä Anssin edellä jyrkimmässä kohdassa, ja luvannut ottaa pojan kiinni jos tuo sattuisi kaatumaan. Napsautin hands-freen päälle, ja hidastin vauhtia. "Moi Rebekka... Ooksä pahassa paikassa, sellases mis voit istuu alas?" Jenny, isosiskoni, kuulosti huolestuneena. "Mäessä mä oon." "No, sun pitää tietää tää. Ne soitti sielt armeijasta tai mistälie, et..... (Tässä vaiheessa Jenny huokaisi) ..et iskä on kuollu...." Kesti hetken tajuta nuo sanat. Siinä samassa menetin laudan hallinnan kun polveni notkahtivat, ja rysähdin rinteeseen, liukuen reunaan. "Repe! Mitämitä, mites sä tässä kaaduit, enhän mäkään oo vie-..." Anssin lause loppui lyhyeen tuon nähdessä kasvoni. "O-okei... Moi-moikka... Pär-jäilkää...." sain takellelluksi kännykkään, ja Jenny katkaisi puhelun. "Sattuks sua?" Anssi huolehti, ja katsoin alas rinnettä. "E-ei... Jen-jenny vaa soitti... Iskä on kuollu.." parahdin hiljaa, ja peitin kasvoni lumisiin hanskoihin.
Pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani, ja katselin maisemia. Elämä jatkuisi. Hengitin syvään, ja minun teki mieli hypätä ulos auton ikkunasta moottoritielle. Anssi nappasi kädestäni kiinni, varmaan hän tiesi mitä ajattelin. Autossa oli liian hiljaista, liian ahdistavaa.
Onneksi Vaahterapolun piha tuli pian näkyviin, ja kiitin Anssin perhettä mukavasta viikosta. Nappasin laukkuni ja lumilautani mukaan, ja raahasin ne taukohuoneeseen. Kotiin en halunnut. Missään tapauksessa. Istahdin sohvalle, ja katselin lumilaudan sileää pintaa. Siinä oli jonkinlainen susi, punaisine silmineen ja kaksihaaraisine kielineen, mikä tuijotti laskiessa rinnettä uhkaavasti niskavillat pystyssä. Beigeen lautaan oli painettu tummanpuhuvilla, pelottavilla kirjaimilla "Rossignol" sekä teksti "May all others fear you". Siteissä oli kuuluisien, tai ainakin minun fanituksen kohteina olevien, lumilautailijoiden nimikirjoitukset, mitkä olin ihmeen kaupalla saanut pysymään. Niihinkin kisoihin isä oli vienyt minut...
Havahduin taukkiksen oven käydessä. Mila. En vaivautunut moikkaamaan naista, vaan siirsin lautani reunempaan. "Moi. Mikäs sulla on?" nainen kysyi, ja nostin kättäni tuon nähtäväksi. Olin kirjoittanut siihen koukeroisin kirjaimin "Janne, 1982-2014". En selittelisi sen enempää. "Onks toi sun... Iskäs?" Mila kysyi, ja nyökkäsin. Nousin ylös, jätin tavarani siihen, ja talsin Zombin tarhalle. Ensin ruunan jalka, sitten tämä. Oujee. Hyvää uutta vuotta vaan mullekkin.
|
|
|
Post by Mila on Jan 8, 2014 2:13:16 GMT 2
07.01.2014
Hörpin keittiössä kahvia ja tuijottelin ajatuksissani ikkunasta ulos. Kello läheni kahtatoista, Petra ja Inna olivat koulun penkkejä taas kuluttamassa ja minä akka se vaan nautiskelin vapaa päivästä. Sari ja Markus näyttivät raahaavan tarhoille heiniä ja naamalleni nousi pieni kiero virne, kun mietin mitä kaksikko mahtaisivat jutella… Vai juttelisivatko mitään. Tietääköhän Larissa kaksikon suuteloinnista? Tuskin. Markuksen tuntien jätkä ei ole sanonut tyttöystävälleen halaistua sanaakaan siitä, että oli hieman vanha suola janottanut. Noh, mikäpä minä olen Markusta moralisoimaan… Eipä minun takapuoltani kutita heidän suhdesotkunsa. Sä osaat sillä lailla peppua vemputtaa, alkoi raikaamaan takkini taskusta, ja kipaisin nopeasti hakemaan vanhan Nokialaiseni taskun syövereistä. Tuntematon numero? Kuka lie… - Mila Santanen! vastasin reippaasti. – Öhm… Jesse Aho tässä päivää, minä oon tuomassa teille Vaahterapolkuun tätä yhtä ponitammaa Alegresta, onhan siellä joku varmasti ottamassa sitä vastaan? kuului miehen ääni puhelimesta. – Aivan! Joo, kyllä me paikalla ollaan! Aja pihaan vaan, hihkaisin iloisesti tajuttuani, mistä oli kyse. En ollut edes muistanut, että uusin hankintani Brendon Best Friend tulisi juuri tänään! Rexona, Tähti ja Raipe olivat jo lähteneet uusiin koteihinsa, joten hyvin oli tilaa. Ohjeistin vielä miestä miten tallille pääsee ja tämä ilmoitti olevansa paikalla puolen tunnin sisään. Vedin takin niskaani ja vihelsin koirat mukaani. Petran kissa ”Hitler” vai mikä sen nimi nyt ikinä olikaan sekä Tohelo jäivät kylki kyljessä nukkumaan sohvalle. Kunnon laiskiaiset. Markus oli napannut Tuikun sisälle ja harjaili tammaa tämän karsinassa, kun lampsin sisälle talliin. - Päivää armon työnantajani! Markus mölisi minut nähdessään. – Kaunis päivä tänään, eikö? Sekasin kai tuo ukkeli oli mennyt. Noh, eipä noista Annaloista koskaan selvää ottanu. - Missä Sari, kysyin piruillessani. - Siellä se taitaa Ressua metsästää. Ajateltiin lähteä käymään maastossa, jos ei haittaa, Markus kertoi. - Vai että ihan ajattelitte kaksistaan lähteä maastoilemaan, virnuilin ja Markus mulkaisi minua ”älä nyt viiti”-ilmeellään. – Menkää vain, mutta älkää tehkö mitään mitä minä en tekisi! - Sä nyt teet ihan mitä vain, Markus huikkasi perääni, kun lähdin jatkamaan matkaani kohti tyhjää karsinaa, johon Brendan ajattelin majoittaa. - Niinpä! Ei meillä ollut Markuksen kanssa välit menneet yhtään huonommaksi, vaikka olimme Joonaksen kanssa eronneet. Ihan sama vanhaa Markus se kuivia vitsejään nakkeli eikä kyllä ollut puhunut halaistua sanaakaan meidän erostamme. Parempi niin. En minäkään siitä halunnut puhua.
Kävin hakemassa isoja kuormia puruja ja levittelin ne karsinan pohjalle tasaisesti, tarkistin vesiautomaatin toimivuuden ja viskasin heinäkasan nurkkaan odottamaan syöjäänsä. Markus ja Sari yrittivät udella, minkälainen hevonen sieltä tällä kertaa tulisi, mutta pidin kiusallani heidät pimennossa. - Sittenpä näätte kun olette tulleet kuherrusreissultanne takaisin, virnistin. - Miltä? Sari älähti hämmentyneenä. Vinkkasin naiselle vain silmää ja lähdin sitten päivystämään pihalle. Zombi hörähteli minulle sairastarhastaan ja kävin silittelemässä ruunaa hetkisen. - Oot sinä aika reppanan näköinen ton sun pakettis kanssa, voivottelin. – Sääliks käy. Enempää en ehtinyt Zombille lässytellä, kun näin hevoskuljetusauton ajavan pihaan. Huikkasin Rebekan ponille heipat ja kipitin auton luo.
KOMEA mies hyppäsi kuskin paikalta ja tervehti minua iloisesti. - He-heipähei, hymyilin kuin mikäkin paviaani tälle komistukselle ja jos olisimme olleet jossakin piiretyssä sarjassa, leukani olisi varmaan läsähtänyt maahan ja silmistäni olisi tulleet sydämen muotoiset. Kommeeee! Mies selitti jotain kuinka hyvin matka oli mennyt ja laski lastaussillan alas. Pilkullinen poni seistä nökötti autossa ja hörähti iloisesti meidät nähdessään. - En minä Alegressa töissä ole, mutta kävin katsomassa sieltä ja parilta muulta naapuritallilta paikkaa mun hevoselle, Jesseksi osottautunut mies kertoi. – Pitäis löytää äkkiä sekä kämppä että tallipaikka. Työt alkavat parin viikon päästä… Mitäs minun korvani kuulivatkaan? Oliko tuolla komistuksella hakusessa koti itselleen sekä hevoselleen? Enempää miettimättä töksäytin meillä olevan vapaita karsinoita yksityisten puolella. - Ja mulla ois tuolla huonekkin vuokrattavana! Jesse purskahti nauruun ja ojensi minulle riimunnarun, jonka toisessa päässä seisoi risteytysponi Brendon Best Friend eli Brenda. Tamma nuuski kättäni ja pukkasi hellästi turvallaan poskeen, kuin sanoen terve. - Ootko sinä muka tämän tallin omistaja? Jesse hekotteli. – Mä luulin, että oot joku tallityttö… - Santasen Mila päivää vaan! tuhisin hieman nolostuneena. Että pitikin olla tämmönen vaahtosammuttimen kokoinen pirpana.
Veimme Brendan karsinaansa ja purin siltä kuljetusvarusteet pois. Oikein pirtsakan oloinen tammaneiti! - Haluatko kahvia? kysäisin Jesseltä, joka vastasi myöntävästi. Ei kuulemma ollut kiire mihinkää. Hyvähyvä. Menimme taukohuoneeseen keittämään sumpit ja sillä välin kun kahvit tippui, kävimme yksityisten puolella. - Kivan näköistä täällä on… Mitenkäs hintapolitiikka sun muut? Jesse kysyi kun selitin tälle tallin toiminnasta sekä kerroin minkälaista sakkia täällä oikein liikkui. Vastasin Jessen kysymyksiin ja toivoin pienessä kierossa mielessäni, että mies toisi meille hevosensa. - Mmhhmm… Noh, mahtuisko tänne semmoinen puoliverinen tamma vielä? Pitäis tosiaan sille Danielalle katto saada päänsä päälle. Tympeä se olis lähteä ajamaan viittäsataa kilometriä päivittäin yhden hevosen takia. Ja myydä sitä en halua. - No totta kai! Mennään tonne taukohuoneeseen juomaan ne kahvit ja tehdään tarvittavat paperilappuset! ilmoitin ja yritin peittää innostukseni. Luulis mua vielä ihan teinikakaraksi jos en osaa käyttäytyä…
Kahvit juotiin ja paperit kirjoteltiin. Helenakin siinä pyörähti ja teki tuttavuutta Jessen kanssa. - Huh. Nyt on se huoli pois päiväjärjestyksestä, vielä ku itselleni jonkun kämpän löytäis, Jesse huokaisi helpotuksesta. - Niin no… Voithan sinä vaikka alkuun tosiaan majottautua tonne meille. Siis jos vain haluat! Ja sinua ei haittaa et kämppäkavereina on kolme tyttöä ja muutama karvainen elukka. Jesse hymyili ja mietiskeli hetken. - Ainahan sitä vois tosiaan kokeilla. En minä tyttöjä pelkää jos se siitä on kiinni, Jesse naureskeli. - Hienoa! Käydäänkö katsomassa miltä siellä näyttää? Jesse nyökkäsi ja peräkanaa taapersimme talolle. Näytin Jesselle vapaan huoneen. Isohan se ei ollut, Petra ja Inna olivat vallanneet parhaimmat huoneet yläkerrasta. - Eiköhän täällä voi viikon pari majailla. Siis siihen asti että löydän oman kämpän… - Tervetuloa sitten vain! Löimme Jessen kanssa kättä päälle ja mies vielä kierteli taloa ympäriinsä. Keittiössä lojui pari tyhjää kaljapulloa (kiitos vain Inna!) ja sai miehen vain naureskelemaan huvittuneena. - Täällä ei ilmeisesti pahalla katota jos parit saunaoluet ottaa? - No ei todellakaan! nauroin. Varoitin Jesseä Petrasta ja Juliasta ja toivoin, että mies ei olis samanlainen homofobiasta kärsivä tapaus kuin tämä Innan yhden illan sutina. Jesseä ei haitannut pätkääkään. Kuulemma hänen siskonsa oli kans naisiin päin ja oli tottunut siihen, että tytöt kuhertelisivat hänen nähden. Hyvä. - Entäs sinä ja tämä Inna sitten? - Ihan heteroja me ollaan, hymyilin. Inna ja Petra tulivat melkein samalla sekunnilla koulusta ja yllättyivät törmätessään vieraaseen mieheen eteisessä. - No siinähän ne sinun tulevat kämppiksesi ovatkin, Inna ja Petra, tässä on Jesse. Jesse muuttaa meille joksikin aikaa, ilmoitin tytöille jotka hieman hämillään kättelivät sivistyeensti Jesseä ja esittelivät itsensä. - Siksi aikaa tänne majoitun, että löydän oman kämpän, Jesse kertoi. - Okei, kiva! Inna hymyili oikeinkin maireasti. Ilmeisesti hänkin oli sitä mieltä, että Jesseä katselisi oikein mielellään. Jesse sanoi tuovansa tavaransa sekä hevosensa meille viikon päästä ja se passasi minulle oikein hyvin. Sitten mies lähtikin jatkamaan matkaansa ja me jäimme tyttöjen kanssa katselemaan hänen perää..nsä. - Huhhuh! Inna huokaisi. – Sano Mila, että asennat suihkuun kameran! Joohan? Purskahdin nauruun ja lupasin miettiä asiaa. - Mutta mennäänkös kattoon Brendaa? - Brendaa? - Niin, tulukaa nyt…
|
|