|
Post by Mila on Jun 18, 2017 12:49:08 GMT 2
Milla hoitaa Tuiketta sekä omistaa eestipolle-Edin.
|
|
Milla
Hyvän päivän tuttu
Posts: 14
Hoitohevonen: Tuike
|
Post by Milla on Jun 21, 2017 14:10:18 GMT 2
Rosvo ja poliisi 1hm, 1p Kurvasin rämisevällä kasaripyörälläni Vaahterapolun pihaan. Isojen kivien seasta erittäin huonosti erottuvien valkoisten viivojen sisään oli ängettu muutama peltilehmä, joiden oletin kuuluvan muille vaahtislaisille. Mä olin erittäin soikeana onnesta, kun olin lukenut hoitajahakujen tulokset - kerrankin mulla oli jokin tallin arjessa merkittävä titteli. Kotona mä olin vain mun isäni oikea käsi, ja aika harva tilalta edes tunnisti mua, mikä oli mun mielestäni väärin. Ainakin mun egoni olisi kaivannut kipeästi erityiskohtelua, olinhan mä kuitenkin paikan omistajien tytär. Vaahterapolussa mä tulisin olemaan (ainakin toivottavasti) jotain muutakin kuin huomionkipeä jeesustelija, joka kyttäsi tallityöntekijöiden hommia toimiston likaisen ikkunan läpi teekupposta tyhjentäen. Kun mä astuin tallin ovesta sisälle, mun silmien eteen iski tyhjä käytävä, jonka keskellä lojui vain muutama oljenkorsi. Painavaa ratsastustarvikelaukkuani olkani yllä raahaten lähdin etsimään hoitajien kaappeja, jotka löysinkin taukohuoneesta pitkän harhailukeikan jälkeen, mutta enhän mä saanut yhtäkään lokeroa auki ilman avainta, vaikka kuinka olisin ränkyttänyt lukkopesää. Huokaisten jätin kassini yksinäisenä kuluneelle puiselle penkille ja lähdin itse etsimään Milaa tai jotain muuta henkilöä, jolla on jotain päätösvaltaa kaappien avaimien kauppaamisessa. Kävelin sameasti valaistun varustehuoneen läpi ovelle, jonka takana aukeaisi kulahtaneesta kyltistä päätellen yksityishevosten puoli. Se tuntui monesta tuntilaisesta salaiselta paikalta, joka oli vähän kuin se kaikkein pyhin, jonne oli asiaa vain ylijumalalla ja tärkeimmillä alamaisilla. Mä olin kuitenkin kotona tottunut käyttämään jokaiseen paikkaan kelpuutettavaa näkymätöntä ranneketta, jonka oletin pelaavan myös Vaahterapolussa. Eihän se niin kuitenkaan ollut. Sain osakseni erittäin hämmästyneitä katseita kalliiden kilpahevosten omistajilta, mutta kukaan ei pukahtanut yhtäkään sanaa. Nielaisin kliseisen äänekkäästi pälyillen samaan aikaan ympärilleni. Mun utelias katseeni etsi alunperin Milaa, mutta loppujen lopuksi mä päädyin tuijottelemaan putipuhtaaksi hinkattuja seiniä ja hopeisena loistavia kaltereita, joiden läpi yritti työntyä monta herkkuja janoavaa turpaa. Kieltämättä paikka oli täysi vastakohta tuntihevospuolesta suurien ikkunalasien takaa siivilöityvän auringonvalon laittaessa kullansävyiset nimikyltit hehkumaan. Mun vihertävänä välkkyvät silmäni yrittivät tavoittaa esimerkiksi lattioita lakaisevaa tai heinäverkkoja valmistelevaa Milaa, mutta näkökenttääni sattui vain erittäin ylimielisen näköisiä hevosenomistajia (ok, ei sillä, etten itse olisi yhtään ylimielinen ollessani priiman kouluratsastustallin omistajakaksikon lapsi). Mun olisi pakko kysyä, missä Mila luuraa, sillä muuten en ensinnäkään saisi mitään vihiä tallin käytännöistä, ja toisekseen mun pitäisi suunnilleen pölliä avain, jotta saisin liloiksi maalatuista lokeroista yhden itselleni. Juuri, kun mä olin avaamassa hennosti suutani sanoakseni ensimmäiset kiusallisen hiljaisuuden rikkovat sanat, mun takaani kuului keveä naurahdus. Säpsähdin ja käännyin nopeasti ympäri saadakseni selville, kuka oli stalkannut mua vakoillessani itsekin töitänsä tekeviä vaahtislaisia. Punertavia hiuksiansa korkealle poninhännälle kietova naikkonen katseli mua leppoisa hymy naamallaan, mutta mun ilme oli kaikkea muuta. Mitä jos saisin heti ensimmäisenä päivänä nuhteet siitä, että liikuin tietämättäni luvattomilla seuduilla? "Sä olet varmaan Milla, Tuikkeen uusi hoitaja? Mä oon Mila, näytän vähän raihnaiselta, koska olin juuri lappaamassa paskaa tarhoista, osaan mä olla siistikin", tuo naurahti kuitenkin ihan letkeään sävyyn - ei yhtään syyttävästi. "Öh, tuota, joo... Mä etsinkin sua, olin tyhmä kun en tajunnut käydä katsomassa tarhoilta", hymähdin ja hieraisin nolostuneena niskaani. "No, mitä turhia. Ensin sä voisit kuitenkin poistua mun kanssa yksityisten pyhältä alueelta, niin mä voisin vähän näytellä sulle paikkoja ja antaa sulle avaimen kaappiisi", Mila virnisti ja vinkkasi silmää. Olisi tämä voinut kehnomminkin päättyä. Taukotuvassa sain viimeinkin tallilaukkuni omalle paikallensa ja pääsin katsomaan Tuiketta laitumelle, Milan sepitettyä mulle ensin kaikenlaista Vaahterapolusta ja tarjottuaan vihreää teetä. Mä olin suuresti varautunut siihen, että mä saisin leikkiä Tuikkeen kanssa hippaa tovin jos toisenkin, mutta nappasin silti matkaani mustan riimunnarun, jonka joku huolimaton tallilainen oli jättänyt lojumaan tallin oven eteen. Mila jatkoi lantahommiansa toverinaan tummanvihreät kottikärryt ja pinkki talikko, kun mä talsin nutturaani kiristäen kohti tammojen laidunta. Vislailin portin vierustalla pieni toivo sisälläni sykkien, mutta se pieni toivo (eikä suuri tahto) riittänyt. Turhautuneena lähdin kävelemään lantakasojen ja ruohotuppojen halki kohti Tuiketta, jonka kanssa mä tosiaan leikin aika monta tovia rosvoa ja poliisia. Lopulta mä sain vietyä sen hoitopuomille ja otettua harjat esiin, mutta eipä tammassa paljoakaan putsattavaa ollut, joten se pääsi nopeasti ilopukkien saattelemana takaisin tovereittensa luokse.
|
|
Milla
Hyvän päivän tuttu
Posts: 14
Hoitohevonen: Tuike
|
Post by Milla on Jun 26, 2017 9:31:16 GMT 2
VOKR eli vakavasti otettava kouluratsukko 2hm, 1p (24.06.2017) Bileet olivat menneet juhannuksena vähän pitkiksi, ja vaikka alaikäiset olisi pitänyt häätää ennen iltakymmentä kotiin, ei kukaan tainnut muistaa asiaa, joten olin jäänyt potemaan huonoa omatuntoa sääntöjen rikkomisesta roihuavan kokon ympärille. Kellon viisareiden osoittessa yli kahtatoista, aloin tekemään lähtöä. Ketsupilla vuorattu makkara kädessäni olin jättänyt villeiksi paisuneet pirskeet rantaan odottamaan lisää kemujen viettäjiä. Aamulla mä olin puolikuollut, mutta jaksoin nousta pöyheän untuvapeiton alta silmäpussit polvissa roikkuen miettiessäni, miltä täysi-ikäisistä tuntui alkoholintäyteisten illan jälkeen. Aamuteetä juodessani mieleeni iski se tosiasia, etten ollut koskaan edes käynyt Tuikkeen selässä, vaikka kilpailut lähestyivät rytinällä. Silmiäni hieraisten kiiruhdin tallivaatteet vaihdettuani vajaan kilometrin päähän bussipysäkille - uhkaavan synkät pilvet estivät pyöräilyn, eihän mulla ollut edes kunnollisia sadevaatteita. Dösällä pääsin nopeasti Vaahterapolkuun laittamaan Tuiketta kuntoon. Yhdeksän pintaan talli oli autiona, mutta hoitohevostani varustessani ovesta alkoi vyörymään poppoota. Mun sisäinen (tai ei edes niin sisäinne) ekstrovertti heräsi täysillä henkiin nähdessäni vieraita ihmisiä. Violettina loistavat silmäpussukkani eivät luultavasti luoneet musta kovin muikeaa ensivaikutelmaa, mutta sain ratsastustoverin suloisen suokkinuorukaisen omistajasta Aurasta, jonka räikeänä hehkuvat hiukset vain viuhahtelivat hänen hoitaessa Siriuksen ratsastuskuntoon - kun parivaljakko oli jo valmis, mä seisoin vasta satulahuoneessa pähkäilemässä, pukeakko Tuikkeelle kanget vai tavalliset englantilaiset suitset. Hartaan pohdinnan jälkeen päädyin heittämään tamman niskaan kankisuitset, eihän me muuten oltaisi yhtään vakavasti otettavia, eivätkä mun nivelkuolaimiin ja yksiin ohjiin tottuneet kädet saisi muistinpalautusta siitä, miten astetta korkeammalle tasolle kuuluvilla kuolaimilla pelattiinkaan. Kyllähän mä olin käyttänyt kankia luultavasti tuhannet kerrat, mutta viimeaikoina olin vain puksutellut menemään perheeni tallin eläkeläishevosilla. Aura puhua pulputti meidän kulkiessa kohti kenttää. Mä olin aina luullut, että olisin toivoton papupata, mutta levottomaksi muuttunutta Siriusta taluttava naikkonen tuntui muakin puheliaammalta. Musta tuntui, että hän saisi väännettyä juttua niin etujalan jännesuojista kuin pyjamastakin. "Olikohan tää nyt kovin hyvä idea pidemmälle mietittynä? Tuike on tamma, Sirius taas ori", pohdin keskeyttäen Auran loppumattoman juttutuokion. "Noh, ei Tuikkeella pitäis olla kiimaa, joten tuskin Sirius kiinnostuu siitä kovinkaan paljon", tuo vastasi olkiaan kohauttaen ja ärähti heti perään epävireisen sellon tavoin kiljuvalle suomalaiselleen. Nousin puiselta jakkaralta istumaan Tuikkeen mustaan koulupenkkiin, johon upposin yhtä mukavasti kuin kotona odottavaan sänkyyn. Säädin jalustinhihnoja parilla reiällä pidemmiksi niin, että tunsin meidän olevan ihan kelvollisen näköinen kouluratsukko. Mustat pilvet olivat ohi hujahtaneiden hetkien aikana lähestyneet Vientaretta, mutta kirkkaana helottava aurinkokin pääsi väläyttelemään säteitänsä harmaalla sävyttyneen taivaan takaa. Kevyesti tallialuetta ympäröiviä puita heilutteleva viima sai Siriuksen tuuhean harjapehkon liehumaan oriin silmille, mutta se ei suloisen piekkarin menoa hidastanut. Se viskoi päätänsä ja pyrähteli paikasta toiseen tuijotellen tuulen mukana kentän reunoille kulkeutuneita sipsipusseja sekä hiekkapohjalla rahisevia oluttölkkejä. Kun me oltiin kävelty uraa ympäri sata ja yksi kierrosta, Siriuskin näytti rauhoittuneelta. "Eikö me voitais alkaa jo ravaamaan?" Aura kysyi pyyhkien housuistaan muutamat turvepaakut pois. Nyökkäsin ja tein kevyen puolipidätteen ohjat kerättyäni. Aivosoluni raksuttivat mun yrittäessä muistella, kuinka ne kanget taas toimivatkaan. Tuike alkoi hakeutumaan heti spontaanisti tuntumalle, kun aloimme ravaamaan ja teimme parit voltit. Yritin hakea tammaan vieläkin pyöreämpää muotoa kiusaten sitä mun alapohkeella. Olin vahingossa jättänyt pitkän kouluraippani kaappiini viettämään vapaapäiviä, mutta aktiivisesti takajaloillaan polkeva Tuike ei kyllä sitä olisi kaivannutkaan. Musta georgian grande pärski tyytyväisenä temponmuutoksia tehdessäni, ja kun tamma tuntui olevan täysin avuilla, annoin sen kävellä viitisen minuuttia pitkin ohjin. Omasta ratsastuksestani huomasi varmasti sekä lyhyet yöunet että tauon ahkerammasta treenaamisesta, mutta Tuike tuntui ihan mahtavalta - käsittämätöntä, että olin ensinnäkin sen hoitaja, ja pääsisin vielä kilpailemaan sillä vaikeallakin tasolla. Tamma tuntui ihan napakymppivalinnalta. Laukannostot käynnistä sujuivat hyvin, mutta Tuike muuttui laukassa vähän kärsimättömäksi, ja takasilla työntäminen jäi kaahottamisen rinnalla toiseksi. Sainkin huomauttaa sille ihan reiluilla pidätteillä, että me ei olla laukkaradalla, vaan työstämässä vaihtoja kolmikaarisilla kiemuraurilla. Ensin sain ottaa ne käynnin kautta, jotta saisin tamman takaisin kontrolliin, mutta loppujen lopuksi laukanvaihdot sujuivat ihan askeleessa. Tyytyväisenä toistin tehtävän välikäyntien jälkeen toiseen suuntaan - ensin sain kuitenkin hakea rentoa muotoa ihan tosissani. Tuike viskasi päänsä mieleellään yläilmoihin ja välttelisi sillä tuntumaa, mutta tarpeeksi kauan kaarevilla linjoilla pyörittyäni tamma alkoi myödätä niskastaan sekä työskentelemään vatsalihaksillaan kunnolla. Siihen oli hyvä lopettaa loppuverryttelyiden kautta puolipitkin ohjin! Kävelyt me käveltiin lähimaastoissa, joita Aura esitteli mulle tohkeissaan. Leveä hymy kasvoillani loistaen laskeuduin tallin pihaan päästyämme pois satulasta ja talutin Tuikkeen Siriuksen perässä takaisin talliin. Pääsimme juuri ennen rankkasadetta sisälle, jossa huuhdoin ratsuni hiestä ja viskasin sen niskaan verkkoloimen. Odotellessani mustan karvapeitteen kuivumista, tassuttelin taukohuoneeseen iloisena, täysin väsymyksen unohtaneena.
|
|
Milla
Hyvän päivän tuttu
Posts: 14
Hoitohevonen: Tuike
|
Post by Milla on Jun 28, 2017 20:24:17 GMT 2
Voittajan on helppo hymyillä 3hm, 2p (26.6.2017)
"No totta kai toi Milla voitti, kun se on kilpaillut ties missä PM-kisoissa ja muissa sellaisissa", joku tyttökaksikko kuiski kentän laidalla Milan kiinnittäessä sinivalkoista ruusuketta Tuikkeen mustana hehkuviin kankisuitsiin. Kommentit siitä, kuinka muka pilasin muiden mahdollisuudet haihtuivat saman tien, kun pääsin viilettämään uraa pitkin kolmen ratsukon jonon kärjessä. Kliseistä palkintokukkakimppua kädessäni heiluttaen onnittelin hyvistä sijoista myös Jannicaa, mutta epämukavan juron näköiselle Danielille en sanonut mitään, vaikka olihan sillä ihan pirun hieno hevonen, josta olisi ollut mukava tietää lisää. Jannican seura kuitenkin riitti mulle mainiosti, naikkosen kanssa oli hauska hehkutta sijoituksia.
kiitokset tyylipuhtaan radan jälkeen Virheliike 4hm, 2p (27.6.2017)
Harjasin Tuiketta pölyharjalla hermostuneena. Yönsä loimiin vuorattuna viettänyt tamma ei niin ollen edes ollut likainen, mutta ajattelin, että jännitys voisi sulaa pois saadessani tekemistä. Ei se tosin minnekään sulanut, pikemminkin jäätyi paikoilleen. Mä en tosiaankaan ollut mikään esteratsastaja, joten estekisoihin lähteminen puolivieraalla hevosella kuulosti loppujen lopuksi jopa mun korvaani huonolta idealta. Enää en kuitenkaan voinut perua päätöstäni lähteä hyppäämään - mun oli vain löydettävä yleensä vankkumaton itsevarmuuteni sitä peittävän jännityksen alta. Kun mä olin harjannut Tuikkeen läpi, lähdin vaihtamaan kulahtaneet lenkkarini kiiltäviksi kuurattuihin ratsastussaappaisiin, ikkunoiden läpi siivilöityvän auringonvalon seuratessa mua spottivalojen tapaan. Mä olin napannut epäviralliseksi kisahoitajakseni (lue: jutteluseuraksi) Jannican, joka kerkesi juuri ja juuri saattamaan mut verryttelyyn omien luokkiensa välissä. Punapäinen naisenalku ei tuntunut lainkaan mua lähes viittä vuotta vanhemmalta, juttumme oli luistanut niin hyvin heti tutustuessamme eilisessä palkintojenjaossa. Maneesissa kävi kova kuhina. Tuike hirnui villisti vieraille hevosille, jotka huusivat takaisin korvia vihlovalla äänellä. No, ainakin me saimme selville, keiden hevosten tulevaisuudesta jäisi laulajan pesti pois. Kuorossa niiden ääni kaikuisi kaikkien muiden yli, ja soololaulajina ne eivät tienaisi penniäkään, sillä ainakaan kukaan täysjärkinen ei levyttäisi noiden lauluja. Tuikkeen keskittyminen oli ihan nollassa kahdeksantoista muun ratsukon pörrätessä ympräillä ja lapsien kurotellessa pikkuisilla käsillään aitojen takaa. Tamma tuntui muutenkin hiukan väsyneeltä koulukisojen jälkeen, mutta se jaksoi silti tsempata hienosti radalle asti. Päivä oli kääntynyt jo iltaa kohti, ja aurinko porotti kuumimmillaan kevyen pilviharson takaa juuri meidän vuoromme aikana. Tuomarin tervehtimisen jälkeen kaikki oli mielessäni yhtä sumua. Esteet ylittyivät kuin ulkomuistista, mutta huono keskittyminen kostautui - no joo, puomit tulivat alas onneksemme verryttelyssä, ja itse radalla ne pysyivät kannattimillaan, mutta mä falskasin viimeisessä kurvissa liikaa kädelläni, eikä Tuike kääntynyt tarpeeksi nopeasti. Yritin kuroa sprintterin tavoin juoksevaa aikaa kiinni hoputtamalla ratsuani eteenpäin, mutta se ei riittänyt. Me hävisimme voittajalle vain sekunnilla, joka ärsytti mua tavattomasti, mutta mä olin silti hirmuisen ylpeä kouluratsu-Tuikkeesta - se kuroi upeasti neljän kärkeen, vaikka eilinen luokka painoi selvästi sen jaloissa. tyytyväinen ratsastaja tuulettamassa kunniakierroksella esteradan jälkeen Tiivistettynä mun ja Tuikkeen yhteinen taival oli lähtenyt käyntiin paremmin, mitä mä olisin odottanut. Voisivathan sijoitukset olla myös vain hyvää tuuria, mutta siitä huolimatta musta tuntui vahvasti siltä, että mä olin löytänyt sen hevosen, jonka kanssa mä voisin edetä takaisin sille tasolle, mikä mulla oli maajoukkueessa valmentautuessani. Jatkuisikohan tiemme menestykseen tallimestaruuksissakin? //kuvat ovat laatua "piirsin viidessä minuutissa, eikä skanneri toiminut", mutta näillä mennään
|
|