|
Post by Mila on Jan 1, 2016 16:13:01 GMT 2
Yhteinen tallipäiväkirja (lukeminen omalla vastuulla!)
Tänne voi kirjoittaa niin yksityisten omistajat, hoitajat, työntekijät ja satunnaiset vierailijat päivästään Vaahterapolussa.
Huom. Näitä ei lasketa kuukauden hoitomerkinnöiksi / vuokranmaksuiksi!
|
|
|
Post by Jonna on Jan 1, 2016 16:47:32 GMT 2
06.01.2015, Tujua liikuttamassa
Julia oli eilen illalla laittanut viestiä, ettei kerkeäisi huomenna liikuttamaan Tujua. Aluksi hän oli kysellyt muiltakin, mutta päätynyt sitten kysymään minulta kun kovin moni ei innokkaana suokkiruunaa ollut lähdössä ratsastamaan. Toki lupasin Tujun liikuttaa, sillä olin muutenkin suunnitellut meneväni tallille Eetua moikkaamaan. Olin tullut Vaahtikseen jo kukonlaulun aikaan ( lue: kolmelta iltapäivällä ) ja käynyt Eetun kanssa maastossa, nyt oli vuorossa Tuju. Ruuna oli vielä tarhassa, sillä tänään sitä ei oltu merkitty yhdellekään tunnille. Tarkistin laitumen missä ruuna tarhasi, jonka jälkeen lähdin hakemaan Tujua sisälle. Otettuani sähköt pois päältä, marssin Kakrun ja Tujun tarhalle. - Tujuuu! huhuilin jo kauempaa, mutta poika ei korvaansa letkauttanut. En ollenkaan tiennyt miten tämä heppa käyttäytyy missäkin tilanteessa, joten koko matkan Tujun luo kutsuin sitä nimeltä. Kakru olisi mielelläänkin tullut sisälle, mutta ei tässä tilanteessa ollut kaipaamani hevonen. - Tule tänne, hiiienosti... Ei, Tuju! Olin jo saada pojan kiinni, kun se päättikin lähteä hölkkäämään ympäri aitausta. Huokaisin ja silittelin hetken kiltisti seisoskelevaa Kakrua. Tajusin myös rapistella vanhaa karkkipaperia taskussa, jolloin suokki selvästikin luuli minun jakavan tarhakaverilleen herkkuja. Kiinnostunut Tuju käveli luoksemme, jolloin nappasin päitsistä ja kiinnitin narun. - Hyvä, nyt talliin, sanon ja taputan kaulalle. Kun olin saanut ruunan oikeaan karsinaan, hain nopeasti pakin ja aloitin varustamisen. Ulkona oli viileä mutta kuiva ilma, joten karvaa ei kauaa tarvinnut harjata. Kavioiden puhdistuksessa Tuju meinasi vähän kiusata pienempäänsä antamalla koko painoin minulle, mutta ihan kunnialla siitäkin selvittiin. Seuraavaksi puhdistin jännesuojat ja laitoin ne etujalkoihin. - Moi! Jannica huikkasi kävellessään karsinan ohitse. - Moi, tulitko liikuttaa Villan? kysyin ja kävelin samalla varustehuoneeseen napatakseni satulan. Samalla matkalla otin suitsekin mukaani. - Joo. Mites sä oot Tujun karsinassa, etkä paapomassa Eetua? tyttö naurahti ja tuli karsinanovelle katsomaan. - Julia pyys liikuttamaan tän, saa nähdä mitä tästä tulee, puhisen nostaessani satulan Tujun selkään. Ruuna luimi loukkaantuneena ja yritti pari kertaa tallata jaloilleni, jolloin lisäsin: - Julia sano et tää on kiltti varustaessa. Joko Tuju tekee tän tahallaan mulle, tai ymmärsin sen viestin väärin! Jannica naurahti ja kysyi: - Meettekö maneesille? Voitas tulla teidän seuraks sinne. Nyökkäsin ja ilmoitin meneväni hiukan edeltä, sillä olisimme jo kohta valmiita. Jannica lähti varustamaan hoitsuaan, ja minä aloin ährätä suokille suitsia ja martingaalia. Pian olimmekin jo raahautuneet maneesille. Heti ovella nappasin jakkaran matkaani ja kaartoon asetuttuamme kiristin vyötä vielä reiällä. Laskettuani jalustimet hyppäsin selkään, ja koetin taas ymmärtää ettei allani ollut Eetu. Kerkesin vain vähän jalustimia nostaa, kun Villa ja Jannica astelivatkin jo maneesiin. - Miten te noin äkkiä tänne jouduitte? ihmettelin ja päästin maneesin oven sulkeuduttua Tujun kävelemään. - Villa on nopee varustettava, tyttö naurahti ja pääsi helpolla ponnistuksella selkään. - Jep. Jos en hoitais Eetua tai jotain muuta persoonallista ponia, vaan sen pitäs ehdottomasti olla heppa, niin se ois silloin Villa. Siis jos et hoitas sitä ja mä en Eetua, selitin ruunan kävellessä jykevillä askelillä eteenpäin. - Se on kiva hevonen, lisään ja vilkaisen parivaljakkoa heidänkin lähtiessä liikkeelle. Hetken käveltyäni otan ohjastuntuman, jolloin suokki nostaa päänsä heti ryhdikkäästi ylös ja astelee innokkaasti eteen. - Ihan rauhassa, ei tehdä tänään kun ihan perusjuttuja, rauhoittelen Tujua ja aloitan työskentelyn tekemällä pysähdyksiä. Ratsuni oli apujani vastaan, eikä todellakaan jaksanut odotella minkään rääpäleen pidätteitä selästä. Aina kun Tuju karkasi pysähdyksestä ominpäin liikkeelle, käänsin sen vaikka kuolainrenkaasta voltille ja tein samaan kohtaan pysähdyksen. Tämä tepsi, ja pian allani oli hevonen joka totteli pidätteitä - käynnissä. Seuraavaksi aloin tehdä temmonmuutoksia niin, että lyhyet sivut nopeatempoisempaa käyntiä kuin pitkät sivut. Jannica alkoi jo ravata Villalla, joten he joutuivat vähän väistelemään meitä. Nopea käynti meinasi karata pari kertaa raville, mutta kun tämä tehtävä oli jotenkuten hanskassa, annoin ruunalle luvan siirtyä raviin. Innokkaana se otti melkoisen pyrähdyksen, mutta Villan perseen tullessa eteen oli sen pakko hidastaa vauhtia. - Sori, pahoittelen ohiravatessamme, mutta tilanne oli jo selvästi paremmin hallinnassa. Tein suuria pääty- ja keskiympyröitä, ei mitään erikoista siis. Koetin saada vähän rentoutta menoon pikkuruisella asettelulla kiemuraurien kanssa, mutta reitit tahtoi vähän venyä. - Vaihdetaan suuntaa? tyttö Villan selästä ehdotti, ja pyyntöä noudattaen teimme Tujun kanssa kokorata leikkaan. Ravailin myös oikeaan suuntaan melko rennosti, lähinnä ympyröitä. Ruuna kuunteli minua ihan tyydyttävästi, kunnes Villa ja Jannica ottivat laukkaa. Silloin se päätti myös ehdottomasti laukata, ja siirtyä siihen pienen iloloikan saatelemana. Kävin satulan etukaaren edessä, mutta tilanteen huomatessa Jannica siirti käyntiin ja ratsuni seurasi lajitoverinsa toimia. - Pysy selässä! tyttö totesi tietämättä nauraako vai olla huolestunut. - En tipu! naurahdin ja kipusin takaisin satulaan. Päätimme ottaa laukkaa niin, että olimme molemmat valmiita. Villa nosti edessämme ensin laukan, jonka jälkeen lähes minun antamista avuista myös Tuju lähti laukkaan. - Hyvä poika, kehuin ja hölläsin sisästä kun Tuju laukkasi ympyrän päätyyn kivasti. Laukassa en juurikaan tehnyt mitään, sillä meno tuntui muutenkin vähän holtittomalta. Samaan pötköön vaihdoimme suunnan ravin kautta, ja nostimme uudelleen laukan. Tuju innostui alkuun uudesta suunnasta turhankin paljon, mutta pian taas teimme siistejä ympyröitä tännekin suuntaan. - Mä meen nyt ravia, huikkasin ja koetin saada temmon rauhallisemmaksi. Pian lopettelimme yhteistuumin ratsastusta. - Millanen Tuju oli? Jannica kyseli ja taputti Villaa. - Ihan okei. Mut en mistään hinnasta vaihtais Eetuun. Tää on niin erilainen, ja vaik Eetukin on reipas, niin... Se on silleen eritavalla. Tai sen mä saan loppupeleissä kuitenkin hallintaan. Tujua en välttämättä, naurahdin ja kysyin sitten tytöltä miten hänellä ja Villalla meni. - Kivasti. Villa oli kiltti, vaikka silloin Tujun villiintyessä meinas vähän alkaa säpsymään. Mut siis tosi kiva! Mennäänkö talliin? Nyökkäsin ja menimme vierekkäin kaartoon. Taputtelin ruunaa, joka pärski itseensä tyytyväisenä niin että maneesi kaikui. Laskeuduin selästä ja löysäsin vyötä, jonka jälkeen lähdimme yhtä matkaa takaisin tallille. Tallissa purin Tujulta kaikki varusteet, putsasin suojat ja pesin kuolaimet, sekä laitoin kaikki paikoilleen. Tuju ei oikeastaan ollut edes hikinen, joten en loimea viitsinyt laittaa. Menin vielä hetkeksi harjailemaan Villaa Jannican avuksi, kunnes olimme molemmat valmiita. - Moikka, huusin tytölle ja lähdin ulos odottamaan kyytiä. Julialle vielä naputtelin viestin, että Tuju oli melkoisen vahvalla päällä eikä tippuminenkaan ollut kaukana. Silti kiittelin tyttöä suokin lainaamisesta. Opettava ratsastuskerta, ei usein tule tälläisillä tapauksilla ratsasteltua. // laitoin tän tännekin, kun ton päivän olin kummiskin laittanu ens vuoden puolelle.
|
|
|
Post by Mila on Mar 10, 2016 20:02:05 GMT 2
10.03.2016 Herätyskellon pärinä havahdutti minut yöunilta ja pistin mekastavan kapistuksen hiljaiseksi nopealla käden heilautuksella. Availin väsyneenä silmiäni ja ihmettelin, kuka himpskatti häikäisee arvokkaita silmämuniani jollain taskulampulla. Hyvä että eteensä näki... Hetken kesti tajuta, ettei minua kukaan lampulla sohinut vaan verhojen välistä pilkisti omituinen luonnonoikku. Nimittäin AURINKO! Enkä nyt tarkoittanut Tuuven uutta hoitajaa, Aurinkoa, vaan sitä molluskaa joka pallotti taivaalla. Pomppasin nopeasti ylös sängystä ja vedin vaateriepuja ylleni. Tästä sääilmiöstä oli otettava kaikki irti, joten hörppäsin nopeasti kupposen kahvia keittiössä ja kipitin sitten joutuin tallille. Stina oli karsinoiden siivouksen parissa, kun saavuin tallille intoa puhkuen. "Oho, eihän sun työvuoro ala vielä pariin tuntiin!" Stina äimisteli nähdessään minut. "Ootsä tullut lopullisesti hulluksi vai mitä ihmettä sinä virnuilet? Kello on yhdeksän aamulla ja sä hymyilet.." "Kesä tulee, oi rakas työntekijäorjani!" hihkuin. "Mä lähden maastoon! Jää sä vaan raapiin niitä paskoja!" Kävin vilkaisemassa tämän päivän tuntilistaa ja pienen pähkäilytuokion jälkeen päätin ottaa ratsukseni Bambin, joka ei tänään tunneilla olisi. Tarhalla Kessu ja Likka siirtyivät suosiolla kauemmaksi, kun huomasivat minun raottelevan tarhan porttia. Bambi jäi pällistelemään minua ja antoi ottaa itsensä helposti kiinni, joten pääsimme pian suuntaamaan kulkumme talliin. Stina oli juuri siivoamassa Bambin karsinaa, joten kiinnitin welaran tallikäytävälle. Stina puhisi jotain orjuuttamisesta ja kaikesta kivasta ulkopuolelle jättämisestä, mutten kuunnellut naisen vinkunaa sen enempää vaan hain Bambin harjat sekä varusteet tallin puolelle. "Mä lupaan, että saat käydä ratsastamassa jollakin kunhan oot ne karsinat putsannut", lohduttelin punapäätä. "Hyvä! Varastan Tujun", Stina ilmoitti lähtiessään viemään kakkakuormaa lantalaan. Pian olimmekin Bambin kanssa valmiina lähtöön. Wienna pörräsi jaloissani, joten annoin nartulle luvan lähteä mukaan. Pääseepähän sekin juoksemaan itsensä väsyksiin asti eikä keksisi mitään kepposia ainakaan pariin tuntiin. Bambi oli omaan tapaansa alkuun hieman säpsyllä tuulella. Varsinkin puiden oksilta putoavat nuoskalumet saivat tamman säikkymään, mutta pikkuhiljaa se tottui luonnon ääniin ja lopetti pusikoiden kyttäämisen. Wienna säntäili sinne tänne meidän lähettyvillä. Luotin siihen että koira pysyisi koko ajan näkyvillä eikä katoaisi omille teilleen. Muistin vasta kotia päin kääntyessäni, että koirien kiinnipitoaika oli alkanut kuun alussa. Hups. "Jos joku kysyy, niin mä koulutan sua paimentamishommiin..." sanoin Wiennalle, joka kulki Bambin vieressä. Kun tulimme takaisin tallille, pilviverho kaappasi auringon taakseen ja huokaisin syvään. Se siitä loisteesta sitten... Hoidin Bambin ja vein sen takaisin tarhaan loimitettuna. Wienna joutui lukkojen taa häkkiinsä ja narttu jäi uikuttamaan tympääntyneenä minun perääni. "Oo hiljaa!" ärähdin koiralle ja lähdin tallille katsomaan, oliko Stina jäänyt paskakuorman alle vai oliko saanut karsinat siivottua. Stina oli saanut hommansa päätökseen ja annoin naiselle siunaukseni lähteä Tujun kanssa touhuamaan. Stina ei laittanut ollenkaan pahakseen ja painelikin samantein hakemaan lempiheppaansa ratsun hommiin. Itse hörppäsin kupin kahvia ja lähdin sitten raahaamaan heiniä tarhoille...
|
|
|
Post by Mila on Mar 30, 2016 23:02:57 GMT 2
30.03.2016 Suljin vanhan päiväkirjan ja hymyilin hieman. Olin lähes koko aamupäivän viettänyt vanhojen hoitovihkosten ja päiväkirjojen lukemiseen, jonka ansiosta olin saanut kunnon nostalgiapläjäyksen. Tuntui, ettei Vaahterapolun lähes nelivuotisessa historiassa ollut tapahtunut oikein mitään, mutta loppupeleissä oli tapahtunut paljonkin. Harmi, että ensimmäisen vuoden päiväkirjat olivat hävinneet johonkin. Muutama hevosen ja yksityisen omistajan hoitopäiväkirjaa oli tallessa, onneksi. Tungin päiväkirjan laatikkoon ja nostin laatikon huoneeni vaatekaapin ylähyllylle. Siellä ne kirjat pysyisivät tallessa seuraavaa lukukertaa varten. Nappasin samalla ovenaukaisulla kaapista itselleni housut, nakkasin päälläni olleet yöhousut nurkkaan ja vedin puhtaat ryysyt ylleni. Talossa oli hiljaista kuin huopatossu tehtaalla, sillä kaikki muut olivat töissä tähän aikaan viikosta ja vuorokaudesta, kun taas minä vietin vapaata näin keskiviikkoisin. Minun oli tarkoitus tänään tehdä kevätsiivousta, mutta kuten arvata saattaa en siinä ollut hirveästi edistynyt. Ikkunasta kajastavat auringonsäteet paljastivat turhan tehokkaasti kaikki pölyt ja likaiset ikkunat, joten pakko kai se oli ottaa siivousvälineet kauniiseen (?) kätöseen ja ryhtyä töihin. Kipaisin pesuhuoneeseen hakemaan ämpärin sekä pari luutua siivouskomerosta ja suuntasin kulkuni keittiöön. Ei muuta kuin hommiin! Kun olin saanut puunattua keittiön sekä olohuoneen siedettävään kuntoon, vedin tallitakin päälleni ja lähdin katsomaan miten kopukat pärjäilee. Taukohuoneessa Stina ja Eljas tutkivat jotain hevosartikkelia nenät kiinni tietokoneen ruudussa ja tervehdin kaksikkoa ennen kuin suuntasin kulkuni kohti tyhjyyttä huutavaa kahvinkeitintä. Niinpä tietenkin… “Mitä te tutkitte?” kysyin Stinalta ja Eljakselta, jotka edelleen nököttivät tietokoneen ääressä vieretysten. “Mietitään et lähettäiskö Kuninkuusraveihin…” Stina kertoi. “Ai, te yhdessä?” ihmettelin kulmakarvat hipoen hiusrajaa. “Nii!” “Ei, älä nyt kuvittele omias. Kavereina vaan”, Stina puuskahti nähdessään minun ilmeeni. Tyrskähdin. Kyllä minä sen tiesin ettei kaksikolla mitään sutinaa ollut (Stinan yrityksistä huolimatta), mutta ainahan sitä sai toivoa. Mutta oli Eljas kuitenkin sen verran reipastunut tässä parin vuoden aikana, ettei enää kovin usein vastannut vain yhden tai kahden sanan lauseilla. Ja Stina, jonka piti olla vain kiireapulainen, oli myös roikkunut kuvioissa pidempään kuin oli tarkoitus. Eipä tuo kyllä minua haitannut ollenkaan… Stina oli juuri sopiva sekopää tähän porukkaan. Kun seinäkello näytti puolta yhtä, Eljas malttoi lähteä kotiinsa ja hoitajia tupsahteli paikalle pikkuhiljaa. Eihän heitä nykyään kovin montaa ollut, mutta muutama (Luna, Jonna ja Rebekka) olivat roikkuneet kynsin hampain hoitokopukoidensa “kimpussa” jo parin vuoden ajan. Jonnahan meinasi yhdessä välissä luisua sivuteille ja jätti Eetun hoitajapestin hetkeksi, mutta nopeasti tyttö palasi ilkikurista shettistä paapomaan. Joskus, kun Lunan ja Jonnan juttuja kuunteli, ihmettelin miten ihmeessä he jaksoivat kahta tallin paukapäisintä ponia. Milloin oltiin menty pukkilaukkaa pitkin maita ja mantuja, milloin juostiin karanneen ponin perässä ja milloin selästä tultiin alas komealla kaarella. Mutta toisaalta, juuri Eetun ja Tohvelin paskapäisen luonteen vuoksi minäkin niistä kopukoista tykkäsin. “Mitä tehdään?” Sari kysyi ja havahdutti minut muisteloistani. “Tylsää, kun ei oo tunteja eikä mitään tekemistä!” “Ainahan täältä siivoamista löytyy”, virnuilin. “Luuta kouraan ja huiskimaan. Siitähän sulle palkka maksetaan!” Sari mulkaisi minua Et oo tosissas!-ilmeellä. “Ei vaan, voitas lähteä käymään vaikka maastossa kun on niin nätti ilmakin”, naurahdin. “Saat kuule ihan ite valita kenet otat!” Eipä tullut yllätyksenä, että Sari valitsi juuri Annan ratsukseen maastolenkille. Itse kävin hakemassa Liinun ratsukseni, sillä en ollut kovin montaa kertaa ehtinyt ponitamman selässä istua. Pikkuruinen poni tuntui aikamoiselta energiapommilta ja oli heti ensimetreistä lähtien menossa pää viidentenä jalkana eteenpäin. Vähän hitaalla käyvä Anna puolestaan eteni omaan rauhalliseen tahtiinsa ja Sari pälpätti, kuinka hieno neiti Anna olikaan. “Sä et saa jättää mua ikinä!” Sari höpötti mustalle tammalle. “Sä oot paras!” Kuinkahan monesti olin blondille saanut vannottaa, ettei Anna mihinkään lähtisi vaikka useamman kerran olin hevoskantaa uudistellut. Anna, Tohveli sekä Villa olivat niitä, jotka olivat minun hevosmyynti-innostuksen välttäneet ja jääneet karsinoihinsa rahojani kuluttamaan. Sari itse oli kyllä uhannut meidät jättää ja lähteä Englantiin töihin, mutta pikaisen pyörähdyksen jälkeen nainen palasi takaisin. Hyvä vain. Pöljän puoleisen blondin kanssa tuli hyvin juttuun! “Aattele, jos joku ois sulle neljä vuotta sitten sanonut, et tänä päivänä sä olisit äiti ja asuisit Markuksen kaa kimpassa… Mitä oisit sanonu?” kysyin Sarilta. “Olisin varmaan käskenyt suksia kuuseen”, Sari nauroi. “Mä kyllä ajattelin, et se olisit sinä joka ensin lapsen tekisi!” “Hullu. Kiitos, mutta ei kiitos. Mä en lapsia hanki”, pärskähdin kauhistuneena. “Mini-Mila. Ois aika söpö. Ja Viiville leikkikaveri…” Sari huokaili. “Mä oon mini. Ja söpö. Ja Viivi voi aina tulla leikkiin meidän elukoiden kanssa”, toppuuttelin ystävääni, joka näytti unohtuneen haavemaailmaansa. Sari pyöritteli päätään huvittuneena ja ehdotti pientä laukkapätkää. Mikä ettei! Tallille päästyämme hoidin Liinun perinpohjaisesti. Koska kello oli vasta kolme, päätin viedä ponineidin vielä ulos muutamaksi tunniksi, kun ei se pahemmin ollut edes hikoillut meidän maastolenkin aikana. Ruunat Vanil ja Koda, ottivat Liinun iloisesti vastaan ja pian kolmikko mennä viiletteli pitkin tarhaa niin että rapa lensi ympäriinsä. Katselin niiden menoa hetkisen ennen kuin palasin takaisin talliin. Jannica hyräili Villan karsinassa jotain sävelmää, joka etäisesti kuulosti tutulta, mutten saanut ollenkaan päähäni mitä nainen lallatteli sukiessaan ruunikkoa hoitohevostaan. “Moro”, moikkasin punapäätä, joka hieman säikähti minun paikalle ilmestymistä. “Ai, moi! En huomannutkaan sua!” “Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Olitte vissiin ratsastamassa?” kysäisin nähdessäni Villan nuutuneen ilmeen ja hionneet lihakset. “Joo, oltiin. Villa meni tosi hyvin! Pidettiin kunnon treenit, kun se on nyt ollu vaa alkeistunneilla mukana näin alkuviikosta”, Jannica selitti hymy korvissa saakka. “No, se on hyvä!” Jätin Jannican hoitamaan tammaa kaikessa rauhassa ja painelin itse taukohuoneeseen katsomaan, onko siellä kahvia. Yllätysyllätys kaikki oli juotu, joten ei auttanut muu kuin keittää lisää. Kun kahvi oli valmista, paneuduin hetkeksi paperihommiin. Tilillä olevalla rahamäärällä ei hirveästi juhlittu, mutta kyllä siellä sen verran oli, että niin hevoset kuin minäkin saatiin ruokaa nassun eteen. Ja vähän ylimääräistä, mutta ne rahat meni säästöön yllättäviä menoeriä varten. “Täällähän se istuu”, kuului Jessen matala ääni ovelta ja havahduin irti laskupinosta. Mies käväisi muiskauttamassa pusun otsalle ja meni sitten kahvikuppinsa täyttämään. “Täällähän minä, missäs muuallakaan”, hymyilin. Jesse istahti sohvalle päivän lehden kera ja syventyi siihen. Katselin miehen keskittynyttä lukemista ja mietin, miten voikin olla ihminen niiiiin komea. “Saatte muuten eukkojen kesken jakaa miten siivoatte talon loppuun. Kunnolla!” muistin ykskaks. “Mä oon siivonnu jo keittiön sekä olohuoneen, joten loput on teidän harteillanne.” Jesse nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja näytti miettivän sotasuunnitelmaa, miten luistaa ainakin wc:n siivoamisesta. Mies nakkasi lehden pöydälle ja ilmoitti lähtevänsä Sallin kanssa treenaamaan. “Inna siellä kokkailee jotain, joten jos on nälkä, niin mee syömään”, mies kertoi ennen kuin katosi ovesta ulos. Innan tuntien ruokana olisi kanaa. Tai kanaa. Tai ehkä sittenkin kanaa… Venyttelin väsyneitä raajojani ennen kuin nousin ylös nitisevältä tuolilta ja lähdin katsomaan mitä se armas kämppis olisi tänään taikonut pöperöksi. Kissat säntäsivät perässäni talon ovelle kiljumaan kuin nälkäkuoleman partaalla olevat, joten päästin kattimatikaiset ovesta sisään ennen minua. Keittiöstä leijaili kanan tuoksu, ihan kuten olin arvellutkin... PSSSTT... Bambi jää huhtikuusta lähtien hetkeksi pois tuntihommista! Mammalomalle jää!
|
|
|
Post by Mila on Apr 7, 2016 18:15:49 GMT 2
07.04.2016 Stina
"Otappa jotain kuvia tallin sivuillekin!" Mila komensi, kun aamuvuoron jälkeen esittelin uutta järjestelmäkameraani. "Paljon maksat?" kysyin piruillessani. "Saat pitää työpaikkasi!" Jaa. Ei kai siinä sitten.
Ensimmäiseksi yritin ottaa Crowleysta ja Tohelosta kuvan... Mico olisi halunnut myös mukaan! Seuraavaksi lähdin Jätkän kaa taluttelulenkille ja bongattiin ruunan kanssa kevään ensimmäiset leskenlehdet! JEE! Kesä tulee!
|
|
|
Post by Mila on Apr 16, 2016 14:19:26 GMT 2
16.04.2016 Pari päivää olin saanut juosta tukka putkella paikasta A paikkaan B kisajärjestelyiden vuoksi, mutta nyt oli kisat saatu kunnialla päätökseen ja viimeiset ratsukot vetivät kunniakierrosta maneesissa. Tuttuja naamoja laukkasi ruusukkeet liehuen eteenpäin ja minä kasasin tuomarin papereitani kasaan. Kieltämättä kaljahammasta hieman jomotteli, sillä tänään oli tarkoitus viettää Rosannan tupareita, sillä emme olleet edes muistaneet niitä hänelle pitää. Jonkinsortin Innan piristysbileetkin ne olisivat, koska Juuso oli päättänyt kasata tavaransa kasaan ja lähteä Englantiin asumaan pysyvästi. Lähdin etsimään Jesseä yksityistallin puolelta ja törmäsinkin tallin ovella kyseiseen kaksilahkeiseen sekä Juusoon, joka oli osallistunut myöskin tämän päivän kilpailuihin. “Moro”, moikkasin hieman tympeästikin miestä, joka tervehti minua leveästi hymyillen. Pissipää, hittooks hymyilet. “Me ei taidetakaan nähdä enää tämän jälkeen”, Juuso sanoi. “Pidä, Mila, sinäkin lippu korkealla ja kato vähän tän Jessen perään, ettei se keksi mitään typerää..” “Niin kuin esimerkiksi ulkomaille muuttamista, ilmoittamatta siitä minulle kuin vasta viime tingassa?” “Okei, ehkä mä ansaitsin ton…” Juuso naurahti väkinäisesti ja Jesse tutki mielenkiinnolla tallin ovessa olevaa oksan kuviota, kun ei uskaltanut asiaan mitään sanoa. “Ehkäpä…” murahdin. “Ei vaan, hyvää matkaa! Pistähän kuulumisia vaikka Facebookiin!” Juuso lupasi kertoilla kuulumisia. “Mut nyt mun pitää lähteä... “ “Meillä olis Rosannan tuparit tänään, tule sinäkin!” Jesse möläytti ja mulkaisin taliaivoa vihaisesti. Sehän olisi hemmetin hyvä idea pistää Inna ja Juuso saman katon alle... “Eh… Mä vähän luulen, ettei se ole hyvä idea. Pitää muutenkin viedä tuo hevoskuorma Rinnsteiniin takaisin ja sit pitää vielä viimeiset tavarat pakata”, Juuso mutisi. Sentäs jotain järkeä tonkin miekkosen päässä oli. “Mut jos ja kun mä joskus Suomessa tuun käymään, niin lähdetään me kaljalle. Mila mukaan myös!” Sanoin miettiväni asiaa ja livahdin sitten tallin puolelle. Siellä oli täysi tohina päällä, hevosten nutturoita auottiin, tavarat oli hujan hajan, puheensorina oli korvia huumaava ja parin hevosen karsinan ovea koristi uudet ruusukkeet, jotka tänään oli kisoista napattu. “Joko se lähti?” Inna kysyi Hazelin karsinasta. “Juusoko? Oli se vielä tossa pihassa…” Inna tuhahti: “Hittooko se täällä vielä roikkuu, lähtis jo!” Koska kello oli vasta puoli kuusi, päätin hakea Draaman sisälle ja vetää pienet estetreenit kentällä. Tallin ulkopuoliset ratsukot olivat pikkuhiljaa lähteneet kotia kohti, joten jonkinsortin rauha palautui Vaahterapolkuunkin. Verryttelyalueena toimineella kentällä oli vielä estekyhäelmiä pystyssä, joten niitä käyttäisin tänään hyväkseni. Draama kulki hienosti tuntumalla heti kättelyssä eikä perseillyt omiaan. Onneksi. Vaikkei se ollut mikään helpoin kaveri käsiteltäessä, oli se kuitenkin ratsuna mitä mainioin menopeli. Draama hyppäsi ilmavilla loikilla esteiden yli, kääntyi näppärästi heti seuraavalle esteelle ja muutenkin kulki just sitä vauhtia, mitä minä siltä vaadinkin. Ehkä Draama olisi enemmän omiaan kisakentille eikä ratsastuskoulun hevosena, mutta nyt saisi tamma tyytyä tähän uraan. Ainakin hetkisen. Voisihan sen aina myydä jollekin halukkaalle... Mutta ei vielä. Kello läheni seitsemää, kun lopettelimme Draaman kanssa treenejämme. Olin oikein tyytyväinen tamman suoritukseen, yksi pudotus oli tullut, muttei se mitään! Muuten meni just niin kuin halusinkin. Talutin raudikon tamman karsinaansa, hoidin sen perusteellisesti ja nakkasin loimen sen selkään. Eljas sekä Stina hoitivat muita hevosia, jotka eivät olleet kisoihin osallistuneet. Stinalla oli kyllä työpäivä jo loppunut, mutta kuitenkin nainen oli lupautunut tekemään hieman ylitöitä. Ainakin siihen saakka, että kaljapullot suhahtaisivat päärakennuksessa auki. “Mennäänkö?” kysyin Stinalta, joka juuri nosti Liinun harjapakkia varustehuoneen hyllylle. “Toki! Kyllähän tuo jo siideriä vähän mieli tekee!” Stina hihkaisi. “Eljas! Me mennään! Pärjäätkö sä?” “Juu”, kuului miehen murahdus jostain karsinasta. “Tuu sinäkin saunomaan, kunhan oot saanut nää mun kullannuput ruokittua”, sanoin Eljakselle, joka lupasi miettiä asiaa. Poltimme vielä Stinan kanssa savukkeet terassilla ennen kuin astuimme sisään taloon. Poppi soi ja Inna, Rosanna, Julia, Petra, Jesse, Tuomo sekä lapsenvahdin täksi illaksi saaneet Markus ja Sari pälättivät isoon ääneen olohuoneessa. Ilmeisesti he olivat jo pippalot aloittaneet ilman meitä… “Tulittehan te vihdoin!” Inna kiljahti minut ja Stinan huomatessaan. “Mietittiinkin, mihin te ootte jääneet!” Avasin Jessen ojentaman oluen ja istahdin sohvan käsinojalle hörppimään kylmää juomaa. “Te olette jo aloittaneet?” naurahdin silmäillessäni sekalaista seurakuntaa, joka oli olohuoneeseen linnottautunut. “Huomaaks sen?” Rosanna hihitti siideripullonsa takaa. “Eiiii, ei ollenkaan…” vilkaisin Innan suuntaan, joka huojui keskellä olohuonetta kaljapullonsa kanssa. “Juha88 tulin tänne takiasiiiii!” nainen rääkyi humalaisen epävireisesti musiikin tahtiin. Koska musiikkivalinta oli kyseisen biisin kohdalla päin persettä, päätin paeta saunan lämpöön. Markus ja Sari aikoivat saunoa viimeisenä, kahdestaan. Kuulemma lapsen tulon jälkeen ei hirveästi kaksikolla ollut yhteistä aikaa. “Jos ymmärrätte mitä tarkoitan!” Markus virnuili saaden Sarin punastelemaan. Ei kuulema kaikkia likaisia yksityiskohtia tarvinnut jakaa. Voi Sari, tietäisitpä vaan, mitä juttuja mekin olimme joutuneet kuuntelemaan… Ilta sujui jouhevasti. Eljaskin liittyi seuraamme ja uskaltautui jäämään yöksikin. Olohuoneeseen siis tarvittaisiin kunnon siskonpeti, sillä muutkin ei-talossa-asuvat aikoivat jäädä yöksi. “Ette sitten irstaile!” Stina sanoi Markukselle sekä Sarille. “No, ette tekään!” Sari lohkaisi takaisin, vilkaisten Eljaksen suuntaan. “Kukaan ei irstaile, kun minä olen paikalla!” Tuomo ilmoitti. Stinan ilme kyllä kertoi, että hän voisi minun veljen kanssa irstaillakin, mutta kerrankin nainen oli hiljaa eikä pamauttanut ajatuksiaan kaiken kansan kuultaville. Ihme. Innan iloinen fiilis muuttui masisteluksi yhdessä välissä iltaa, sillä nainen itkeskeli Juuson perään jonkin aikaa, jonka vuoksi me naisväki jouduttiin olemaan tämän henkisenä tukena. “Innalle pitää hommata laastari”, Rosanna keksi. “Eikö niitä oo siellä keittiön yläkaapissa?” Julia sönkötti. “Miks se laastarin tarvii?” “Jaa, sielläkö niitä miehiä pidetään?” Petra nauroi blondin älynväläykselle. “Täh? En tajunnu…” Julia hämmästeli. “Laastarisuhde. Laastari! Kässäätkö?” Petra selvensi tyttöystävälleen ja pikkuhiljaa se himmeä lamppu Julian päässä syttyi. “Eikö mun mielipidettä asiaan kysytä?” Inna niiskutti hymyillen. “Ei. Lähdetäänpä baariin ettimään sulle joku mies!” Sari ilmoitti. “Tiedä vaikka Erkki olis siellä”, Petra tirskui. “Ei helvetissä Erkkiä!” kauhistuin. Kukaan sitä sekopää-miestä tänne halunnut. Eikä tää Innan entinen yhden illan juttu muutenkaan suostuisi astumaan tähän taloon enää ikinä. Asuihan täällä niinkin sairasta sakkia kuin naispariskunta! Tosin ne vaatteet, jotka mieheltä viime kerralla jäi, oli edelleen täällä… Stina meni ilmoittamaan miesväelle, että nyt lähdettäisiin baariin. Syytä nainen ei kertonut, mutta ainakin Jesse arvasi miksi. Eljas hieman jannasi vastaan, sillä ei kuulema ollut mitään baari-ihmisiä, mutta Stinan ja Markuksen suostutuksella (pakottamisella) mies lähti kuin lähtikin meidän matkaamme. Pikkuruinen kylän baari oli hiljainen kuin huopatossutehdas. Pari vanhaa juoppoa nuokkui baaritiskillä sekä muutama juuri täysi-ikäisyyteen asti päässyt pikkulissu hihitti nurkkapöydässä. “Missä kaikki ovat?” kysyin baarimikolta, joka ojensi minulle lonkeron. “Naapuripitäjässä on joku vähän suurempi tapahtuma, missä on bändejä. Sinne kai ne kaikki ovat menneet”, mies sanoi. “Jospa tää tästä vähän vilkastuis…” No, eipä vilkastunut. Ainakaan oman muistin mukaan… Muistan illasta sen, että laulettiin karaokea, tanssittiin ja juotiin kaksin käsin alkoholia. Hämärä muistikuva on myös Joonaksesta, joka iski yhden teineistä sekä Erkistä, joka kävi kyselemässä ryysyjensä perään... Viimeinen muistikuva on, kun Jesse peitteli minut sänkyyn ja mutisin, etten juo enää ikinä.
|
|
|
Post by Mila on May 5, 2016 22:50:00 GMT 2
05.05.2016
"Tiedätkös, miksi minä erityisesti pidän kesästä?" Stina kysyi, kun lojuimme tallipihalla aurinkotuoleissamme ja nautiskelimme auringonsäteistä. Mittari näytti lähemmäs kahtakymmentä astetta ja talven jäljiltä kalkkilaivan kapteenin ihoa muistuttava ihmisruho oli saanut jo hieman väriä pintaan. "No, mistä?" "Tosta!" Stina kikatti ja osoitti tarhoille päin, jossa Markus sekä Jesse nikkaroivat yhtä repsottavaa lankkua takaisin paikoilleen. Koska oli kesän (tai no, kevät kai se vielä oli) ensimmäisiä lämpimiä päiviä, oli miehiltä vaatteet vähentyneet huomattavasti ja paidat roikkuivat erään aidan tolpassa. "Ei huono..." myhäilin ja vedin lippalakin takaisin silmilleni. "Ei todellakaan..." Stina huokaisi ja ilmoitti sitten lähtevänsä katsomaan miten tuore äiti ja hänen pirpanansa pärjäsivät tarhassaan. Bambi oli tosiaan pyöräyttänyt tiistaina terveen tammavarsan maailmaan ja hetkessä pikkuruisesta ponista oli tullut tallilaisten suosikki. Ei varsaa saatika sen emää huomio näyttänyt häiritsevän ollenkaan. Päinvastoin. Veera saapasteli parhaillaan Iipan kanssa tarhoilta päin ja huikkasin tälle, että hänen nimiehdotuksensa oli voittanut arvovaltaisen tuomariston (aka. Mila Santasen) puolelleen ja parin päivän ikäinen tammavarsa saisi nimekseen Bellanya.
Jatkoin auringonpalvomista siihen saakka, että Helena komensi minua hakemaan Tuikun sisälle, jotta eräs tätiryhmäläinen pääsisi tunnillekin mukaan. Ei muuta kuin pää kolmantena jalkana tarhoille ja takaisin, jonka jälkeen luovutin tamman täti-ihmisen (?) hellään huomaan. Vilkaisin kelloa ja totesin työpäiväni olevan sillä taputeltu. Kävin vielä taukohuoneessa kuuntelemassa uusimmat tallijuorut (joita ei toisaalta ollut), vaihdoin kuulumiset Lunan kanssa (joka oli ilmestynyt vihdoin paikalle. Häpeä nainen, luultiin jo, että katosit!) ja lähdin sitten oman koiralaumani kanssa lenkille.
Tervetuloa kesä! <3
|
|
|
Post by Nica on May 6, 2016 16:30:15 GMT 2
Joo ois varmaan hyvä mainita, että mun kirjotusinto tulee aina ihmeellisissä puuskissa, ja silloin mun on pakko saada kirjoittaa kaikkee joka paikkaan Älkää siis ihmetelkö kun joskus oon tyyliin jo haudassa mutta joskus oon vähän yliaktiivinenkin... Varoitan myös siitä, et mun on (ainakin melkein aina) pakko saada sanoa jotain turhaa tarinan alkuun. 6.5.2016 TarhansiivoustiimiOon lojunu koko päivän Vaahterapolun taukotuvassa muutaman muun hoitajan kanssa. Ite en oo montaa sanaa suustani päästäny, mut muut on kyllä puhunu niin et en muista lähes puoltakaan mitä ne on sanonu. Yhtäkkiä taukotuvan ovi tempaistaan auki. Kaikki hyppää säikähdyksestä melkeen katosta läpi. "Nonii paskiaiset, liikkeelle siitä!" Mila karjaisee. "Eipäs huudeta tallilla", joku murjaisee saaden Milan karjumaan kahta kauheammin. "Ei mitään viisasteluja! Meette siivoon tarhat, ne on yltä päältä paskassa. Hopi hopi niinku olis jo!" Tässä kunniallisessa tarhansiivousporukassa ollaan ainakin mä, Jonna, Rosanna ja kaks muuta tyyppiä, joiden nimistä en oo varma. Toinen tais olla Veera ja toinen Jemina, ellen ihan väärin muista. Mulla osas olla tosi surkee nimimuisti, pari nimee muistaa helposti mut kun nimiä alkaa olemaan enemmän, niin oon ihan äimänkäkenä. Kuitenkin, tää meidän porukka raahustaa nyt tarhoille talikoiden ja kottikärryjen kans. Mila saattaa kyllä käskee muitakin tallilla liikkuvia vätyksiä (siis hoitajia) apuun jos tarvis on. "Mikähän sillä Milallakin oli", Jonna päivittelee. "Luulis et sä tiiät, et se ei tykkää laiskottelijoista", Rosanna tokaisee. "Niin, vaikka ite vaan löhöää päivät pitkät toimistossaan. Voi kuinka rankkaa", Jonna sanoo ja kaikki repee nauramaan. Jos Mila kuulis meidän keskustelun, me varmaan roikuttais jo narun jatkeena. "Mut hei, ollaan kerranki Milalle mieliks", sanon ja muut nyökkäilee. Mila ei ollu yhtään liioitellu sanoessaan, että tarhat on yltä päältä paskassa. Ne tosiaankin on. "Millonhan nää on viimeks siivottu?" silmälasipäinen brunette ihmettelee. "Luulis et ei ikinä", tuhahdan heittäen täyden talikollisen lantaa kottareihin. "Nyt ei valiteta vaan ollaan ahkeria!" Jemina-nimiseksi muistelemani tyttö sanoo topakkana. Niinpä me kääritään hihat ja aletaan kunnolla hommiin. Ei me ees paljon ehditä puhua, kun me keskitytään niin lojaalisti työn tekoon. Tarha-alue täyttyy ähinästä ja muutamista kirosanoista. Kukaan meistä ei nauti työn teosta, mutta pakko se on tehdä. Kukaan ei halua saada Milan vihoja niskoilleen. Tai no, oikeestaan me saatiin jo, laiskottelemalla koko päivä... Tähän asti. Nyt ei nimittäin laiskuudesta oo tietoakaan. Me saadaan tarhat puhtaiks, ihme kyllä. "Pitäiskö mennä kutsuun Mila tarkistuskäynnille?" kysyn. "No, kuka uskaltaa mennä?" Veera kysyy. "En mä ainakaan!" Jonna suorastaan parahtaa. "Mennään yhdessä niin saadaan kaikki yhtä lämmin vastaanotto", Rosanna ehdottaa. Niinpä me talsitaan toimistolle, tiiviinä rintamana. "No niin, arvon valtiatar", Rosanna aloittaa. "Jos ette oo siivonnu tarhoja kunnolla niin..." Mila murisee, kunnes ehdin keskeyttää. "Kyllä me ollaan", sanon niin itsevarmana kuin suinkin pystyn. Mila näyttää epäuskoiselta, mutta tulee meidän kans tarhoille. "Ootte saanu ihmeitä aikaan", Mila kehaisee. Tai ainakin mä luulen et toi oli jonkin sortin kehu. "Sun pitäis olla ylpeä meistä vaahtislaisista!" Jonna sanoo. "Kyllä mä oonkin. Teitä pitää vaan välillä potkia persuksille", Mila virnistää. "Eli sä et vihaa meitä?" kysyn epävarmana. "No en tietenkään! Mistä te sellaista saitte päähänne?" Mila sanoo ihmetellen. Kaikki urheat tarhansiivoustiimiläiset huokaisee syvään ja sitten seuraa kunnon naurumyräkkä. "Vaahterapolussa on ainakin kaikista parhain tarhansiivoustiimi!"
|
|
|
Post by Mila on Jul 22, 2016 17:49:30 GMT 2
22.07.2016
Loikoilin aurinkotuolissa tallipihan edustalla ja hörpin pullon suusta kokista. Olin juuri saanut työvuoroni päätökseen ja jättänyt tallin askareet Eljaksen huoleksi. Jostain kuului kavioiden ääniä, raotin silmiäni ja näin Pietun lähestyvän minua Takkunsa selästä. Moikkasin nuorelle miehelle, joka kertoi lähtevänsä kokeilemaan onneaan maastoon ja käski soittaa ambulanssin, jos heistä ei tuntiin kuulu mitään. Lupasin lähettää etsintäpartion parivaljakon perään heti kello 15:06. Mies jatkoi menoaan. Olimme saaneet uusien yksäripaikkojen myötä pari miesvahvistusta meidän kanalauman joukkoon ja olihan tallin tyttäret ihan mielissään olleet näistä uusista kakslahkeisista. Hymähdin miettiessäni sitä yhtä kesää, jolloin kaikki olivat olleet enemmän tai vähemmän rakastuneita toisiin tallilaisiin ja parisuhdedraamaa oli ollut vaikka muille jakaa sen myötä. Nyt meno oli kyllä huomattavasti rauhoittunut eikä talliympäristö vaikuttanut joltain saippuasarjasta revityltä tapahtumapaikalta.
Läppäsin ahdistelevan kärpäsen hengiltä. Venyttelin sen jälkeen makeasti ja vääntäydyin ylös tuoliltani. Jätkä pitäisi vielä liikuttaa tälle päivälle ja sitten sen jälkeen saisin laiskotella sekä haista kakkendaalenilta loppupäivän. Lampsin suokin tarhalle, jossa se seisokeli Tujun seurana. Musta sabino katsoi parhaakseen livahtaa minusta kauemmas heti, mutta Jätkä jäi möllöttämään siihen kohti, missä se sattui sillä hetkellä seisomaan. Napsautin ruunan riimunnarun toiseen päähän ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia. Suokkiruuna ei kovin innoissaan ollut tajuttuaan, että joutuu töihin, mutta seurasi minua kuitenkin tallille asti ihan nätisti.
Nopeasti ruunanrupsukka oli satuloitu ja menimme maneesin viileyteen. Mitään himorääkkiä en tehnyt Jätkän kanssa. Ihan perusasioita hiottiin ravissa ja käynnissä, jonka jälkeen otimme parit laukkatehtävät. Helle oli kyllä vienyt meistä molemmista mehut eikä meistä kumpikaan jaksanut hirveän hyvin panostaa tähän "treenaukseen". Vaan eihän sitä nyt joka päivä tarvinnut mitään hirveää hikitreeniä vetääkään... Mukava välillä laiskotella. Sitäpaitsi vajaan kahden viikon päästä alkaisikin jo ratsastustunnit, joten hevoset kyllä pääsisivät liikkumaan. Ja Helenan tuntien se ei helpolla hevosia saatika ratsastajiaan tunneilla päästäisi.
Laskeuduin Jätkän selästä ja talutin hevosen talliin. Merika siellä harjaili Rinoa tallikäytävällä ja moikkasin naista iloisesti. Merika oli aloittanut Rinon hoitajana jokunen kuukausi sitten ja ostipa tämä myös Bellankin minulta, kun olin hevoskatrasta vähentänyt. Pistin Jätkän karsinaan, riisuin sen varusteet, harjasin pikaisesti ja sen jälkeen ruuna saisi palata takaisin tarhaansa. Yöksi ei oltu luvattu sateita, joten hevoset saisivat viettää yönsä ulkona... Kun Jätkä oli takaisin tarhassaan, hyppäsin pyörän selkään ja lähdin katsomaan mitä laitumilla oleskelevat ratsut puuhasivat. Kaikki näyttivät karkaavan pikaisesti laitumien toisiin päätyihin minut nähdessään. Luulivat vissiin, että kesäloma oli ohi heidänkin osalta... Muttei vielä...
Kaikki hevoset näyttivät päällisinpuolin olevan kunnossa, joten jätin ne omaan rauhaansa ja hiki valuen poljin takaisin tallille. Pietukin oli tullut takaisin ja kertoi, että maastoreissu oli mennyt hyvin vaikka Takku olikin hetkittäin nähnyt pikku-ukkoja pusikoissa. Vaihdoin muutamat sanaset Pietun kanssa ennen kuin säntäsin sisälle taloon lämmittämään saunaa ja hörppäämään yhden kylmän oluen...
|
|
|
Post by Mila on Nov 12, 2016 23:03:04 GMT 2
12.11.2016
"Tahdon jotain uudistusta tänne tallille!" ilmoitin iskiessäni persaukseni toimistotuolille niin, että sen jouset narahtivat ilkeästi. "Taas se alkaa..." Inna huokaisi. "Mikä alkaa?" Sara ihmetteli. "Milan uudistusvimma. Tyrkkää varmaan kohta kaikki hevoset myyntiin ja ostaa uusia tilalle", Inna selitti. "Jos hinnasta sovitaan, niin minun puolestajoku voi vaikka viedä kaikki hevoset mennessään", ilmoitin. "Mila, ei." "Kylläpäs!" "Et sä raaski kuitenkaan luopua yhdestäkään..." Sara naurahti epäuskoisena. "Katotaanko?" kovistelin. "Hoitajilla etuosto-oikeus hoitohevosiinsa ja muut vapaata riistaa kaikille. Paitsi ehkä Tohveli..." "Ootko sä nyt tosissas?" Inna älähti. "Jesse, sano tolle sun akalles jotain!" Jesse kohautti harteitaan: "Eipä oo minun hevosia. Tehkööt mitä lystää..." "Luopio!" Inna tuhahti miehelle. "Eli jos mä vaikka olisin kiinnostunut Villasta, Eetusta ja Kessusta, niin voisit harkita niiden myymistä minulle?" kysyi Jannica, joka havahtui kännykkänsä lumoista tähän maailmaan. "Jep. Kuten sanottu, jos hinnasta sovitaan." nyökkäilin. Jannica hieroskeli leukaansa ja syventyi sitten uudelleen älypuhelimensa näytön tutkailuun. "Mieeelenkiintoista..."
Hörpin kahvia tuijottaen katon rajaa ajatuksissani. Hitto miks ei... Huutoa, itkua ja hammasten kiristystä siitä tulee tallilaisten keskuudessa, mutta olin jo tottunut siihen. "Mutta et kyllä mene mitään myytäviä hevosia nyt etukäteen katselemaan!" Jesse älähti, kun avasin läppärin. "Miksi? Saa kai sitä ihan vähän vain katsoa.." "EI. Kone kiinni. Nyt." mies murahti. "Mutku.." "Ei." "Okei äiti..."
|
|
|
Post by Mila on Nov 15, 2016 13:22:18 GMT 2
15.11.2016
Hinkkasin hullun kiilto silmissä karsinan lattiaa puhtaaksi. Olin jo hyvän tovin puhdistanut kyseistä karsinaa lattiasta kattoon ja hikihän tässä meinasi iskeä. Jätkän entinen karsina loisti nyt tyhjyyttään sekä puhtautta, sillä vanha ruuna oli lähtenyt takaisin kasvattajalleen Metsälammelle, kun olin sinne ilmoittanut hevosenmyynti puuhistani ja kysäissyt, haluavatko he ruunan takaisin. Hieman olin mutinaa ja ulinaa kuullut, kun kerroin tyrkkääväni jokaisen hevosen myyntiin, mutta alkujärkytyksestä päästyään, olivat tallilaiset alkaneet ehdottelemaan jos jonkinsortin kaviokasta vanhojen tilalle. "Russ ois niiin söpö. Sulla ei oo täällä russia!" Julia vonkui roikkuessaan karsinan ovella. "Niin olis! Russ olis tooosi söpö", Sara komppasi blondia. "Tää karsina suorastaan huutaa, että tarvitsee asukikseen russin", Julia jatkoi ölinäänsä ja olin jo huitaista tätä lattiaharjalla päin näköä. "Jep! Niin tekee! Kuuletko sinäkin, Mila, sen?" Sara toisti salamana. "JOS tänne russ tulee, niin se aika varmasti menee pihattoon", totesin ja raivasin tieni ulos karsinasta. "Mutta eihän siellä nyt tilaa ole. Tässä on." Julia viittoili tyhjään karsinaan. "Kuuletko? Milaaaaa, tässä puhuu karsina. Osta tähän russponi!" "Eiköhän sinne pihattoon tilaa tule, kun Eetu lähtee", murahdin. Julia nyrpisti nenäänsä. En tiedä, nyrpistelikö Eetun lähdön takia vai sen takia, ettei russponi heti sillä sekunnilla tallille ilmestyisi. Pakenin ponihulluilta varustehuoneeseen viemään siivousvälineet omille paikoilleen. Olin minä ehkä jo vähän erästä russruunaa "sillä silmällä" katsellut, mutta saas nähdä... Jos siitä menisin Julialle tai Saralle sanomaan, he eivät jättäisi minua ikinä rauhaan. Ei ennen kuin se turkasen poni olisi pihassa. Tai, ihan sama kenelle siitä sanoisin, en saisi hetkenkään rauhaa...
Onneksi Helena osasi pitää turpansa tukossa ja naisen kanssa olimmekin jo salassa hevosmarkkinoita käyneet läpi. Helenahan niiden ratsujen kanssa tulisi tunteja pitämään, joten ratsastuksenopettajan tulisi myös antaa "hyväksyntä" uusille hankinnoille. Eilen myös kävimme yhtä ponitammaakin koeratsastamassa ja katsomassa... Puhelimeni piippasi viestin merkiksi.
Tungin puhelimeni taskuun ja kävelin taukohuoneeseen, jossa Helena oli juuri vastaamassa viestiini. Minut nähdessään hän kuitenkin sujautti puhelimen taskuunsa, vilkaisi ympärilleen ja kysyi: "Mitenkäs Mila, onko meillä huomenna aamusta palaveri?" "Juu, vaikka siinä kymmeneltä?" "Kymmenltä passaa hienosti." Mehmehmeh. Pullaa mussuttava Inna, hevoslehteä lukeva Emily, maastoreissulle valmistautuva Jannica ja Toheloa rapsutteleva Rasmus eivät tajunneet kiinnostua meidän palavereista.
|
|
|
Post by Mila on Nov 15, 2016 20:34:22 GMT 2
16.11.2016"Ihan mukavan oloinen heppa se Kusti", Helena tuumasi vänkärin paikalle istuessaan. "Oli kyllä. Mutta pitää vielä hetken miettiä, ostaako vai ei. Vähän hankalan oloinen.." vastasin ja naksautin turvavyön lukon kiinni. Olimme juuri käyneet koeratsastamassa yhden puoliveriruunan Helenan kanssa ja ihan hyvä fiilis oli hevosesta jäänyt. Mutta piti vielä tuumailla hetki, ennen kuin tekisi päätöksiä suuntaan tai toiseen. Olin starttaamassa autoa, kun Helena hihkaisi ääneen heiluttaen puhelinta naamani edessä: "Se Venna kuulema vois lähteä meille... Tai siis sulle, jos ollaan vielä kiinnostuneita!" "Oikeesti? Jes!" innostuin. Olimme tosiaan Helenan kanssa käyneet myös alkuviikosta Seppeleessä tutustumassa yhteen welshtammaan ja pieni raudikko poni oli tehnyt niin minuun, Helenaan kuin makutuomariksi lähteneeseen Helenan tyttäreen lähtemättömän vaikutuksen. Olimmekin kaikessa hiljaisuudessa Helenan kanssa ottaneet Anneen yhteyttä ja esittäneet tarjouksen ponista. Ja nyt poni olisi meidän! Tai no melkein. Raha saatika poni ei ollut vielä liikkunut mihinkään... Helena vastaili Annen viesteihin samalla, kun minä körryyttelin kohti Vaahterapolkua. Pihaan päästyämme Helena sanoi, että ponin voisi hakea vaikka heti Seppeleestä. "Mä en kyllä pääse mukaan..." Helena harmistui tajutessaan, että hänen pitämät ratsastustunnit alkaisivat parin tunnin päästä. "Enköhän mä pärjää yksinkin. Ellei sitten tuolta tallista löydy joku, joka lähtisi mukaan." Ja niin löytyi. Niin Inna kuin Rosannakin ahtautuivat autoon ja matka kohti Seppelettä saattoi alkaa. Mutka Seppeleessä, poni kyytiin ja takaisin kotia. Ja näin saapui Heulwen, eli ihan Venna vain, meille Vaahterapolkuun.
|
|
|
Post by Mila on Nov 19, 2016 12:23:11 GMT 2
19.11.2016
"Ajelkaahan varovasti!", huikkasin vielä Felissan perään, kun tämä hyppäsi autonsa kuskin paikalle. "Ilmoitan vaikka, kun ollaan perillä", nainen lupasi ja heilautti kättään hyvästiksi ennen kuin paukautti auton oven kiinni. Auto starttasi ja lähti pian liikkeelle mukanaan Vanil. Eestiläisestä ruunasta oli kyllä ollu useampikin kiinnostunut, joten olin saanut hetken miettiä mihin kotiin ruuna lähtisi. Kuitenkin lopulta päädyin Felissaan, jonka kanssa Vanil saisi jatkaa kisauraansa. Myös Rino sekä Bambi olivat ns. liipaisimella ja lähdössä uusiin koteihin. Bambi pääsisi jonkun perheen tyttären kisaponiksi ja Rino lähtisi kokeilemaan myös, miten se kisaaminen maistuu uuden ihmisen kanssa. Vähän olo oli haikea, mutta tämmöstä tämä elämä oli.
Lampsin loskaisen tallipihan poikki tarhoille hakemaan Vennaa. Poni oli tullut hienosti toimeen tarhakaverinsa Liinun kanssa ja ponikaksikon touhuja oli mukava seurata sivusta. "Onks toi joku uus poni?" kuulin äänen takaani, kun nojasin ajatuksissani tarhan aitaan. Jonna oli ilmestynyt taakseni. "Joo, Venna. Sinuakin näkee.." vastasin saaden tytön hieman nolostumaan. "Sori... Ei oikein oo ollu nyt aikaa ja Hermione jäi taka-alalle", Jonna mutisi. "Ei oikein löytynyt sellaista yhteyttä kuin Eetun kanssa..." "Eetukin on lähdössä uuteen kotiin tässä joskus", töksäytin. "Niin mä kuulin..." Jonna huokaisi syvään. "Kai mä saan täällä silti tulla käymään vaikken enää hoitaja olekaan?" "Totta kai saat!" naurahdin. "Apukädet on aina tervetulleita." "Kiitos. Luulin, että ajat mut kissojen ja koirien kanssa pois täältä tontilta", Jonna uskalsi hymyillä. "Pyyyyh. Oot kyllä tehny selväksi, ettei susta pääse eroon kulumallakaan", heitin vitsiä. "Eikä sitä tiedä, vaikka löytäisit jonkun uuden hoidokin. Uusia hevosia sekä poneja ollaan etsimässä koko ajan. Ehkä joku niistä nappaa." "Niin, sitten sen näkee. Mut olisko sulla mulle nyt jotain orjatöitä, mitä pitäis tehdä?" Katselin hetken Liinun ja Vennan heinien mussuttamista, jonka jälkeen kurotin tammojen riimunnarut kätösiini ja tyrkkäsin toisen Jonna käteen. "On. Me lähdetään nyt nuo neidit liikuttamaan maastoon. Ota sä Liinu. Tää keli on kyllä paska kunnon revittelymaastoon, mut mennään ihan hiljakseen." ilmoitin. Jonnaa ei kyllä tarvinnut kahta kertaa käskeä. Pian oli tammat kiinni ja varustettu maastoreissua varten.
|
|
|
Post by Mila on Nov 20, 2016 10:53:54 GMT 2
20.11.2016"Sori Rino, sä et tänään ulos mene..." mutisin mustalle ruunalle, joka pyöriskeli karsinassaan levottomana odottaen, että pääsisi ulos kuten muutkin hevoset. Oonaroosa oli tulossa mustaa ruunaa hakemaan, joten turha hevosta enää ulos oli kiikuttaa. Rebekkakin oli eilen käynyt tallilla moikkaamassa entistä hoitohevostaan ja voivotteli, kun ei itse voinut Rinoa ostaa. Mutta uskoisin, että ruuna tulisi Oonaroosan luona pärjäämään hienosti. Olin kyseiselle naiselle jo muutaman oman kasvatin myynytkin ja tiesin, että Rino pääsisi hyvään kotiin. Kävin hakemassa kottikärryt ja ryhdyin siivoamaan karsinoita hiki hatussa. Apukädet olisivat olleet poikaa, mutta kello oli 7:15 sunnuntaiaamuna, joten tallissa ei ollut ristin sielua. Nämä sunnuntait olivat muutenkin hiljaisia päiviä... Hoitajia harvemmin näkyi, kun sunnuntaisin oli hevosten vapaapäivä liikutuksen suhteen ja päivä oli pyhitetty lähinnä tallin siistimiseen. Yksityisten omistajia kyllä pörräsi nurkissa, mutta ei vielä tähän aikaan. Olin juuri saanut siivottua puolet tuntihevosten karsinoista, kun auto kaarsi pihamaalle ja pian Oonaroosa ilmestyi ovelle ilmeisesti äitinsä kanssa. "Kukkuu, onkos täällä ketään?" tämä huuteli ovelta ja kurkkasin Tujun karsinasta näyttääkseni, että paikalla ollaan. "Huomenta päivää", moikkasin ja asianmukaisesti esittelin itseni Oonaroosan äidille. "Missäs se uusin hankinta on?" nainen kysyi hymyillen ja osoitin tämän vieressä olevaan karsinaan, jossa Rino hieman epäileväisesti mulkoili tulijoita. Oonaroosan ruuna olikin jo tavannut koeratsastuksen merkeissä, mutta edelleen musta hevonen oli hieman nyrppä uusia tuttavuuksia vastaan. "Ohhoh, mutta sehän on hieno", Tainaksi osottautunut äiti ihasteli. "Mähän sanoin", Oonaroosa hymyili ylpeänä. Ensimmäiseksi kannoimme Rinon varusteet ja muut tilpehöörit autoon, ennen kuin annoin Oonaroosan laittaa ruunan kuljetuskuntoon. "Onko teillä pitkäkin matka edessä?" kysäisin. "Mitäs tästä menee. Tunteroinen..." Oonaroosa mietiskeli laittaessaan Rinolle kuljetussuojia jalkaan. Puhelimeni piiputti taskussa ja kaivoin kännykän käteeni. Hymyilin leveästi. Naputtelin Kicsille viestin, jossa ilmoitin, että tämä voisi tuoda tamman meille oikein mielellään jo tänään. Pian kilahti vastausviesti, jossa Kics ilmoitti olevansa meillä parin tunnin kuluttua. Olin kaikessa hiljaisuudessa ostanut Kicsiltä komean georgian grande-tamman. Olin aina Kicsin gg-hevosia kuolannut ja halunnut sellaisen itselleni, mutta tilaa (saatika rahaa) ei ollut, kunnes nyt. Olin varovaisesti kysäissyt Kicsiltä, että olisiko hänellä minulle myydä jotain hevosta ja pian olinkin matkannut hänen luokseen moikkaamaan kolmea hevosta. Jos olisin voinut, olisin varmaan koko trion ottanut mukaan, mutta päädyin lopulta Like A Twinkle-nimiseen tammaan... Autoin Oonaroosaa lastaamaan Rinon kuljetusvaunuun ja pian musta ruuna lähti matkalle kohti uutta kotia. Mahan pohjasta kouraisi, sillä olihan Rino kuitenkin ollut meillä yli kolme vuotta ja siinä ajassa ehtinyt kasvattamaan itsetuntoa eikä ollut pinkomassa jokaista uutta naamaa karkuun tuli hännän alla. Lähdin jatkamaan karsinoiden siivoamista ja Rinon karsinasta tein Tuikkeelle karsinan. Jesse raahautui tallille yhdeksän kieppeillä ja laittoi heti kahvit tippumaan ennen kuin lähtisi Sallin kanssa treenaamaan. "Rino lähti", ilmoitin miehelle kahvikupposen ääressä. "Olin kuulevinanikin auton ääniä aikaisemmin", mies haukotteli. "Noh, sitten voitki jo etsiä uutta hevosta sen tilalle." Tyrskähdin ja kerroin, että uusi hevonen oli jo matkalla tänne. "Milaaa..." Jesse huokaisi. "No, missäs luulit, että mä toissapäivänä kävin?" virnistin leveästi. "Sanoin lähteväni kaupungilla käymään ostoksilla, mutta en sanonut, että mitä menisin shoppailemaan." "Niinpä tietenkin. Olisihan se pitänyt arvata", Jesse pudisteli huvittuneena päätään. "Tietääkö Helena?" "Tietää." "Mimmonen kaveri sieltä sitte on tulossa?" Olin juuri vastaamassa, kun pihamaalle ajoi jälleen hevoskuljetusauto. "No, nyt näet!" Pian Rinon vanhassa karsinassa seisoskeli musta georgian grande-tamma. Kics lörpötteli niitä näitä meidän kanssamme ennen kuin lähti kotiin ja toivotti mukavaa jatkoa. Tuikkeeksi kutsuttu musta tamma pyöriskeli levottomana karsinassa eikä oikein tiennyt, miten päin olisi. "Kaunis se on. Ei oo kieltäminen", Jesse totesi. "Sillä voi ajaa valjakkoakin", kerroin leveä hymy kasvoillani. "Pitää vaan ostaa valjakkokärryt." "Kuulostaa mielenkiintoiselta. Osaatko sä?" mies epäili. "Harjoittelua vain niin totta kai mä osaan!" naurahdin. Tuike oli vielä nuori hevonen, jonka kanssa vielä hetki treenattaisiin kahdestaan ennen kuin tamma tunneille pääsisi. Viimeistään vuoden vaihteessa neiti pääsisi kokeilemaan onneaan tuntilaisten kanssa. Inna raahautui tukka pystyssä tallille. Nainen oli eilen "muutaman" ottanut serkkunsa kanssa ja se kyllä näkyi kauas. "Vittu mikä olo..." Inna huokaisi. "Siltä näyttää", hihitin. Itse olin kiltisti ottanut vain yhden oluen ja kömpinyt saunan jälkeen yöunille. "Miksi Rino on sisällä? Viekää se ulos", kämppis mutisi ja jatkoi matkaansa tallikäytävää pitkin, kunnes se himmeä lamppu päässä syttyi ja nainen peruutti takaisin "Rinon" karsinalle. "Mikä TOI on?" Inna ihmetteli ja osoitti vapisevalla sormella mustaa tammaa, joka oli hetkeksi rauhoittunut syömään heiniään. "Se on Like A Twinkle, eli ihan Tuike vain", ilmoitin. "Eikö ookki söpö?"
|
|
|
Post by Mila on Nov 27, 2016 15:27:34 GMT 2
27.12.2016 - Muistini on hyvä, mutta lyhyt Hidastin laukkaavan Kakrun ravin kautta käyntiin ja ohjasin pilkullisen ruunan pellolta takaisin metsätielle, kun puhelimeni tuntui tärisevän takin taskussa. Annoin Kakrun hetken löntystää eteenpäin pitkin ohjin ja kaivoin puhelimeni kätösiini. Ruudulla välkkyi Jessen nimi ja huokaisin syvään. Hittooks soittelee, kun tietää minun olevan maastossa eikä "kotiintuloaika" ollut vielä mennyt umpeen. Vaikka kännykän käyttö oli kielletty ratsastuksen aikana, tallinomistajan ominaisuudessa rikoin sitä kieltoa lähes päivittäin ja vastasin tiukkaan sävyyn miehen puheluun. "Ootko sä unohtanut jotain?" mies tivasi tympääntyneen kuuloisena. "En?" "No, oletpas..." mies huokaisi. "Enhän ole. Äitisi tosin unohti, että piti olla vain viikko meillä, mutta päätti sittenkin olla vielä toisenkin..." murahdin kyllästyneenä Ritvan jatkuviin uteluihin mahdollisista lapsenlapsista ja kesähäistä. Ei oo, eikä tuu. "Hmph. Mutta oot sä jotain unohtanut! Vai miksi meidän pihaan ajoi Hemsburyn hevoskuljetusauto tossa hetki sitten ja J. etsii sinua..." "Voi paska!" älähdin. "Me tullaan nyt kotiin! Menee noin vartti! Ottakaa se hevonen jo sisälle.." Lopetin puhelun, tungin kännykän taskuun ja lähdimme rivakkaa ravia kohti tallia Kakrun kanssa. Hiton latvalaho akka! Tallilla sysäsin Kakrun Innan hoidettavaksi, kun nainen siinä turhanpanttina tallissa pyöriskeli. Tallikäytävällä seisoi isokokoinen hevonen ketjuissa ja hirnui sekä pärskähteli kuuluvasti, kun lähestyin sitä. "Anteeksianteeksianteeksi!" höpötin J.:lle, joka oli riisumassa ruunaa kuljetusvarusteista. "Vissiin joku varhaisiän dementia vaivaa..." "Ei se mitään, onneksi oli tää Jesse vastassa", J. naurahti. "Mutta tässäpäs tämä Randy olisi, suoraan kotiin kuljetettuna." Ihastelin kimoa ruunaa, joka jatkoi älämölöään pää korkeuksissa. Ilmeisesti sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa seistä siinä tallikäytävällä muiden pällisteltävänä. "Mila... Kerroppas nyt meillekin kuka tää on..." Jesse huokaisi, kun olin uppoutunut hevosen silittelyyn sekä rauhoitteluun. "Se on White Russian. Entinen laukkahevonen. Ostin sen meille projektiksi", selitin. "J. toi sen suoraan Englannista." "Meille?" "Siis mulle ja Helenalle. Ja sille, joka haluaa tätä ruveta hoitamaan", pälätin. "Mut eikös sulla oo Tuikekin jo projektina..." Inna kysyi kantaessaan Kakrun satulaa kohti varustehuonetta. "Ooonnn, mutta kyllä mulle aika riittää tämänkin kanssa touhuamiseen", vannoin päättäväinen ilme kasvoillani. Jesse pyöritteli päätään ja Innan silmätkin muljahtivat pääkopassa sen näköisenä, että näki takaraivonsa. Randy oli jo hieman rauhoittunut ja suljin sen omaan karsinaansa, jonka olin kuitenkin muistanut pistää valmiiksi uutta hevosta varten. Lähdimme J.:n kanssa taukohuoneeseen täyttämään tarvittavat paperit ja juomaan kaupantekokahvit. Juliakin pöllähti lumiselta pihalta taukohuoneeseen ilmoittaen, että halusi nähdä uusimman ostokseni hetipaikalla. "Tuolla se on seiska karsinassa", viittoilin ovelle päin ja blondi pyyhälsi samantein tallin puolelle Inna perässään. J. lähti pian kahvien jälkeen kotimatkalle ja pyysi kertomaan kuulumisia aina silloin tällöin. Jesse istui taukohuoneen sohvalla mietteliään näköisenä kahvikupposensa kanssa. "Mitä mietit?" uskaltauduin kysymään. "Sitä sun tätä", mies hymyili pienesti. "Oon miettinyt alan vaihtoa." Kohotin kulmiani ja katsoin tuota komeaa miestä kysyvästi. "Sydän vetää hevospuolelle." "Kai sä tiedät, että verrattuna lakimiespalkkoihin, tämän alan palkat on ihan maan tasalla?" "Tiedän. Mut en mä sitä palkan takia tekisi vaan sen takia, että siitä oikeasti tykkäisin." "No, sun pitää tehdä niin kuin susta itsestäsi tuntuu", sanoin ja istahdin miehen viereen sohvalle. Muiskautin suukon tämän poskelle. Kyllä kai se Jesse tietää mitä tekee... "Ootko kertonut asiasta jo äidilles?" "En! Herranen aika. Sehän nylkee minut elävältä." Purskahdin nauruun. Se oli kyllä totta.
|
|
|
Post by Mila on Nov 30, 2016 11:10:17 GMT 2
30.11.2016
Tukka pystyssä ja silmäpussit maata viistäen lampsin kukon pierun aikaan kohti konehallia. Eljas oli soittanut minulle puoli kuudelta ja ilmoittanut, että hänen autonsa oli jäänyt kiinni Vaahterapolkuun kääntyvään risteykseen, joten piti lähteä miespolo pelastamaan pinteestä, jotta tämä pääsisi aamutallin tekemään. Kiipesin traktorin hyttiin ja käynnistin kovaäänisen menopelini. Kipaisin hakemassa hinausliinat mukaani ja lähdin huristelemaan traktorilla kohti risteystä, jonne Eljas oli jumittunut. Siinä samalla tuli myös raivattua tietä Jesselle, joka oli juuri heräilemässä töihin. Eipähän sekään jumittuisi lumihankeen töihin kiirehtiessään. Lunta oli tullut ja paljon. Edelleen sitä tuiskutti, mutta säätiedotus oli lupaillut sateen loppuvan ennen puolta päivää. Tien päässä loisti kaiken sen pimeyden keskellä auton ajovalot. Eljas istui autossaan tympääntyneen näköisenä, kun saavuin paikalle. "Huomenta päivää, täälläkö tarvittiin hinauspalvelua?" vitsailin, kun olin hypännyt traktorin hytistä lumihankeen ja Eljas nousi autostaan. "Mmhhmmm..." mies mutisi epämääräisesti. Vihreä Honda oli pohjaa myöten hangessa ja renkaat olivat vain sutineet paikoillaan, kun Eljas oli yrittänyt päästä eteenpäin. Sidoimme liinan toisen pään Eljaksen autoon ja toisen pään traktoriin. Pian auto oli saatu irti hangesta ja Eljas jatkoi matkaansa tallille, jossa nälkäiset hevoset varmasti jo odottivat. Itse putsasin risteyksen lumesta traktorillani ennen kuin körryyttelin takaisin tallipihalle. Kun kerran olin jo hereillä, oli sama tehdä lumityöt loppuun samalta istumalta. Koko piha oli aurattava putipuhtaaksi, jotta ylihuomenna pidettävien RKM-osakilpailuiden osallistujilla oli tilaa jättää hevoskuljetusautonsa. Nopeasti aika menee... Vasta tuntui, että ratsastuskoulumestaruuksiin olisi ikuisuus...
Ritvakin näytti kolaavan talon edustaa ja vilkutin naiselle traktorin ratista. Ihan piruuttani. Nainen kun oli päivitellyt, kuinka oli hurjan näköistä, kun minun kokoinen "tyttö" istui niin ison ajoneuvon ratissa... Hah. Jessekin seistä tönötti terassilla ja ilmeestä päätellen kuunteli Ritvan papatusta ties mistä. Mies lopulta nosti salkkunsa ja lähti kävelemään kohti autoaan. Mies heilautti minulle kättään hyvästiksi ja vastasin miehen heilutukseen räpsyttämällä traktorin valoja. Kun piha oli aurattu, kävin viemässä traktorin pois ja hyppäsin puolestaan mönkijän rattiin. Tarhoille vievät tiet oli helpompi aurata sillä, koska ei tarvinnut koko ajan pelätä, että kaataisi aidat isolla traktorilla.
Istuimme Eljaksen kanssa aamukahvilla taukohuoneessa, kun Ritva tömisteli paikalle iloisesti huomenia toivottaen. Eljaksen silmistä näki, että mietti mitä reittiä pääsisi parhaiten pakoon, mutta tiesi että pakeneminen oli jo myöhäistä. "Minä tein teille vähän voileipiä!" nainen ilmoitti ja asetteli voileipälautasen keskelle pöytää. "Mila tuskin ehti syömään mitään, kun niin kiireellä kuulosti aamulla lähtevän."
Pakko myöntää, että Ritvan voileivät tulivat kuin tilauksesta. Kyllähän tuo nälkä oli... Eikä Eljaskaan pistänyt vastaan, kun Ritva tälle voileivän ojensi. Vaikka Ritva rasittava olikin, oli naisesta toisaalta myös "hyötyä". Tämä oli lupautunut pitämään kioskia pystyssä lauantaina kisojen aikaan ja aikoi myös leipoa myytäväksi jotain hyvää. Meidän kämppisten ei myöskään tarvinnut taistella kokkivuoroista, kun nainen oli päivä toisensa jälkeen loihtinut herkullisen aterian pöytään ihan pyytämättä. Hetkittäin jopa mietin, että tykkäsin Ritvasta. Mutta se oli vain pieni, ohimenevä hetki. Yleensä nuo tuntemukset menivät ohi heti, kun nainen avasi suunsa... Mutta nyt ainakin Ritva oli ihan asiallinen. Ei udellut mahdollisista häistä, ei huokaillut lapsenlapsien perään tai muuten ollut rasittava. Lähinnä keskusteltiin kisapäivän tarjottavista ja käytännön järjestelyistä. "Illalla sitten lämmitetään sauna ja juodaan hienon työn kunniaksi vaikka viiniä!" Ritva suunnitteli. "Mulla on toisen tallin pikkujoulut sinä iltana. Mutta etteköhän te Jessen ja muiden kanssa pippalot voi pitää ilman minua", ilmoitin - ehkä hieman helpottuneena. "Ai, harmi... No, sille ei voi mitään. Minä kuitenkin lähden sunnuntai-aamusta kotiin..." Hihkaisin sisäisesti mielessäni. Olin suunnitellut jääväni yöksi Kaakkilaan, jossa minun yksi suokkiori majaili. "Onhan teillä tässä vielä muutama päivä aikaa viettää laatuaikaa yhdessä", paikalle aikaisemmin saapunut Stina heitti. "Se on kyllä totta! Voisimme vaikka lähteä käymään jouluostoksilla huomenna, mitäs sanot?" Ritva innostui ja katsoi minua silmät toivoa täynnä. "Pitäis niitä kisajärjestelyjä vähän..." "Eikä tarvitse. Kyllä me voidaan jotain käytännönjärjestelyistä huolehtia", Stina lohdutteli. "Mutta mulla on töitä kahteen..." nurisin yrittäen keksiä jotain pakokeinoa tilanteesta. "No, sen jälkeen lähdetään", Ritva ilmoitti päättäväisesti. "Voitte lähteä vaikka puolelta päivin jo, kyllä mä pärjään täällä!" Stina naljaili. "Mutta sehän on sitten sovittu juttu!" Ritva hihkaisi lyöden kädet yhteen. Mulkaisin Stinaa vihaisesti ja tämä vain hymyili takaisin. Eljaskin virnuili takin kaulukseen eikä uskaltanut vilkaistakaan minun suuntaan. "Sinne on muuten avattu uusi lastentarvikekirppis! Käydään siellä, ihan huvin vuoksi. Jooko?" Ritva ehdotti. Voi... Surkatti. "Katsotaan sitä sitten huomenna, mä lähden nyt liikuttamaan Randyn", huokaisin ja livahdin saman tein ulos taukohuoneesta jättäen petturi-Stinan ja Eljaksen Ritvan armoille.
"Soooo, rauuuhotu!" rauhoittelin kimoa ruunaa, joka tepasteli hermostuneena paikoillaan, kun kiristin sen satulavyötä maneesissa. Punnersin itseni Randyn selkään ja melkein luiskahdin alas saman tein, sillä isokokoinen hevonen lähti liikkeelle välittömästi, kun sain takapuoleni sen satulaan laskettua. "Hei, ei meillä oo mikään kiire..." murahdin ja pidättelin pää korkeuksissa kulkevaa hevosta. Onneksi hevonen sentään tunnisti nämä peruskäskyt... Eli lähinnä liikkeelle ja hidasta. Keräsin ohjat käteeni ja ohjasin Randyn kaviouralle. Pikkuhiljaa korkeuksissa huiteleva pää laskeutui alemmas ja ruuna rentoutui huomattavasti. Köpöttelimme reippaassa käynnissä kahdeksikkoa välillä pysähdellen. Peruutukset eivät onnistuneet oikein mallikkaasti, sillä ruuna meinasi vain pompata pystyyn, kun sille peruutus-käskyn antoi. Ravityöskentelykään ei oikein ottanut sujuakseen. Randy kun tuntui kuvittelevan, että kohta mentäisiin ja lujaa, jonka vuoksi oli vähän liiankin innokkaalla tuulella. Oli täysi työ pidätellä ruunaa, jottei se olisi sännännyt laukkaan. "Ei me tänään laukata kuule ollenkaan. Kevyt pieni treeni vain..." mutisin Randylle, joka steppaili paikoillaan hermostuneena. Kunhan ruunan kanssa olisimme tutustuneet enemmän, lähtisin kyllä sen kanssa pellolle revittelemään jos kelit sen sallii. Mutta ei vielä...
Olimme Randyn kanssa molemmat hikisiä, kun saavuimme takaisin talliin. Randy oli huomattavasti rauhallisempi hoidettaessa kuin ennen liikutusta. Toki sen piti hieman tepastella ja möykätä, muttei kuitenkaan ollut aivan hermoheikko ääliö. Nakkasin Randylle fleeceloimen niskaan ja tungin sen karsinaansa. Kunhan olisi kuivunut, pääsisi takaisin ulos. Kun Randyn varusteet olivat omilla paikoillaan, suunnittelin meneväni taukohuoneeseen kahville. Kuulostelin hetken ovella, olisiko Ritva paikalla, mutten kuullut muuta kuin Innan nauravan ja sanovan jotain typerykseksi. Tempaisin oven auki ja näin, kuinka Inna ja Rasmus säikähtivät saapumistani. Ihan kuin olisivat jääneet kiinni jostain luvattomasta. "Ahaa!" hihkaisin ja osoitin parivaljakkoa sormellani voitonriemuisesti. "Mitä?" Rasmus ihmetteli. "Ei mitään, Tuoooomas..." myhäilin hieroskellen käsiäni yhteen. "Mikä?" mies tuijotti minua kuin vähäjärkistä. "Mila, turpa kiinni!" Inna ärähti. "Älä sä Rasmus välitä, sillä on joku varhaisiän dementia ja luulee, että kaikki miespuoliset, joille juttelen, ovat Tuomaksia." "Seeeliseli, kiinni jäitte! MUAH HAH HAA!" hekottelin. Rasmus rapsutti takaraivoaan katsellen vuoron perään minua ja Innaa. Inna pudisteli päätään ja minä hihittelin yksinäni. "Onko rakastavaiset jo kahvinsa juoneet vai keitänkö teillekin?" hihittelin kahvinkeittimen luona ja tunsin, kuinka vanha Aku Ankka lävähti selkääni. "Keitä vain, vai mitä kulta?" Rasmuksen ääni kuului takaani. Käännähdin niiltä sijoilta ympäri ja Innan ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. "Oohhooo, joko myönnätte?" hihkuin. Rasmus pudisteli huvittuneena päätään ja Inna näytti siltä, että olisi valmis vajoamaan maan alle. Taukohuoneen ovi kävi jälleen ja käännyin katsomaan, kuka sieltä tällä kertaa tuli. "Kas, velipoika. Mitä sä täällä?" moikkasin Tuomoa, joka kopisteli lumista pipoaan oven karmiin. "Kunhan tulin katsomaan, mitä se sisko touhuaa", mies ilmoitti. "Otatko kahvia? Nää rakastavaiset ainakin aikoivat ottaa", kysyin kääntyessäni takaisin kahvinkeittimen puoleen ja viittoilen kädelläni Rasmuksen sekä Innan puoleen. En siis nähnyt Innan ilmettä. Enkä kyllä Tuomonkaan... Jos Innalta kysyttäisiin, niin varmasti oli onnellinen, etten nähnyt. "Kyllähän se kahvi maistuis..." kuulin Tuomon murahtavan. "Hyvä!"
Illalla meillä oli vielä pieni kokous koskien RKM-kisoja sekä mahdollisia yöpymisiä kisapaikoilla. "Haluaako Rasmus ja Inna oman huoneen?" vinoilin siinä majoitusjuttuja selatessamme. "Miiiitä?" Jonna älähti. "Uuuuu-uuuu!" Nora vinoili nostellen kulmakarvojaan. "Mila, vanha vitsi jo", Rasmus huokaisi. "Eli haluavat..." mutisin ja esitin kirjoittavani asian ylös lehtiööni. Oikeasti olin piirrellyt paperille lähinnä sukupuolielimiä sillä välin, kun ratsastustiimiläiset olivat sopineet kuka nukkuu kenenkin kanssa samassa huoneessa jos tuli tilanne, että pitäisi jäädä yöksi kisapaikoille. "EI HALUA!" Inna rääkäisi niin, että ikkunat helisivät. Nora, Veera, Jonna ja Sara ihmettelivät meidän sanailua, kun taas Rosanna sekä Julia nauraa räkättivät niin, että meinasivat tuoleiltaan pudota. Olin minä vain eräänlainen Sherlock Holmes, kun sain Innan "Tuomaksen" henkilöllisyyden noin nopeasti selvitettyä. Muahahhaa!
|
|
|
Post by jannica on Dec 2, 2016 2:23:20 GMT 2
Kannoin vintiltä vanhan pölyttyneen laatikon, jossa luki punaisella tussilla "joulukoristeet". Avasin laatikon, sieltä lemahti ummentunut haju, joka ei kuitenkaan merkinnytkään hometta, vaan odotuksia, ennustuksia ja harrasta toivetta, kaikkea sitä, mitä lähestyvä joulu toi tullessaan. Syvään huokaisten otin laatikosta tonttulakin painaen sen päähäni. Siellä oli myös toinen, jonka sanattomasti hymyillen ojensin ovensuussa seisovalle Julialle. Hän hymyili takaisin, laittoi lakin päähänsä ja astui laatikon äärelle. Mila oli edellispäivänä raahannut tallin edustan suureen kuuseen jouluvalot, jotka kieltämättä toistaiseksi roikkuivat hieman vaarallisen oloisesti siellä täällä. Saatuamme ne turvallisesti pois jaloista oli aika ruveta koristelemaan tallia. Joulukuusi sai ensin arvoisensa koristelun, jonka jälkeen suuntasimme hoitajien kanssa toimistoon. Avasin tuomani valkoisen laatikon, jossa oli ihania hiutalekoristeita. Laitoimme niitä karsinan kalterien väleihin pujotettuihin havuihin. Laatikosta löytyi myös mistelinoksia, joita asettelimme sopivin välein. Sitten istahdimme hetkeksi toimistoon Milan kanssa juomaan glögiä ja syömään joulukuun ensimmäisiä torttuja, jotka olin tehnyt aamulla..
Nousin seisomaan ja heitin kertakäyttöastiani roskiin, sitten jatkoimme koristelua tallissa ja toimistossa vielä puolituntisen. Radiosta soi Antin Lämmin Lumi Peittää Maan, joka intouduimme kaikki laulamaan. Harmittelin etten ollut ehtinyt vielä katsomaan joka joulukuun perinne-elokuvaa, Joulutarinaa, mutta olihan sille vielä aikaa. Hipsimme koko tallin koristeltuamme pihamaalle hakemaan hoitohevosia, olimme sopineet lähtevämme maastoon. Keli oli aivan ihana ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, lunta sateli hiljalleen ja noukin muutaman hiutaleen kielelläni takilta, ihan vain koska tuntui siltä, että niin täytyi tehdä.
Villa seisoi käytävällä vastapuunattuna ja Julia hymyili Kiaran karsinasta huomatessaan, että vilkaisin oliko tyttö jo valmis. Hän sanoi harjanneensa jo tamman ja haimme varusteet. Varustimme hepat tottuneesti ja pian seisoimme pihalla valmiina matkaan. - Ihanaa päästä välillä rentoutumaan! tyttö huikkasi hypäten Kiaran selkään ja kääntäessämme ratsut kohti maastopolkua. - No niin on kyllä, tätä on NIIN odotettu! yhdyin mielipiteeseen. Hymyilin innostuneesti ja annoin heidän kulkea edellä, koska Kiara oli reippaampi maastoilija ja Villan tapana yleensä vain tukkia tie. Kuljimme Milan talon ohitse, se kylpi mukavasti auringonpaisteessa ja katollekin heijastui säteitä. Ratsastimme tuuhean pensasaidan ohi, jonka oksien välistä näkyi liikettä, pikkulinnut siellä jo valmistautuivat jouluun. Hevoset kävelivät levollisesti eteenpäin. - Tuolta niitynlaidalta alkaa pieni metsäreitti, mennäänkö sinne? Julia kysyi.
Myönnyin tyytyväisenä, koska en ollut ennen siellä käynyt. Erotimme jonkin matkaa kuljettuamme sievän rivistön pieniä kesämökkejä puiden takaa. Niityltä erkani polku, jota lähdimme seuraamaan maantielle. Ohitettuamme bussilastillisen kiinalaisia, jotka katselivat meitä kummastuneina, hyvä etteivät ottaneet bussia seis ja jääneet kuvailemaankin, jatkoimme tien yli metsään ja kohti laaksoa. Reitti kulki koko ajan tiheämmälle metsään - Täällä pitää pysytellä keskellä polkua, kun täällä on onkaloita jonkun verran, edellä menevä Julia ohjeisti. Hymähdin keskittyessäni jotakin epämääräistä vastaukseksi, sillä meillä oli täysi työ katsoa jalkoihimme. Seurasimme syvälle metsään urautunutta polkua, johon juuri ja juuri mahtuivat etujalat leveydeltään. Vilkaisin ylös kuultuani merkillistä ääntä. Tuulessa huojuvat puut ne siellä vain keinuivat edestakaisin päämme päällä. Oksat raapivat koko matkan kasvoja, olimme varmasti metsän ahtaimmassa kohdassa! Ympärillä kasvavat puut muodostivat suojaavan muurin, joka oli niin tiheä, etteivät edes laskevan auringon säteet sitä lävistäneet ja reitti jatkui aina vain. Koko metsä huokui synkkää aavemaista hiljaisuutta, linnut eivät enää laulaneet ja kylmyys sekä usva olivat käsin kosketeltavissa.
Julia kulki edelleen edellämme ja tähysteli välillä jotakin eteensä. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja nosti kätensä merkiksi. Se oli ehkä vähän turhaa, koska olimme kahdestaan liikkeellä ja Villa oli jo törmännyt Kiaran takapuoleen, mutta otti kiireesti pari askelta taakse. Kettu istui keskellä polkua, ilmeisesti lämmittelemässä. Se kuitenkin pian lähti karkuun toisaalle ja pääsimme jatkamaan matkaa. Muutamien kymmenien metrien päästä tulimme laavulle, jossa kiinnitimme hepat kiinni puomiin ja tarjosimme niille vettä syöden eväämme. Olimme olleet puolitoista tuntia reissussa, joten tämän jälkeen oli parempi palata tallille, ettei olisi aivan pimeää. Minua suoraan sanoen hieman hirvitti ajatus palata samaa reittiä kotiin, muttei auttanut kuin luottaa Juliaan ja hevosiin.
Siivosimme paikat ja ratsauduimme. Puolivälissä reittiä alkoi hämärtää, onneksi oli vähän edes lunta, joka valaisi pikkuisen reittiämme. Hevoset eivät onneksi välittäneet hämärästä. Kesken kaiken palasin haaveistani äkisti, jostakin kuului lehtien rapinaa ja jalkojen tassutusta. Mikähän siellä liikkui? Värähdin jännityksestä, mutta pääsin huokaisemaan helpotuksesta, kun hiiri paineli polun yli vinhaa vauhtia. Hetken kuluttua alkoi kuulua pöllön huutelua, oli kai alkanut metsästyksen. Myös mäyrä oli iltatouhuissaan eksynyt lähelle asutuksia ja väisti vikkelään huomatessaan meidän olevan tulossa. Jatkoimme terhakasti kohti tallia ja pian tuttu rakennus ilmestyikin näköpiiriin. Pari tallityttöä katseli kummissaan meitä, koska oli jo miltei pimeää. Saimme hetkessä hoidettua hevoset ja siemailimme vielä koko porukalla glögiä, söimme torttuja ja ihastelimme koristeluja joululauluja kuunnellen. Maastoretki oli kuitenkin sen verran väsyttänyt, että lähdimme pian kohti kotia Julian kanssa toisten jäädessä vielä ratsastamaan.
|
|
|
Post by Sara on Dec 4, 2016 0:14:17 GMT 2
3.12 - Touhukas talvipäivä Vaahtiksessa RKM-kisat Goljatin kanssa menivät miten menivät. Helppo B-luokassa tulin kaheksanneksi ja 70cm-luokasta kolmastoista sija. Pieni pettymyshän siinä iski. Onneksi Mila jaksoi lohduttaa minua ja muutamaa muuta "huonosti" sijoittunutta ja nyt olin taas valmistautumassa seuraavia kisoja varten täynnä tarmoa. Pieni lumikerros pöllyää Goljatin jaloissa, kun ravaamme rennosti aurinkoisen kentän poikki halkaisijalla. Seuraavassa kulmassa nostamme laukan ja ruunan laukka pyörii allani hienosti eteenpäin. Teen muunmuassa voltteja ja ympyröitä laukassa ja hion niitä kunnes olen tyytyväinen. Hetken päästä siirrän russin takaisin rentoon raviin ja ruuna pärskien venyttää kaulaansa maata kohden. Työskentelen ravissa vielä hetken, kunnes siirrän ratsuni käyntiin ja päätän taluttaa loppukäynnit lähimaastossa. Pomppaan alas Goljatin selästä ja jalustimet nostettuani ohjaan ruunan pois tallipihasta. Takaisin Vaahterapolkuun päästyäni huomaan Jannican auton parkkipaikalla. Olen jo menossa kohti tallin ovensuuta, kunnes huomaan sopivan kohdan tallipihalla, juuri sellaisen aukon, johon mahtuisi lumiukko kuin nakutettu! Hihii, pakko palata väsäämään tuohon joku taideteos, mutta nyt ensin on hoidettava tämä huokaileva ruuna tarhakelpoiseksi. Neljänkymmenenviiden minuutin, yhden hoidetun ponin ja superpitkän juoruilutuokion jälkeen seison Goljat vieressäni taas siinä kohdalla, missä komeilisi pian upea lumiukko. Tartun heti toimeen ja pyörittelen ensin ison, sitten keskikokoisen ja sitten pienen lumipallon, jonka jälkeen kasaan koko höskän. Sen jälkeen hion pallot täydellisen pyöreiksi ja Goljatkin tahtoo auttaa minua tökkimällä lumiukkoa turvallaan ihmeissään. "Mistä tuo tuohon ilmestyi?"-ilme paistoi tämän kasvoilta ja tuntiessaan kylmyyden turvassaan se vetäytyi hieman kauemmas teoksestani. Seuraava missioni oli etsiä kiviä silmiksi, suuksi ja napeiksi. Hetken verran perässä hiihtävä poni luuli, että pääsisi vihdoin tarhaan kavereidensa luokse, mutta ei. Kaikkea muuta se ihminen häärää, muttei pysty ponia tarhaan viemään! Joku kukkahattutäti voisi tästäkin pillastua, mutta onneksi niitä ei Vaahterapolussa pyörinyt Ritvaa lukuunottamatta yhtäkään (ja sekin vaiva lähtisi huomenna matkoihinsa, jee!). Pitkän kaivamissession jälkeen löysimme kuin löysimmekin ruunan kanssa kivet metriltä tuntuvan lumikerroksen alta ja ripeästi kipaisimme työntämään löydöksemme lumiukon naamaan. Ohimennessämme olimme katkoneet myös oksat ukkelille käsiksi ja nyt tuikkasimme ne siihen kiinni. Nyt puuttuisi enää kaulahuivi, silinteri ja porkkananenä! Silinterin kävin kaivamassa Milan joulukätköistä, kaulahuivin löysin omasta kaapistani nurkkaan visusti tungettuna (anteeksi mummo, mutta mistelinlehtiprintti räikeänpunaisella pohjalla ei vain ollut minun tyyliseni) ja porkkana löytyi jättimäisestä säkistä rehuhuoneesta. Goljat meinasi haukata porkkanan suihinsa ennen kuin sain sen edes lumiukon luokse, mutta sain kuin sainkin porkkanan ehjänä lumiukkelille nenäksi ja peruutin kauemmaksi ihailemaan lopputulosta. Vihdoin ruunanressukka pääsi kavereittensa luokse kirmaamaan ja minä lähden kipittämään kylmissäni kohti taukohuonetta seuran ja lämpimän juotavan puutteessa. Taukohuoneeseen on eksynyt vain Mila, joka kuin tilauksesta on juuri keittämässä glögiä hyräillen jotain tutunkuulloista joululaulua. - Mila! Tuu kattomaan mitä tein pihalle Goljatin kanssa! - Kakkakasan? Mila arvasi ja rupesi hekottamaan mukamas hauskalleen vitsilleen. - Kauankinkos te sitä punnersitte? - Ei, vaan me tehtiin lumiukko! Nyt sille pitäis vaan keksiä joku hyvä nimi... - Pena! Eikun Pentti! Kullervo! Miten ois Mauno? Mila ehdotti. - Miten sä et ikinä keksi mitään muita kuin tommosia vanhojen ukkojen nimiä? kysäisin tallinomistajalta. Tämä esitti, ettei olisi kuullutkaan koko kysymystä ja jatkoi glögin valmistustaan. Huokaisten kaivan puhelimeni tallitakkini taskusta ja googlaan erikoisia poikien nimiä. - Hei nyt mä keksin! Sen nimi on Ilko ja sukunimi Sillaan, vitsailin olematta tosissani. - Se se on! Ihan mahtava nimi! Mila päätti ja hihitteli vielä pitkään yhdistelmälle, Ilko Sillaan. Ties mitä muuta se ja sen likainen ajatteli... Hetken päästä kuulin etäistä puhetta tallista, joten päättelin Jannican touhuavan siellä jotain, sillä hänen autonsa oli vieläkin Vaahtiksen pihamaalla. Ei mennyt kauaa, kun nainen ilmestyikin taukohuoneeseen posket punaisina toppavaatteet päällä. - Hei sori, jonku lumiukolta lähti pala nenää, Jannica pahoitteli riisuessaan vaatetustaan kevyemmäksi. - Ilko Sillaan! parkaisin ja suuntasin suoraan pihalle katsomaan pahoinpideltyä Ilkoa. - Mitä se selitti? Jannica kysyi hölmistyneeä ja lähti Milan kanssa perääni katsomaan lumiukkoa. Perille päästyäni huomaan Ilko-raukan, jonka jäljellejääneessä porkkananenässä on selkeät hampaanjäljet ja käännyn katsomaan Milaa ja Jannicaa. - Säkö tästä purasit? kysyn Jannicalta. - En minä nyt sentään, vaan Eetu. Taluttelin sitä ilkimystä tässä äsken, niin se yhtäkkiä lähti viemään mua ja vasta sitten kun se pysähtyi, niin huomasin sun tekemän lumiukon ja sitten se olikin jo aikalailla myöhästä... Jannica selittää pahoitellen ja jatkaa: - Mä voin vaikka heti kipasta hakemaan sille uuden nenän, nii sitten se on kuin uus- - Ei sun tartte, keskeytän naisen päättäväisenä. - Jokaisella meilläkin on arpia, joita ei saa pois. Nyt Ilkollakin on ja se on niistä ylpeä. Eikö niin Ilko? - Mikä tolla oikeesti on? Se on ihan outo, Jannica supattaa Milalle, joka vain imee tupakkaansa päätään pudistellen. - Menkat, Mila veikkaa ja tumppaa röökinsä lähimmälle tuhkakupille enempää sanomatta.
|
|
|
Post by Mila on Dec 4, 2016 1:37:23 GMT 2
04.12.2016
Hyppäsin hevostrailerin kuskin paikalle ja odotin, että Inna pääsisi kyytiin ennen kuin starttasin auton. Inna huokaisi syvään ja laittoi tv-monitorin päälle, jotta voisimme matkan aikana seurata, miten meidän kyytiläinen voi. Innan ja Helenan "pakottamana" olin ostanut Innan tuttavan fwb-tamman, ML Love Deluxen, eli tuttavallisemmin Tessan. Kimo tamma oli kyllä tehnyt minuun vaikutuksen heti kättelyssä, mutta viikon verran olin itseni kanssa leikkinyt "juupas-eipäs"-leikkiä ennen kuin olin tehnyt päätökseni. Kimo tamma tuntui vain keskittyvän heinäverkon tuhoamiseen heti kättelyssä, joten lähdimme liikkeelle. Inna veti takin hupun päähänsä ja hautautui syvemmälle penkkiin tuijotellen ikkunasta ulos. Vilkuilin ystävääni hieman kummissani, mutten uskaltanut kysyä mitään. Nainen oli eilisestä asti ollut kuin perseelle ammutta karhu... Ajattelin hevosenhakureissun piristävän, mutta ilmeisesti ei pahemmin piristänyt. Radion soittaessa uusimpia listahittejään matka jatkui kohti Vaahterapolkua, muuten autossa oli hiljaista.
Vaahterapolkuun päästyämme pyysin Innaa taluttamaan Tessa talliin ja itse menin edeltä katsomaan, oliko Jesse saanut Tujun vanhan karsinan laitettua valmiiksi. Tuju, Osmo sekä Liinu olivat eilen lähteneet uusiin koteihin. Mies olikin juuri kippaamassa viimeistä purukuormaa karsinaan, kun saavuin paikalle. "Valmista tuli!" mies virnisti ja taputti minua olkapäälle. Inna mulkaisi meitä kulmiensa alta ja kiinnitti kimon tamman käytävälle siksi aikaa, että saisimme siltä kuljetusvarusteet pois päältä. "Se on valtava", Jesse naurahti huvittuneena. Vilkaisin tammaa, joka innoissaan teki tuttavuutta Jessen kanssa. Okei, olihan Tessalla säkäkorkeutta sen 180cm, joten kyllähän tamman valtavan kokoiseksi voisi luokitella. Tosin, minun silmissä kaikki metri viisikymmentä korkeammat kaviokkaat olivat valtavia. Jesse oli aivan myyty Tessan edessä ja mietin, kenelle me tuo hevonen ostettiin, kun mies selitti kuinka haluaisi joskus päästä kokeilemaan esteitä tamman kanssa kuultuaan, että tammalta löytyi pomppuvoimaa aina sinne 160senttimetriin saakka. Inna kuunteli miehen höpinöitä ja pystyin sieluni silmin näkemään naisen otsaan kasvaneen metrisen falloksen. Jessekin välillä vilkaisi naista kulmat kurtussa, mutta käänsi pian katseensa pois. Mikä ihme noita kahta vaivaa...?
Muutama muukin utelias oli tullut katsomaan, miltä uusin ostokseni näytti ja Tessa vaikutti olevan onnellinen saamastaan huomiosta. Naapurikarsinassa olevan Vennan tutustumisyritykset saivat tamman kuitenkin vain potkaisemaan napakasti väliseinää ja pikkuruinen poni tajusi siirtyä kauemmas. "Se ei hirveästi muista hevosista välitä", Inna tiesi kertoa. "Kunhan siitä ei tule ongelmia tunneilla, niin ei tarvitsekaan välittää", totesin katsellessani luimistelevan tamman änkyröintiä welshponille kaltereiden läpi. Inna nojaili karsinan oveen mietteissään ja yritin naisen kasvojen perusteella keksiä, mikä tätä vaivasi. "Haluatko puhua siitä?" kysyin varmistettuani, ettei kukaan ollut kuulemassa. "Mistä? Tessastako?" Inna ihmetteli pieni hymy huulillaan. "Ei, kun siitä, mikä sua vaivaa?" huokaisin. "Joku sua on vaivannu eilisestä asti.." Inna pudisti päättäväisesti päätään: "Ei mua mikään vaivaa." Valehtelet. Ajattelin, mutta annoin asian jäädä siihen. Inna kertokoon sitten, kun haluaa. Jos haluaa.
|
|
|
Post by Mila on Dec 7, 2016 13:31:39 GMT 2
07.12.2016
Istuin hevosklinikan vastaanotossa ja jyrsin jo valmiiksi lyhyitä kynsiäni. Eljas oli aamulla soittanut minulle huutaen, ettei Tohvelilla ole kaikki kunnossa eikä auttanut muu kuin pinkaista sängystä ylös ja kiirehtiä yövaatteissa sekä toppatakissa pihatolle, jossa poni oli. Eläinlääkäri oli kuuleman mukaan jo tulossa ja meidän piti pitää huolen, ettei poni kävisi makuulle. Risteytysponi oli silminnähden kipeä eikä millään olisi halunnut liikkua mihinkään suuntaan. Käskin Eljaksen tekemään aamutallin loppuun ja itse jäin raudikon ruunan kanssa odottamaan lääkäriä. Eläinlääkäri oli melkein samantein ilmoittanut, että poni tulee viedä klinikalle, sillä suolenkiertymä oli jo niin paha. Ei muuta kuin kipeä poni autoon ja menoksi...
Ja tässä sitä oltiin. Tohvelin leikkaus oli kestänyt jo yli neljä tuntia ja minusta tuntui, että en ponia tulisi enää näkemään. Hengissä ainakaan. Nieleskelin kyyneleitäni ja tuijotin herkeämättä kelloa. Että aika osasi madella! Pian ovi kävi ja Tohvelin vastaanottanut eläinlääkäri saapasteli paikalle. Ponkaisin ylös tuolistani kengurun lailla ja valmistauduin henkisesti kuulemaan huonoja uutisia. "Leikkaus meni hyvin." Huokaisin helpotuksesta. "Pidetään poni täällä viikko tehohoidossa, jonka jälkeen voidaan miettiä kotiinpaluuta", lääkäri selitti. "Mutta näillä näkymin ruuna tulee selviämään. Pidetään peukkuja pystyssä, ettei mitään komplikaatioita tule." "Todellakin pidetään..." huokaisin ja kiittelin vuolaasti Tohvelia hoitanutta lääkäriä. Kävin vielä katsomassa sikiunessa olevaa ponia ja hieman hurtilla huumorilla heitin, ettei Tohveli koskaan ennen ole noin rauhallinen ollut.
Tallin taukohuoneessa oli hiljainen tunnelma, kun saavuin paikalle. Kaikki näyttivät säikähtävän erityisesti sitä, etten ollut klinikalta tullessa ajanut pihaton eteen vaan parkkeeraanut auton kuljetusvaunuineen paikalle, jossa ne aina olivat. "Noh?" Julia vinkaisi. "Sinne se jäi toipumaan. Viikon päästä saadaan poni kotia.." hymyilin pienesti. "Luojan kiitos!" Stina nyyhkäisi ja taputti vieressään istuvaa Jonnaa olkapäälle. "Mä olin ihan varma, että nyt se oli sen ponin menoa..." paikalle jäänyt Eljas totesi sohvan perältä. "Mikäpä se pahan tappais", vitsailin.
|
|
|
Post by Nella on Dec 14, 2016 23:10:00 GMT 2
14.12
Sammutan Mazdani tallin parkkkipaikalle ja nousen autosta. Kello näyttää huimasti 5:45, ja valmistaudun aamutallin tekoon Eljaksen kanssa. Toisaalta hieman kauhuissani odotan aamutallia, koska Eljaksen kanssa en aikaisemmin olekkaan ollut tekemisissä. Toisaalta, olen myös kuullut paljon sitä, ettei miehen kanssa turhaa keskustelua oikein saa edes aikaan. Mila oli myöskin laittanut eilen minulle viestiä siitä, etten saisi ihan koko aamutallia tehdä, vaan että suuntaisimme klinikalle hakemaan Tohvelin takaisin.
Aamutalli alkaa sillä, että suuntaamme hevosten ruokakupoille, ja nappaamme aamukipot kainaloon. Jaamme Eljaksen kanssa yhteistuumin aamupöperöt hevosille nopeasti, jonka jälkeen alamme loimittamaan niitä jotka loimia tarvitsevat. Tänään loimia heitetään enimmäkseen vain yksityisille, tuntihevoset pärjäävät Milan käskyjen mukaan ilman.
Kun tallin käytäviltä alkaa kaikumaan kimakkaa hirnuntaa ja potkun ääniä, suuntaamme viemään loimitettuja ja loimittamattomia hevosia pihalle. Hevosten ollessa pihalla rouskuttamassa aamuheiniä, siirrymme siivoamaan karsinoita. Suurimmalla osalla yksityisistä onkin puolihoito, joten niiden karsinoita ei tarvitse siivoilla. Aloitan hieman ehkä törkeästi yksityispuolelta, ja oman ponini karsinasta. Muutaman kerran kiroankin kun poni sotkee niin paljon, mutta tyynnyttelen itseäni ajattelemalla että se ei vain ole kotiutunut vielä. Yllätyn kuinka moni hevonen tallissa on niin siisti, sillä vain täysin uusimpien kanssa tulee hieman sellaista "miksi tämä sotkee näin paljon" ajattelua. Talli näyttää hyvältä ja kaikki tarvittavat karsinat ovat siivottu varttiavaille yhteentoista mennessä. "SIINÄHÄN SÄ NELLA OLET! Lähdetään hakemaan traikkua!" Mila ilmestyy talliin Julia vanavedessään. Vilkaisen Eljaksen suuntaan ja varmistan että tämä on ok että poistun. "Pääpiru käskee niin paras on totella!" Julia nauraa. Hymyilen ja nyökkään. "Tuutko sä myös mukaan?" kysyn Julialta. "En varmasti jätä Tohvelia yksin", ja vastaus tulee erittäin terävästi ja nopeasti.
Matkaan päästiin lähtemään yllättävän kivuttomasti. Huomaa Julian ja Milan tuntevan toisensa hieman pidemmän aikaa, kun he kyselevät toisiltaan mitä ihmeellisimpiä asioita. Itse tyydyn vain istumaan hiljaa, ja katselemaan maisemia. "Nella! Älä oo noin masentuneen oloinen", Mila ja Julia kailottavat lähes kuorossa. Hätkähdän hieman ja mumisen jotain vastauksena. Itsekkään en tosin saa selvää sanoistani joten en oleta toistenkaan saaneen selkoa.
"Se on ollut oikein reipas. Se olisi ollut varmaankin jo aijemmin valmis kotiutumaan, mutta ei olisi kannattanut ottaa riskejä", eläinlääkäri kertoo Milalle perinpohjin ruunan oleilun klinikalla. Julia häärää, halailee ja pussailee Tohvelia, joka puolestaan näyttää siltä, että iskisi hampaansa naisen takalistoon jos kehtaisi. Tai no, jaksaisi. "Saaaaanko matkata kopissa Tohvun kanssa, ihan ettei mitään käy?" Julia kitisee kun lastaamme ponin. "Et" "Miksiii?" "Koska sitten ainakin sattuu", Mila jatkaa.
Päästessämme takaisin Vaahterapolkuun, otamme risteytysruunan trailerista. Suuntaan kentälle ponin kanssa hieman jaloittelemaan pitkähkön kuljetuksen jälkeen. Juliakin liittyy seuraani kävelemään. "Eiköhän sen uskalla viedä takaisin!" Helena ilmoittaa tallin ovelta. Tunnit ovat alkamassa, ja samalla totean oman työvuoroni päättyvän. "Mä voin viedä sen tarhaan! Kuulin että sulla on iltavuoro mäkkärissä", Julia ilmoittaa ja nappaa riimunnarun. "Joo on.. Mä käyn hakemassa Metkun tarhasta ja juoksutan sitä vähän", vastaan ja suuntaan hakemaan oria.
|
|
|
Post by Sesilia on Dec 17, 2016 18:37:20 GMT 2
Täällä jälleen 17.12.2016
Kävelin tutun tallin pihaan ja haistelin ihanaa hevosten tuoksua. Uskomantonta, että oli yli vuosi siitä kun olin viimeeksi täällä käynyt! Aluksi kiireet koulussa alkoivat verottaa käyntejäni tallilla, ja lopulta jalkapallo harrastukseni vei niin paljon aikaaa että en enää kertakaikkiaan ehtinyt joka paikkaan. Minulla alettiin myös epäillä lievää hevosallergiaa, joten näin parhaaksi jättää hevostelut tauolle. Mutta se hetki venyikin yli vuodeksi… Allergiatestien mukaan minulla oli kuin olikin lievää allergia, joskin kukaan ei tiennyt miksi se oli puhjenut vasta nyt, monien vuosien jälkeen. Välillä olin taukoni aikana ikävöinyt Vaahtista, varsinkin kavereiden puhuessa hevosreissuistaan. Jalkapallo vei kuitenkin voiton. Nyt kuitenkin päätin vapaana viikonloppuna tulla käymään tallilla. Olin lykännyt tätä käyntiä pitkään, liiankin. Olin kai pelännyt liiallista kiintymistä noihin sympaattisiin eläimiin. Allergiani takia en pystyisi olla tallilla 24/7 niin kuin ennen. Lisäksi fudis vei suurimman osan ajastani. Nyt kuitenkin treeniaikataulumme rauhoittuivat vähän, joten olin jo hetken aikaa harkinnut palaamista heppailun pariin – iha vain harrastuksena. Lapsuuteni ammattiratsastajan unelmat oli siis jo kuopattu. Mietin kuitenkin paljon, kuinka paljon aikaa minulla todella olisi jos hoitsun hankkisin? Haluaisin kuitenkin ehtiä hoitamaan sitä ajan kanssa, en hutiloiden. Siksi sen asian suhteen en vielä päätöstä ollut tehnyt. Kävelin sisälle talliin ja ihana lämpö tulvahti sisälleni. Miksi olin viivyttänyt tänne tuloa? Rapsutin vähän ensimmäisessä karsinassa majailevaa Iippaa ja jatkoin matkaa käytävää pitkin. Vanhoja tuttuja heppoja näkyi, mutta uusiakin huomasin olevan. Yhden uuden hepan karsinassa sitä harjasi nuori nainen jota moikkasin nopeasti. Jatkoin kuitenkin neljännentoista karsinan luo toiveenani nähdä vanha kunnon Kessu. Harmikseni ruuna ei kuitenkaan karsinassaan ollut. Mietin, olikohan sillä joku uusi hoitaja? Varmasti. Tai asuiko se edes enää Vaahtiksessa? Ei välttämättä. Kävin vielä ulkona moikkaamassa pihatossa majailevia poneja ja salaa toivoin näkeväni Kessun jossain. Sielläkään se ei kuitenkaan ollut joten päädyin siihen että joko se oli muuttanut, tunnilla tai uuden hoitajansa kanssa jossain. Miettiessäni ruunaherran uuden hoitajan kanssa tunsin kateuden pistoksen, mutta se ei kauaa kestänyt. Vaikka jonain päivänä täällä jatkaisinkin, ei Kessu välttämättä olisi ensimmäinen hoitsuvaihtoehtoni. Menin takaisin sisälle ja saapastelin taukohuoneeseen. Se oli kuitenkin autio. Äiti oli luvannut hakea minut vasta 20 minuutin päästä joten istahdin punaiselle sohvalle (älkää tappako jos se ei oo punanen mut mun päässä on XDD) ja aloin lukea ensimmäistä pöydältä käteen sattunutta hevoslehteä. Kuulin jonkun tulevan taukohuoneeseen ja nostin katsettani lehden yli. Huomasin sen olevan Mila. ”Moi! Herranjestas muistatko mut vielä?”, huudahdin ja pomppasin äkkiä pystyyn. ”Sessukos se siinä? Missäs sä oot oikeen ollu?”, Mila naurahti innostukselleni. ”Minä minä!” naurahdin ja jatkoin: ”Tulin tänne kattomaan paikkoja, niin ikävä tätä tallia… Oon harkinnu vähän hoitajaks ryhtymistä mut en tiiä vielä oisko mulla siihen aikaa. Onks täällä ylipäätään ketään vapaana?” ”Onhan täällä, tietysti. Ja vaikka et hoitajaks ryhtyiskään, voithan sä täällä muutenkin käydä”, Mila vastasi. Vilkaisin puhelintani ja huomasin äidin laittaneen viestin, hän odotteli pihalla. ”Mun pitää mennä nyt, mutta nähdään hei! Tuun taas käymään !”, huikkasin ja lähdin kohti ovea. ”Moikka”, kuului vielä takaani. Moikkasin vielä pihalla vastaan tulevaa Juliaa ja lähdin kotiin. //Moi, tosiaan tulin tänne käymään yli vuoden jälkeen! Oon vähän miettiny sitä hoitsua, mutta saa nyt nähdä... Ei kai tässä muuta, kiva oli kävästä
// Huomasinkin, että olit kirjautuneena tänne foorumille ja jännäsinkin, tuleeko sieltä hoitajahakua tai tarinaa pitkästä aikaa! Saa meillä tokkiisa tulla pyörähtämään ihan muuten vain ja jos kirjoitusinspis iskee, niin tää tallipäiväkirja tosiaan on käytettävissä. Hevosiakin saa käydä liikuttamassa jos kaipuu satulaan iskee ylitsepääsemättömästi. -Mila-
|
|
|
Post by Nella on Dec 18, 2016 14:23:49 GMT 2
18.12.-16
Herään Milan tökintään aamulla kuudenpintaan. "Huomenta vaan, se ois aamutalli", tämä ilmoittaa. "Hmmnh?" kuuluu vierestäni. Siinä kohtaa herään täysin, ja hyppään jaloilleni. Katson Milaa juuri sillä ilmeellä, että mitä hi**oa viime iltana tapahtui? "Mila painu lepikkoon lennättämään leijaa, mä nukun nyt.." vieressäni oleva ääni möngertää. Olen ilmeisesti Rosannan vanhassa huoneessa, jossa on suurimmat tavarat jo pakattu. Nainen oli aloittanut muuttohommat muutama viikonloppu sitten, samalla kun tämän hevoset lähtivät. Kuulemma nainen aikoo asustella vanhempiensa luona kunnes ratsastuskoulumestaruudet on saatu kisailtua. "Julia!? Miten sä siinä nukut?" Milan suu rävähtää auki. Siinä kohtaa päätäni alkaa särkeä niin paljon, että kipitän keittiöön etsimään särkylääkettä. Mila lähes juoksee perässäni keittiöön. "Jaaa, että tälläistä peliä!" hän virnistää, ja nappaa itsekkin buranan. Pudistan päätäni. "Mä en muista yhtään mitään siitä kun oltiin tulossa takaisin sieltä baarista." "No eipä minunkaan muistikuvat hirveän hyviä ole, mutta sen voin sanoa, että siinä kohtaa kun kello oli sen verran, että alettiin kaikki olemaan hyvässä kunnossa, istuitte vuorotellen toistelle sylissä", Mila kertoo. Hienosti meni taas tämäkin.
Kun karsinat on saatu siivoiltua, lakaisen käytäviä kuunnellen samalla tallissa soivaa radiota sekä Milan valitusta kuinka ei enää ikinä aijo juoda niin paljoa. "Miksi mä edes aloin juomaan niin paljon?" nainen kysyy tutkiessaan puhelintaan. "HERRAISÄ. Kuinka paljon join siellä baarissa?" hän älähtää selkeästi mennessään nettipankkiin. "Älä multa kysy, mä en edes muista. Saati uskalla kattoa omaa tiliä.. Alkaa rahaongelmat painaa päälle", vastaan.
"Mä keitän kahvia, otatteko te?" Inna kysyy palatessamme talolle. Mila vastaa myöntävästi meidän molempien puolesta. "Vieläkö sä oot muuten asuntoa vailla? Kun tuo Rosanna on aikalailla pakannut kamansa ja häipynyt.." Mila paukauttaa kysymyksen pöytään siemailessaan kahvia. "Ahh, tekeepä hyvää." Nyökkään. "Kyllä mä sitä etsin, edellisen sopimus loppuu viimeistään kuun lopussa, mieluusti aikaisemmin." Sovittuamme Milan kanssa asian, että muutan hänen kattonsa alle, siirryn tietokoneen ääreen katselemaan aikaisemmin samalla viikolla otettuja kuvia minusta ja Hyrrästä. "Se on kyllä tosi kiva hevonen. Se Hyrrä siis", sanon katsoessani laukkakuvaa jossa kokosimme. "Osta pois!" Mila innostuu. "Ei mulla ole sellasia rahoja kasassa mitä vaadit siitä. On se sen verta osaava", huokaan. Kyllä minä sen itselleni ottaisin jos voisin! Ruunasta huomaa että siinä on potentiaalia vielä korkeammallekkin kuin mitä se nyt on. "Osamaksulla voit maksaa. Tai voin orjuuttaa sua tallitöissäkin! Ja kyllä siitä sellanen viitisen tonnia riittää.. Siitäkin voidaan keskustella, ei se ole täydellisessä kisakunnossa, kun se tuolla tunneilla juoksee eikä kuitenkaan ihan suosiossa ole", tämä vastaa. "Lyödäänkö kättä päälle vaikka heti?" heitän vitsillä. Nainen kuitenkin iskee kätensä eteeni, samalla kaivaen laatikosta papereita. Hetken mietin ja katselen mitä papereita nainen oikeen alkoi etsimään. Lopulta tämä paukauttaa omistana vaihdoksen, ja hevosen omat paperit eteeni.
Tartuttuani käteen ja kirjoitettuani nimeni papereihin huokaan syvään. Taas sitä mennään, omistan nyt kaksi hevosta, olen aivan persaukinen ja työntekoa riittää tämän johdosta. "Mä menenkin sinne talliin viemään heiniä.." ilmoitan ja lompsin eteiseen.
|
|
|
Post by Inna on Dec 18, 2016 16:19:42 GMT 2
RKM - Ratapihan kouluvalmennus 17.12.
Aamulla pakkasimme Milan kanssa Annan ja ratsastuskamppeet autoon. Suuntana tänään oli Ratapiha ja siellä järjestettävä ratsastuskoulumestaruusvalmennus. Olisin hyvin pärjännyt ilman Milaa koko reissun, mutta nainen sanoi voivansa samalla hoitaa Deanin orin kotitallilla. Selvä siis. Mila toimi tänään meidän kuskina ja saavuimmekin pian Ratapihalle. Mila parkkeerasi trailerin ja auton, jonka jälkeen kävin avaamassa trailerin rampin alas. Anna käänsi päätään ovea kohti ja hörähti hiljaa. Pakkasesta huolimatta päätin hoitaa Annan ulkona kuntoon, olimme tulleet kyllä niin viime tinkaan muutenkin paikalle. Onneksi olin päättänyt harjata hevosen jo Vaahterapolulla. Siispä minun ei tarvinnut kuin ottaa loimi pois, sukia tarvittavat roskat pois ja heittää hevoselle penkki selkään ratsastusloimen kanssa sekä suitset päähän. Itselle vielä kypärä päähän ja hevosen sen jälkeen vain selkään. Porukkaa oli jo pihalla olevalla tilapäiskentällä, jossa meillä oli lupa tehdä alkuverryttelyä. Minun ja Annan kakskytminuuttinen olisi kolmantena, joten meillä olisi reilusti aikaa verrytellä. Ensimmäinen ratsukko oli jo kentällä Helenan valmennettavana. Aloitimme Annan kanssa rauhassa käynnissä verryttelemään. Tamma oli tuttuun tapaansa kovin jäykkä ja laiskalla tuulella. Ratsastin sitä reippaasti eteenpäin, ja tein voltteja sekä sulkuja ja avoja. Nostin ravia ja otin myös parit laukkaympyrät ennen kuin menin odottamaan kentän porteille vuoroani. Katselin kuinka hiirakko poni meni kentällä ratsastajansa kanssa. Muistin heidät kyllä kilpailuissa nähneeni, mutta minulla ei ollut hajuakaan ketä he olivat. ”Okei, hyvä, vaihdetaan sitten”, Helena huuteli kentältä ja ratsastin Annan kentälle. Aloitimme ensin ravissa, jossa Helena totesi Annan olevan vielä pikkuisen jäykkä. Siltä se kyllä myös tuntui. Helenan ohjeiden mukaisesti istahdin syvemmälle satulaan ja pidin koko ajan sormilla pientä liikettä kuolaimessa. Anna painoi päätään hieman alemmas sen johdosta. ”Otetaan ensin muutama iso ympyrä laukassa”, Helena sanoi ja nyökkäsin naiselle. Nostin Annalla laukan pitkällä sivulla ja ratsastin sen ensimmäiselle ympyrälle. Nosto tuntui sujuvalta ja Anna oli helppo saada kuulolle heti ensimmäisistä askeleista. Teimme ympyröitä molempiin päätyihin. Asetin Annaa vain hieman ympyrällä ”Vähän voisi olla tempoa enemmän”, Helenan ääni kertoi kentän keskeltä ja maiskutin Annalle. Tamma lisäsi heti vauhtia laukkaansa ja pidin sitä yllä maiskauttaen välillä tai pohkeilla. Helenan ollessa tyytyväinen laukkaan, teimme laukanvaihtoa keskihalkaisijalla käynnin kautta. Ratsastin Annan pitkän sivun keskeltä kohti toista pitkää sivua ja ennen I:tä valmistelen käyntiin siirtymisen. Paino taakse ja puristus pohkeilla. Tamma käyntiin ja heti uusi laukannosto. Anna oli mukavan helppo hevonen saada toteuttamaan mitä ikinä tahtoi pyytää. Se oli juuri täydellinen aloittelijan hevonen, minulle jopa liian helppo. Anna alkoi laukassa hiljalleen jo rentoutumaan ja pian jäykkyys oli poissa. Taputin sitä kaulalle, kun Helena käski siirtämään käyntiin. Teimme loppuajan sulkuja ja avoja kootussa käynnissä. Myös alkuverryttelyssä minulla oli hieman ongelmia, kun Anna tahtoi punkea takaosaansa liian ulos. Sama toistui siis Helenan valvovan silmän alla. Helena antoi hyviä ohjeita, joilla asian sai korjattua, joten loppu taivutukset sujuivatkin hyvin. ”Hyvä, tamma”, sanoin Annalle, kun ratsastin sen lopuksi pois kentältä seuraavan ratsukon tieltä pois. Ratsastin Annan trailerin luokse, jossa Mila jo meitä odotti. ”Joko hoidit Deanin?” kysyin. ”Jeps!” Mila vastasi. ”Teillä näytti menevän hyvin.” ”Joo”, vastasin ykskantaan ja laskeuduin alas Annan selästä. Mila auttoi riisumaan tamman varusteista, jotka heitimme suorilta auton perään ja lastasimme hevosen traileriin syömään heiniä. Meitä odotti tänään vielä pikkujoulut talliporukan kanssa, joten päivä ei todellakaan loppuisi vielä tähän.
|
|
|
Post by Mila on Dec 23, 2016 13:06:00 GMT 2
23.12.2016
Istuin talon terassilla kahvikuppi toisessa ja savuke toisessa kädessä katsellen ympärilleni. Loskakelit olivat vaihteen vuoksi ottaneet vallan paukkupakkasista eikä tämä Suomen luonto tällä hetkellä todellakaan ollut kauneimmillaan. Tuli jo hieman ikävä niitä lumen voimasta notkollaan olevia puita ja pikkupakkasta, joka mukavasti nipisteli poskipäitä. "Tiesitkös sinä, ettei tuo tupakointi ole hyväksi? Myös lastentekoa se voi häiritä?" Ritva tokaisi astuessaan ulos ovesta ja nyrpisteli nenäänsä minut nähdessään. "Mhhmmm..." murahdin. Kun Jesse oli ilmoittanut jäävänsä Vaahterapolkuun jouluksi Innan tavoin, oli myös Ritva paukahtanut paikalle. Onneksi nainen oli luvannut loihtia meille jouluaterian, joten minun ei tarvitsisi muuta kuin istua pöytään. Ritva aikoi myös lähteä Tapaninpäivänä takaisin kotiin, mutta naisen tuntien... Ei lähde. Olin myös kutsunut Tuomon meille aatoksi ja mies oli ilomielin luvannut tulla paikalle. Ritva jäi papattamaan tupakoinnin vaaroista, joten tumppasin syöpäkääryleen, viskasin kahvikupin pohjalle jäähtyneen juoman kaiteen yli hankeen ja lähdin tallille katsomaan, miten siellä pärjäiltiin.
Uusin työntekijämme Oona harjaili tammaansa käytävällä, kun astelin sisään talliin. "Kukakohan meille joskus lähtisi näyttämään maastoreittejä?" Oona kyseli, kun jäin hetkeksi juttelemaan naiselle ja rapsuttelemaan tämän kaunista puoliveristä. "Eiköhän niitä vapaaehtoisia aina löydy. Rohkeasti vain kysäiset jotakuta mukaan", lupailin. "Taukohuoneessa lorvivia kannattaa aina käydä potkaisemassa takapuoleen ja pyytää mukaan." Oona nyökytteli ja ilmoitti, ettei varmaan tämän vuoden puolella maastoon ehdi. Jätin naisen jatkamaan Mellinsä harjailua ja lähdin taukohuoneeseen. Oona oli kyllä hienosti hoitanut työnsä! Reipas kuin mikä eikä tällä sormikaan ihan helposti suuhun mennyt. Toki vähän oli opettelua tallin tavoille, mutta uskoisin naisen pian pääsevän rutiineihin mukaan.
Markus ja Eljas norkoilivat taukohuoneessa valitellen, ettei oikein ollut tekemistä. Komensin miehet hakemaan jotkut hevoset ja mennä liikuttamaan ne jos kerran noin tylsää oli. Kellokin läheni neljää, joten parin tunnin päästä hevosia pitäisi lähteä hakemaan sisälle muutenkin. "Mä otan Tuiskun!" Eljas ilmoitti ja vääntäytyi ylös sohvalta. Markus röyhtäisi kumeasti ja nousi itsekin seisomaan. "Jos mä sitten haen Randyn.." Istahdin natisevalle työtuolilleni ja selailin nettiä jonkin aikaa, kunnes Inna tuli paikalle Jesse vanavedessään. Katselin kaksikkoa silmät sirrillään ja päässäni eittämättä pyöri ajatukset siitä, mitä noiden kahden välillä oli tapahtunut siellä pippaloissa, jotka olivat viettäneet ilman minua. Pikkuhiljaa alkoi tuntua, että niin Innalla, Jessellä kuin Tuomollakin oli joku yhteinen salaisuus, jota minulta pimittivät. Jesse oli kyllä murissut, ettei heillä mitään salaisuuksia ollut, mitä minun olisi pakko tietää. Tai välttämättä edes haluaisin tietää. Olin jo maalaillut piruja seinille, että Jesse ja Inna olisivat sutinoineet sinä iltana, kun minä olin Kaakkilan pikkujouluissa ja Tuomo olisi heidät yllättänyt... Kyllä minä vielä heidän salaisuuden selvittäisin!
Inna mutisi jotain Tollon liikuttamisesta ja poistui paikalta. Jesse jäi höpöttelemään kanssani hetken ennen kuin lähti itsekin hakemaan Sallia sisälle. Itse jatkoin netin selailua, katsastin hevosmarkkinat ja lähdin sitten itse sisälle lämmittämään saunaa sekä kuuntelemaan Ritvan hössötystä...
|
|
|
Post by Nella on Dec 27, 2016 2:43:59 GMT 2
16.12 Talvikisat
Katson päivän ruusukesaldoa, ja hyvä etten persauksilleni tipahda. Metkun kanssa sinivalkoinen ja sininen ruusuke, Hyrrän kanssa kaksi sinivalkoista ruusuketta. En toki valita, taisi kohdalleni kerrankin osua hyvä tuuri hevosten kanssa! Metkusta tosin huomasi, että koululuokkien jälkeen oripoika hieman väsyi, eikä jaksanut enää hiihtoratsastuksessa tai hankilaukoissa. Hyrrä taas loisti hiuhtoratsastuksessa ja kouluratsastuksessa, hankilaukoissa esiteltiinkin sitten hienot pukkisarjat! Myös muilla tallilaisilla oli mennyt hyvin, ja kaikkien hoidettua hevoset kokoonnumme koko tallin kisaporukka taukohuoneeseen. "Nella kyllä näytti kyntensä tänän! Molemmat hevoset olleet alle kuukauden ja nainen vetelee ruusukkeita kuin hullu.." Sara mukisee. Hänellä ei hoitohevosensa kanssa ollut mennyt mitenkään ihmeellisen hyvin, ja ylläpitohevostensa kanssa oltiin täpärästi jääty sijoilta. Hye tosin hieman saattoi hankilaukoissa lähteä kuskaamaan naista, mutta ainakin vauhtia oli tarpeeksi, ja he kiskoivatkin voiton yli hevosenmitalla. "Mä oon kyllä ylpeä Siriuksesta, se oli hieno!" Katti kehuu omaa suomenputteaan. He olivat voittaneet helpon ceen.
Keskusteltuamme kisoista tarpeeksi, suuntaan kohti hevosteni karsinoita. Kirjoitan kaikkien ruusukkeiden taakse päivämäärän, ratsukon ja sijoituksen. Kiinnitän kaikki ruusukkeet hevosten karsinaan. "Mä mietin jo niitä sun ratoja katsellessa että otan Hyrrän takaisin.. Mitä sä sille teit kun siitä on tullu tollanen ruusukehai?" Mila ilmaantuu taakseni. "Rajoja ja rakkautta!" naurahdan, mutta jatkan kuitenkin; "Tai sitten vaan tuuria." "Metku oli kyllä myös tosi kivannäköinen! Sait siitä aika näppärän näköisen, vaikka välillä teidän kotitreenit suoritetaan enemmän ja vähemmän ilmassa tai kahdella jalalla", toinen naurahtaa kun kiinnitän Metkun sinivalkoista ruusuketta. "Moukan tuuria tosiaan! Ei, kyllä siitä oikeasti saa näppärän, kunhan se keskittyy!" "Sun on kyllä pakko osallistua myös niihin estekisoihin sitten! Saat ottaa myös tuon Hutun.. Ei se mikään estehirmu ole mutta menkööt, niin saa vähän monipuolisuutta. Ihmiset kun ei oikein tykkää hypätä sillä.." Mila kertoo. Itseäni meinaa jo alkaa huimata. Minustahan meinaa tulla oikein Milan kisaratsastaja tuntihevosilla. Nyökkään. "Mä ajattelin Metkulla ja Hyrrällä kyllä mennä. Voin mä toki sen Hutunkin ottaa, se vaikuttaa aika kivalta. Pitää vaan ensin pieni estetreeni tehdä sen kanssa, että osaa varautua!"
Milahan saikin sitten idean, että saan hypätä ruunalla vaikka samantien. Ilman edes kunnollista vastausta, suuntaa tämä pystyttämään maneesiin esteitä, ja minä lähden hakemaan kirjavaa möhköä. Ruuna ei eväänsä liikauta, kun sitä portilla kutsun. Lompsin siis hakemaan risteytystä.
"Siitähän löytyy vauhtia! Pidätä vähän.." Mila kiehuu katsomossa kun suuntaan esteeltä toiselle. Nainen oli kehdannut haukkua ruunaa laiskaksi, mutta tämä oli kyllä kaukana siitä! Oma moottori löytyi, ja imua esteelle. Vaikka 80cm korkeampaa ei ruuna ainakaan nykyisellä treenillä tule hyppäämään, voin hyvällä mielin ilmoittaa hyppääväni 80cm luokan 60cm lisäksi.
|
|