|
Post by Mila on Aug 3, 2014 16:48:55 GMT 2
|
|
|
Post by Inna on Aug 3, 2014 22:49:25 GMT 2
Maanantai 4.8.
Kiskoin päälleni farkkushortsit sekä hennonkeltaisen t-paidan, jonka jälkeen menin eteiseen kiskomaan tennareita jalkaan. Valkoiset tennarit olivat nykyisin aivan mustat ja siksi oivat kengät tallille. Nappasin tallireppuni vielä mukaan ja avasin sitten ulko-oven. ”Menen tallille!” huikkasin jonnekin päin talossa olevalle äidilleni ja suljin sitten ulko-oven perässäni. Nappasin talonseinää vasten nojaavan vihreän Joponi ja nousin sen satulaan. Samassa tummanruskeat labradorinnoutaja urospoika, Vertti, juoksi paikalle ja melkein kaatoi minut nurin hypätessään vasten. ”Rauha, poika”, sanoin sille ja rapsutin korvan takaa. ”Odota tässä”, sanoin vielä ennen kuin polkaisin itseni vauhtiin. Vertti juoksi hetken matkaa perässäni, kunnes komensin sen takaisin kotiin. Väistelin suurimmat montut hiekkatiellä kaarrellen. Hiekka pöllysi perässäni kuivuuden takia. Tai no olihan täällä ollut erittäin kivoja ukkos- ja sadekuuroja viime päivinä. Päivisin kuitenkin lämpömittari päätti näyttää melkein 30 astetta plussaa ja siksi olin tukehtua hengiltä. Vaahterapolulle oli meiltä vain suurin piirtein kymmenen minuutin pyöräilymatka, joten olin pian perillä. Hyppäsin pois satulasta ja jätin pyöräni nojaamaan seinää vasten. Taukohuoneessa oli hieman porukkaa, kun saavuin sinne. Tervehdin Milaa, joka juuri näppäili tyylikkäällä kaksisormijärjestelmällä tietokoneensa näppäimiä. Milan lisäksi paikalla olivat Lispe, Jonna ja Antonio, jotka selvästi suunnittelivat maastolenkin tekemistä. Jätin nopsaan reppuni taukohuoneen nurkkaan ja suuntasin tarhoille. Laila tarhaili tyytyväisen näköisenä Meridan ja Zanzan kanssa, kun pujahdin naru kourassa tarhaan. Tervehdin muuta kaksikkoa ja nappasin sitten hoitoponini narun päähän. Laila seurasi kiltisti portille, jossa pujahdimme nopeasti pois, ettei tarhaan jäänyt kaksikko päättäisi tulla mukaan. Taputin Lailaa kaulalle, kun lähdin taluttamaan sitä siirtotallia kohti. Lähellä tallia annoin tamman mutustella hetken aikaa ruohoa, joka vihersi. Siirryin Lailan mukana kymmenisen minuuttia ennen kuin kiskoin sen puskasta pois ja talutin siirtotalliin. Talli oli tähän aikaan tyhjä, kun muut tarhailivat vielä. Jätin Lailan siksi aikaa karsinaansa, että kipaisin tallista hakemassa sen harjapakin. Laila odotteli kiltisti karsinassaan ja nosti päätään, kun palasin. Jätin harjapakin karsinanoven viereen ja nappasin sen syvyyksistä pölyharjan. Avasin sitten tamman karsinan oven ja astuin sisään. Jätin oven hieman raolleen, kun aloin sukia Lailaa pitkin vedoin. Tarhan pohja oli pöllyttänyt ponin oikein kunnolla ja sainkin käyttää aikaa sen puunaamiseen. Hyräilin hiljaa päähäni putkahtanut korvamatoa, enkä edes huomannut, kun joku tuli talliin. ”Täällähän se Laila onkin”, joku sanoi ja pomppasin varmaan metrin ilmaan. ”Haha, ei ollut tarkoitus säikyttää.” Katsoin blondia naista, jonka tiesin olevan Ullan omistaja, Inna. ”Ei se mitään”, sanon ja jatkan tamman harjaamista. Inna näyttää miettivän pitkään jotain ennen kuin avaa suunsa ymmärryksen merkiksi. Kohotan kulmiani kysyvästi. ”Sinähän aloitit juuri Lailan hoitamisen ja nimesi… öö…” ”Iita”, vastaan. ”Aivan! Muistelinkin nähneeni sinut aina välillä tallilla”, Inna sanoo ja pujahtaa sitten myös ponin karsinaan. Laila työntää heti turpansa naista kohti, joka rapsuttaa sitä otsalta. ”Ajattelitko ratsastaa tänään?” nainen kysyy ja pudistan päätäni. ”Puunailla vain”, kerron ja huomaan sitten harjanneen hieman turhan kauan tamman takapuolta. Pujahdan Innan ohitse ja heitän pölyharjan pakkiin napaten samalla piikkisuan. ”Okei”, Inna sanoo ja näyttää hetken pohtivan. ”Ajattelin, että treenaisin Lailan kanssa tuleviin kisoihin, niin haluaisitko tulla katselemaan?” ”Ööh”, aloitan. ”Mikäs siinä.” Inna nyökkää. ”Jos puunaat sen ensin valmiiksi, niin tulen pian varusteiden kanssa”, Inna ehdottaa ja lähtee sitten kohti päätallia. Jatkan Lailan puunaamista ja letitän sen harjaan letin. Inna tulee hetken kuluttua itse täysissä vermeissä ja Lailan varusteet mukanaan. Nappaan naiselta satulan ensitöikseni ja nostan sen sitten Lailan selkään. Inna ojentaa minulle suojat ja laskeudun pistämään ne paikoilleen samalla, kun Inna pujottaa tamman päähän suitset. Pian tamma on valmis ja Inna tarttuu sen ohjista. Seuraan heitä maneesille, jossa mustahiuksinen mies laskee parasta aikaa temppuilevan ruunan jalustimia alas. ”Taasko olet orjuuttanut jonkun?” Juuso kysyy Innalta. ”Älä huoli, sinä olet ainoa orjani”, Inna vastaa miehen syyttelyihin ja tunnen oloni hieman vaivaantuneeksi. Yskäisen pieneksi merkiksi, että olen paikalla. Inna taluttaa tamman vähän matkan päähän kirjavasta Damonista, joka ei mahda ollenkaan pysytellä aloillaan. ”Viitsitkö roikkua?” Inna pyytää ja menen satulan toiselle puolelle. Lasken jalustimet alas samaan aikaan, kun Inna kiristää ponin vyötä. Tarraan kiinni jalustimen hihnasta, kun nostaa jalkansa jalustimelle ja ponnauttaa itsensä selkään. Taputan Lailaa kaulalle ennen kuin lähden katsomoa kohti. ”Anteeksi!” matkani keskeytetään. ”Voisitko hetken pitää tätä idiootti paikoillaan?” Juuso pyytää. ”Toki”, sanon ja menen steppailevan puoliverisen luokse. Tarraan sen ohjista kiinni ja samassa Damon yrittääkin purra minua. ”Loppu!” Juuso komentaa hevostaan ja kampeaa itsensä selkään. ”Kiitos”, hän vielä sanoo. ”Eipä mitään”, vastaan ja menen sitten katsomoon. Katselen katsomosta kuinka Inna vääntää Lailan kanssa kiemuroita. He ratsastavat erilaisia kiemuroita ja Laila näytti todella hyvältä. Damon taas temppuili aluksi, mutta ilmeisesti Juuso tiesi jo tarpeeksi hyvin ruunan metkut, että pian sekin meni aika nätisti. Vajaan tunnin kuluttua molemmat hidastelevat käyntiin ja hevosista huomaa, että he todella tekivät töitä tänään. Inna pyytää minut kävelyttämään Lailaa, joten suuntaan heidän luokseen ja nappaan tammaa ohjista. ”Kilpailetko Lailalla vain koulua?” kysyn Innalta, joka pudistaa päätään. ”Me ollaan osallistuttu myös hieman este- ja maastoestekisoihin”, Inna kertoo ja nyökäytän päätäni. ”Menen pistämään seuraavaa valmiiksi”, Inna ilmoittaa. ”Vaikkakaan tällä säällä mitään jaksa”, hän vielä mutisee. Juuso kommentoi asiaan jotain Damonin selästä, johon saakin Innan keskisormen palkkioksi. Keskityn siinä vaiheessa jo Lailaan, kun talutan sitä hiljalleen maneesia ympäri vaihtaen suuntaa aina välillä. Kun tamma ei enää puuskuta, päätän kuskata sen talliin. Inna tuleekin jo vastaan Ullan kanssa ja kiittelee, että hoidan Lailan pois. ”Kyllähän minä”, vastaan hänelle ja talutan tamman sitten päätalliin. Tallissa tajuan vasta, että tamman riimu on vielä siirtotallissa, joten käyn hakemassa sen sieltä nopeasti. Vaihdan tamman suitset riimuun ja riisun koko ponin muuten varusteista. Kuskaan varusteet oikeille paikoilleen, kun olen pessyt kuolaimet. Laila on aivan hikinen, joten nappaan pesuboksin vesuletkun ja suihkuttelen viileällä vedellä tamman läpi. Laila tuntuu nauttivan viilentävästä tunteesta, joka suihkun ansiosta tuli. Kuivattuani vielä hikiviilalla tamman, talutan sen riimusta takaisin tarhaan. Merida ja Zanza ottavat kaverin iloisesti vastaan. Katselen kolmikkoa hetken aikaa aidan vierestä ja napsaankin kännykällä Lailasta kuvan. Sitten neiti päättää laskeutua ensin maaten kuivalle tarhapohjalle ja kieriskellä itsensä aivan harmaaksi. Hienoa… Se siitä hyödyllisestä suihkusta. No, olisipa ponilla ainakin suojakuori koko ajan kimpussa pörrääviä paarmoja vastaan. Hetken kuluttua suuntaan taukohuoneeseen, jossa nappaan reppuni. Taukohuoneessa ei ole ketään muuta kuin Tohelo, joka makasi selällään sohvalla. Istahdan kissan viereen sohvalle ja varovasti rapsutan sitä korvan takaa. Tohelo nousee ylös ja alkaa kiehnätä minua vasten. Hymyillen rapsuttelen kisulia, joka käpertyy pian syliini. Siinä minä sitten istuskelen hetken aikaa kissaa rapsutellen ennen kuin nostan vastustelevan kissan takaisin viereeni. ”No, niin. Kiitoksia rapsutteluhetkistä”, sanon kissalle ennen kuin suuntaan pihalle. Kello näyttää jo ties mitä ja kotona odottaisi ruoka. Joten ei muuta kuin urhoollinen Jopo jälleen pepun alle ja matkaan! Sanoja 1046!
|
|
|
Post by Inna on Sept 14, 2014 10:58:24 GMT 2
Maanantai 15.9.
Ulkona oli jo pirun kylmä, kun poljin lyhyen matkan tallille ja jätin Joponi nojaamaan tallin seinää vasten. Laila tarhaili maanantaivapaapäivän kunniaksi tarhassa yksin, kun sen muut kaverit rehkivät pian tunnilla. Suuntasin suoraan tarhalle ja nappasin tamman kiinni ennen kuin talutin sen talliin. Sidoin kiltin tamman käytävälle ja hain sen harjat. Laila seisoskeli kiltisti paikallaan, kun suin sen pehmeää karvaa pölyharjalla. Taputin tammaa kaulalle ennen kuin nappasin kaviokoukun harjapakista ja yksitellen nostelin pienet kaviot ylös ja puhdistin mudat pois. Puunauksen jälkeen, kävin kiskomassa omat ratsastustamineet päälleni ja nappasin Lailan varusteet myös mukaan. Ensimmäinen tuntiryhmä lähti kuulemma kohti maneesia, joten päätin suunnata kentälle. Varustettuani Lailan, talutin sen kentälle, joka oli ainakin vielä tyhjä. Laila seisoi kiltisti paikallaan, kun kiristin sen vyötä parilla reiällä ennen kuin kampesin itseni selkään. Alkusuunnitelmissani oli mennä vain rennosti koulua, mutta nähtyäni parit kavaljetit kentällä, päätin kokeilla pientä hyppäämistä. Kokosin ohjat parin käyntikierroksen jälkeen ja nostin ravin. Laila ravasi reippaasti eteenpäin ja otti apuni mukavasti vastaan, kun ohjasin sen voltille. Tein erilaisia kiemuroita hetken aikaa ravissa ennen kuin nostin laukan. Ohjasin tamman kohti ensimmäistä estettä. Lailan askel venyi huomattavasti, kun lähenimme estettä ja se teki yllätyksekseni hieman suuremman loikan kuin tarpeen. Hidastin ponia esteen jälkeen ja kokeilin uudestaan. Tällä kertaa se sujui paremmin. Vielä parin loikan jälkeen hidastelin Lailan käyntiin ja annoin sille pidempää ohjaa. Taputin tammaa kaulalle ja päätin jättää ratsastuksen tähän. Aikaa ei ollut kulunut vielä kauheasti, mutta ihan riittävästi. Kävin kävelemässä myös pienen pätkän maastossa ennen kuin laskeuduin alas Lailan selästä tallin pihassa. Talutin tamman siirtotalliin omaan karsinaansa ja riisuin sen varusteista. Kello oli vasta niin vähän, että tamman voisi viedä takaisin tarhaan. Vietyäni varusteet paikoilleen, nappasin päätalliin jääneen riimun mukaani ja suuntasin siirtotalliin. Heivasin riimun ponin päähän ja lähdin viemään sitä kohti tarhaa. Etenimme lyhyen matkan hitaasti, kun annoin ponin syödä ruohoa mahansa täydeltä. Vapautin sitten tamman tarhaansa ja palasin talliin sisälle. Toimistossa odotteli jo seuraavan tunnin tuntilaiset ja katsoivat ilmoitustaulua kenellä oikein menisivät tänään. Joku alkeisryhmäläisistä kiljaisi iloisesti päästessään Meridalla ja toinen valitti takamustaan, kun joutui menemään Eetulla. Istahdin itse hengailemaan pöydän ääreen, napaten vanhan Hevoshullun kätösiini. Ristin jalkani ja nojasin tuolin selkänojaan. Vilkuilin aina välillä lehteni ylitse ja tervehdin iloisesti hymyillen Anniakin, joka oli ilmoittautunut kuulemma taluttamaan hoitoheppaansa alkeistunnilla. Luin vielä hetken aikaa Hevoshullua, kun päätin suunnata kotiin. Isä oli kiristänyt minua siivoamaan huoneeni, joka oli kuulemma kuin kaatopaikka. Olin kyllä yrittänyt luistaa hommasta, mutta isän uhkailut olivat aivan liian toimivia. Siispä nappasin jälleen Joponi alleni ja suuntasin kotiin. Selvästi joku rutiini kirjoittaa Lailalle julkasta sunnuntaina maanantain tarina!
|
|
|
Post by Inna on Oct 21, 2014 21:30:57 GMT 2
Estekisat 22.10. Talutin Lailan rivakasti siirtotalliin omaan karsinaan, koska pihalla satoi lunta ja oli pakkasta. Pakko oli myöntää, että olin todellinen vilukissa. Normaalisti olisin hoitanut Lailan päätallin käytävällä, mutta pian alkavien kisojen takia siellä oli jo kova tohina. Siksi olikin parempi suorittaa toimenpiteet rauhallisemmissa ympyröissä. Olin aikaisemmin aamulla auttanut muita tallilaisia kokoamaan maneesiin esteradan ja kentälle pari verryttelyestettä. Olin osallistunut Lailan kanssa 80 cm luokkaan, joten minulla ei ollut vielä mikään kiire.
Puunasin Lailan siis kaikessa rauhassa ja letitin vinonmallisen letin tamman kasvaneeseen harjaan. Poni oli alkanut kasvattaa itselleen jo talvikarvaa. Pian Laila oli itse valmis, päällään eilen puhdistetut varusteet. Pinja talutti Raimon juuri pihalle ja toivotin hänelle onnea omaan luokkaansa.
Kävin katsomassa Pinjan luokan suoritukset ennen kuin kipaisin hakemaan Lailan pihalle. Riisuin tuulihousuni pikkutallin uumenissa ja jätin roikkumaan talliin. Kiskoin vielä kypärän päähän ja otin lyhyen raipan mukaani ennen kuin talutin Lailan pihalle. Tamma seisoi kiltisti paikallaan sen aikaa, kun kiristin satulavyötä muutaman reiän ja säädin jalustimia pari reikää normaaleja lyhyemmäksi maastakäsin.
Poni seisoskeli kiltisti paikallaan, kun pompautin itseni selkään ja ratsastin jalat pois jalustimista kentän laidalle täyden parkkipaikan kautta. Palkintojen jako oli juuri alkamassa ja taputin hieman, kun Petra ja Rebekka palkittiin. Muut olivatkin vierailevia tähtiä. Kunniakierroksen jälkeen pari hoitajaa kävi Milan apuna nostamassa esteitä 80 cm korkuisiksi ja luokkani ensimmäinen ryhmä päästettiin verryttelemään. Olin aikaisemmin luntannut, että lähtisin toisena suorittamaan rataa.
Tein aluksi käynnissä kaikkea ja siirsin sitten muiden mukana raviin. Verryttelyssä sai kyllä olla hieman itsekäs, koska kukaan ei tuntunut tuntevan etuajo-oikeuksia. Huutelimme yhteistuumin suuntien vaihdoksista. Nostin Lailan kanssa myös hieman laukkaa.
”Hyppy!” huusin, kun lähestyin toista verryttelyestettä.
Laila loikkasi okserin ylitse kevyesti ja taputin sitä kaulalle. Parin hypyn jälkeen kolme ensimmäistä suorittajaa huudettiin maneesiin, jossa otimme ensin parit hypyt ennen kuin aloitimme. Ensimmäiset kaksi suorittajaa olivat minulle tuntemattomia. Toinen heistä tiputti kaksi estettä, mutta toiselle tuli puhdas rata. Pian oli oma vuoroni.
Tervehdin tuomaria ja pillinvihellyksen jälkeen nostin laukan. Ratamme lähti hyvin liikkeelle. Laila hyppäsi esteet varmasti, mutta vauhtimme oli turhan rauhallinen. Yhdessä vaiheessa rataa menetin hieman tasapainoni, jonka takia jalustin luiskahti pois jalasta ja horjahdin. Sen seurauksena Laila ei suostunut hyppäämään estettä ja kielsi. Tulimme esteelle uudestaan ja tällä kertaa este ylittyi.
Kuitenkin tiputimme viimeisellä esteellä puomin, siirsin Lailan siitä huolimatta tyytyväisenä käyntiin radan jälkeen ja taputin kaulalle.
”Ihan hyvin se meni, ponitus”, sanoin tammalle, kun ratsastin sen ulos maneesista ja toivotin Julialle onnea omaan rataansa Kiaran kanssa.
Ilmoitin kentän reunalla roikkuvalle Milalle suuntaavaani maastoon tekemään loppykäynnit. Tiesin jo, etten pääsisi ruusukkeiden kimppuun, jonka naiselle totesinkin. Mila nyökkäsi ja suuntasin sitten Lailan kanssa kohti maastoja jalat hipoen maata, kun olin nostanut jalustimet ylös.
Kiersin pienen lenkin maastossa ennen kuin palasin tallille ja hoidin Lailan kuntoon. Palautin tamman sitten tarhaansa viettämään rauhallista loppupäivää ja siirryin seuraamaan loppukisoja maneesiin.
|
|
|
Post by Inna on Nov 7, 2014 14:58:43 GMT 2
Maahan eilen satanut lumi narskui kenkieni alla, kun kävelin kohti tallia. Viikonloppu oli viimein koittanut ja pääsisin moikkaamaan Lailaa. Ärsyttävä lukio vei kaiken aikani ja olisin mieluiten aivan jossain muualla kuin koulunpenkillä. Velvollisuudet oli kuitenkin hoidettava, kuten äidillä oli tapana sanoa. Pyh. Viimein punainen talli näkyi puiden takaa ja tarvoin tieni tarhoille. Lailalla ei ollut tänään ollenkaan tunteja, joten olin ajatellut mennä tamman kanssa kevyelle maastolenkille. Sitä kaipasi itsekin hieman aivojen nollausta ja maastoilu oli siihen kaikista paras lääke. Laila nökötti tarhassaan Meridan ja Zanzan kanssa, kun pujahdin tarhaan napattuani narun matkaan mukaan. Tervehdin ensin Meridaa ja Zanzaa, ja menin sitten Lailan luokse. Rapsutin ponia päästä ja napsautin sitten narun kiinni. Laila seurasi minua kiltisti portille, josta hätyytin tamman tarhakaverit pois. Suljettuani portin, talutin Lailan päätalliin ja sidoin käytävälle toiselta puolelta. Laila seisoi kiltisti paikallaan, kun suuntasin varustehuoneeseen. ”Moi”, tervehdin Caridaa, joka napsi Donen varusteita syliinsä. ”Hei”, hän vastasi ja katosikin heti yksityistenpuolelle. Hain Lailan harjat sieltä, missä niitä säilytettiin ja palasin sitten kirjavan ponin luokse. Mokoma tapaus oli vääntänyt kunnon kasan poissa ollessani ja hienoisesti mutistuani, kävin hakemassa talikon ja siivosin kasan pois ennen kuin joku sen talloisi. ”No, niin”, sanoin, kun viimein pääsin puunaamaan hoitsuani. Laila ei korviaankaan loksauttanut, kun vedin harjalla pitkiä vetoja talvikarvan lävitse. Kauhean likainen poni ei ollut, joten harjaus ei kestänyt kauhean kauan. Tappelin hetken aikaa kavioiden kanssa, joihin oli paakkuuntunut kilon verran suojalunta. Ihanaa tämä talviaika. Väkerrettyäni Lailan harjaan soman letin – joka ei näyttänyt ollenkaan niin hienolta kuin olin päässäni kuvitellut – kävin hakemassa varustehuoneesta ratsitarvikkeeni, joita säilytin piilossa nurkassa. Nappasin matkaan mukaan vain kypäräni ja lyhyen raipan. Matkalla otin Lailan suitset ja suojat niiden paikalta. Laila oli jo melkein unessa, kun palasin sen luokse. Rapsutin sitä harjan tyvestä ennen kuin irrotin riimun ja pujotin mustat suitset päähän. Remmien ollessa kaikki kiinni kuluneissa kohdissa, joista näki selvästi mihin reikään solki piti kiinni pistää, laskeuduin alas ja pujotin vihreät suojat paikalleen. Kuka näitä varusteita oikein osti? Napsautettuani vielä oman kypäräni kiinni, talutin kirjavan ponin pihalle. Laila seisoi kiltisti paikallaan, kun yritin epätoivoisesti päästä matalan ponin selkään. Ensimmäistä yritystä ei voinut kyllä edes yrittämiseksi sanoa, se oli niin epätoivoista. Toisella kerralla olin jo melkein selässä, samoin kolmannella. ”Hahhahaa, tarvitsetko apua?” kuulin jonkun kysyvän. Inna talutti parasta aikaa Hattieta kohti tallia ja virnistin. ”Ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan”, nauroin. Juusokin sitten pelmahti jostain paikalle ja avuliaasti punnitsi minut selkään. ”Kiitoksia paljon”, naurahdin. ”Kyllä minä yleensä näiden selkään pääsen”, naureskelin. ”Lumi tekee paljon”, Juuso vitsaili. Annoin Lailalle pohjeavut lähteä käyntiin ja heilautin kättäni kaksikolle vielä ennen kuin suuntasin tielle. Kuljin hetken aikaa tuttua kotitietä ennen kuin ohjasin ponin hieman vaikeampi kulkuiselle metsäpolulle. Siitä oli selvästi jo parikin ratsukkoa rämpinyt, joten etenimme yllättävän nopeasti. Oli mukavaa kävellä lumisessa metsässä, mutta ilmassa oleva pakkanen muistutteli itseään jäädyttäen reiteni. Olisi pitänyt ottaa loimi matkaan mukaan. Laila nosti itsekseen hieman ravia, kun nousimme kumpareen päälle. Siirtelin ponin kuitenkin takaisin käyntiin päällä ja laskeuduimme varovasti alas toiselta puolelta. Metsäretkemme jatkui aina maastoesteradalle, jossa uskalsin hieman kerätä ohjia enemmän tuntumalle ja antaa ponin painella suoraa minkä kintuistaan pääsi. Lailastahan löytyi energiaa ja poni pidensin laukkaansa niin paljon kuin vain pystyi. Sainkin tehdä oikein kunnon pidätteen, kun siirtelin ponin raviin. Melkein luiskahdin itsekin selästä. Pienen ravipätkän jälkeen siirtelin virkistyneen tamman takaisin käyntiin ja taputin sitä kaulalle. ”Ensi kerralla voisimmekin ottaa oikein kunnolla harjoittelua koulukisoihin”, puhelin tammalle, kun käänsin turpamme kohti tallia. Itsellenikin oli tullut jo sen verran kylmä, että kuppi kahvia tai kaakaota ei tekisi pahaa ollenkaan. Matkalla tallille tien vieressä näimme pari jänistä, jotka karkasivat saman tien takaisin metsän pimentoon. Palattuani tallille, sidoin Lailan uudestaan käytävälle ja riisuttuani suitset, pujotin riimun takaisin tamman päähän. Laila tervehti innoissaan tarhakavereitaan, kun pääsi takaisin niiden seuraan punomaan pahoja suunnitelmiaan. Siivottuani jälkeni päätallin käytävältä, menin taukohuoneeseen, jossa Mila istui yksinäisyydessään tietokoneensa ääressä. ”Heipsansaa”, tervehdin tallinomistajaa, joka vain pikaisella vilauksella katsoi, kuka paikalle oli tullut. Menin tiskikaapin luokse ja kurottelin punaisen vakiomukini kaapin perältä. Koska olin laiska, enkä jaksanut keittää itselleni vettä, nappasin kahvipannusta itselleni kahvia mukiin ja lorautin vähän maitoa sekaan. Se sulattaisi varmasti edes vähän kohmettuneita jalkojani. Crowley makasi taukohuoneen lattialla pitkin pituuttaan ja laskeuduin suuren koiran viereen istumaan. Se nosti hieman päätään katsoakseen, kuka sitä oli tullut rapsuttelemaan ja painoi sitten päänsä takaisin. Annoin sormieni hiljalleen mennä koiran karvojen läpi ja lopulta kurotin pöydällä olevan harjan käsiini. Varmasti monet tallitytöt ja tuntilaiset olivat koiraa harjanneet monet kerrat, mutta ei Crowleylla tuntunut olevan sitä vastaan mitään. Karvaa kyseistä otuksesta lähti ja kunnolla. Jos pelkästään vasemmasta kyljestä lähti ainakin kaksi muovipussillista karvaa ja koska Crowley ei jaksanut eväänsä liikauttaakaan, että olisin voinut toisen puolen harjata, jäi harjaussessiomme siihen kylkeen. Kuskasin irronneet karvat roskikseen. Kävin moikkaamassa Lailaa vielä ennen kuin päätin hipsiä kotiin.
Sanoja 774
|
|
|
Post by Inna on Dec 19, 2014 19:23:26 GMT 2
Lauantai 19.12.2014 Aurinko paistoi ensimmäisiä kertoja tänä vuonna taivaalla, kun kävelin lumista tietä pitkin kohti Vaahterapolkua. Olin herännyt tänään jo aikaisin – kymmeneltä – ja päättänyt suunnata sen turvin tallille toivoen, ettei siellä olisi vielä kauheasti porukkaa. Selkeä sää toi samalla myös muutaman asteen pakkasta, joten korjasin villahuiviani ja vedin pipoa enemmän korville, kun lisäsin vauhtia ennen kuin olisin aivan jäässä.
Pian punainen talli jo häämötti edessä ja näin hevosten tarhailevan tyytyväisen näköisenä osa vuorattuina loimiinsa. Päätin mennä heti kiusaamaan hoitoponiani ja suuntasin tarhoille. Laila mutusteli heinänrippeitä tarhan lumiselta pohjalta yhdessä Meridan ja Zanzan kanssa. Pujahdin tarhaan ja kävin nappaamassa kirjavan ponin riimusta kiinni. Laila käveli reippaasti vierelläni toppaloimi päällä ja oli selvästi hyvin virkeä pakkaspäivän ansiosta. Tamman ratsastajalle tulisi hauskaa maastotunnilla tänään.
Nappasin vielä ponin riimunnarun tarhan vierestä ja napsautin sen kiinni riimuun ennen kuin lähdin tallia kohti. Tervehdin karsinoita siivoaavaa Eriniä, joka siirsi ystävällisesti käytävällä olevat kottikärryt siksi aikaa karsinaan, että pääsimme Lailan kanssa ohitse. Pesuboksin luokse päästyäni, peruutin tamman sinne ja sidoin sitten molemmin puolin. Nappasin tammalta loimen pois päältä ja viikkasin sen siististi ennen kuin jätin Vikan karsinan oveen roikkumaan. Ilmoitin Erinille, että ei siirtäisi sitä, koska heittäisin sen tamman niskaan heti, kun se palaisi maastoreissultaan.
”Iita! Hienoa, että olet täällä”, Helenan ääni raikasi käytävällä. ”Lailan ratsastajan äiti soitti juuri ja ilmoitti, ettei ratsastaja pääse tänään. Joten saat ihan itse liikutella hoitsusi”, hän kertoi. ”Sepä kiva”, sanoin ja ajattelin jo heti, että voisimme sitten hypätä parit esteet. ”Kiva juttu. Minä kyllä hoidan liikuttamisen mielelläni.” ”Sitä minäkin”, Helena sanoi hymyillen ja katosi sitten jonnekin.
Laila heilutteli päätään huomiota hakien ja rapsutinkin tamman turpaa ennen kuin katosin varustehuoneeseen hakemaan tamman harjapakkia. Poni oli yhä kiltisti paikallaan, kun palasin vihreäpakki kädessäni ja laskin sen vesiboksin viereen. Nappasin pakista pehmeän harjan ja aloin vedellä sitä myötäkarvaan kaulalta lähtien. Pakkaskeleissä oli se hyvä puoli, että Lailakin oli mukavan puhdas sen sijaan, että olisi kuraa täynnä. Ainoastaan lumikimpaleita keräävät kaviot olivat kamalia putsata ja tälläkin kertaa sain hakea avukseni vasaran Markuksen työkaluista työtä helpottaakseni.
”Onhan täällä joku ihminen sentään!” Inna hihkaisi, kun tuli minua vastaan käytävällä. ”Oletko menossa liikuttamaan Lailaa?” hän kysyi. ”Juu, esteitä ajattelin hypätä…” sanoin. ”Eih”, nainen voihkaisi. ”Et lähtisi kanssani mieluummin maastoon? Kaikki tuntuvat olevan jossain muualla ja kaipaisin seuraa, jotta Ulla osaisi edes käyttäytyä hetken aikaa.” ”En oikein tiedä…” sanoin epäilevästi, mutta Innan aneleva katse sai minut lopulta heltymään.
Inna hihkaisi iloisesti ja pyysi odottamaan sitten tallipihalla. Nyökkäsin naiselle ja pujahdin varustehuoneeseen. Vaihdoin huoneessa päälleni ratsastushousut, jotka odottivat aina nurkassa sekä kengät. Pipon vaihdoin kypärään ja raipan sujautin kainaloon ennen kuin vuorasin sylini Lailan varusteilla. Laila seisoi yhä kiltisti paikallaan pesuboksissa, kun palasin sinne. Heitin satulan suoraan tamman selkään ja kyykistyin sitten laittamaan vihreät suojat etusiin. Laila aavisteli jo, että nyt päästään liikkeelle, joten tepasteli hieman kärsimättömästi, kun irrotin riimun sen päästä ja jätin kuitenkin roikkumaan eteen esteenä, ettei poni päättäisi lähteä liikkeelle. Sujautin suitset tamman päähän varmistaen, että martingaali menisi oikein heti ensimmäisellä. Sen jälkeen laitoin satulavyön kiinni ja kiinnitin martingaalin myös satulassa oleviin lenkkeihin. Kiinnittelin vielä loput suitsien remmeistä kiinni ennen kuin irrotin riimun toisesta narusta ja nappasin tamman ohjista kiinni.
Talutin Lailan takaisin ulkoilmaan ja jäin keskipihalle kiristelemään vyötä odotellessani Innaa ja Ullaa. Laskin Lailan jalustimet alas ja mittailin ne mahdollisimman hitaasti estejalustimien mittaisiksi maasta käsin. Muistin onneksi omat reikäni ulkoa, joten selässä ei tarvitsisi enää sitä asiaa säädellä. Sain odotella vielä hetken ennen kuin Inna talutti hopeisen suokin pihalle. ”Aa, toivottavasti et odottanut kauaa”, hän sanoi, kun pysäytti tammansa vierelleni. ”En kauaa”, sanoin.” ”Hyvä. Pitäisitkö tätä hetken aikaa?” Inna pyysi ja työnsi hevosensa ohjat käsiini.
Ulla työnsi heti turpaansa haistaakseen Lailaa, mutta vedin sen kauas välttääkseni tappelun. Ei kumpikaan tammoista tosin tainnut olla ilkeä toisia hevosia kohtaan. Luulin Innan tarvitsevan apua siihen, että pääsisi nousemaan selkään, mutta sen sijaan hän hölkkäsi kohti taloa. Katsoin ihmeissäni hänen peräänsä ja ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, kun Inna päästi koirat tarhoistaan vapaaksi ja vihelsi ne peräänsä. Kaikki kuusi koiraa seurasi Innaa juosten toistensa kimpussa.
”Öö… otatko nuo mukaan?” kysyin epäilevästi, kun Inna palasi luokseni ja otti Ullan ohjat takaisin itselleen. Hän katsoi koiralaumaa arvioivasti. ”Minun täytyy lenkittää ne kuitenkin tänään, joten miksipä ei”, Inna sanoi hymyillen ja kapusi sitten Ullan selkään. ”Pysyvätkö ne varmasti tallessa kaikki?” kysyin ja Inna kaivoi takkinsa taskusta pussin, joka selvästi täynnä koirannameja… selvä, okei, hyvä.
Ulla taisi olla meistä neljästä se, joka oli kanssani samaa mieltä, että koiralaumasta ei voinut tapahtua mitään hyvää. Toivoinkin, että olisin kieltäytynyt ja tyytynyt hyppäämään esteitä kentällä. Sen sijaan kapusin epäilevästi Lailan selkään ja Innan pyytäessä, että menisimme ensin, annoin tammalle pohjeavut ja suuntasin maastopolkuja kohti. Koiralauma lähti, yllättävää ehkä kyllä, koko joukkona kiltisti perässämme juosten. Koirat näyttivät ottavan oikein ilon irti siitä, että pääsivät rämpimään metsän hangissa.
”Otetaanko tuolla suoralla jo ravia?” Inna huuteli perässäni. ”Mikä ettei”, vastasin ja suoran ollessa edessä, päästin innokkaan ponin eteenpäin. Laila ravasi niin reippaasti kuin lyhyistä kintuistaan pääsi ja olisi varmasti nostanut jopa laukan, ellen olisi tehnyt pidätteitä sen estääkseni. Koirat innostuivat vauhdin lisäämisestä myös ja päästelivätkin täyttä häkää hevosten ohitse. Siinä vaiheessa Inna päästeli ärräpäitä takaani ja pieni vilkaisu kertoi, että Ulla ei tykännyt koirien riehumisesta ollenkaan. Saisipa nainen ainakin maistaa omaa lääkettä sen suhteen, että kannattiko ottaa kuusi koiraa maastoon mukaan…
Siirsimme takaisin käyntiin hetken kuluttua ja Inna pyysi pysäyttämään hetkeksi. Syy selvisi sillä, kun pian Petran koira juoksi puuskuttaen paikalle. Taisi lenkki olla liian reipas vielä pentuiässä olevalle Midakselle. Midasta odotellessa olivat Iines ja Wienna innostuneet tappamaan toisiaan painileikin tavoin. Crowley haisteli puunjuurta ja näytti säikäyttävän peuratkin pois paikalta, vaikka oli oikeasti nallekarhu. Mico yritti epätoivoisesti yhtyä narttujen leikkiin, kun Launo taas vain tutki itsenäisesti myös puskissa olevia tuoksuja, kunnes väsynyt Midas iski urokseen kiinni. ”Voimme jatkaa!” Inna ilmoitti.
Maastoretkemme jatkui ravissa ja käynnissä metsäteitä pitkin. Lenkki saapui viimein sänkipellolle, joka sai molemmat tammat innostumaan. Inna sanoi, että pidättelisi vielä hieman jalkatoipilaana olevaa Ullaa, mutta antoi meille luvan painella täyttä päätä pellon poikki. Lailaa ei ainakaan tarvinnut kahta kertaa käskeä. Tamma tiesi jo heti, että tämä oli pelto, jossa sai lisätä vauhtinsa maksimiin, joten höllätessäni hieman tuntumaan ja antaessani laukka-avut, pinkaisi tamma semmoiseen laukkaan, että ei ollut varmaan koskaan ennen laukannut. Lumi hieman hidasti vauhtiamme, mutta ei estänyt Lailaa päästelemästä ilmoille paria pukkia.
Olin puolessa välissä peltoa, kun yhtäkkiä hopeinen perse ohitti meidät… ilman ratsastajaa. Siirsin Lailan saman tien käyntiin ja käänsin ympäri. Inna kapusi parasta aikaa kiroillen maasta ja pudisteli lumia päältään. ”Sattuiko?” kysyin, kun pääsin hänen luokseen. ”Ei onneksi…” Inna sanoi ja tiiraili peltoa voihkaisten.
Ulla oli jäänyt seisoman aivan toiseen päähän sänkipeltoa. Pyysin Innaa odottamaan hetken ja ravasin Lailan kanssa hopeisen suokin luokse. Ulla puuskutti väsyneenä spurtistaan, kun pääsin sen luokse, eikä edes yrittänyt lähteä karkuun, kun nappasin sen ohjista. Oli varmasti näky, kun ratsastin 30 senttiä matalammalla ponilla tammaa taluttaen. Inna käveli meitä vastaan ja kirosi Ullan, kun sai ohjat takaisin. Innan ollessa takaisin hevosensa selässä, jatkoimme matkaa huomattavasti rauhallisemmin.
Palasimme tallille käynnissä ja Innan laskeuduttua selästä, hän päästi koko koiralauman takaisin tarhaan, jossa koko väsynyt poppoo pisti saman tien takaisin makuulle väsyneinä. Laskeuduin itsekin Lailan satulasta ja Inna kiitteli vielä maastoseurasta ennen kuin katosi hevosensa kanssa yksityistalliin. Talutin oman ponini päätalliin, jossa oli jo hieman eloa, kun muutama hoitaja ja tuntilainen olivat saapuneet paikalle. Peruutin Lailan jälleen pesuboksiin ja päästin vapaaksi ensin satulavyön kireydestä ja sitten suitsista. Sujautin riimun takaisin sen päälle ja heivasin varusteet pois päältä.
Pari tuntilaista tuli rapsuttelemaan tamman päätä ja ”palkkasinkin” heidät pitämään Lailaa silmällä sen aikaa, kun kävin varustehuoneessa vaihtamassa itselleni vaatteet. Jätin samalla reissulla Lailan varusteet varustehuoneeseen ja palasin sitten ponin luokse, joka näytti ainakin nauttivan huomiostaan. Nappasin Vikan karsinassa yhä roikkuvan loimen ja heitin sen ponin selkään. Suoristettuani sen, kiinnitin soljet ja irrotin sitten Lailan toisesta pesuboksin narusta sekä sen oman narun koukusta.
Laila palasi mielellään tarhailemaan kavereidensa kanssa, jotka saivat viettää tänään vapaapäivää tunneista. Taputeltuani vielä Meridaa ja Zanzaa, suuntasin taukohuoneeseen. Keitin itselleni vettä glögiä varten ja nappasin sitten yhden jättimäisistä pipareista, jotka joku oli tehnyt. Istahdin sohvalle ja liityin parin hoitajan keskusteluun joulusuunnitelmista. Itse viettäisin sen todella hauskasti vanhempieni kanssa mummolassa sadan kilometrin päässä, joten en pääsisi edes tallilla poikkeamaan aattona tuomaan Lailalle jouluherkkuja. Ehkä palkkaisin jonkun antamaan ne puolestani!
Sanoja 1 343
|
|
|
Post by Inna on Jan 14, 2015 19:03:35 GMT 2
Normaalipäivä. Kävelin kohti Vaahterapolkua katsomaan Lailaa. Päivä oli kuitenkin aivan erilainen kuin muut päivät. Jokin oli muuttunut. Laila ei ollut enää vain hoitoponini. Minä omistin tuon ponin. Ajatus sai yhä perhoset lentelemään vatsassani ja iloiset kyyneleet kihoamaan silmiini, kun edes ajattelin talvista syntymäpäivääni. Kuinka vanhempani olivat kuskanneet minut Vaahterapolkuun ja mennessäni Lailan karsinan luokse, oli ponin kaulassa söpö pinkki rusetti. Siinä vaiheessa vanhempani olivat sanoneet, että hyvää syntymäpäivää ja olin ollut monttu auki, kunnes koko asia oli sisäistetty. En tosin tainnut vieläkään ihan sisäistää koko asiaa. Ulkona oli ainakin 20 astetta pakkasta, kun poskiani kirveli ja nenä oli varmasti lähdössä irti. Aurinko sentään paistoi ja se olikin positiivista. Voisimme siis Lailan kanssa työskennellä hyvillä mielin kentällä. Päästyäni heti Vaahterapolkuun, suuntasin tarhoille, jossa Lailan nykyisenä kaverina toimi uutukainen eestiläinen Vilma. Tervehdin molempia tapauksia ja nappasin Lailan riimusta ennen kuin talutin sen portille. Kytkettyäni ponin naruun, talutin sen yksityispuolelle, johon tamma oli muuttanut pari päivää sitten. Riisuin ponilta sen ruskean toppaloimen, jonka alla oli vielä vihreä fleeceloimi. Jätin loimet roikkumaan karsinaan ja menin varustehuoneeseen. Nappasin mukaani Lailan vihreän harjapakin ja palasin sitten tallinpuolelle. Laila mutusteli heinänkorsia karsinansa pohjasta, kun avasin oven ja pujahdin karsinaan harjan kanssa. Vetelin harjaa ponin talvikarvaa myöten, joka oli loimesta huolimatta päässyt kasvamaan pituutta. Käytyäni ponin harjaa ja häntää lukuun ottamatta, nappasin piikkisuan ja aloin selvittää harjassa olevia takkuja. Siinä olikin hetken aikaa selvittämistä, kun takut saivat kyytiä. Pian harja ei sisältänyt takun takkua ja siirryin hännän kimppuun. Vielä kaviot putsattuani, kävin hakemassa Lailan varusteet ja palasin karsinan luokse. Heitin satulan tamman selkään ennen kuin pujotin ohjat tamman kaulalle ja otin kuolaimet käsiini lämmittääkseni ne arvon prinsessalle. Pian poni oli varustettu täysiin varusteisiinsa ja kävin hakemassa oman kypäräni sekä ratsastusloimen. Heitettyäni vihreän loimen tamman pepun päälle, talutin sen ulos tallista ja tervehdin Juliaa, joka parasta aikaa talutti Kelmiä sisälle talliin. Pysäytin ponini tallinovien viereen siksi aikaa, että kiristin vyön ja kapusi selkään. Laila lähti reippaasti kävelemään eteenpäin ja ohjasin sen kentälle, jonka portti oli selällään. Kävelimme uraa pitkin pitkillä ohjilla ja annoin Lailan päättää vauhdin. Muutaman kierroksen jälkeen pysäytin Lailan portin luokse ja riisuin loimen aidalle. Nappasin sitten ohjat käsiini ja aloin tehdä käynnissä voltteja. Tamma oli heti alkuun kuulolla ja käveli reippaasti eteenpäin virkeänä kirpeästä pakkasesta. Omat reiteni olivat jo jäässä pelkästä käynnistä.
Nostin pian ravin ja jatkoin volttien kääntelemistä. Julia ilmestyi Kelmin kanssa kentälle ja tervehdin häntä uudelleen. Siirsin siksi aikaa käyntiin, että Julia pääsi kipuamaan tanssivan ponin selkään. Heti, kun blondi oli ”turvallisesti” kyydissä, siirsin oman ponini takaisin raviin. Laila totteli minua hyvin, kun vääntelin sen kanssa erilaisia kiemuroita vaihdellen aina välillä suuntaa. Laukkaakin otimme pikkuisen pääty-ympyrällä. Puolen tunnin kuluttua olin aivan jäässä jokaisesta paikasta ja Lailankin karvapeitteelle oli alkanut kerääntyä pientä valkoista lumikidettä. Siirsin ponin käyntiin ja ratsastin pidemmällä ohjalla loimen luokse. Taiteilin sen tamman päälle niin, että myös jalkani pääsivät loimen alle.
”Hoi, Julia!” huutelin blondille, joka ravasi. ”Lähdetkö maastoon kaveriksi kävelemään?” ”Joo, hetki vain, niin nostan vähän laukkaa”, Julia vastasi ja nyökkäsin. Annoin Lailan kävellä kenttää sikin sokin samalla, kun Julia laukkasi ketterällä ponillaan ympyröillä. Pian hän siirsi russin käyntiin ja ilmoitti olevansa valmis. Nyökkäsin ja lähdin sitten etupäässä kohti lumisia metsiä. Kahden virkeän ponin ansiosta reissusta tuli kaikkea muuta kuin rauhallinen kävelyretki. Kelmin temppuillessa takana ja nähdessä muka vihreitä ukkeleita, säikähti Lailakin pari kertaa. Kerran meinasin tippua alaskin, kun poni lähti yhtäkkiä toiseen suuntaan. Sain onneksi ajoissa harjasta otteen ja ponin seisahduksiin, jotta pääsin korjaamaan asentoni satulassa. Kiersimme laukkapellon kautta takaisin tallille ja molemmat ponit odottivat jo pääsevänsä huimaan vauhtiin, mutta kävelimme niiden kiusaksi pellon viertä.
”Huh”, sanoin naurahtaen. ”Se ei ihan ollutkaan rauhallinen kävelymaasto”, nauroin. ”Ei ollut tosiaan”, Julia sanoi myöskin naurahtaen, kun laskeutui Kelmin selästä. Päästin jalustimet pois omista jaloistani ja laskeuduin alas satulasta. Taputin Lailaa kaulalle ja se kiskoi heti päänsä alas hieroakseen etujalkaansa. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyön ennen kuin seurasin Juliaa ja Kelmiä talliin. ”Kiitos kuitenkin seurasta”, huikkasin hänelle, kun kävelin karsinan ohitse.
Lailan hyökätessä heiniensä kimppuun, riisuin ratsiloimen ja heitin sen myttyyn karsinan oven toiselle puolelle ennen kuin nappasin suitset ja satulan syliini sekä suojat etukäpälistä pois. Kuskasin varusteet varustehuoneeseen, jossa pesin kuolaimet ja pistin ne sitten huolelliseen pakettiin ennen kuin ripustin koukkuunsa. Suojat harjasin nopsaan harjalla ja ripustin sitten kuivumaan. Riisuttuani omat varusteeni, suuntasin takaisin Lailan luokse, jossa vuorasin sen jälleen parilla loimella. Se saisi hengata hetken aikaa tallissa ennen kuin pääsisi vielä pariksi tunniksi pihalle tarhailemaan. Vietyäni ratsastusloimen paikoilleen, menin taukohuoneeseen juttelemaan muiden kanssa.
Sanoja 732
|
|
|
Post by Inna on Feb 8, 2015 23:57:55 GMT 2
Maanantai 9.2.2015
Maastoon? Maastoon? Maastoon? Tuli Julialta tekstiviestejä, kun istuin koulunpenkillä. Vastasin myöntävästi hänen viesteihinsä, mutta minulla kestäisi vielä pari tuntia ennen kuin pääsisin kotiin ja tallille. Viimeinen tunti kului madellen eteenpäin ja viittä minuuttia vaille kaikki odottivat kassit pakattuina, että opettaja viimein lopettaisi turhat turinansa. Yksi luokkalaisistamme huikkasi jo, että kello oli minuutin yli. Viimein me pääsimme ja vedin toppatakkini vetoketjun kiinni ja heitin laukun olalle.
Sain juosta bussille, joka oli jo pysäkillä ottamassa oppilaita kyytiinsä. Leimasin korttini ja istahdin bussin takaosaan. Bussi kiertäisi mahdollisimman kaukaa ennen kuin saapuisi kotini lähimmäiselle pysäkille. Työnsin nappikuulokkeet korviini ja katselin vaihtuvia maisemia ikkunasta. Eräs rinnakkaisluokkalaiseni istui hetken aikaa vieressäni ennen kuin jäin omalla pysäkillään. Painoin nappia tutun keltaisen talon kohdalla ja nousin ylös mennäkseni bussin takaovelle. Kuski päätti kuitenkin tänään idioottituulella ja avata vain etuoven. Pääsin juuri ja juuri ulos bussista ennen kuin kuski sulki oven ja lähti liukastellen eteenpäin.
Muusikin soidessa korvissani, kävelin hetken Vaahterapolkuun suuntaavaa tietä ennen kuin oikaisin tielle, joka johtaisi kotiin. Pian keltainen omakotitalo häämötti edessä ja Vertti juoksi minua tervehtimään. Rapsutin koiraa nopsaan ja hyppelehdin sitten terassin portaat ylös. Nappasin vara-avaimen kukkaruukun alta ja työnsin sen avainreikään. Lukko napsahti aukeamisen merkiksi ja kopisteltuani saapikkaani pujahdin sisään. Riisuin ulkovaatteeni eteiseen ja menin makuuhuoneeseeni. Keltaraidallinen tapetti kissaboordilla ei ollut enää erityisesti mieleeni, mutta pidin sormet ristissä totuudelle, että saisin vielä vaihtaa huoneeni tapetit. Heitin kouluvaatteeni pyykkikoppaan ja kiskoin jo hieman kulahtaneet ruudulliset ratsastushousut jalkaani sekä keltaisen hupparin. Kävin nappaamassa jääkaapista äidin tekemiä voileipiä ja lähdin ulko-ovelle. Kiskoin tallitakkini päälle ja kengät jalkaan ennen kuin suunnistin tallia kohden syöden samalla leipää.
Julia oli työntouhussa, kun saavuin tallille. ”Moi!” tervehdin Juliaa.
(Julia) Tyylikkäästi Hukkiksen Milalle ja Tuuven Stinalle liikutettavaksi tyrkättyäni minulla oli mielessäni vain rento maastolenkki Kelmin kanssa, jos se nyt koskaan tuon ruunan kanssa oli mahdollista.. Tallin ollessa täynnä tyhjyyttään lähetin kuumeisesti viestiä Iitalle, joka lupasi lähteä maastoon kanssani, kunhan pääsisi koulusta. Siihen oli vielä noin tunnin verran aikaa, joten päätin olla ahkera ja mennä siivoamaan hevosteni karsinat. Ennenkun kerkesin edes huomata, Iita moikkasi minua ja ihmettelinkin, miten aika oli lentänyt kuin siivillä. Taisi johtua huonosta kunnostani tai siitä, että karsinat olivat tänään erityisen likaiset. Veikkaan silti ensimmäistä.. Lähdimme samantien hakemaan hevosia tarhoilta maastoretkeä varten.
(Iita) Julia suuntasi Kelmin tarhalle, kun itse pujahdin Lailan ja muun poppoon tarhaan. Risteytysponi tuli iloisesti hörähtäen luokseni ja antoi napata itsensä narunpäähän. Työnsin muita tarhalaisia pois tieltä, kun pujahdin Lailan kanssa ulos tarhasta. Julia tappeli vielä Kelmin kanssa, joka ei olisi halunnut lopettaa tarhapäiväänsä vielä. Odottelin blondia kärsivällisesti samalla pidellen Lailan narua löysällä. “No, niin nyt on kurissa?” naurahdin, kun Julia sai viimein ponin tarhasta. Vastattuaan jotain epämääräisesti, menimme talliin ja törkkäsimme ponimme karsinoihinsa. Julia oli jo fiksuna ihmisenä hakenut Kelmin pakin karsinan luokse - tai kenties unohtanut sen siihen? - joten kävin nopsaan hakemassa kirkkaanvihreän pakin Lailan varustekaapista, joka odotti järjestelijäänsä. Lailan turpa tutki karsinanpohjalla olevia heinänkorsia, kun pujahdin karsinaan mukanani pölyharja. Ponitamman karva oli märkä sataneesta rännästä.
(Julia) Kelmin riepoteltua minua koko lyhyt talutusmatka talliin asti, olin jo valmiiksi pahalla päällä. Änkäsin ruunan nopeasti karsinaan ja kiinni kaltereihin, alkaen riisua hiljaa sen läpimärkää loimea. Kelmi oli suurinpiirtein puhdas loimensa alta, joten skippasin perinteisen harjauksen ja pyyhkäisin satulansijaa kädelläni, mutta puhdistin kaviot kuitenkin normaalisti ja tunnustelin ponin läpi, että kaikki oli ok. Muutaman kerran Kelmi kyllä huitoi takasiaan luimien, mutta se saattoi kyllä johtua siitä, että se oli vieläkin kiukkuinen joutuessaan töihin. Hmh. Koska reissun piti olla rento, iskin Kelmille vain turparemmittömät suitset päähän ja lopuksi tietenkin suojat jalkoihin. Ulkona alkoi olla jo sen verran lämmintä ja aurinkokin paistoi lämpimästi, että loimea tuskin tarvitsi. “Joko alkaa olla valmista?” Huudahdin karsinasta toiseen, jossa Iita oli vielä vasta alkutekiöissä poninsa harjaamisessa. Se oli vielä tuota alkuhuumaa, että halusi tehdä kaiken huolella ja rauhassa..
(Iita) “Joo ihan kohta!” huudahdin takaisin ehkä turhan kovalla äänellä, koska välissämme oli vain yksi karsina. Harjasin Lailan loppuun huolella ja putsasin lumiset kaviot sekä selvitin harjan ennen kuin iskin Lailalle kaikki tamineet paikoilleen. Martingaalin kanssa sain hetken väännellä, kun se ei millään meinannut asettua kunnolla paikoilleen. Viimein myös minun ponini oli valmis lähtöön ja sujautin kypärän päähäni. Huikkasin Julialle olevani valmis ja hänen perässään talutin Lailan tallipihalle. Kiristettyäni satulavyön muutamalla reiällä ja laitettuani jalustimet sopivaan pituuteen maastoa varten, nappasin ohjat käteeni ja ponnautin itseni selkään. Julia päästeli suustan litanjan kirosanoja, kun yritti nousta ympyrää tanssahtelevan russin selkään. Eikä asiaa helpottanut se, ettei Kelmillä ollut satulaa. Viimein Julia pääsi selkään puoliksi ja siitä jo kokonaan. Lähdin johdattamaan meitä metsää kohti ja annoin ponin kulkea pidemmällä ohjalla. Lailalla oli virtaa tänään ja se tuntui askeltavan lennokkaasti. Metsätien ollessa liukas melkein plussakelin takia, emme uskaltaneet vielä ottaa ravia.
(JULIA) Kaduin heti, etten ottanut satulaa perseeni alle turvaamaan maastoreissuamme. Kelmi nakkeli päätään ja pysähteli tämän tästä jo tallipihassa, joten käskin Iitan mennä edeltä. Energiset ponimme eivät tänään jättäneet huomaamatta pienintäkään puskanrapinaa, joten ainakin minä sain pidätellä omaa ratsuani kokoajan kädet kipeinä. Paksumman lumikerroksen peittämälle tielle käännyttyämme käskin Iitan siirtyä raviin, ellei tahtonut saada kohta malttamattoman ruunan purukalustoa poninsa persuuksiin. Lailan lähtiessä reippaampaan askellajiin annoin Kelminkin mennä, ja se pinkaisi tikittävään raviinsa, jossa oli hervottoman inhottavaa istua ilman satulaa. Ylämäen päällä hidastimme käyntiin ja jatkoimme ristauksesta vasemmalle, lähemmäksi autoteiden helmaa. Kelmi heitteli päätään ohjan varassa minkä kerkesi, minun kirotessa ruunaa olemaan kerrankin kunnolla.
(Iita) “Pysytkö selässä, jos otetaan laukkaa tossa suoralla?” kysyin Julialta. “Enköhän”, Julia vastasi hieman epäilevästi. Mutkan jälkeen, nostin Lailalla laukan ja poni lähti sellaista kiitolaukkaa eteenpäin, että oli itsellä vaikeuksia pysyä selässä. Tein pidätteitä ja sain energiaa tihkuvan ponin siirtymään juuri sopivasti raviin ennen mutkaa. Kaikki meni siihen asti hyvin, kun jokin liikahti puskassa ja Laila lähti aivan väärään suuntaa. Tipahdin tielle ja tuntui kuin ilmat olisivat lähteneet pihalle. Pihisin vain, kun Julia tuli paikalle Kelmin kanssa ja laskeutui alas. “Oletko kunnossa?” blondi kysyi hieman säikähtäneellä äänellä. Nyökkäsin ja vedin hetken aikaa henkeä ennen kuin nousin varovasti istumaan. Joka paikka tärisi tippumisen takia. “Mitä tapahtui?” “Jokin liikahti tuolla puskassa ja Laila säikähti”, mutisin, kun kapusin ylös maasta. Katseeni harhaili puskaan ja olin varma, että näin siellä yhä liikettä. Hitto soikoon! “Onko tuolla vielä joku vai kuvittelenko vain?” kysyin Julialta ja osoitin puskaa. Naisen katse kohdistui puskaan ja samassa jokin tumma hahmo juoksi puskan takaa metsän siimeksiin. Kiljahdimme Julian kanssa ja sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. “Hui, saatana! Helvetin teinipojat varmaan vaan taas säikyttelemässä…” Julia sanoi jo vihaisemmalla äänellä. “Niinpä tietysti”, mutisin ja lähdin hakemaan Lailaa, joka oli kaiken onneksi seisahtunut vähän matkan päähän. Pitelin Lailaa ohjista samalla, kun autoin Julian takaisin Kelmin selkään ja nousin itse Lailan.
(Julia) Maastolenkin tunnelma vaihtui samantien energisestä pelokkaaseen, sillä kieltämättä minua vähän kammotti, että joku olisi meitä metsästä vakoillut. Toisaalta, mistä se ees tiesi meidän tulevan tänne, ellei se ollut joku tallilainen joka oli sattumoisin kuullut suunnitelmamme? “Mua pelottaa vieläkin”, Iita vapisi poninsa selässä, jonka yleensä ominainen maastovarmuus oli karissut tiehensä ja kirjava tamma käveli vastahakoisesti eteenpäin. Kieltämättä minuakin, mutten uskaltanut antaa pelolle valtaa. Kelmi ei kerrankaan vempuloinut äkäisenä, vaan käveli eteenpäin kiemurrellen, korvat hakien paikkaa, mitä puskaa pitäisi seuraavaksi tarkkailla. “Ehkä se oli vaan joku lapsi.. tai joku idiootti teinipoika.. “Yritin keksiä vaihtoehtoja, mutta lopulta kysyin, haluisiko Iita kääntyä takaisin tallille. “Ehdottomasti”, hän totesi ja käänsi poninsa ympäri, nostaen suoraan ravin. Kelmi ampaisi perään, ja lähdimme takaisin sama reittiä kun olimme tulleetkin.
Kääntyessäme tielle jossa episodi tapahtui, ponit kiihdyttivät entisestään. Ketään ei näkynyt, joten huokaisimme helpotuksesta ja käännyimme takaisin pienelle polulle, joka vei meitä nopeammin tallille.
(Iita) Huokaisin helpotuksesta, kun saavuimme takaisin tallille. Laskeuduin alas Lailan selästä ja talutin sen sisälle talliin. “Oli siinäkin kyllä maasto”, sanoin Julialle. “Jep. Huomenna heti uusiksi?” “Totta kai”, heitin sarkastisesti.
Riisuin Lailan varusteista ja jätin karsinaansa kellon näyttäessä jo melkein viittä. Heitin Lailan varusteet paikoilleen ja kävin heittämässä tamman ruokakippoon pari porkkanaa ja omenanpalaa. Viereisessä karsinassa oleva Ulla yritti saada myös osansa potkimalla karsinanovea, mutta ikävä kyllä jäi ilman herkkuja.
Koko matkan kotia olin vainoharhainen ja vilkuilin olkani ylitse melkein joka askeleella. Oloni jo hieman typerä, kun viimein pääsin kotiovelle. Metsä oli minulle tuttu, eikä siellä todellakaan liikkunut ketään hiipparia. Vertin epätavallinen metsään haukuntakin johtui varmasti jäniksestä tai peurasta.
|
|
|
Post by Inna on Mar 25, 2015 17:34:53 GMT 2
Lailan kanssa treenattiin tänään hieman esteitä. Aluksi oli muutama matalampi este, jotka poni hyppäsi hyvällä temmolla. Sitten nostin esteiden korkeutta ja kyhäsin pienen radan, jonka maksimi korkeus oli 80 cm. Hypätessä huomasin kuinka paljon itsellä oli vielä tehtävää esteratsastuksen parissa. Laila osasi kyllä hommansa, vaikka esteiden korkeus olikin sille maksimitasoa. Hyppelöiden jälkeen suuntasimme maastoon käpsyttelemään ja seuraksi nappasinkin Lunan Tohvelin kanssa! (Kuvasta über kiitos kuuluu Annelle!)
(Laiskan ja hieman kiireisen kokeeseen lukevan pakomerkintä)
|
|
|
Post by Inna on Apr 26, 2015 9:04:15 GMT 2
Kello oli vasta kymmenen aamulla, kun talutin Lailan maneesiin pelkissä suitsissa. Maneesissa kulki uraa pitkin estekuja, jonka olin käynyt kyhäämässä ajatuksella, että irtohypyttäisin tänään Lailaa. Ensin kuitenkin kapuaisin itse selkään ja tekisin alkuverryttelyn selästä käsin. Laila innostui jo heti esteet nähdessään, kun turvallisesti jakkaralta kapusin sen paljaalle selälle.
Väänsin ensin käynnissä ja sitten myös ravissa ympyrää maneesin keskellä hakien selvästi energistä ponia paremmin kuulolle. Kauaa ei tarvinnut tammaa hakea kuuntelemaan apuja, kun osasi jo vetää oikeista naruista. Nostin myös hieman laukkaa ennen kuin ohjasin tamman ensin ravissa kujalle. Esteet kujalla olivat tällä hetkellä 40 cm korkeita, jotka Laila asteli helposti ylitse epäröimättä hetkeäkään. Toisella kierroksella tulin esteet laukassa. Minun ei oikeastaan tarvinnut kuin pysytellä matkassa, koska Laila hyppäsi niin hyvin esteiden ylitse. Tein aina kujan lopussa käyntiin siirtymisen ja nostin uuden laukan kujalle tullessani. Hyppäsin 40 cm esteet vielä toiseen suuntaan ennen kuin laskeuduin selästä ja kävin korottamassa kaikki esteet 60 cm korkuisiksi. Nostin vasemman laukan ja tulin ensin esteet vasemmassa kierroksessa.
Laila jatkoi varmaa loikintaansa esteiden ylitse, eikä edes meinannut kieltää yhdelläkään esteellä. Taputin tamma roimasti kaulalle ennen kuin vaihdoin ravissa suuntaa ja nostin oikean laukan. Tulin 60 cm korkeat esteet vielä pariin kertaan ennen kuin pysäytin Lailan. Taputin ponia kaulalle ennen kuin laskeuduin selästä. Kävin korottamassa esteet 80 cm korkuisiksi, joka oli Lailalle ratana se maksimi, mutta irtohypytyksessä ponilta kyllä löytyi enemmän ponnua.
Irrotin ohjat pois suitsista ja ohjasin sitten tamman vierellä juosten kujalle. Sain aluksi maiskuttaa tammaa menemään esteiden ylitse ja juoksin rinnalla sen mitä ponin laukan perässä pysyin. Laila loikki esteet suurella ilmavaralla ja hypytettyäni sen molempiin suuntiin 80 cm korkuisilla esteillä, nostin esteet 90 cm korkuisiksi.
Lailan hypättyä kerran 90 cm molempiin suuntiin, annoin sen juoksennella hetken aikaa maneesissa – vaikka tamma kyllä lähinnä löntysti perässä. Samaan aikaan laskin kaikki muut esteet 60 cm korkuisiksi paitsi viimeisen nostin vielä metriin. Laila ylitti metrisen, mutta selvästi ilmavara oli jo loppumaisillaan ja ponikin hionnut, joten nappasin sen kiinni. Kiikutin ponin talliin, jossa heitin riimun suitsien tilalle ja kuskasin ponin sateiseen säähän pihalle. Sen jälkeen kävin purkamassa sotkuni maneesista.
|
|
|
Post by Inna on Aug 2, 2015 23:59:08 GMT 2
En ollut edes ajatellut sen toteutuvan tai tapahtuvan, kun olin hakemuksen laittanut. Siinä se kuitenkin lepäsi. Iso valkoinen kirjekuori pedatulla pedilläni ja sen takana luki saksalaisen lukion nimi sekä oma nimeni. Eikä minkä tahansa saksalaisen lukion, vaan sellaisen joka teki yhteistyötä suuren saksalaisen valmennustallin kanssa. En uskaltanut avata kuorta, en sitten millään. Nyt oli kuitenkin pakko. Nopeasti nappasin kirjeen sängyltä ja revin sen auki välittämättä edes sanoista siisti avattu. Nappasin kirjeen käteeni ja luin englanniksi kirjoitetut sanat huolella. Kyllä. Kyllä vain, minut oli hyväksytty vuodeksi vaihto-oppilaaksi Saksaan. Nielaisin jännittyneenä. Haluaisinko ottaa paikan vastaan? Siellä saisin todella hyvät pohjat ratsuttajan uralle ja näkisin upeita kilpahevosia. Meno olisi varmasti kovin erilaista. ”Iita! Ruoka on valmista!” äidin ääni raikui. Työnsin kirjeen patjani alle ja lähdin sitten keittiöön, jossa pöytä oli jo katettu. Isä oli töissä, joten söisimme ainoastaan äidin kanssa. Istahdin alas ja kaappasin heti lautaselleni salaattia ja lasagnea. Lasiin kaadoin maitoa. Äiti lastasi oman lautasensa täyteen ja huomasin hänen arvioivan katseen. Pureskelin siitä huolimatta ruokaani hiljalleen ja mietteliäästi. ”Mikä painaa mieltä?” äiti lopulta kysyi. Ensin meinasin, etten sanoisi vielä mitään, mutta vastaus pitäisi lähettää viimeistään jo viikon päästä. ”Sain vaihto-oppilas paikan Saksasta.” ”Sehän on todella hienoa! Olet puhunut siitä jo pitkään!” ”En tiedä haluanko lähteä”, vastasin hieman alakuloiseen ääneen. ”Laila on kuitenkin täällä…” ”Laila varmasti jaksaa odottaa”, äiti sanoi hymyillen. ”Ja onhan se raskaana.” ”Kantavana…” korjasin äidin ammattisanastoa hajamielisesti. ”Mutta silti!” ”Sinun päätöksesihän se loppujen lopuksi on, mutta me tuemme sinua isäsi kanssa, tiedäthän sen?” Nyökkäsin ja jatkoin ruokani mutustelua hajamielisesti. Ruoan jälkeen kävin vaihtamassa tallivaatteeni ja nappasin pyörän ulkoa. Polkaisin itseni matkaan ja suuntasin Vaahterapolkuun. Aurinko paistoi tänään harvinaisena nähtävyytenä ja se sopisikin hyvin rennolle maastolenkille. Laila oli vielä kevyellä liikutuksella, mutta kovin haastavaa en enää edes viitsinyt sillä tehdä. Saisi tamma nauttia mammalomastaan kunnolla. Siinä yksi syy lähteä Saksaan. Jätin Joponi nojaamaan tallin seinustaa vasten ja suuntasin sitten tarhoille. Laila mussutti päiväheiniään yhdessä Vilman ja Vanilin kanssa, kun pujahdin hepojen tarhaan. Annoin rapsutukset myös muille hevosille, jonka jälkeen nappasin Lailaa riimusta ja talutin sen portille. Avasin portin ja heilautin tamman ulos tarhasta. Nappasin vielä sen riimunnarun ja kiinnitin sen riimuun. Laila kulki nätisti perässäni, kun talutin sen harjauspuomille. Jätin narun sen verran pitkäksi, että tamma saattoi syödä ruohoa, kun hain sen harjapakin sekä suitset tallista. Nappasin myös kypäräni mukaan. Aloin vilkkaan harjauksen tamman karvapeitettä myötäilen, joka oli yllättävänkin puhdas, vaikka juuri eilen se oli ratsastuksen jälkeen piehtaroinut tarhassaan. Puhdistin viimeisenä kaviot ja jätin harjapakin puomin luokse. Sujautin tammalle vielä suitset päähän ja iskin sitten kypärän omaani. Irrotettuani tamman lopullisesti puomista, talutin sen pienen kumpareen alapuolelle ja hyppäsin itse korkeammalta selkään. Hain sopivan paikan ja ratsastin tamman suoraan kohti maastoja. Koko matkan päässäni vain pyöri koko Saksa-asia. Pitäisikö lähteä vai eikö pitäisi. Mitä Laila, jos lähtisin? Katuisinko jos en lähtisi? Listasin päässäni paljon asioita miksi minun ei pitäisi lähteä. Listasin myös miksi minun pitäisi. Miksi pitäisi oli paljon lyhyempi, mutta sisällöltään eritoten parempi. Laila käveli hieman laiskasti eteenpäin. En edes pakottanut sitä menemään reippaasti vaan annoin sen tallustella lähinnä pitkillä ohjilla eteenpäin. Taputin ponia kaulalle ja nappasin sitten ohjia hieman lyhyemmiksi. Vain pieni pohjeapu riitti saamaan ponin raviin. Yritin epätoivoisesti keventää selässä hieman pidemmän matkan, mutta lopulta lysähdin selkään istumaan. Löysäsin tamman tuntumaa hiljalleen ja annoin Lailan ravata kaula pitkällä. Onneksi poni oli hyvinkin varma maastossa. Sitä ei mikään tuntunut enää säikäyttävän. Pian poni siirtyi itsekseen takaisin käyntiin ja taputin sitä kaulalle. Jatkoimme matkaa kävellen ja ohjasin tamman helppokulkuisen metsäpolun kautta takaisin kohti tallia. Otimme matkalla vielä hieman ravia ja tallipihassa siirsin Lailan takaisin käyntiin. Laskeuduin hoitopuomin luona alas selästä ja vaihdoin suitsen riimuun. Ulkona olevalla vesiletkulla pesin tamman karvaa hieman ja kuskasin sen sitten takaisin tarhakavereidensa luokse tarhaan. Kävin noukkimassa harjapakin ja suitset puomin luota, ja suuntasin niiden kanssa varustehuoneeseen. Tervehdin Juliaa, Innaa ja Petraa, jotka ahersivat parasta aikaa omien hevostensa varusteiden kanssa. Heitin kypäräni hujan hajan olevien tavaroideni sekaan ja pestyäni kuolaimet, vääntelin suitset sotkuiseen pakettiin. Laitoin suitset naulakkoonsa. Huikattuani heipat vielä uudestaan kolmikolle, suuntasin pihalle ja polkaisin Joponi matkaan. Matkalla minusta tuntui, että olin tehnyt päätökseni. Luulisin niin…
|
|