Kummajainen
10. lokakuuta 2016
Bae oli potkaissut mua kirjaimellisesti perseelle ja antanut uutta voimaa jatkaa eteenpäin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Mä olisin istunut varmasti yksin omassa huoneessani koko loppu vuoden, ellei tuo päistärikkö tilastohevostamma olisi sattunut juuri oikealla hetkellä osumaan tielleni.
Mä yritin epätoivoisesti hapuilla yksin raollaan olevaa ovea, jotta valoa pääsisi virtaamaan enemmän tähän mun synkkään ajatusmaailmaan, mutta tarvitsin siihen muitakin. En kyennyt siihen yksin. Bae antoi minulle sopivasti voimia jatkaa eteenpäin ja tässä sitä nyt ollaan - kutakuinkin pystyssä ja tervejärkisenä. Kaikesta huolimatta en voinut kuitenkaan olla ajattelematta Heraa - sitä kaunista herasilmäistä tilastohevostammaa, jolla oli vielä koko elämä edessä. Meillä piti olla yhteinen tulevaisuus. Meillä piti viettää aikaa yhdessä, valmentautua ja kilpailla, mutta pienessä hetkessä unelmat olivat muuttuneet tuhkaksi.
Minulle kuin muillekin jäi melko epäselväksi se, että miten Hera oli rikkonut jalkansa. Oliko se kaatunut vai oliko joku hevosista potkaissut sitä jalkaan? Siihen ei saatu vastausta, mutta jommin kummin sen täytyi olla. Tarhasta se ei ainakaan ollut mennyt läpi ja kaikki näytti muuten olen fine. Oli miten oli - Heran oli kuitenkin nyt hyvä olla vaikka sen viimeiset tunnit olikin mitä oli.
"Oot sä kunnossa?", ääni havahdutti minut hereille omista mietteistäni. Katsahdin äänen suuntaan. Aura. Se oli sen suomenpienhevosorin Siriuksen omistaja.
"Kai mä oon?", mietin itsekin istuessani taukohuoneen sohvalla. Okei, no ehkä mä en ollut..
"Tallilla kiertää huhuja, että Hera olisi lopetettu?", Aura katsoi mua kysyvästi.
"Joo, löysin sen tarhasta jalka paskana", mutisin muistellessani sitä päivää. "Sille jalalle ei voitu tehdä enää mitään, joten Hera piti lopettaa", huokaisin raskaasti ja äkkiä tunsin kyyneleiden kihoavan silmiini. Siitä oli nyt kymmenen päivää.
"Oon tosi pahoillani", Aura sanoi vaisuna.
Katsoin naista ja yritin jotain hymyn tapaista, mutta yritykseksihän se jäi. Kun taukohuoneeseen alkoi virtaamaan enemmän porukkaa, niin livistin pois paikalta. En yksinkertaisesti vaan voinut jäädä niiden ihmettelevien silmäparien eteen. Ajatuskin siitä alkoi ahdistaa.
Kävelin määrätietoisesti Baen karsinalle, jossa se mutusteli parhaillaan päiväheiniään. Tilastotamma katseli uteliaana minun suuntaani, kun avasin karsinan oven ja oli heti tuuppimassa mua turvallaan herkkujen toivossa. Kun herkkuja ei tippunut, niin se jatkoi hyvällä ruokahalullaan päiväheinien napsimista heinäverkosta.
Mä siirryin rapsuttelemaan Baen kaulaa ja upotin lopulta kasvoni sen kaulaa vasten. Juoksutin sormiani tamman pehmeää karvaa pitkin ja huokaisin hiljaa. Baen olemus oli jotenkin niin Heramainen, että oloni tuntui samalta, kuin olisin ollut pikku tammani kanssa.
Tuoksutin hevosentuoksuista sisäilmaa ja kuuntelin heinänmutustelua. Tämä kaikki sai oloni taas rauhalliseksi. Täällä oli niin kotoisaa, lämmintä ja ihanaa.
"Arvasin, että mä löydän sut täältä norkoilemasta", Allu virnisti samalla, kun hän nojasi karsinan oveen.
Niin. Allu.
Me oltiin tunnettu Allun kanssa todella pitkään. Se joutui muuttamaan vanhempiensa kanssa toiselle puolen suomea ja yhteydenpito loppui jostain syystä parin kuukauden jälkeen. Nyt täysi-ikäisenä se oli muuttanut tänne takaisin töiden perässä. Kolmen vuoden jälkeen Allu laittoi mulle yllättäen viestiä ja kertoi asuvansa taas täällä. Se halus nähdä. Mä olin suoraan sanottuna aika järkyttynyt, enkä oikein tiennyt, että mitä mä voisin siihen sanoa. Lopulta se alkoi pyöriä mun kanssa joka paikassa vaikka en tällä hetkellä jaksanut sitä. Allu oli muutenkin muuttunut todella paljon, koska:
a) mä en enää tuntenut sitä samaksi ihmiseksi. Se oli muuttunut jotenkin tosi oudoksi.
b) en voinut luottaa siihen ollenkaan juuri sen takia. Lisäksi mun sisäinen vaistoni kehotti mua pysymään siitä mahdollisimman kaukana.
"Harmi et se sun toinen hevonen –"
"Älä", sanoin napakasti. Mä en vaan halunnut, että kaikki jankuttaisi ja muistuttaisi siitä jatkuvalla syötöllä.
"Miksi?", Allu katsoi mua kysyvästi. Se ei ilmeisesti ymmärtänyt miltä tuntui menettää vastikään oma hevonen.
"Koska mä sanon niin", mutisin hiljaa.
"Okei?", se katsoi mua hämillään. Ei se ymmärtänyt, kyllä mä tiesin sen. Jos se olis ollu sellainen kun lähtiessään, niin se olis varmasti ymmärtänyt mitä tarkoitin. Mutta ei, ei enää.
"Sä oot muuttunu", sanoin samalla, kun otin Baen tallikäytävälle. Tamma oli juuri syönyt päiväheinänsä, joten ajattelin käydä ratsastamassa sen kevyesti.
"Miten niin?", Allu kysyi ja tapitti mua. Sen ruskeista silmistä paistoi selvästi jotain, jota en ymmärtänyt vaikka kuinka halusinkin ymmärtää.
"En mä tiedä, sä vaan oot", sanoin ja lähdin hakemaan Baen varusteita. Hetken päästä palasin takasin ja näin Allun rapsuttelevan tammaa epävarmasti turvasta. Minut huomattuaan jätkä siirtyi takaisin nojailemaan karsinan seinää vasten.
"Säkin oot muuttunut", se sanoin pienen hiljaisen hetken jälkeen.
"Aijaa?", mutisin kysyvästi harjaillessani Baeta. En edes halunnut tietää, että miten mä olin sen mielestä muuttunut.
"Susta on tullu ihan helvetin kuuma pakkaus", se sanoi vinosti hymyillen.
Katsoin Allua sanattomana, enkä keksinyt mitään sanottavaa. Se oli todellakin muuttunut. Me oltiin oltu aiemmin niin hyviä kavereita ja nyt minusta tuntui siltä, että se halus ehkä enemmänkin. Mä en kuitenkaan halunnut. En todellakaan.
Koko varusteiden laiton ajan oli hiljaista. Allu ei sanonut sanaakaan vaan katsoi hiljaa mun tekemisiä. Lopulta painoin kypärän päähäni ja lähdin maneesille. Allu lähti harppomaan perässä. Matkan varrella se sytytti röökin, mutta nakkasi sen sitten pois, kun huomasi, että matka maneesille olikin naurettavan lyhyt.
Maneesissa nousin Baen selkään ja lähdettiin köpöttelemään rennosti maneesia ympäri. Allu jäi maneesin reunalle katselemaan meidän menoa. Välillä näytti siltä, että se oli sanomassa jotain, mutta sitten se kuitenkin hiljeni. Kun oltiin kävelty Baen kanssa tarpeeksi, niin siirryttiin raviin. Minulla meni luvattoman kauan aikaa totutella Baen raviin, sillä se oli hyvin erilaista Heran raviin verrattuna. Pikku hiljaa aloin kuitenkin ratsastuskertojen lisääntyessä tottua siihen, jolloin osasin lopulta istua ja mukautua paremmin raviin.
Ravissa otin Baen kanssa hieman siirtymisiä, pysähdyksiä sekä taivuttelin sitä. Tehtiin myös voltteja ja vaihdeltiin suuntaa. Tamma oli oikein mukavassa vireessä ja välillä sitä piti hieman hidastaakin, kun vauhti tuntui aina vain yltyvän. Bae kuunteli mua kuitenkin tarkasti ja oli kyllä varmasti huomauttamassa virheistä, jos niitä tuli. Lopuksi siirryttiin sen kanssa laukkaan. Nosto sujui hyvin sulavasti ja Bae laukkasi pyöreässä muodossa eteenpäin, ollen edelleen hyvin kuulolla. Taivuttelin sitä lopulta ympyrällä, jonka jälkeen työskenneltiin vielä hetki laukassa ennen kuin otin loppuravit- ja käynnit. Lopulta laskeuduin alas Baen selästä hymyillen. En aikonut vaatia tammalta tänään ihmeitä, joten ratsastus sai jäädä tällä kertaa kevyeksi ja lyhyeksi.
"Vaikuttavaa", Allu naurahti maneesin sivulta virnistellen.
"Haluutko kokeilla ratsastaa Baella?", kysyin ihan kiusallani vaikka tiesinkin siihen jo vastauksen.
"Minä?", Allu kohahti hämmentyneenä.
"Niin"
"En!", se puhahti äkkinäisesti - tai no pikemminkin hätääntyneesti.
"Miksi?", kysyin samalla, kun nostelin jalustimia ylös, koska tiesin, etten saisi jätkää nousemaan tamman selkään.
"En halua katkoa luitani, jos tipun tuon selästä. Sitä paitsi mä oon ihan liian pitkä tolle", se lateli selityksiä. Pudistin lopulta naurahtaen päätäni ja lähdettiin takaisin talliin.
Tallissa hoidin Baen pois ja pistin Allun viemään sen tavarat takaisin omille paikoilleen, koska sillä ei näyttänyt olevan muutakaan tekemistä. Lopulta mun oli kuitenkin käytävä vilkaisemassa, että olihan jätkä nyt varmasti vienyt ne oikeille paikoilleen ja olihan se. Hetken aikaa rapsuttelin Baeta tallikäytävällä, kunnes nakkasin loimen sille niskaan ja käväisin viemässä sen takaisin tarhaan. Oloni oli jotenkin rennompi ja kevyempi kuin tallille tultaessa. Mä en edes osannut kuvailla tunnetilaani tällä hetkellä, sillä se oli hyvällä tapaa niin outo. Nyt pystyinkin lähtemään hyvillä mielin takaisin kotiin.
"Ootko sä lähdössä?, Allu kysyi tallipihalla sätkää käärien.
"Joo", sanoin sille leuka väpättäen. Ulkona oli todella kylmä vaikka aurinko paistoikin kirkkaan siniseltä taivaalta. Tuntui, että mä jäädyin siihen paikoilleni vaikka mulla olikin reippaasti vaatetta päällä.
"Mä voin viedä sut kotiin", Allu sanoi ja sytytti röökin palamaan.
"Ei sun tarvi", mutisin ja katselin kengänkärkiäni.
"No mä vien", jätkä sanoi määrätietoisesti ja lähti kävelemään autolleen, tupakka huulellaan savuten. Hetken aikaa katsoin Allun perään, kunnes lähdin sen mukaan autolle.
Istahtaessani auton etupenkille oloni ei tuntunut kovin mukavalta.
En tiedä miksi, mutta
meinasin sittenkin nousta pois autosta, jota en kuitenkaan en kerennyt tekemään, sillä Allu käynnisti juuri sillä hetkellä autonsa ja lähti peruuttamaan. Voi paska. Eihän tässä ollut muuta vaihtoehtoja kuin istua se parikymmentä minuuttia Allun kanssa saman katon alla. Minua alkoi jostain syystä hermostuttamaan. Tuntui jotenkin vieraalta. Allu tuntui vieraalta. Oikeastaan kaikki tuntui vieraalta Heran kuoleman jälkeen. Ehkä se oli normaalia tuollaisen tapahtuman jälkeen - ehkä ei? En tiennyt.
Matka kotiin sujui melko hiljaisissa merkeissä musiikkia kuunnellen. Aurinko paistoi ihanasti, mutta luonto vaikutti kuitenkin todella karulta ja ankealta, kun puista olivat tippuneet kaikki lehdet. Loppu aika syksystä ei ollut kovin kaunista katseltavaa, mutta se ei kuitenkaan haitannut minua lainkaan. Tulihan talvi kuitenkin pian. Talvessa oli sitä jotain mitä mä rakastin suunnattomasti. Vihasin kesää, koska silloin oli niin kuuma ja joka paikassa oli kaiken maailman rotikoita. Syksy, talvi ja kevät olikin niitä vuodenaikoja, joista nautin suunnattoman paljon.
"Mikä sua hermostuttaa", Allu kysyi yllättäen.
Mitä? Miten se muka tiesi?
"Ei mua hermostuta?", sopersin hämmentyneenä.
"Kyllä mä nään et sua hermostuttaa", jätkä toisti.
Mä päätin olla vastaamatta, joten siirsin katseeni takaisin ikkunaan ja katselin silmissä viliseviä maisemia. Hetken päästä saavuttiinkin jo kotiin. Huokaisin helpottuneena.
Vihdoinkin kotona. Tarrasin auton oveen kiinni avatakseni sen, mutta se ei auennut. Yritin uudelleen, mutta tuloksetta.
"Mitä helvettiä, tää ovi ei aukee", huomautin Allulle. Se vaan tuijotti mua.
"Ei niin, koska se on lukossa", jätkä sanoi lopulta.
"Mitä?? Voitko kenties avata sen??", kysyin hiukan hämmentyneenä.
"En ennen kun sanot, että miks sä olet mua kohtaan tuollainen", Allu vastasi.
"Mitä?!??", katsoin jätkää lievästi järkyttyneenä. En ymmärtänyt ollenkaan, että mistä tässä oli nyt kyse. Halusin vain pois autosta, koska mua alko jo ahdistamaan.
"Johtuuko se siitä, että lopetin yhteydenpidon?", se kysyi.
"Täh, EI??!?", pyöräytin järkyttyneenä silmiäni. Minun onnekseni isäni tuli juuri etupihalle, jolloin Allu avasi oven ja pääsin pois autosta.
"Sä oot ihan helvetin outo, pysy kaukana minusta", sanoin lopulta ja työnsin auton oven kiinni. Samalla mietin, että mitähän helvettiä just äskön tapahtu.