|
Post by Mila on Jul 19, 2013 10:40:50 GMT 2
Yleinen tallikirja kaikille -- Lukeminen omalla vastuulla -- Tänne voi kirjoittaa niin hoitajat, yksityisten omistajat, työntekijät ja satunnaiset vierailijat päivästään Vaahterapolussa. Jos ei esimerkiksi keksi mitään puuhaa hoitsunsa kanssa tai muuten vain kertoo taukohuoneen tapahtumista, niin tarinat kuuluvat tähän kirjaan. Huom. näitä EI lasketa hoitomerkinnöiksi tai karsinan vuokraksi.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 20, 2013 15:47:07 GMT 2
Lauantai ~ 20.7.13. Tässä sitä nyt oltiin. Vaahterapolun pihassa, autossa kuskin paikalla. Sade ropisutti auton tuulilasiin. Huokaisten nousin autosta ja lukitsin ovet. Huomasin Evien ja jonkun pojan juoksevan kaatosateesta talliin. Oliko Evielläkin miesseuraa? Paljonko niitä parisuhteita Vaahterapolkuun oli lähiaikoina tullut? Niin, eilinen juttutuokio Larissan ja Rebekan kanssa oli vielä tuoreessa muistissa. Larissalla taisi olla jotain säpinää sen Markuksen kanssa, ja eikös ne puhuneet jostain lintubongarista? Oli jotenkin niin outoa, kun paljon minua nuoremmat jo viihtyivät niin hyvin miesseurassa - Rebekkakin oli minua yli kymmenen vuotta nuorempi. Minulla taas ei ollut koskaan ollut ketään ihastusta - jos nyt ei sitä Jussia lasketa... Mutta siitä on jo aikaa, eikä se kestänyt kauaa. Huokaisin taas, eiköhän olisi aika mennä pois sateesta. Astelin talliin tuntihevosten puolelle. Talli näytti olevan tyhjillään, ja tylsyyksissäni aloin lakaista käytävää. Vajosin ajatuksiini. Tallissa kuului vain harjan suhahdukset kun lakaisin rutiinin omaisesti käytävää, jossa ei lopulta näkynyt ainoaakaan oljenkortta ehkä hiekanmurua. Havahduin siihen, kun Rebekka talutti mutaisen Rinon talliin. Katseeni hakeutui mutapaakkuihin, joita Rino jätti jälkeensä. - Ai anteeks, Rebekka pahoitteli huomatessaan katseeni kohteen. - Ei se mitään, mutisin ja lakaisin mudat pois. Nyt käytävä oli siisti, joten kurkkasin satulahuoneeseen, jos sieltä löytyisi tekemistä. Ja missä kunnossa se olikaan! Aloin nostella tavaroita paikoilleen ja putsata likaisia varusteita. Lopuksi vielä nappasin harjan käteeni lattian lakaisua varten. Samaan aikaan Mila saapui tuntitallin puolelle ja alkoi ihmetellä kuka satulahuoneessa kolisteli. - Mitä hem- hän aloitti, luuli kai että olin tehnyt jotain pahaa. - ... mettiä, hän henkäisi lopun nähdessään tiptop - kunnossa olevan satulahuoneen.
|
|
|
Post by Mila on Jul 25, 2013 2:03:40 GMT 2
25.07.2013: Sari
– Minä se kohta pistän tallin oveen lapun, jossa lukee ”K-18, EI SEURUSTELEVIA (TAI TULEVIA) PAREJA!” Mila ilmoitti paukauttaessaan taukohuoneen oven kiinni niin että ikkunat helisivät. – Nohnoh, mikäs se nyt noin kyrsii? kysyin lehteni takaa, sillä välin kun tallin omistaja pyyhälsi myrskyn merkkinä kahvinkeittimelle. – Tää talli on kuin joku kutuluola! Oikeesti! Eilen minä yllätin sen persutin häntäheikin ja Larissan KOLME kertaa kuhertelemasta jostain tallin nurkilta ja en tiedä mitä sillä Eviellä on Jonahin kanssa ja Rebekkaki kuulemma törmänny johonkin Anssiin ja Peikon hoitajakin utelee, et onko täällä vapaita naisia. ARGH! – Rauuuuhotu nainen! komensin tummatukkaista naista, joka ryysti tympääntyneen näköisenä kahviaan. Ilmeisesti poltti kielensäkkin siitä kiroilusta päätellen. – Onneks sentään Kat ja Mikko on ainakin tähän asti osanneet pitää näppinsä toisistaan erossa näin julkisesti, Mila tuhisi. – Vielähän ne ehtii, vasta eilenhän ne ”julkisti” suhteena. Mikä tosin ei tullut lainkaan yllätyksenä, vinoilin huvittuneena. Olin onnellinen ystäväni puolesta, Kathreenista oli nähnyt jo kauas että tykkäsi siitä Mikostaan kuin hullu puurosta. Toki, olinhan minä iloinen myös Markuksen puolesta kun oli sen uuden emännän jo löytänyt. Eipähän ”itkisi” minun perään enää… Tai no, olihan tuo vasta toissapäivänä kysellyt et oonko minä ihan tosissani sinne Englantiin lähössä ja enkö minä vois jäädä tänne. Ei, ei, ei ja vielä kerran EI. Lähtisin sinne Englantiin vaikka sata Markusta ruikuttais perään. Mila oli kyllä luvannut jos siellä ei asiat lähtisikkään rullaamaan, niin saisin aina palata takaisin. Mutta ainakin tutustumiskäynnillä paikka oli vaikuttanut niiiiin ihanalta, etten minä sieltä malta lähteä yhtään mihinkään. Olivathan monet udelleet et oliko mulla joku mies siellä, mutta eipä ollut. Ainakaan vielä! Mutta eipä ollut edes ehdokkaita.
– Mitäs se Mila täällä möykkää, kuului rehuvarastoon asti tuo sun kiukuttelus, Markus huikkasi astuessaan sisään taukohuoneeseen. – SINÄ! Mila ärähti niin että minäkin säikähdin. – Minä? – Sinä sinä ja te kaikki muut ihQdaa-lällyilijä parit! Mila murisi. – Kun tunnit taas alkaa niin saat tutkia sen Larissan kitarisoja kielelläsi jossain ihan muualla kuin tallin alueella? Onko selvä?! Minä tahdo että jotkut närkästyneet vanhemmat tulevat kyselemään et onko ihan soveliasta, että meillä pariskunnat kietoutuvat käsillään toistensa ympärille – ja ties minne muuallekkin. Markus vilkaisi mua kulmat koholla ja kohautin vain harteitani. Not my problem. Mitä minun ja Markuksen välillä oli koskaan ollutkaan, niin ne meidän hellyyden osoitukset olivat muutenkin sijoittuneet hämyisen baari-illan jälkeiseen yöhön ja aamuun… Noloako!? – Okei okei, sori! Lupaan yrittää pitää näppini erossa Larissasta silloin kun äiti tai iskä kattoo, Markus sanoi huvittuneena. – Sä et mitään yritä vaan sä PIDÄT! Onko selvä? Mila ärähti. – Tsiisus, pitääkö mun sanoa sille velipojalle et antaa sullekki vähän sitä hellyyttä niin et ois noin hanurille ammuttu karhu? Markus lohkaisi. Seuraavassa hetkessä huoneen poikki ampaisi Milan käsiin saama kumisuka, joka komeasti kumahti Markuksen otsaan. – AI! Työpaikkakiusaamista tai –pahoinpitelyä! Markus älähti ja piteli otsaansa. En voinut pidätellä nauruani vaan ampaisin ulos taukohuoneesta äänekkäästi räkättäen. – Minä sinulle pahoinpitelyt kohta näytän! kuulin Milan äänen takaani, kun pingoin ulos.
Törmäsin matkalla ulos Tessaan ja Petraan, jotka katsoivat mua kummissaan. – Mikäs nyt on noin hauskaa? Petra kysyi, kun pyyhin naurusta johtuvia kyyneleitä silmäkulmastani. – Mila siellä räksyttää Markukselle, hihittelin ja viittoilin taukohuoneen suuntaan. – Mennään kattoon! Tessa innostui. – Suosittelen jäämään ihan kuunteluoppilaaksi oven ulkopuolelle, Mila nimittäin on vähän pahalla tuulella, neuvoin kaksikkoa. Tytöt kiittivät neuvosta ja painelivat sitten taukohuoneen oven taa. Itse hiippailin tarhoille ja jäin katselemaan Damonin sekä Bawcan touhuja. Ruunat mutustelivat heiniään eivätkä pahemmin kiinnittäneet minuun mitään huomiota, joten suuntasin kulkuni Annan tarhalle. Tuikku ja Fina hieman nostivat päätään heinäkasoiltaan, mutta musta puoliverinen jolkotteli heti tarhan portille minua vastaan. – Heippa tyttöseni, mitä kuuluu? kysyin ja rapsutin tähtipäätä otsasta. Anna hörähteli tyytyväisenä ja painoi päätään kättäni vasten. – Mulla tulee oikeesti sua ikävä, sanoin tammalle haikeasti. Kyyneleet meinasivat väkisillä puskea pintaan, mutta yritin pidätellä niitä. – Mullaki tulee sua, ihan oikeasti, kuulin Markuksen äänen takaani ja käännähdin salamannopeasti ympäri. No mistäs se tuo tuohon tupsahti?! – Älä puhu p*skaa, tuhahdin vihaisesti. – Oikeesti! Markus yritti inttää, ja tuli viereeni seisomaan… Nuo silmät… Eih, en saa katsoa niihin. – Hankala uskoa, murahdin. – Kun katsoo sun ja Larissan touhuja… - Ystävänä siis… Ja vähän kyllä muutenkin, Markus sanoi ja laittoi kätensä mun olkapäälle. Mulkaisin miestä ilkeästi ja keskityin Annan paijaamiseen. Menis nyt hiivattiin siitä lässyttämästä. Kuitenkaan en pyyhkäissyt tämän kättä pois. – Mikset sä usko? Mitä mun pitää tehä et sä uskoisit ees jotain mitä mä puhun? Markus kysyi hiljaa. – Eiköhän ne sinun sanomisesi ole jo aikoja sitten todettu pelkäksi sonnan jauhamiseksi! ärähdin. – Joka viikonloppu niiiin vannotaan että tykätään ja kun humalatila laskee niin jo on taas eri ääni kellossa! En jäänyt kuuntelemaan mitä Markuksella olisi sanottavaa puolustukseen vaan lähdin puolijuoksua tallille kyyneleet poskilla valuen. HEMMETIN MARKUS! Miks sen pitää aina saaha mut pillittämään. Larissa tuli mua tarhoille vievällä polulla vastaan ja katsoi minua kummissaan, jonka jälkeen näki takana kipittävän Markuksen. – Pidä hyvänäs, tuhahdin nuorelle naisenalulle. – Ja onnea matkaan, sitä sä tuut tarvitsemaan.
|
|
|
Post by Mila on Jul 27, 2013 0:34:12 GMT 2
26.07.2013: Mila
Ärrrrrrsytti. Talli oli taas kuin pommin jäljiltä... Joka paikassa lojui ties mitä roskaa, kukaan ei ollut lakaissut tallikäytävää heinien jaon jälkeen, Tohelo oli raahannut hiiren raadon keskelle käytävää ja Wiennaki oli päässyt taas satulahuoneeseen levittämään pintelit sun muut hujan hajan... Turhautuneena heitin jo kuolemanjäykkyyden saaneen raadon pihalle kaaressa ja marssin taukohuoneeseen, jossa lojui kasa hoitajia niin laiskan näköisinä että v-käyrä vain jatkoi kasvuaan.
- NYT! Jokanen persaus ylös ja siivoamaan! kajautin äreästi astellessani sisään taukohuoneeseen. - Häh? joku vinkaisi. - NIIN! - Miksi? - Siksi koska MINÄ sanon! Hopihopi! Se joka on ahkerin, saa yllätyspalkinnon! HYVÄN sellaisen, ilmoitin äkeänä ja johan rupesi laiskajaakoista liikettä löytymään. Nauroin sisäisesti, ei mulla niille mitään "palkintoa" ollut...
Kun hoitajarukat lähtivät tallin puolelle siivoamaan palkinnonkuvat silmissä kiiluen, itse rojahdin taukohuoneen sohvalle, jonne myös Tohelokin hyppäsi seurakseni. Antaumuksella se puski mun naamaa ja nuolaisikin pari kertaa nenästä... Ai niin, se hiiri... HYI! Pukkasin kissan alas ja hieroin ällötyksen vallassa lärviäni. Yökhyi. Nappasin jonkun vanhan hevoslehden ja uppouduin sitä lukemaan. Antaa noiden "orjien" huolehtia siivoamisesta.
Eipä hoitajilla vierähtänyt kuin vajaa pari tuntia, kun he pelmahtivat takaisin taukohuoneeseen. - SIIVOTTU! kuului kuorossa ja lähdin katsomaan näiden kätten jälkiä. Myhäilin tyytyväisenä. Hyvältä näytti. - Miten sä muuten tiedät kuka meistä oli kaikkein ahkerin? Rosanna kysyi, kun komensin kaikki takaisin taukohuoneeseen. - Mulla on silmät ja korvat kaikkialla, vinkkasin Fellan hoitajalle. - Että teettepä täällä ihan mitä tahansa niin minä kyllä saan siitä tietää! - No, kerro nyt kuka voitti! Sanna huokaisi kärsimättömänä. Pidin hetken tuumaustauon. Kuka ihme sen nyt muka ois voinu voittaa? Ööö...ööö... Samassa Kat ja Mikko astelivat sisään taukohuoneeseen ja kasvoilleni nousi pirullinen hymy. Larissa huomautti jotain rakastavaisista ja muut yhtyivät hihittely kuoroon. Kuunteliko ne mua vai ei?! - Niin, kuten mä olin sanomassa, kaikki teki tosi hyvää työtä, mutta yks ylitti muut! sanoin dramaattisesti, saaden kaikkien huomion kiinnittymään taas itseeni. - Parhaaksi urakoitsijaksi mä palkitsen… Kat’n ja Mikon! Kat sopersi jotain etteivät olleet tehneet mitään Mikon kanssa ja naurahdin pirullisesti. - Ha! Oikee voittaja on Kanini! sanoin pienen entententen-leikin käytyäni pääni sisällä. Didin hoitaja näytti oikein tyytyväiseltä kuullessaan voitostaan, mutta kaikki olivat vain repeilleet Mikon heittämälle kommentille eivätkä tajunneet tätä "voittajaa" edes oikein onnitella. - Mitä mä voitin!? Kanini kysyi innosta piukeana. Shiiiit... Mieti Mila mieti... - Hyvän mielen ja minun kunnioituksen! heitin tytölle, joka näytti hieman pöllämystyneeltä sekä pettyneeltä. - Okei, ei mulla nyt tällä hetkellä oo mitään mitä antaa, mutta LUPAAN et käyn ostaan sulle vaikka jonku suklaalevyn? Käykö? Kanini nyökkäili tyytyväisenä ja lähti sitten rupattelemaan muiden kanssa.
Kat ja Mikkokin tekivät jo lähtöä ja kuulin Larissan kommentoivan jotain huomisillasta. - Älkääkä unohtako mua matkasta tai saatte selkäänne! huikkasin heille. - Miten sut vois unohtaa? Larissa nauroi. - Teistä koskaan tiedä ku ootte niin vastanai...rakastuneita! Tarkoituksenamme oli nimittäin viettää Larissan synttäreitä. ILMAN miehiä. Mikko, Joonas ja Markus viettäisivät jätkien illan ja me tytöt sitten pidettäis hauskaa ihan naisvoiman voimin. Kerranhan se Larissakin 18vuotta täyttää! Itsellänihän siitä oli niiiiiin kauan jo... Voi niitä aikoja... Markus ja Larissa kaulaivat sohvalla ja hetken mietin, miten se Markus meinas Mikon kanssa toimeen tulla... Olihan Markus alkuun ollut vähän tätä Kathreenin hellua vastaan. Noh, onneksi se armas Joonakseni pitäisi pikkuveljensä kurissa ja nuhteessa jos näyttäisi että menee överiksi... - Hei muuten, kuka meille on kuskina sitten huomenna? Larissa kysyi, kun näitä "pienempiä" hoitajia oli lähtenyt huoneesta. - En minä vaan tiedä... Taksi vie ja taksi tuo vai miten se meni? virnistin. - No ei ehkä ihan noin ne alkuperäiset sanat, mut kuitenkin! - Kallista lystiä taksilla rällätä sinne sun tänne... Markus mutisi. - Ei vaa jos kaikki tullaan sitte tänne meille. Kyllä meillä mahtuu punkkaamaan. Siis jos kaikki haluavat... sanoin. - Etkot, juhlat ja jatkot pääl! yritin räpätä. - Mitä muijat, mikä buugiiiii... - Pliis... Älä enää yritä räpätä, ainakaan mun kuullen, Markus aneli. - Järkyttävää! - Oleppa sinä hiljaa!
|
|
|
Post by Kathreen on Jul 27, 2013 16:01:59 GMT 2
27.7.2013: Kat
Olin käynyt aamupäivällä kaupassa Mikon kanssa hakemassa hieman purtavaa illaksi. Suunnitelmissa oli nimittäin mennä viettämään Larissa 18-vuotis syntymäpäiviä naisporukalla, Mila, minä ja Larissa siis. Miehet lähtivät karkuun baariin, joten saimme ihan kunnolla omaa aikaa. Kaupassa olikin ollut ruuhkaa, kun tuntui, että koko Vaahterapolun väki änkesi samaan käytävään torikokousta pitämään, Mikon sanoja lainaten.
Aloin valmistautua hyvissä ajoin: kävin suihkussa, kuivatin ja laitoin hiukseni, puin päälleni farkkushortsit ja muodikkaan korallinvärisen topin, meikkasin ja lakkasin vielä kynteni. Mikko vietti aikaa olohuoneen puolella Daw seuranaan. Katsoivat tietysti jotain urheilua, josta en itse pahemminkaan välittänyt. Avasin vaatehuoneeni lempakaapin ja pian näin edessäni puolisataa paria kenkiä ja saman määrän laukkuja – taivas! Valitsin kauniit, käytännöllisen korkeat korot ja valkoisen laukun. Sipsutin alakertaan olohuoneeseen kuulemaan tuomioni. ”Vau! Sähän näytät upeelta!” Mikko sanoi. Daw vain nyökytteli vieressä. Mikko nousi sohvalta lähdön merkiksi. ”Joko te lähette?” Daw kysyi. ”Juup. Pitäis ehtii kuudeks Vaahterapolkuun”, sanoin taputtaen innoissani reisiäni kämmenilläni. ”No hauskaa iltaa! Ja Mikko! Tuokki toi Kat hengissä takaisin”, Daw vannotti. ”Yritän parhaani!” Mikko lupasi. Tilasimme taksin ihan vain varmuuden vuoksi, ettei kumpikaan joutuisi jättämään autoaan Vaahterapolkuun. Hyppäsimme tumman auton kyytiin sen saavuttua ja ajoimme Milan luo.
Painoimme suuren talon ovikelloa ja pian bilehile-Mila avasi oven toivottaen meidät tervetulleiksi. Sohvalla istuivat veljekset Joonas ja Markus. Illan sankari puuttui vielä. Ojensin Milalle tuomiseni. ”Oi kiitti, tuleeki herkkuilta”, Mila iloitsi ja kiikutti kassin keittiöön. Istu’uduimme Joonaksen ja Markuksen seuraksi sohvalle. Markus katseli hieman ulkonäköni muodonmuutosta, mutta Mikko veti heti huomion pois minusta: ”No mihinkä vie tie tänää?” ”Keskustas on yks hyvä baari, nii ajateltii siellä käydä pistäytymäs”, Joonas kertoi. ”Voi tulla vähä pitempiki reissu ku vaa pistäytyminen”, Mila huusi keittiöstä. ”Mihis ite ootte lähössä?” Joonas huusi avokilleen. ”Se on yllätys näille nuorukaisille!” nainen sanoi salaperäisesti. Sitten ovikello soi ja Mila sai kaikki mukaansa ovelle. ”Yy, kaa, koo”, hän laski kuiskaten ja avasi oven melkoisella voimalla. ”Paljon onneeaa va-”, laulu katkesi kuin kanan lento huomatessamme ihmettelevän pizzalähetin seisovan kynnyksellä. ”Ananas-pepperoni pizza?” tämä kysyi hieman epäilevästi. ”E-ei me kyl pizzaa olla tilattu”, Mila sanoi kummeksuen. ”Jaa… ahaa, sori, väärä numero”, lähetti sanoi nolona ja kiiruhti takaisin autolleen. Mila sulki oven ja me kaikki pärshkähdimme nauramaan. ”Nä-näittekste sen naamaa!” Markus hirnui. ”Joo! Vitsi tyypil täyty olla huono tuuri!” kikatin.
Pääsimme lopulta yli illan komedianäytöksestä ja rauhoitimme itsemme ennen kuin oikea Larissa tuli. ”Okei, uus yritys”, Mila sanoi ovikellon soidessa. ”Yy, kaa, koo” Mila sanoi ja avasi oven. Tällä kertaa Larissa seisoi oven takana ja lauloimme hänelle: ”Paljon onneeaa vaan, paljon onneeaa vaa! Paljon onneeaa Laarissaa! Paljon onneeaa vaan!” Hyvä, ettei Larissa purskahtanut kyyneliin. ”Ei kai se nyt noi kauheelt kuulostanu?” Markus kysyi. ”Todellaki!” Larissa naurahti. Istuskelimme hetken Milan ja Joonaksen olohuoneessa ja sitten erkanimme viettämään iltojamme.
|
|
|
Post by Mila on Jul 27, 2013 17:13:12 GMT 2
27.7.2013: Mila - Larissan synttärit.
Ylikireä bilehiletoppi ja farkkushortsit päällä en todellakaan tuntenut itseäni mitenkään kotoisaksi. Mutta kerrankos sitä voi edes vähän enemmän ihmiseltä näyttää, tuumailin kun vedin nilkantappokorkkareita jalkoihini. Larissa ja Kat pälättivät sillä välin olkkarissa, kun laitoin vielä viimeisen silauksen pakkelia pärstääni ottaen välillä huikkaa kylmästä lonkerosta. Sari oli lupautunut pitämään huolen tallista loppuillan, joten itse pystyin hyvillä mielin keskittymään siihen olennaiseen: juopotteluun. Huomenna ei varmaan hirveästi naurattaisi, mutta se oli sen ajan murhe.
- No, jokos lähetään vai otetaanko vielä yhdet? huikkasin olkkariin. - Shoitethaanko me she taksi sitten? Larissa kysyi jo selvästi huppelissa. Hih, paljonkohan se oli jo juonut? Toisaalta, eipä tytöllä - anteeksi siis naisella - tainnut hirveästi olla ennestään kokemusta alkoholista. Tai mistäs sitä tästä nykynuorisosta ikinä tietää. Mutta eipä se Kathreenkaan enää näyttänyt mitenkään selväpäiseltä. Voivoi, mihinköhän minä näiden kanssa vielä oikein joudun? - Mulle on ihan sama! Kat vastasi kysymykseeni ja kikatteli päälle. Rojahdin vielä hetkiseksi vanhaan nitisevään nojatuoliin. - Juodaan nyt ees nämä loppuun. Pälätimme niitä näitä, kuuntelimme fiilikseen sopivaa musiikkia ja ryystimme juomiamme kuin viimeistä päivää. Tohelo mulkoili meitä eteisestä vihaisen näköisenä. Ilmeisesti sitä ei paljoa napannut meidän koko ajan isoneva puhevolyymimme... - Tule pikukisu tänne sieltä mamman sylkkyyn, lässytin kissalle, joka kuitenkin luikki karkuun - tai karkuun ja karkuun. Keittiöön paineli ruokakupille huutamaan evästä nassuun. - Juotethaanko Toh..Toh...Tohhellokin humalaan? Larissa kiljui. - EI! karjaisin takaisin hymyillen. - Minun pikkusta ääliöö saa kiusata! Kun karvapalloni oli saanut ruokaa kuppiinsa, palasin tyttöjen luo olohuoneeseen. - Siis mä oon niiiin ilonen, et mä tapashin Mikon! Kathreen sössötti Larissalle, joka kuunteli uuden ystävänsä selitystä korvat höröllä. - Milaaaaa, miten sä ja Joonas tapasitte? Kat havahtui. - Niin kerro!
- Oli sateinen kesäyö ja multa hajosi auto eräälle pienelle peltotielle. Kuin tilauksesta Joonas sitten saapui paikalle ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä! Siinä se totes, ettei sitä autoa saanut sillä hetkellä ja Joonas sitten tarjos mulle kyydin kotiin. Romanttisesti ajeltiin auringonlaskuun ja Joonas tarjos mulle takkiaan ku mua niiin paleli... Pysähdyttiin kahvilaan kahville ja siinä me tuijoteltiin toisiamme silmiin ennen kuin huulemme kohtasi ja se oli menoa se... - Aaaawwwww, oikeesti? Larissa huokaisi. - Ja PAH! Tavattiin tuolla paikallisessa räkälässä ja hitonmoisessa kännissä sitten päädyttiin samaan paikkaan jatkoille... Mulla ei ollu mitään ajatustakaan että se juttu sen yhden illan jälkeen jatkuis, mutta tässä sitä nyt ollaan, naurahdin. Tytöt räjähtivät nauruun. - Sä oot ilkee! - Mä tiedän!
---
Taksi nakkasi meidät baarin eteen, josta jatkoimme sisälle. Musiikki pauhasi ja portsari tarkisti meidän kaikkien paperit, että varmasti olimme täysi-ikäisiä. - Onneksi olkoon, jykevä mies totesi Larissalle. - Tiskiltä saat ilmasen paukun kun kerrot, et sulla on synttärit! - Kivaaaaa! Etenimme tiskille ja Larissa jäi siihen kiljumaan itselleen ilmaista juotavaa. - Mitähä tästäki tulee, naurahdin Kathreenille, joka vain kohautti olkapäitään. - Sen näkee sitten huomenaamuna!
Ilta jatkui yhtä huuruisesti kuin oli alkanutkin. Pojatkin ilmestyivät samaan baariin kuin mekin ja pian huomasimme Joonaksen kanssa nuorten parien vain kaulailevan keskenään. - Onko ollu kivaa? Joonas kysyi ilkikurisesti kaapatessaan mut kainaloonsa. - No joo, vähä vaihtelua! - Tsiisus, hankkikaa huone! Joonas huomautti Larissalle ja Markukselle. - No meillehhän on varattuna huone teiltä, Markus naurahti iskien silmään. Yök? - Hei! Meillä ei sitten mitään esiaviollisia syntejä harrasteta! huomautin. - Mila, saanen muistuttaa että ette tekään ole naimisissa, Markus virnuili. Näytin jätkälle keskaria ja Larissa hihitteli ihan umpihumalassa rakkaansa kainalossa.
Eipä tarvinnut kauan nukkumattia houkutella, kun kotiin päästiin. Aamulla heräsin ihan samat rievut yltäni makkarin lattialta ja meikit olivat tyylikkäästi pitkin poskia... Nooh, sattuuhan noita.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 27, 2013 19:50:11 GMT 2
27.07.2013: Larissa - Sweet 18!
Herätessäni sohvalta puolialastomana meikit kaulaa myöten levinneenä Markuksen maatessa lattialla tajusin vaan yhden asian laittaessani paitaani päälle - Nyt oli juostava. Nimittäin suoraa päätä sille ihanalle posliinipytylle. Eilen oli mennyt vähän yli, jos sitä jotenkin siististi yrittäisi kuvailla. Kerranhan sitä vain 18 täyttää, vaikkei se kovin ihmeelliseltä tuntunutkaan, suoraan sanoen aika oksettavalle.
"Larissa, ooksä kunnossa?" kuului Milan huolestunut ääni keittiöstä. Olin juuri vastaamassa naiselle, kun vatsahapot nousivat kurkkuuni ja tein uutta tuttavuutta oi-niin-ihanan vessanpöntön kanssa. Oli hieman heikko olo, ja menin makuulleni vessan lattialle. Taisin nukahtaakkin hetkeksi, sillä havahduin Kathreenin juostessa pöntölle yökkien matkalla.
"Oli varmaan hauskaa eilen," Kat virkkoi. Nyökkäsin tälle, koska jokainen suun aukaiseminen tuntui saavan hapot pintaan. "Mikä sul on tos otsas?" Kat kysyi työntäen naamansa lähemmän pyttyä. Nousin laavuaarista tukea ottaen ylös ja silmäilin itseäni peilistä. "Mustelmalta näyttäis, mitäköhä mä oon tehny?" Sanoin puoliääneen miettien samalla. "Ryssit baarissa," Markus sanoi ilmestyessään vessan ovelle ja jatkoi: "Et meinannu enää pystyssä pysyä, taksiikin sut sai melkeen kantaa," ja naurahtaen katosi keittiöön.
"Ihan hyvä ettet muista eilisestä mitään," Markus jatkoi yrittäessäni saada leivänkäppyrää suustani alas, mikä ei maistunut ollenkaan hyvälle sappinesteen jälkeen. "Mitä muuta mä sit tein?" kysyin nielaisten kovaäänisesti leivänpalasen kurkusta ales. "Jouduin pelastaa sut tappelulta aika monta kertaa, ja kerran olit jo lähössä jonkun eri miehen matkaa ku ei sun silmät meinannu pysyy auki enää siin vaihees." Markus kertoi etsien jääkaapista jotain syötävää. "Ei h*lvetti," totesin ajatellessani, mitä kaikkea olin tehnyt tietämättäni. Vessasta kuului ei-niin-mukavia ääniä, kun Kat vietti siellä aikaansa. Mila oli jo ihmeen paljon ihmisen näköinen, vaikka olikin kalpea kuin lakana, toisinkuin minä jonka päällä oli tällä hetkellä ainoastaan likainen toppi joka ylettyi onnekseni melkein polviin. Nainen heitti jonkun paidan minulle ja vaihdoin omani siihen, joka ei ollut kovin houkuttelevan näköinen.
"Oisit sä ilmankin voinut olla, niinkuin yöllä," Markus kuiskasi korvaani vinkaten silmäänsä. Oltiinko me tehty sitäkin?!? Oi voi, mitäköhän muuta vielä paljastuisi päivän mittaan. "Millos uudestaan?" Mila kysyi nauraen ja merkitsevien katseidemme jälkeen hän jatkoi: "Vitsi vitsi, kyllä tässä oli viihdettä taas joksikin aikaa!" Nyt ei naurattanut enää yhtään niin paljon kuin eilen, niin p*skalta tuntui. Juoksin jälleen kerran vessaan, ja ei aikaakaan kun sinne tuli ruuhkaa, ei tainnut Kat'illakaan olla fiilis huipussaan.
"Onks tää aina näin kamalaa?" Kysyin palatessani takaisin muiden seuraan. Mila vastasi nauraen myöntävästi. Kat'kin huusi vessasta oksennusten välistä "on!" ja muiden vastaillessa Markus kaappasi samassa minut syliinsä. "Kyllä se siitä helpottaa, viimestään ylihuomenna," ja vinkkasi silmää. Pussasin vanhalta viinalta haisevaa miestä, mutta ei sillä niin väliä kun itse haisin pahemmalle kuin kolmekymmentä vuotta yrjöisessä katuojassa maannut juoppo. "Voinks mä jäädä vielä ens yöks? Mutsi ei ota tätä varmaan kovin kevyesti.." Mutisin Milalle, joka vastasi myöntävästi ja lisäsi: "Jos autat tallitöissä!" Katsoin Milaan et-oo-tosissas-ilmeellä, ja tämä naurahti. "Tottakai sä voit jäädä, sohval on tilaa.. Ja onhan siinä tilaa kahdellekkin!" Mila sanoi huvittuneena ja heitin tätä päin käsiini osuneen pannunalusen, mikä tosin meni ohi. "Hei hei hei, eipäs ruveta väkivaltaseksi!" Mila huudahti, ja rupesimme nauramaan.
"Mitä te muuten muistatte yöllisestä?" Kat kysyi ja lössähti nojatuoliin Mikon syliin. "Mulla on varmaan helpoin, viimenen muistikuva täältä!" Totesin nojautuen Markukseen. Kaikki nauroivat, ja alkoivat kertoa omia muistikuviaan, jotka naurattivat enemmän tai vähemmän. Pian Mila kuitenkin päätti lähteä talliin katsomaan, oliko kaikki kunnossa, ja Joonas lähti omille teilleen. Mikko lähti käymään kaupassa ja Kat vietti aikaansa vessassa. Rojahdin sohvalle makuulteen, ja Markus tuli viereeni. Taisin taas nukahtaa, sillä katsoessani seuraavan kerran kelloa se näytti viittä, ja viimeksi, kun siihen olin vilkaissut, se oli näyttänyt kolmea tuntia vähempää. Markus nukkui vieressäni, ja taisi Kathreenkin olla nukahtanut vessaan, semmoinen kuorsaus sieltä kuului. Samassa tajusin, etten ollut ilmoittanut äidille mitään. Tosin olinhan täysi-ikäinen, mutta silti. Hetken etsimisen jälkeen löysin laukkuni ja kaivoin puhelimeni sieltä. 37 saapunutta puhelua, kaikki äidiltä. Taisin olla aikamoisessa lirissä. Tekstasin vastaukseksi, että tulen huomenna himaan, ja kaikki on kunnossa. Vastausta en jäänyt odottamaan, vaan painoin pääni tyynyyn ja simahdin uudestaan.
Heräsin Markuksen suudellessa minua, ja noustessani ylös Markus kysyi: "Tuntuuko jo paremmalta? Haluutko syödä jotain?" Vastasin kieltävästi molempiin kysymyksiin ja nojauduin mieheen. Vessasta kuului ähinää, ilmeisesti Kat siellä yritti nousta ylös. Pian nainen ilmestyikin hiukset naamallaan olohuoneeseen. "Paljon kello on?" Kat kysyi rojahtaen nojatuoliin. Markus ehti vastata ennen minua sen olevan seitsämän. "Missäköhän Mikko on?" Kat sanoi haukotellen. "Eipä oo näkyny sen jälkeen ku se lähti, taino me ollaa ilmeisesti kaikki nukuttu niin tiiä vaikka ois poikennutkin.." Sanoin laittaen silmäni kiinni ja jatkoin: "Sitä nukkumista voisi tosin jatkaa vielä."
"Jokos te ootte heränny?" Milan ääni kuului ovelta. Havahduimme jokainen enemmän tai vähemmän siihen, ja nousin istuvilteen. "Ei olla," Katin hiljainen vastaus kuului nojatuolin pohjalta. "Oisko sul buranaa? Tää päänsärky on aika jäätävää," Markus kysyi vieressäni. Mila heitti keittiön kaapista rasian miehelle, joka napsi niitä enemmän tai vähemmän suuhunsa. "Vippaas mullekki yks," sanoin Markukselle, ja tämä ojensi paketin minulle. Tyydyin yhteen ja sain sen nielaistua ales. "Jatkakaa te unia, mä meen tonne talliin jatkamaan, tulin vaa kattoo et te nuoret ootte hengissä!" Mila huudahti ovelta. Päänsärkylääkkeet taisivat parantaa itse kenenkin oloa, ja pian Markus sai itsensä ylös sohvan pohjalta.
"Etin meille jotain syötävää, et säkää koko päivää ilman ruokaa voi olla," Markus sanoi kävellessään ainoastaan bokserit päällään keittiöön. Naurahdin miehen huolehtivaisuudelle, ja huudahdin: "Hei, mä oon jo TÄYSIKÄNEN!" ja mies naurahti. "Silti aina henkisesti lapsi," Markus sanoi vinkaten silmää ja kaivoi kaapista banaanin ja heitti sen minulle. Kuorin keltaisen hedelmän ja pikkuhiljaa sain sen ängettyä kurkustani ales. Markus oli lämmittänyt itselleen pikkupizzan, ja syötyään sen rojahti viereeni. "Eilinen oli kyllä aika kivaa," mies tokaisi vinkaten silmää. Samassa Mikko pelmahti sisään, ja tervehdysten jälkeen hän herätti Kat'in. "Lähettäiskö jo himaan, kulta? Mikko hempeili. Katsahdimme Markuksen kanssa toisiimme ja naurahdimme. Kuinka söpöä. Kat sai itsensä ylös ja hoiperrellen ja moikkauksien saattelemana poistui paikalta.
"Pitäskö meidänkin käydä haukkaamassa happea?" Markus kysyi. Naurahdin miehelle ja annoin hänen nostaa minut sohvalta. Kävelimme käsikädessä talliin ja taukohuoneeseen, jonka sohvalle Mila oli simahtanut. Annoimme naisen nukkua omassa rauhassaan, ja palasimme sisälle. Kello läheni jo nukkuma-aikaa, ja käperryimmekin vieretysten sohvalle katsomaan telkkaria, joka tosin hetken päästä jäi puhumaan itsekseen, kun me molemmat nukahdimme.
|
|
|
Post by Mila on Jul 28, 2013 23:23:05 GMT 2
28.07.2013 - Vika saapui taloon : MilaOivoi... Olo ei todellakaan ollut mikään maailman mukavin, kun raahauduin tallille laittamaan uudelle tulokkaalle karsinaa valmiiksi. Eiliset Larissan synttäribileet olivat kyllä olleet ihan mukavat, mutta tää dagen efter ei todellakaan ollut. Mutta olin kyllä epäillyt saavani ihan kunnon kankkusen, mutta ihme kumma ei tää kuitenkaan niiiiiin paha ollut. Päässä jyskytti ja suussa maistui siltä, kuin hevoset, Wienna, Tohelo ja Joonas oisivat käyneet tekemässä tarpeensa monttuuni. Yökhyh. - Mila! Sinähän elät vielä! Sari huikkasi pirteästi, kun kolistelin tallin puolelle. - Juu, ihme kyllä, tuhisin. - No, oliks kivaa? Sari kyseli samalla kun lakaisi tallin käytävää puhtaaksi. Mutisin myöntävän vastauksen ja kävin nopeasti hakemassa taukohuoneen jääkaapista itselleni kylmän fantan. Se pelasti päivän kuin päivän! Kävin hakemassa kottikärryllisen puruja ja raahasin ne tyhjään karsinaan, johon tuleva ruuna muuttaisi. Peikko nuuhki kaltereiden välistä minua uteliaana ja rapsuttelin sen pehmeää turpaa aina ohimennen. Reppana kun joutui siellä seisoskelemaan päivät... Pääsihän se tietenkin aina välillä pienelle kävelylenkille, mutta tarhaan sitä ei kehdannut viedä kun kuitenkin siellä vain riehuisi menemään eikä kipeä jalka parantuisi sitten millään... Sari kyseli, millainen tämä uusi tulokas mahtaisi olla ja kerroin P.O. Vikarasti-nimisen suokkiruunan olevan viisi vuotias raudikko, jonka Petra omisti. - Siis HukkisSamu-Petra? Sari uteli. - Kyllä, meidän Petra, sanoin kärrätessäni uutta purukuormaa karsinaan. - Kuinka monta hevosta sillä oikein on? Sari naurahti huvittuneena. Kohautin olkiani. - Sun täytyy kysyä siltä. Sarikin rupesi auttamaan minua purujen kärräämisessä, joten siinä touhussa ei mennyt kauan. Vielä testaus, että toimiihan vesiautomaatti ja kasa heiniä karsinan nurkkaan, jotta Vikan olisi varmasti mukava tulla uuteen "huoneeseensa". Ennen kuin Vika saapuisi, kävin katsomassa olisivatko eiliset bilehileet vielä hengissä. Krapulaista porukkaa näytti meillä istuvan ja heitin näille buranapaketin ensiavuksi. En edes muistanut näille kertoa uuden hevosen saapumisesta, mutta väliäkös tuolla, sillä puhelimeni piiputti viestin merkiksi. "Kohta siellä! -Petra"Äkkiä pihalle! Pian kuljetusauto kaarsi pihaan ja Petra hyppäsi vänkärin paikalta huikaten iloisen tervehdyksen. Yritin näyttää mahdollisimman ei-niin-krapulaiselta, sillä hieman hävetti olla Petran äidin (?) edessä kuin mikäkin pyryharakka. Kohta kieltäisi tytärtään tulemasta enää tänne, kun tallin omistajakin haisee vanhalta viinalta... Ja jos niin tapahtuisi, sitten lähtisi Hukkis ja Samukin. Sniifs. - Päivää taas, Petran äiti hymyili laskeutuessaan ulos autosta. - Tänne oli yksi hevonen toimitettavana, taas? - Kylläpä vain! Kiitoksia kuskauksesta, sanoin oikeasti kiitollisena. Ois voinu jäädä Vika hakematta tänään jos itse olisin joutunut auton rattiin. Hyh. Petra olikin jo kipittänyt avaamaan takaluukkua. Sisältä kuljetusboxista kuului pehmeää hörinää, kun Petra laski rampin ja kipusi sisään leperrellen hevoselle. - Pois alta, tullaan! Petra huikkasi. Katsoin innoissani, kun rampille ensin ilmestyi ruskea hevosen takamus, ja pian koko komeus oli laskeutunut alas tallipihalle. - Se todellakin ON suomenpienhevonen! sanoin. - Jos vertaa esimerkiksi tuohon Tuikkuun. Sen säkä on varmasti 20senttiä korkeammalla! - Mähän sanoin, Petra hymyili ja rapsutteli ruunan kaulaa. Astelin herran luo ja annoin sen haistella minua kaikessa rauhassa. Petra kertoi Vian syntyneen liian aikaisin ja oli vielä toinen kaksosista. Emä oli valitettavasti kuollut synnytyksessä, mutta kaksoisvarsat olivat kuitenkin selvinneet karusta alusta huolimatta. - Sinne meni mun Tuhkimo, mutta sain tilalle kuitenkin tämän ja sit Huhun... Petra sanoi haikeana samalla kun otin Vialta kuljetussuojia jaloista pois. - Miten sä raskit luopua tästä? ihmettelin. Itse varmaan olisin pitänyt kynsin hampain hevoseni viimeisestä varsasta, varsinkin kun olisin sen varsan auttanut selviämään tähän päivään asti. - Hei, enhän mä tästä sinänsä luovu muuta ku paperilla. Mähän käyn täällä kuitenkin päivittäin niin samalla reissulla voin Vikaakin käydä moikkaamassa, Petra naurahti ja ojensi minulle riimunnarun. - Totta, totta, tuumasin ja katselin uusinta hankintaani ylpeänä. Söpö kuin mikä ja tosi kiltiltäki vaikutti. Pukki turvallaan ja hörähteli koko ajan. Jaloissa pyörivä Wiennakaan ei näyttänyt sitä haittaavaan, vaikka koira välillä innoissaan hyppäsi sitäkin vasten. - Mennäänhän Vika sisälle kattoon miltä siellä näyttää, lepertelin pikkuruiselle suokille ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Käytävälle olikin jo kokoontunut Sarin kanssa muutama hoitaja. - Ompa söpö! Rosanna huokaisi. - Eikö vain? hymyilin ja talutin ruunan sille kuuluvaan karsinaan. Peikko hirnahteli sille karsinastaan ja pian ne haistelivatkin toisiaan kaltereiden raosta. Peikko hieman isotteli ruunalle ja paukautti karsinansa seinää, mutta huomattuaan ettei Vika alkaisi sille riitaa haastamaan, pohjoisruotsinhevonen rauhoittui. Melkein hukuin uudesta tulokkaasta johtuvaan kyselytulvaan. Mikä nimi? Ikä? Rotu? Sukupuoli? Mistä tullut? Mitä osaa? Millon saa ratsastaa? Onko kiltti? Onko kauhea peto? Saako sitä silittää? P.O. Vikarasti. 5vuotta. Suomenpienhevonen. Ruuna. Petralta tuli. Osaa vaikka mitä. Ei ainakaan nyt tänään. On kiltti. Ihmissyöjähirviö. Ei saa silittää, saattaa tappaa. Hätistelin Vian ihailijakerhon karsinan ovelta kauemmaksi ja kerroin, että ruuna tarvitsee nyt omaa rauhaa jotta uusi koti ei sille ihan kamala järkytys olisi. Tarjosin Petran äidille kahvit kiitokseksi Vian kuskaamisesta ja juttelimme muutenkin niitä näitä. Kun äiti ja tytär olivat kahvinsa saaneet ryystettyä, katosivat he yksäreiden puolelle katsomaan Hukkista ja Samua. - Pitäähän sitä käydä välillä katsomassa mitä niille minun sponssaamille hevosille kuuluu, Petran äiti letkautti. - Höh! Ite minä oon ne ostanu, Petra huomautti nyreänä saaden äitinsä vain nauramaan. - Auton ovet on auki, joten voit Mila käydä hakemassa Vian varusteet sieltä! Nyökkäsin ja lähdin samantein hakemaan ruunan varusteita. Harjat olin ostanut sille uudet, mutta satula sun muut olivat Petran hommaamia. Peikko ja Vika jatkoivat kaltereiden välistä tutustumista tällä kertaa ilman kiukutteluja ja tuumailin ruunien tulevan hyvin toimeen jatkossakin. - Tarviiks apua? selkäni taakse ilmestynyt Kanini kysyi, kun raahasin Vian satulaa ja suitsia kohti varustehuonetta. - Jos kehtaat niin käy hakeen sieltä autosta loimet? pyysin innokasta hoitajaa, joka samantein ampaisi pois paikalta hakemaan loimia. Laitoin satulan sille varattuun telineeseen ja suitset siihen viereen koukkuun. Olin jo edellisenä päivänä tehnyt Vian nimikyltin valmiiksi, joten kiinnitin sen siihen satulan yläpuolelle. - Mihin mä laitan nää? kuului liikkuvan loimikasan alta pieni ääni ja "kuorin" kaninin loimien alta esiin. - Ei sun nyt kaikkia ois tarvinnu yhellä kertaa tuoda, nauroin. - Ihan sama, toin jo! Rosanna tuo loput kamppeet, Kanini mutisi hieman punastuen. - Kiitos. Istahdin taukohuoneen penkille ja rupesin neulomaan loimiin kiinni kankaista nimilappua. Eipähän menisi ihan heti sekaisin tavarat muiden kanssa. Myös satulahuopaan kiinnitin samanlaisen lapun. Valmista. Krapulakin oli unohtunut siinä touhutessa, onneksi. Istuin hetken siinä tuolilla pyöritellen peukaloitani. Jaahas, mitäs sitten tekisi... Kun en muutakaan keksinyt, lähdin Peikon kanssa samoilemaan pitkin pihaa. Eipä herraa hirveästi näyttänyt kipeä jalka haittaavan, kun rynni suoraan vihreälle nurmipläntille mussuttamaan tuoretta heinää. - Tsoo, ptruu, rauhallisesti, ähisin Peikolle hengästyneenä. Ehkä tää ei sittenkään ollut niin hyvä idea näin pikkukohmelossa. Salla, Damon ja Jori katsoivat meidän touhujamme pihatosta ja jos vain hevoset osaisivat nauraa niin tämä kolmikko olisi kyllä HIRNUNUT niin että koko tienoo raikuis. Kun Peikko oli saanut syötyä jonkin aikaa, lähdin viemään sitä takaisin talliin. Hieman tympääntyneenä ruuna seurasi minua kiltisti, vaikka siitä näki kauas, että mieluummin se olisi jäänyt pihalle. - Älä loukkaa sitä jalkaas enää tämän jälkeen niin ei tarvis olla arestissa, sanoin ruunalle sulkiessani sen karsinan ovea. Vikakin kurkki uteliaana karsinansa yli ja hörähteli iloisesti kaikille ohikulkeville. Jaa, tuolla jätkällä ei ainakaan tuu pupu pöksyyn ihan helposti...
|
|
|
Post by Mila on Jul 29, 2013 22:03:34 GMT 2
29.07.2013 - Joonas the Hevoskuiskaaja
"- No kun me ollaan täällä kisoissa ni mä en ehdi sitä hakeen! Hae sä, jooko pliiiiiisss. Muuten se menee sille toiselle ostajaehdokkaalle! Sun ei tarvi ku taluttaa se sitten talliin, Sari voi hoitaa loput" Mila vinkui puhelimen toisessa päässä. Kuulema pitäis hakea joku uus hevonen. - Voi hyvänen aika... Kai sitä sitten pitää lähteä, huokaisin ja nousin sohvalta, johon olin juuri linnottautunut sipsipussin ja limukkapullon kanssa. "- Kiitti kulta! Mä laitan sen osotteen tekstarilla! Huoh... Onneksi ei sentään tarvinnut isolla hevoskuljetusautolla lähteä seikkailemaan kun Mila oli sillä kisoissa. Sain ottaa pienen kuljetuskopan hakiessani tätä uutta tulokasta.
Kävelin talliin, jossa Sari norkoili juuri eilen tulleen hevosen karsinalla. - Mä lähen hakeen sitä uutta hevosta. Laitatko sillä välin sille karsinan valmiiksi? kysyin blondilta naiselta, joka nyökkäsi päättäväisesti. - Sanoks Mila et mihin karsinaan? - Kuulema tohon Tohvelin ja Hillan väliin... - Selvä! Piä kiirettä, mä haluan nähdä sen äkkiä! Sari hihkaisi iloisesti. - Juujuu... Mennään mennään...
Missä keskellä ei mitään se paikka nyt on?! Navigaattori vinkui koko ajan kääntymään oikealle ja vasemmalle, välillä piti u-käännöskin tehdä. Voii hemmetin hemmetti. Hetken siellä seikkailtuani näin horisontissa tallin näköisen rakennuksen ja hevosiakin näytti tarhailevan pihalla. Eiköhän tää ollut oikea paikka? Kai... "Olet perillä kohteessa" kuului jo ärsyttäväksi käyneen navigaattorin eukon ääni ja suljin koko kapistuksen. Turpa kii! Tallin eteen ilmestyi joku nuori nainen, joka vilkutti minulle iloisesti. - Sä tulit varmaan Rainbowia hakeen? Se onkin valmiina lähtöön, ei tarvi muuta kuin taluttaa se tonne boxiin, tyttö pälätti. Jotenkin etäisesti se oli tutun näköinen, liekkö joskus Vaahterapolussa käynyt. - En minä tiedä ketä tai mitä mä tulin hakemaan, käsky kävi niin täytyi totella, vastasin ja kävelin naisen perässä talliin. Käytävällä seisoi aikas komean näköinen poni(?), joka mulkoili meikäläistä epäluuloisena. - Tässäpä tää ois.. Mä voin vaikka taluttaa sen, ku se voi vähän temppuilla, tyttö höpötti ja napsautti hevosen irti seinästä. - Se-selvä, mutisin. Minkähän hirviön se Mila nyt oli ostanut?! Ruskea (mähän en näistä väreistä tiedä) hevonen vaalialla tukalla ampaisi melkein heti eteenpäin kun ketjut kolahtivat käytävän seinään. - Soosooo, Raipe, eipä hätäillä, mennään mennään... tyttö hyssytteli ja lähti taluttamaan sitä pihalle. Mitenhän mä saan tuon ulos autosta sitten kotona? Noh, jätettäköön se Sarin huoleksi. Pian tympääntyneen näköinen ruuna seisoi kuljetuskopassa ja nostimme sen entisen omistajan kanssa lastaussillan ylös. - Kiitoksia paljon, sanoin ja kättelin vielä muka niin virallisesti tätä. - Eipä mitään, pitäkäähän huoli tosta jätkästä, nainen hymyili ja hänen sanojaan säesti napakka potku kuljetusboxin seinään. - Ole kunnolla! - Mutta minun - tai siis meidän olis parempi jatkaa matkaa, sanoin ja hyvästelin naikkosen. Hyppäsin takaisin auton rattiin ja lähdin hurruuttelemaan kohti Vaahterapolkua.
Perillä tajusin, ettei Saria näkynyt mailla eikä halmeillakaan. No mihis vidduun se on kadonnut? Ketään hoitajaakaan ei näkynyt ja yksäreiden puolikin kumisi tyhjyyttään. Voi sonta! Kuljetuslootassa oleva herra alkoi käydä jo kärsimättömäksi mekastuksesta päätellen ja meikäpoika vaan huiteli pitkin tallipihaa etsiessäni edes jotakin joka osais "käyttää" tota hevosta. Hetken mietin jättäväni sen autoon, mutta tiesin, että kun ja jos Mila saisi siitä kuulla niin saisin kuunnella aikamoista huutomyrskyä. Ei kai se auttanu muu kuin lastaussilta alas ja hevonen ulos. Ja hevonenhan tuli ulos... Suorastaan syöksyi... - Ptruuuuuuuuu, komensin ruunaa, joka silmänvalkuaiset villkkuen pyöri riimunnarun päässä, kun taas minä yritin epätoivoisesti pitää siitä kiinni. Miksi minun piti aina näiden ihmissyöjähirviöiden kanssa olla tekemisissä?? - Nyt p*rkele lopetat tuon *piip* hötkyilyn ja asetut, hermostuin lopulta, kun ruskea kaakki ei meinannut sitten yhtään rauhoittua. Se tepsi. Ruuna seisahtui niille sijoilleen ja tuijotti mua hämillään. "Täh, huusiks sä mulle?!" - Sillälailla! Mennäänpäs nyt sisälle karsinaan, siellä on sulle heinääkin varmaan jo valmiina... mutisin ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Hieman se meinasi jumittaa tallin ovella, mutta kun mulkaisin sitä tarpeeksi pahasti, se tulla kopsutteli perässä kuin koira. Päästin sen karsinaansa, jossa sille totta tosiaan oli heinää valmiina. Ruuna syöksyi heti heinäkasalleen mussuttamaan herkkujaan. - Hmmm, pitäiskö sulta ottaa nuo ihme härpäkkeet jaloista? mutisin, kun katselin sen syömistä. Kuljetussuojiksikohan noita nyt sanottiin... Ruuna mulkoili mua murhaavasti, kun astelin sen karsinaan, mutta ei tehnyt mitään muuta. Aloin aukomaan suojia, jolloin tämä hieman nosteli jalkaansa, mutta ilmeisesti heinät olivat paremman makuisia niin piti niihin keskittyä. Dodiihhh, nyt oli suojat pois, joten annetaammpa jätkän olla rauhassa. - JOONAS! Mitä sä teet? Sari kiljahti, kun astelin ulos Raipen karsinasta. - Häh?! Toin tuon elikon sisälle ja otin siltä nää... suojat... pois, kun ei neiti talliapulaista näkyny, sanoin ja heiluttelin Sarin ja Bellan naaman edessä suojia. - Sori, mulla kestiki vähä kauemmin ku luulin! Mut eiks toi tehny mitään vaikka sä kävit ottaan ne pois? Vai oliks sä sitonu sen kiinni? Sari ihmetteli ja kurkki uuden tulokkaan karsinaan. - Häh? Oisko se pitänyt? ihmettelin. - Mila ainaki sano et se täytyy ehdottomasti sitoa kiinni, kun voi muuten olla vähä tukalat paikat sen kaa... - Hups.. En mä vaan tienny, sanoin ja hieman hämilläni rapsuttelin takaraivoa. Sari nauroi ääneen ja vei Bellan omaan karsinaansa. - Oot se sinäki eräänlainen, mä sain sellaisen käsityksen et tuo voi olla vähä arvaamatonkin aina välillä, Sari sanoi purkaessaan lämminveriseltä ratsastuskamppeita pois. - Ai.. Kyl se sillon vähä riehu ku mä sen ulos autosta otin, kerroin. - Sait kuitenki pidettyä sen aisoissa? Sari ihmetteli. Juu, mä tiedän, en todellakaan oo mikään hevoskuiskaaja näitten elikoiden kaa. Ymmärsin hevosvoimien päälle vain autoissa. - No... Sanoin sille pari voimasanaa ni jo asettu, mutisin. - Hahahahahhaha, voivoi, pitääpä kertoa Milalle, Sari pudisteli päätään. - Mikä tai siis kuka toi ees on? - Se on Colourful Raibow, eli Raipe, Rape, Rain... Miksi sitä ikinä keksii sanoakkaan, Sari kertoi. - 13vuotias connemara. - Okeiiiiii... Ei sano mitään mutta antaa olla. Mä lähen takasi sisälle jatkaan mun keskeytynyttä herkutteluhetkeäni. - Selvä! Heippa!
|
|
|
Post by Mila on Aug 1, 2013 1:18:56 GMT 2
01.08.2013 Känkkäränkkää part 100 000 (Mila)
- Mila! se eilen tullut poni karkas! Markus kiiruhti taukohuoneeseen jossa tapoin aikaani ja kirosin mielessäni vähän jokaista, joka tallilla naamaansa näytti. - Just... Sehä tästä vielä puuttukin, ärähin ja nousin ylös tuolilta kirosanoja suoltaen. - Annika kerkes just nähä kuinka se ujuttautui aidan ali ja lähti meneen, Markus selitti, kun nappasin käteeni riimunnarun ja paiskasin sillekkin yhden. - Ali? Mitä hit... Ei, en halua edes tietää, murahdin. Annika viittoili keskellä pihaa suuntaa, johon eilen tullut Hilmaluodon Eetvertti-shettis oli painellut. Eli pellolle siis! Näin mustan vaaleharjaisen ponin pinkovan pitkin peltoa eikä se näyttänyt laisinkaan siltä että aikoisi ihan heti pysähtyä. - Eetuuuu, tule tänneee, huhuilin ponia, joka oli metsän laitaan pysähtynyt mussuttamaan ruohikkoa. Poni nosti valkean päänsä ylös ja jäi kuin jäikin siihen seisomaan, kuin odottaisi minua... Mutta jo kokemuksesta tiesin - kiitos Tohvelin - ettei vielä kannattanut hihkua riemusta, sillä ponihan lähti heti vetämään paikalta kun olin kosketusetäisyydellä. Kyllä kiristi hermoja. Nyt teki mieli tupakkaa ja PALJON. Jos en yrittäisi lopettaa, niin varmaan olisi mennyt aski jos toinenkin päivässä tällä menolla. Ensin oli hirveä parisuhdebuumi ja nyt kaikki vain tappeli. Perk... Hermolomalle tästä joutasi.
Eetu oli löytänyt tallitielle johtavan polun ja köpötti takamus hyllyen kohti tietä, jossa näin Catherinen juuri pyöräilevän. Yritin huutaa tytön nimeä, mutta olin niin hengästynyt, että suustani pääsi vain epämääräistä pihinää. Autokin vilahti ohi, mutta onneksi Eetu oli tajunnut pysähtyä odottamaan autoa eikä rynniny tielle auton eteen... Eetu lontusteli tietä myöten kohti tallia, onneksi. Mutta heti kun minä sain ketarani tielle, poni vilkaisi taakseen ja lähti laukkaamaan eteenpäin. Hevosen peräänhän EI saisi lähteä juoksemaan, jos halusi sen pysähtyvän, mutta koska v-käyräni oli sillä hetkellä niin korkealla, lähdin hullunraivolla jahtaamaan ponia. - *Piip* poni minä *piip* soitan *piip* teurasauton *piip* hakemaan sua heti kun saan sut *piip*pään kiinni! Maistut varmaan *piip* hyvältä leivän päällä! ärisin ohittaessani auton sekä Catherinen. Hetken mietin, et oliko ne kolaroineet vai miks ne siinä seisoskeli, mutta olin niin turhautunut jahdatessani ponia etten edes jaksanut pysähtyä kysymään.
Sain kuin sainkin Eetun loppujen lopuksi kiinni tallin takana ja lähdin raahaamaan sitä tallille kirosanojen säestämänä. Ehkä olisi pitänyt pitää mölyt mahassani, sillä tallin nurkalla seisoi vanhempi nainen pienen pojan kanssa ja molemmat tuijottivat minua suu auki. - Öh, tota, missähän mahtaa ratsastuksenopettaja olla? Tämä minun Luukas osallistuu tänän tunnille... nainen sanoi hieman kiusaantuneena. - Tuolla tallissa, taukohuoneessa, sanoin ja viittoilin ovesta sisään. Nainen kiitti ja lähti taakseen vilkuilleen poikansa kanssa sisälle talliin, jonne raahasin Eetuakin Catherine ja Kathreen Mikkonsa kanssa vanavedessä. Larissa hihkaisi iloisesti Kathreenin nähdessään ja Markus oli iloinen nähdessään Eetun. Tyrkkäsin riimunnarun Markukselle ja komensin tätä katsomaan, ettei Eetu ollut loukannut itseään reissullaan... Tuskinpa oli, ainakaan kovin pahasti, kun niin rivakasti karkuun pääsi. Helena oli juuri lähdössä äidin ja pojan kanssa ulos taukohuoneesta ja neuvoi ohjaamaan muutkin alkeistunnille tulijat pihalle jos joku ei sattunut heitä siinä hoksaamaan. - Selvä homma! ja raahustin kahvinkeittimelle. TYHJÄ!? Voi sonta... Ei muuta kuin kotitaloa kohti, jossa Joonas oli päikkäreillä. - UKKO! ULOS! karjaisin ja läimäisin kuorsaavaa miestä tyynyllä mahaan. - Täh mitä häh? Joonas ihmetteli ja siristeli silmiään. - Mee laittaan pihaton aitaan vielä yhet lankut alas. Se uus poni karkasi äskettäin ja kuulema oli menny aidan ali, hoputin. Joonas haukotteli makeasti ja yritti napata minua kainaloonsa, mutta komensin miehen tiukkasanaisesti ulos korjauspuuhiin. Laitoin Markukselle viestin: "Sinä, Larissa, Evie ja Jonah tänne sisälle ja joutuin!"
- Väkivaltaa minä EN tule hyväksymään täällä tallilla yhtään! Onko selvä? saarnasin nelikolle. Kaikki istuivat hiljaa tuijottaen käsiinsä nolon näköisinä. En tiennyt tarkalleen mistä kaikki oli saanut alkunsa, enkä oikeastaan edes halunnut tietää. Mutta sen tiesin, että iskuja oli sadellut puolin jos toisin, enkä todellakaan aikonut katsoa sitä läpi sormien. - Nyt varsinkin kun tunnit alkoivat tänään, täällä on maksavia asiakkaita enkä halua saada tallilleni mainetta että täällä vain tapellaan! Tai kuherrellaan niin kuin kiimaiset kanit! Te ETTE riehu, huuda toisillenne, pussaile, kouri toisianne mistään ja ennen kaikkea pidätte housut jalassa. KOSKEE myös teitä Larissa ja Markus, luuletteko etten minä huomaa jos meidän sängyssämme on käyty kuhertelemassa? Evie tirskahti ja Jonah katseli myös "maisemia" huulta purren. - Ja turha kuvitella että pääsisitte edes leirimökkiin irstailemaan, se on ja pysyy visusti lukossa! Larissa ja Markus istuivat punaisina kuin tomaatit sohvalla ja alkoi kahdelle muullekkin puna nousemaan poskille näiden pidätellessä naurua. - Noniih, ymmärrättekö nyt varmasti mitä teille just sanoin? Jonah ei mene antamaan tekohengitystä kenellekkään vaikka tämä makaisi sinisenä paskakasassa, Larissa ja Markus pitää näppinsä erossa toisistaan tallialueella sekä tässä talossa ja Evie ei runno toisten kulkusia enää. Okei? EI väkivaltaa! Jos ette usko, niin saatte selkäänne! - Mutta etkös sinä just sanonu... Markus yritti irvailla, mutta tukin hänen suunsa pelkällä vihaisella katseella. - Oikeasti! Jos te ette muuta tapaanne, niin joudun teidät valitettavasti potkimaan pihalle täältä ja antamaan porttikiellon, koskien myös sinua Markus! Anteeksipyyntöjen kuoro täytti pienen olohuoneemme ja komensin sitten kaikki jatkamaan touhujaan.
Itse hengähdin hetken sohvalla. Helena oli pitämässä tuntia, Wienna kuorsasi soututuolin alla ja Tohelo makasi uuninpankolla. Joonaskin kömpi sisälle ja ujuttautui viereeni. Se kuhertelukieltohan EI koskenut omistajaa.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 3, 2013 0:58:20 GMT 2
03.08.2013 : Ilona is bäck
Koko aamun olin puuhaillut hevoseni kanssa, ja olin huomannut, että Riimi menisi tunnille. Kahvien hörppimisen jälkeen lähdin hakemaan ruunaa sisälle, ja ehdinkin juuri parahiksi, sillä sisään päästyämme alkoi ulkona tihuttaa. Hain Riimin harjat jo valmiiksi ruunan karsinan eteen, ja kävelinkin sitten takaisin taukohuoneeseen, johon oli kerääntynytkin porukkaa. Sain taas osakseni liudan kysymyksiä Edistä, joihin vastailinkin parhaani mukaan. Kyllä, se on lämppäri. Ei, se on ratsuna. Se on viisivuotias, se on Milan Carbonaran kasvatti, se on sitä ja tätä ja tuota. Huomasin pian kellon olevan jo niin paljon, että lähdin katsomaan, oliko Riimin ratsastaja tullut. Ainakin joku hääräsi tämän karsinassa.
"Tarttetko sä ap..ILONA?!" Olin kysymässä, kunnes näin Markuksen exän harjaamassa hoitsuani. "Mitä sä teet siellä?!" Ärjäisin. Samassa Markus saapui talliin ja pussasi minua nopeasti poskelle, mutta hänkin huomasi Ilonan, ja oli yhtä äimänkäkenä kuin minäkin. "Tulin tunnille," Ilona vastasi tekopirteänä, tosin nyrpistellen nenäänsä Markuksen saapuessa. Jätin naisen pärjäämään itsekseen ruunan kanssa, ja lähdin järjestelemään Edin varusteita satulahuoneeseen. Kauan se siisteys ei kuitenkaan kestäisi, joten voisin pitää kaiken ihan tip-top-kunnossa ja järjestyksessä niin kauan kuin jaksaisin ja viitsisin. Pian ne olikin niin hyvässä järjestyksessä kuin jaksoin ne vain laittaa, ja palasin sitten taukohuoneeseen, jossa kävi kova puheensorina Ilonaan liittyen, johon en viitsinyt sen pahemmin osallistua. Räpläsin puhelintani ja lähetin muutaman viestin kavereilleni.
Yhtäkkiä käytävältä alkoi kuulua kamalaa kiljumista, ja kukas muukaan se olisi voinut olla kuin itse muotiprinsessa. Hah, Riimi oli tajunnut talloa hänen varpailleen, hyvä poika, ajattelin. Mila yritti sanoa, ettei tallissa saanut huutaa ja niin edelleen, mutta Ilona vain kiljui vastaukseksi: "Kai minä saan huutaa p*rhana jos tommoi makkara astuu mun jalalle s*atana!!" Viimeistään Ilonan kommentin jälkeen alkoivat kaikki nauramaan, ja naisen kasvoille ilmestyi punaa. Pian kuitenkin kiinnostus muotipelleä kohtaan laski ja hoitajat katosivat kukin mihinkäkin. Jäimme Markuksen kanssa norkoilemaan tallin käytävälle, ja muutaman kerran Helena passittikin meidät auttamaan satulavöiden kiristämisissä sun muissa. Pian kuitenkin kaikki olivat valmiita, myös Ilona, ja ryhmä lähti maneesiin Helenan johdolla.
"Ilona, hidasta sitä Riimiä. Kaisa, käännä pois sieltä Tohvelin perästä. PYYYYÖREÄ voltti, ei soikio, Liisa. Keskittykää nyt!" Helenan ääni raikui maneesissa kun astelimme tunnin puolivälissä sisään. Istuuduimme huolestuneet ilmeet kasvoillaan toljottavien vanhempien toiselle puolelle, ja nojasin maneesin seinää vasten. Tuli aika nostaa laukat, ja osa vanhemmista taisi olla itsekkin ratsastajia, nimittäin lähti usealla jalat siirtymään laukkapohkeiden paikoille ja ylävartalokin heilumaan laukan tahdissa. Samassa Mila tuli passittamaan minut hommiin, joku pikkutyttö tarvitsi apua hevosen kuntoonlaitossa, ja tallissa ei ollut kuulemma ketään 'tarpeeksi pätevää' Milan mukaan. Loin Markukseen pakko-mentävä-katseen ja tämä naurahti perääni. Mila puoliksi raahasi minut mukanaan talliin, mutta häipyi sitten omille teilleen.
Olimme juuri laittamassa yhdessä suitsia, kun kaksi jotain minulle tuntematonta hoitajaa kävelivät jutellen käytävältä ohi. "Taitaa Markuksen ja Ilonan välillä olla vieläkin jotain, kun Markus niin enkelinä lähti pelastamaan Ilonaa maneesin hiekasta," toinen tytöistä sanoi. Suuni loksahti auki ja neuvoin nopeasti tytölle miten suitset laitetaan ja lähdin sitte sekavat ajatukset päässäni puoljuoksua kohti maneesia. Riuhtaisin maneesin oven auki kyyneleet silmissä, ja näin Markuksen auttavan Ilonaa pois maneesin keskeltä, ja Helenan taluttamassa Riimiä. Markus äkkäsi minut, ja Ilona katsoi minuun pirullinen ilme kasvoillaan. "Larissa, älä käsitä väärin! Odota niin selitän! Laris..!" Markus huudahti, mutta painelin menemään jo pois maneesista. Pois täältä kaikkien tuijottaessa. Silmät vetisinä ja kyseenalaisten katseiden saattelemana lähdin juoksemaan Edin tarhalle. Sujahdin sähkölangan ali ja heittäydyin selälleni makaamaan maahan. Edi tulikin ihmeissään katsomaan, kuka sen tarhaan oli tullut, ja kuinka hauskalta sen turpa tuntuikaan naamallani, en pystynyt nauramaan. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, nenä oli tukossa ja en saanut kunnolla hengitettyä.
"Ei heidän välillään ole mitään," kuului miehen ääni takaani. Jonahinretku. "Ihan sama mitä sanot, en aijo uskoa sanaakaan," tiuskaisin miehenalulle. "Välillä kannattaisi miettiä, ennenkuin ylireagoi, Markus manailee vaan tuolla sitä kuinka sai sut taas suuttumaan," Jonah kertoo, ja lähti sitten omille teilleen. Jäin miettimään Jonahin sanoja, mutta tällä kertaa en ollut ihan heti antamassa anteeksi, vaikken edes tiennyt mitä se mies oli Ilonan kanssa tehnyt. Ihan sama, ajattelin. Toinen ääni päässäni kertoi, ettei se ollut aivan sama, ja tajusin sen itsekkin, välitin Markuksesta.
"Nonniin, Edimään, lähettäiskö sisälle?" kysyin oriltani haettuani ketjunarun portilta. Ruuna hörähti, ja oletin sen olevan myöntävä vastaus. Pujotin ketjun leuan ali ja avasin tarhan portin. Ori vähän steppaili, mutta selvisimme sisälle ilman yhtään välikohtausta, mitä nyt Edi meni ravia koko matkan. Ilona oli odottamassa muuten tyhjällä yksäripuolella, hän puhui puhelimessa, mutta lopetti puhelun heti kun minä saavuin. "Ai sulla on omaki makkara? Ahhahaha," Ilona nauroi, mutten välittänyt tästä vaan talutin Edin karsinaansa. Otin siltä riimun naruineen pois ja ripustin ne ovessa olevaan koukkuun. "Luuletko, että Markus rakastaa sinua? Olet hänelle vain minun korvikkeeni, etkä sitäkään enää kauaa," Ilona sanoi maireasti. Meinasin kohottaa nyrkkini, mutta päässäni soi Milan sanat, "Ei väkivaltaa." "Vai ei makkaraprinsessa saa sanaa suustaan? Ala valmistautua siihen, että Markus on kohta minun!" Ilona huudahti rumasti räkättäen. Jäi tuijottamaan tyhjyyteen Ilonan lähdettyä, ja tunsin kuinka kyynel vierähti poskelleni.
//kolmioleipädraamaa ;3
|
|
|
Post by Rebekka on Aug 4, 2013 11:07:23 GMT 2
Perustuu tähän tarinaan. (; 4.8. PALUU TALLILLEOlo oli kuin jyrän alle jääneellä herätessäni sinä aamuna sairaalan sängystä. Mutta olinhan minä jäänyt jyrän alle, vuonohevonen Kamu oli noussut pystyyn ja kaatunut päälleni. Päätä jomotti ja huulta pisteli. Kaikkia haavojani kirveli, mutta erityisesti kaulan haavaa, joka oli myös suurin. Kaikenlaisia putkia ja letkuja roikkui ympärilläni, ja kirkkaat valot häikäisivät. Mitä tarkalleen ottaen tapahtui eilen? Yritin muistella. Olin lähtenyt maastoon Kamun kanssa, sillä poni tarvitsi liikutusta. Olin kertonut tarkalleen reitin mitä pitkin menisin, ja että siinä kestäisi tunnin. Kännykkä oli mukana, samoin heppanameja joilla saisin Kamun helposti kiinni. Jonkin ajan kuluttua istuin äidin vanhassa lava-autossa, matkalla kohti Vaahterapolkua. Äiti oli tuonut minulle vaatteita, ja halusin välttämättä käydä katsomassa Vaahterapolussa. Äiti oli soittanut Milalle, ja sanonut etten saattaisi pariin päivään ilmestyä tallille, joten joku saisi liikuttaa Zombia. Hän oli myös selittänyt tapahtuneesta, ja jotenkin minulla oli sellainen kutina että koko Vaahtiksen hoitajakasti tietäisi. En saisi ratsastaa ainakaan viikkoon, joka oli minimimäärä, ja minun pitäisi välttää raskasta työtä viikon myös. Äkkiä Kamu ryntäsi laukkaan. Se pysähtyi aivan yhtä äkkiä, ja ponkaisi pystyyn. Seuraavassa hetkessä se kaatui päälleni, rusentaen minut. Huusin kivusta, ja ruuna nousi nopeasti ylös, ja luulin nousevani vain ylös seisomaan ja ottamaan ponin kiinni. Vaan toisin kävi. Kamu ryntäsi säikähtäneenä laukkaan, ja raahauduin perässä. Olin jäänyt jalastani kiinni. Olin varmasti hehkeä näky. Hiukseni olivat sotkussa ja toinen silmäni oli mustelmilla. Musta silmä, jes. Kaiken kukkuraksi huuli oli haljennut niin että se oli pitänyt tikata, kuten myös kaulani haava. Otsaani koristi viilto, samaten niskaa sekä käsiä, unohtamatta polvia. Olkapää oli mennyt sijoiltaan, mutta se olikin ainoa 'vakavempi' vamma minkä olin saanut. Heittelehdin puita sekä kiviä päin. Yritin joko irroittaa itseäni tai saada Kamua hidastamaan, mutta kummassakaan en onnistunut. Aina välillä Kamun kavio kolahti joko naamaani tai käsiini, ja muta lensi. Taju alkoi pimenemään monen päähän kohdistuneen iskun takia. Äkkiä jalkani irtosi kengästä, ja mätkähdin puuta päin. Sen enempää en muista. "Oletko aivan varma tästä? Voit kyllä mennä kotiinkin.." äiti muistutti etupenkiltä, havahduttaen minut. Nyökkäsin, mutta irvistin kivusta. Halusin mennä tallille. Pian Vaahterapolun piha ilmetyi näkyviin, ja äiti parkkasi auton. Lähdin varovaisesti kävelemään kohti tallia ja taukotilaa, sillä sieltä kuului mekkalaa. Erotin ainakin Milan sekä Petran äänen. Sairaalassa äiti kertoi hälyttäneensä poliisit paikalle. Ei hän muuten olisi löytänyt minua, makaisin varmasti vieläkin metsässä. Minut oli löytänyt yksi kolmen poliisin ryhmä, jotka päättivät varmuuden vuoksi kiertää vielä toisen kierroksen. Onneksi. Koputin taukohuoneen oveen, ja avasin sen hymyillen. Astuin sisään, ja mekkala sekä puheensorina lakkasivat. Tunsin kaikkien silmäparien kiinnittyvän minuun. Ensimmäisenä reagoi Mila, joka ryntäsi luokseni. "Rebe! Sä elät!" nainen hihkaisi, ja halasi. "Aiaiaiaiai!" vinkaisin, ja työnsin hänet pois. Olkapäähän sattui Milan halauksessa. "Ja tottakai mä elän!" virnistin. Sitten tuli kysymystulva; mitä kävi, sattuiko, pystytkö ratsastamaan, mitä teet? Yritin parhaani mukaan vastata kaikkiin kysymyksiin: "Poni nous pystyyn ja kaatu mun päälle, ja sit raahauduin jalustimest mukana. Sattu joo, tajuki lähti. En pysty ridaamaan ainakaa viikkoo, enkä kyl saa tehä raskasta työtäkään. Mun pitäis varmaan Zombille hommata liikuttaja, Rino nyt käy tunneilla ni se hoituu sillä.." "MINÄ!" Larissa kiljaisi ja juoksi innostuneena eteeni. "SaanksmäliikuttaaZombiipliispliispliis?" "Ööh.." nauroin. "Ja joo.. Kyl sä saat.. Ei se siitä kärsi vaik vähä pitempiki ihminen aina välil sil menee.." hymyilin. "Jes!" Larissa kiljaisi, ja oli jo rutistamassa minua, ennen kuin muisti. "Niin siis maanantaista sunnuntaihin voit sillä mennä, oikeestaa aika vapaat kädet. Paitsi et mä haluun nähä pari ekaa kertaa miten sujuu, et possuileeks Zombi vaa mulla.." virnistin. "Joo, asia selvä!" Larissa hymyili. Hymyilin ja ilmoitin lähteväni. Käväisin Rinon karsinalla moikkaamassa ruunaa, ja suunnistin sitten yksityisten puolelle. "Tää on paras talliporukka, ne ei välitä vaikka näytänkin pandalta..." kuiskasin rapsuttaessani Zombia otsasta. Niin, niinhän se oli.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 5, 2013 22:24:30 GMT 2
Sunnuntai 4.8.-13
"No jos haluut saattaa ittes ihan kuoleman kieliin, ni voisit mennä esteitä jos haluat. Ei olla esteitä nähtykkää viikkokausiin ja pitäis kuitenki mennä kisaamaan ja mulla pitäis olla hieno suokki joka tekis jotain muuta ko kompurois esteillä." Petra vastasi kysyessäni, mitä Hukkiksen kanssa saisi tehdä. Mietin hetken, hyppäisinkö, mutta suuntasin sitten talliin Milan huudellessa minua. Nainen passitti minut siivoamaan Simon karsinan, ja kun olin sen tehnyt, menin etsimään Petraa, jonka löysin taukohuoneesta. "Mä voin nyt sen sun uljaan oris liikuttaa" ilmoitin. Petra nyökkäsi, ja nappasi minut mukaansa hakemaan Hukkista. Saimme orin nopeasti talliin ja karsinaan, ja Petra haki harjat minun rapsutellessa nyrpeän näköistä oria.
"Sori mustalainen, mut en mie tänäänkään sulla viel uskalla mennä, huomen toivottavast ... " Petra mutisi Hukkikselle, joka mulkoili minua. Nakkasin satulan orin selkään, ja sujautin sitten suojat, Petran laittaessa suitsia. Naksautin kypärän hihnan kiinni, ja lähdimme maneesiin, jossa aloittelin alkuverkkoja Petran kasatessa esteitä. Hukkis oli aika raskas ratsastaa, mutta tein voltteja ja pysähdyksiä, ja sain sitä paremmin kuulolle, vaikka se huomasikin että selässä istui 'väärä' ihminen. "Okei, alotellaas sitte. Löysää vähä ohjaa, ei se herra siniverinen hyppää muuten, eli koeta tehä kaikki toosi pehmeesti, noooooin, hyvä. Tuu eka vaikka noille turkooseille pystyille, katotaa jos saatais vähä pomppua siitä. Älä vielä mee sitä vihreetä, käännä eti turkoosien jälkeen pois." Petra sanoi. Tein ison ympyrän vähän ohjia löysäten, ja käänsin sitten esteille, ja niiden jälkeen pois. Hukkis hyppäsi vähän oudolla tyylillä, mutta mikäs siinä. Taputin oria hyppyjen jälkeen. "Ookei, se meni tosi hyvin. Tuuppa sitten vaikka toi matala musta, sama este ko ne turkoosit, mut väri muuttuu ja peilikuvana. Hidasta vähä, hiiiiiiiiidasta, älä anna sen kaahata, tee voltti, volttivolttivoltti, Evie, tee toinen voltti äläkä anna mennä kylki edellä! Rauhota vähän, laske vaikka raviin ... Noooooin, hyvä. Nosta laukka ja tuu sitten, älä anna karata, pidäpidäpidäpidä! Piiiiiiiiiiidä! Soooooh, ei rynnitä, eeeei ollenkaan!" Petra huusi ohjeita, joita yritin totella parhaani mukaan. Hukkis hidasti raviin heti mustan esteen jälkeen, eikä suostunut nostamaan laukkaa. "Opopop! Koita viel uudestaa, ei se voi laskee raviin heti ekan esteen jälkee! Käännäkäännä, joo, tee voltti ja nosta isolta voltilta laukka... Nooooooin, hyvin se mennee! Ekan jälkee menemenemene! Potkase sitä vähän jos se laskee.... Eeeeei Hukkis nyt! Tuu viel kerran, nosta laukka sieltä pitkältä sivulta ja laukkaa yks kierros ja tuu sitte tänne esteelle ... " Petra selitti. Napautin Hukkista pari kertaa jalalla ja kehotin menemään pitkällä sivulla vähän lujempaa, ennenkui kokosin laukkaa ja käänsin uudestaan esteille. Hukkis hyppäsi, hidasti laukkaansa, mutta pysyi kuitenkin laukassa potkaistessani vähän pohkeilla. "Jooooo, hyyyyyyyvä, eeeeeeei rynnitä! Oookei, ja nyt! Nytnytnyt! Laukka pysyypysyypysyy! HYYYYYYYVÄ! Hyvä Evie, se meni nyt tosi nätisti!" orin omistaja kehui. Taputin hymyillen Hukkista, ja odotin jatkosuunnitelmaa Petralta. "Koita sitten vielä toi korkeempi musta. Siin on aika ahasta tummansinisen jälkee, mut koita esteen aikana kääntää sitä jo mustalle!" tyttö sanoi innoissaan. Nostin uudestaan laukan, ja ohjasin Hukkiksen kohti estettä, pitäen pohkeet kiinni kyljissä. Käääääännä! Käääääääääännä! Hyyyyvä, noin just! Sehä meni heti ekalla yli ja niin nätisti viel! Ei vitsi Hukkis mennee siul nii nätisti. Ota vähä käyntii tähän väliin, mennää sitte vielä toi vihree ja lopuks ratana. "Petra kehui hyppyjen jälkeen. Taputin hymyillen oria, ja annoin pidempää ohjaa. Kävelin pari kierrosta, ja sitten jatkoimme. Ohjasin Hukkiksen hiukan löysässä laukassa vihreälle pystylle, jonka ohi se ekalla kerralla juoksikin. Toisella kerralla napautin pohkeen orin kylkiin, ja se loikkasikin omalla tyylillään pystyn yli.
Seuraavaksi menimmekin sitten rataa, jonka alussa Hukkis jo epäröi, mutta maiskutuksen saattelemana rata ylittyi hyvin tummansiniselle pystylle asti, jonka edessä Hukkis sekoili jalkojensa kanssa, ja jarrutti sitten niin, että meinasin pudota. Petra viritti minut takaisin satulaan, ja yritin uudestaan, jolloin ori kohelsikin esteen yli. Taputin sitten Hukkista, ja menin radan vielä muutaman kerran uudestaan, kunnes Petra oli tyytyväinen. "Ei vitsi mie en malta odottaa et pääsen ite selkään. Se meni kyl tosi hyvin sun kanssa noita esteitä, oon nyt ihan kade! Mut, kiitti hei ihan hirveesti, et viitit liikuttaa sen." Petra sanoi hymyillen. "Ääh, ei se nyt ihmeellisesti menny..Ja tottakai, onhan tää niin hieno!" sanoin ja loikkasin alas selästä. Taluttelin oria vielä hetken, kunnes veimme sen talliin. Harjasimme orin hikiset karvat suoriksi, ja veimme sen sitten ulos. Petra nappasi Samun mukaansa, ja minä jäin katselemaan hetkeksi Simoa, joka mussutti tyytyväisenä heiniään. Rapsutin ruunaa, kun se kävi tervehtimässä minua, ja mietin samalla, kuinka pyytäisin Jonahilta anteeksi...Poikaa ei tosin näkynyt missään. "Roseee!" hihkaisin nähdessäni tytön Fellan tarhalla. "Moi!" sanoin kun pääsin tytön luokse. "Moi, mitäs sulle kuuluu?" hän kysyi. "Ihan superhyvää!Mä nimittäin lähden tiistaina Islantiin! Issikkavaellukselle, oon ihan sika innoissani." sanoin ja Rosanna hymyili. "Nii, joo, olin ettimässä Jonahia, ootko nähnyt?" jatkoin. "En oo,sori" tyttö vastasi. "Okei,no ei se haittaa" tokaisin ja heilautin kättäni suunnaten muualle jatkamaan etsintääni. Törmäsin tallin ovella Larissaan, joka pyysi minut mukaansa taluttelemaan Ediä. Kun sain suostuttua, jäinkin orin karsinalle riimunnaru kädessäni, kun Lari meni ilmoittamaan että menemme taluttelemaan hevosta.
"Niin, ja kerroinks mä muuten sulle et mä lähen sit tiistain islantii?" sanoin kävellessämme metsässä. "E-et sä oo mitää sanonu,"Lari vastasi. "Ollaan siellä lauantaihin asti, mennää issikkavaellukselle ja laskettelee ja vaikka mitä kivaa!"hihkaisin. "Hei, älä nyt viitti olla noin myrtsinä, miehet on mitä on!" jatkoin nähdessäni Larissan ilmeen. "Kyl te saatte viel sovittuu, mäki aijon tänää tai huomenna pyytää anteeks Jonahilta," mumisin vielä. Larissa mutisi jotain, ja istui sitten alas antaen Edin syödä ruohoa. Nappasin maasta päivänkakkaran. "Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta. Hahaa, loppui 'Rakastaa'! Sun vuoro," hihitin ja heitin Larillekkin kukkasen. "Rakastaa, ei rakasta, rakastaa...Ei rakasta," Larissa sanoi ja huokasi. "No ei nää mitään merkkaa!" sanoin hänen synkille kasvoilleen. Jatkoimme matkaa, ja yritin saada Larin ajatukset pois Markuksesta ja muista jutuista, mutten onnistunut kovin hyvin. "Millos sä meinasit ton selkään?" kysäisin. "Varmaankin huomenna, jos ei sada nii voisin tulla tohon pellolle" Larissa vastasi ja nyökkäsi kohti peltoa. Mutisin vastauksen, ja kun tulimme tallille, näin Jonahin auton parkkipaikalla, ja huomasin kauempana jonkun Erican ja Rexonan tarhan portilla. Lähdin sinnepäin, ja huomasin lähempänä hahmon Jonahiksi.
"Jonah!" huikkasin ja nuorukainen kääntyi. Hän tuijotti minuun totisena, kun astelin seisomaan hänen viereensä. Katselimme hetken hevosia, ennenkuin yritin avata suuni, mutta en keksinyt mitään sanottavaa, ja tuijottelin epätoivoisena käsiini. Mietimieti! ajattelin vihaisesti. " Pitäiskö mun mennä niihin syyskisoihin?" Jonah kysyi. "Eee- Eiku joo mee ihmeessä!" sönkötin. Jonah tuhahti huvittuneena ja kääntyi hymyillen minua kohti. Rupesen puhumaan, mutta sekoilin senverran sanoissani, että mielsin parhaaksi vaihtoehdoksi pitää suun supussa. Poikaa rupesi änkyttämiseni naurattamaan, ja hän astui lähemmäs nostaen kädellään leukani ylös, niin että katsoin häneen. "Shhh, hidasta vähän" Jonah sanoi matalalla äänellä. Nielaisin, ja tartuin hänen käteensä aikeenani siirtää se pois leualtani, mutta jäin pitämään siitä kiinni. Hetken kuluttua irrotin otteeni, ja rojahdin istumaan aidan viereen, painaen kasvot käsiini. Olin vain niiin huono keksimään mitään sanottavaa,ja Jonah oli juuri se, jolle minun eniten piti puhua juuri nyt. "Anteeks" Jonah totesi istuessaan viereeni. "Mut-" aloitin, kun hän hiljensi minut. "Oikeesti. Anteeks nyt vielä siitä Larissajutusta, sun lyömisestä,huutamisesta,väärinkäsityksistä, kaikesta.." Jonah sanoi hiljaa. "Eikun mä oon pahoillani! Mä oon ymmärtäny kaiken väärin!" huudahdin vihaisena itselleni. Jonah taputti minua käsivarrelle ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltani. Nojasin varovasti hänen olkapäähänsä, ja Jonah puristi minut lähemmäs. Hymyilin hänelle, ja jäimme istumaan paikoillemme siihen,hevosten mutustessa ruohoa, ja lintujen lirkutellessa iloisesti.
|
|
|
Post by Mila on Aug 9, 2013 12:02:20 GMT 2
09.08.2013 - MiniHukkiksia ja MiniTähtiä (Mila)
Kyllä tää Suomen kesä on sitten ihana. Ensin paistaa aurinko täydeltä teholta ja seuraavassa minuutissa vettä tulee saavista kaatamalla. Noh, eipä siis lähdetä maastoilemaan tänään... Nythän olisi hyvin siis aikaa lähteä katsomaan Hukkiksen ja Tähden "yllätys"varsaa! Yllätys sinänsä kun en minä eikä Petrakaan tienny että niillä on yhteinen jälkeläinen - ennen eilistä. Soitin Tähden Reissu-nimisen tamman omistajalle ja kyselin, olisko mahdollista tulla katsomaan myytävänä olevaa hevosta vaikka samantein. - Minä pääsen töistä siinä kolmen aikaan ja neljälta olen kotosalla, joten jos sitten sen jälkeen tulisit? kuului pirtsakan naisen ääni puhelimen toisesta päästä ja sanoin ajan sopivan vallan mainiosti. Kirjoitin vielä osoitteen ylös ja pyyhälsin sitten kaatosateen läpi tallille.
Taukohuoneessa löhösi useampikin sadetta pakoon tullut henkilö ja kahvi tuoksui jo melkein tallin ulko-ovelle asti. - Onks Petra täällä? hihkaisin läväyttäessäni taukohuoneen oven auki. - Täällähän minä, kuului Petran ääni jostain sohvan syövereistä. Viittoilin tytön seuraamaan mua ja tämä teki työtä käskettyä. - Aut, mitä sä Petra oot tehny kun joudut kahdenkeskiseen puhutteluun? Rebekka huikkasi ennen kuin läimäytin oven kiinni. - Mennään vähä kauemmas ovesta kun voin vaikka laittaa pääni pantiksi et tuohon oveen painautuu tällä hetkellä varmaan kymmenen korvaa... - Mitä mä oon tehny? Petra ihmetteli. - Haha! Et mitään, mä vaan et lähdetkö tunnin päästä kattoon sitä MiniHukkista? Soitin sille myyjälle ja sano olevansa kotona neljän aikoihin, kysyin. - JOO! Totta kai mä lähden! Petra innostui myös. - Apua, miten mä osaan olla hiljaa siihen asti? - Hmmmmm, mitäpä jos lähdettäis liikenteeseen samantein kun oon aatellu, et pitäis käydä siinä uudessa hevostarvikeliikkeessä kattomassa mitä siellä on? ehdotin. - Sopii! Mä käyn vaan äkkiä nakkaan Hukkikselle ja Samulle heiniä karsinoihin kun en niitä uloskaan tällä säällä kehdannut viedä... - Ok. Mä meen hakeen laukkuni niin tavataampa tuolla päärakennuksella sitten.
Hevostarvikeliikkeestä ei tällä kertaa ihme ja kumma tarttunut mitään mukaan. Kerrankin pysyin päätöksessäni etten minä tarvi mitään vaikka kivalta joku härpäke vaikuttikin. Petra osti pari uutta kumisukaa, mutta eipä tyttökään hirveästi tuhlannut. Näpyttelin navigaattoriin tallin osoitteen ja lähdimme matkaan. Pari tuntia kului nopeasti, kun pälätimme Petran kanssa niitä näitä maan ja taivaan väliltä. Ei aikaakaan kun navigaattori ilmoitti meidän olevan perillä ja näimme edessämme pienen maatilan. Nainen heilutteli ilmeisesti tallin ovelta ja viittoili meitä tulemaan luokseen. - Päivää, tekös te tulitte meidän Ressua katsomaan, nainen kysyi ja kätteli molempia tarmokkaana. - Näinhän se oli tarkoitus, hymyilin. - Minä omistan sen emän ja tämä Petra tässä omistaa sen isän. - Niinkö? Sattuipa mukavasti, tulkaahan vain sisään tänne talliin, Ressu on täällä kun se ei oikein tuosta sadesäästä välitä. Nainen vei meidät sisälle talliin, jossa oli vain neljä karsinaa. Ihanan pikkuinen talli, itsellänihän tulisi varmaan heti tarve laajentaa sitä... Musta läsipäinen hevonen ilmestyi kurkkimaan karsinan oven yli heti, kun astuimme sisälle. - Siinähän se meidän hienohelma on, nainen sanoi. - Enhän minä siitä haluaisi luopua, mutta kun ei enää aika riitä näihin hevosiin kun ukko otti ja lähti ja lapsetkin lentäneet jo pesästä. - Nätti! henkäisin ja silitin mustaa turpaa, joka nuuhki minua innoissaan. - Onks tää millainen ratsastaa? Ja muutenkin. - No Ressu on vähän omalaatunen... Riippuu ihan päivästä. Joskus se toimii tosi nätisti niin selästä tai maasta käsin ja joskus taas on päiviä jolloin se keksii jos jonkinmoista temppua. Eihän se mikään huipputason ratsu ole, mutta kyllä se kaiken tarpeellisen osaa. Ja kauhea hienohelmaki se on! Vesilätäköiden yli ei voi kävellä saatika mennä pihalle tämmösellä kelillä... Eikä se tule tammojen kanssa toimeen yhtään, ruunat ja orit on enemmän sen mieleen, Eevaksi esittäytynyt nainen kertoi samalla kun otti tamman käytävälle kiinni. - Eli ei taida päästä koeratsastamaan sitä tänään kun tuota vettä tulee? - No jos sinä sen pihalle saat ilman että se peruuttaa samantein sisälle niin ole hyvä vain, Eeva nauroi. - Niin, no, katsomaan me sitä tultiin, ihan vain mielenkiinnosta... mutisin ja tarkastelin tamman jalkoja. Hyvältä näytti ja tuntui. - Mila älä yritä, jos meillä ois kuljetusvaunu mukana niin olisit jo raahaamassa tätä sinne, Petra tirskahti. Iskin Petralle silmää. Niin varmaan olisinkin... Tamma kuoputti jalallaan maata tympääntyneenä ja haukotteli makeasti. "Joko tässä pääsis takaisin karsinaan?" - Onko sulla muita hevosia? Petra kysyi osoittaen tyhjiä karsinoita. - Ei enää, ne ovat jo lähteneet uusiin koteihin, vain tää Ressu on jälellä. On sillä tuo meidän vanha vuohi Herpertti tuossa viereisessä karsinassa seurana, mutta se on nyt pihalla, Eeva kertoi. - Hieman harmittaa kun tuntuu ettei tätä Ressua kukaan halua. - Mila haluaa! Petra hihkaisi. - Noh, noh, eipä mennä asioiden edelle, mutisin. - En tietenkään nää mitään estettä miksei tää meille vois tulla, mutta mutta... Petra sanoi Eevalle puhuvansa minut ympäri. - Mä osaan sen homman. Eeva nauroi äänekkäästi ja sanoi jäävänsä odottamaan soittoani jossa ilmoitan tulevani hakemaan Ressun.
Eeva tarjosi meille vielä pullakahvit ja kertoi hieman lisää Tähden Reissu-nimisestä tammasta, jolle lämpenin enemmän ja enemmän. - Lempihevosiani se on ehdottomasti, nainen huokaisi. - Mutta kun tilanne on mitä on niin pakko myydä. - Voit sinä aina tulla sitä moikkaamaan meille! lipsautin ja Petra näytti voitonriemuiselta. - HAHAA! Sä aiot ostaa sen! - En minä... Äh... Niin.. Mutta mun pitää miettiä vielä! mutisin kahvikuppini takaa naama punaisena. - Mä voin kyllä pitää sitä sulle varattuna jonkin aikaa että saat rauhassa miettiä asiaa, Eeva totesi. - On mulla ainaki vielä kuukauden ruokavarastot sille tuolla jemmassa. - Ei se Mila niin kauaa mieti, mä voin luvata että se soittaa sulle varmaan jo huomenna tai viimeistään viikon päästä, Petra vinkkasi, kun nousimme ylös pöydän äärestä ja teimme lähtöä. - No, jään odoottamaan soittoasi, Eeva hymyili iloisena. Huikkasimme heipat ja riensimme autolle. - Tähden Reissu, omistaja Mila Santanen, eikö kuulostakkin hyvältä? Petra aloitti melkein heti, kun saimme ovet lämästyä kiinni. - Niin no, niin no... - Nättikin oli kuin mikä... Eikä kuulostanu miltään pullamössöpollelta! Semmoselta persoonalliselta, mieti, sulla ois oma Mini-Hukkis kun menit sen Hukkapätkän myymään. Ja jos haluat vielä MiniMiniHukkiksen niin voisit aina astuttaa sen Ressun... Koko matkan Vaahterapolkuun kuuntelin Petran myyntipuheita Tähden Reissusta. Eiii se nyt niin paha voi olla ja hintakaan ei huidellut taivaissa asti. - Mä puhun tästä vielä Helenan kaa! totesin, kun olimme tallilla. - Mutta muille ei vielä hiiskuta sanaakaan.
- Missä te ootte ollu? Rosanna kiljahti heti, kun astelimme talliin. - Reiiisussa, Petra hymyili salaperäisesti ja porhalsi sitten yksäreiden puolella. - Häh? Kerrokerrokerro! Rosanna vinkui ja kipitti Petran perässä. - Mä haluun tietoja! - Se on salaisuus, Petra virnisti pirullisesti. - Epistä! Miks teillä on jotain salaisuuksia? Ihan tyhmää!
|
|
|
Post by Mila on Aug 10, 2013 18:46:14 GMT 2
10.08.2013 - Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa (Ilona) Tarkistin vielä kerran auton sivupeilistä meikkini ja suoristin hieman rypistynytta ratsastustakkiani. Valkoiset housut hohtivat puhtauttaan ja saappaatkin olin kiilottanut valmiiksi ennen tämän päiväistä ratsastustuntiani. Miksi pitäisi näyttää joltain resupekalta niin kuin nää muut tallilaiset? En älyä… Tuollakin menee joku tyttö tukka pystyssä ja repaleiset farkut jalassa, hyi. Sipaisin vielä hieman huulikiiltoa huulilleni ennen kuin lähdin astelemaan kohti nuhjuisen näköistä tallia. Jos Markus ei minua tänään huomaisi, niin sitten se on sokea koko mies! Ohitseni ajoi avoauto, jonka kuskin paikalla istui nuori mies. Kuka lie, en tiedä, mutta ainakin tällä oli tyyliä – ainakin autosta päätellen. Vilkutin miehelle flirttailevasti ja sain vastaukseksi hämmentyneen käden heilautuksen.
Astuin taukohuoneeseen, jonne oli kokoontunut muutama hoitaja – mutta Markusta ei näkynyt, pahus. Helena löhösi tuolissa kahvikupin kanssa ja ryhdistäytyi minut huomatessaan. – Ilona, tulitkin ajoissa, kiva juttu, Helena ryki hörpättyään kahvia väärään kurkkuun. – Totta kai! Ajattelin, että saisin kaikessa rauhassa harjata Riimin ennen tuntiani, sanoin heilauttaen punaiset hiukseni olan yli. – Lähdenkin tästä samantein laittamaan sitä mussukkaa valmiiksi! – Öh.. Et sä mene tänään Riimillä! Helena huikkasi perääni, kun olin lähdössä taukohuoneesta tallin puolelle. – Miten niin en mene?! huudahdin. – Viime viikollakin menin! – Tekee hyvää välillä vaihdella ratsua, opit tuntemaan monenlaista hevosta ja tänään sulle on määrätty Fred, Helena kertoi näyttäen erittäin tyytyväiseltä. Toi akka nautti kun sai minua kiusata mielinmäärin. Argh! Jos Markus ei olis täällä tallilla töissä niin olisin vaihtanut ratsastuskoulua jo ajat sitten! Pari tyttöä hihitti huvittuneena sohvalla ja mulkaisin heitä todella pahasti. Hittoako kikattavat?! – No, onkos tää Fred jo sisällä vai pitääks mun hakea se? murahdin laittaen kädet puuskaan. – Siellä se on karsinassaan, Helena vastasi. – Tule sanomaan kun olet valmis.
Turhautuneena menin tallin puolelle. Ovella olin törmätä Sariin ja Kathreenin ja voin kertoa, ettei kenelläkään meistä ollut mitenkään mukava tavata. Fred löytyi melkein heti taukohuoneen vieressä olevasta karsinasta. Iso kokoinen hevonen nuuhki minua hetken ennen kuin perääntyi karsinansa perälle mussuttamaan heiniään. Kävin etsimässä Fredin harjat satulahuoneesta ja palasin takaisin talliin. Mila touhusi Fredin vastapäisessä karsinassa asuvan pikkuisen hauskan värisen tamman kanssa. Moonakohan sen nimi nyt oli… – Kannattaa ottaa se Fred käytävälle harjattavaksi, Mila ohjeisti. – Ei nimittäin meinaa pysyä paikoillaan siellä karsinassa. – Öh… Okei, mutisin. Otetaan sitten käytävälle… Siirsin ison hevosen käytävälle riimusta pitäen ja kiinnitin toisen seinästä roikkuvan ketjun sen päitsiin kiinni. Samperin koni meinasi rynniä ylitseni, kun siirryin toiselle puolelle tekemään saman kuin äskenkin. – Pysy paikoillasi! – Tarviitko apua? Mila kysyi. Mulkaisin naista vihaisesti. Luuliko se etten minä pärjäisi? – Ei kiitos, en tarvitse! murahdin tympääntyneenä. Kun Fred seisoi suht rauhallisesti paikoillaan, kaivoin sen harjapakista kumisuan ja rupesin pyörittelemään sitä sen kaulaa pitkin. Ruuna ojensi kaulaansa ja lörpötti alahuultaan. Saiko se jonkun kohtauksen?! – Mila, mikä tätä vaivaa? Apua! Teinks mä jotain väärin? Miks se tekee noin kun mä harjaan tästä? Mila tuli luokseni ja purskahti nauramaan. – Sä teet kaiken ihan oikein, ainakin Fredin mielestä. Se vaan tykkää tosta. Toinen kohta on sen maha.
Jatkoin ruunikon hevosen harjaamista hiljaisuuden vallitessa. Missä se Markus oikein viipyi? Avoautolla paikalle tullut mieshenkilö kyllä asteli sisälle talliin, mutta jatkoi melkein heti matkaansa taukohuoneeseen. Kysyin Milalta kuka tuo oli. – Se oli Jonah, Erican hoitaja, Mila valaitsi. – Se vissiin seurustelee Evien kanssa. – Rosannan! kuului korjaus tallin ensimmäisestä karsinasta. – Rosannan? Missä välissä se naista on vaihtanu? – Sillä välin kun Evie oli siellä issikkavaelluksella, karsinasta ulos tullut porkkanapää vastasi. – Tai eivät ne vissiin Rosannan kanssa seurustele, mutta jotain sutinaa niillä kyllä on! – Huh, pysy nyt teidänkin perässä, Mila huokaisi pyöräyttäen silmiään. – Eli periaatteessa vapaata riistaa, myhäilin tyytyväisenä. – Haha, joko oot Markuksen muka unohtanu? porkkanatukka kysyi pirullisesti. – Rebekka! Mila sähähti huvittuneena. Tyydyin vain nostamaan kulmakarvojani arvoituksellisesti ja jatkoin Fredin kanssa touhuamista. Pian tallin ovi kävi ja näin Markuksen astelevan sisään… Ja sen uuden eukon. Larissan. Hyi. – Heiiiii Markus, sanoin oikein siirappimaisesti, kun kaksikko oli mun kohdalla. – Terve, Markus moikkasi saaden tyttöystävänsä kyynärpäästä kylkiluiden väliin. Tyttö melkein repi Markuksen perässään taukohuoneeseen ja ilmeestä pystyi päättelemään, että Markus-parka saisi kuulla kunniansa viattomasta moikkauksesta. Taisi Larissakin tietää, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin viaton tervehdys. Mila oli kerrankin ystävällinen ja toi mulle valmiiksi Fredin varusteet. – Menette varmaankin vain koulua tänään, joten riittää et laitat sille nää takajalan suojukset, Mila ohjeisti heiluttaen suojia naamani edessä.
Tunnin jälkeen mulla oli HIKI! Fred oli alkutunnista ollut aivan mahdoton, ei halunnut pysyä kaviouralla vaan yritti koko ajan päästä keskelle kenttää, ravi ei pysynyt tai sitten ryöstäydyttiin laukkaan. Helena neuvoi kärsivällisesti mitä pitää tehdä ja loppujen lopuksi Fred kulki tosi hienosti. Olin tosi tyytyväinen eikä se Fredi nyt niin paha ollut, mutta ehkä mieluummin olisin silti mennyt Riimillä, vaikka viime viikolla sen selästä lensinkin. Mutta henkiset kolhut parantui, kun Markus mua tuli auttamaan heti. Vielä mä sen jätkän takaisin saan. Miehen pitää vain huomata, että mä oon huomattavasti parempi vaihtoehto kuin joku keskenkasvuinen kakara! – Tosi hyvin meni! Sähän voisit vaikka kokeilla onneas noissa tallin kisoissa ja tuskin Milaa haittaa, vaikka yrittäisit päästä Vaahterapolkua edustamaan Mestikseen koulumestaruudessa, Helena sanoi, kun tunnin päätteeksi laskeuduin Fredin selästä. – Kiitos… Jos mä nään Milan tallilla, niin voisin kysyä pääsenkö mukaan, hyrisin tyytyväisyyttäni. Varmasti tallilla olisi paljon parempia ratsastajia kuin minä, mutta Helenan sanat kyllä auttoi motivoitumaan enemmän. Ehkäpä mä vielä olisin yks tallin huippuratsastajista. Yrittänyttä ei laiteta!
Lähdimme Helenan kanssa tallille päin. – Kannattaa varmaan vähän pesasta sitä, kun näyttää sillekkin hiki puskeneen pintaan, Helena totesi astuessamme sisälle talliin. – Ok, sanoin pirteästi ja talutinkin Fredin suorilla pesupaikalle. Kiinnitin uupuneen ruunan kiinni, riisuin sen satulan, suojat ja suitset ja huuhtaisin kuolaimet vedessä. – Hei, voisitko sä viedä nää Fredin varusteet oikealle paikalle? pyysin ohikulkevalta tytöltä, joka suostui hommaan. Väänsin vesihanan auki ja suihkuttelin kylmää vettä Fredin jaloille ja selän päälle. Hieman ärsytti, kun vettä roiskui minunkin päälle, mutta kärsin siitä hammasta purren.
Markus puuhaili Riimin karsinassa ja onnekseni Larissaa ei näkynyt missään. – Noh, missäs se sinun tyttöystäväsi on? kysyin entiseltä heilaltani, kun pistin Fredin karsinaansa fleeceloimi niskassa. – Hoitamassa omaa hevostaan, Markus vastasi totisena. – Ai, onko se saanut oman hevosen? Ja nyt jättänyt tietenkin Riimin sun hoidettavaksi? – Mielellänihän minä tätä hoidan, Markus mutisi kimon hevosen karsinasta. – Aiotko osallistua sillä niihin kisoihin mitä täällä on tulossa? kysyin ja astelin Riimin karsinan ovelle. – Larissa osallistuu tällä niihin koulumestaruuskisoihin, mutta syyskisoihin se menee sillä omallaan. – Ai, harmi ku sä et osallistu niihin mestaruusmittelöihin. – Ehkä osallistun, kattoo nyt minkä hevosen se Mila mulle niin sanotusti määrää, Markus vastasi aukaistessaan karsinan oven. Siirryin miehen tieltä ja katselin tämän lihaksikasta kroppaa haikeana. Ah ja voih. – Helena sano, et mäkin voisin osallistua jollaki. Ehkä Fredillä, kerroin ylpeänä. – Ai, sehän kuulostaa hyvältä, Markus sanoi ja hymyili pienesti. – Eikö? Vähänkö ois kiva jos molemmat päästäis sitten sinne Metsälammelle kisaamaan, sanoin pyöritellen hiuksiani sormeni ympärille tuijottaen samalla Markusta tiiviisti silmiin. – Katotaan nyt… Markus mutisi selvästi vaivautuneena. – Sul on muuten jotain tossa, sanoin ja nappasin heinänkorren Markuksen rintalihaksen päältä. Jätin tarkoituksellani käden siihen kohtaan ja tuijotin edelleen exääni syvälle silmiin. Ah, nuo silmät… – Khrrööhömmmm, kuului takanamme ja näin jonkun tytön seisovan takanamme. Piti tuonkin pamahtaa paikalle kesken kaiken! Markus astui välittömästi askeleen taaksepäin naama tulipunaisena. – Hei Evie, Markus mutisi vaivautuneena ja katosi paikalta. Tyttö mulkoili mua pahasti ja mä hymyilin pirullisesti. – Ongelma? kysyin. – Ei mulla, mutta sulla ja Markuksella on kohta, kunhan löydän Larissan, tyttö sanoi vihaisesti ja paineli pois paikalta. – Huiiiiii, kun pelottaa!
Menin taukohuoneeseen, jossa Mila istua tökötti pöydän takana tietokoneen kanssa. – Ilona! Mitenkäs meni? – Hyvin! Helena kertoi niistä tulevista kisoista ja ehdotti että voisin osallistua vaikka Fredillä niihn, kerroin tallinomistajalle, joka nosti kulmakarvojaan kummissaan. – Seeelvä, jos kerran haluat. Sinne koulumestaruuksiin pääsee tosiaan vaan kolme kilpailijaa joten pidetään pieni karsinakisa täällä meillä 21.päivä ja ne syyskisat on tosiaan 1.päivä syyskuuta, Mila kertoi. – Kiva! Mä voisin tosiaan tulla Fredillä niihin, ilmoitin. – Okei, minäpä lisään sinut listoille, Mila totesi. – Onko Markusta näkyny? kuului Larissan vihainen ääni ovelta ja Mila pudisteli päätään. Jos katse voisi tappaa, niin olisin varmaan sen pikkulikan katseen takia kupsahtanut lattialle alta aikayksikön. Vilkutin pirullisesti tytölle ja iskin silmää. Larissa häipyi oven suusta paukauttaen oven lujaa kiinni. – EI PAUKUTELLA NIITÄ OVIA! Mila huusi tytön perään ja myhäilin tyytyväisenä. – Ne on nuo nykyajan nuoret vähän tollaisia draamakuningattaria, sanoin Milalle joka näytti siltä että purskahtaisi sanojeni takia nauruun. – Khrrmmm, olet oikeassa, Mila sanoi ja pakeni tietokoneen ruudun taa hihittelemään. – Mut mäpäs tästä taidan lähteä, nähdään taas! sanoin ja lähdin ulos. Avoauto poika nojaili autoonsa jonkun tytön kanssa ja tervehdin heitä iloisesti. Molemmat jäi hieman kummissaan katsomaan perääni, kun starttasin tummansinisen audini ja lähdin kaasuttelemaan kotia kohti.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 11, 2013 20:50:17 GMT 2
Huomasin avoauton tutun hahmon kävellessäni sisään talliin. Jonah. Poika olikin Fellan karsinalla, Rosannan kanssa, selin minuun. Tyttö kietoi kätensä pojan niskan taakse ja suuteli häntä. Nielaisin palan kurkustani, ja jatkoin taukohuoneeseen. Pyyhkäisin vihaisena kyyneleen poskeltani, ja Larissa hymyili myötätuntoisena. Jäin juttelemaan tytön kanssa hetkeksi, ennenkuin päätin harjata Simon.
"Simppaa!" huhuilin ja ruuna ravasi portille. Nauroin, kun sen turpa kutitti poskeani. Nappasin ruunan narun päähän, ja menimme puomille, johon kiinnitin sen ja lähdin hakemaan harjoja. Rosanna tuli perässäni myös sinne, ja nappasi Fellan harjat. Kiiruhdin puomille, ja pudotin harjapakin hölmistyneenä. Jonah ja Rosanna olivat harjaamassa Fellaa. Samalla puomilla kuin minä! Keräsin harjapakin mukana itsevarmuutta, ja kävelin Simon vierelle. Aloitin harjaamaan pehmeällä harjalla, ponin pölytessä aika lailla vaihdoin pöläriin. Vilkuilin salamyhkäisesti Jonahia ja Rosannaa, jotka juttelivat naurahdellen toisilleen. Fellakin näytti nauttivan saamastaan huomiosta. Unohdin käteni paikoilleen liian kauaksi aikaa, ja Simo polkaisi maata jalallaan. "Sori Simo," mutisin ja jatkoin harjaamista. Larissa käveli tallista juuri, kun Jonah ja Rosanna kaulailivat kuin paviaanit. Tyttö vilkaisi minua, sitten Jonahia, Fellaa, Simoa, ja taas Jonahia. Kohta hän kävelikin jo Jonahin luo, ja repi pojan irti Rosannasta, joka jäi hämmentyneenä paikoilleen. "Mitä sä kuvittelet..tekeväs?" Jonah kysyi tunnistaessaan Larissan. "Nyt sinä ja Evie selvitätte tän jutun! Emmä kestä kattoo kun toi masentuu tollasen kaksnaamasen valehtelijan takia! Ja Rosanna ja minä jäädään harjaa näitä, menkää te vaikka lantalaan, kunhan saatte puhuttua!" Larissa huusi ja nappasi sitten harjan kädestäni, alkaen harjata Simoa, viittoillen Roseakin jatkamaan Fellan harjausta. Jonah murahti, ja lähti kävelemään tietä pitkin, vilkaisten taaksepäin. Larissa hätisti minutkin matkaan, joten seurasin poikaa.
"Haluuksä puhua?" Jonah kysyi istuessaan puunrungolle. "Sunhan tässä pitäis puhua!" ärähdin istuessani rungon toiseen päähän. "Mitä se ees sulle kuuluu jos mä oon Rosannan kanssa?" "Ai mitäkö! Mä luulin että sä oot mun kanssa!" henkäisin. Jonah vilkaisi minua ja nojasi pään käsiinsä. Pudistin päätäni vihaisena, ja annoin kyynelten valua poskilleni. Jonah huokaisi, ja salliin hänen pyyhkiä kyyneleeni. "Kun mä en..En tiiä miten selittäisin sulle mitään..Kun sä oot tollanen kiva ja kaunis..Ja niin.Mutkun mä en vaan tiiä, kyllähän mä tykkään susta mut.." poika mumisi. "Tiiätkö, sun pitäis käyttäytyä niinkun ikäises. Tai itseasiassa, ekaluokkalainenkin on sua fiksumpi!" huusin vihaisena. "Anteeks, ihan oikeesti." Jonah sanoi. Käännyin häntä kohti ja annoin nyrkkini puhua. Jonah tarttui käsiini ja esti minua lyömästä enempää. Ärisin turhautuneena ja riuhtaisin käteni hänen otteestaan. "Tuntuuko paremmalta?" Jonah kysyi. "Tuntuu!" sihahdin. Istuskelimme toinen tukin toisessa päässä, ja toinen toisessa. Jonah katkoi ruohonkorsia, ja minä murjotin. "Mä en anna anteeksi." tokaisin, nousin ja häivyin tallia kohti. Jonah jäi tuijottamaan perääni, mutta oli saapunut tallille, kun olin vienyt Simon takaisin tarhaan, ja putsasin puomilla sen satulaa. Sain hangata nahkaista siipeä kunnolla, ennenkuin viimeiset liat katosivat. Jonah jutteli Rosannan kanssa autollaan, ja hetken kuluttua he lähtivätkin ajamaan. "Moi!" Rebakka hihkaisi tullessaan viereeni. Tervehdin tyttöä, ja keskeytin kysymystulvan Jonahista. Hetken kuluttua en keksinyt tekemistä, ja lähdinkin varusteet vietyäni kohti kotia.
|
|
|
Post by Mila on Aug 19, 2013 0:37:37 GMT 2
19.08.2013 - Mestikset hyökkäävät! (Helena)– Mä en kyllä älyy yhtään, mitä sen jätkän päässä niin ku liikkuu! kuulin jonkun hoitajalikoista tuhahtavan, kun astelin taukohuoneeseen. Ryhmä tyttöjä oli kerääntynyt juoruilemaan taukohuoneeseen, niin kuin aina. Eikö heillä ollut parempaa tekemistä?! Tosin oliko minullakaan, sillä istuin vapaapäivänä työpaikallani toimeettomana. Tämän päivän tunnit olivat peruuntuneet koska Metsälammen porukka oli aamupäivästä tullut Vaahterapolkuun vierailulle yön yli. Olivat kuulemma vaelluksella ja matka jatkuisi seuraavana päivänä kohti Skotlantia. Vaahterapolun omat hevoset olivat yön tarhoissaan, jotta vierailevat tähdet saivat vallata heidän karsinansa. Istahdin venytellen työpöydän taa ja ihan vain mielenkiinnosta jäin kuuntelemaan, mitä meidän "rakas" Markus oli tällä kertaa keksinyt. – Ensin Evie, sitte Rosanna, sitten taas Evie... Ja kuulema lauantaina oli Ilona jotain sille jätkälle lirkutellu! Mutta sitten ku Markus oli tullut paikalle, niin Jonah oli livistäny karkuun, tyttö jatkoi paasaustaan heiluttaen käsiään kuin mielipuoli. Häh? Eivätkö he puhuneetkaan Markuksesta?! Oliko tallilla joku muukin naisten naurattaja? – Khrm, kenestä te puhutte? kysyin kuin ohimennen. Ei kai näin "vanhalla" akalla muutakaan tekemistä ollut kuin kuunnella nuorison juttuja. – No Jonahista, siis Erican hoitajasta, Julia ilmoitti sohvan uumenista pyöräyttäen silmiään paljon puhuvasti. – Ai, olen minä tainnut siihen törmätäkkin, sanoin mietteliäänä. – Varo ettei se yritä iskeä sinuakin, joku tirskui. – Hah, ei kiitos. Oon onnellisesti naimisissa eikä mua mitkään pikkupojat kiinnosta, naurahdin muka-huvittuneena. Olipa taas niin vallan ratkiriemukas juttu että huh huh... Miksi ihmeessä minä olin valinnut työn, jossa väistämättä piti olla tekemissä itseä huomattavasti nuorempien kanssa. Argh. – Hei missä ne ihme hyypät ovat? – Syömässä päärakennuksessa, joku sanoi. – Vähänks niillä on nättejä hevosia! – Muistattehan, että ette mene koskemaan niihin ilman lupaa? muistutin. – Joo joo! Ei kosketa… Epistä kun ne kuitenki saavat ratsastaa meidän hevosilla ja me ei niiden! Huokaisin. Niinpä niin… En edes yritä takoa järkeä noiden päähän. Selailin uutta hevoslehteä hajamielisenä. Mitähän tuota tekisi… Ens kuun tuntilistat vois tietenkin suunnitella jo nyt valmiiksi. Hennakin oli alkanut vinkumaan siitä kuinka haluaisi aloittaa ratsastuksen. Kai sillekkin pitäis joku aloittelijaryhmä katsoa, jos tyttö vain haluaa minun opetukseeni tulla. Ei se varmaan näin alussa mitään haittaa, mutta katotaan sitten kymmenen vuoden päästä kun neiti on 15 ja murrosikä on pahimmillaan… Taukohuoneeseen alkoi valua oudon näköistä porukkaa Milan vanavedessä. Tallin omat hoitajat luikahtivat äkkiä pois tieltä, sillä vierailijoita oli iso sakki. – Kas, Helena! Mila huudahti iloisena. – Tässä on meidän ratsastuksenopettajamme, Helena, jolla piti kyllä tänään olla vapaapäivä, mutta siinä se vaan istuu… Tervehdin porukkaa asianmukaisesti. Sinte kävi ihan kättelemässäki. – Odotan innolla mimmosia vastustajia oot meille muovannut koulumestaruutta varten! nuori nainen hymyili. – Pahoja! naurahdin. – No ei, katsotaan nyt kuinka käy. Enhän minä tietenkään pahakseni pistäis vaikka voitto jollekkin meistä napsahtais. – Sittenhän sen näkee. Milloinkas teillä on ne omat karsinnat? – Itseasiassa huomenna, Mila vastasi. – Lähettelen sulle sitten tuloksia sähköpostilla. – Asia selvä. Sinte sanoi. – Mutta nyt, olikos sulla jotain maastoesteitä meitä varten? Kuuntelin, kun Mila alkoi jakamaan hevosia ratsastajille. – Milaaaa, saanko minäki käydä ratsastamassa jollaki? vinguin kun Mila oli käynyt ohjaamassa Metsälammen porukan tallin puolelle ja komentamassa hoitajia näyttämään heille oikeat hevoset. – Helenaaa-aaa-aaa. Saat käydä! Deisillä vaikka, Mila vinkui takaisin ja rojahti kahvikuppi kädessä Tohelon viereen sohvalle. – Kiva! Taidan pysytellä aitojen sisäpuolen, tiedä vaikka nuo Mettikset jyräävät meidät jos maastoon uskallaudutaan, hymyilin. – Hahahahha, mä haluaisin nähdä kun joku jyrää Deisin! Mila räjähti nauramaan. – Se on niin löllykkä, etten yhtään ihmettelis vaikka se kävis maahan makaamaan ihan vain auttaakseen sitä jyrääjää pääsemään sen yli, hekotin. Mila nauraa räkätti sohvalla melkein kippurassa. – No en kyllä minäkään ihmettelis, Mila tirskui. Hörpimme Milan kanssa kahvia nauraen sille sun tälle. Pian Milan pitkin lähteä maastoesteradalle Metsälammen ratsastajien kanssa. – Kunto kasvaa kun huitasee sinne polokupyörällä! Mila hihkaisi tallipihalta lähtiessään ja epäilin vahvasti, pääsisikö tallin omistaja melkein puhki ruostuneella pyörällä perille asti… Mistä lie ojan pohjalta tuonkin romun löytänyt. Kuulemma perintökalleus. Liekköhän… Kävin hakemassa suuren shiren tarhastaan. Päätin harjata Deisin pihalla hoitopuomiin kiinnitettynä, sillä ilma oli tosi nätti. Aurinko paistoi ja kevyt tuulen vire pyyhkäisi välillä pihan poikki. Ilmassa oli jo syksyn tuntua… Kohta saisi kaivaa talvikamppeet komerosta esiin. Olin enemmän syksy kuin kesä ihmisiä. Toki säät eivät syksyllä olleet mitenkään maailman parhaimmat, mutta ihan vain puiden lehtien vaihtuva väri sai minut paremmalle tuulelle. Olihan se oranssi ja punertava väri paljon miellyttävämpää katseltavaa kuin tylsä vihreä. Muut saivat kaikenmaailman syysmasennuksia, minä akka se vaan piristyin. Wienna haukkua louskutti häkissään. Mila oli teljennyt koiran sinne lähtiessään vierailijoiden kanssa maastoesteradalle. Muuten koira olisi juossut heidän peräänsä. Haluaiskohan Mila toisenkin koiran? Tuttavalla olisi newfoulandin pentuja myynnissä… Täytyypä kysästä. Kun olin saanut punnerrettua itseni Deisin selkään kentällä, aloimme kiertämään kenttää kevyesti käynnissä. – Mahtuuneeko sekaan? kuului Sussun iloinen ääni kentän laidalta. Hän seisoi oman shirensa kanssa portilla ja viittoilin tätä tulemaan vain kentälle. – Eihän se sekoa vaikka tamman kanssa samalla kentällä on? varmistin. Jotenkin ei innostanut ajatus hormonihuuruissa teutaroivasta shireorista. – Tää vai? No ei todellakaan, Sussu nauroi. Jatkoin Deisin verkkaamista eikä tammaakaan hirveästi komea oripoika näyttänyt kiinnostavan. Mitään himorääkkitreeniä en tammalle pitänyt. Kevyesti ravailtiin ja otettiin parit laukkapätkätkin. Suuva oli myös ilmestynyt Damonin kanssa kentälle ja kyllähän meitä huvitti katsoa pikkuruisen shetlanninponin kipittämistä isojen shiren hevosten keskellä. – Oottakaa, mun on pakko saada kuva teistä! kentän laidalle eksynyt Petra hekotteli ja kävi äkkiä hakemassa kameransa tallista. Kun olimme poseeranneet kameran edessä muutaman tovin ja menneet loppuverkat, laskeuduin Deisin selästä ja talutin tamman taas hoitopuomille. – Eihän meille tullut edes kunnolla hiki, totesin isopäiselle Deisille, joka hörisi kuin sanoakseen ”ei niin!” Vein Deisin takaisin tarhaansa, jossa Diana kaveriaan jo odottelikin. Tammat olivat kuin paita ja peppu… Olivathan ne samasta kodista meille tulleetkin ja Mila sanoi, ettei niitä alkaisi myymään. Ja jos myisi, niin samaan kotiin. Hyvä vain. – TOHVELI ON KARANNU! kuului tallipihan yli kantautuva huuto, kun olin tekemässä lähtöä. Niimpä niin. Mihinkäs minä täältä tallilta pääsisin lähtemään ennen kuin se riivatun pullero olisi saatu kiinni… En mihinkään. – Tullaan! (( Ja jos joku ihmettelee et mikä Metsälampi, mikä vaellus, niin katso täältä))
|
|
|
Post by Mila on Aug 23, 2013 23:31:31 GMT 2
23.08.2013 Angsti-perjantai (Markus)
Ponkaisin Riimin selkään kevyesti ja kannustin ruunan liikkeelle. Riimillä tuntui olevan energiaa taas vaihteeksi ja melkein en edes ennättänyt takamustani satulaan iskeä kun se oli jo taapertamassa eteenpäin. Helena oli tuntilaistensa kanssa vallanneet maneesin, joten me jouduimme Riimin kanssa pakertamaan kylmässä syysilmassa kentällä. Onneks ei sentäs satanut! Mikäs siinä, koskaan ei ole huonoja ilmoja, on vain huonoa pukeutumista - vai mitenkäs se meni? - Keskityppäs nyt, nurisin Riimille, joka poukkoili vähän minne sattuu. Ilmeisesti jätkällä oli ollut eilen vapaapäivä, kun nyt tuntui hyppivän joka ilman suuntaan. - Eipä se Larissa taida sinun kanssa hirveästi enää touhuta kun sillä on se Edi,juttelin ruunalle lampsiessamme kaviouraa pitkin käynnissä. Eipä se ehdi minuakaan oikein hoitaa...
Tein pääty-ympyriä ja keskellä pitkää sivua voltit, ja pikkuhiljaa uljas valkea ratsuni rupesi jopa tottelemaankin eikä yrittänyt lähteä käsistä. Samat kuviot ravissa ja lopulta laukassa. Mila oli tullut roikkumaan kentän laidalle kahvikupin kanssa ja virnisti, kun ratsastin tämän ohitse. - Mitä? ärähdin vähän turhankin kärkkäästi. - Eiiii mitään, kunhan katselen, Mila huikkasi. - Ärsyttääkö kun et päässyt sen kanssa koulumestaruuksiin? - No mieluummin kai minä tällä olisin osallistunut, mutta väliäkös tuolla, vastasin ravatessani seuraavan kerran tallin omistajan ohitse. Mila sanoi jotain perääni, mutten ehtinyt kuulla mitä. Tuskin mitään tärkeää... Olinhan minä kuitenkin menossa Lucan kanssa Vaahterapolkua edustamaan Metsälampeen syyskuussa, joten ei ne tallin karsinnat nyt niin huonosti menneet! Tietenkin, olihan Lucalla muutenkin enemmän taitoa koulukiemuroissa kuin Riimillä... Mutta Riimi oli kuitenkin aina Riimi. Ravaamme pari kierrosta, jonka jälkeen kokeilemme laukanvaihtoja. Parit ilopukit pierujen kera Riimi siinä päästeli, mutta muuten pysyi ihan hanskassa - ja hanskat tallessa. - Mä mietin et sitten ku tuo Sari ottaa ja jättää meiät niin voisit vähä treenata Annaakin, jooko? Mila mölötti edelleen kentän laidalta. Sitten kun jättää... Hmph. - Mikäs siinä! vastasin. - Ja Annan hoitajaan et koske! - Heko heko! Olitpa taas niin vitsikäs! Piti hetki miettiä et kukas sitä Annaa edes hoiti, kunnes kuin tilauksesta Vela lampsi Annan kanssa kohti kenttää. Aiiiivan! - Mahtuuko sekaan? Vela huikkasi portilta ja viittoilin nuoren naisen vain tulemaan peremmälle. - Olinkin juuri lopettelemassa, vastasin Velalle, joka ponkaisi ketterän näköisesti mustan hoitsunsa selkään. - Ai, tylsää ratsastaa yksin, Vela huokaisi. - Missäs Larissa? Kohautin olkiani ja annoin Riimille pitkät ohjat. Missä lie. Sekin oli ollut niin kummallinen viime aikoina, ettei siitä ottanu erkkikään selvää. Pahalla tuulellakin oli koko ajan. - Liekkö Räähkäänsä halimassa, vastasin hetken mietittyäni. - Toki minä olisin voinut jäädä sinun seuraksi tänne vaan työt kutsuvat. - Räähkää? Vela naurahti. - Niiiiiiin Ediä! - Markuuuus, hopihopi! Mila kailotti ja naputti kellonsa näyttöä. - Mitä mä just sanoin sulle? - Tullaan tullaan kuha joutaa! sanoin ja heilautin naiselle kansainvälistä käsimerkkiä. Ihan viattomastihhan me vain tässä juteltiin. - Mila pyys et minä alkaisin tuota sun hoidokkias treenaan kunhan Sari lähtee, kerroin Velalle. - Ai, Vela sanoi hämmentyneen näköisenä. - Milloin se lähtikään? - Ennen joulua ainaki, vastasin. - Okei... Mikäs siinä! Kunhan et ihan mua rääkkää hengiltä vaikka satun Annaa hoitamaan! Vela hymyili. - Enhän minä nyt sellaista! - Niin no, Larissaa sinä väsytät muullakin tavalla, Vela nauraa kihersi. - Aiii, sä tarkoitat SELLAISTA rääkkäämistä, hymyilin ja iskin silmää hoitajatytölle - tai siis naiselle. - MARKUS! Mila kiljui. - Tullaan! Laskeuduin Riimin selästä, nostin jalustimet ja nakkasin ohjat ruunan pään yli. Huikkasin Velalle heipat ja lähdin lampsimaan Milaa kohti, joka näytti myrskyn merkiltä siinä portilla seisoessaan. - Onko paljoa vaadittu että pitäisit noi sun hormoonit kurissa ja suun supussa? Mila sihisi hampaidensa välistä. - Relax, ihan harmitonta läppäähän toi oli! sanoin ja läimäytin naista leikkisästi olkapäähän. - Niin VIELÄ! Mila nurisi. - Ootko kade? - HAH! Älä unta nää, Mila ärähti ja pisti melkein juoksuksi tallia kohti. - Vitsi heiii!
Riisuin Riimin varusteistaan käytävällä ennen kuin tuntiryhmä paukautti hevosineen sisälle. Harjauksen ajaksi siirryin karsinaan, jotten olisi tiellä. Sari ilmestyi Dianan kanssa viereiseen karsinaan ja tämä oli vaihteeksi sillä tuulella ettei näkiskään mua. Huoh. Siinäpähän olkoot, prkl. - Sari, Dianan ratsastaja just perui mut jos haluut niin tuu sinä sillä tohon valmennukseen? Helena sanoi talliapulaiselle, joka nyökkäsi innokkaasti. - Mikäs siinä! - Ja jätät mut raatamaan tänne? vitsailin. - Niin, eikös olekkin kiva? Saat sinäkin välillä tehdä jotain hyödyllistä eikä aina vaan roikkua sen Larissan kaulassa, Sari näpäytti. - Eihän me edes... - Säästä selitykses, ei kiinnosta! Huoh. Selvä.
Taukohuoneessa tavan mukaan lorvi kasa hoitajia, jotka moikkasivat iloisesti lampsiessani paikalle. - Missä Lari? kuului taas vaihteeksi ja vastasin, etten tiedä. - Onks ryppyjä rakkaudessa? Jonah kysyi pirullisesti ja mulkaisin tätä murhaavasti. Pitäis tuokin sekopää turpansa kiinni kun ei mistään mitään tiedä. - Onks uusia naisia kierrossa? tölväisin. - Tiesitkös, että Ilonalla on taas huomenna yksityistunti? Jonah purskahti nauramaan ja mun teki mieli purskauttaa veret sen nenästä nyrkilläni, mutta Mila antaisi sellaiset selkäsaunat siitä hyvästä että jätin väkivallan teon väliin tällä kertaa. - Pojat! Mila komensi vihaisesti tietokoneensa takaa. - Häh, me mitään tehty, sanoin viattomasti. - Olkaa kunnolla joka tapauksessa... - Kyllä äiti! Istuin vapaalle tuolille ja hörpin kahviani tympääntyneenä. Jonah lirkutteli jälleen Evien kanssa ja Rosanna istui myrskyn merkkinä sohvan nurkassa. Ah, nuori rakkaus... on hanurista. Larissakin porhalsi paikalle pihalta, huikkasi tervet, muiskautti suukon poskelle ja paineli samantein tallin puolelle papattaen Edistä jotain. - Kiva nähdä suakin! murahdin tämän perään. Menkööt perhana.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 24, 2013 9:06:34 GMT 2
24.8. Mielenkiintoinen tallipäivä
Kaikki varmasti tietävät sen orvon tunteen, kun muut puhuvat jostakin, mistä et tiedä mitään, johtuen joskus siitä, ettei sinua kutsuttu. Vaikkapa jos kaverisi päättävät mennä kesällä huvipuistoon ja toistensa mökeille ja veneille, ja puhuvat sitten innoissaan siitä kuinka hauskaa heillä oli. Ja sinä et ollut kuullut asiasta mitään, ei yhtään puhelinsoittoa tai tekstaria, kirjettä tai sähköpostia. Se tunne on aika kamala, varsinkin sitten kun kysyt miksi, ja saat vastauksen: "Ei me muistettu". Se on hämmentävää, eivätkö nuo olekaan kavereitasi? Onko sinulla sitten ollenkaan kavereita?
Sellainen tunne minulla oli, kävellessäni lauantaiaamuna tallille.
Meidän oli pitänyt perjantaina koulussa kertoa kesälomastamme, ja kaikki olivat kertoneet huvipuistoretkistään, mökkeilyistä ja veneilyista, ja kaikilla hyvillä kavereillani oli ollut toinen kaveri mukana. Kaikilla, jokaikisellä. Minä olin taasen kertonut vain, että meille tuli koiranpentu Nalle, ja että toinen koiramme Dino oli saanut siitä kaverin. Kerroin myös Moonasta, ja kuinka sain sen hoitohevosekseni. Sen jälkeen purskahdin itkuun. Siis aivan oikeasti, kunnolliseen itkuun. Kaikilla muilla oli niin kiva kesäloma, he olivat kavereiden kanssa, ja Jesper oli kutsunut koko luokan synttäreillensä, mutta minä en ollut tiennyt asiasta mitään. En yhtikäs mitään. Pari poikaa alkoivat nauramaan ja kuiskivat itkupelleä toisilleen. Pakkasin ripeästi kaikki tavarani, ja juoksin ovet paukkuen luokasta ulos. Juoksin kyyneleet naamalla naulakolle, ja käperryin takkini alle. Tuulitakki tuoksui koirille ja Moonalle, turvalliselle. -Annika.. Tulisitko takaisin luokkaan? opettajani kysyi, ja nosti takin pois päältäni. -En! -Mikset? -Koska kukaan ei tykkää musta! mä en saanu kutsuu Jesperin synttäreille eikä kukaan pyytäny mua mökille.. Kukaan ei tykkää musta.. sopersin itkunsekaisena. -Eihän se merkitse mitään... opettaja yritti. -Merkkaapas! huusin vihaisena. -Mä meen tallille! Siel ees MOONA YMMÄRTÄÄ MUA! kiljuin ja juoksin ulos, suoraan tallille. Ilmeisesti opettaja oli soittanut äidille, sillä äiti tuli aika pian tallille. Pelkäsin että se olisi kovin vihainen kun olin lähtenyt koulusta, mutta se antoi minun hoitaa Moonan loppuun ennen kuin kaappasi syliinsä ja vei kotiin juttelemaan.
Tänään lauantaina tallilla oli kovin kiukkuinen fiilis. Kaikki murjottivat tai ärähtelivät. Varsinkin Markus, Jonah, Evie sekä Rosanna. Mitä ihmettä oli tapahtunut?! Markus kertoi syyksi huonon päivän, joten menin kysymään asiaa Rosannalta. -Miks kaikki on niin vihasia? kysyin. -Se EI kuulu sulle! Onko pakko tunkea nokkaas kaikkialle! sain vastaukseksi vihaisen huudon. -EI SIT! Ei tartte huutaa kumminkaan! ärähdin kyyneleet silmissä, ja juoksin pois.
Moona oli yksin tarhassa, joten menin sinne istumaan, mudasta välittämättä. Miksi kaikki oli niin vaikeaa? Painoin pääni polviini ja annoin kyynelten kastella housuni. Kauempaa kuului Milan vihainen ääni. -Miksi helvatissa kaikki huutaa?! Kaikki rauhoittuu nyt! Ja missä Annika on, kuulin ihan varmasti sen äänen. -Sun se pitäis tietää, vaikutat iha äidiltä sen kaa! Markus murahti. -Nyt turpa tukkoon Markus! Mila ärähti. -Nyt turpa tukkoon.. Markus matki kimittävällä äänellä. Olinkohan pulassa...?
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 24, 2013 14:59:53 GMT 2
//Päättelin tän kuuluvan tähän yhteiseen päivikseen - Jonaaaaaah! kuulin kimeän hihkaisun ja käännyin. Ilona tepsutteli lähemmäs muodikkaissa ratsastuskamppeissaan, ja virnisteli iloisena. - Moi, sanoin hymyillen naiselle. Tämä nyökkäsi ja huiskautti hiukset olkansa yli. Huomasin Markuksen astuvan ulos tallista ja vilkaisevan Ilonaan, mutta mies jatkoi sitten matkaansa. - Tulisitsä hakee Fredii mun kaa? Ilona hymyili. - Joo, mikä ettei, sanoin muistaen Markuksen eiliset sanat. Käppäilimme hiljakseen Fredin tarhalle, ja Ilona sai ruunan napattua matkaansa. Jutustelimme hetken siitä, miten kesä oli mennyt vauhdilla ja kaikki oli tapahtunut nopeasti. Ilona hymyili ja naurahteli jutuilleni, vaikkeivät ne olleetkaan hauskoja. Ilona laittoi Fredin käytävälle, kun minä hain harjat. Harjailimme Frediä hetkosen, ennenkuin Ilona pakersi satulan, tai pikemminin satulavyön kanssa, minun laitellessani suitsia. - Tuu kattoo jooko? nainen kysyi. - Ööömm...Joo, mikäs siinä, totesin. Maneesissa autoin Ilonan selkään ja käppäilin muutaman kierroksen hänen vierellä, ennenkuin suuntasin katsomoon neidin muotihuppari seuranani. Helena vilkaisi minua kulmat koholla, mutta virnistin vain takaisin. - Nyt Ilona taaaaaivuta, taivuta,TAIVUTA sitä hevosta! Helena huudahti. - Mähän yritän! Ilona kiljahti takaisin. Fredi jolkotteli tyytyväisenä ympyrää, kunnes Helena ohjeisti miten sen sai taipumaan. Sen jälkeen alkoikin sujua jo paremmin. Ratsukko teki kahdeksikkoa, toinen puoli laukassa ja toinen ravissa. Seurasin heidän menoaan tarkkaavaisena, kunnes oli välikäyntien aika. - Jonah, annatsä mun vesipullon? Ilona lirkutteli. Nyökkäsin ja annoin hänelle juotavaa, pidellen samalla ruskeaa ruunaa paikoillaan. Ilona ojensi pullon minulle ja hymyili iskien silmää. Hymähdin, ja vein pullon takaisin, huomaten Milan maneesin ovella. - Mitä sä täällä teet? tallinomistaja kysyi. - Katon Ilonan tuntia.. vastasin hitaasti. - Sepä kuule kiva. Kannattais vaan ehkä se sun hoitsus hakea ja laittaa kuntoon, se menee seuraavalle tunnille ja se alkaa kahdenkymmenen minuutin päästä! Mila huudahti. - Mit-? Ei kai, anteeks, kauhistuin ja lähdin maneesista. - Eviee! Haeks jooko Erican varusteet valmiiks? huikkasin pihalla kävelevälle tytölle. Tämä nyökkäsi hämmentyneenä, ja jatkoi talliin. Raahasin kirjavan karvakamun talliin suhteellisen nopsasti, ja harjauskin sujui nopeasti, olihan Evie auttamassa. - Missäs sä seikkailit ku et tätä muistanu? Evie naurahti kiristäessään satulavyötä. - Olin kattomas Ilonan tuntii, ku se halus et tuun ja tottakai halusin mennä, sanoin ja hymyilin vähän. Evie vilkaisi minua ja nykäisi satulavyötä vihaisesti, saaden Erican luimimaan. Tyttö nappasi suitset minulta ja tunkaisi ne tamman päähän, luovuttaen sen sitten jollekkin ratsastajalle, joka menisi sillä. Sitten hän nappasi minua käsivarresta ja raahasi taukohuoneeseen, jossa ei ollut ketään. - Mitä v*ttua sä oikeen taas säädät?! Evie ärähti. - Häh? Mitä sä taas oikee kuvittelet? kysyin ja istuin sohvalle. Evie ärisi ja käveli ympyrää, ennenkuin vilkaisi minuun murhaavasti. - Mä en kuvittele mitään! Mä en ihastu jokaseen vastaan kävelevään mieheen, mä sentään yritän kestää sua! tyttö huusi. - Enhän mä mitään uutta naista oo valitsemas! Mä vaan autoin Ilonaa, selitin. - Joopa joo, Evie murahti. Samassa Mila astui sisään ja näki minut istumassa sohvalla, ärisevän Evien, jonka naama punoitti vihasta, ja huokaisi laittaen oven kiinni. - Ettekai te taas riitele? nainen kysyi hiljaa. - Mä en oo tehny mitään, Evie sanoi ja meinasi häipyä huoneesta. Mila pysäytti tytön ja vilkaisi sitten minua. - Mitäs sä sit teit? Mila kysyi kohottaen kulmiaan. - Mä vaan autoin Ilonaa, ja toi päätteli heti että mä oon rakastunu siihen, jupisin. - Aika läheisiltä näytti teiän välit tuolla maneesissa... Mila totesi ja lähti sitten Evien kanssa. Hitto. Huokaisin ja hieroin otsaani, kunnes suuntasin takaisin talliin, josta lähdin kuitenkin ulos. Pihalla huomasinkin lähemmäs kävelevän hahmon, ja kuulinkin jo iloisen tervehdyksen. - Meniks lopputunti hyvin? kysyin virnistäen. - Mmmhh, ainakin Helena kehu, Ilona vastasi. - Kiitti muuten, ku vahdit mun hupparii, tää oli tosi kallis, emmä tätä näitten heppahörhöjen vahdittavaks ois uskaltanukkaa jättää, nainen jatkoi. - Joo-o, mitäs siitä, totesin virnuillen. Yhtäkkiä Ilona astuikin askeleen lähemmäs, ja kirtoi kätensä niskaani. Hetken ajattelin jo työntää hänet pois, mmutta vastasin sitten halaukseen. - Mitä sä p*rkele kuittelet tekeväs!? kuulin miehenäänen huutavan. Ilona irrottautui kaulastani ja huomasin Markuksen tulevan puolijuoksua lähemmäs. Hän näytti tosi vihaiselta ja puristeli käsiään nyrkkiin,auki,nyrkkiin,auki. Astahdin askeleen taaemmas. - Ethän sä enään oo Ilonan kanssa, sanoin nopeasti. - En niin, mutta sä oot Evien kanssa! Markus huudahti. Nyökkäsin, ja käännyin sitten pelkurimaisesti ympäri, kävellen tallia kohti. Ilona ja Markus vaihtoivat muutaman äänekkään sanan, ennenkuin katosivat omille teilleen. Huomasin Ilonan seuraavan minua. - Sä voit unohtaa Evien, tämä kuiskutti. Tönäsin naisen kauemmas, ja jatkoin matkaani. V*ttu toikaan mistään mitään tiedä. Ainakin nyt saisin muuta ajateltavaa, Erican kanssa puuhailusta, se pitäisi harjata ja viedä ulos...
|
|
|
Post by Mila on Aug 31, 2013 19:16:45 GMT 2
31.08.2013 salaperäisiä hiippareita ja kylmiä huurteisia (Mila)
Ihanan lämmin syyspäivä, tuumailin, kun tallustelin tallipihan poikki tallille. Helenan ääni raikui kentältä kun tämä komensi ratsukoita etenemään kunnolla, Wienna touhusi Tohelon kanssa tallin nurkilla, pihaton porukka rallaili pitkin pihattoaan villisti pukitellen ja aurinko paistoi. Ainoa, mikä kieli syksyn tulosta oli maassa makaavat kellertävät lehdet... Meno tallilla oli huomattavasti rauhoittunut koulujen alettua eikä hoitajia näkynyt tallilla aamusta iltaan. Paitsi nyt lauantaina oli meno taas ihan samanlaista vilskettä kuin kesäloman aikaan. - Päivää, huikkasin astuessani taukohuoneeseen. - Mila moi! Anita hihkaisi iloisesti minut nähdessään. Taukohuoeenssa oli Anitan lisäksi Tessa, Lilla, Nita sekä Rosanna. - Mitä synttärisankari? kysyin iloisesti Fellan hoitajan nähdessäni. Rosanna virnisti: - Mitäs tässä, iltaa oottaessa!
Oli puhe, että lähtisin Rosannan ja tämän ystävien kanssa illalla juhlistamaan hoitajarukan synttäreitä kylän kapakkaan. Minullahan kyllä oli iltavuoro, mutta Joonas oli lupautunut ruokkimaan hevoset ja aamullakin, jos siihen oli tarvetta. En hirveitä koomia kyllä suunnitellut muutenkaan vetäväni, sillä huomisen päivän talli olisi minun vastuullani muutenkin.
- Häh, onks sulla tänään synttärit? Lilla kysyi kummissaan. - Onneksi olkoon! - Kiitos.. Rosanna mumisi nolona. - Hirveet bileet tietenkin tiedossa? Nita uteli. - Kattoo nyt mitä me ton Milan ja Jonahin ja muutaman muun kanssa keksitään, Rosanna hymyili iloisesti. - Vai että lähtee Jonah mukaan, Tessa mutisi hieman pahaaenteilevästi. - Liekköhän Evie tietoinen asiasta? - Niin se ainakin aikaisemmin meinas et lähtee, en sitten tiedä päästääkö se Evie sitä mukaan, Rosanna naurahti hieman vaivautuneesti. En tarkalleen tiedä, mitä kolmikon välillä oli tapahtunut, ja oikeastaan ei edes kiinnostanut... Jotain kolmiodraamaa siinä tais olla. - Missäs se koko jätkä nyt mahtaa olla? kysyin. - Lähti viemään Ilonaa kotiin, Anita tirskahti. - Voi hyvä luoja... huokaisin. - Nytkö se sitä Jonahia piirittää? - Joo, prinsessa ei halunnut kävellä, joten Jonah oli sen pelastava enkeli tarjos kyydin. Pudistelin päätäni. Ilmeisesti The Prinsessa oli unohtanut exänsä ja alkanut vikitellä uutta miestä...
Siinä maha missä painitaan, Markus astui taukohuoneeseen Sarin kanssa ja moikkasin entistä pariskuntaa. - Mila, mulle ois sulle vähän asiaa... Markus sanoi ja viittoili mut pihalle. - Älä nyt vedä hirveitä kilareita, mutta Larissa ja Evie olivat löytäneet jonkun vanhan myytävän tallin ja me mietittiin sitten, et porukalla ostettais se ja pistettäs talli pystyyn... - Ai... Ja nyt säki oot jättämässä mua? murahdin. - Eii, en, kyllä mä täällä jatkaisin tietenkin, mutta jos niitä mun työvuoroja vois vähentää täällä et ehtisin sitten sielläki olla? - Hmph, pakkohan se on suostua, huokaisin. Ja taaaas pitäis alkaa ettimään työntekijöitä... Sarinkaan tilalle en oo vielä löytänyt ketään! - Joo, ja Evie vähän meinas jos se sais ostaa Simon... - Minun Simpan vai? Viekäähän vielä tuhkatkin pestästä! naurahdin. - Eiköhän se käy kunhan vaan hinnasta sovitaan. - Kiva, Markus hihkaisi. - Mä tiesin ettet sä nyt ihan totaalista hermoromahdusta saa. - Ennn, vielä... Markus läpsäisi minua leikkisästi olkapäähän ja paineli sitten takaisin tallin lämpöön.
Raahauduin itse katsomaan pihaton jengia. Eetu kiusasi Joria minkä ehti, mutta kun Salla tuli paikalle niin pikkuruuna kipitti heti kauemmas. Salla taisi olla pihaton kuningatar ja pomo... Kokonsa puolesta olisi voinut luulla että se olisi ollut Jori, mutta vuonis oli muutenkin tollainen lällykkä ettei se osannut puoliaan pitää. Damon tuli kerjäämään rapsutuksia minulta ja silittelin valkoista päätä mietteissäni. Näin puiden lomassa jotain liikettä ja havahduin mietteistäni. Kuka tuolla nyt kulkee? Vieressäni istunut Wienna päästi matalan urinan kurkustaan ja tuijotti myös liikkeen suuntaan. Myös aidan päällä kiikkuva Tohelo tuijotti metsän siimekseen tarkkaavaisena. Ilmeisesti en siis nähnyt harhoja. - Wienna, shh, komensin koiraa kun murina vaan lisääntyi ja pari haukahdustakin se päästi. Komentoni kyllä kaikui kuin kuuroille korville ja koira ampaisi villisti räksyttäen metsää päin. - Wienna! TÄNNE HETI! karjuin ja juoksin rakin perään. Hetken emmittyään koira kyllä pysähtyi mutta jatkoi vimmattua räkyttämistään. Näin jonkin mustiin pukeutuvan miehen juoksevan jo pellolla pois päin tallista. Mikä himputin hiippari se tuo oli? - Hei sinä! huusin tämän perään, mutta ei vaikutusta. Hahmo pinkoi aropupun lailla karkuun ja tarrasin Wiennaa pannasta kiinni ettei koira olisi ampaissut henkilön perään.
Raahasin pannasta Wiennan häkkiin, sillä koira oli koko ajan menossa jahtaamaan tuota hämärää hiipparia. - Mikä sillä on? Joonas kysyi talon terassilta, jossa istuskeli kahvikuppinsa kanssa. - Tuolla oli joku ihme hyypiö hiippailemassa! - Ai missä? - No, tuolla pihaton takasessa metässä! - Ootko varma ettei se oo kukaan hoitaja tai yksärin omistaja? - Olen! Tuskin se ois muuten lähtenyt pinkomaan karkuun heti, kun tajus että se on huomattu, ärähdin. - Ja kyllä mä nyt tallilaiseni tunnistan! - Älä nyt hermostu! - NO HERMOSTUNPAS! Tiiä mikä hyypiö se oli! - Mitä se Mila täällä kimittää? Markus kysyi tullessaan paikalle. Selitin hänelle näkemästäni ihmisestä suu vaahdossa. - Ettei se olis se sama tyyppi, mikä oli Larissaa säikytellyt maastossa? Markus tajusi.
Totta tosiaan! Larissa oli kohdannut Riimin kanssa jonkun saatananpalvojan yksi päivä. Olihan tyttö siitä minullekkin kertonut, mutta enhän minä ollut sitä juuri äsken muistanut ollenkaan. - Hyi hemmetti! Mitä se täältä hakee? - Ehkä se etsii saatanalle uhrattavaa hevosta? Markus veisteli. - Varo vaan, joku aamu huomaatkin, että joku hevonen makaa karsinassaan ilman päätä. - PÄÄ KIINNI tai minä uhraan sinut! ärähdin. Pelko hiipi selkärankaani pitkin. Entä jos Markus oli oikeassa?! - Joonas! Sun pitää laittaa illalla sitten pihaton porukka sinne latoon lukkojen taa! käännyin avomieheni puoleen. - Totta kai, älä hätäile! Rauuhotus nyt. Ehkä se oli vain ohikulkumatkalla? Ja säikähti Wiennaa jonka vuoksi lähti karkuun? - Jos minä saan sen kiinni niin sillä on syytäkin pelätä! ärähdin tuohtuneena. - Kehtaakin hiippailla täällä ja säikytellä hevosia sekä ihmisiä! Joonas rutisti minut kainaloonsa ja muiskautti suukon otsalleni. - Älähän nyt Soturiprinsessani raivoa, kyllä kaikki vielä selviää. - Vieläköhän sillä Helenan kaverilla on niitä nöffinpentuja myynnissä? mutisin. - Mila! - Mitä? Ei siitä semmosesta karhun näköisestä ja kokoisesta koirasta haittaakaan ole jos täällä rupeaa kaikenmaailman sekopäitä hiipimään nurkissa!
Loppupäivän kuljin kuin tulisilla hiilillä ja pienikin liike jossain horisontissa sai niskakarvani nousemaan pystyyn. - Milaaa, ootko valmis? Rosanna huhuili ulko-ovelta, kun vedin viimeiset sipaisut ripsiväriä ripsiini. - Ollaan! huikkasin takaisin. Rosannan ystävä oli luvannut toimia kuskina tämän illan, joten minullakin säästyisi taksirahat takaisin tullessa. Jonah näkyi jo istuvan autossa ja tervehdin tätä iloisesti hypätessäni kyytiin. - Hassua nähdä sinut noin pynttäytyneenä, Jonah virnisti. - No kiitos vaan, mutisin ja avasin lonkeron. - Se oli kehu, Jonah huokaisi. Kyydissä oli myös joku toinen Rosannan kaveri kuskin lisäksi. Tämän nimi oli kuulema Jonna ja kuskin virkaa toimitti Heidi. - Nähdään loput porukasta sitten baarissa, Rosanna kertoi. - Okei, mutisin suu tiukasti kiinni lonkerotölkissäni. Hieman hermostutti jättää Joonas sinne yksinään, varsinkin kun se salaperäinen kulkija oli taas näyttäytynyt. - Mitä mietit? Jonah kysyi minulta. - Äh... Enn mitään... En halua huolestuttaa teitä, virkoin. - No nyt ainaki kerrot! Rosanna rääkäisi etupenkiltä. - Ei saa olla noin salamyhkäinen! Selitin heille tapauksesta ja Rosanna vinkaisi pelokkaana ja Jonah meni aivan hiljaiseksi. - Siistii! Pitäiskö munkin alkaa heppatytöksi jos kerran talleilla on tommosta äksöniä, Heidi tuumaili kurvatessaan risteyksestä vasemmalle. - ... ja ton näkösii miehii, Jonna kikatti vieressäni. Vilkaisin Jonahia nähdäkseni miehen reaktion Jonnan kehuihin. Tämä kuitenkin vain tuijotti ikkunasta ohiviliseviä maisemia, eikä virkonnut mitään. - Meille saa aina tulla, sanoin iloisesti. - Kukahan se on se tyyppi? Rosanna ihmetteli ääneen. - Kuka tietää... Voitasko vaihtaa puheenaihetta? anelin. En halunnut nyt miettiä mitään hihhuleita vaan pitää hauskaa. - Kannatan! Jonah totesi ykskantaan.
Ilta meni kuin siivillä. Baarissa oli suhteellisen paljon porukkaa ja joku jätkä iski silmänsä Rosannaan melkein heti baarin ovelta. Jonah tekstaili Evielle koko ajan, Jonna lensi pihalle sammuttuaan baaritiskille ja Heidi lähti viemään hyvässä hapessa olevaa ystäväänsä kotiin. Muutkin Rosannan kaverit vaikuttivat ihan kivoilta tapauksilta. Eniten heitin juttua Eetu-nimisen pojan kanssa, joka kuitenkin loppuillasta oli sitä mieltä että mun olisi pitänyt lähteä tämän matkaan jatkoille ja suuttui, kun ilmoitin olevani onnellisesti varattu enkä todellakaan lähtisi muiden miesten mukaan. - Lehmä, tämä totesi myrtsinä ja minä vain purskahdin nauruun. - Olkoon sitten niin.
Kotona olin hieman ennen aamuneljää. Joonas oli tehnyt työtä käskettyä ja laittanut pihaton jengin lukkojen taa niiden suojaan ja myhäilin tyytyväisenä. Muutenkin tallipihalla näytti kaikki olevan ihan niin kuin pitäisi. Hyvä juttu! Haukotellen raahauduin sisälle taloon, kömmin Joonaksen kainaloon sänkyyn ja nukahdin melkein samantein.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 2, 2013 20:02:02 GMT 2
31/8/2013
Hyppäsin autoon, jossa oli jo kaksi neitokaista, molemmat Rosannan kavereita, Jonna ja Heidi nimiltään. Moikkasin tyttöjä, ja kohta Milakin kömpi autoon, päällään kunnon bilevetimet. Nainen moikkasi minua istuessaan autoon. - Hassua nähdä sinut noin pynttäytyneenä, virnuilin. - No kiitos vaan, Mila tuhahti tölkkiä availlen. - Se oli kehu, puolustelin. Jonna ja Heidi esittelivät itsensä Milalle, ja kohta läksimmekin jo matkaan. - Nähdään loput porukasta sitten baarissa, Rosanna sanoi. - Okei, Mila mumisi mietteliäänä. Mikäköhän häntä askarrutti? - Mitä mietit? kysäisin. - Äh... Enn mitään... En halua huolestuttaa teitä, Mila vähätteli, ja Rosannakin kiinnostui. - No nyt ainaki kerrot! hän huudahti. - Ei saa olla noin salamyhkäinen! Rose jatkoi. - Tallilla on pari päivää hippaillut sellanen mustapukunen hyypiö, joku saatananpalvoja vissiin..Oli Larissaa ja Riimiäkin pelotellut, ja tänään hiippaili pihaton takana. Mila selitti. Voi vittu. Minusta jotenkin tuntui, että saatoin tuntea kyseisen hiipparin... - Siistii! Pitäiskö munkin alkaa heppatytöksi jos kerran talleilla on tommosta äksöniä, Heidi naurahti. - ... ja ton näkösii miehii, Jonna jatkoi. Mila vilkaisi minua, mutta en reagoinut tytön sanoihin mitenkään. Tiesinhän olevani komea. Eikun siis. - Meille saa aina tulla, Mila kuului vierestä sanovan. - Kukahan se on se tyyppi? Rosanna mietti. - Kuka tietää... Voitasko vaihtaa puheenaihetta? Mila sanoi hiljaa. - Kannatan!murahdin. Kukaan ei hetkeen sanonut mitään, mutta aloimme sen jälkeen puhua lempijuomistamme, ja kohta olimme jo kapakalla, jonne ryntäsimmekin nopeasti sisään.
- Uu mikä muija! joku huudahti Rosannan astuessa baariin. Mulkaisin nuorta miestä ja jatkoin sitten ostamaan juotavaa. Kapakan omistajan poika kävi salilla usein samaan aikaan kanssani, joten hänen isänsä tunsi minut myös. Tilasin oluen, ja jäin tiskille juomaan sitä. Rosanna kulautti jotain shotteja suuhunsa, ja Milakin kumosi tölkin kurkkuunsa ja otti sitten seuraavan. Miskakin ilmestyi baariin, ja moikkasi minua ja Rosannaa sekä muita, ja suuntasi sitten onnittelemaan Rosea, joka istuskeli melkeen jonkun jätkän sylissä. Naputin Evielle tekstarin ja huomasin Milankin jonkun nuorukaisen kanssa höpöttävän. - Moihhhs Jonahh! Jonna hihitti tullessaan viereeni. Hymyilin naiselle, ja huomasin sitten hänen sammuneen. Kohta tulikin joku portsari paikalle ja heitti Jonnan ulos. Heidi lähti viemään neitoa kotiinsa, ja minä kulautin juomaa kurkkuuni.
- Heiii kattokaash! joku Rosen kavereista sössötti ja osoitti tyttöä. Miska ja Rosanna istuskelivat jollain jakkaralla sylikkäin ja pussailivat ihan onnessaan. Astelin kaksikon luo ja köhäisin, jollaoin pari irtaantui nopeasti toisistaan. - Mitässh shä teet? Rosanna kivahti pojalle. Miska nauroi ja pussasi Rosea uudestaan, johon tyttö vastasi kikattaen ja läimäytti Miskaa poskelle. Seurasin tilannetta hetken, ja jätin sitten heidät juomaan jotain sekoitusta, ja tilasin vielä jotain hienonnimistä drinkkiä, joka maistui kyllä ihan paskalle. No, nimi on tärkein. Kohta Evie lähetti tekstareita oikein urakalla, joten vastasin tulevani heille ihan kohta. Tosin ensin kumosin kurkkuuni muutamat oluet ja ostin mukaankin tölkin. Tilasin taksin ja huikkasin muille lähteväni, ennenkuin hoipuin ulos ja kipusin taksiin. Neuvoin hiukan sammaltaen Evien osotteen, ja taksikuski lähti hiukan epäillen minua määränpäähäni viemään,tosin melkein heti Evien huoneeseen päästyäni sammuin sängylle.
|
|
|
Post by Mila on Sept 6, 2013 20:50:08 GMT 2
06.09.2013 täydellinen syyspäivä (Sari)Aurinko armas kuivas satehen... lallattelin mielessäni astellessani autolta kohti tallia. Yöllä oli tullut vettä kuin saavista kaatamalla, mutta nyt aurinko taas porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja kuivatti kertyneet vesilätäköt pihalta. - Moii! huikkasin Milalle, joka nosteli heinäpaaleja mönkijän peräkärryyn. - Kas, terve! Mila hihkaisi iloisesti. - Tulitkin juuri sopivasti. Autoin työnantajaani, sekä hyvää ystävääni, heinien lappamisessa ja hyppäsin sitten mönkijän kyytiin kun Mila starttasi menopelin. - Vein jo pihatolle heiniä, Mila kertoi ja näinkin, kuinka pihaton nelikko mussutti tyytyväisen näköisenä päiväheiniään. Mila toimi tänään kuljettajana, joten minun huolekseni jäi ruumiillinen työ. Tai no, eipä tuo heinien nakkeleminen tarhoille nyt niiiiiiiiin hirveän raskasta ollut. - Hei käviks se eläinlääkäri muuten eilen? kysyin Milalta, kun olimme kolmannen tarhan kohdalla, jossa Tuikku, Anna ja Fina odottelivat heiniään. - Kävi, paksuna on! Mila sanoi leveä hymy naamallaan. - Voiiii, meidän pikku-Tuikusta tulee mamma! hihkaisin ja rapsutin suomenhevosta kaulalta. Tamma tosin näytti siltä että upottaisi hampaansa minuun jos en nyt lähtisi häiritsemästä hänen heinähetkeään. Petran K.B. Soppaskooli-niminen herra oli käynyt Tuikun luona vierailulla ja ilmeisesti kohtaaminen oli ollut hedelmällinen... - Marrasmamma, Mila hymyili. - Ehdinköhän minä nähdä sitä? huokaisin mietteliäänä. Englantiin lähtö siinsi hamassa tulevaisuudessa ja nyt oli muutenkin vähän siinä ja siinä, lähtisinkö sinne ylipäätänsä... Mutta jos lähtisin, niin ennen vuodenvaihetta. Ehkä. - Jos et, niin mä pistän sulle facebookin täyteen sen kuvia, Mila lupasi ja jatkoimme heinien jakoa. - Millainenhan varsa siitä tulee? - Jaa-a, sittenhän sen näkee! Ottaen huomioon, että Tuikku kantaa myös voikko-geeniä niin siitähän vois tulla melkein mitä vain! Mila intoili. - Komea jokatapauksessa. Tai kaunis, jos se on tamma. Mila kertoi, että varsa asuisi ensin täällä Vaahterapolussa jonkin aikaa, jonka jälkeen muuttaisi tämän ravitallille ja kokeilisi onneaan raviradoilla. - Ja jos ei juokseminen onnistu, niin sitten siitä tulee ratsu! - Ootko muita tammoja ajatellut astuttaa? Mila virnisti ja iski silmää. - Eeehkä... - Mila! Alappa kertoa. - No en nyt lähiaikoina kuitenkaan. Sitten kunhan tuosta Tuikun varsasta ollaan niin sanotusti eroon päästy... Vähän oon miettinyt pikku-Didiä tai pikku-Brunia... - Julia varmaan ois ihan riemuissaan jos Brunilla varsan teetät! - Ehkäpä... Mutta älä nyt kuitenkaan huutele pitkin tallia asiasta, mitään en oo päättänyt ja kuten tiedät minun ajatuksen juoksun, suunnitelmat voi muuttua vaikka kuinka monesti tässä ajassa. Purskahdin nauruun. Mila oli tosiaan välillä kuin tuuliviiri, jonka aivoituksien perässä ei pysynyt erkkikään. - Mutta mietippä myös vaikka Mini-Deisiä! - Yritän olla miettimättä, naurahdin. Palasimme tallille, jossa oli vielä hiljaista. Kello läheni vasta kahtatoista... Tunnin päästä alkaisi taas vilkastumaan kun ensimmäiset tuntilaiset tulisivat laittamaan hevosia valmiiksi ja hoitajatkin hiipisivät paikalle koulun päätyttyä. - Silmät kiinni ja monitorit huutamaaan, Mila lallatteli radion tahtiin ja pisti samalla kahvit tippumaan. - Mihis sä oot NRJ:n jättänyt? kysyin, kun radiokanava osottautuikin Radio Suomipopiksi. - En mä tiiä, nyt on suomipop-vaihe, Mila naurahti. - Ei jaksa aina samaa kanavaa kuunnella ja niitä samoja biisejä... - Täälläkö ei sitten samat biisit pyöri? - No pyörii, mutta niitä jaksaa kuunnella! Mila sanoi ja pamautti jalkansa rennosti pyöreän pöydän päälle. Pyöräytin silmiäni. Niinpä niin, jaksoi kai niitä. Helena pamahti paikalle vähän ajan päästä. - Täälläpäs tuoksuu kahvi! hän nuuhki ovelta ja suuntasi kulkunsa välittömästi pannun luo. - Siinähä sitä on, Mila sanoi. - Jaahas, se ois maastoryhmän kanssa mettään lähtö, Helena haukotteli ja selaili listaansa. - Ketäs hevosia sinne lähtee, Milakin haukotteli. Ilmeisesti haukotus oikeasti tarttuu, sillä kohta me kaikki kolme oltiin monttu auki. - Diana, Raipe, Peikko, Tuikku ja Eetu hoitajansa kanssa... Itse ajattelin jos ottas Deisin, Helena mutisi kahvikuppinsa takaa. - Okeido! Mila kuittasi. Eetun hoitaja Jonna kohta paukkasikin paikalle tervehtien iloisesti kaikkia. - Millon lähtö? tämä kääntyi Helenan puoleen. - Tunnin päästä, Helena vastasi. - Selvä! Pitääkin hakea Eetu jo sisälle kun se näytti taas kasvattaneen mutakerroksen ympärilleen, Jonna mutisi ja paineli takaisin pihalle. - Eiköhän lähetä hakemaan muutkin ratsut sisälle, Mila tuumasi ja vääntäytyi ulos tuolistaan. Kun Helena ja tämän ryhmä katosi metsän siimekseen, istuin tylsistyneenä tallin pihalla rapsutellen Wiennaa ja Toheloa. Hoitajia sekä yksityisten omistajia alkoi putkahtelemaan paikalle tasaisin väliajoin ja hommani helpottuivat heti, sillä hoitajat mieluusti hakivat hoitsunsa sisälle ennen tuntien alkua ja muutenkin auttoivat askareissa. - Mitäs mietit? Markus kysyi ja rojahti vierelleni penkille kaapaten Tohelon syliinsä. - Maan syntyjä syviä, sanoin. - Ne on jänniä! - Sanoppas muuta. - Muuta. - Hekoheko! naurahdin. - Mä vähän kuulin, että te oisitte Larissan kanssa perustamassa omaa tallia... - Näinhän se ois tarkoitus, Markus vastasi. - Kuulostaa kivalta, saako siellä tulla käymään joskus? - Toki! Jos neiti Maailmankansalainen vain pääsee, Markus hymyili. - Enköhän minä pääse. Pakkohan se on tulla katsomaan kun Markus Annala on asettunut jonkun naisen kanssa samaan taloon ja tallinkin perustaa yhdessä, vinoilin. - Sä oot vaan kade, Markus naurahti ja pukkasi minua leikkisästi kylkeen. - Susta vai? Haha! Älä naurata. Itseasiassa, en ollut. En enää. Eiköhän tuostakin jätkästä ollut aika päästää irti... Kun kerran oli kunnon emännän löytänyt! Markus leikitti Toheloa jollakin oksanpätkällä ja kissa syöksyi risun perässä mielissään. Wienna kuorsasi jalkojeni juuressa kovaan ääneen ja aurinko paistoi edelleen... Täydellinen syyspäivä.
|
|
|
Post by Mila on Sept 8, 2013 21:30:11 GMT 2
09.08.2013 Hevosta mä metsästän... (Joonas)- Mun pitää käydä Carbonarassa ja Kivihaassa ja vaikka ja missä, Mila selitti vetäessään kenkiä jalkaansa eteisessä. - Mä oon hevosille jo aamuruuat antanu ja vienyt yksityiset pihalle, joten jos viitit niin veisit ne tuntipuolen pollet pihalle? Kai sä muistat kuka menee mihinkin? Tai no onhan siellä ne listat... Ja ois ihan jees jos siivoisit karsinoitakin. Sari kyllä lupas pistäytyä kunhan herää niin seki voi tietenkin siivota niitä sun kaa... Seisoin tukka pystyssä pelkät bokserit päällä kuuntelemassa akan selitystä. Sunnuntaipäivä ja minut pakotetaan sängystä ylös jo kukon pierun aikaan! - Selvä selvä, anna mä herään ensin! mutisin haukotellen makeasti. - Siellä on keittiössä kahvia, Mila sanoi ja muiskautti suukon poskelleni. - Mun pitää nyt kuitenkin mennä, heippa! - Heiii, huokaisin Milan painellessa ovesta ulos. Wienna jäi vinkumaan emäntänsä perään oven taa ja komensin koiran pois sieltä. Tuommosta uikutusta kukaan jaksanut kuunnella! Hörpin kahvit nopeasti kurkusta alas, vedin vaatteet niskaan ja lampsin kissan sekä koiran seuratessa minua tallille. - Huomenta konimuskaakkimusket, huikkasin tervehdyksen tallin asukkaille, jotka jo odottelivat ulos pääsyään. Nappasin ensimmäiseksi Didin, joka epätoivoisesti yritti kurkistella karsinan oven yli, mutta eihän töppöjalka ylettänyt. Katsoin vielä "lunttilistastani" kuka Didin seuraksi menee ja hoksasin sen olevan Moona. - Sä oot sitten Monsuuni seuraava, huikkasin voikolle tammalle tallin toiseen päätyyn. Lähdin taluttamaan Didiä pihalle. Pikkuinen pilkkupallo köpötteli vierellä reippaasti. Juuri ennen tarhaa, kuulin takanani kavion kopsetta. Ajattelin sen olevan joku yksityinen, joka laukkaili tarhassaan, mutta pian ohitseni pyyhkäisi musta hevonen villisti pukitellen. - Mitä helev.... äyskähdin ja melkein lensin nurin, sillä Didi päätti lähteä karkurin mukaan. Siellä ne mennä vilisti. Musta hevonen ja pikkuinen poni... - Loistavaa, TODELLA loistavaa, ärähdin. - Takasin! Tseh tseh? Kiss kiss kiss! Miten ihmeessä hevosia kutsutaan luokseen? Parivaljakko mennä viiletti iloisesti pukitellen jo tarhojen takaisella pellolla. Kiukusta kihisten soitin Milalle. - Se mikä Hukkis mikä lie on karannu! - Täh?- NIIN! Ja otti Didin mukaansa kun olin sitä viemässä ulos! - Miten niin otti? Siis täh?- TÄH TÄH TÄH! Siis juoksi ohi, Didi riistäytyi irti ja nyt ne menee tuolla peltoaukeamalla hirveetä kyytiä... - Voi pers... Toivottavasti Didi ei oo sillä tuulella...- Millä tuulella? - No siis.. You know... - Joo okei, ymmärsin, mutta mitä hittoa minä nyt teen? - No mä soitan Petralle ja Sarille et tulee jeesaan sua. Hae nyt kuitenkin ensin sanko ja siihen kauraa ja yritä saaha ite niitä kiinni...- Miten se ylipäätänsä on päässyt karkuun? Etkös sinä sen sinne ulos vienyt ja toivon mukaan laitoit myös portin visusti kiinni! - No laitoin laitoin! Mee nyt niiden perään ja katokki ettei se Hukkis tee temppujaan Didille!- En kyllä mene väliin jos ne rupeaa irstaileen! Ja miten ne muka vois ku Hukkis niin iso ja Didi pikkunen? - Kyllä se hätä tai puute keinot keksii! Mene nyt äläkä lätise turhia!Kipaisin nopeasti tallille hakemaan kauraa ja lähdin sitten hevosten perään. Kaksikko oli onnekseni pysähtyneet keskelle peltoa syöpöttelemään eivätkä olleet kadonneet näköpiiristäni. - Huhuu? Tulkaapa tänne! huhuilin parivaljakolle, jotka vain nostivat päätään ruohikosta, mutta painoivat turpansa takaisin mättääseen alta aikayksikön. Eivät ne ainakaan näyttäneet siltä että alkaisivat lemmenpuuhiin... Joten Milan pelko semmosesta oli aivan turhaa. Tai mistä minä tiedän miten hevoset toisiaan kosiskelisi... Ravisuttelin kauraämpäriä, jonka ääni sai ainakin Didin tulemaan minua kohti. Riimunnaru roikkui edelleen riimussa kiinni ja kun pilkullinen tamma upotti päänsä sankoon nappasin siitä tiukasti kiinni. - Sainpas! hihkaisin iloisesti. Hukkis mulkoili minua tympääntyneen näköisenä vähän matkan päästä ja hirnui Didille, kun lähdin sitä raahaamaan kohti tallipihaa. Musta ori hetken näytti miettivän mitä tekisi. Jäisikö niille sijoilleen yksin vai lähtisikö kaverin mukaan. Lopulta ori valitsi toisen vaihtoehdon ja ravasi peräämme höristen. Ai, näinkö helppoa tää olikin? Sari näkyi juoksevan tarhoille päin, kun sain raahattua Didin omaan tarhaansa. - Sä sait sen kiinni! Hienoa! tyttö puuskutti. No shit Sherlock?! Hukkis ei niin helpolla kiinni antanutkaan. Se juoksenteli ympäriinsä pihaa ja kävi kiusaamassa niin Ediä kuin Samuakin. Samu näytti siltä että tulisi aidasta läpi ja antaisi isäukolleen selkään jos ei alkaisi kalppimaan paikalta... Kun Petra sitten pamahti paikalle, ei mennyt aikaakaan kun se silmäteränsä kiinni otti. Ilmeisesti tarhan portin salpa oli päässyt vinksahtamaan jotenkin, jonka vuoksi portti ei kiinni pysynyt. Löytyipä siis syy Hukkiksen karkureissuun... Mutta viimenen kerta mulle ku yhtään näiden kopukoiden kanssa yksin touhuan. Hmph!
|
|
|
Post by Mila on Sept 17, 2013 22:03:19 GMT 2
17.09.2013 tiistai ( Mila )
Tallipihalta kuului noitumista niin että koko tienoo raikui, joten päätin käydä kurkkaamassa kuka tai mikä siellä mesoaa. Petra taisteli vikuroivien suokkiensa kanssa, joten päätin mennä auttamaan tyttöä ennen kuin oripojat tämän liiskaisi märäksi läntiksi tallipihalle. Nappasin Hukkiksen riimunnarusta kiinni ja vein sen hieman kauemmaksi rauhoittumaan samaan aikaan, kun Petra valitti oriin muuttuneen aivan mahdottomaksi tammojen perään juoksijaksi ja pyysi minua soittamaan jonkun Atria-auton paikalle et Hukkiksesta sais mustaa makkaraa. EI SAA! "Minun" pikku-Hukkista mihinkää makkaratehtaalle vietäis! Veimme oripojat karsinoihinsa ja koska olin tallilla jo oman työvuoroni tehnyt aamulla, jäin Petran seuraksi norkoilemaan yksäripuolelle. Helenakin oli sairastunut, joten tunnit oli peruttu tältä päivältä eikä minulla oikein ollut mitään tekemistä... - Mä voin harjata Hukkiksen, tarjouduin, kun Petra rupesi Samun puunauspuuhiin. - Kiitti, Petra hymyili.
Harjasin isoa mustaa oria pitkin vedoin samalla rupatellen Petran kanssa niitä näitä. Enimmäkseen Murheesta, jonka olin Petralta ostanut. Mini-Hukkishan se sekin oli, joten mitenpä minä olisin voinut sanoa ei, kun Petra sitä rupesi meikäläiselle kauppaamaan. En mitenkään. Joonas oli hieman suutahtanut, kun oli kuullu uudesta ostoksestani, mutta rauhoittunut hieman kun kuuli, ettei Murhe hänen haitollaan täällä pyörisi vaan ori meni Kaihorantaan. Siinäpähän suuttukoon. Miehet. - Haluisitsä mennä sen Hukkiksen kanssa tänään? Mie kuitenki vaan juoksutan Samua vähä ni ois iha mahtavaa jos-- Petra aloitti ja olin hihkaissut "JOO!" heti kun tyttö oli suunsa aukaissut. Totta kai mä haluaisin Hukkiksella ratsastaa, viime kerrasta olikin aikaa. - Harjoittelua sitä vaellusta varten, myhäilin tyytyväisenä. Petra oli luvannut, että saisin Hukkiksella mennä syysvaelluksella, joka olisi ensi kuun alkupuolella. Petra nauroi innokkuudelleni ja selitti itse juoksuttavansa Samua kentällä. - Voit varmaan mennä maneesiin? - Joo, tämä selvä, kyllä! höpötin Petran hakiessa Hukkiksen varusteet minulle valmiiksi. - Mä meen jo, Petra sanoi ja lähti sitten Samun kanssa kentälle.
Jäin Hukkiksen kanssa kahdestaan ja laitoin sille varusteet niskaan. Hieman ori näytti nyrpeää naamaa, kun sille satulaa laitoin, mutta muuten se oli ihan nätisti. Kipaisin hakemassa itselleni kypärän ja ratsastushanskat, ennen kuin suuntasimme kohti maneesia. - Olet sitten kiltisti, mutisin kun punnersin itseni hevosen selkään.
Pitikin mennä sanomaan. Hukkis ei ollut yhtään yhteistyöhaluinen! Se temppuili koko ajan, ei kuunnellut apuja ollenkaan, ravissakaan ei tahdottu pysyä kun mieluummin meni laukkaa pitkin kenttää ja pukitteli villisti. Pysyin kuitenkin selässä, vaikka hiki tuli ja kädet sekä jalat huusivat hoosiannaa. Kun Hukkis huomasi etten minä sieltä selästä tippuisi vaikka se teki mitä, se rauhoittui huomattavasti, mutta ei siltikään ollut se "oma ihana itsensä" vaan käyttäytyi kuin mikäkin kauhukakara... Kun sain edes pari kierrosta mentyä Hukkiksen kanssa ilman pelleilyjä, niin päätin että loppu tältä päivältä! Pomppasin alas Hukkiksen selästä ja oripoika päätti lähteä heti villiin laukkaan ympäri kenttää. En edes ehtinyt yrittää estää sitä, kaikki tapahtui niin nopeasti. - Pysähy prkl! huudahdin. Mielikuvissani näin sen astuvan ohjiensa päälle ja lentävän nurin katkoen kaikki koipensa. Saisipa ainakin Petra sitten sitä mustaa makkaraansa... Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut, vaikka varmaan vartin jouduin oria pyydystämään. Kun sitten sain pelleilevän hevosen kiinni, lähdimme tallille suorilla teitä. Sillä hetkellä en ihmetellyt yhtään Petran valituksia orista. Kai minä olin itse katsellut Hukkista vaaleanpunaisten lasien läpi kun en ollut sen "huonoja" puolia huomannut...
Hoidin Hukkiksen myrskyn merkkinä. Perhana että ärsytti! Tänään oli muutenkin ollut huono päivä ja kaikki ottivat päähän... Kun pistin Hukkiksen karsinaansa, ori tökkäsi minua pehmeästi turvallaan ja hörähti kuin anteeksi pyytäen. Pitikö minun olla vihainen sille? Ärsyttikö minua koko koni sillä hetkellä enkä olisi pannut laisinkaan vastaan jos se Petran toivoma Atria-auto ois kaartanut pihaan? Kyllä, mutta olinko enää sen jälkeen kun ori painoi päänsä syliini? En. - Olet sinä aika ihana, huokaisin ja rapsuttelin oria hetken lässyttäen sille koko ajan. - Älä huoli, jos se sinun omistajasi meinaa sut teuraaksi viiä niin minä tuun ja haen sut pois ilkeän Teurastajan kynsistä!
Kävin äkkiä sisällä talossa haukkaamassa murusta rinnan alle ja vilkaisin kelloani. Perskuta, kohta neljä! Pitäisi sännätä Kaihorantaan ajamaan Murheenkryyni... - Mihis menet? Joonas huhuili, kun vedin saappaita jalkaani. - Murheen hoitamaan, tuun illalla takasin, vastasin. - Etkö vois tulla jo aikaisemmin? Ois kiva nähä suakin välillä muutenkin kuin silloin kun heräät ja meet nukkumaan, Joonas nurisi. - Hmph, no mä yritän, huokaisin. - Just joo... - Hei älä kehtaa alottaa tota nyt, jooko? Mun pitää oikeesti mennä! Heippa.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 20, 2013 14:30:35 GMT 2
PonietsivätRaapustin matikan vihkoon jonkun vitoselta näyttävän numeron ja ei-niin-synmetrisen kasin. Ajatukset olivat kuitenkin täysin muualla, kuin matikan laskuissa - missäpä muuallakaan kuin Vaahterapolussa ja Jorissa. Matikan ope, tiukkistätinä tunnettu Liisa, loi minuun välillä murhaavan katseen pyöreiden silmälasiensa yli. Keski-iän paikkeilla oleva nainen seisoi nahkaisine saappaineen ja nutturalle laittettuine hiuksineen keskellä luokkahuonetta ja katsoi milloin kutakin oppilasta tiukalla katseellaan, jolloin kukaan ei uskaltanut edes inahtaa. Liisa olisi voitu erottaa, mutta ei siihen mitään varsinaista syytä ollut, muuta kuin että Liisa vain oli normaalia määrätietoisempi ja tiukempi tapaus. Rehtorin mielestä Liisalla oli niin hyvät opetusmedotit, ettei häntä kehdannut erottaa, vaikka oppilaat protestoivatkin asiaa. Vihdoin koulun kello soi koulupäivän päättymisen merkiksi. Liisa kirjoittaa taululle harakanvarpain läksyt ja suu tiukkana viivana toivottaa meille viikonloput. Vähin äänin oppilaat purkautuvat käytävälle, jossa alkaa pälinä ja pulina, kun matikan tunnilla ei saanut sanoa sanan sanaa. Pikaisesti käväisen kaapillani, pakkaan laukkuni ja harpon ulos oppilaslauman mukana. Oppilaita on parisen sataa yläasteen puolella, joten käytävillä on hieman tungosta. Onnistun pujottelemaan oppilaiden välistä ja pääsen vanhan ajokkini luo. Pyörä ei ole uusinta mallistoa, eikä sen pinta kiillä uutuuttaan. Nykyajan slangilla pyörää voisi sanoa mummopyöräksi, olihan siinä kori ja runko oli kaareva. Väriltään se oli kulahtaneen sininen. Avasin pyörän ja loikkasin satulaan. Vinhaa vauhtia poljin Vaahterapolun tallipihaan. Syksy oli jo saapunut, sillä lehdet olivat muuttaneet väriään ruskaväreihin ja taivasta peitti paksu, harmaa pilvipeite. Päivällä oli ripsinyt hieman vettä ja hiekkatiehen oli muodostunut muutama pikku lätäkkö. Loikkasin alas pyörän satulasta ja asetin pyörän nojaamaan Vaahterapolun tallin seinää vasten. Lukitsin pyörän ja kipitin sisälle hakemaan Jorin riimun ja riimunnarun. Lompsin pihatolle, jossa huomasin olevan vain kolme heppaa - Jori, Salla ja Damon. Ponit söivät sulassa sovussa samasta heinäkasasta, mutta silti huomasi, että Salla oli lauman johtajan roolissa. Joku tyttö tutki aitoja pihaton perällä. - Mitä sä teet? Kysyin, kun saavuin tytön luo. - Eetu on karannut, tyttö vastasi. - Tästä se on mennyt, hän jatkoi osoittaen rikkipoljettua aitaa, joka oli laitettu väliaikaisesti kiinni ketjuilla. - Noin tanakkaa aitaa se ei kyllä itse saa rikki... Tuumin ääneen. - No, ei kai tässä auta muu kuin lähteä ponin perään, tyttö sanoi huokaisten. - Mun nimi on muuten Jonna. Nyökkäsin. Lähdimme yhteistuumin etsimään Eetua, sillä Milalla tai muullakaan ei ollut aikaa etsiä poninpahasta. Kävelimme hetken aikaa, kunnes näimme maassa kavionjälkiä. Ei vain kavionjälkiä, vaan myös ihmisen jälkiä. - Ovatkohan nuo Eetun jälkiä? Jonna tuumi. - Tuoreilta ne ainakin vaikuttaa, vastasin. - Ja koko täsmää. - Mutta kenen nuo jäljet ovat? Jonna ihmetteli katsoen pohtivasti ihmisen jalanjälkiä. - Koosta päätellen miehen, hihkaisin ja tunsin itseni oikeaksi salapoliisiksi. - Melko kinkkistä... Jonna huokaisi. Jatkoimme matkaa seuraten kavionjälkiä. Matka tuntui toivottomalta, mutta pian saavuimme pellolle, jonka laidalla nökötti aution oloinen rakennus. Menimme tutkimaan asiaa. Kurkistimme puuhökkelin sameista ikkunoista sisään. Näin kaksi miestä - ja Eetun! Koitimme kuunnella, mitä miehet puhuivat. - Olisit ottanut sen kiltin näköisen pystyharjakkaan, toinen, huomattavasti hoikempi mies ärähti. - Näin erikoisen värisestä ponista saa taatusti tuplahinnan, tanakampi yksilö nauroi. Kaksikolla oli tietokone, jossa oltiin tekemässä ilmoitusta tori.fi:hin. - Voiko noi oikeesti olla noin tomppeleita? Jonna tirskui. En voinut olla nauramatta. Matkasimme reippaasti takaisin Vaahterapolkuun ja kerroimme asiasta Milalle. Milakin oli nauruun kuolemaisillaan. Mila soitti kuitenkin poliisille ja ilmoitti asiasta. - Eetu on varmaan tuota pikaa tallilla, Mila sanoi lopetettuaan puhelun. - Hyvä, Jonna sanoi helpottuneena. - Mennään katsomaan, minkälainen myynti-ilmoitus Eetusta on tehty! Hihkaisin ja tuota pikaa olimme koneella etsimässä ilmoitusta Eetusta. - Tuossa! Huudahdin ja klikkasin linkin auki. - Hyvin ystävällinen ja kiltti, söpö pikkuponi lapsille, Jonna luki ääneen. - Hih, Eetu on kyllä kaikkea muuta kuin sitä! Mila tirskui ja pian koko huone täyttyi hysteerisellä naurulla. - Nyt olisi aika mennä hoitamaan Jori, tokaisin ja riimu ja riimunnaru mukanani talsin pihatolle Joria hakemaan. Markus oli korjaamassa aitaa. Kerroin koko jutun Eetusta. - Aika kahelilta kuulostaa, Markus tokaisi. - Jep! Naurahdin ja talutin Jorin talliin. Vuonis saisi nyt tuplaharjauksen! Elisabethps. Sain jonkun ihmeen vimman kirjoittaa tarinan Eetun etsimisestä, joten toivottavasti ei haittaa vaikka tarinassa ei ollutkaan Jori pääosassa // Siirrän tämän yleiseen tallipäiväkirjaan, Jorin hoitokerraksi en tätä laske tosiaan koska Eetu oli pääosassa
|
|
|
Post by Petra on Sept 22, 2013 21:41:18 GMT 2
// *kääntää pissismoden päälle* Maanantai 23.9.2013 Linda JokiKietaisin mustat, tuuheat hiukseni sivulle ponnarille ja suu raollaan pistin vielä kerroksen ripsiväriä ripsiini. Ylläni olivat farkkuratsastushousut - vaikken ratsastamaan menisikään - ja kirkkaankeltainen toppi, jonka päällä oli muotojani imarteleva tallitakki ja jaloissa olivat upouudet ratsastussaappaat. Olin saanut isältäni lainaksi hieman rahaa, sillä pappa betalar, joten olin päässyt laittamaan rahat uusiin kenkiin, vanhat kun alkoivat olla törkeän kauheassa kunnossa - alkaisin vielä näyttää samalta kuin ne resupekat tallilla! Suurin osa kulki ilman meikkiä eikä puhettakaan siisteistä ja ehjistä vaatteista - suurimmalla osalla oli ties mitä sonta- ja kuraläikkiäkin ... Hyh. Eivätkä varsinkaan tytöt ajatelleet, miltä he näyttivät hiki- ja p*skakerroksen kanssa salskeiden tallipoikien silmissä?! No, ainakin saisin huomion itseeni olemalla yltiöpäisen upea ja huoliteltu - kuten aina. Matka tallille kävi kätevästi isän kyydissä ja hyppäsin vilkutellen auton kyydistä aurinkoiselle tallipihalle. Viileä tuuli reipotteli hiuksiani, mutta tarpeeksi suuri kerros lakkaa piti ne siistinä. Sipsuttelin taukohuoneeseen ja vilkaisin ilmoitustaulua. Uusi ilmoitus poimi silmäni välittömästi ja menin lähemmäs. Tutkailin papereita, jossa Mila vinkui apulaisten perään ja mietiskelin hetken. Kyllähän suuren maailman julkimotkin antoivat apuja köyhille ja muuten alempiarvoisille, joten miksi en minäkin? Otin kynän siroon käteeni ja tutkailin listoja. Minua kiinnosti ne lajit, joihin voisi ilmaantua kilpailujoiden veljiä ja muita vastaavia, mutta talutusratsastus oli jo täynnä. Etsin hetken Petran nimeä, mutta huomatessani, että tyttö oli niinkin typerässä toimessa kuin ottamassa ilmoittautumisia vastaan ja opastamassa, menetin intoni Petran jahtaamiusesta - come on, ei ilmoittautumiseen tulisi söpöjä veljiä ja tallipoikia enkä varmasti menisi rämpimään johonkin suohon maastokisoissa, joten kioski olisi paras ... Varsinkin jos laittaisi hieman avonaisemman topin ja farkkushortsit ja vähän kumartelisi ja oikein kurkottaisi poikien edessä jotain herkullista patukkaa... Virnuilin itsekseni, lisäten nimeni kaikkiin kioskeihin. Katselin samalla, keitä muita oli tulossa kioskeille ja naamani venähti, kun Juliakin oli tunkenut minun kioskilleni ... Toisaalta saisin kiusata blondia, joten mikäs siinä. Heilautin hiuksiani ja menin ylväästi istumaan sohvalle pyyhkäistyäni istumapaikkaa ensin kädelläni ja häädettyäni innokkaan, kurajalkaisen karvakasarakin pois jaloistani. Istahdin sievästi sohvalle, vilkuillen samalla, kun huoneessa olleet tallitytöt resuisine vaatteineen pinkoivat katsomaan, minne olin ilmoittautunut. Totta kai nuo halusivat minun kanssani samo--- mitä? pyyhkikö joku nimensä pois minun nimeäni ennen? Hmph ... Niinpä tietenkin, tyttörukka pelkäsi vain, että veisin - niinkuin tulisi tapahtumaankin - kaiken huomion ja hän jäisi varjoon. Kuinka noloa se olisikaan. Suunnittelin jo mielessäni shoppailureissua, jotta voisin hakea hyviä vaatteita kioskille myyjäksi. Jonkin ajan kuluttua nousin ja lähdin rivakasti kävelemään tuntihevosten puolelle. Hevoset olivat tunnilla ja pihalla, joten hieman harmistuneena kipittelin pihalle tutkailemaan hevosia. Olivathan kaikki söpöjä, mutta musta tamma oli ehdottomasti suosikkini. Taisipa tuo friisiläinen rodultaan olla ... Olin nähnyt jonkun ratsastavan tuota uljasta mustaa ja olin rakastunut sen eleganttiuteen ja toivoinkin, että saisin manguttua luvan mennä sen kanssa hieman ja näyttää, mite hevosia oikeasti ratsastettiin - tallin amatöörit kun eivät sitä selvästikään osanneet. Pienen kierrokseni jälkeen soitin isäni hakemaan minut kotiin, sillä hierontani olisi tunnin päästä. Hyppäsin hopeisen auton kyytiin ja lähdin kohti vakiokaunushoitolaani, haroen samalla latistuneita hiuksiani. Kaikkea se talli teki, sai jopa hiukseni huonoiksi! // Mä nauroin -Mila-
|
|
|
Post by Mila on Sept 24, 2013 11:47:09 GMT 2
24.09.2013 Kylymä aamu!
Läimäsen herätyskellon kiinni ja nousen makeasti haukotellen ylös. Joonas kuorsasi täyttä häkää vieressä eikä ilmeisesti herännyt rääkyvään herätyskelloon... Onnellinen sai vielä nukkua pari tuntia ennen töihin lähtöä. Wienna ja Tohelo nukkuivat lattialle heitetyn päiväpeiton päällä vierekkäin ja hieman raottivat silmiään, kun kömmin ylös lämpimän peiton alta. Lattia tuntui todella kylmältä ja hytisin vilusta. Hyrrrrhhh. Raahustin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan sekä söin parit leivät. Kurkkasin ikkunasta ulos ja pistin merkille, että autojen ikkunat olivat jäässä. Hyi! Nytkö se talvi jo tulee? Hörpin kahvit nopeasti, vedin tallikamppeet niskaan ja pipon visusti päähän. - Pissalle siitä molemmat, haukottelin karvaisille kavereilleni, jotka olivat jopa päässeet ylös "pesästään". Tohelo luikki samantein vessaan omalle hiekkalaatikolleen. Ilmeisesti kissa oli päättänyt ettei se ulos lähde tarpeilleen. Wienna luikahti oven raosta ulos samantein kun oven aukaisen. Hieman koirakin säikähti jäätävää ilmastoa, mutta hetken ilmaa haisteltuaan kipaisi talon nurkalle pisulle. Itse kipitin tallipihan poikki tallille ja aukaisin taukohuoneen oven, josta suuntasin kulkuni yksityisten puolelle.
Hevoset hörähtelivät iloisesti minut nähdessään ja jaoin niille aamukaurat ennen kuin siirryin tuntihevosten puolelle. Hain kaurakärryt rehuvaraston puolella ja työnsin ne tallin puolelle. Riimi tunki päätään käytävän puolelle ja paukutti kärsimättömästi jalallaan karsinan ovea. - Lopeta! komensin potilasta. - Sä et väkirehua vieläkään saa! Kimo ruuna pärskähti tyytymättömästi ja siirtyi heiniensä pariin. Deisi makasi vielä pitkin pituuttaan karsinan pohjalla, mutta kömpi nopeasti pystyyn, kun sen rehukaukaloon tiputin aamuappeet. Tai no, nopeasti ja nopeasti. Ei se shire mitenkään ketterästi pystyyn pompi... Muut hevoset odottivat enemmän tai vähemmän kärsimättömästi aamuruokaansa, mutta ei aikaakaan kun tallin täytti syömisen äänet.
Kun tuntihevoset olivat aamuruokansa saaneet, menin viemään tarhoille heiniä ja ruokkimaan pihaton porukan, jonka jälkeen lähdin viemään yksityisiä pihalle. Amador oli taas hieman villihköllä tuulella eikä olisi jaksanut minun tahtiin kävellä tarhoille, joten sain ponille muutaman kerran muistuttaa, että kumpi se pomo olikaan. Ren näytti nyrpeää naamaa, kun karsinaan astelin, mutten antanut sen häiritä. Ilmeisesti tammalla oli taas sellainen päivä ettei kukaan tai mikään kiinnostanut. Koska koulut olivat alkaneet, myös puolihoidossa olevat hevoset piti kärrätä pihalle. Omistajat kun eivät niitä ehtineet pihalle viemään aamulla. Yksityisten ollessa jo pihalla, oli taas tuntsareiden vuoro. Laiskotti, joten otin yleensä kaksi hevosta talutukseen. Se joko onnistui tai sitten ei, mutta vihdoin ja viimein kaikki hevoset olivat tarhoissaan - paitsi Riimi.
Aurinko alkoi pikkuhiljaa lämmittämään ilmaa, mutta ei tosiaankaan niin lämpimästi kuin kesäisin. Ilmaa viilensi myös navakasti riehuva tuuli. Muutaman kerran sain pyyhkäistä naamalle lätsähtäneen puun lehden pois silmiltä... Yööökk! Kesä, tule takaisin!
Karsinat siivosin ennätysnopeaa ja jäin odottelemaan eläinlääkäriä. Laitoin Kivihakaan ja Kaihorantaan viestiä josko joku vois minun hevoset ruokkia sekä hoitaa, sillä tänään en ehtisi minnekkään täältä Vaahterapolusta.
Selailin nettiä ja siivoilin kaaoksen vallassa olevaa taukohuonetta ajankuluksi. Kello läheni yhtätoista ja Sarikin pyyhälsi paikalle tukkaputkella. - Moikka! - Mooi, haukottelin. - Lähdetäänkös viemään samantein heiniä tarhoille? - Joo, toki, Sari nyökytteli ja säntäsi melkein samantein rehuvaraston puolelle. Sillähän näytti virtaa olevan... Sari nakkeli heiniä mönkijän peräkärryyn iloisesti hyräillen ja minä nuokuin mönkijän kuskin paikalla. Että voi ihmistä väsyttää... Kun heinät olivat kyydissä, lähdimme tarhoille nakkelemaan heinät hevosille. - Vietkö sinä vedet niin minä otan tuon Tuikun sisälle? kysyin Sarilta joka lupasi tehdä sen. Tuikkuhan ei tietenkään heti kiinni antanut, vaan pyyhälsi pitkin tarhaa juoksuttaen minua ympäriinsä. Pari kertaa oli saappaani jäädä kiinni vesisateen vuoksi löllöksi menneen tarhanpohjan takia... Pyllystä nämäkin.
Kun Tuikun sain loppujen lopuksi karsinaansa, eläinlääkärin auto kaarsi pihaan. - Huomenta päivää! Sirpa-niminen nainen huikkasi tullessaan sisään talliin. - Huomenta huomenta, vastasin. - Missäs ne minun asiakkaani ovat? Katotaanko ensin se kaviokuumepotilas? Nyökkäsin ja otin Riimin käytävälle. Eläinlääkäri tutki Riimin paperit ja jalan huolella. - Kyllä se on jo paranemaan päin, ilmeisesti tuo erilainen kengitys on auttanut... Annan nyt kuitenkin vielä tätä kipulääkettä ja karsinalepoa suosittelen ainakin tämän kuun loppuun. Tulen sitten lokakuun alussa taas käymään niin katsotaan miten sitten on asian laita. Mutta huoli pois, ei tää kovin vakavalta vaikuta, joten eiköhän tämä tästä selviä. Tietenkin uusiutuminen on aina mahdollista, joten sen verran kannattaa pitää silmällä... Nyökkäilin kuunnellessani Sirpan diagnoosia. Saattoihan siinä käydä niinkin ettei Riimi tuosta toivu vaan kaviokuume vain uusiutuisi koko ajan. Ja koska hoidot tulisivat maksamaan mammonia loppupeleissä niin... Mutta kuten Sirpa sanoi, selviäminen on hyvin todennäköistä. - Otetaampas sitten se tammaneiti, Sirpa sanoi, kun Sari talutti Riimin karsinaansa.
Tuikku ei ollut yhtään yhteistyöhaluinen. Se pyöri ja hyöri eikä ultraamisesta meinannut tulla mitään ennen kuin Sirpa tamman rauhoitti. Sitten tamma kyllä seisoi paikoillaan humalaisen näköisenä. - Juu-u... Tiineenä tämä on edelleen... Hetkinen... - Apua, ei kai siellä oo joku hullusti? - Hullusti ja hullusti... Miten sen nyt ottaa... Sirpa mutisi. - Katsos siitä monitorista... Siinä on sikiö... Ja näetkös, siinä on toinen! - TOINEN?! - Kaksoset, kyllä, Sirpa sanoi. - Ihanaa! Sari hihkaisi iloisesti. - Kaksi Tuikku-Junioria! - Kaksoisvarsat ovat aika harvinaisia, mutta kyllä niitäkin tietenkin näkee. Harvoin ne molemmat selviää... Sirpa kertoi ja Sarin ilme venähti heti. - Mutta toki on tapauksia joissa molemmat ovat edelleen hengissä. - Vikahan on kans kaksonen, sanoin Sarille. - Ei ku niin onkin! Sari muisti. - Sehän on Petran tamman varsa! - Ja molemmat varsat hengissä? Sirpa kysyi. - Kyllä minun tietääkseni. Emälle tosin ei käynyt niin hyvin... - Niin, sekin on paljon mahdollista ettei emä siitä selviä. Koska tää tiineys on jo edennyt sen verran pitkälle ettei toista voi täältä "poistaa" niin meidän on otettava riski, Sirpa kertoi pakatessaan tavaroita. Huokaisin. Että näiden hevosten kanssa oli välillä yhtä arpapeliä tää elämä... Miten se viimekertainen eläinlääkäri ei hoksannut että siellä oli kaksi sikiöö? Noh, eipä tässä auttanu muu kuin pitää peukkuja niin Riimin ja Tuikun kuin varsojenkin puolesta.
Sirpan puhelin pirahti soimaan juuri kun olimme istahtamassa kahvipöydän ääreen. - Tulen heti! Sirpa ilmoitti ja pomppasi pystyyn. - Kahvit jää nyt välistä, lehmällä poikimahalvaus... Jäimme Sarin kanssa kahden hörppimään kahvia. - Kaksi varsaa... Huh huh, Sari mumisi. - Sanoppa muuta, mihin minä näiden elukoiden kanssa oikein joudun? huokaisin ja samassa Tohelo rynni sisään hiiren raato suussa. - Hyi Tohelo! Pois se täältä! Oli se tuokin katti yks tappokone... Ihan hyvä vain.
|
|
|
Post by Mila on Oct 7, 2013 13:26:43 GMT 2
07.10.2013 Hyviä uutisia ja uusia tuttavuuksia MarkusEläinlääkäri tutkaili Riimin jalkoja ja myhäili tyytyväisen näköisenä. Me Milan kanssa seisoimme ruunan vieressä pitäen peukkuja hyvien uutisten puolesta. Sarilla oli jonkinsortin lääkärikammo, joten hän oli suosiolla lähtenyt Celinen kanssa kävelyretkelle maastoon. Milan jännitys näkyi jo kauas, ei kai sen kynsistä ollut kohta mitään jälellä ku tämä järsi niitä koko ajan. Tökkäsin veljeni avokkia kylkeen ja nykäisin tämän käden pois suun edestä. - Lopeta, ällöttävää. - Itse olet, Mila sihahti ja tunki kädet taskuihinsa mulkoillen minua vihaisesti. Lekuritäti lopetti minuun päin pyllistelynsä ja nousi seisomaan kunnolla. Harmi... Keski-ikäiseksi eukoksi sillä oli ihan jees takamus. - Noh? Mila uteli. - Kyllä sen kanssa voi jo kevyen liikutuksen aloittaa, eläinlääkäri hymyili rohkaisevasti. - Hyvä, hymyilin leveästi ja taputin "ruunaani" kaulalle rohkaisevasti. Riimi pärskähti ja haukotteli makeasti. Ilmeisesti sitä alkoi jo kyllästyttämään tää paikoillaan nököttäminen. - Oikeastaan, mä vähän luulen että se ei laittais yhtään pahakseen jos pääsisi tarhaan hetkeksi, eläinlääkäri vinkkasi.
Ai että pistikö pahakseen? Hyvä että ehdin sitä riimunnarusta irti päättää kun jätkä lähti villisti pukitellen säntäilemään pitkin tarhaansa. Nappi ihan säikähti Riimin paikalle pamahtamista ja juoksi minun luo "turvaan". Olihan se saanut nauttia yksin tarhailusta melkein kuukauden ja nyt yhtäkkiä tuo valkoinen hevonen pilasi sen rauhan. Rapsuttelin Napin otsaa ja katselin ruunan menoa. Välillä se ravaili rauhallisesti aidan vieruksia pitkin hirnuen kovaäänisesti. "Kattokaa nyt! Mäkin pääsin ulos! HAHAA!" Välillä taas mentiin sellaista pukkilaukkaa että pelkäsin sen jo lentävän nurin ja telovan kaikki jalkansa. Pian Nappikin selvisi "järkytyksestään" ja lähti tarhakaverinsa pelleilyyn mukaan. Tammakaan ei tänään menisi tunneille, joten parivaljakko sai rauhassa telmiä menemään. - Älkää satuttako toisianne, huikkasin nujuaville kaakeille ja lähdin sitten hakemaan ensimmäiselle tunnille meneviä hevosia sisälle.
Kun sain ensimmäiselle tunnille menevät hevoset sisälle, Mila kutsui minut taukohuoneeseen. Lukitsin Fellan karsinan kunnolla ja lampsin sitten suorin tein taukohuoneeseen, jossa istuivat Sarin, Helenan ja Milan lisäksi joku aivan uppo-outo tyttö. - Markus, tässä on Milja, Milja tässä on meidän apinanpoikasemme Markus, Mila esitteli minut jollekin ihan näpsäkän näköiselle emännälle. - Päiiiväää, sanoin ja ojensin käteni nuorelle naiselle, joka tarttui siihen leveästi hymyillen. - Terve! Minä oon Milja. Me olemme ilmeisesti sitten työkavereita tästä lähtien? Milja sanoi reippaasti ja vatkasi kättä tiukin ottein. - Ai... Jahas, sanoin hieman hämilläni. Ei Mila ollut puhunut mitään uudesta työntekijästä. Mutta mikäs siinä, kyllähän ton näköisen naikkosen kanssa mielellään töitä tekisi... - Nyt kun sitten saatiin taas lisää työvoimaa, niin työvuorotkin menevät uusiksi, Mila selitti ja otti esiin kalenterinsa, jonka sivujen välistä tursusi ties minkälaista lippusta ja lappusta. - Tietääkö se mulle siis vapaapäiviä? innostuin ja menin kurkkimaan Milan olan yli tämän suunnitelmia tulevista työvuoroista. - Meneppä nyt siitä! Mila ärähti ja törkkäsi minua kauemmas. Helena luikahti pois paikalta avittamaan tuntilaisia hevosten laitossa ja me muut jäimme kuulemaan Milan tuomion tulevista työvuoroista. - Okei, maanantait menevät niin kuin tähänkin asti et Sari on aamutallissa ja Markus päivä... Milja tulee minun tilalle iltatalliin. Tiistaina minä oon aamussa, Isabella päivässä ja Sari illassa. - Eli mulla on tiistai vapaata? varmistin. - Sulla on tiistai vapaata... - Jes! - Keskityppä nyt! Keskiviikkona Markus aamussa, Milja päivässä ja minä illassa. Torstaina Isabella aamussa, Sari päivässä ja Markus illassa. Perjantaina Milja aamussa, minä tuun kymmeneksi ja Isabella iltaan... Lauantaina sama kun maanantaina eli Sari, Markus ja Milja ja sunnuntaina Milja tulee aamuun ja minä teen loppupäivän. Laitan tän lapun vielä tohon ilmotustaululle. - Kuulostaa hyvältä, Milja tuumasi tomerana. - Hyvä... Mun pitää nyt lähteä käymään Kivihaassa sekä Kaihorannassa, joten Markus, sä saat toimia Miljan opastajana tämän päivän, mä tuun viimeistään kuudeksi takaisin näyttämään Miljalle miten iltatalli hoidetaan... Ja Markus... - Niin? - Ole kunnolla tai mä väännän sulta niskat nurin! - Minähän olen aina kunnolla!
- Pääsenkö Mila sun kyydissä kylälle? Sari kysäisi ja Mila vastasi myöntävästi. Parivaljakko paineli melkein samantein pihalle ja me jäimme Miljan kanssa kahdestaan. - Haluatko jonkun tutustumiskierroksen? kysäisin. - Mikä ettei, Milja sanoi reippaasti. - Talli me kerettiinkin käydä Milan kanssa jo läpi... - Okei... Tule, mennään, sanoin ja ritarillisesti tarjosin Miljalle kättäni, mutta nainen vain purskahti nauruun ja läppäsi käteni pois. - Turha leikkiä ritaria, mä oon kuullu susta jo vaikka ja mitä, Milja hihitti ja lähti tallin puolelle. Höh. Ei sitten. Lähdin kierrättämään Miljaa ympäri tallipihaa. Kun pihatto, maneesi, kenttä, lantala ja muut olivat käyneet tutuiksi, menimme tarhoille hakemaan seuraavaa "lastia" hevosia sisälle. Törmäsimme matkalla Larissaan, joka katsoi minua hieman kummissaan. - Moi muru, sanoin ja läimäytin märän suukon tämän poskelle. - Moi... Larissa mutisi ja vilkuili meitä. - Tässä on Milja, alotti tänään työt täällä, kerroin ja esittelin tytöt toisilleen. - Ai, mä oon Larissa, omistan ton Edin ja hoidan Riimiä, Larissa hymyili leveästi. - Sä oot siis se Larissa joka sai ton Markuksen kesytettyä? Milja purskahti nauruun. - On kunnia tavata. Olen kuullut niin paljon juttua tosta sun ukostas että ei ois heti voinu uskoa että joku sen saa rauhoittumaan. Larissakin räjähti nauruun ja tytöt jäivät pälättämään niitä näitä. Ei kai niistä heti voinut ystäviä tulla?! Ilmeisesti.... - Tota, meillä olis hommia, mutisin. - Mä autan... Ketkä menee seukki tunnille? Larissa lupautui. - Jori, Didi, Anna, Villa ja Ynni... vastasin.
Loppupäivä kuluikin hevosia sisälle raahatessa. Milja oppi nopeasti hevosten nimet ja tuli toimeen jokaisen vastaantulijan kanssa. - Me Helenan kanssa sovittiinkin jo et saan pitää tunteja aina sillon tällöin, Milja kertoi iloisesti. - Uskaltaako Markus tulla mun tunnille? - Miksen uskaltais? Et kai sä nyt kovin kamala voi olla? - Se jää nähtäväks... Milja iski silmää. - Oliks toi haaste? - Kenties... - Challenge Accepted! Mihin voin ilmottautua?!
|
|
|
Post by Mila on Oct 13, 2013 14:48:53 GMT 2
13.10.2013 hyvästejä, sähkökatkoja ja sikailua (Mila)
– Sinne lähtivät, totesin Miljalle ja Annikalle, kun hevostraileri starttasi Moona kyydissään kohti lentokenttää ja Englannin maita. Moona oli saanut roolin eräästä elokuvasta ja nyt tammaneiti lähti Sarin kanssa kuvausmatkalle pariksi kuukaudeksi. Annika nieleskeli kyyneliään ja hieman suretti hänen puolestaan. – Hei, Moona kyllä tulee takaisin, lohdutin tyttöä, joka oli nyt joutunut luopumaan rakkaasta hoitoponistaan hetkeksi. Olin luvannut kyllä Annikalle, että hän saisi tulla kyllä muutenkin auttelemaan tallille muiden hevosten kanssa. Apu oli muutenkin aina tarpeen… Kova myrskytuuli pyyhkäisi tallipihan poikki heitellen puiden lehtiä sinne tänne. Koko aamun oli tuullut hullun lailla ja hevosia ulos viedessä pari kertaa olin saanut kopukoita pidätellä urakalla kun ne olivat säikkyneet maahan kaatuneita haravia tai puista lenteleviä oksia. – Persetti mikä ilma, mutisin ja kiiruhdin äkkiä tallin lämpöön tytöt vanavedessä. Onneksi ei kuitenkaan vettä satanut, mikä oli vain plussaa! Tartuin kottikärryihin ja talikkoon jatkaen karsinoiden siivousta. Annika säntäsi heti Moonan karsinalle siivoamaan hoidokkinsa karsinaa ja Milja suuntasi kulkunsa yksäreiden puolelle. Talliradio pauhasi iloiseen tahtiin ja pian oli karsinat puhtaina. – Mite ois kahvitauko? huikkasin Miljalle, joka järjesteli parhaillaan satulahuonetta. – Käy! – Mä voisin ottaa kaakaota jos on, Annika mutisi hiljaa. – Hmm. Mä en tiedä onko meillä, mut mä käyn katsoon talolta josko sieltä löytyis kaakaojauhetta, sanoin tomerana ja lähdinkin siltä istumalta hakemaan tytölle kaakaojauhetta. Milja jäi keittelemään kahvit valmiiksi. Joonas kuorsasi isoon ääneen makuuhuoneessa, kun kävin kaakaota hakemassa keittiöstä. Tohelo nukkui selällään isäntänsä kainalossa ja Wienna tuhisi lattiamatolla. Eipä näyttänyt noillakaan elukoilla kiire olevan pihalle. Nappasin kaakopaketin sekä pullapussin matkaani ja säntäsin kohti tallia. Pihaton porukka seisoi tiiviissä kasassa latonsa oviaukossa ja Eetu jopa hirnahti iloisesti minut nähdessään. – Menkää sinne sisälle älkääkä siinä oviaukossa seiskö, pöhköt, huikkasin nelikolle. Tullessani taukohuoneeseen, Milja ja Annika seisoivat hämmästyneen näköisinä kahvinkeittimen ääressä. – Sähköt meni, Milja sanoi. – Täh? Eikä menny! älähdin ja varmuuden vuoksi kokeilin valokatkaisijasta tulisiko valot. Ei tullut ei. – No voi änkeröinen, kerkesitkö ees sitä kahvia keittää? – No e! – Kaippa ne kohta takaisin tulee… Varmaan joku puu kaatunut langoille. En kyllä yhtään ihmettelis kun tämmöinen myrsky. Ei siis saatu kahvia, vaan tyydyttiin kylmään kaakaoon sekä pulliin. – Pistin Lucasta aamusella myynti-ilmoituksen nettiin, kerroin kaksikolle, jotka mussuttivat pulliaan ja hörppivät välillä juomaansa. – Niinkö? Milja ihmetteli. – Luca on ihana, Annika totesi. – Ethän myy Moonaa? – En minä Moonaa oo myymässä, naurahdin. Siitä ponista en ihan helpolla luopuisi! Annika pyyhkäisi kaakaoviiksensä pois ja röyhtäisi komeasti. Hieman tytölle nousi puna poskille kun tajusi ”kömmähdyksensä”, mutta minä ja Milja vain purskahdimme nauruun. – Ei meillä tarvi hienostella, sanoin hoitajalle ja röyhtäisin itsekin kovaan ääneen. Pian koko kolmikko oikein tahallaan väänsivät röyhtäyksiä ja nauru raikasi varmaan koko tienoon yli. Joonas kömpi taukohuoneeseen tukka pystyssä ja katsoi meitä hämmästyneenä. – Mitä sikoja täällä on? Joonas mutisi haukotellen. – Ihme kun ei sonta haise… - Ei me olla vielä päästy siihen asti, Milja virnisti. – Just… Tännekkään ei vissiin tuu sähköjä? Joonas huokaisi ja räpsytteli valokatkaisijaa. – Tarviin kahvia, HETI! – Ei tuu ei. – Oliskohan huoltsikalla sähköt, Joonas mutisi ja rojahti sohvalle makaamaan. – Käy katsoon, sanoin ukolle hymyillen. – Tai ota tästä kaakaota. – Eiii, tarviin kahviaaaaa, Joonas kitisi. – No mene kattoon onko siellä ABC:llä sitä kahvia, naurahdin ja heitin miestä tyynyllä päähän. – Loppuis tuo kitinä ainaki. Annika nyki minua hihasta ja kuiskasi korvaani: ”- Voisikohan Joonas viedä mut samalla kotiin? Mä asun siinä ABC:n vieressä.” – Joonas, vie samalla Annika kotiin, jooko? pyysin avomieheltäni joka kitisi edelleen aamukahvinsa perään. – Sopii, lähdetään nyt samantein, Joonas sanoi. Annika lähti Joonaksen kanssa ulos ja me jäimme Miljan kanssa ihmettelemään maailmanmenoja. – On muuten hyvä että on puuaidat tarhoissa, Milja mutisi. – Vois muuten olla luvassa hevosten metsästystä, kun ne huomaisivat ettei aidassa ole sähköjä. – Huh! Niimpä! Ei nyt oikein jaksais tuolla myrskyssä olla jahtaamassa yhtään kaviokasta. Ei kun perskeles... Lucan ja Villan aidassa muuten on yks sähkölankakohta kun se oli vähän rempallaan... No, toivottavasti eivät karkaa. Sähköt räpsivät päälle ja pois päältä koko päivän. Ja eiköhän Luca ja Villa lopulta hoksanneet heikon kohdan aidasta ja siinä sitä sitten vierähti hyvä tovi että saatiin kopukat kiinni. Onneksi Rosanna ja Amanda sattuivat paikalle ja pyydystivät karkurit. Jos olisin yksin ollut niin hevoset varmaan viilettäisivät pitkin peltoja vielä keskiviikkonakin...
|
|