|
Post by Mila on Apr 13, 2013 12:28:24 GMT 2
Breezy Nip-NapNappiTilasto, tamma Ikä: 7v Säkäkorkeus: 143cm Hoitaja: Reetta (heinäkuu 2014 ->) Huomioitavaa: Suojat joka jalkaan. Maastoon kumibootsit Hoitajahistoria:Amanda (kesäkuu 2013 - kesäkuu 2014) Eve (syyskuu 2012 - maaliskuu 2013, hoitotarinat voit lukea täältä
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 12, 2013 23:22:05 GMT 2
1. Vastakohdat täydentää toisiaan, niinkö se oli? 13. kesäkuuta 2013 Aurinko paistoi kuin viimeistä päivää pilvettömältä taivaalta, ja mä tiesin tasan tarkkaan minne olin menossa. Matkasin melko kärsimättömänä Vaahterapolkua kohti. Tuohon paikkaan, jossa olin talvella hoitanut suomenhevostammaa Tuikkua. Nyt tauon – liian pitkän sellaisen – jälkeen lampsin tallille uuden tuttavuuden luo. Tuttavuus oli voikko ponitamma, Nappi. Mulla ei ollut minkäänlaista aavistustakaan millainen ponineiti mua oikein odotti, mutta sen tiesin, tai aistin, että tämän nelijalkaisen kanssa löytäisin jotakin yhteistä. Tuskin mua kukaan muisti Vaahterapolussa, ja osa vanhoista hoitajista oli varmasti vaihtunut uusiin naamoihin. Mutta niinhän se menee, että mikään ei ole ikuista, vaikka kuinka me syntiset ihmiset sitä toivottaisiin. Mä en kuitenkaan kauaa ehtinyt uiskennella ajatuksieni syvissä syövereissä, kun jo huomasin saapuvani tutun tummanpunaisen tallirakennuksen pihaan. Mun vatsanpohjaa kaiversi ikävästi jännityksestä tai jostain sen tapaisesta. Piha oli autio. Tähystelin kauemmas tarhoille päin, mutten erottanut hevosia toisistaan kovinkaan hyvin. Mun oli siis lähdettävä etsimään oikeaa tarhaa, koska Mila oli puhelimessa kertonut hevosten viettävän lähes tulkoon koko päivänsä ja yönsä ulkona.
Nojailin rennosti erästä tarhanaitaa vasten. Olin löytänyt oikean aitauksen, jossa tarhaili pienehkö ponitamma ylhäisessä yksinäisyydessään. Se oli kerran katsahtanut muhun, mutta nopeasti keskittynyt taas ruohonnyhtämiseen maasta. Olin paahtua tumman collegepuseroni alle, joten jätin sen aidalle roikkumaan, jonka jälkeen pujahdin tarhan aitojen välistä. Ponineiti ei kiinnittänyt muhun suurempaa huomiota vaan tyytyi heilauttelemaan vaaleaa häntäänsä ja pärskähtämään tyytyväisenä. Olin muutamalla laiskalla askeleella päässyt kosketusetäisyydelle Napista. Nyt se nosti katseensa muhun mussuttaen samalla paria ruohotupsua suussaan. Sen tummahkot silmät tuijottelivat tyynesti mun vihreisiin – niin hukassa oleviin – silmiin. Niin tyynesti, että se sai munkin jännityksen vatsanpohjasta kaikkoamaan. Kosketin ponin auringon lämmittämää kaulaa. Sormeni hapuilivat siron ponin harjaa. Hymyilin. Nappi tylsistyi nopeasti, kun se huomasi ettei mulla ollut antaa sille mitään hyvää. Se päätti laskea päänsä hitaasti alas ja jatkaa laiduntamistaan. Annoin kevyesti ruskettuneen kämmeneni liukua ponin kaulalta kohti lapaa ja siitä selkää vasten. Paahtava päiväaurinko oli vaihtumassa pian oranssina hehkuvaan ilta-aurinkoon. Tarhan laidalla nuokkui muutama heinänkorsi ja pienehkö tuulenvire heilutti nutturasta kurittomasti irtoilevia hiussuortuviani. Musta tuntu niin hyvältä vaan olla siinä kaiken stressaamisen jälkeen. Muutto ekaan omaan – tai no omaan ja omaan, vuokra-asuntohan se oli, mutta kuitenkin – asuntoon ja kaikki muu sähellys oli vieny multa kaikki mehut, mutta nyt musta tuntu, että kaikki kääntyisi taas parhain päin. Nappi väräytteli muutamaa lihastaan ja huiskaisi hännällään ympärillä leijailevia ärsyttävästi ääntelehtiviä kärpäsiä. Mä taputin muutamaan kertaan tamman lapaa ennen kuin kiinnitin narun sen riimuun. Poni nosti päänsä ylös. Se tiesi jo, että kohta lähdettäisiin. Ja niinhän me tehtiinkin ja alotettiin matkamme tallille.
”Mitä mitä… Onks rinsessa palannu?!” tutuhko miesääni hörähti käytävältä. Mä vilkaisin vaivihkaa Napin takaa karsinanovelle ja näin tummahiuksisen Markuksen. ”Ha ha, hauska juttu tää rinsessa… Ja joo aattelin tulla vähän terapoimaan itteeni hevosten pariin”, naurahdin teennäisesti ja heitin kaviokoukun harjapakkiin. ”No mut hei hieno juttu, että oot päässy tulemaan takas. Me tarvitaa aina lisää tollasii ahkerii rinsessoi hoitelee näit nelijalkasii, ku ei meinaan itte pysty jakautuu joka suuntaan”, Markus avautui nojaillen talikonvarteen. ”Joo no musta tuntuu, että mä oon jäämässä tänne nyt semi pitkäks aikaa. Ei oo ainakaan tarkotus lähteä täältä minnekään”, mä hymyilin harjatessani Napin kaulaa. ”Hieno juttu, mut tosiaan asetu vaan uuelleen taloks ja kysy toki, jos on jotain mitä pitäs tietää. Mä jatkan tästä työntekoo”, mies sanoi väläyttäen vaaleaa hammasrivistöään. Mä mumisin jotakin epämääräistä vastaukseksi ja vaihdoin puolta. Nappi seisoskeli tappina paikallaan. Se tuntui tosissaan nauttivan viileästä ilmasta tallissa. Ulkona mittari näytti kaksikymmentäkolme varjossa, ja auringossa siis vielä enemmän. Olin saanut Napin harjattua. Ei se kovin pölyinen ollutkaan, mutta tulipahan nyt sitten harjauksen lisäksi myös tarkistettua ettei mitään haavoja löytynyt. Nappasin riimunnarun karsinan ulkopuolelta ja kiinnitin sen Napin riimuun. Tarkoituksenamme oli jatkaa matkaa ulos jonnekin syötävän herkullisen ruohoapajan luo.
Istuskelin aurinkolasit nenälläni ruoholla. Nappi näykkäili tyytyväisenä ruohoa maasta – yllätys. Se piti kyllä silmällä kauempana keikkuvia naakkoja. Eihän sitä koskaan tiedä, josko ne vaikka tekisivät yllätyshyökkäyksen tai jotain muuta kauheeta. Ranteeni lepäsivät rentoina koukistettujen polvieni päällä ja naru käsissäni pyöri vimmatusti suuntaan jos toiseen. Aurinko oli taittanut väriään jo hieman oranssiin, eikä se enää jaksanut paistaa niin tuskastuttavasti kuin tallille tullessani teki. Mun tummien shortsien paljastamia reisiä poltti silti ja musta tuntu, että olin sulaa siihen paikkaan. Vieressäni toljotteleva poni oli astunut lähemmäs mua ja nyt se hamuili pehmeillä huulillaan paljasta olkapäätäni. ”Mitä sä teet, hupsu?” kyseenalaistin ponin varsin idioottimaiselta näyttävää toimintaa, mutta vastaukseksi en saanut muuta kuin vasemman korvan letkautuksen. Sekin varmaan vain kärpäsen takia. Rapsuttelin toisen käden sormillani tamman turpaa. Musta oli niin kiva vaan istua siinä eikä kelailla mitään muuta. Nappi oli jotenkin niin sitä, mitä mä nyt kaipasin: tyyntä ja rauhallista tukea, joka ei nyhdä suuntaan jos toiseen. Musta tuntu, että Nappi oli mulle sopivampi heppakaveri kuin Tuikku. Vaikka Tuikkukin oli omalla kärsimättömällä tavallaan ihana niin Nappi tuntui kuitenkin hyvältä vastapainolta mulle, joka ei kahta kertaa mieti ja menee vaan kun tekee mieli mennä. Tuuli tuiversi taas pehmeästi meidän ohi. Mä olin niin uppoutunut ajatuksiini, etten mä ymmärtänyt ajankulusta yhtään mitään kunnes mä sitten Napin avustuksella hätkähdin. Olin istunut siinä maassa tekemättä yhtään mitään jo lähes kolme varttia ja Nappia alkoi jo selvästi ottaa pannuun tällainen seisoskelu tyhjänpanttina. ”No eiköhän viedä sut takasi tarhaan nii pääsen mäki lähtemään”, totesin ponille ja kampesin ketterästi ylös maasta. Niinpä me jatkettiin matkaa tarhoille päin. Minä ja Nappi. Kaksi niin erilaista, mutta silti niin yhteensopivaa maailmanmatkailijaa. Vierekkäin me käveltiin kohti auringonlaskua. Enkä mä just sillä hetkellä ajatellu niitä juttuja, mitkä oli mua koko viime kuukauden vaivannu. Pitkästä aikaa mä olin aidosti iloinen.
// Tykkäsin!! Ja tervetuloa takaisin!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 5, 2013 16:59:05 GMT 2
2. Yksi Napin harvoista hulluista päivistä 05. elokuuta 2013 Mulla oli täysi työ pitää voikko ponitamma aisoissa. Se poukkoili päättömästi puolelta toiselle ja oli koko ajan nyhtämässä riimunnarua kädestäni. ”Perhanan poni, nyt rauhotut!” Sain komentaa Nappia miljoonia kertoja, mutta mitään se ei näyttänyt ottavan kalloonsa. En tosiaankaan tiennyt, mikä sai sen käyttäytymään niin lapsellisesti. Me oltiin jotenkin ihmeen kaupalla päästy tallioven eteen, mutta enhän mä pystynyt sitä ovea mitenkään auki saamaan, kun hemmetin adhd-poni riehu takanani niin, ettei siinä kyllä yhdellä kädellä narusta kiinni pidelty sitten millään. Mun onnekseni ovi kuitenkin raottui aluksi vain hieman, mutta sen se jälkeen avautui kokonaan, tosin varsin hitaasti mutta avautui kuitenkin. ”Hui kamala, täälhä on porukkaa – semi villiä sellasta”, Mila puuskahti vaisusti hymyillen ja avasi sitten oven kunnolla. ”Mikäs meidän Napsulla oikee on, ku noin kovasti temppuaa”, nainen päivitteli ja hieraisi otsaansa. ”No sen kuule ku tietäs”, nurisin samalla kun yritin saada ponia kävelemään käytävällä niin, ettei se olis kolhinu itteään joka paikkaan. ”Harvoin se tolle päälle sattuu, kyl se kohta asettuu aloillee. Mä lähen ettimään jotain ihmelääkettä tähän mun vointiin, pärjäile!” ”Joo, pärjäiles säki, et mikään huikeen pirtee näky oo”, huikkasin naiselle, joka virnuili tummine silmienalusineen. Oli taidettu juhlia viime yönä. Tosin melko hyvältä Mila näytti verrattuna itteeni, jos oon jossain ulkona edellisyönä ollu. Sillon ei kunnian kukko laula, pikemminkin itkee.
Kun Nappi oli päässyt karsinaansa, se rauhottu täysin. Se seisoskeli maltillisesti paikallaan eikä tehnyt minkäänlaista vastarintaa harjauksilleni. Mä saatoin huokasta helpotuksesta, koska mun pinna ei ois enää kauheen kauaa kestäny sitä tosi kivaa leikkiä, jota tamma harrasti vartti sitten. Tosiaan harjaussessio sujui lähes tulkoon ongelmitta. Jotain pientä närkästystä oli huomattavissa kavioiden puhdistuksen aikana, mutta muuten Nappi oli varsin helppo tapaus. Mulla ei ollu oikee minkäänlaista käsitystä, mitä mä olin ponin kanssa tänään tekemässä, joten mä vaan hetken rapsuttelin sen tällä hetkellä pölytöntä karvapeitettä ja tuijottelin tyhjyyteen. Tamma ei varsinaisesti kiinnitäny muhun minkäänlaista huomiota penkoessaan karsinan alusia heinänkorsien toivossa, tosin jos mä satuin seisomaan jonkun herkullisen korren päällä Nappi kyllä huomio mua oikein olan takaa tönimällä.
No mä olin päättänyt suitsittaa hevosen ja vaihtaa ohjien tilalle ketjuriimunnarun, ihan vain varmuuden vuoks. Nappi oli sen verran villi sielu tänään, ettei siitä voinut tietää minkälainen ryytitynnyri siitä vielä kuoriutuisi. No ihan turhaan mä olin hermoillut Napin riehumisia. Se oli kulkenut jo monta minuuttia varsin nätisti vieressäni. Kapealle polulle käännyttäessä tamma oli tietysti yrittämässä syödä ihan jokaisen matkanvarrelta löytyvän lehden, joka riippui säälittävän ohuen oksan varressa. Aurinko oli vaipunu parin pilvimassan taakse. Ihan hyvä vaan, koska mua särki päähän ja aurinko oli häirinny mua koko sen ajan mitä se jakso paistaa. Me käveltiin Napin kanssa jonossa. Riimunnaru keikkui rennosti edestakaisin askeltemme tahdissa. Me oltiin päästy polulta pois leveelle soratielle, joka näytti johtavan takaisin tallille. Mä olin jo melkein valmis huokasemaan helpotuksesta ja pyyhkimään hermostuksestani johtuvat hiet otsaltani. Juuri silloin kun mä olin tän toteuttamassa, pari mustaa lintua suhahti älyttömän nopeesti jostain metsän siimeksistä ja rääkäisi sen verran äänekkäästi, että se sai Napin hämilleen. Poni pinkaisi pari pitkää loikkaa ohitseni ja riuhtaisi tietty mut mukanani. Rääkäsin jotain omia sulosointujani samalla kun häkeltynyt korvia hurjasti kieputteleva Nappi steppaili paikallaan ja vilkuili kauhistuneena taakseen. ”Voi helvetti sun kanssas. Vittu ne oli vaa lintuja, ei ne sua syö. Sä oot sata kertaa isompi ku noi siipiveikot, että hengitä hevonen välillä ja ota iisisti taas kerran”, luennoin Napille, joka oli tosin lopettanut paikallaan tanssahtamisen, mutta vilkuili yhä taakseen. ”Urpo”, mä mumahdin vaisusti ja nykäisin narusta saaden ponin ottamaan askelia ja jatkamaan matkaa.
Istuskelin pienen jakkaran päällä Napin karsinan edessä ja sivelin ponin suitsiin pienen määrän nahanhoitoainetta, jonka jälkeen ristitin suitset ja pistin ne hetkeks roikkumaan erääseen koukkuun. Juttelin siinä karsinoita puhdistelevan Sarin kanssa. Ei me paljoa keretty sanoja vaihdella kun Helena tuli kuikuilemaan Saria, josko hän tulis auttamaan tuntilaisten kanssa. Joten mä jäin siihen yksin istuskelemaan ja pyörittelemään peukaloitani. Napin olin vienyt tarhaan riehumaan. Tosin ei se kauheesti siellä jaksanut juoksennella, kun aurinko oli taas tunkenut itsensä pilvien läpi esille ja porotti niin pirun kuumasti. Poni oli nöyränä jolkotellut parin koivun varjoon ja jäi sinne sitten nököttämään. Tartuin Napin suitsiin ja kiikutin ne varustehuoneeseen oikealle paikalle. Mä päätin tän jälkeen ottaa mun ryytyneen kangaskassin mukaan ja lähtee kattoo muutamaa kaveria, jotka oli just palaamassa mökiltä puolentoista viikon ryyppyputkelta. Jos ne tohelot on onnistunu ajamaan sieltä parin tunnin matkan päästä ja säilyneet sen lisäks vielä hengissä, nii nostan hattua – nii ja totta kai oon helvetin ilone!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 28, 2013 14:53:40 GMT 2
3. Tuulinen päivä Napin näkökulmasta 28. syyskuuta 2013 No mä olin seissy tarhassa jo aamusta lähtien. Tuuli ihan hirveesti, mut onneks mulle oli heitetty takki päälle. Olisin jäätyny muuten pystyyn. Siinä mä sitten jatkoin päiväheinien syömistä, kun yhtäkkiä kuulin jonkun häröilevän tarhan liepeillä. Mä en edes tunnistanu aluks sitä häröilijää. Vasta sitten, kun kaksijalkanen oli puikahtanut aitojen välistä ja läheni ripein askelin mua, tajusin… Se oli Amanda, mun laiskanpulskea hoitaja. Mitä hemmettiä se oikein teki täällä? Oliko se tosiaan jaksanu tulla kattomaan mua? Mä olin jo jotenki niin luovuttanu sen likan suhteen. Mut nähtävästi sieltä se kipitteli kauheesti jotain kiroten. Ehkä se myrskytuuli sai sen riehumaan, emmä tiedä, mut idiootilta se näytti.
Enhän mä nyt millään voi kieltää, ettenkö ois ollu loukkaantunu sille älykääpiölle siitä, ettei se oo mun luona käyny. Siispä aattelin vähän lisätä vettä myllyyn ja olla oikein hankala kiinniotettava tänään (eli siis aivan toisenlainen kuin oikeasti oon, ihan vaa koska olen herkkä ponisielu). Mähän otin jalat alleni hemmetin nopeesti just sillon, kun Amanda oli melkein kosketusetäisyydellä. Haha, sen ilme ois ollu kyllä tallentamisen arvonen. Ja se sen jälkeinen reaktio, kun tyttö jäi vaan avuttomana seisomaan paikalleen samalla kun mä huitelin jo tarhan toisessa päässä. Mikä nössö! Ei se lähteny ees perään vaa huuti taas jotakin ja käänty vastakkaiseen suuntaan. Aina ne tekee noin, joka ikinen kerta ne lähtee ihan toiseen suuntaan. Miksei ne koskaa leiki ja ota vähä rennommi? Ei ihme, että ollaa tollasia takalistoon ammuttuja karhuja, kun aina ollaan nii tosissaa. No mä nyt sit aattelin kuitenkin antaa periks, koska a) likka ei ollu käyny pitkää aikaa mun luona, ja jos nyt oon ku mikäkin raivopää-idiootti (mitä en kyllä koskaan ole, muut vaan sanovat), niin ei se varmasti tuu enää toiste ja b) sitä otti päähän jo nii moni muukin asia, että en tiiä oisko se hengissä lähteny tallilta, jos oisin temppuillu enemmän, koska ihan mukavahan Amanda sit loppujen lopuks on.
Tallissa mä olin tosi kiltisti ja Amanda siitä mua kehukin, vaikka otti kyl esille mun tarhatemppuilut. Hei kaveri, ala kaiverra menneisyyttä, sille ei voi mitään, meni jo. Mä ihmettelen, kun ei se tyttö vieläkään mun selkään tuu. Tänään Amanda päätti sitte juoksuttaa mua. Kiltisti mä kävelin sen vierellä, kun oltiin matkalla maneesiin. Se tuuli oli kyl edellee ihan kauhee, joten mulla oli muutaman kerran matkan aikana vaikeuksia pitää pää kylmänä kun olis tehny mieli vaa nelistää sinne maneesin suojiin.
Maneesissa ei ollu ketään, joten me päästiin ihan rauhassa tekemään hommia. Mähän suorastaan loistin ja yritin tehä kaikki parhaani mukaan, mutta silti Amanda vaa unelmoi jotain omiaan. Se ei tajunnu kehuu mua alussa ollenkaan, vaikka ihan nätisti kävelin ympyrällä. Muutamien ravinostojen jälkeen mulla alko vähän kyllä keittää yli. Mulla oli nii paljon energiaa. Parin kerran mä kaahasin oikee kunnolla ja riuhdoin vähä liinaa, ja totta kai Amanda oli tyytymätön ja sano muutaman valitun sanan. Mut rauhottumiseni jälkeen mä jaksoin taas jatkaa oikein nätisti. Ja tällä kertaa sain kehujakin, hyvä Amanda! Toiseen suuntaan laukannostot meni vähän hallitsemattomasti, mutta muuten mä pysyin kohtalaisen hyvin nahoissani. Onneks me ei menty juoksutuksen jälkee metsäkävelylle, koska mua ei ois huvittanu tippaakaan. Ja onneks Amandaki päätyi tähän järkiratkasuun mennä suoraan takaisin tallin lämpöön.
Mä sain jäädä onnekseni talliin. Amanda puuhaili hetken siinä mun karsinan edessä jotakin, varmaan siisti mun harjoja tai jotain. Mua kuitenki väsytti vähän, mutten kyllä pystyny kauheesti nukkumaan. Tunsin nimittäin sisuskaluissani, että kohta ois ruoka-aika, ja sillon pitää olla tarkkana kuin porkkana. Mä jäin siis päivystämään karsinan ovelle mun safkoja, kun Amanda lähti kipittelemään ulos tallista.
// Taidat olla ensimmäinen joka kirjoitti näin hevosen näkökulmasta. Ellen ihan väärin muista Hyvä, kiva, kiitos!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 10, 2013 20:31:32 GMT 2
4. Kansikuva 10. lokakuuta 2013 Parilla muullakin hepalla oli tällane, nii päätin nyt tylsyydessä tehä Napille kans. Täähän on yks hoitomerkintä, vai? (:// IHANA. Lisäilen huomenna!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 13, 2013 14:48:09 GMT 2
5. Surkeiden sattumusten sunnuntai 13. lokakuuta 2013 Huristelin menemään pikkuisella vuoden 2005 Fiat Puntolla soratietä pitkin. Mulla oli tosi hyvä fiilis. Olin heränny tänään seittemältä aamulla ja käyny salilla ennen töihin lähtöä ja nyt matkasin kohti Vaahterapolkua. Aurinko oli laskemaisillaan, mutta valaisi vielä vähän, vaikka muutama pilvirykelmä leijailikin taivaalla yrittäen päästä auringonvalon eteen. Olihan ulkona kyllä melko viileä, mutta mä olin tällä kertaa pukeutunu ylilämpimästi. Mulla oli paksut ratsastushousut, villapaita ja sen päällä vielä tuulta ja sadetta pitävä takki, mummon neuloma kaulahuivi ja harmaa tupsupipo. Ei pitäs ainakaan kylmä tulla, olin jo nimittäin paahtumassa autoon ja joutunut riisumaan päällysvaatteet pois. Nopeasti olin kaasutellut soratien päähän ja kääntynyt risteyksestä Vaahterapolun suuntaan. Kurvattuani vielä yhden mutkan ja parkkeerattuani pienen kopperoni tallin pihalle, olin perillä ja valmis nousemaan autosta.
Avasin tarhan portin. Kaksi nelijalkaista nostivat katseensa minuun. Kimo lusitanoruuna ei kahta sekuntia kauempaa miettinyt vaan kurvasi vauhdikkaasti kauemmas, kun mä astelin lähemmäs kaksikkoa. Nappi sen sijaan jäi kiltisti paikoilleen, ja korvat hörössä se ootteli mua. ”Hieno tyttö. Toi sun kaveris on vähä eri mieltä tästä ideasta lähteä täältä tarhasta”, höpöttelin ponille, joka nuuhki uteliaana paksua kaulaliinaani. Nappi kohotti päätään, käänteli vimmatusti korviaan ja hamuili edelleen mun kaulaan käärittyä huivia. Sain helposti riimunnarun kiinnitettyä Napin riimuun, jonka jälkeen hätistin ponin turvan kaulaliinaani hamuamasta ja lähdin kipittelemään kohti tarhanporttia. No Riimihän huomasi heti, että sen kaveria oltiin viemässä pois ja nyt sekin oli saanut päähänsä, että voishan tästä itekin lähteä pois. Ruuna jolkotteli kevyin askelin ja pysähtyi Napin taakse. ”Sinä et sitten oo tulossa sieltä”, sanoin takanamme kuikuilevalle Riimille. Avasin portin, astuin ulos tarhasta ja vedin Nappia perässäni. Onneksi Nappi oli paaaljon pienempi mitä Riimi oli, joten se pääsi helposti vähän raotetusta portista. Vedin portin ehkä hieman liian aikaisin kiinni, koska se nimittäin kolahti Napin takamukseen, minkä takia tamma loikkasi vauhdikkaasti pienen ojan yli. Mun ote tietysti lipesi narusta, mutta mä mietin vain sitä, että Riimihän ei vapaaksi saa päästä, joten rauhallisesti lukitsin portin suoraan ruunan nenän edestä. Tästähän ei Riimi tykänny laisinkaan vaan protestoi parilla rajulla kuopasulla tätä mun puolueellista toimintaa: päästää nyt Nappi irti, mutta häntä ei. Nappi oli onneksi tyyni viilipytty, joten poni vain seisoskeli pienen ojan toisella puolella narun pää maassa leväten. Se katseli ympärilleen ja piteli korviaan tiukasti takaviistossa. Tartuin riimunnaruun, jonka jälkeen matka saattoi jatkua.
Tallissa oli melko hiljaista. Ainoastaan Markus oli käynyt nopeasti pyörähtämässä tallissa ja siivoamassa muutamat karsinat. Hoitajista oli paikalla Rosanna, joka harjaili käytävän toisella puolella Fellaa. Nappi seisoi tyynesti paikallaan mun harjatessa sitä. Poni ei tehny minkäänlaista vastarintaa, ja se oli mun onni, koska rankan duunipäivän ja sitäkin rankemman salitreenin jälkeen mulla ei todellakaan ois ollu voimia taistella Napin kanssa. Harjaustuoki sujui mallikkaasti ilman ongelmia. Tänään oli sunnuntai, joten en voisi vieläkään hypätä ponin selkään, vaikka tänään olisi ollut kyllä paras päivä siihen aktiviteettiin. Voisin kuitenkin lähteä taluttelemaan Nappia maastoon. Ja yksinhän se olisi ollut ihan liian tylsää, joten kysyin Rosannaa Fellan kanssa mukaan, joka suostui empimättä.
Kuljimme peräkanaa ohuehkolla metsäpolulla. Minä Napin kanssa ensin ja Rosanna Fellan kanssa perässä. Järjestys oli kaikkien kannalta paras, koska pomminvarma Nappi ei säpsähdellyt yhtään mitään, jolloin vähän pelokkaampi Fella sai ympärillä leijuvasta tyynestä energiasta hieman rohkaisua. ”Kauan sä oot ollu täällä Vaahterapolussa? Mä en oo kauheesti sua nähny, tai no muutaman kerran joskus kesällä”, Rosanna kysyi. ”No siis mähän hoidin Tuikkua viime vuoden pari vikaa kuukautta ja sit mä pidin taukoo. Napin hoitajan oon ollu nyt kesäkuun puolesta välistä asti ja tosiaan on ollu vähän hiljasta mun osalta tää hoitaminen. En kauheen useesti oo kerenny tallilla käymää, ku toi duuni on vieny nii paljo aikaa. Tossa pari kuukautta sitten mulla oli kakski työtä, joiden takii mä en muuta tehnykkää ku ahersin melkee kellon ympäri”, selitin Rosannalle suu vaahdossa. ”Entä sä?” ”Heinäkuussa alotin Fellan hoitamisen”, Rosanna vastasi. Saavuimme leveälle soratielle. Samaiselle tielle, jota pitkin mäkin olin tänään ajanu. Fella harppoi pitkin askelin Napin perässä ja oli melkein kokoajan kiinni ponin hännässä. ”Tää on kyllä aikamoinen hermoraunio, varsinkin näin pimeellä”, Rosanna sanoi ja yritti rauhoitella häsläävää ponitammaa. Me käveltiin yhä jonossa tien laitaa pitkin. Me molemmat oltiin varustauduttu heijastinliiveillä, koska ulkona oli jo niin pimeä, että oli pienoisia vaikeuksia nähä eteensäkin tiellä, jossa oli harvakseltaan katulamppuja valaisemassa. Yhtäkkiä Fella pysähtyi kuin seinään. Jopa Nappikin hätkähti omista ajatuksistaan ja kohotti katseensa ylös. ”No mikä näille nyt tuli?” mä kysyin hölmistyneenä ja katsahdin Rosannan suuntaan. ”Ton takia”, Rosanna sanoi ja osoitti suoraan eteensä. Käänsin katseeni eteen. Horisontissa näkyi kahdet valot, auton valot, jotka lähenivät ihan hemmetin nopeesti. ”Tajuuks toi yhtään ajaa hiljempaa?!” Rosanna ärähti ja pyrki pitämään Fellaa aisoissa. Fella tepasteli vauhdikkaasti paikallaan ja onnistui kerran astumaan pieneen ojaan, minkä takia tamma horjahti hieman taaksepäin. Nappi seisoi rauhallisesti paikallaan, vaikka siitäkin oli nähtävissä jonkinmoisia hermostumisen merkkejä. Esimerkiksi ponin korvat oli ojennettu takaviistoon ja Napin silmät muljahtelivat päässä. Auto ei vieläkään näyttänyt minkäänlaista elettä hidastaakseen, vaikka se oli enää kymmenen metrin päässä. Ja alta aikayksikön se oli hurahtanut meidän ohi vain suuren hiekkapöllyn taakseen jättäen. Fella riuhtoi hulluna itseään sinne tänne ja otti pari loikkaa sivulle. Tamma pyörähti tanssivin askelin Rosannan ympäri, jolloin tyttökin joutui pyörimään paikallaan. ”Mikä ihmisii vaivaa? Eiks ne tosiaan tajuu, että ei ne voi ajaa jotain kuuttakymppiä tälläsellä tiellä, sairasta”, Rosanna manasi jo hieman maltillisemmin raskaasti puuskuttava Fella vieressään. ”No jaa-a, ei surettas, vaikka toi törmäis johonkin puuhu, saatana”, mä kirosin ja nykäisin riimunnarusta, joka oli kiinnitetty Napin päässä olevien suitsien kuolainrenkaaseen, saadakseni ponin liikkeelle.
Loppumatka oli mennyt rauhallisesti. Fellakin oli rauhoittunut nopeasti autoepisodin jälkeen ja seisoi nyt rauhallisesti tallin pihalla. ”Huhhuh, mikä reissu. Onneks ei sentää pahempaa sattunu”, virkoin Rosannalle, joka oli jo matkalla talliin. ”Älä muuta sano.” Rosanna avasi tallin oven. Tyttö ei ehtinyt edes sisään astua, kun ovesta lennähti Mila. Naisella oli kolme riimunnarua toisessa kädessä ja toisessa punainen ämpäri. ”Nyt perhana on tilanne päällä”, Mila sopersi vauhdikkaasti ja oli vielä jatkamassa, mutta eipähän hänen tarvinnut kertoa minkälaisesta tilanteesta oli kyse, kun tarhoilta päin lähestyi rautias otus sora rapisten. Luca laukkasi hurjaa vauhtia kohti tallin pihaa. Rosanna katosi vaivihkaa Fellan kanssa talliin enkä mäkään empinyt kahta sekuntia pidempään. ”Siel on vielä Villa vapaana!” Mila ärjyi meidän perään ja heilutteli kauralla täytettyä ämpäriä, josko Luca siitä kiinnostuis. Nopeasti riisuin suitset Napin päästä, heitin ne yhteen koukkuun karsinan ulkopuolella ja suljettuani karsinan oven hölkkäsin takaisin ulos. Luca pyöri hurjaa ympyrää niskojaan nakellen Milan seistessä tyynesti paikallaan ämpäri kädessä. ”Rosanna käy hakeen Villan, se on ihan helppo tapaus, mutta tää Luca on astetta vaikeempi”, Mila nurisi huuliensa välistä. ”Tajua miten ne on päässy siitä yhestä sähkölangasta läpi. Luca on nähtävästi sukeltanu sen langan ali, mä en tajua miten tää aina onnistuu keplottelemaan ittesä vapaaks. Ja mä oon sanonu sille Joonakselle monta kertaa, että se aita täytyy korjata, mutta ei nii ei.” Mila tarjosi mulle toista riimunnarua. Luca ravaili nyt hieman kauempana, heinäladon kohdalla, mutta palasi taas aika nopeasti lähemmäs. Rosanna saapui Villan kanssa tarhoilta päin. Luca jolkotteli rennosti heppakaverinsa vierelle, mutta piti kuitenkin huolen, ettei Rosanna saanut tätä kiinni. ”Tolle hevoselle pitäs tarjoo joku Nobelin palkinto, kun se on olevinaan nii hemmetin viisas”, ämpäriä kädessään kiikutteleva nainen totesi. Villa oltiin saatu nyt omaan karsinaansa turvallisesti, mutta Luca yhä piti omaa showtaan yllä. ”Onks sulla jotain rapisevaa, kun tää mun kauraämpäri ei toimi?” Mila kysäisi multa. ”Onhan mulla täällä jotain”, vastasin kaivellessani taskuja ja nostaessani sieltä sitten pari vanhaa karkkipaperia. ”Mut ei se näitä kuule.” Mä rapistelin karkkipapereita, Rosanna piti vahtia tallin oven suussa ja kiukkuinen Mila heilutteli ämpäriä. Luca pysähtyi paikalleen ja käänteli korviaan. Se selvästi oli kiinnostunut jostain, joko karkkipapereista, kauroista tai jostain ihan muusta. Luca otti pari askelta lähemmäs Milaa ämpäreineen, mutta pysähtyi hyvän välimatkan päähän. Nainen veti syvään henkeä ja näytti siltä, että se räjähtäisi ihan just sillä sekuntilla raivoamaan, mutta Mila kääntyikin ämpärinsä kanssa poispäin arabiruunasta. Luca käveli hitaasti naisen perässä ja ojenteli kaulaansa. Mila käveli minua kohti, ohitti tosin ja jatkoi matkaansa. Luca oli niin keskittynyt kauraämpäriin, ettei se huomannut laisinkaan kuinka läheltä se mua käveli. Pieni hypähdys sivulle ja nopea tarraaminen hevosen harjasta, jonka jälkeen riimunnarun kietasu hevosen kaulan ympäri, ja se oli siinä. ”JES JES JES!” Mila huudahti ja keikautti ämpäriä niin, että muutamat kauranjyvät tipahteli maahan. ”Perhanan koni, minkä tempun oot taas tehny.” Mä taluttelin Lucan takaisin karsinaansa riimunnaru kaulaan kiedottuna, jonka jälkeen nappasin Napin suitset matkallani takaisin varustehuoneeseen.
Mila istui taukohuoneessa, pöytänsä ääressä suuri kahvikuppi kädessänsä. Rosanna oli pakkailemassa tavaroitaan, kun mä astuin huoneeseen sisälle. Oranssi kissa makoili tyytyväisenä silmät ummessa erään laatikon päällä. Raotti se tosiaan toista silmäänsä kuullessaan mun tallustelevan sisälle. Matolla loikoileva bordercollie taas heilautti häntäänsä ja asteli luokseni istahtaessani sohvalle. Wienna läähätti kovaan ääneen ja hyöri vimmatusti jaloissani rapsutusten toivossa. ”Wienna rauhotu”, Mila käski koiraa tyynesti ja selaili joitain papereita. ”Miten ihmeessä se Luca oli päässy vapaaks?” ihmettelin samalla kun rapsuttelin Wiennaa. ”No niiden tarhan aita on ollu rempallaan nyt reilun viikon, kun yllätys yllätys Luca oli moukaroinu sen jotenkin rikki ja nyt siinä on ollu väliaikasesti pelkkä sähkölanka. Ja ei nähtävästi sekään pidättele sitä. Varmaa täytyy kohta jotkut hemmetinmoiset muurit rakentaa, ettei se pääse niistä ali, yli tai läpi”, Mila naurahti ja laski kuppinsa pöydälle. ”No mutta loppu hyvin kaikki hyvin, ne on nyt sisällä”, sanoin lepertelevällä äänensävyllä ja olin juttelevani Wiennan kanssa. ”Onneks te tulitte siihen. Mulla ois menny ikä ja terveys siinä hommassa, jos mun ois yksin pitäny se kiinni ottaa.”
Mä seisoskelin autoni vieressä. Nojailin urhoollisen autoni konepeltiin. Se oli kestäny kaikenlaista ja jaksoi vieläkin monen vuoden jälkeenkin kuskata mua paikasta toiseen. Naputtelin tekstiviestiä kaverille. Tosin kauaa en ulkona pystynyt seistä, kun tuuli niin pirusti ja sormet oli jäätyy siihen paikkaan. Istahdin siis autoon ja jatkoin tekstiviestin kirjottamista auton sisällä. Saatuani viestin kirjotettua, päätin startata auton käyntiin. Mä hypistelin kädessäni tupakka-askia, jota mä olin onnistuneesti vältellyt koko päivän. Mun oli tarkotus lopettaa tupakointi. Nostin yhen tupakan huulilleni ja sytytin sen palamaan samalla kun toinen käsi veivasi ikkunaa auki. Vilkaisin taakseni ja peruutin varsin vauhdikkaasti parkkipaikalta, jonka jälkeen vaihdoin vaihteen ja huristelin punaisella ylpeydenaiheellani pois tallipihasta. Kyllä mä sen tupakanpolton vielä lopetan, tää vaan nyt ei ollu se päivä.// Mä haluun meidän vanhan Fiat Punton nyt takaisin! YHYY! Hitti auto ! Meillä ei vaan ollu punasta vaan hopean värinen. Näin sunnuntaisin ei olla kuin minä ja Milja töissä... Ja täytynee varmaan vähän tota omaa tarinaa muokkailla kun saan varastaa vähän ideoita teiltä // Hihi, Puntot on kyllä rakkautta ja nostalgiaa Mä bongasin ton Lucan myynnistä, voi ei Hope so, pikku karkulainen saa hyvän kodin. Mä aattelin jopa ensin, että mähän voisin sen ottaa, mutta tosiaan minne mä sen oikee laittasin.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 15, 2013 15:04:19 GMT 2
6. Ensimmäinen kerta Nappi-neidin selässä 15. lokakuuta 2013 Ulkona oli aika viileä eikä tuulikaan säästellyt voimiaan. Puiden lehdet oli värjääntyneet näin syksyn tullen oranssin eri sävyihin. Kello oli kaksi ja mä olin kipittelemässä tarhoille päin. Nappi menis tänään kolmen tunnille, joten mulla oli puoli tuntia aikaa viettää Napin kanssa laatuaikaa ennen kuin sen ratsastaja saapuis tallille. Voikko ponitamma käänsi korvansa höröön ja suuntasi katseensa muhun päin, vaikka olin vielä ties kuinka kaukana. Nappi oli ihan yksin tarhassa, joten se näki kaikkein parhaimmaksi ottaa jalat alleen ja sikamaisesti pärskien se ravaili rennosti tarhan portille. ”Morjens, mitä kuuluu? Mitäs sä oot oikeen tehny?” lepertelin ponille kiinnittäessäni narun ponin riimuun ja avatessani porttia. Nappi odotteli kiltisti paikoillaan ennen kuin nykäisin kevyesti narusta, jotta Nappi ymmärtäisi kävellä eteenpäin. Olin harjaillut ponia vartin verran ja siitä jaksoi vieläkin irrota pölyä. Pyyhkäisin otsaani ja taputin ponin kaulaa. ”Se sun ratsastajas saa sitte jatkaa sun harjaamista vielä”, mumahdin ja heitin pitkäharjaksisen pölyharjan ponin harjapakkiin. Nappi seisoskeli varsin laiskan näköisenä karsinan seinään nojaten. Ponin korvat lerppui rennosti sivuilla. Katkaisin pari porkkanaa, jotka olin napannut varustehuoneessa lojuvasta pussista, ja heitin ne sitten ruokakaukaloon. Poni hätkähti heti kolahduksen kuultuaan ja harppoi vauhdikkaasti ruokakaukalonsa luo. Kauaa ei porkkanoiden tarvinnut lojua kaukalossa, kun Nappi oli hotkaissut ne lämpimään masuunsa.Nappi kulki kiltisti erään lyhyehkön ja laihan pojan vieressä heidän suunnatessa maneesiin. Mä olin keränny kottikärryt ja talikon ponin karsinan eteen. En ees muista millon viimeks olin Napin karsinaa siivonnu. Se kun oli aina puhdas, kun olin tullu käymään. Tällä kertaa karsinaa ei kuitenkaan oltu siivottu. Ei se kuitenkaan kovin likainen edes ollut. Nappi on siisti neiti. Lappasin likaisia kuivikkeita kottikärryihin hiki otsalla. Olin taas pukeutunu nii säänmukaisesti kun vaan ihminen voi. Mulla on joku neuroosi, että pakkasella kuljen melkein puolalasti ja pienen syystuulen taas iskiessä oon kun mikäkin eskimo Siperiassa. Kun olin saanut karsinan puhdistetuksi lähin kärräilemään kärryjä ulos lantalaan. Mut kuitenkin pysäytettiin, kun nimeäni huudettiin. ”Amanda, onks ne kottikärryt kovin täynnä?” Larissa huikkasi takanani. ”No eipä oikeestaan. Tarviiksä näit vai?” kysäisin nostaessani kärryjä hieman maasta. ”No tota mielelläni ottaisin ne kyllä”, nainen hymyili vaalea hammasrivistö huulten välistä paljastuen. ”Joo toki, saathan sä nää”, käännyin 180 astetta ja kärräsin kärryt Larissalle, joka jatkoi matkaansa Riimin karsinalle.Mä olin tappanu aikaa pelaamalla kännykällä, pesemällä Napin juoma-automaatin ja ruokakaukalon, syömällä mun maittavaa bodariruokaa eli maitorahkaa ja pelleilemällä Wiennan sekä harjan kanssa kun lakaisin tallikäytävää. Olin mitä idiootein näky kun röhnötin ryhdittömänä erään heinäpaalin päällä kuin mikäkin turhautunut viisivuotias kakara, joka on kokenut jotain omasta mielestään kamalan epäoikeudenmukaista. Nopeasti mä kuitenkin nousin ylös istumaan ja lopetin pelleilemisen, kun ratsukot palasivat maneesista. Nappi tuli viimeisenä varsin laiskasti. ”Mikä sulla Nappi oikee on ku sä oot tollane laiska kameli?” mä inahdin kun poika oli taluttanut ponin karsinaan. ”Se oli kyl harvinaisen rauhallinen tänään. Mä oon ennenkin menny Napilla, mut ei se koskaan oo ollu tällänen mitä tänää”, poika, joka oli arviolta 12-vuotias, sanoi riisuessaan varusteita ponilta. ”No johan on. Mä voin muuten hoitaa nää varusteet sitten pois”, sanoin nojaillessani ponin satulaan. Poika nyökkäsi hymyillen ja harjasi vielä nopeasti Napin satulan, suitsien ja suojien kohdalta ennen kuin lähti kävelemään taukohuoneeseen päin. Mä annostelin heiniä kainalooni siitä samaisesta paalista, jonka päällä mä olin leikkinyt ja johon mä olin purkanut turhautumistani repimällä siitä heinänkorsia maahan. Kun heinää oli tarpeeksi avasin Napin karsinan oven ja viskasin heinät sinne. Heti kun ruuasta oli kyse, poni käänsi laiskat korvansa höröön ja oikein loikkasi heinien luokse.Kello oli varttia yli viisi ja mä olin ehtinyt varusteiden huollon lisäks myös pelleilemään taas Wiennan kanssa ja vaihtamaan pari sanaa tässä kuussa hoitamisen aloittaneen Iiriksen kanssa. Napin varusteiden putsaamiseen oli kulunut suurin osa ajasta, koska olin suunnitellut huoltavani ne läpikotaisin. Purin suitset pieniin osiin ja liottelin kuolaimia sankossa, purin satulastakin jalustinhihnat, heitin vanhan satulahuovan pesuun ja vaihdoin uuden tilalle, harjasin satulavyön sekä suojat karvoista ja kävin varusteiden nahkaosat läpi niin satulasaippualla kuin nahanhoitoaineella, jonka pyyhin huolellisesti pois ennen kokoamisia. Nyt kelpasi taas varusteita esitellä. Mä nappasin varustehuoneesta ainoastaan ponin suojat, suitset sekä oranssin fleeceloimen ja matkasin sitten kaikkine kamoineni Napin luo, joka oli jo päättänyt ruokailunsa muutamaa yksinäistä heinänkortta lukuun ottamatta.Ulkona oli varsin pimeää, muttei kovin viileää tuulen laantuessa. Seisoin Napin kanssa keskellä kenttää. Poni käänsi korvansa höröön ja vilkuili ympärilleen. ”No niin neitiseni, nyt mä nousen sun selkääs… Odotas nyt hetki”, ähkin yrittäessäni vaivalloisesti kavuta ponin selkään. Perhana, kun pystyi olla avuton. Sain hetken pomppia siinä ennen kuin pääsin mahalteni makaamaan ponin selkään poikittain. Nappi ei tehnyt mitään, ei sitä edes kiinnostanut mun riehuminen. Sain heitettyä oikean jalkani Napin toiselle puolelle ja pääsin istumaan ponin selkään. Huokaisin raskaasti ja taputin tamman kaulaa. Nappi nytkähti aika rivakasti liikkeelle, vaikken kovinkaan paljoa pohkeilla ponin kylkiä painanut. Olimme alkukäyntien jälkeen ottaneet muutamia ravinostoja, jotka olivat onnistuneet mahtavasti. Napista ei näkynyt enää merkkiäkään minkäänlaisesta laiskuudesta vaan se pisti menemään kyllä oikein mallikkaasti. Jo muutaman taivuttelun sekä asettamisen jälkeen poni oli alkanut kulkea rennommin ja ponnekkaammin, vaikkei tarkotukseni ollut kuin vain ratsastella rennosti eteenpäi. Tein ravissa lyhyillä sivuilla pääty-ympyröitä, toisella pitkällä sivulla loivaa kiemurauraa ja toisella pyrin lisäämään ravia. Nappi kulki niin nätisti, että multahan meinas ihan itku siinä tulla. Pari kertaa poni kuitenkin protestoi toisessa suunnassa. Se ei olis millään halunnut asettua ympyröille vaan jyrätä mieluummin lapa edellä läpi apujeni. Kauheen kauan neiti ei kuitenkaan jaksanu taistella vaa antoi periks melko nopeesti. Otin vielä muutamat laukat suurella keskiympyrällä molempiin suuntaan. Ensimmäisellä kerralla Nappi lähti liikkeelle alta aikayksikön ja mulla oli pienoisia vaikeuksia pysyä Napin kapean selän päällä, kun ei sitä satulaakaan tosiaan ollut. Toista nostoa osasin jo ennakoida, enkä käyttänyt niin vahvoja apuja vaan enemmänkin olin valmis käyttämään enemmän pidättäviä apuja. Nappi oli tosiaan varsin herkkä poni, joten sitä ei kauheasti tarvinnut eteenpäin patistaa tai muutenhan se olisi jo rullaillut eteenpäin formula-auton tavoin. Loppukäynnit Nappi oli kävellyt kyllä tosi reippaasti ja olisi mieluusti jatkanut vielä töiden tekoa. Enhän mä ratsastanut kuin kolme varttia, mutta mun ei ollutkaan kuin tarkotus vain testata millanen Nappi selästä käsin on. Ja ihanahan se oli. Pysäytettyäni tamman kentän keskelle laskeuduin mahalleen ja rapsuttelin molemmin käsin tamman kaulaa nuuhkiessani samalla ponin kaulaa. ”Ihaana poniseni”, mumisin pusutellessani milloin Napin kaulaa ja milloin harjaa. ”Hieno tyttö!” Musta taas tuntu niin hyvältä, pitkästä aikaa olin hevosen selässä. Iloinen yllätys oli vielä se, ettei mun perustaidot ainakaan ollu kauheesti ruostunu tän piitkän ratsastustauon jälkeen. Nappi oli vielä kaikenlisäks niin mahtava ratsu, että mä suorastaan innolla venailen, että pääsen oikein kunnolla puurtamaan koulukiemuroita sen kanssa.// Pisteet siitä ettet ole heti ensimmäisellä kerralla hypännyt Napin selkään vaan olet rauhassa tutustunut siihen Nythän näille uusille hoitajille on se sääntö ettei saa ratsastaa ennen kuin on käynyt yhdellä tunnilla, joten heidän on vähän "pakko" odottaa ennen kun nousevat hoitsunsa selkään. Tosi kiva tarina! Tykkään muutenkin lukea näitä sun raapustuksia.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 19, 2013 7:33:49 GMT 2
7. Hiljainen lauantai-aamu 19. lokakuuta 2013 ”No johan läks”, mumahin yksikseni päästäessäni Riimin ja Napin tarhaansa. Molemmat nelijalkaset hölkkäsivät tarhan toiseen päähän Riimi nyt vähän enemmän irrotellen pukittelemalla ja pomppimalla puolelta toiselle. Kello oli viittä minuuttia yli seittemän aamulla. Mulla oli ollu pitkästä aikaa työvuoro siinä pienessä melko rähjäisessä pubissa sen järettömän hyvän pizzerian kupeessa keskellä keskustaa. Sinne ne aikaset lähtijät ennen kahta meni naukkaamaan aina jotain yöpalaa ennen kuin jatkoivat joko enemmän tai vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisena kotia kohti. Ne Matti Myöhäset, joiden lähtökellot kolkuttaa vasta silloin puoli neljän aikaa joutuvat kärvistelemään nälässä, nimittäin se lähipizzeria ei enää siihen aikaan oo auki. Ja tosiaan ne viisaimmat älykääpiöt, jotka ei millään halua lähteä edes pilkun tultua, ne nyt tuskin koskaan pääsevät ulkona kahta metriä kauemmas itse baarista saati sitten kadun toiselle puolelle olevalle pizzerialle, joten heille tuskin tulee paha mieli pizzerian aikaisesta sulkeutumisesta. Tosin paha mieli saattaa kalvaa jonkun toisen asian takia... No asiasta kukkaruukkuun, olin vajaan parin tunnin yöunien jälkeen iha helvetin väsynyt, mutta mä olin silti päättäny uhrautua näin lauantai-aamuksi tallille. Olin ennen tallille tultuani ihan kuollu ja mä aattelin, etten millään ois tuntia enempää jaksanu tallilla olla. Mun mieli kuitenkin muuttui. Ai jestas, kun mä astuin sisälle talliin ja mä näin jonkun aivan uuden kasvon jakelemassa hevosille aamusafkoja. Se esittäytyi Eljakseksi, sellanen aika, tai siis tosi, hiljanen kaveri. Eipähän turhia puhellu vaan esittäytymisensä jälkeen jakeli kaikessa hiljaisuudessa ruokia karsinoihin. Jopa mulle, joka yleensä on aika hiljaa ja jonka mieli lepää hiljaisuudessa, tuli jotenkin kiusaantunu olo. Niin ja siis miksikö tää poika sitten muutti mun mieltä siitä tunnin mittasesta pikakäynnistä… No voi perhana kun se on lutusen näkönen. Siis sellanen ihana nallekarhu, joka on niin varautunu ja hiljane ja vähän eksyksissä. Mä olin siihen jääny tuijottelemaan kun se jakoi niitä kauroja. Emmä tajunnu, että sellasesta jotenkin vois muka kiusaantua. Eljas kuitenkin vilkuili mua aina välillä silmäkulmasta mitä vittua sä seisot siinä pällistelemässä-ilmeellä. No mä olin sit tajunnut tän tilanteen ja herännyt ajatuksistani sekä tarjonnu apuani. Eljas mumisi jotain hevosten viemisestä ulos sitten kun aika olisi ja hepat ois syöneet. Mä vaan nyökkäsin pojan katsahtaessa muhun ja lähdin sitten muualle häiritsemästä poikaa sen enempää.
Olin reilun tunnin nukkunut taukohuoneen ihanan pehmeällä sohvalla. Eljaskin oli käynyt kääntymässä huoneessa, muttei se kovinkaan kauan ollut siellä viihtynyt. Tohelo oli herättänyt mut istahtamalla mun päälle ja riehuessaan siinä jonkin pölypallon kanssa. Nousin sohvalta seisomaan ja astelin varsin pölähtäneen näkösenä tallin puolelle. Karsinoita siivoava Eljas vilkaisi muhun. Aluksi sen katse oli melko mitäänsanomaton kunnes se paljasti pienen hymynvivahduksen mulle. Mä napitin sitä niin idioottimaisesti kuin just herännyt ja helvetin ulapalla oleva ihminen voi katsoa. Mä tajusin sitten taas tarjoutua auttamaan, mutta kuulemma mä näytin siltä, että musta ei mihinkään rankkaan fyysiseen työhön just sillä hetkellä olis. Mä oioin villejä hiuksiani, jotka sojotti joka ilmansuuntaan, jonka jälkeen mä vaan kohautin harteitani. ”Emmä siis millään pahalla. Mulla on tässä enää pari karsinaa, jotka saan ihan nopeesti hoidettua. Kiitos vaan”, poika sanoi yhä melko ujohkolla olemuksella ja jatkoi karsinan siivousta. Mä vaan vastasin jotakin ei se mitään- tai joo joo, okei-tyyppistä ja lyllersin sitten pihalle.
Mä olin käynyt hakemassa Napin sisälle ja päättänyt hoitaa sen käytävällä. Ja siis ei tähän mun hoitopaikan valintaan vaikuttanut mitenkään se, että käytävältä näki paljon paremmin Eljaksen puuhastelun mitä karsinasta… Mä siinä samalla Nappia harjaillessa aina välillä pidin vahtia Eljaksen tekemisistä. Välillä poika katos johonkin ja mun ois tehny mieli vaan huutaa sen perään, että takasi sieltä, mutta nopeasti se onneks palas aina hääräilemään tallin puolelle. Nappi seisoi tapansa mukaan maltillisesti paikallaan eikä se tehnyt minkäänlaista vastarintaa satulallekaan. Tosin suitset olivat hieman hankalat, niitä tamma ei ois millään halunnu päähänsä. ”Tota mä käyn kävelemässä tän kans tuolla metässä, tiedoks vaan”, huikkasin toisessa päässä heinäpaalien kanssa häsläävälle Eljakselle, joka tyytyi vain nyökkäämään. Mä odotin jonkinlaista äänellistä vastausta, mutta sitä en saanut, joten mä otin hiljasuuden myöntymisen merkkinä, pojan nyökäytystä kun en ollut nähnyt, ja jatkoin ponitamman kanssa ulos. Nappi oli kuin jostain taikaiskusta muuttunut rauhallisesti paikallaan jököttävästä patsaasta hyppiväksi pomppukepiksi. Tamma ei malttanut edes seisoa paikoillaan silloin kun olin sen selkään kapuamassa. Hetken mä siinä sitten pompin toinen jalka jalustimessa samalla kun poni käveli eteenpäin. No kun selkään oltiin sitten päästy, oli vielä satulavyön kiristys ja jalustimien mittaus. Toimenpiteet sujuivat melko ongelmallisesti, koska Napilla oli jatkuva kiire päästä eteenpäin. Ulkona oli viileä. Syystuuli puhalsi melko voimakkaasti heiluttaen mun hiuksia sekä Napin jouhia. Muutama lehtirykelmä pyörähti pienen hurrikaanin lailla ohitsemme kävellessämme kohti maastopolkua. Nappi asteli reippaasti nytkähtävin askelin eteenpäin ja meinasi jokaisen pidätteen jälkeen lähteä ravaamaan. ”Tiedätkö sä mitä tämä ja tämä oikeen meinaa?” kysyin ponilta ensin pidättäen ja sitten pyytäen pohkeilla lisää vauhtia. Nappi nosti hitaan hölkkäravin ennen kuin taas malttoi kävellä. ”Pöljä.”
Me oltiin kompuroitu pienillä maastopoluilla ties kuinka kauan. Napin oli ollu pakko vähän hidastaa tahtia, koska alussa se oli jo vähällä kompastua ihan jokaseen oksaan ja kivenmurikkaan kun se oli vaan mennä viilettäny kun viimestä päivää. Hieman rauhallisemman ponin selässä oli paljon kivempi istua, kun ei tarvinnut kokoajan pelätä, että kupsahdettaisiin kumoon ja kuoltais molemmat. No pienten maastopolkujen loputtua mä olin ihan paniikissa ja Nappi taas ihan euforisessa tilassa. Keräsin ohjaa lyhyemmäksi, jolloin Napin askel muuttui ponnekkaammaksi. Poni jo ravasi puoliksi eteenpäin kaulaansa kaartaen, kovasti pärskien ja kuolainta suussaan venkslaten. Painoin pohkeet kevyesti ponin kylkiin. Nappi hypähti liikkeelle ja rullasi vauhdikkaasti eteenpäin harja hulmuten. Keventelin rauhalliseen tahtiin ja tein aika paljon puolipidätteitä. Nappi oli siinä omassa pienessä kuplassa ja mielentilassa, ettei se meinannu millään ottaa apujani vastaan. Siinä se poni kiihdytti omassa tahdissa ja ravasi koko ajan kovempaa sitä tienreunaa pitkin. Välillä Nappi oli jo niin lähellä melko matalaa ojaa, että pelkäsin ponin humpsahtavan sinne hetkellä millä hyvänsä. Sain ponin kuitenkin hidastettua ennen tiukkaa käännöstä soratielle. Nappi huohotti hieman, mutta vielä siltä silti löytyi energiaa, joten päätin laukkauttaa sitä melko pitkän ylämäen. Ponihan otti jalat alleen sillä samaisella sekunnilla, kun painoin pohkeet sen kylkiin ja tein pienen kokoavan puolipidätteen, jolta tosin jäi se kokoava vaikutus kokonaan pois. Nappi viiletti eteenpäin kaula pitkänä. Nostin takalistoani ylös satulasta ja katos perhana kun poni lähti vielä enemmän eteenpäin. Tamma kiihdytti hurjaa vauhtia. Vauhti hieman hidastui päästessämme ylämäkeen. Sain koottua tammaa hieman enemmän. Ylämäen lopussa istuin takaisin satulaan ja sain ponin laukkaamaan oikein maltillisesti eteenpäin. Päätin antaa sille hieman ohjaa säilyttäen kuitenkin tuntuman hevosen suuhun. Nappi ojensi kaulaansa hieman, muttei yllätyksekseni kiihdyttäny enää ollenkaan. ”Hieno tyttö”, kehuin ponia tehden muutaman pidätteen, joiden lopputuloksena mulla oli rento melko pitkänä ravaava poni allani.
Olimme päässeet Napin kanssa hengissä takaisin. Kello oli jotain yli kymmenen ja pian alkais heinien jakaminen. Mä olin kuitenkin niin kuollut että lipitin vain vettä pullostani samalla kun yritin tehdä tallikäytävää lakaisevan punapään kanssa tuttavuutta. Musta oikeesti tuntu siltä, että Eljasta ei paskaakaan ois kiinnostanu mä ja mun tarinat ja jorinat, mut silti mä en malttanut lopettaa mun juttuja. Ihan kiltisti se ainakin kuunteli, kun ei viittiny käskee olemaan hiljaakaan. ”Ja tiiätkö tänään duunissa oli niin vähällä ettenkö ois yhtä tyyppiä heittäny ulos. Mä en tajuu näitä idiootteja, jotka riehuu baareissa ja sitte kun niitä käskee rauhottumaan niin ne riehuu kaks kertaa enemmän ja näin…”, mä pulputin pojalle suu vaahdossa. Olihan se mustakin nyt vähä omituista, koska yleensähän mä en puhu paljoa mitään tuntemattomien kanssa, mutta kun tää varovainen lävistyksillä varustettu punapää oli niin mielenkiintosen olonen. Eljas vaan hymähti hiljaa ja nyökkäsi. ”Varoisitko vähän?” poika kysäisi. Mä siirryin kiltisti pois pojan tieltä ja Eljas jatkoi sitten käytävän lakasemista. ”Hei tota, millon sä oot tullu tänne töihin? En oo ennen törmänny suhun”, kyselin uteliaana samalla kun harpoin toisen heinäpaalin päälle istumaan, jotta näkisin pojan kasvot. ”No tota viikko sitten suunnilleen”, poika sanoi. Eljas lopetti yhtäkkiä lakaisemisen ja katsahti muhun. Mä olin hieman hämilläni tästä, kun sitä ennen poika oli oikeastaan vain vältellyt mun katsetta ja mua ihan kokonaisuudessaan. ”Mä oon täällä töissä maanantaina, tiistaina, torstaina ja lauantaina”, Eljas sanoi ja jatkoi sitten harjan heiluttamista. ”Aha, okei”, mä menin miltei sanattomaks, kun olin tuijotellu sen jätkän naamaa. Miten joku pystykään oleen noin lutunen? No mä en enää mitään sanottavaa oikein keksinyt eikä Eljaskaan niin kovin puhelias tänään ollut, niin päätin sitten parhaakseni napata tavarani mukaan ja lähteä kävelemään autolleni päin. ”Tota oli kiva tutustua”, mä sönkkäsin jotain nostaessani autonavaimet taskusta. ”Joo, samoin”, poika sanoi, nosti katseensa siitä typerästä harjanvarresta ja hymyili mulle varovasti. Mä virnistin idioottimaisesti takaisin ennen kuin lähdin ulko-ovia kohti. Emmä tiedä tarkottiko se oikeesti sitä, mitä sano. Toivottavasti tarkotti.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 27, 2013 17:31:13 GMT 2
8. Kisajännitystä Iso-Britanniassa 27. lokakuuta 2013 14.11.2013 – Heartland Horses - KRJ VaB – 4/30 // kutsu
”… ja valmistautuu Amanda ja Breezy Nip-Nap”, kovaäänisestä kajahti ilmoille. Mä olin ihan oikeasti laskea alleni, kun kävelimme Napin kanssa verryttelyalueella. Nappikin aisti mun epävarmuuden, joten ei sekään mikään kaikkein rauhallisin poni ollut. Tärisin kun viimestä päivää ja yritin vain keskittyä olennaiseen. Mun alla oleva poni oli toiminut ihan hyvin lämmittelyssä. Ei se kauheasti ollut avuilleni niskojaan nakellu, paitsi vasemmassa laukassa, jota se ei millään olisi halunnut nostaa, mutta nosti silti. Onneksi… Kokosin ponia hieman ja aloin valmistautumaan itse kisasuoritukseen. Mä tein jotain omia hengittelyharjoituksia ja koitin saada mun jo luonnottomiksi muuttuneet tärinät pois. Mähän olin kuin mikäkin pomppukeppi siellä satulassa. Mila oli lähteny totta kai mun mukaan Heartland Horsesiin, Isoon-Britanniaan ja nyt se akka sitten seisoskeli kentän laidalla. Se oli antanu viimeset ohjeet mulle ennen kuin oli päästäny mut taistelutantereelle. ”Seuraavana vuorossa Amanda ja Breezy Nip-Nap…” No niin no nyt sitä sitten mentäs, ja mä hikoilin edelleen kuin pieni porsas ahdingossa.
Rata oli menny itse asiassa tosi hyvin verrattuna siihen millanen olo mulla oli ennen rataa ja radan aikana. Nappi kuunteli edelleen tosi hyvin mun apuja. Mikä meidän ongelma edelleen oli – vasemman laukan nosto. Poni laukkasi vasempaan kierrokseen aina korvat niskassa ja mulla oli pienoisia vaikeuksia pitää Nappi aisoissa ettei se ois lähteny kaahailemaan. Olin Napista äärettömän ylpeä, kun se teki sulku- ja avotaivutukset ihan puhtaasti. Sillä ei ollu minkäänlaisia ongelmia taipua ja asettua vaan se meni kuin vanha tekijä. Mä meinasin oikeesti pyörtyä viimesen laukanvaihdon jälkeen. Onneks sen jälkeen oli enää matka pituushalkasijalle ja pysähdys. Olin niin helpottunu kun Nappi pysähty ja mä sain tervehdittyä tuomarit, jonka jälkeen annoin ponille pitkän ohjan ja taputin sen kaulaa hienosta suorituksesta.
Mä olin jyrsiny mun olemattomia kynsiä vielä lisää kun päivystelin Napin karsinan edessä Milan kanssa. ”Se meni oikeesti tosi tosi hyvin. Voin jopa veikata, että ootte viiden parhaan joukossa”, nainen hymyili ja hörppäsi kahvia termosmukistaan. ”Ää, mä en kestä. Mä oon ihan hermoraunio. Kyl mustaki tuntu tosi hyvältä suorituksen jälkeen, mut nyt mä vähän emmin, että menikse sittenkään niin hyvin”, inisin hiljaa ja tepastelin pientä ympyrää samalla kun Nappi kuikuili rauhallisesti karsinastaan meitä kahta. ”Nyt hiljaa, ne tulokset kuulutetaan”, Mila ärähti kulmat kurtussa, tarttu toisella kädellä mun kisatakin hihasta ja repi mut mukaan kuuntelemaan kuulutuksia.
Voi jumalauta, mä olin neljäs lopputuloksissa! Herrajumala sentäs, miten voi olla. No olihan se rata menny hyvin sekä mun että Milankin mielestä ja Milahan veikkas täysin oikein kun aatteli, että oon viiden parhaan joukossa. Mähän kiiruhdin pistämään Napin kuntoon palkintojen jakoa varten ja kipitin sitten vauhdikkaasti valkoisiin pinteleihin käärityn ponini kanssa ulos. Pian palkitut ponit jo seisoskelivat kentän keskellä kauniissa rivissä. Nappi oli tyyni viilipytty sen molemmilla puolilla heiluviin ratsuihin verrattuna. Mä sen kun vain ylpeänä istuin hoitoponini selässä ja hymyilin melko leveästi. Perhana kun olin tehnyt Napin kanssa hyvän suorituksen. Olin niin ylpeä! // Ilmotan sitten vain hyvät sijoitukset kilpailuista, ja kirjotin tarinan nyt etuaikaa (kilpailupäivänähän oli 14.11., mutta tuskin haittanee )// Onneamonnea! Ei haittaa vaikka nyt jo ilmoitit tulokset vaikka kisapäivä on vasta enskuussa
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 1, 2013 15:32:41 GMT 2
9. Pintelivarkaat 1. marraskuuta 2013 Mä olin suorastaan kauhistunu, kun näin Napin tarhassa seisoskelemassa. Vaalean ponin koivet sekä toinen puoli kaulasta olivat valehtelematta lähes mustat ja Napin vaaleanruskea sadeloimi oli ottanut jonkinlaista mutakerrosta koristeeksi. Vielä kamalampi tilanne oli Larissalla, joka lähti mun kanssa hakemaan hevosia sisälle. Nimittäin valkoturkkinen Riimi oli kyllä peuhannut niin itsensä kuin liilan loimensakin aivan mustaksi. ”Mitä ihmettä nämä kaks on riehunu?” ärähdin tuskastuneena pujahtaessani tarhan aitojen välistä sisälle. ”No jaa-a, on kyllä sen verran likaista sakkia, että joutaa varmaa pesulle”, Larissa tuumi kävellessään Riimin luo. Molemmat karvakorvat olivat ihmeen rauhallisia, tai no Nappihan oli melko rauhallinen persoona yleensäkin, mutta että Riimikin… Jotain nämä kaverukset olivat nyt kyllä tehneet, kun molemmilta oli puhti pois.
Napilla ei ollut minkäänlaisia ongelmia seisoa paikallaan pesukarsinassa. Mä suihkuttelin haalealla vedellä ponin jalkoja, joista olin ensin harjannut kuivemmat kurat pois. Loimi oli ollut niin pahassa kunnossa, että alkukäsittelyn jälkeen olin suosiolla kiikuttanu sen pesukoneeseen. Nappi oli kiinnitetty molemmilta puolilta, jotta se pysyisi paikallaan. Tuskin se olisi mihinkään liikahtanutkaan, vaikka naruja ei olisi ollut ollenkaan. Kello oli kuusi ja ulkona oli jälleen alkanut sataa. Isabella, Larissa ja Petra toivat sisälle aina toinen toistaan märempiä karvakorvia. Kaikesta väsymyksestään huolimatta Napin oli pakko tervehtiä kaikkia hörinällä tai muutamaa spesiaalia kimeästi hirnahtamalla. Mua ihan meinas itkettää, kun tungin Napin hännän vedellä täytettyyn ämpäriin. Niin likainen ja takkuinen, että mä tiesin jo nyt sen aiheuttavan mulle piiitkän oikomisoperaation. Ämpärissä oli myös hoitoainetta, jonka toivoin setvivän edes jonkin verran tummaksi muuttunutta häntää. Kun olin huljutellut häntää ämpärissä tarpeeksi, huuhtelin sen vielä letkulla ja siirryin sitten pesemään ponin kaulaa. Vesisuihkun koskettaessa ponin kaulaa Nappi nytkähti hieman ja nosti päätään niin ylös kuin narut sen molemmilla puolilla vain sallivat. ”Koitas ny pysyä paikallas, hei”, rauhottelin tammaa samalla kun tartuin toisesta narusta kiinni. Poni ei pitänyt kaulan pesusta laisinkaan, mutta se nyt vain oli pakko tehdä. Päästä pyyhin suurimmat kurat sienellä. Miten kummassa Nappi oli saanut otsansakin aivan mutaan? Mitä ihmeen päälläseisontoja se oli Riimin kanssa taiteillu?
Nappi oli vihdoin ja viimein saatu siedettävään kuntoon. Pientä tummaa läikkää näkyi takajaloissa, mutta muuten poni oli oikein siisti. Jouhetkin olin saanu tosi hyvin selvitettyä. Nappi seisoi tyytyväisenä karsinassaan ja rouskutteli sille antamiani porkkanoita. Sillä välin kun Nappi nautti olostaan fleeceloimen alla ja porkkanat suussa, päätin käydä katsomassa Tuikkua. Senhän oli tarkoitus varsoa tässä kuussa ja olikin keränny ihan kivasti pyöreyttä, mitä nyt aina välillä olin tamman jossain päin tallia nopeesti nähnyt. Kipitin tamman karsinan luo, jossa se seisoi melko tylsistyneenä ja märkänä. ”Se on jo aika pyöree, eihän varsan tuloonkaan kyllä kauaa ole”, Mila sanoi yhtäkkiä takaani. Mä en edes kääntynyt katsomaan naista. ”Onhan se joo”, sanoin vaisusti ja avasin karsinan oven. Aistin Milan tuijottavan mua ja varmaan se ihmettelikin miksen häneen voinut katsoa, mutta mä en jaksanu nyt välittää. Tuikku käänsi korvansa höröön, muttei se viitsinyt ottaa askelia lähemmäs. ”Siitä tulee varmasti hyvä äiti”, mä jatkoin muminaani ja vilkaisin nyt vierelleni talsinutta Milaa. ”Varmasti tulee, vaikka onki vähä hömppä. Onks sulla muuten kaikki ihan okei?” nainen naurahti, mutta vakavoitui toiseen lauseeseen. ”On on, ehkä joku pieni ikävä Tuikkua tai jotakin.” ”No voi sentäs, mut totta kai sä voit aina sitä käyä tervehtimässä ja sen uutta vauvaa sitten kun sen aika on syntyä”, nainen yritti piristää ja hymyili leveästi. Mä en vaivautunu sanomaan mitään, nyökkäsin vaan ja tuijottelin mustaa suomimammaa karsinan nurkassa, joka korvat hörössä napitti meitä.
Mila oli jatkanut matkaansa yhden uuden hevosen, Harrin, luo, jota nainen lähtikin pitkän juoksutusliinan kanssa taluttamaan. Kuulemma olivat menossa maneesiin. Harri pisti kyllä kapuloita rattaisiin minkä vaan ikinä jaksoi. Karsinasta se ei millään olisi halunnut ulos. No sitten oltiin ulkona, mutta koko ajan nelijalkainen yritti saada Milan käsivarresta otetta hampain, mutta nopeasti reagoivalle hevosnaiselle Harri ei vain mahtanut mitään ja tyytyi kohtaloonsa – ainakin hetkeksi. Mä olin käyny hakemassa sadeloimen pesusta ja ripustanut sen kuivumaan. Mico oli tullut riehkaamaan Wiennan kanssa pesutupaan. Yritin hätistää kahta rallia vetävää koiraa pois. No kyllähän ne molemmat katosivat, mutta Wienna oli tarttunut yhteen kuivumassa olevaan pinteliin ja juoksi sitten Mico perässä pesutuvasta ulos. ”Perhanan rakit”, mä ärähdin ja lähdin parivaljakon perään sammuttaen eka valot ja sulkiessani huoneen oven. ”Tänne sieltä kakarat!” Mä pääsin tallikäytävälle asti, mistä sitten löysin Petran auki levinnyt pinteli kädessään, jonka toinen pää oli Wiennan ja toinen Micon suussa. ”Irti”, Petra sanoi napakasti, mutta Wienna sen kuin vain piti pintelistä jääräpäisesti kiinni. ”Jaahas, sä pysäytit nämä varkaat”, mä naurahdin. Se oli kyllä loistava näky, kun pintelin molemmissa päissä oli koirat kiinni ja Petra piti pintelin keskiosaa käsissään. Pian Mico kyllästyi tähän tartu pinteliin ja juokse pois-leikkiin ja päästi irti. Petra nappasi nopeasti toisen pään pintelistä käsiinsä, ettei Mico saisi päähänsä uudestaan tarttua siihen. Mä nappasin porkkanan taskusta ja rupesin rouskuttamaan sitä, mistä ainakin Mico kiinnostui ja pian sen jälkeen myös Wienna halusi nähdä mitä oikein söin. Ja näin Petra sai rauhassa kääriä pintelin kasaan ja tarjosi sitä sitten mulle. ”No niin, työn takana oli tämäkin homma”, nainen hymyili. ”Senkin rontit”, Petra nuhteli leikkisästi koiria ja rapsutti Wienna päälakea. ”Kiitos, vien tän takas sinne, mistä se tuli”, sanoin ja käännyin koirat kannoillani pesuhuoneelle päin, mutta tällä kertaa pidin huolen, ettei kumpikaan päässyt sisälle asti.
Seisoin Napin vieressä sen karsinassa ja rapsuttelin ponin vaaleaa kaulaa parilla sormella. Poni vaihtoi lepuuttavaa jalkaansa, laski hieman päätään ja lörpötti alahuultaan. Nappia ei olisi varmaankaan hereille saanut edes atomipommi, niin rennosti se otti. "Sä et taida jaksaa tänään enää yhtään mitään", kuiskuttelin sille ja kyykistyin ponin jalkojen juureen. Nappi raotti hieman toista silmäänsä ja katteli mitä kummaa mä oikein puuhasin. Mulla oli vielä puoliksi syöty porkkana taskussa, josta poni kiinnostui heti sen jälkeen, kun oli ensin saanut itsensä hereille ja tietoiseksi maailmanmenosta. "Hahaa, ruokaa senkin possu!" Nappi laski päätään ja hamuili huulillaan porkkanaa kädessäni, muttei se millään saanut siitä otetta mun aina vetäessä porkkanaa kauemmas. Poni pärskähti tyytymättömänä ja nosti hieman päätään. Sen ylpeys ei antanut periksi tällaiselle idioottimaiselle leikille. Olla nyt antamatta namia, kun eka oli antamassa. Naurettavaa toimintaa. Toisen kerran Napin yrittäessä saada porkkanaa suuhun, annoin sen sille ihan suosiolla, ettei prinsessalle olisi tullut paha mieli. "Hieno tyttö... Ei mulla oo enempää", sanoin tamman yrittäessä vielä nuolla käsiäni ja taskujani, kun olin noussut seisomaan. Pujahdin nopeasti karsinasta käytävälle ja nappasin maassa lojuvan kangaskassin olalle. Auton avaimet kourassa mä tallustelin ulos sateeseen. Onneks mulla oli auto, en tiiä mitä taas oisin tehny ilman sitä. Oisin varmaankin ollu kotiin tultuani kuin uitettu koira ja seuraavana päivänä jossain keuhkoputkentulehduksessa.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 4, 2013 0:17:36 GMT 2
10. Kattiloita ja vauhdikasta menoa 4. marraskuuta 2013 Kello raksutti rentouttavasti kaiken muun ollessa täysin paikoillaan ja hiljaa. Mä olin hereillä katse katossa ja peitto miten sattuu päällä. Vilkasin seinäkelloa: 06.04. Mä olin hereillä ja kaiken lisäks vielä omasta tahdosta. Nousin sängystä melko vikkelään ja hipsin jättimäinen t-paita päällä olkkariin. Kaikkialla oli hiljaista. Mun seinähullu kämppiskin oli rauhottunu nukkumaan. Yleensä se viilettää siellä sun täällä ja tulee umpijurrissa kotiin siinä kolmen-neljän aikaan, jonka jälkeen alkaa pannujen ynnä muiden astioiden kolistelu keittiössä. Niin kuin tänäkin yönä kävi. Pariin kertaan se tohelo on jättäny hellan levytkin päälle. Tää kämppis kun sattuu olemaan oma veli, niin ei siinä hirveesti oo varaa heittää toista pihalle. Ja sitä paitsi isähän tän huoneistonkin omistaa, että ei mulla edes olis oikeuksia pihalle heittoon, mutta tosiaan sais Joonas vähä ottaa itteesä niskasta kiinni ja kunnostautuu tossa sen elämäntyylissä. No mä olin päässy keittiöön asti ja rikkonut pari kananmunaa paistinpannulle. Kauaa en siinä kerennyt ihanasta hiljaisuudesta nauttia, kun jo se yks sankari päätti lyllertää samaan tilaan mun kanssa. ”Mitä perkelettä sä teet tähän aikaan ylhäällä? Kato hullu kelloo, ja mieti sit kaks kertaa lähetkö herättää muita”, mustahiuksinen isoveli rähisi kulmat kurtussa. ”Voi vittu älä nyt alota. Kuka se aina mut herättää, ku eräs idiootti päättää leikkiä jotain helvetin Jyrki Sukulaa kännipäissään?” sihisin Joonakselle takasin. Viittä vaille 21-vuotias jätkä pyöräytti silmiään halveksuvasti ja pudisti päätään. Sitten se maleksi jääkaapille, tarttu Fanta-pulloon ja mönki sitten takaisin huoneeseensa. ”Onks sulla duunii tänää?” Joonas kuitenkin vielä kysyi oveltaan. ”No ei ole! Onko sulla?” ärisin heittäessäni munakkaan lautaselle. ”Iltavuoro, äläkä huuda mulle Amanda kulta”, veli vitsaili ja sulki oven. Mä jäin siihen keittiön pienen pöydän ääreen mussuttamaan basilika-paprikamunakasta tuijotellen hyisevään marraskuun aamuun. Olin päässyt jo autoon asti ja kello oli tasan seitsemän. Olin vetäny päälleni taas kaikki varusteet fleecevuorella varustetuista ratsastushousuista paksuun kaulaliinaan ja pipoon, ja mulla oli edelleen kylmä. Välillä sitä on niin kiitollinen autohallipaikasta, mikä on niin luksusta. Eipähän tarvihe talviaamuina rapata auton ikkunoita ja istahtaa kylmään autoon tai pistää lämmitystä hetkeksi päälle ennen kuin lähtee. Meikäläinen se vaan hurauttaa lämpimästä kodistaan lämpimän rappukäytävän läpi lämpimään autohalliin, jossa ihanan lämmin autonrämä seisoskeleekin. Olin taittanut matkasta jo yli puolet. Vielä vartti ja olisin perillä Vaahterapolussa. Ulkona oli melko pimeää. Mua ei huvittanu kauheesti kuunnella mitään musiikkeja vaan oikeastaan halusin olla ihan hiljaa hiljaisuudessa. Mun puhelin kuitenkin rikko tän hiljasuuden. En välttämättä olisi edes vastannut, mutta kun soittaja oli kukapa muukaan kuin ihana Joonas-veljeni. ”No mitä pirua sä soittelet?” kysäisin terävästi. ”Mihin sä oot pistäny sen kattilan?” puhelimesta kuului varsin möreä ääni ja sen jälkeen järkyttävää kolinaa. ”Minkä kattilan? Ja mitä sä tarviit jotain kattilaa tähän aikaa aamusta? Sunhan pitäs olla nukkumassa.” ”Älä sä sano mulle missä mun pitäs olla. Mä haluun makaroonii”, veli inisi lauseen lopun kuin pieni poika, joka tahtoo niin kovasti jotakin. ”Huoh, no se on ihan kuule siellä astiankuivauskaapissa. Siinä tiskipöydän yläpuolella. Tartut siihen kahvaan ja…” ”Joo joo, mä löysin jo, kiitti”, Joonas mumahti ja sulki luurin. ”Osaa se olla niin avuton”, totesin itsekseni kaartaessani Vaahterapolun pihaan. Mä olin heti talliin päästyäni bongannut Eljaksen, joka oli juurikin viemässä Nappia Riimin kanssa ulos. Poika oli suosiolla ojentanut narua mulle, vaikken edes ollut vielä sanonut mitään. Me tultiin Eljaksen kanssa ihan hyvin juttuun. Itse asiassa paremmin kuin mä oisin osannu kuvitella. Poika nykyään jutteli jo vähän enemmän kuin silloin ekalla näkemiskerralla. Toissapäivänä, siis lauantaina, Eljas oli lähteny mun kanssa käppäilemään maastoon. Voi herrajumala, miten läpinäkyvää mun pikkutyttömäinen innostus oli, kun se kysy, että pääsiskö mun mukaan maastoon. Ei mulla ois tullu mieleenkään kieltää poikaa lähtemästä. Edelleen mä olin ihan täpinöissä, kun pääsin Eljaksen kanssa juttelemaan. Vaikka se olikin hiljanen, niin loppujen lopuks sen jutut on kiinnostavia. Puhuu vähän, mutta asiaa. ”Miten muuten näin aikasin ootkaan liikkeellä ja viel näin maanantaina?” Eljas kysyi hämmästyneenä ja kohotti kulmiaan. ”No sitä mä voisin kans itteltäni kysyy. Mä vaan heräsin ja näin vapaapäivänä kelasin tulla käymään”, vastasin ja siirryin hieman kauemmas Riimistä ja Eljaksesta, jotta kaksikko pääsisi vaivatta kulkemaan pihalle. ”Jaa jaa, no ihan kiva saada joku seuraks tänne hääräilemään”, Eljas totesi ja jatkoi sitten hepuloivan Riimin kanssa eteenpäin. Me jatkettiin Napin kanssa takaisin ponin karsinalle. Tamma oli hieman hämillään tästä ramppaamisesta ja närkästynyt siitä, että Riimi pääsi ulos, mutta hän ei. Olin puunannut tamman oikein esimerkilliseen kuntoon. Puhdas ponitamma seisoi nyt käytävällä valmiina lähtemään maneesiin, mutta sen ratsastaja oli vielä hieman vaiheessa. Mä olin valjastanut Eljaksen hakemaan mun kypärän upeasta Puntostani, koska enhän mä nyt tavaroitani ymmärtänyt ottaa mukaan. Siellä autossahan se kypärä suojaa mun viisaita aivoja, jos Nappi sattuu mut selästään lennättämään. Poika harppoi takaisin luokseni tummansininen kypärä kädessään ja luokseni päästyään tarjosi sitä ja autonavaimia mulle. Kiitin Eljasta, jonka jälkeen poika jatkoi karsinoiden siivousta ja minä tepastelin ponin kanssa ulko-oville päin. Nappi oli varsin energisellä päällä eikä se malttanut olla heiluttelematta päätään, huiskimatta hännällään ja pomppimasta ylös-alas vieterin tavoin. Mulla oli täystyö siinä pistää kypärää ja hanskoja käteen samalla kun ylireipas poni tanssahteli mun vieressä. Me päästiin kuitenkin ulos ongelmitta. Jopa alkumatka sujui hyvin, mutta kymmenisen metriä ennen maneesia Nappi loikkasikin eteenpäin ja kohotti takamustaan ilmaan. En ollut ennen nähnyt Napin heittävän pukinpoikasta ja nyt se sitten tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan. Minä lennähdin ponin mukana ja kömpelönä kompuroin pari askelta Napin vieressä ennen kuin sain vartaloni takaisin hallintaani. Mä tiesin, että tämä ratsastuskerta ei sitten ole mitään istutaan nyt vähän tässä satulassa ja ollaan tekevinään jotain-ratsastusta. Nappi kaahaili hurjaa vauhtia lämmittelyravissa. Se ei malttanut astua yhtään kunnollista askelta vaan heti kun yksi jalka oli maassa oli toinen jo ilmassa. Sain tehdä monta ympyrää, joiden ajaksi poni aina hidasti, mutta lähti taas kiihtyvään vauhtiin kun suoralle päästiin. Jokainen käyntiin siirtyminenkin oli pitkän valmisteluprosessin takana. Jos tarkoituksenani oli siirtyä käyntiin tietyssä pisteessä, sain aloittaa pidättämistoimet jo melkein kierrosta ennen. Alla sekoileva ponini tuntui olevan unohtanut kaikki perusavut ja ainoa tapa kulkea eteenpäin oli kiitäminen. ”Nyt kuuntelet, hei!” ärähdin ponille ja käänsin sen yhtäkkiä kentän keskelle. Tamma kääntyi töksähtäen ja tuntui hieman hidastavan tahtiaan. Ravailimme suurella keskiympyrällä. Mulle oli ihan sama, vaikka ois koko tunti mennyt siihen, että saan ponin kulkemaan oikein päin oikealla vauhdilla, mähän halusin sen kulkemaan oikein ja kuuntelemaan mua. Nappi jyrsi kuolaintaan ja nakkeli niskojaan, mutta alkoi pikku hiljaa antamaan niskastaan periksi ja kulkemaan rauhallisemmin. Myötäsin hieman ja taputin ponin kaulaa. Sain tehdä kovasti töitä, että sain tamman pysymään ympyrällä, koska se halusi kovasti valua uralle. Mulla oli kuuma ja hiki, vaikka me ei oltu kun lämpätty vasta. Olin saanut Napin kulkemaan maltillisesti, vaikka rentous oli teillä tietämättömillä. Kunhan poni liikkui oikeaan tahtiin, olin tänään tyytyväinen. Annoin huohottavan Napin kävellä hieman uran sisäpuolella pitkällä ohjalla. ”Kato noin siinä käy, kun häslää ja juoksee ku päätön kana, tulee väsy”, mumisin tammalle. Olin heittänyt päällystakkini maneesin laidalle, ja se aina välillä kummitteli Nappia, mutta muuten poni talsi eteenpäin varsin rauhallisesti. Ohjien keruun jälkeen aloitin tehtävien teon. Suunta vaihtui joka toinen kerta, kun tein kokorataleikkuun pohkeenväistöllä. Lyhyillä sivuilla keräsin käyntiä hieman takaisin, missä mulla olikin aika paljon duunia, kun Nappi ei ois millään halunnut hidastaa. No ainakaan ei puuttunut kootusta askellajista kaivattua tarmokkuutta, jota ilman hevonen vain laahaisi eteenpäin. Toiselta pitkältä sivulta aloitin kolmikaarisen kiemurauran, jossa kaaret mentiin käynnissä ja suorat pätkät erittäin rauhallisessa ravissa. Nappi muutaman kerran loikki kengurumaisesti eteenpäin aina kiemurauran suorilla pätkillä, mutta parin napakan pidätteen jälkeen se tajusi ottaa iisimmin. Kun olimme näitä vääntäneet jonkin tovin, nostin muutaman laukan. Annoin Napin oikeastaan laukkailla aika vapaalla tahdilla eteenpäin. No Nappihan pisti parastaan ja ainakin pitkät sivut kaahasi oikein mallikkaasti. Aina hieman ennen lyhyttä sivua mun oli pakko ottaa liikettä takasin, ettei me nyt oltais ihan hengenvaarallisesti driftattu käännöksiä. Tein molempiin suuntiin muutamia laukkaympyröitä, jolloin vaadin tammalta hieman keskittymistä taipumisien suhteen. Vaihdoin suuntaa aina välillä kokorataleikkuulla, ja vaihdoin laukan aina siinä samalla. Allani köpötteli melko raukea ja väsynyt poni. Napin korvat heiluivat söpösti sivuilla ja poni pärski maneesi kaikuen. Kehuin sitä, koska kaikesta kaahailusta huolimatta, se oli tehnyt mun vaatimat jutut kohtalaisen hyvin. Olimme kävelleet hyvän tovin, joten käänsin Napin kentän keskelle ja laskeuduin sen selästä. Kun poni oli lähtövalmis takaisin talliin, köpöttelimme vieretysten ulos maneesista. Matka takaisin tallille oli ihan eri luokkaa kuin tulomatka. Nappi ei jaksanut kauheasti edes tarkkailla ympäristöään muuta kuin yhden linnun takia höristi toista korvaansa. Talutin ponin suoraan karsinaansa. Eljas olikin sen kerennyt hienosti siivota, joten mulle ei jäänyt sitäkään hommaa. Riisuin voikon nelijalkaisen varusteista ja harjailin kevyesti hikoilleen ponin karvaa vastakarvaan, jotta se kuivuisi nopeemmin. Heitin Napin selkään vielä fleeceloimen, jonka kanssa se saisi kuivatella hetkisen. Keräsin kaikki ponin kamppeet karsinan edestä syliini ja möngin sitten niiden kanssa satulahuoneeseen. Eljas järjestelikin siellä jonkun hevosen kaappia ja hymyili mulle saapuessani huoneeseen. ”Sen Napin kannattaa varmaan olla hetki sisällä, että se kuivuis vähän”, sanoin nostaessani satulaa oikealle paikalle. Eljas nyökkäsi ja mumisi jotain vastausta, jonka jälkeen keskittyi taas penkomaan kaappia. Mä sanoin muutaman sanasen viileästä säästä, koska sehän nyt vaan puheenaiheena on niin jäätävä ja kliseinen. Kerrankin mä sain Eljaksen mukaan juttuun, ja loppujen lopuks me juteltiin ihan jostain hevonpaskasta, kuten esimerkiksi siitä kuinka Eljas oli pysähtyny jokaisiin liikennevaloihin tallille tultuaan ja mä kerroin kuinka olin syöny kaks kananmunaa aamupalaks… Siis niin tärkeitä kommentteja tuli molempien suusta, että oksat pois. Rupateltuamme ihan tyhjänpäiväisiä asioita tovi, oli mun aika lähtee takas vahtimaan Joonasta ja kattiloita. Toivottavasti se ei ainakaan mitään tulipaloa oo yksikseen rakentanu. // Iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiihana tarina <3 Näistä tulee aina hyvälle tuulelle Ja koska kymppi on kasassa, piirrän sulle kuvan heti kun enimmiltä kiireiltäni ehdin.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 5, 2013 20:12:05 GMT 2
11. Koulukiemuroita 5. marraskuuta 2013 19.11.2013 – Team Sik-Sak - KRJ VaB – 6/30 // kutsu
Sade ropisi tahdikkaasti maneesin kattoa vasten. Nappi seisoi patsasmaisesti paikallaan mun istuessa sen selässä ja jutellessani Milan kanssa. Vilkuilin hieman hermostuneena toinen toistaan hienoimpia heppoja, jotka lämmittelivät siihen varatulla alueella ja yksi oli suorittamassa rataansa hieman kauempana. Olin tunkenut itteni ja Napin Team Sik-Sakin järjestämiin koulukisoihin, ja sillä hetkellä kun enää pari ratsukkoa oli mua ennen mietin, että oliko mun nyt pakko ilmottautua näihinkin kissanristijäisiin. Mähän vaan saan jonkun mahahaavan jännittämisestä. Tosin nyt mua ei jänskättäny niin paljoo kuin silloin briteissä, mikä oli ihan kamalaa.
Mä köpöttelin Napin kanssa ulos radalta. Voi elämä. Musta tuntu, että se rata meni päin sitä kuuluisaa. Pari laukanvaihtoa meni Milan mukaan epäpuhtaasti, sen nainen sano heti suoraan ja mä vaan nyökyttelin hampaita kiristellen. ”Outoa sinänsä, kun harvoin Napilla sattuu tollanen moka, vaikka ratsastaja möhliskin, ja nyt toi tapahtu vielä kahesti”, Mila kurtisti kulmiaan parannellessaan ponin yhtä sykeröä. Laukanvaihtojen lisäksi Nappi oli taas vasempaan kierrokseen aikamoinen kaahailija, eikä se tahtonut asettua kovinkaan helpolla. Onneks sain ponin edes jotenkuten asettumaan. Muuten rata meni ihan okei, vaikka paranneltavaa oli kyllä jonkin verran. Mun pitäs oppii hallitsemaan mun villejä hermoja.
Mä olin ollut lähes viimeinen ratsukko omassa luokassa, joten me päästiin aika nopeesti kuuntelemaan tuloksia. Mä olin taas vähän hämmentyny, ja niin oli Milakin, kun mun ja Napin nimet kuulutettiin kuudensiks. ”No ei se nyt sit kuitenkaan menny nii penkin alle”, mä totesin enkä tosin vieläkään ollu uskoo sijotustani oikeeks. Ihan kiltisti me kuitenkin lyllerrettiin palkintojenjakoon Napin kanssa. Jotain pientä häsläämistä tapahtu, kun Nappi säikähti palkintojenjakajaa, mutta muuten poni seiso taas oikein esimerkillisesti paikoillaan. Mä en osannu olla oikein mitenkään päin kun mä olin edelleen ihan puulla päähän lyöty ajatuksesta, ettei me ollakaan Napin kanssa viimesiä.
Taluttelin Nappia pihamaalla. Sade oli lakannut, mutta viileää oli yhä. Mila pakkaili viimesiä tavaroita traileriin ja ripusti Napille heinäpaalin, jonka jälkeen mä pääsin taluttamaan ponin sisälle autoon. Sidottuani tamman taputin sen vaaleaa kaulaa, mutta Nappia kiinnosti nähtävästi ruoka niin paljon enemmän kuin mun hellimisyritykset, että aika nopeasti valuin autosta ulos pistämään ovia kiinni Milan kanssa. Ovet oli kiinni ja me istuimme Milan kanssa autossa. ”Ja ens kerralla tulee voitto”, mä hykertelin muka niin itsevarmana ja pistin radion päälle. ”Pakko on tai te ootte molemmat Napin kanssa mennyttä miestä”, Mila naurahti ja hurautti auton käyntiin.
// + noin iso plussa siitä että jaksat kirjoittaa näitä kisatarinoitakin! Jeejee!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jan 31, 2014 11:36:12 GMT 2
12. Kansikuva part II 31. tammikuuta 2014
Joo ja siis munhan pitäis tehdä ihan jotain muuta kuin tällasia luovuuden purkauksia, kuten vaikka lukea kemiaa tai bilsaa... No jaa, onhan mulla vielä aikaa
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Feb 23, 2014 19:34:16 GMT 2
13. Ja taas kisataan 23. helmikuuta 2014 14.11.2013 – Maudire - KRJ VaB – 1/50 // kutsu
Meillä oli viime vuoden marraskuun 14. päivänä kahdet kisat Briteissä kahdella eri tallilla, joten meillä oli ihan älytön kiire koko ajan kun loikittiin paikasta toiseen. Maudiressa olimme kisanneet jo kymmenennestä päivästä saakka, mutta olimme joka kerta jääneet porukan häntäpäähän. Tänään 14. päivänä me oltiin käyty piipahtamassa aamulla myös Heartland Horsesissa. Nappi otti kumman rennosti, mutta mä taas riehuin kuin päätön kana koko ajan. Nappi oli saanut purettua edellisessä kisapaikassa suurimman rauhattomuutensa ja mutusteli varsin tyytyväisenä sen eteen ripustettuja heiniä. Kello oli jo pitkälti iltapäivän puolella ja me oltiin Napin kanssa saatu meidän suoritus purkkiin, ja älyttömän hyvin se oli mennytkin. Vaikka tiesin, että tänään varmasti sijotuttais hyvin niin en mä voinu olla hermoilematta. Seilasin Napin karsinan edessä kynsiäni purren Milan ollessa jossain teillä tietämättömillä. Naisen piti hakee kahvia, mutta tää sen kahvinhakureissu oli venähtänyt jo kolmeksi vartiksi.
Pistelin viestiä kotosuomeen siinä odotellessani muiden ratsukoiden ratasuoritusten päättymistä. Milasta ei tosiaan vieläkään kuulunut mitään, joten olin pariin otteeseen soittanu sille. Ekalla yrityksestä ei tullut mitään, mutta toisella sain naisen kiinni. Mila ilmotti olevansa edelleen kahvilan jonossa ja sanoi, että siinä voisi kestää vielä jokunen tovi. Sen jälkeen nainen vielä kehotti mua vaikka meditoimaan tai jotain, koska kuulostin kuulemma hysteeriseltä. Lopetettuani puhelun istahdin tosiaan eräälle pienelle puujakkaralle niin sanotusti meditoimaan ja miettimään ihan jotain muuta kuin näitä paniikkikisoja.
Mä olin edelleen ihan paniikissa mun meditaatioista huolimatta, kun tuloksia laskeskeltiin eikä mun tukea ja turvaa, Milaa, näkyny missään. Siinä samalla kun tuloksia julkistettiin Mila kipitteli vauhdikkain askelin Napin ja mun luo. Jotain epämääräistä muminaa pitkistä jonoista niin kahviossa kuin vessassakin sain vastaukseksi, kun kysyin mikä sillä oli oikeen kestäny. Mulla ei kuitenkaan ollu aikaa ottaa asiasta kunnolla selvää, koska mut ja Nappi kuulutettiin ensimmäisiksi. Eihän siinä sitten mitään, kun järettömällä kiireellä varustetun ponin kanssa kenttää kohti. Mähän en meinannu pysyä edes pystyssä ja selkään kapuaminenkin tuntui joltain helvetin vuorikiipeilyltä Mount Everestillä. Mila sen kun vaan punttasi mut vauhilla selkään ja patisti menemään.
Kilpailuihin oli osallistunut 50 ratsukkoa. Viisikymmentä, ja me oltiin Napin kanssa ensimmäisiä, parhaita. Ohjasin Napin kentälle muiden köpötellessä perässämme. Poni oli edelleen tyynen rauhallinen, mitä nyt säpsähteli muutamaa kuvaajaa kentän laidalla. Pari muuta hevosta sen sijaan protestoi kaartaessamme kaikki yhteen riviin nassut kohti yleisöä. Korvissa humisi ja silmissä sumeni. Erotin kuitenkin kahvia lipittävän Milan aidan vierustalta norkoilemasta. Meille jaettiin palkinnot, enkä mä kuullut mitään palkinnonjakajan onnitteluista. Olin varsin hämilläni koko tilanteesta ja muiden ratsastajien leveästi hymyillessä, mä vaan toljotin ympärilleni kulmat koholla ja suu auki. Mila yritti jotenkin hemmetin oudosti informoida mulle elein, että yritä ny jumalauta näyttää ees ihmiseltä siellä kaikkien eessä, mutta enhän mä mitään siinä tilassa tajunnu. Mulla kesti hetki tajuta sekin asia, että oli aika kunniakierrokselle. Sain kuitenkin ponin aika vaivattomasti vauhtiin ja Nappi laukkailikin melko tyytyväisenä pitkin kenttää muiden tullessa perässä.
”No näytitpä hyvin viisaalta siellä selässä”, Mila naurahti ja taputti Napin kaulaa ja hörppäsi sitten kahviaan. ”Joo”, vastasin ajatuksissani ja hölläsin Napin satulavyötä hieman. ”Käy kävelemässä sen kanssa vielä hetki, ja tuu sitten tonne karsinalle. Meen sinne jo odottelee”, nainen sanoi. ”Ja onnea totta kai”
Me käveltiin Napin kanssa pientä hiekkatietä pitkin, mikä teki lenkin tallialueen ympäri. Poni oli käynyt hieman kierroksilla aikaisemman laukkaspurtin jälkeen, mutta palattuamme takaisin Milan luo, oli poni taas oma rauhallinen itsensä. Riisuin Napilta varusteet ja harjattuani sen läpikotaisin taluttelin sen takaisin karsinaansa. Meillä oli vielä muutama kisapäivä jäljellä, mutta mä olin jo nyt erittäin tyytyväinen meidän saavutuksiin. Tämä päivä oli kyllä jättänyt unholaan ne kaikki aiemmat pohjasijoitukset, mitä näistä kisoista oli aikasempina päivinä tullut. Hypistelin hymysuin voittoruusukketta kädessäni ja tungin muutaman porkkanapalan Napin suuhun. Poni imuroi herkut varsin nopeasti vatsaansa ja oli heti kyttäämässä lisää. Viileä tuuli tuiversi mun ohi nostaen niskavillat pystyyn. Nappi olisi syönyt mun kädessä olevan ruusukkeenkin ellen ois sitä nostanut pois ponin ulottuvilta. Sitähän se ei söisi, arvostais nyt edes jonkun verran meiän hienoa saavutusta.
// Jee! Kiva kuulla susta taas Ja kiva kun hienosti menny kisatkin!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 8, 2014 8:58:18 GMT 2
14. Tyhmä torstai 08. toukokuuta 2014 Huristelin menemään tolla tutulla tiellä, joka johtaisi Vaahterapolkuun. Mun pienen Fiat Puntoni jarrut vinkui joka käännöksessä. Äänteli se omituisesti kyllä eteenpäinkin ajettaessa, mutta mua ei kiinnostanut. Ainoa asia, mikä olis saanut mut repeemään totaalisesti kahtia olisi se, että autonrotisko olis jäänyt siihen paikkaan. Mua vitutti ihan olan takaa ja olis tehnyt mieli vaan repiä se ratti siitä irti ja heittää helvettiin. Toinen vaihtoehto olisi ojaanajo, ja joku pelastava prinssi sais tulla mut noukkimaan sieltä. Mun tuurilla kukaan ei edes löytäis mua ojasta ennen kuin olisin vuotanut kuiviin. Parkkeerasin oikein nätisti Vaahterapolun pihaan ja sammutin moottorin. Painoin otsani rattia vasten ja hengitin syvään. Olin vältellyt pääsykokeisiin lukemista kuin ruttoa. Olin satavarma etten tälläkään kertaa tule saamaan opiskelupaikkaa, joka oli vaihtoehtoinen eläinlääkikselle. Miten perhanan voi ihminen olla näin saamaton. Toinen asia, mikä tursuu jo korvista ulos ovat pasta ja kana… ja maitorahka! Niitä mä vedän joka päivä monta kertaa päivässä ja jokainen ruokailuhetki tuntuu pakkopullalta, ja tekis mieli oksentaa. Salilla mä jaksan kuitenkin rampata viis kertaa viikossa, mutta pääsykoekirjat ei avaudu sitten millään. Luulenks mä eläväni salilla käymisellä?! Voi vittu, mä olen tyhmä. Kun olin saanut hetken purettua ajatuksiani, nousin autosta, paiskasin pienen Punto-poloisen oven kiinni ja hurjaa vauhti kiisin tallille.
Tallissa oli hurjasti väkeä, joten sain vääntää vaivalloista hymyä huulilleni useaan kertaan. Huomautin kyllä, että tänään mä oon perseeseen ammuttu karhu ja musta ei saa juttuseuraa. Luimistellen saavuin Napin karsinan luo. Poni vilkaisi ovelle heinätuppo suussaan, muttei se jaksanu sen enempää huomioida mua tai tehdä elettäkään lähestyäkseen. ”Hyvää päivää… Pyydän anteeksi teidän korkeutenne, etten ole moneen viikkoon teitä tullut katsomaan”, mumisin ponille varsin vittumaiseen sävyyn. Nappasin ponin harjapakin karsinan edestä ja tungin karsinaan Napin seuraksi. Tamman korvat painuivat takaviistoon. Varmasti se aisti mun olotilan, vaikka yritin peitellä sitä ja olla ihan normaali. Aloitin ponin harjaamisen ja se tyytyi onneksi keskittymään heinänsyöntiin. Harja heilui hurjaa vauhtia tamman kaulaa pitkin ja välillä niinki rajusti, että Nappi sai huomauttaa siitä luimimalla ja siirtymällä kauemmas. ”No anteeks”, tokaisin ponille. Harjauksen ja kavioiden puhdistuksen jälkeen oli vuorossa varusteidenlaitto. Nappi ei pitänyt ajatuksesta lähteä työntekoon ja pakoilikin taitavasti satulaa juoksemalla karsinassa ympyrää. ”Lopeta, mä en jaksa taistella sun kanssas nyt!” karjahdin ponille, joka luimistellen asettui paikalleen. Tartuin ponin harjasta kiinni heittäessäni satulan sen selkään. Huokaisin syvään ja koitin taas pitää itseni aisoissa. Eihän oma kettuuntuneisuuteni ollut Napin vika millään lailla ja olisi epäreilua purkaa sitä olotilaa siihen. ”Sori puppe, mä koitan hillitä raivoni”, sanoin tammalle jo hieman säyseämmin ja rapsuttelin sen kaulaa niin kovasti, että kynteni olivat aivan mustat rapsutustuokion jälkeen. Nappi ainakin kiitti ja korvat lerpallaan jäi seisomaan paikalleen hakiessani suitsia.
Mun tuurillani alkoi juuri sataa kun me Napin kanssa astuttiin ulos, aivan perseestä siis koko päivä. Sade ei tosiaankaan ollut mitään pientä ripottelua vaan sitä tuli taivaalta varmaan auton kokosina pisaroina. Meidän ihanan rauhallinen ja rentouttava maastoretki siis vaihtui maneesin suojiin. Hölkkäsimme ponin kanssa vieretysten maneesille, jossa ei onneksi ollut ristinsielua. Sade ropisi tiheään tahtiin maneesin peltikattoa vasten ja tuulen paiskaamia risuja osui satunnaisesti seiniin. Nappi käänteli korviaan, muttei ollut kovinkaan innostuneen oloinen tästä mun ideasta lähteä ratsastamaan. Loikkasin ponin selkään varsin ketterästi vanhasta muistista ja mitattuani jalustimet pääsimme aloittamaan. Mua ei tänään huvittanut ratsastaa oikeasti, joten me vaan köröteltiin menemään. Tein pääty-ympyröitä ravissa, joilla väistätin ponin takaosaa ulos ja voltteja pitkille sivuille, joissa pyrin saamaan sisäpohkeen läpi ja ratsastettua ponia kohti ulko-ohjan tukea. Tein myös muutamia siirtymisiä käyntiin ja takaisin sinne sun tänne. Kun Nappi vastahakoisesti alkoi taipua niskastaan ja ottaa takajalkojaan enemmän alle, kehuin sitä maasta taivaisiin tai ainakin yritin kaiken paskamaisuuteni alla, ja aloin tehdä muutamia laukannostoja. Tein laukkoja vain suoralla uralla pitkillä sivuilla pari kertaa molempiin suuntiin ennen kuin hidastin Napin raviin ja annoin sille pitkän ohjan.
Olin tehnyt vielä muutamia laukkoja suurella laukkaympyrällä. Nappi sai kesken kaiken jonkun skitsokohtauksen ja lähti kiitämään niin nopeasti kuin pienistä kintuista vaan lähti. Tamma ei myöskään ottanut pidätteitäni laisinkaan huomioon vaan jyräsi ronskisti kaikkien apujeni läpi. Mun olis tehnyt mieli vaan luovuttaa ja kellahtaa alas sieltä satulasta, mutta jostakin mä revin jääräpäisyyteni rippeet ja jatkoin taisteluani ponin kanssa. Joku viides voltti sai ponin laskemaan raviin ja sitä kautta käyntiin. Totta kai me laukattiin vielä pari hyvää laukkaa tämän välikohtauksen jälkeen ennen kuin annoin lopullisesti tammalle pitkän ohjan ja taputin sen kaulaa. Olin ratsastanut vajaat 45 minuuttia, enkä kyllä sekuntiakaan enempää olisi jaksanut. Hyppäsin alas Napin selästä ja nostettuani jalustimet matkasimme perätysten ulos maneesista sateen hellään huomaan. Tosiaan me hölkättiin taas koko matka takaisin talliin. Nappi meinasi innostua siitäkin, mutta luojalle kiitos, että sain pidettyä sen kana-aivon visusti mun vieressä. Talliin oli pakkautunut yhä enemmän väkeä ja sellaista väkeä, josta mulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Mä vaan moikkasin kaikkia, jotka mua tervehtivät, mutta ihan tosissaan ei tehnyt mieli jutella sen enempää yhtään mitään kenellekään. Riisuin ponilta kaikki varusteet niskasta ja heitin sen ruokakaukaloon pari kuivaa leivänkannikkaa, jotka Nappi imuroi mahaansa hetkessä. Harjasin nopeasti tamman ja heitin sille sadeloimen selkään, koska se jatkaisi ulos. Onneksi siellä ei satanut enää niitä auton kokosia pisaroita vaan pikemminkin moottoripyörän, niin ei minun nalleni kastuisi ihan kokonaan… Toiveajattelua, kyllä se kuitenkin kastuisi litimäräksi.
Poni oli saatu ulos ja varusteet takaisin omille paikoilleen. Mä sen sijaan meditoin satulahuoneessa ja olin repiä hiukseni päästä. Tiesin, että mua odottaisivat helvetin ihanat kirjat siellä kotona ja se erittäin ihana kanapasta-ateria jääkaapissa. Kaikki olivat yhtäkkiä kaikonneet ties minne ja hävinneet kuin taikaiskusta tallista. Mä en pistäny sitä tällä kertaa pahakseni, koska kaikki puheensorina ja pälpätys mun ympärillä olis saanut mut varmaan hukuttautumaan yhteen pihalla olevista lammikoista. Hengähdettyäni siinä sohvalla hetken, olin valmis lähtemään kotiin, joka ei koko keväänä ollut tuntunut kodilta vaan pikemminkin joltain antiikin aikaselta kidutusmestalta. Auton avaimet kilisten raahauduin ulos tallista. Vaikka ulkona satoi, maleksin hitaasti eteenpäin. Onko sillä nyt niin väliä kastunko vai en? Meni jo…// Tällainen ahdistuksen purku tarina tuli tästä Ei kyllä naurata, kun tosiaan pitäis lukea...
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 16, 2014 13:56:36 GMT 2
Kävelin Napin karsinalle,katsoin hetken ponia. Nappi mulkoili minua hieman oudosti kunnes se huomasi taskussani olevan porkkanan.
Annoin porkkanan Napille ja Nappi hotkaisi sen hetkessä. Melkein myös minun sormetkin meinasi mennä mukana. Kun olimme tutustuneet,hain Napin harjat ja menin harjailemaan Nappia.
-Oho! Ootpas sä likainen. Nappi yritti kaivaa taskustani lisää porkkanoita,mutta ei siellä enään ole mitään.. -Sitten putsataan kaviot! Puhuin Napille. Nyt olin valmis. Laitoin Napille riimun ja riimunnarun.
Olin menossa taluttamaan Nappia,mutta muistinkin että minä lupasin auttaa talli hommissa. -Njaaah,kyl me hetki ehitää kävellä.
Kun olin talutellut Nappia hetken,lähdimme köpöttelemään tallia kohti. -Noniin,nyt ollaan sun karsinan luona. Menin Napin kanssa karsinaan,otin siltä riimun pois.
Sitten moikkasin Nappia,ja laitoin karsinan oven kiinni. -Nyt vois siistiä Napin harjat. Ensiksi oli vuorossa pääharja. Se ei ollut kovinkaan likainen joten pääsin nopeasti pehmeäänharjaan.
Kun olin valmis,kellokin oli jo puoli kahdeksan. -Plääh,nyt pitää mennä kotiin.Moikka Nappi!
|
|