|
Post by Mila on Sept 6, 2015 11:47:11 GMT 2
Rosa omistaa puoliveriruunan Vallen
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 6, 2015 14:00:55 GMT 2
Muutto
Peruutin Vallen lastaussillalta alas. Vaaleansiniset kuljetussuojat olivat haalistuneet ja hiukan kuraiset. Niitä oli käytetty jo monen monta kertaa, pääasiassa kisoissa. Tällä kertaa kyseessä oli muutto. Jo kolmas talli, jonka toivoin olevan pysyvä paikka meille. Valle ansaitsi vain parasta, joten halusin sen olevan hyvällä tallipaikalla, hyvissä käsissä. Valle pörhisteli itseään ja se vaikutti jopa hiukan orilta. Se tuntui tajuavan tämän olevan jotain muuta kuin kisamatka. Paikalla ei ollut sitä hälinää, mitä kisapaikoilla yleensä oli. Nyt oli vain minä ja Vallelle vieras nainen, Mila. Mila omisti paikan ja hän oli tullut auttamaan lastin purkamisessa. Tavaraa meillä riitti muille jaettavaksi asti. Auton tavaratila pursusi muutamista Ikean kasseista ja trailerin kisakaapissa oli vielä lisää tavaraa, kuten satula ja suitset. ”Mihin me tämän kaiken tungemme?” Mila totesi avatessaan takaluukun. Tavaraa oli tosiaan jopa ihan liikaa. Muuton yhteydessä olin törmännyt muutamiin tavaroihin, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Vallelta löytyi punaiset pintelit, vihreä riimu ja keltainen korvahuppu, joiden ostamisesta en tiennyt mitään. Epäilinkin niiden tulleen edellisen omistajan mukana. Itse olin hankkinut Vallelle alusta asti vaaleansinistä. Talutin Vallen karsinaan, jonka Mila osoitti. Vain toisella puolella oli hevonen. Mila kertoi karsinakavereiden olevan tammoja, mutta ei se minun ajatuksiani sotkenut. Valle tuli kyllä toimeen niidenkin kanssa. Tarhakaveriksi sen sijaan pyysin ruunaa, mutta Mila oli saanut Vallelle yksityisen tarhapaikan, ainakin näin alkuun. Se olikin hyvä juttu! Ruuna saisi rauhassa totutella tallin menoon. ”Täällä sä nyt sitten asut,” totesin Vallelle päästäessäni sen karsinaan. Ruuna alkoi pyöriä karsinassa ja se hirnahti vaimeasti. Karsinanaapuri vastasi kimeällä hirnahduksella. Sen jälkeen oli hiljaista. ”Kyllä se pian rauhoittuu,” totesin Milalle. Katselimme vielä hetken, kuinka ruuna pyöri karsinassa ja nosteli päätään. Siirryimme purkamaan tavaroita autosta. Minulle oli varattu hyllykkö Vallen tavaroita varten. Satulalle oli satulateline ja suitsille naulakkopaikka. Talli tuntui heti alusta asti kodikkaalta. Täällä tulisin viihtymään ja toivottavasti Vallekin! Rosa & Valle 1HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 9, 2015 15:38:05 GMT 2
Ensimmäistä kertaa selässä
Valle oli kotiutunut hyvin. Omasta kaapistani löytyi jo kaikkea ylimääristäkin, kaulahuiveista lippalakkeihin. Olin saanut purettua tavarakassimme hyvin nopeasti ja tavarat löysivät helposti paikkansa. Yksi loimi ja rätti roikkuivat karsinan ovessa ja muut olivat sekaisin Vallen hyllyllä tai omassa kaapissani. Olinhan ottanut samoihin tavaroihin mukaan myös omat varusteeni, jotka vain sain kerättyä vanhalta talliltamme kasaan. ”Hei, sä olet ilmeisesti Rosa?” vieras minua vanhempi nainen kysyi taluttaessaan ruunikkoa ponia Vallen viereiseen karsinaan. ”Moikka, olen mä Rosa,” vastasin hiukan tönkösti. Nainen päästi poninsa karsinaan ja tarjosi kätensä kättelyä varten: ”Olen Rosanna, Fellan omistaja, hauska tutustua!” Nyökkäsin hänelle ja esittäydyin vielä tarkemmin: ”Mä olen tämän Vallen omistaja, niin kuin ehkä jo tiesitkin.” Rosanna naurahti hiukan ja nyökkäsi. Jatkoimme juttelua hetken ja sain kuulla Rosannan olevan minua vain vuoden vanhempi. Hän oli kuitenkin minun pituiseni, mutta näytti muutaman vuoden vanhemmalta. Lopulta juttelumme ajautui päivän tekemiseen. Rosanna kehui lähtevänsä maastoon. Itse en vielä viitsinyt lähteä hänen mukaansa, mutta suunnittelin kuitenkin ratsastavani ensimmäistä kertaa Vaahterapolussa. Nostin satulan Vallen selkään. Ruuna yritti hiukan peruuttaa, mutta narut eivät myödänneet. Valle päätti tyytyä kohtaloonsa ja antoi laittaa satulan hienosti. Samaten suitsien laitto onnistui mallikkaasti ja hyvin pian käytävällä odotti valmis ratsu, vaaleansinisessä huovassa ja suojissa. Laitoin sille varmuuden vuoksi vielä martingaalitkin. Kun olin saanut itselleni kypärän päähän ja hanskat käsiin, lähdin taluttamaan Vallea pihalle. Aurinko paistoi ja asteita tuntui olevan yli kymmenen. Collegepaidalla ei tullut kylmä. Tunnustelin Vallea ensin käynnissä tekemällä pysähdyksiä ja peruutuksia. Kun ruuna tuntui tarpeeksi hyvältä selkään, aloin taivuttelemaan sitä suoralla. Avut eivät menneet alkuun läpi ja Valle vain puski voltille. Lopulta sain ruunan rauhoittumaan ja se alkoi keskittyä minuun. Ravissa en tehnyt mitään ihmeempää, keskityin rauhalliseen vauhtiin ja tein muutamia pääty-ympyröitä taivuttaen Vallea sisälle päin. Kun ravi sujui molempaan suuntaan hyvin, siirsin käyntiin ja annoin pidempää ohjaa. Oli välikäyntien aika. Samassa huomasin, kuinka tallilta talutettiin varustettua ponia kenttää kohti. Keräsin ohjia vaistomaisesti, jottei Valle olisi alkanut stepata tai mitään muuta vastaavaa. Ihme kyllä, ruuna pysyi rauhallisena, vaikka tulija tuli kentälle asti kysyen ensin lupaa. Poni oli kirjaimellisesti pieni poni, shetlanninponi. Oikeastaan se oli todella kivan värinen ja ihastelinkin sitä ääneen ratsastajalle. Hän kehui olevansa Eetu nimisen ponin hoitaja, Jonna. Pikaisen tutustumisen jälkeen pääsin jatkamaan Vallen ratsastusta ja Jonna aloittamaan ratsastuksensa. Otin vielä laukan ympyrällä molempiin suuntiin. Ympyrällä Valle ei päässyt kiihdyttelemään, vaan se tyytyi menemään rauhallista vauhtia. Lopulta olin ensimmäiseen treeniimme uudella tallilla niin tyytyväinen, että annoin ruunalle pitkän ohjan loppukäyntien merkiksi. Rosa & Valle 2HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 19, 2015 19:23:39 GMT 2
Arkijuttuja
”Yksi, kaksi, kolme ja hop!” laskin. Teimme kahden esteen sarjatehtävää. Valle pomppi matalat ristikot innoissaan. En ollutkaan hypännyt sillä hetkeen ja sen huomasi. Sain oikeasti tehdä kunnolla pidätteitä, jotta ne menivät läpi. ”Sähän ootkin virkeällä päällä,” naurahdin ruunalle hyvin menneen sarjan jälkeen ja taputin ruunan kaulaa. Samalla hetkellä maneesin katto alkoi ropista. Pihalla alkoi ilmeisesti sataa. Ei mennyt kauaa, kun pihalta vihellettiin ja ovi tempaistiin auki. Sisälle tuli märkä ratsukko. ”Sielä taisikin olla kunnon kuuro,” totesin tulijalle. Hän vetäisi kypärän päällä olleen hupun alas ja nyökäytti. En ollut ennen nähnyt kyseistä tyttöä. Tajusin vasta myöhemmin katsoa ponia, shettis. En ollut koskaan aiemmin nähnyt kyseistä shetlanninponia. ”Oletteko te uusia täällä?” kysyin pidättäen Vallen keskemmälle. ”Juu, Bertta on mun hoitoponi,” tyttö vastasi lyhyesti. ”Se on kivan värinen! En ole nähnyt Berttaakaan aiemmin, onko se tullut mukanasi vai kuinka?” utelin vielä. ”Se muutti tallilla ja otin sen hoitoponiksi,” tyttö vastasi. Enempää hän ei puhunut enkä minäkään jaksanut enää yrittää. Minulla oli oma hevonen ratsastettavana. Ratsastuksen jälkeen talutin Vallen lätäköitä väistellen talliin. Onneksi sade oli jo laantunut, emmekä kastuneet kuin kengistä. ”Menikö se hyvin?” Mila kysyi ensimmäisenä, kun käänsin Vallen karsinaan. Hän oli ollut ilmeisesti ohikulku matkalla, mutta heitti nopeasti väliin yhden kysymyksen. ”Meni! Treenattiin kahden esteen sarjaa, joka oli pieni, mutta Valle silti tykkäsi,” naurahdin. ”Siitä onkin hyvä jatkaa!” Mila huudahti, ennenkö jatkoi matkaansa. Otin nopeasti ruunaltani varusteet pois ja siirryin hakemaan harjalaatikkoa. Valle oli nopeasti putsattu. Seuraavana vuorossa olivat varusteet ja ruokien laitto. Olin oppinut nopeasti rutiinin Vaahterapolkuun: ensimmäisenä ratsastin Vallen, putsasin varusteista tarvittavat, kuten suojat, putsasin karsinan ja viimeisenä ruokien valmiiksi laittaminen. Edellisellä tallilla olin ehtinyt enemmän, vaikka ruuna olikin siellä täysihoidossa. Satulahuoneessa totesin Vallen käytössä olevan satulahuovan olevan likainen. Ruuna oli hionnut joissain treeneissä sen verran, että hiki oli pinttynyt huopaan länteiksi. Vaihdoin uuden huovan nopeasti tilalle ja työnsin edellisen pesukoneeseen. Onneksi tallilla oli varusteita varten oleva pesukone. Sillä oli helppo pestä varusteita, kuten juurikin huopia. Vielä ennen lähtöäni kävin katsomassa, että Valle oli Ok. Rosa & Valle 3HM
//okei tässä tarinassa ei ollut mitään hyvää ideaa, mutta tulipahan kirjoitettua
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 12, 2015 18:40:13 GMT 2
Huolimaton hevosenomistaja
Nostin satulan Vallen selkään. Etujalka kuopaisi salamannopeasti ilmaa. Painoin kädelläni jalan takaisin maahan. Valle peruutti pari askelta, mutta pysähtyi siihen. Jatkoin satulavyön laittoa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. ”Kuinka vanha se on?” kysyi ääni selkäni takaa. Käännähdin ympäri ja katseeni kohtasi vaaleansiniset silmät. Naisella oli oranssit hiukset. Hän vaikutti ikäiseltäni. ”Syntynyt vuonna 2007,” vastasin lyhyesti. ”Näyttää ihan kivan näköiseltä,” nainen sanoi jo hymyillen. Olin turhaa luullut ties mitä hänen aikeistaan. Lähinnä odotin haukkuja, mutta yllätyin positiivisesti. ”Tää on kyllä mahtava hevonen. Olen muuten Rosa,” esittäydyin jo rennompana. ”Hauska tutustua, mä olen Rebekka,” nainen vastasi tarjoten kättään käteltäväksi. Otin kädestä kiinni uuden tuttavuuden merkiksi. Tällä tallilla oli mahdotonta jäädä yksin, sen olin huomannut. ”Oletko viihtynyt täällä?” Rebekaksi esittäytynyt nainen kysyi. ”Joo, oikein mukava paikka!” huudahdin iloisesti. Siitä lähti vartin pituinen small talk –tyyppinen keskustelu. Kummallakaan ei ollut mitään tärkeää aihetta. Lähinnä puhuimme säästä, joka oli jo kylmentynyt uhkaavasti. Lisäksi sain kuulla, että Rebekka omisti Likka nimisen suomenhevostamman. Siinä olivatkin ne tärkeimmät aiheet. Nopeasti pääsin jatkamaan Vallen varustamista ja ei siinä kauaa mennytkään, kun olimme valmiita. Irrotin ruunan käytävältä ja heitin riimun karsinan oveen. Sen jälkeen lähdimme kävelemään maneesia kohti. Ilma oli tosiaan viilentynyt. Jouduin vetämään kaulahuiviani tiukemmin kaulaani. Vihelsin maneesin ovella. Sisällä oli hiljaista, joten vetäisin ovea auki. Pahaksi onnekseni sisällä oli menossa tunti. Lähimpänä ovea mennyt ratsu säikähti ja hyppäsi sivuun. Ratsastaja menetti tasapainonsa ja valui kaulaa vasten. ”Kokoa itsesi Liisa!” Helena huudahti. Katsoin kauhulla, kuinka minua nuorempi tyttö sinnitteli ratsunsa satulassa vauhdista huolimatta. Muut ratsastajat olivat pysäyttäneet ratsunsa. Kukaan heistä ei puhunut mitään. Aivan, kuin he olisivat istuneet kirkossa. Parin sekunnin päästä kuului tömähdys. Tyttö jäi makaamaan maahan. Vedin henkeä sisäänpäin hyvin kuuluvasti. En viitsinyt mennä Vallen kanssa sisälle, vaan jäin oven suuhun odottamaan. Tilanne oli kamala. Ratsastuksenopettaja juoksi tytön luokse ja pyysi muita tulemaan alas selästä. Irti oleva hevonen juoksi minua kohti. Astuin ovenraosta sisään ja jäin seisomaan paikoilleni hevosen esteeksi. Se ravasi edestakaisin ympärilläni ja lopulta laski päänsä alas. Sain houkuteltua ruunikon hevosen luokseni ja nappasin ohjista kiinni. Kuulin etäistä puhetta ja toivoin vain parasta. Opettaja pyysi minut hetkeksi maneesin ulkopuolelle. Hän huusi minulle suoraan. Tiesin tehneeni virheen, mutta sisällä oli liian hiljaista. Helena kyllä uskoi sen, mutta hän silti varoitti minua olemaan ensi kerralla varovaisempi. Sen tekisin! En saanut enää mennä maneesiin, vaan minun piti liikuttaa Valle jossain muualla. Olin kuitenkin helpottunut, koska tippuneelle tytölle ei käynyt mitään kummempaa. Käänsin Vallen kapealle maastopolulle, joka näytti hiukan märältä. Siinä ei muutenkaan olisi pystynyt ravaamaan. Onneksi kapea polkupätkä oli lyhyt ja pääsimme pitkälle suoralle. Olin jo ravaillut Vallen lämpimäksi ja oli aika laukata. Keräsin ohjat kunnolla käsiin ja annoin laukka-avut. Valle syöksyi saman tien nopeampaan vauhtiin. Istuin alas ja hengähdin. Valle hidasti hiukan ja sain sen taas kunnolla avuille. Sen jälkeen nousin kevyeeseen istuntaan ja pidin hevosen kuitenkin melko hitaassa laukassa. Tänään ei ollut tarkoitus laukata tuulispäinä, vaikka se olisikin varmasti ollut hauskaa. Hetken kuluttua hidastin raviin ja myöhemmin käyntiin ja aina pysähdyksiin asti. Pysähdyksestä tein jonkinlaisen takaosakäännöksen ja vaihdoin suunnan. Laukkasimme vielä takaisinpäin. Palasimme samaa reittiä takaisin tallille. Kun saavuin tallin pihaan, nousin alas satulasta, löysäsin vyön ja nostin jalustimet ylös. Sen jälkeen talutin Vallen takaisin talliin. Siellä ratsastuksenopettaja juuri ohjeisti uutta tuntiryhmää laittamaan hevosia kuntoon. Sain juuri käännettyä Vallen ympäri karsinassa, kun Helena ilmestyi karsinan ovelle. En ehtinyt sanoa mitään, kun hän jo pyyteli aiempaa käytöstään anteeksi. ”Eipä tuo mitään, olihan se multa todella huolimatonta, vaikka yritin kyllä viheltää ovella,” vastasin hymyillen. Asia oli sillä selvä. Helena vielä mainitsi, ettei tippuneen tytön käynyt kuinkaan. Se tässä oli pääasia. Rosa & Valle 4HM
// Hienoa että olette viihtyneet täällä! Tosiaan tuntilaisilla on ns. etuajo-oikeus noissa maneesin & kentän käytössä, et jos Helena on jommankumman itselleen vallannut niin ei sinne tuntien aikaan ole asiaa. Mutta eiii se mitään. Ens kerralla tarkkaavaisempi sitten! -Mila-
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 25, 2015 20:22:44 GMT 2
Ensimmäisiä kunnon pomppuja
Lastaussiltaa pitkin asteli ulos loimitettu suomenhevonen, joka oli tavallista upeamman näköinen. Se vaikutti rauhalliselta siihen asti, kunnes Mila pääsi pihaan ja lastaussiltaa alettiin nostaa ylös. Hevonen alkoi stepata paikoillaan ja se hirnahti kovalla äänellä. ”Onko se ori?” joku kysyi. Äänensävyssä oli kuultavissa ihailua. ”Ei, ihan ruuna tämä on,” Mila vastasi lähtien päättäväisesti eteenpäin. Hän talutti ruunaa hetken pihassa. Se oli sanalla sanoen upea hevonen. Sellaisen olisin voinut ottaa itsellenikin. Harmi vain, että kyseinen hevonen oli kovin pieni verrattuna Valleen. Halusin jo kovasti päästä hyppäämään kunnolla Vallella ja olin päättänyt, että tänään oli sen aika. Maneesissa ei ollut tunteja, joten pystyin ihan hyvin menemään sinne tunniksi. Nappasin Vallen riimunarun ruunan varustelaatikosta ja suunnistin ulos. Päätin mennä ensimmäisenä maneesiin kokoamaan pienen radan. Vihelsin tällä kertaa kuuluvasti ovella. Nyt sisällä ei onneksi ollut ketään. Laitoin valot päälle ja aloin pohtia esterataa tarkemmin. Lopulta päädyin tekemään neljän esteen miniradan, jossa oli yksi kahden esteen sarja, yksi pääty-ympyrä este ja yksi oli vain vinossa tilavalla paikalla. Rata oli kaikin puolin helppo ja Valle varmasti hyppäisi sen hyvin, vaikka esteiden korkeus olisikin ollut suurempi. Alkuun ne pysyivät noin metrin korkuisina. Pääty-ympyrällä olevan esteen jätin vielä ristikoksi. Se sai toimia lämmittelyesteenä. Otin Vallen tarhasta mukaani. Kerrankin sen loimi oli puhdas ja ehjä. Edellisellä tallilla Vallen loimi oli aina rikki, kun sen tarhakaveri söi muiden loimia. Olin saanut ostella siihen aikaan koko ajan uusia, halpoja loimia. Tällä kertaa olin tilanteeseen tyytyväinen. Säästin rahaa sillä, kun Valle sai olla yksin tarhassa. Toki se varmasti kaipasi kaveria, mutta aidan toisella puolella sillä oli sentään kavereita. Päädyin silti lopputulokseen, että pyytäisin, jos Valle voisi jo saada tarhakaverin. Alkuun olin halunnut ruunalle oman tarhan, että se saisi rauhassa tottua talliin, mutta olihan muutosta kulunut jo kiitettävä aika. Laitoin Vallen käytävälle kiinni. Samassa Mila käveli ohitseni käsissään iso kassi täynnä varusteita. Ne olivat oletettavasti uuden hevosen. ”Hei Mila!” huudahdin. Nainen kääntyi puoleeni ja aloin saman tien selittää asiaani: ”Mietin vain, että Vallelle voisi jo laittaa tarhakaverin, jos se vain mitenkään olisi mahdollista.” ”Täytyy katsoa,” Mila vastasi vääntäen kasvoilleen pienen hymyn. ”Alkuun ajattelin, että sen olisi paras totutella tallin tapoihin yksin, mutta eiköhän sille jo kaverikin kelpaisi,” naurahdin ja jatkoin Vallen harjaamista. Mila jatkoi matkaansa kohti varustehuonetta. Laskin toisen jalustimen alas ja mittasin sen. Estesatulassa oli onneksi aina samat jalustimet eikä minun tarvinnut nytkään säätää niitä. Kun Valle oli valmis, kävin hakemassa omat saappaani ja kypäräni. Olin erikseen ostanut esteille saappaat, joita en ollut edes käyttänyt hetkeen. Nyt oli siis korkea aika laittaa saappaat ja käyttää niitä. Ne tuntuivat jaloissani heti täydellisiltä. Valle käveli rennosti alkukäyntejä maneesin uraa pitkin. Itse katsoin esteitä ja mietin rataa ja sen soveltamista. Hetken päästä aloin kuitenkin kerätä ohjaa käsiini ja pyysin Vallelta aktiivisempaa liikettä. Tuntui hassulta mennä hevosella, joka tuntui jo valmiiksi laiskalta. Yleensä Valle syttyi nähdessään esteitä, mutta nyt niin ei ollut. Ruuna tuntui todella laiskalta. Olisin melkeinpä tarvinnut kannukset, tai raipan. Laiskuus kuitenkin lähti alkuravien jälkeen. Valle alkoi toimia omaa moottoria käyttäen ja sain taas ratsastaa hevosella, joka pyrki koko ajan laukkaan. Sellaisesta Vallesta minä pidin. Ruuna oli hurmannut minut jo koeratsastuksessa kiihdyttelijän taidoillaan. Päätin jo ensimmäisenä hevosta etsiessäni, että hevosen piti olla esteistä syttyvä ja omalla moottorilla liikkuva. Vallen myynti-ilmoituksessa mainittiin nämä asiat ja siitä innostuin. Otin ensimmäiset hypyn ristikolle ravissa. Valle pysyi ihmeen maltillisesti tasaisessa tempossa. Se kuitenkin hyppäsi hyvin. Jatkoin pääty-ympyrältä laukassa yksittäiselle esteelle. Laskin askeleita puoliääneen ja katsoin hyvän ponnistuspaikan. Valle toimi täydellisesti. Se hyppäsi hyvin ja kuunteli apujani. Esteen jälkeen sen takapää lennähti hiukan johtuen ihan vain ilosta. Ruuna rakasti hyppäämistä ja sen huomasi. Olimme hypänneet radan jo pariin kertaan, kun maneesin oven takaa vihellettiin ja ovi avautui. Sisään astui lyhyt brunette tyttö hassunvärisen pikkuponin kanssa. He olivat sen näköinen ratsukko, että he sopivat toisilleen kuin nenä päähän. Ratsastaja laittoi oven kiinni mitään sanomatta ja talutti poninsa toiseen päähän ja nousi selkään. Tervehdin tyttöä ja kehuin heti perään hänen poninsa väristystä. ”Joo Tohveli on kivan värinen,” tyttö myönsi kävellen alkukäyntejä. ”Olette ihanan sopusuhtainen ratsukko,” kehuin vielä hymyillen. Tyttö katsahti minuun ja hymyili ujosti. ”Sulla on kans kivan näköinen, iso heppa!” tyttö huudahti yhtäkkiä. Naurahdin hänelle: ”Onhan se aika pieni tuon sinun ponisi rinnalla. Mä olen muuten Rosa, Vallen omistaja,” esittäydyin. ”Tohveli tosiaan on pieni siihen verrattuna! Mä olen tämän ponin hoitaja, Luna,” tyttö selitti innoissaan. Hän oli selvästi päässyt alku-ujouden ylitse. ”Hauska tutustua Luna,” sanoin nyökäten. Samalla nostin ravin ja aloin keventää askeleen tahdissa. ”Mä koitan hypätä tän sarjan!” huudahdin miltei heti. Nostin päädystä laukan ja annoin laukan pyöriä pitkän sivun ajan. Sen jälkeen lähdin kokoamaan askelta ja käänsin Vallen esteelle. Ruuna lähti saman tien kiihdyttämään, enkä voinut tehdä asialle mitään. Ensimmäinen este hypättiin korkealta. Meidän motoksemme olisikin sopinut ”kovaa ja korkealta”. Yritin saada askelta haltuun välissä, mutta se meni hiukan huonosti ja Valle hyppäsi turhan läheltä. Puomi tipahti kannattimiltaan takajalkojen ansiosta. Taputin kuitenkin ruunaa esteiden jälkeen. Halusin hypätä yksittäisen pystyn vielä korkeimmillaan, jolloin se oli 140cm. ”Onpas korkea este!” Luna huudahti. Hän ravaili ponillaan. He olivat oikeasti täydellinen ratsukko. Harvoin näki niin hyvää parivaljakkoa. ”Ei tuo nyt niin korkea Valleen nähden ole,” vastasin tyynesti ja nostin laukan paikoiltaan. Keräsin laukkaa hyväksi pääty-ympyrällä, ennenkö lähdin kääntämään Vallea esteelle. Jälleen kerran sieltä tuli kiihdytys. En välittänyt, vaan keskityin oikein ponnistuspaikan löytämiseen. Valle ponnisti hyvästä kohtaa ja itse pysyin mukana niin hyvin, kuin ajattelinkin. Alastulon jälkeen Valle innostui entisestään. Ruuna keräsi kaikki voimansa ja teki hiukan suuremman pompun etupäällään. Takapuoleni irtosi satulasta, mutta pysyin kyydissä. Pompun jälkeen repäisin Vallen pään ylös ja pyysin sitä jatkamaan. Käännöksen jälkeen sain kokea vielä pienen takapään heiton, mutta se ei haitannut. Olin tyytyväinen ja Vallekin tuntui tykkäävän, se ritti. Rosa & Valle 5HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 31, 2015 19:36:40 GMT 2
Tallin mestaruuskisat
perjantai
Perjantaiaamu koitti. Sää oli ihanan raikas, mutta suoraan sanottuna kylmä. Se ei kuitenkaan estänyt minua vetämään kisakenkiä jalkoihini ja astumaan talliin. Talli oli täynnä tyttöjä ja taisi seassa pari poikaakin pyöriä. Olin jättänyt Vallen tarkoituksella sisälle odottamaan sykeröt päässä. Ruuna oli valmis kisoihin. Olin puunannut sitä edellisenä iltana pitkään ja toivoin, että työ olisi palkittu. Hyvällä mielellä sidoin Vallen karsinaan ja aloin harjata sitä. Hoidettavaa ei ollut juuri mitään. Lähinnä vain tarkastin ruunan läpi ja totesin kaiken olevan hyvin. Seuraava tehtävä oli etsiä kisahuopamme. Valkoinen kisahuopa oli aina hukassa ja pahimmillaan se lojui jossain kuraisten loimien alla. Onneksi tällä kertaa se löytyi siistinä muiden Vallen huopien alta. Huovan lisäksi nappasin mukaan siistit pintelit, jotka eivät vastanneet ihan vaadittua punaista väriä. Vaaleansiniset pintelit kuitenkin sopivat kauluspaitani väriin ja se sai riittää. Nämä kisat eivät olleet mitkään huipputason, vaikka olihan tallin mestaruuskin suuri juttu. Huopa oli nopeasti harjattu siististi. Seuraavana vuorossa olivat muut varusteet. Eniten aikaa vei satulavyö, josta sojotti muutamia karvoja sinne tänne. Huomasi etten panostanut näihin kisoihin yhtä paljoa, kuin jotkut näyttivät. Muutama hoitaja oli laittanut poninsa, ja itsensä, huippukuntoon. Vieraat ihmiset olisivat saattaneet ajatella tallilla olevan vähintään GP-tason kouluratsastuskilpailut. Toisaalta ihan hyväkin, koska Valle sai kisatunnelmaa päälle tohinassa. Maneesissa soi musiikki ja sieltä kuului heikosti kuulutuksia. Annoin Vallen kävellä rennosti pitkällä ohjalla kenttää ympäri. Osa ratsastajista näytti ottavan kisat niin tosissaan. He eivät tainneet paljoa kisata. Olivathan nämä kisat silloin iso juttu. Itse koin kisat lähinnä leikkikisoiksi. Seuraava oma verryttelyryhmäni pyydettiin maneesiin. Maneesi jopa näytti oikealta kisaradalta. Toisessa päässä oli tuomareiden pöytä kukkineen ja kisarata oli aidattu oikeilla kouluratsastusaidoilla. Aloitin heti tehokkaan verryttelyn. Aikaa ei ollut kovin paljoa, joten verryttelyn piti olla tehokas. Selkään Valle tuntui todella hyvältä ratsastaa. Se olisi varmasti laukannut kahdella jalalla, jos olisin pyytänyt. Kisoissa Valle oli aina ihan erilainen, kuin kotitreeneissä. Ruuna tosiaan näytti taitonsa silloin. Kovaäänisistä kuulutettiin nimeni. Käänsin Vallen maneesin ovelle ja kävelin radalle. Valle tuntui alusta asti hiukan tahmealta. Vaikka se meni verryttelyssä hyvin, oli kisatilanne jotain ihan muuta. Minulle jäi radasta huono maku suuhun, mutten syyttänyt hevosta. Vedin vain kasvoilleni hymyn ja taputin ruunaa kaulalle. Pääasia oli kerätä kaikenlaisia kisakokemuksia. ”Kuinka meni?” kuului kysymys kentän laidalta. En tunnistanut naista, mutta selitin hänelle radan olleen kohtalainen. Sanoin heti, etten odottanut hyvää tulosta. Siinä sain kokea olleeni oikeassa, kun tulokset kuulutettiin. Olin hävinnyt. Sain silti siirtyä hyvillä mielin purkamaan Vallen varusteita. Ruuna oli kuitenkin ansainnut pari ylimääräistä porkkanaa. Olimme yrittäneet, eikä maailma kaatunut yksiin koulukisoihin. Muutenkin olimme esteratsukko ja sen huomasi. Tästä syystä päätin nostaa katseen kohti tulevaa ja seuraavan päivän estekisoja. Niitä odotin suurella innolla. lauantai
Seuraavana aamuna odotukset olivat korkealla. Oli meidän vuoromme näyttää muille mallia. Hyvällä mielellä aloin laittaa Vallea kuntoon. Olin ehtinyt katsoa pari ensimmäistä luokkaa ja silti aikaa oli hyvin. Luokkani oli vasta viimeisenä. Verryttelyryhmässäni oli neljä ratsukkoa, joista olimme Vallen kanssa yksi. Aloitin ravailemalla kevyessä istunnassa ympäri esterataa tehden sopiviin väleihin voltteja ja siirtymisiä. Lopulta nostin laukan. Yleensä Valle kuumui estekisoissa, mutta nyt se tuntui jopa liian laiskalta. Mikään ei tuntunut auttavan ja verryttelyeste lähti ensimmäisellä yrityksellä takajalkojen mukana alas. Mielialani laski heti, kun kuulin puomin kolahtavan. Valle harvoin tiputteli esteitä, mutta tämä kerta saattaisi mennä todella pahasti penkin alle. Yritin ratsastaa ruunaani niin paljon eteen kisaradalla, kuin vain pystyin. Tästä syystä muu hiominen jäi vähemmälle. Ponnistuspaikat olivat vähän sinne päin ja kaikki meni muutenkin huonosti. En ollut ikinä ratsastanut niin laiskaa Vallea, kuin se oli radalla. Epäilin jo hetken ottaneeni väärän hevosen. Radan jälkeen olin pettynyt. Molempien päivien kisat olivat menneet huonosti, vaikka olin odottanut meidän pärjäävän paremmin. Ehkä oli liian aikaista lähteä kotikisoihin hevosella, jolle jo perustreenitkin olivat vieraita tällä tallilla. Emmekä edes treenanneet kovin erityisesti tallin kisoihin. Loppujen lopuksi olin yllättynyt, ettemme kuitenkaan hävinneet estekisoja, vaan sijoituimme pronssille, eli toiseksi viimeisiksi. Palkintojen jaon jälkeen siirryin purkamaan Vallen varusteita ja aloin miettiä tulevia kisoja, joita ei tällä hetkellä kalenterissa ollut. Meidän piti löytää Vallen kanssa hyvää mieltä treeneihin ja vasta sitten miettiä kisaamista. Ehkä se oli ihan hyvä päätös. Rosa & Valle 6HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 13, 2015 22:34:41 GMT 2
Uusi sivu elämässä
Katselin ruunaani karsinan kaltereiden läpi lakaistessani tallin käytävää. Olin pohtinut jo pidemmän aikaa, mitä halusin ratsastukseltani. Oliko Valle minulle oikea hevonen? Hevonen, joka ylitti vaikka taloja ja joka toimi kuin unelma, kunhan sitä osasi ratsastaa. Aikani alkoi olla kortilla. Opiskelu vei suurimman osan ajastani ja lähinnä vain köpöttelin tasokkaan ratsuni kanssa. Oliko ruunani antanut jo kaikkensa minun osaltani? Viimeaikaiset kisamme eivät olleet menneet kovin hyvin. Siinä, missä voitto oli ennen itsestäänselvyys, oli kisojen taso noussut ja minun ja Vallen taso laskenut. Osaisiko se edes enää? Syvällisiä pohtiessani siirryin viemään satulaa ja suitsia satulahuoneeseen. Jälleen kerran olin vain köpötellyt maneesissa ja ratsastanut kaikki askellajit läpi. Hevosenomistajan elämä ei ollut missään nimessä helppoa ja yhtä lailla voisin köpötellä muidenkin hevosilla. Olin kuitenkin päätynyt aikoinaan omaan hevoseen ja sitä päätöstä en kuitenkaan katunut. Vallesta oli tullut paras kaverini, jonka kanssa tulin toimeen joka päivä. Se oli ikään kuin kämppis, josta huolehdin joka päivä. Olin kateellinen niille, joilla oli aikaa treenata kovempaa ja pyrkiä täydellisyyteen. Itse olin jo unohtanut tavoitteeni ja se toden totta ärsytti. Ei minua voinut sanoa tavoitteelliseksi ratsastajaksi. Avasin Vallen hoitopäiväkirjan auki. Siinä oli merkintöjä edelliseltä talliltamme. Alun perin olin aloittanut Vallen hoitajana ja olimme kehittyneet lähes täydellisiksi, mutta se oli ottanut osansa ajastani. Olin uhrautunut ennemmin täysin hevostelun pariin. Siitä syystä minulla oli mahdollisuus ostaa Valle itselleni. Onneksi tallin omistaja suostui siihen ja pysyimme samalla tallilla, kunnes se lopetti ja edessä oli muutto. Sillä tallilla emme edes ehtineet olla kauaa, kunnes eteen tuli taas muutto ja tässä sitä oltiin, yksi hevonen ja yksi tyttö, kokeneet kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Takana oli pitkä ja kivikkoinen matka, joka oli kuitenkin kuljettu kunnialla. Kun selasin kaappini kätköjä, löysin kuva-albumin, joka oli puoliksi tyhjä. Siellä kuitenkin oli muutama kuva menneiltä vuosilta, mm. kuva, jossa pussasin Vallea turvalle. Kaipasin noita aikoja, kun kaikki oli epävarmaa, mutta tiesin haluavani kehittyä Vallen kanssa enemmän kuin mitään muuta. Nyt taas, kun kaikki oli varmaa, oli epävarmaa halusinko jatkaa Vallen kanssa. Katsoin kuvaa vielä uudelleen. Näytin onnelliselta. Mikään ei saanut minua niin hyvälle tuulelle kuin Valle. Se huolehti minusta yhtä lailla kuin minä siitä. Istuin karsinan seinää vasten käsi Vallen mitättömän harjan alla. Rapsutin ruunaa sen syödessä iltaheiniä. Pohdin tulevaisuuttamme. Oliko meillä sitä? Yhtäkkiä Valle lopetti syömisen ja alkoi nuuhkia jalkaani. Se nuuhkaisi polveni päällä olevaa kättä ja puhalsi sitä vasten. Muuta päätökseeni ei tarvittu. Olin luvannut pitää Vallesta sen loppuelämän ajan hyvää huolta, enkä halunnut pettää kenenkään luottamusta. Ruuna oli ja pysyi minulla niin kauan, kuin se vain oli mahdollista. ”Meidän pitää vain aloittaa uusi sivu meidän elämässä,” kuiskasin Vallelle.
Rosa & Valle 7HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 25, 2015 18:33:07 GMT 2
Ratsastuskoulumestaruudet
Tallin piha oli täynnä tohinaa. Kaikkialla oli trailereita ja hevosia loimitettuina. Vasta talliin päästyäni tajusin, että oli kisapäivä, josta kaikki olivat puhuneet! Tallilla järjestettiin ratsastuskoulumestaruuksien toinen osakilpailu. Onneksi olin päässyt tallille, koska kisoja oli aina mukava katsella. Toki itseäni harmitti hiukan, etten yksityisenomistajana päässyt itse kisaamaan, mutta toisaalta se oli vain hyvä asia. Valle ei ollut kisakunnossa, koska se oli viime päivinä ollut kovin yhteistyöhaluton. Edellisenä päivänä olin saanut soitettua hierojalle aikaa. Valle tarvitsi hierontaa, en minä. Istuuduin katsomoon muiden ihmisten sekaan ja kiinnitin katseeni radalla ravaavaan ratsuun. Ratsukon yhteistyö oli ihailtavaa. Ratsastaja pystyi ohjaamaan ratsuaan todella huomaamattomilla avuilla ja silti ratsu kulki kauniisti kaula kaarella ja työntö tuli takaa. ”Todella hieno tää heppa,” kuulin vieressäni istuvan blondin tytön kuiskaavan kaverilleen. ”Joo, mutta on tuo ratsastajakin hyvä,” hänen kaverinsa kuiskasi. He juttelivat ratsukosta vielä hetken, mutta en jaksanut kuunnella sitä. Keskityin katsomaan radan suorittavaa paria ja vaivuin lopulta omiin ajatuksiini siitä, kuinka minua ja Vallea saatettiin arvostella kisapaikoilla. Hevoseni toimi hyvin, mutta se saattoi pahimmillaan pukitella, jos jokin apu meni pieleen. Siitä ne pikkutytöt kentän laidalla olivatkin joskus puhuneet. Muistin vieläkin sen pisamanaamaisen sanat: ”Mutta näittekö te sen mustan ruunan, joka kisasi metrin luokan eikä sijoittunut?! Sen ratsastaja oli ihan kamala, heppa raukka kärsi, kun ratsastaja hakkasi sitä raipalla! Ei ihme, että se hyppi pystyyn!” Se oli ollut epäonnistunein kisapäivä ikinä. Valle oli kulkenut mahdollisimman huonosti koko kisojen ajan, ei niin kuin ennen. Ne olivatkin olleet kautemme viimeiset kisat, koska edessä oli pitkä kisatauko, joka jatkui edelleen. Kentällä pyöri alkuverryttelyä tekeviä ratsukkoja ja maneesi oli muuntautunut kisa-areenaksi. Onneksi olin ratsastanut Vallen kunnolla edellisenä päivänä. Nyt oli hyvä hetki tutustua tallin maastoihin kävelemällä pieni lenkki! Jätin Vallen päälle vaaleansinisen fleeceloimen ja otin ruunan riimunarun päähän. Lähdimme maastoesterataa kohti kentän ja kodan ohitse. Valle tuntui reippaalta ja sain pari kertaa huomauttaa omasta olemassa olostani vetäisemällä riimunarua tiukemmalle. Maastoesteradalla kävimme ihmettelemässä muutamia esteitä ja jatkoimme siitä pidemmälle maastoon. Ohitimme muutamia peltoja ja metsäpalstoja. Pian tajusin, etten tiennyt tarkkaa maastolenkkiä. Olimme vain kävelleet Vallen kanssa tietä pitkin, enkä edes tiennyt, kuinka kaukana tallin pihasta olimme. Päätin siksi kääntyä ympäri ja jatkaa tietä pitkin takaisinpäin. Vallea se ei haitannut. Ruuna oli yhtä innoissaan kuin menomatkalla. Tie oli suora, joten siellä ei voinut enää eksyä. Pian näkyviin tulivatkin ensimmäiset tarhat ja hevoset. Valle hirnahti niille kuuluvasti ja yritti lähteä nopeammin muiden luokse. Estin ruunan aikeet ja vein sen takaisin talliin omaan karsinaansa. Rosa & Valle 8HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Dec 17, 2015 16:32:33 GMT 2
Kiire
Missä välissä joulukuu oli astunut kuvioihin? Olin melkeinpä unohtanut ajan kulumisen. Olin liikaa kaavoihini kangistunut, melkein jopa vanhanaikainen. Nyt, kun muut alkoivat hössöttää joulusta, se tarttui minuunkin. Tajusin viime hetkellä, kuinka kiire minulle tulisi. Eihän minulla ollut lahjoja vielä kenellekään! Lahjojen ostaminen ei ollut hankalaa, mutta niiden keksiminen oli! Siksi painuinkin taas kerran työharjoittelupaikaltani omaan rauhaani suunnittelemaan lahjoja. Mikä olisikaan ollut siihen parempi paikka, kuin talli! Ensimmäisenä hain kottikärryt ja lapion karsinan siivousta varten. Tapanani oli tehdä työt ennen ”huvia”, eli Vallen hakemista. Ruuna oli niin suloinen, kun se oli taas aloittanut minulle hörisemisen. Kaikki alkoi siitä, kun se löysi yhtenä päivänä taskustani leivänjämät, jotka tietysti annoin sille. Nyt raukka luuli saavansa joka kerta herkkuja! Olihan se aika suloinen herkkusuu, mutta tämän herkkusuun hoitaminen vaati aikaa ja rahaa. Siksi päätin, että tekisin ruunalleni itse joululahjan. Olin lukenut monilta nettisivuilta hyviä herkkuohjeita ja innostunut niistä. Odotin innolla sitä hetkeä, kun pääsisin leipomaan. Päätinkin siinä karsinaa siivotessani, että seuraavana päivänä oli aika leipoa. Harjasin huolellisesti Vallen jalat. Ne olivat aina niin kovin likaiset, vaikka nyt ei edes ollut kurakelejä! ”Kuinka sä aina onnistutkin sotkemaan ittes,” huokaisin puolivahingossa ääneen polvistuessani toisen jalan vierelle. Jos olisin halunnut täysin siistin hevosen, olisin ollut tallilla vielä seuraavana päivänäkin! Siksi päätin, että hoitaminen sai riittää ja hain varusteet. Olimme treenailleet viime aikoina paljon rauhallisia siirtymisiä ja siistejä laukanvaihtoja. Tänään luvassa oli jumppasarjaa. Valle innostui niistä aina ja salaa toivoin, että hevoseni innostus tarttuisi myös minuun. Kärsin tällä hetkellä pienestä motivaatiopulasta ratsastuksen suhteen. Onneksi tiesin, että siitä kärsi moni muukin tähän vuodenaikaan. Heitin Vallen kevyen fleeceloimen erään tuolin päälle ratsastuksen ajaksi. Ruuna sieti kyllä liikutuksen ilman fleeceloimea, mutta näillä pakkaslukemilla halusin pitää siitä erityisen hyvää huolta. Alkukäyntien ja loimen poisheiton jälkeen lähdin ravaamaan ja annoin Vallen venytellä kaulaansa. Sille teki hyvää venytellä kunnolla myös alkuun. Olimme nykyään ihan liikaa vain puskaratsukko, vaikka hevoseni olisi varmasti mielellään kisannut. Asiaan oli tultava muutos, viimeistään vuonna 2016. Nyt halusin vielä keskittyä rentoon Valleen ja sen läpiratsastukseen. Meille olisi tehnyt hyvää kunnon valmennus, koska molempien taidot olivat hiukan ruosteessa, mutta ehkä senkin aika tuli vielä. Ensimmäisen kerran jumppis oli täyskatastrofi. yritin mennä ravissa, mutta eihän siitä mitään tullut. Ratsuni vain kirjaimellisesti juoksi kavalettien yli. Vähintään joka toinen puomi tippui kannattimiltaan hurjan kuuden kavaletin sarjasta. Ei auttanut kuin nostaa puomit takaisin paikoilleen ja yrittää uudelleen. Se kuitenkin kannatti, koska Valle toimi huomattavasti paremmin kuin edellisellä yrityksellä. Nyt se jaksoi nostaa jalkojaan. Onnistumisen jälkeen tulin sarjan heti uudestaan, mutta eri suunnasta. Valle lähestyi niitä joka kerralla korvat pystyssä. Se tosiaan innostui. Hypyt olivat sujuvia ja itsekin pysyttelin kyydissä melko sulavasti. Jumppasarjan esteet pysyivät kavaletteina koko ajan, mutta ei se tuntunut haittaavan Valleakaan. Hyvin menneen treenin jälkeen heitin ruunani päälle vaaleansinisen fleeceloimen ja talutin sitä vielä hetken aikaa tyhjässä maneesissa. Samalla kuvailin Snapchat:iini muutamia kuvia uljaasta mustastani, joka kulki perässäni kuin koira. Lopulta tajusin poistua paikalta, kun maneesin ovi avattiin ja uusi ratsukko astui sisään. Tervehdin tyttöä ja poistuin samalla ovenavauksella. Matkalla talliin yritin miettiä sopivia joululahjoja. Mitä ostaisin äidilleni? Entä isälle? Samalla tajusin, että aikani tulisi olemaan kortilla ainakin loppukuun. Aloin miettiä liikuttajia Vallelle. Mistä saisin niin lyhyellä varoitusajalla jonkun osaavan ihmisen hoitamaan sitä? Talliin päästyämme katsahdin ilmoitustaululle, jossa haettiin hoitajia tallin muille hevosille. Päätin, että jonain päivänä saattaisin hakea Vallellekin hoitajaa. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika vielä, koska suurempi ongelma olivat joululahjat! Rosa & Valle 9HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Dec 24, 2015 21:09:51 GMT 2
Jouluntaikaa
Jouluaamu valkeni kirkkaana. Heräsin herätyskelloni soittoon yhdeksältä. Aloin saman tien pukea tallivaatteita ylleni. Perinteisiini kuului käydä tallilla heti aikaisin, että ehtisin vielä käydä suihkussa ennen sukulaisten joulutilaisuutta. Kokoonnuimme aina suvun kesken vuoron perään kunkin sukulaisen luokse. Tänä vuonna vuorossa oli tätini koti. Tallilla aloitin taas siivoamalla karsinan ja tekemällä ruuat. Vasta sen jälkeen ottaisin Vallen. Olin jopa onnistunut sille leivotuissa herkuissa. Epäilin vain, olisivatko herkut yhtään Vallen mieleen. Toisaalta, ruuna oli todella perso herkuille, joten olisi suuri ihme, jos ne eivät kelpaisi. Harjattuani ruunan hain herkkupussin käsiini. Annoin Vallen haistaa pussin sisältöä. Se yritti hamuta herkkuja pussin läpi. Lopulta jouduin antamaan yhden ruunalleni, koska pussi olisi muuten ollut entinen. Herkku katosi hetkessä parempiin suihin. Leipomukseni kelpasivat paremmin kuin hyvin! Valle yritti heti napata lisää, mutta päätin jättää loput herkuista vasta myöhemmälle. Nyt oli aika tehdä vuotuinen kävelylenkki, jonka teimme aina jouluaattona. Kävelimme edellisellä tallilla läpi lyhyen maastolenkin, jonka jälkeen ruuna sai jäädä omaan rauhaansa. Tänä vuonna en halunnut unohtaa tätä perinnettä. Siksi lähdimmekin kävelylle pakkasilmaan. Valle laahusti riimunarun päässä minun kävellessä reippaasti ruunaa edellä. Yhtäkkiä takaamme alkoi kuulua auton hurinaa. Valle höristi korviaan ja jähmettyi paikoilleen. Kuski oli selvästi nuori, koska auto veti kurvissa lievästi sivuluisua. Pian sen jälkeen kuski hidasti auton vauhdin. Hän selvästi tiesi, mitä hevosen kohdatessa kuului tehdä. Rauhoitin Vallen taputtelemalla ruunan kaulaa. Odotin, että auto menisi ohitsemme, mutta kuski pysäytti ajoneuvonsa kohdallemme. Minun puoleiseni ikkuna avautui: ”Kelpaisko neidille matkaseura?” ”Meidän hevosvoimat ei sovi yhteen,” naurahdin. Siinä samassa kuski painoi ikkunan kiinni ja jatkoi matkaansa. Katsoin, kuinka auton vilkku syttyi päälle ja kuski ohjasi auton ojaan, tai siltä se näytti. Kyseessä taisi olla metsätienpää, joka oli lähes lumen peitossa. Siinä tilanteessa tajusin, että tuo nuori mieshenkilö oli tosissaan kanssani. Hän parkkeerasi autonsa siihen vain minun takiani, kuinka herrasmiesmäistä! ”Nyt ne sopivat yhteen! Mennäänkö kävelylle?” mies naurahti painaen auton ovet lukkoon. Valle siirtyi miehen luokse kuin koira. Mies ei säikähtänyt isokokoista koiraani, vaan taputti sitä kaulalle. ”Suloinen heppa sulla,” mies sanoi. ”Joo, se on,” sain vastattua. Olin suoraan sanottuna hämmentynyt. Kuka tahansa ei olisi tehnyt samoin. ”Mikäs mahtaa olla neidin nimi?” mies kysyi katsoen minua syvälle silmiin jäänsinisillä silmillään. Ne tuntuivat porautuvan aivoihini. ”Rosa,” sain vastattua. ”Hauska tutustua, Rosa! Mä olen Peetu,” mies huudahti ja ojensi kätensä kättelyä varten. Siirsin riimunarun toiseen käteeni ja tartuin miehen kädestä. Puristus oli lyhyt, mutta jämäkkä. Miehet yleensä puristivat kättään ihan liikaa, kun oli kyse kättelyssä. Tämä, Peetu, oli ihan eri maata. En vieläkään voinut käsittää, kuinka päädyimme siihen tilanteeseen, mutta olin taas hiukan onnellisempi. Ehkä joulussa oli tosiaan jotain taikaa. Rosa & Valle 10HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jan 2, 2016 15:30:51 GMT 2
Vuoden 2016 ensimmäinen päätös
Eilinen päänsärky oli jo ohi. Vuosi vaihtui railakkaassa tunnelmassa, mutta totta kai ilman alkoholia. Olinhan alaikäinen vielä, mutta täyttäisin vuoden aikana 18 ja merkitsi bileitä, ja Vallen jäämistä yhä enemmän. Minun piti keksiä jokin vaihtoehto ruunalle. Myyminen ei ollut vaihtoehto, se olisi jo liikaa. Ylläpito, no, siitä en halunnut puhua tai edes ajatella asiaa. Olin saanut kuulla liian monta kertaa, kuinka hevoset palautuivat rikkinäisinä, puolikuolleina kaakkeina omistajilleen. Ei, sitä en halunnut Vallelle. Toki olihan Vaahterapolussakin yksi ylläpitohevonen tallipaikalla. Yksin vaihtoehto oli hankkia ruunalleni puoliylläpitäjä. Itse asiassa se oli kuulosti ihan hyvältä ajatukselta. Tai sitten hankkisin ruunalle ahkeran hoitajan. Olin ylpeä itsestäni, koska olin keksinyt jo kaksi HYVÄÄ vaihtoehtoa. Vuosi tosiaan toisi uusia tuulia, ainakin Vallelle. Laittaessani ruokia valmiiksi mietin jo tulevaa ilmoitusta: ”Etsitään puoliylläpitäjää/hoitajaa 9-vuotta täyttävälle estepainotteiselle puoliveriruunalle. Haussa olisi ahkera kävijä, joka saa halutessaan osallistua valmennuksiin, tunneille ja kisoihin.” Sellainen avustaja olisikin unelma, joka kävisi valmennuksissa ja kisoissa. Valle ei ollut niitä helpoimmin ratsastettavia. Se vaati osaavan kuskin. Eikä kyseessä saanut olla kuka tahansa hoitaja. En halunnut mitään pikkulasta. Sellaisesta Vallekaan ei olisi tykännyt. Suuntasin satuloidun Vallen kanssa lähimmälle hankipellolle, jota tallilaisilla oli lupa käyttää. Valle tuntui sopivan reippaalta jo selkään noustessa ja odotukseni ratsastuksesta nousivat hiukan. Sain motivaatiota aina, kun ratsuni tuntui hyvältä. Epäilin, että tästä päivästä saisin seuraavan päivän treeniin lisää intoa. Luvassa olisi esteitä, vuoden ensimmäiset hypyt. Jo pelkkä ajatuskin nosti hymyn pintaan. Vaadin ruunaani käyttämään enemmän takapäätään. Hangella taisi olla raskasta mennä. Ruunani puuskutti jo parin minuutin työskentelyn jälkeen. En silti antanut ruunalle taukoa vielä. Se ei käyttänyt takapäätään kunnolla ja sitä minä halusin, aina. Aloin miettiä samalla, että tulevan liikuttajan pitäisi olla hyvin samantapainen ratsastaja kuin minä. Valle ei voinut sietää kovakätisiä ratsastajia, eikä epävarmoja. Tiesin, että kaikki jännittivät koeratsastusta ja muuttuivat helposti epävarmoiksi. Vallekin oli niin suuri, että sitäkin saattoi jo jännittää. Mietinkin, pitäisikö minun ottaa tulevaisuudessa olevaan koeratsastukseen Valle liinan päähän. Se olisi kaikkien kannalta järkevin vaihtoehto. Laukassa annoin Vallen kiihdyttää kunnolla. Ruuna heitti suuren pukin ja ampaisi matkaan kuin tykin kuula. Nojauduin sen ylipitkään harjaan, joka oli taas niin hoitamattoman näköinen. Tuuli löi vasten kasvojani. Lopulta pelto alkoi loppua kesken ja istuin satulaan hidastaen vauhtia. Rauhallisemmassa laukassa käänsin Vallen ympäri ja tein laukanvaihdon. Annoin ruunan päästellä vielä toiseenkin suuntaan. Nämä treenit tosiaan olivat nostaneet innostukseni uudelle tasolle. Tallissa kylmäsin Vallen jalat kylmäyspatjoilla huolellisesti. Jätin ruunan karsinaansa loimitettuna ja suojat jalassa, kun menin taukohuoneeseen. Kylmäyspatjojen piti olla jonkin verran ruunani jaloissa, joten ehtisin aloittaa hoitajahakemuksen tekemistä. Onneksi huoneessa oli pari muutakin yksityisen omistajaa. En vain muistanut heidän nimiään: ”Moi!” Sain molemmilta iloisen vastauksen ja he kutsuivat minut kanssaan pöydän ääreen. Se sopi minulle hyvin. Siirryin paperin ja kynän kanssa istumaan sohvalle muiden joukkoon. ”Mitäs sä meinaat piirtää?” joku kysyi naurahtaen. Ajatus huvitti minuakin, mutta vastasin vain: ”Ajattelin hakea Vallelle hoitajaa, tai puoliylläpitäjää.” ”Et ole tainnut aiemmin sellaisia ilmoituksia tehdä?” minua paria vuotta vanhemman näköinen nainen kysyi. ”En, mutta tiedän jo suurin piirtein, mitä aion kirjoittaa,” selitin hymyillen. Muut olisivat muuten tarjonneet apuaan. Aloinkin saman tien kirjoittamaan: ”Haetaan hoitajaa/puoliylläpitäjää 9 vuotta täyttävälle, isolle puoliveriruunalle. Mr. Valiant on oikein ihana ruuna, joka hyppää hyvin ja osaa käyttäytyä melkein joka tilanteessa. Se tarvitsee ratsastaessa osaavan kuskin, joten olethan rehellinen ja kerrot ratsastuskokemuksesi hakiessa hoitajaksi(koeratsastuksessa näen kyllä tasosi). Toivoisin sinulta vähintään 15 vuoden ikää, mutta nuorempienkin hakemukset luen. Vallen omistajana toivon, että käyt tunneilla, valmennuksissa ja kisoissa, mutta valitettavasti en voi kustantaa niitä sinulle.” Siinä se nyt oli. Vaatimukset hoitajalle. Sitten pitäisi enää viedä tuo lappu Milalle, joka ehkä laittaisi sen ilmoitustaululle, missä muillekin hevosille haettiin hoitajia. Jännitys kouraisi vatsaani, kun mietin mitä tulevaisuus toisikaan elämäämme. Rosa ja Valle 11HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jan 28, 2016 17:36:53 GMT 2
Ajan kulua ei voi estää
Joskus mietin, että mihin aika oikein katosi. Oli jo tammikuun loppupuoli. Vastahan oli vuodenvaihde.. Päivät olivat kuluneet vauhdilla Peetun ja Vallen seurassa. Se mies oli minun makuuni, vaikken sitä heti myöntänytkään. Jouluinen kävelylenkkimme oli jatkunut kauan ja nykyään seurustelimme. Hänkin ratsasti ja se oli meitä yhdistävä tekijä. Tai olihan meillä paljon muutakin yhteistä, mutta yksi sellainen oli hevoset. Joinain päivinä Peetu kulkikin mukanani tallilla. Karsinaa siivotessa kännykkäni piippasi. Piippauksen kuuluessa jännitys kouristi vatsanpohjaani, mutta kerta toisensa jälkeen sain pettyä, niin myös tällä kertaa. Olin kai liian vaativa. Toisaalta, rajat olivat lähinnä Vallen takia. En halunnut korvata kenenkään poikenneita luita tai lähteä etsimään karannutta hevosta. Ruuna oli vaativa ja sen saisi helposti myös pilalle. Valle ei edes hyväksyisi ketä tahansa selkäänsä. Se kyllä varmasti opettaisi ratsastajaansa eteenpäin, mutta ratsastajan piti olla selväpäinen ja aloittelijaa taitavampi. Asioita pohtiessani tajusin, että asettamani vaatimukset olivat ihan aiheelliset kaikkien kannalta. Oikeaa ihmistä sai vain odottaa, vaikka ruunani olikin täydellinen pakkaus jollekin motivoituneelle ratsastajalle. Jälleen ruunani liikutus oli omalla vastuullani, niin kuin joka päivä tähänkin asti satunnaisia päiviä lukuun ottamatta. Välillä se kävi raskaaksi, mutta en valittanut. Minulla oli upea mahdollisuus omistaa Vallen kaltainen kultapoju. Parempaa hevosta olisi saanut etsiä kissojen ja koirien kanssa. Sen olin kuullut jo parilta valmentajaltakin. Pakkanen oli nollassa, joten maastoilusta oli turha haaveilla. Siksi siirryin ratsastuskouluoppilaiden perässä maneesiin. Olin niin kiitollinen sen olemassaolosta! Tosin näin tuntien aikaan maneesi oli jaettu kahteen osaan ja muille ratsukoille jäi pienempi osuus, mutta eipä se tällä kertaa haitannut. Olin liikkeellä ilman satulaa ja päätin jo alkuun, etten menisi Vallella kovin rankasti. Eilinen koulutreeni oli kuitenkin vaatinut ruunalta paljon. Pikku hiljaa ruuna kehittyi aina vain eteenpäin, koska treenasimme laukanvaihtoja ja ne alkoivat sujua kerta toisensa jälkeen paremmin. Nyt rento liikutus oli siis ihan aiheellista. Minua huvitti ajatus, että joskus minä tai joku muu saattaisi kisata ruunalla Vaativa B tasolla, mutta ei se mahdoton ajatus ollut. Siihen tarvittaisiin vain paljon kärsivällisyyttä ja valmentaja. Viime aikoina olenkin etsinyt meille valmentajaa, mutta sopivia ei tunnu kävelevän vastaan. Tallin oma ratsastuksenopettaja oli toki hyvä, mutta kaipasin yksilöllisempää opetusta. Annoin Vallelle pidempää ohjaa ja taputin ruunan kaulaa. Se oli työskennellyt hyvin. Maneesissa meni juuri monta vanhempaa ratsastajaa. He olivat aika tavallisen näköisiä ratsastajia, eivät hyviä, mutteivät huonojakaan. Katselin aikani tunnin kulkua, kunnes päätin siirtyä takaisin tallille. Onneksi maneesissa oli kaksi ovea, joten en häirinnyt tunnin kulkua, vaikka vedinkin oven auki. Piha oli melko sula jo. Ohuen lumikerroksen alla taisi olla jäätä. Siksi yritin taluttaa Vallen varovasti tallia kohti. Taisin nykyään olla enemmän sellainen kukkahattutäti, joka olisi kovin mielellään käärinyt hevosensa pumpuliin tällaisilla keleillä. Oli kuitenkin myönnettävä tosiasiat, että kaikkea saattaisi tapahtua, oli hevonen kääritty pumpuliin tai ei. Rosa & Valle 12HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Feb 11, 2016 15:52:37 GMT 2
Punaiset housut
”Siis mitä, eikö sulla ole punaisia ratsastushousuja?!” Peetu huudahti, kun puhuimme ratsastusvaatteista kotisohvallani. ”Ei, en omista sellaisia, en ole edes harkinnut niitä,” naurahdin. Peetu katsoi minua kuin aavetta. Nostin käteni silmieni päälle facepalmiksi. Ei näin, ei. ”Sitten mennään hankkimaan ne!” Peetu huudahti ja repäisi minutkin ylös sohvalta. Huokaisin, mutta en vastustellut. Samassa olimmekin jo Peetun autossa. ”Mennään siihen paikalliseen hevostarvikeliikkeeseen, niin mä maksan sulle punaiset ratsastushousut,” Peetu kertoi ja lähti peruuttamaan pihastamme. ”Miksi?” kysyin hymyillen. Tuijotin vierelläni istuvan miehen sivuprofiilia. Hän oli komea, sitä ei voinut kieltää. Lihaksia oli vaikka muille jakaa, mutta hän ei ollut liian pitkä, eikä kuitenkaan liian lihaksikas, vain hyvässä kunnossa. ”Jokaisella on sellaiset, siitä on höpötetty jo maailman sivu,” Peetu naurahti. ”Eikös ne ole vähän niin kuin menneen talven juttu?” kysyin ihmeissäni. ”Ovat kai, mutta sulle sopis sellaiset,” Peetu sanoi ja käänsi taas kerran rattia. ”Meidän väri on vaaleansininen,” kerroin. Siihen en saanut enää mitään vastausta. Peetu ei silti halunnut luopua kannastaan. Punaiset housut oli pakko ostaa. Niinpä päädyin saamaan punaiset ratsastushousut, joilla olikin yli 100€ hintaa. Minua huvitti Peetun ajatusmaailma, mutta en jaksanut valittaa hänen rahankäytöstään. Halusin miehen mieliksi ottaa vastaan punaiset housut – ja laittaa ne jalkaani tallille hänen pyynnöstään. Seuraava kohteemme olikin jo talli. ”Mitä se sun Valle hyppää?” Peetu kysyi ajomatkalla. ”Esteitä,” naurahdin. Peetu käänsi katseensa minuun ja hymyili. ”Metrineljäkymmentä,” vastasin nopeasti ja hymyilin takaisin. Sitten olimmekin jo perillä. Astuin ulos autosta, enkä jäänyt odottamaan kuskia. Painuin suorinta tietä talliin ja hain Vallen riimunarun. Olin miltei törmätä ovella Peetuun, mutta riuhtaisin hänet vain mukaani kohti tarhoja. Vallea satuloidessani Peetu hoiti kiltisti karsinan siivoamisen. Hän oli niin ihana! ”Menetkö tänään korkeita esteitä?” mies kysyi yhtäkkiä. ”Voisin mä jotain treenata,” naurahdin ja irrotin samalla Vallen käytävän naruista. Peetu lupasi siivota karsinan loppuun ja tulla sitten maneesille. ”Lantala on miltei tuota ovea vastapäätä, näet kyllä,” opastin ja lähdin taluttamaan Vallea maneesin suuntaan. Hokit kolahtelivat sementtilattiaa vasten. Ensimmäinen hyppy oli aika hutera. Molemmat tosissaan olivat ruosteessa. ”Anna enemmän ohjaa hypyssä,” Peetu neuvoi. Katsoin häntä pitkään ja ilmeisesti hän huomasi asian: ”Olen käynyt valmentautumassa esteillä monta vuotta, pahoitteluni.” ”Ei, hyvä vain, jos saamme neuvoja!” huudahdin. ”No siltä te kyllä vähän näytättekin,” Peetu naurahti. Minuakin alkoi naurattaa. Ainakin mies oli suorapuheinen, mutta hän oli oikeassa. Nostin paikoiltaan laukan ja kokosin askelta hiukan. Istuin satulassa viimeiseen asti, mutta este ylittyi sujuvasti. Se oli noin kuudenkymmenen sentin ristikko, mutta ihan hyvä meille näin alkuun. ”Se oli parempi, mutta keskity kroppaasi ensi hypyssä enemmän, mätkähdät satulaan esteen jälkeen aika sujuvasti,” Peetu selitti. Hän siirsi samalla ponnistuspuomia hiukan taaksepäin: ”Valle hyppää niin viime tipassa, että tämä puomi ei auta tässä mitään.” Lopulta este nousi metriin asti. Se oli Vallelle edelleen helppo ylittää. Samalla sain itselleni jostain sitä kadonnutta taitoa. Pikkuesteet eivät olleet meidän juttumme. ”Noin, nyt se meni oikeasti hyvin! Hyvä te!” Peetu hurrasi. Hän toimi opettajanani ja henkilökohtaisena kuvaajana. Kameravalo vilkkuikin ahkerasti hyppyjen aikana. Olisi taas jotain, mistä arvioida itseäni. Se oli yksi syy, miksi toivoin itsenäisistä treeneistä videota tai edes valokuvia. ”Hei kuule, haluatko sä nousta satulaan?” kysyin kuin pikkutyttö. Peetu katsoi minuun. Hänen silmiinsä syttyi hetkeksi innostusta. ”Jos se vain sulle käy niin totta kai!” Seuraavassa hetkessä ratsastajanvaihdos olikin jo tehty. Peetu meni ilman kypärää, mutta en jaksanut mainita asiasta. Oma kypäräni ei olisi hänelle mennyt. Miehen alla Vallekin näytti pieneltä, mutta ei silti liian pieneltä. ”Hyppäätkö heti metriä?” kysyin siirtyen esteen luokse. ”Joo, siinä se näytti parhaimmalta,” Peetu vastasi taivutellen Vallea käynnissä. Oli aika rohkeaa lähteä heti hyppäämään uudella hevosella – ja vieläpä ilman kypärää. Valle näytti rauhoittuvan aika lailla laukassa, kun Peetu otti vähälläkään istunnalla kiinni. Tuo kuski todella tiesi, mitä teki. Esteelle he lähestyivät hyvässä tempossa ja Peetu pysyi todella hyvin satulassa. Hän lähti hyppyyn juuri oikeaan aikaan. Istunta hipoi täydellisyyttä. Vallekin näytti heti paljon paremmalta, mitä yleensä. ”Kylläpäs se onkin taitava!” Peetu huudahti taputtaen ruunani vahvaa kaulaa. ”Haluatko koittaa vielä korkeampaa?” kysyin hymyillen. Olisin mielelläni katsellut parivaljakkoa pidempäänkin. ”En mä tällä kertaa, sä voit kyllä, jos haluat,” mies ehdotti kääntäen Vallen luokseni. Pudistelin päätäni: ”Tämä saa riittää.” Nousin uusilla punaisilla housuillani takaisin satulaan, kun Peetu oli laskeutunut alas. Mies irrotti sitten otteensa ohjista ja päästi meidät kävelemään loppukäyntejä. ”On se vaan hyvä heppa,” hän totesi, mutta sen jo tiesinkin. Rosa & Valle 13HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Mar 3, 2016 20:39:20 GMT 2
Hyvä päivä
”Nyt siirrät jalkaa taaksepäin kevyesti ja pidät kantapään alhaalla!” huusin kaverilleni. Hän oli ratsastanut pari kertaa aiemminkin, mutta taukoa oli ollut ja sen huomasi. Valle kuitenkin myötäsi ihan kivasti. Aivan kuin se olisi aina ollut Sofian ratsu. Minua alkoi jo hiukan pelottaa, että olinko kuitenkin väärä ratsastaja omalle hevoselleni! Hevoselle, jolla olin aina mennyt. Nyt se toimi ensikertalaisella paremmin kuin minulla aikoihin. ”Muista se kantapää!” huusin vielä. Samassa Valle siirtyi keinahtaen laukkaan. Sofia pomppi satulassa hetken ennenkö tajusi istua alas. Valle hiukan heilautti päätään protestiksi. Tuota menoa oli ilo katsella! ”Oletko ikinä harkinnut hevosalaa?” kysyin Sofialta hänen hidastaessaan Vallen käyntiin. ”En, ei se olisi kannattavaa,” Sofia totesi pysäyttäen mustan ruunan kohdalleni. ”Tuletko sä vielä tänne?” Sitä kysymystä ei tarvinnut montaa kertaa toistaa. Otin käsiini Sofian tarjoaman kypärän ja kapusin satulaan. Kuinka kotoisalta satula tuntuikaan. Yleissatulalla oli hankala mennä koulua, mutta siihen tottui. Satula oli itse asiassa ihan mukavan tuntuinen. Oli meillä joskus koulusatulakin, mutta se jäi Vallelle liian kapeaksi ruunan kasvattaessa massaa. Uusi oli etsinnässä, mutta opiskelijabudjetilla sellaisiin ei ollut varaa. Valle tuntui todella hyvältä. Se kuunteli istuntaa ja pohkeita lähes täydellisesti. Siitä olikin aikaa, kun se viimeksi meni yhtä hyvin. Sitä en kuitenkaan halunnut Sofialle myöntää. Se oli suomalaisten paha tapa. Mistään ei voinut kehua ketään. ”Tää on tosiaan ihan kivan oloinen tänään!” huudahdin iloisena. Sofia ei selvästikään ajatellut, että se oli hänen ansiotaan. Talutin Vallen iloisena talliin ja hoidin ruunan hymyillen. Tällaiset päivät olivat hevosenomistajien suosikkipäiviä. Näin ratsun kuuluisi aina mennä, mutta niin se ei kuitenkaan ollut joka kerta. Rosa & Valle 14HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 6, 2016 18:21:48 GMT 2
Puhdasta
Katselin Vallea tarhan portilla. Ruuna seisoi eräässä nurkassa jalat ja loimi kuraisena. Se oli aina ollut siisti hevonen. Karsinassakin oli se yksi tietty nurkka, johon lantakasat muodostuivat. Muuton jälkeen asiat olivat kääntyneet hiukan ylösalaisin. Se kyllä jätti jätöksensä edelleen yhteen nurkkaan, mutta muuten hevoseni oli kaukana siististä. Oli normaalia, että hevosen jalat olivat kuran peitossa tähän vuodenaikaan, mutta loimi ei enää mennyt minun järkeeni, eikä aina silloin tällöin levitellyt heinät karsinassa. Nykyään Valle saattoi huoletta kävellä vesilätäkön ylitse ja joinain päivinä se jopa jäi roiskuttamaan vettä etusillaan. Ennen oli suuri saavutus, että edes pääsimme vesilätäkköön. Siksi maastoestekisat olivatkin meidän osaltamme hiukan kaukainen haave. Nyt nekään eivät välttämättä olisi mahdottomia. Oliko meillä edessä lajinvaihto? Hienohelma-Valle oli jäänyt menneisyyteen. Lyhyellä talutusmatkalla talliin ruuna ehti jo kastella minunkin housuni astumalla lätäkköön hiukan voimakkaammin. ”Hei pliis, rauhotu nyt pikkusen!” Tallissa sidoin ruunan karsinaansa ja otin ensimmäisenä kuraisen loimen pois. Kuivaushuone oli meidän osaltamme ahkerassa käytössä. Kura oli helpompi saata harjattua irti, kun se oli ensin kuivanut. Nytkin sain liattua takkini käärimällä loimen. No, se kuului luonnollisena asiana hevosenomistajan arkeen. Olin päättänyt jo aiemmin, että tänään olisi vuorossa rennompi päivä. Maastoon en halunnut lähteä, koska siellä oli todella kuraista. Sama juttu oli kentällä, mutta maneesissa oli menossa ratsastustunti. Ei siis auttanut muu kuin taluttaa täydessä varustuksessa oleva Valle kentän aitojen sisäpuolelle. Vedin kaulahuoviani tiukemmin kaulalle ja ponnistin itseni satulaan. Sadetta ei näkynyt ja se oli hyvä juttu. Tarvitsin vain puolituntia ratsastamiseen ja sen ajan sää saisi olla selkeä. Ratsastin Vallen rennoksi kaikissa askellajeissa ja otin loppuun parit vaihdot. Siinä oli meidän treenimme. Olin huomannut jo aiemmin, että aina ei saanut tai edes kannattanut mennä tosissaan. Viime aikoina olin toki lipsunut kunnollisista treeneistä jo muutamaan kertaan. Valmennus tai ratsastustunti tekisi taas hyvää. Itse asiassa ilmoittauduinkin seuraavalle tallin ratsastustunnille, kun pääsin talliin. Jopa perusjutut kelpasivat meille hyvin. Tärkeintä oli nyt päästä valvovan silmän alle. Oma istuntani paheni päivä päivältä enemmän ja se vaati jo huutavasti apua. Kun Valle oli tyytyväisenä karsinassaan syömässä, pääsin puunaamaan varusteita. Olin yksi niistä heppailijoista, joka huolsi ratsunsa varusteita paremmin kuin omia varusteita, tai huonetta… Toki huoneessa oli vain pölyä ja Vallen tämän hetken varusteissa kuraa. Sen halusin putsata mahdollisimman nopeasti pois, jotta saisin jättää varustehuoneeseen puhtaat varusteet odottamaan seuraavaa päivää. Rosa ja Valle 15HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 29, 2016 19:41:18 GMT 2
Treenataan aikuisten oikeasti
Kuinka monta kertaa olin jo hokenut, että alan treenata tavoitteellisesti. Aina se lupaus lipsui. Nyt oli vihdoin ja viimein aloittaa kunnolla. Valle alkoi olla jo niin pulleassa kunnossa, että se ainakin vaati jo treeniä. Minua harmitti, ettei ruunalla ollut vieläkään hoitajaa. Lisäkäsistä ei kuitenkaan olisi ollut haittaa. Linnut lauloivat, kun lähdin hakemaan Vallea tarhasta. Ruuna odottelikin jo portilla yhdessä tarhakaverinsa kanssa. Se hörähti hiljaa. Minua alkoi hymyilyttää. Arjen pienet ilonaiheet jaksoivat pitää kaikki hevosenomistajat tolpillaan. Ei kai kaikilla hevosenomistajilla ollut yhtä vaikeaa, mutta itselleni oli viime aikoina käynyt mielessä jopa lopettaminen, mutta Vallen myyminen jollekin toiselle kuulosti liian haikealta. En kestänyt ajatusta, että minun hevoseni olisikin yhtäkkiä toisen kisaratsuna ilman, että itse saisin vaikuttaa siihen mitenkään. Siksi puoliylläpito kuulosti korvaani järkevimmältä. Harmi vain, etteivät muut innostuneet ajatuksesta. Harjasin Vallea karsinassa. Ruuna luimisti korviaan, kun vein harjan mahan alle, mutta sekin oli pakko harjata. Muuten pikkukivet olisivat hiertäneet ihon auki. Kuraa nimittäin riitti yllin kyllin. Tarhat olivat aina keväällä ja kesällä todella kuraiset, mutta sille ei vain voinut tehdä mitään. Se oli pakko sietää ja kuraiset jalat sentään sai pestyä. Kiskaisin jalustimen hiukan liian voimakkaasti alas. Valle säpsähti sivummalle ja jäi sitten tuijottamaan minua säikähteillä silmillään. Rauhoittelin ruunaa hiukan ja jatkoin sitten hommiani. Vyön kiristyksen jälkeen pääsin nousemaan selkään. Valle tuntui tutulta ja turvalliselta. Joskus toivoin hiukan vaihtelua hevosiin, mutta panostusta vaadittiin tällä hetkellä eniten oman ratsuni kohdalla. ”Kyllä mä vielä sut kuntoon saan,” kuiskasin säätäessäni jalustinta pidemmäksi. Tänään treenattaisiin – ja kunnolla. Taivutin Vallea ulospäin ympyrällä. Ruuna ei ollut parhaimmillaan, mutta se kuitenkin totteli pienen keskustelun jälkeen. Keskityin istuntaani ja pyrin tavallista siistimpään ratsastukseen. Valle sai mennä melko vapaassa muodossa, mutta istunnan vaikutuksesta se toimi ihan kivasti. Aloin siinä vaiheessa tuntea itseni jopa hyväksi ratsastajaksi. Siksi päätin tehdä parit askeleenpidennykset. Niillä Valle yleensä heräsi todella nopeasti ja mikä parasta, vatsalihakseni joutuisivat kovalle. Siksi valmistauduin tulevaan siirtoon ja maneesin pitkällä sivulla aloin pyytää pidennystä. Otin vatsalihaksilla liikkeestä kiinni ja tunsin istuvani satulassa. Ravi ei ollut mitään helppoa istua, mutta tunsin onnistuneeni. Laukassa lisäys lähti lapasesta ja laukkasimme puolikierrosta kontrolloimatonta laukkaa. Siksi jouduin ottamaan hiukan rumemmin Vallen ohjasta kiinni, koska istunnalla ei ollut ruunaan vaikutusta. Ympyrälle kääntämisen jälkeen annoin laukan rauhoittua ja otin ruunan taas istunnalla hallintaani. Lähdin ympyrällä vaatimaan paremmin pyörivää, lisättyä laukkaa. Se ei kuitenkaan ollut Vallen bravuuri, joten otin vielä yhden lisäyksen pitkällä suoralla. Tällä kertaa vauhti pysyi hallinnassani ja Valle meni hyvin. Ratsastuksen jälkeen olimme molemmat hikisiä, mutta ainakin tiesin, että olimme tehneet työtä. Tyytyväisenä hoidin Vallen ja kaivoin sitten sen hoitopäiväkirjan esille: ”Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja treenasimme kerrankin kunnolla. Aiheena olivat askeleenpidennykset ja lisätty laukka. Pidennykset menivät hyvin, mutta lisäyksessä Valle pääsi vähän liian pitkäksi ja vauhti kiihtyi. Toisella kerralla onnistui jo paremmin! Voin sanoa, että olen taas todella tyytyväinen tuohon halinalleen, joka on ansainnut kyllä ylimääräiset herkkunsa!” Hymyillen suljin kirjan ja säilöin sen takaisin koriin, joka oli täynnä Vallen varusteita; pinteleitä ja muuta sellaista. Viimeisenä kävin karsinan kautta varmistamassa, että ruunallani oli kaikki hyvin ja laitoin sille ruuat valmiiksi. Rosa & Valle 16HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 29, 2016 8:43:01 GMT 2
Meille koulusatula
Olin aina halunnut testata Vallelle koulusatulaa. Nyt siihen oli tullut mahdollisuus, kun olin löytänyt netistä halvan myynti-ilmoituksen. Tällä hetkellä satula odotti käsivarsillani sovitusta. Jännitys kouraisi vatsaani hiukan. Satula oli minun opiskelijabudjetille täydellinen, mutta olisiko se Vallelle yhtä hyvä? Ei kuitenkaan auttanut muu kuin siirtyä testaamaan!
Valle seisoi käytävällä naruihin kytkettynä. Olin pyytänyt Milan avukseni sovitukseen. Itse olin vielä niin kokematon satula-asioissa. Oli järkevintä pyytää ammattilainen apuun. ”Koitetaan se ilman huopaa,” Mila selitti ensimmäisenä. Sen tiesin jo etukäteen, sentään. Onneksi Valle ei saanut itseään kovin likaiseksi näillä keleillä. Hoitamiseen oli mennyt vain hetki ja pääsimme nopeasti itse aiheeseen. Mila heitti satulan Vallen selkään kevyen näköisesti. Aivan kuin satula ei olisi painanut mitään. Ehkä Mila treenasi salilla ja oli vain voimakas. Olisikohan minunkin pitänyt aloittaa? Aloin jo suunnitella salikortin hankkimista, kun Mila yhtäkkiä sanoi: ”Kyllä se on testattava vielä liikkeessä, ei se pahalta tässä näytä.” ”Totta,” vastasin suurin piirtein edes katsomatta satulaan. Lähdin hakemaan Vallen satulan muotoista, ikivanhaa satulahuopaa, suitsia ja loimea. Pakkasta taisi olla muutama aste liikaa ruunalle.
Siirryimme maneesiin. Mila lupasi tulla hetken päästä uudelleen, kunhan olisin ensin kävellyt alkukäynnit. Tietysti hänellä oli parempaakin tekemistä kuin katsoa hevoseni satulan sopivuutta ja asia oli ihan okei minulle. Annoin Vallen kävellä uran sisäpuolta pitkin rennosti. Ruuna roikotti kaulaansa jo valmiiksi. Katseeni kiinnittyi meitä edellä menevään ratsukkoon. Ruunikko, Vallea hiukan pienempi hevonen ravasi uraa pitkin kaula muodossa. Ratsastaja näytti taitavalta. Ruunikko pidätti heti, kun ratsastaja istui satulaan ja jännitti vatsalihaksiaan. Juuri tuollainen ratsastus oli ihailtavaa, yhteistyö oli se mitä minulta ja Vallelta puuttui. Vielä monen vuodenkin jälkeen tunsin olevani se sama ratsastaja, joka osti Vallen itselleen ja aloitti innokkaasti työskentelyn uuden ratsun kanssa. Valle ei suinkaan ollut ensimmäinen niin sanottu projektini. Olin kyllä ratsastellut 15-kesäisenä eräällä tallilla paria projektihevosta valvovan silmän alla. Valle oli niihin verrattuna luksusta, koska ainut projekti ruunassa oli kapasiteetti ja yhteistyö. Nyt ruuna hyppäsi taloja ja suoritti koulukiemurat mutkitta. Ainoa mikä uupui, oli yhteistyö.
Mila katsoi, kuinka Valle ravasi rauhallisesti ympyrällä. ”Ota ulko-ohja käteen, nyt se roikkuu liikaa,” Mila huomautti kuin ratsastuksenopettaja. Eivät huomautukset minua haitanneet, mutta halusin vain saada satulan tuomion. ”No, mitä sanot tästä penkistä?” kysyin hidasten ruunani naisen eteen. Valle tuntui jättiläiseltä naisen vierellä. Istuin vähintäänkin norsun selässä. Mila tuumasi hetken ja vastasi sitten: ”Se vaikuttaa ainakin tällä hetkellä sen selkään juuri sopivalta.” ”Ihanaa! Juuri tuon halusinkin kuulla, kiitos!” huudahdin ja silitin ratsuani. Nyt meillä oli vihdoinkin OMA koulupenkki koulutreenejä varten. Se, jos mikä sai hymyn huulilleni.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 9, 2016 11:13:49 GMT 2
Ensimmäiset maastoesteet
Pääsimme Vallen kanssa hyppäämään muutamia maastoesteitä ja totta kai kuvaajan piti olla matkassa!
Rosa & Valle 18HM
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 27, 2016 18:54:29 GMT 2
Yritetään vielä kerran
Katselin haikein mielin Vallen kisatuloksia. Seitsemän voittoa kahdestakymmenestäyhdeksästä kisasta ei ollut mikään huono juttu, vaikka olisihan niitä enemmänkin voinut olla. Pääsääntöisesti sijoituksissamme oli vain voittoja, parit hopea- ja pronssisijat toki löytyivät. Eniten minua harmitti se, ettemme olleet kisanneet hetkeen tositarkoituksella. Seuraavat kisat olivat tallin mestaruuskisat ja Valle muistutti ulkomuodoltaan enemmän virtahepoa kuin kisahevosta. Mihin kuntoon olinkaan päästänyt ikioman kisahevoseni? Häpeissäni talutin ruunan kentälle ja laskin jalustimet alas. Katseeni kiinnittyi kentällä laukkaavaan suurikokoiseen hevoseen. Sen laukka pyöri hyvin. Ratsastaja seisoi jalustimilla ja antoi hevoselle tilaa laukata. Heistä tuli mieleen esteratsukko. Saatoin jo silmissäni nähdä, kuinka tuo hevonen omistaisi täydellisyyttä hipovan hyppytekniikan ja kuinka se ylittäisi vaikka taloja oikean ratsastajan kanssa. Odotin ratsukon hidastavan ja huusin sitten tervehdyksen. ”Hei! Eihän hevosesi vain ole tamma?” nainen kysyi ensimmäiseksi. ”Ei, ihan ruuna tämä on,” totesin hymyillen. Samalla ponnistauduin jakkaran päältä satulaan. ”Sulla on muuten todella upea hevonen, varmasti todella laadukas ratsu!” ”Kiitos. Tämä on nelivuotias, joten siitä tulee vielä kelpo ratsu,” nainen vastasi hymyillen. Hän selvästi tykkäsi kehuistani. ”Oletko kouluttanut sen itse?” kysyin vielä. ”Juu, varsasta asti,” nainen kertoi. ”Vau, kuulostaa todella upealta! Hyvä esittäytyä tässä vaiheessa, mutta mä olen Rosa. Tämä on mun hevoseni Valle, ihan laadukas esteratsu tämäkin oli joskus,” kerroin innoissani. ”Ekaterina ja tämä on Eki,” nainen vastasi katsoen hevostani hiukan epäluuloisen näköisenä. ”Kiva tutustua!” sanoin nyökäyttäen päätäni. Mieleni teki kysyä, oliko nainen ihan alun perin suomalainen, mutta en uskaltanut. Nimi vain kuulosti liian erilaiselta suomalaiseen korvaani. Valle ravasi ravipuomit hiukan löntystellen. Siitä tuli tällä hetkellä enemmän mieleen kaviouraa kiertävä tuntiratsu kuin reaktiivinen estehevonen. Toivoin kuitenkin saavani sen syttymään esteille enemmän. Puomit eivät olleet ruunan juttu, mutta ehkä esteet innostaisivat sitä. Samassa nostinkin laukan ja annoin sen pyöriä ympyrällä, ennenkö vaihdoin suunnan kahdeksikolla suorittaen laukanvaihdon. Laukanvaihtoa tehdessä Vallen peräpää lensi, mutta se ilmeisesti vain tasapainotti itseään sillä. Muuten laukka sujui kuitenkin hyvin. Tein vielä muutaman siirtymisen ja olin sitten valmis hyppäämään. Kuvittelin, että Vallelle sopi kisatyylinen verryttely, että kaikki tehdään nopeasti ja hevosta liikaa rasittamatta. Siksi aloitin aika nopeasti hyppäämisen. Alkuun esteet olivat vain puolimetriä. Niillä haimme hiukan tuntumaa menoon. Edelleen Valle oli kuitenkin sama laiska tuntihevonen kuin aluksikin. Esteet nousivat pian metriin. Niitä hypätessä Valle alkoi kuumua ja sain tosissani pidätellä sitä ennen hyppyä. Sellainen hevoseni kuuluikin olla. ”Yksi.. kaksi.. kolme.. ja hyppy,” laskin askeleita. Tunsin Vallen läpikotaisin ja osasin ratsastaa lähes joka väliin sopivat askeleet. Kaarsin ruunan uran kautta seuraavalle esteelle ja aloin taas laskea. Tajusin hiukan ennen estettä, ettei viimeinen askel sopisikaan ja valmistauduin jo siihen, että lähdemme hyppäämään todella läheltä. Ruuna kuitenkin pelasti minut ottamalla väliin puolikkaan askeleen. Harmi vain, etten oikein päässyt mukaan ja hyppymme oli aikalailla tyylivapaa. En kuitenkaan mielestäni repinyt ohjista. ”Koska olet viimeksi hypännyt sillä?” kuului yhtäkkiä kentän laidalta. Tein nopean siirtymisen istunnalla ja katsahdin äänen suuntaan. Peetu oli näemmä ilmestynyt paikalle etuajassa. ”Kuinka sä nyt jo tulit?” kysyin naurahtaen samalla. ”Ihan vain katsomaan kuinka teillä sujuu,” mies vastasi. ”Viimeksi taisin hyppiä maastoesteitä, nää kuumat päivät ollaan vaan humputeltu,” totesin. ”Sun pitää ilmoittautua valmennuksiin ja useampiin kisoihin, jos vaikka saisitte vähän treenimoodia päälle,” Peetu huokaisi. Mies tiesi mistä puhui ja ymmärsin asian hyvin. Olin vain sanonut itselleni jo ihan liian monta kertaa, että lupaan sitä ja tätä.. Samassa minua alkoi itkettää. Tunsin epäonnistuneeni. Valle tarvitsi kipeästi toista ratsastaa, joka treenaisi ja kisaisi sillä. ”En mä vain pysty tähän,” totesin Peetulle kyyneleet silmissä. ”Nyt et kyllä voi heittää hanskoja tiskille! Se hevonen on sun vastuulla ja sun on nyt vaan pakko nostaa teidät sieltä kuilusta missä näytätte lojuvan!” Peetu huusi hiukan ilkeäänkin sävyyn. Katsoin häntä kypärän lippani alta ja huokaisin. Ehkä nyt oli sen todellisen parannuksen aika, vaikka turha minun oli enää mitään luvata. ”Mä yritän, mä yritän.” Rosa & Valle 19HM
// Sä voit aina nykäistä mua tai vaikkapa Jesseä hihasta, jos tuntuu että Vallen selkään pitäisi joku muukin saada hetkellisesti istumaan. Jesse ainakin on kisannut esteitä (ja kenttää), joten se saattais osatakin jotain! -Mila-
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 21, 2016 10:26:04 GMT 2
Ylpeys
”Miten heinäkuu on sujunut teillä?” Jos olisin vastannut rehellisesti, olisin kertonut kaiken siitä, kuinka emme ole kisanneet, mutta kuinka olen saanut itseäni niskasta kiinni. Valle oli nykyään hoikka poika ja siitä olin ylpeä, koska ruunasta näki työni tulokset. ”Itse asiassa hyvin, todella hyvin, vaikka emme olekaan päässeet kisoihin,” kerroin lyhyesti. Tämä ei ollut valhe. Se oli totta. Jätin vain pois ne kaikki ärsyyntymisen aiheeni. Niihin lukeutuivat mm. se, ettei lähellä ollut enää kisoja, Vallen traileripelko ja se ikävä asia, ettei ruunalla ollut vieläkään hoitajaa tai puoliylläpitäjää. Olin jo menettänyt toivoni jälkimmäisen vuoksi. Minua vain häiritsi oma motivaationi, joka oli jälleen laskenut. Syksyn tulo pelotti minua, koska motivaationi koki aina talven aikaan totaalisen laskun. Kuinka meidän silloin kävisi? Nyt kuitenkin talutin Vallea kenttää ympäri ja tunsin suurta ylpeyttä. Kentän laidalla seisoi pari pikkutyttöä pyöriensä kanssa ja välillä he osoittelivat Vallea kiljuen. Ruuna oli varmasti heidänkin mielestään hieno. Vielä hienompi se oli päästessään irti. Jo alusta alkaen halinalleni esittely mitä hienoimpia liikkeitään. Minua niin harmitti, että se oli ruuna. Noin komealla hevosella olisi varmasti jalostusarvoa. Vallea ei tarvinnut käskeä juuri ollenkaan irtojuoksutuksen aikana. Ruuna juoksi itsekseen pari kierrosta ravia todella pitkällä askeleella. Suunnanvaihdon jälkeen se nosti laukan ja pukitti pari kertaa. Onneksi sillä oli jaloissa suojat, koska takajalat kolahtivat inhottavasti yhteen ruunan heittäessä takapäätään. Sen jälkeen pää laskeutui säkälinjan alle ja laukka alkoi pyöriä nätisti. Pään noustessa ylös Valle hiukan jännittyi ja laukan laatukin romahti. Hyvin pian se seisahtuikin paikoilleen ja alkoi pöristä. Kentän ohi käveli juuri kaksi isompaa hevosta. Ruuna olisi tietenkin halunnut niiden mukaan. Onnekseni se ei tajunnut, että kentän aitojenkin ylitse voisi hypätä. Sille ne eivät tekisi edes tiukkaa. Olihan ruuna hypännyt irtonakin suurin piirtein taloja, kerrostaloja. Taloja se hyppi ratsastajankin kanssa. Tai niin moni nauroi. Siitäkin tunsin ylpeyttä, koska usein tuo kyseinen ratsastaja olin minä. Kun tallin piha humisi tyhjyyttään, annoin parin kyyneleen vieriä poskilleni. Olin vain niin onnellinen, ja ylpeä. Minun pikkuinen hevoseni oli hieno ja taitava. Väistämättä aloin silti ajatella, että jonain päivänä se ei olisikaan minun. Jonain päivänä meidän vuotemme olivat tulleet täyteen. Ruunan myynti ei ollut ajankohtainen asia, mutta olin miettinyt sitäkin joinain iltoina. Ilman Vallea minulla olisi rahaa enemmän, paljon enemmän. Lisäksi minulla olisi aikaa, mikä oli koko ajan kortilla nyt, kun ruuna vielä oli minulla. Kaikki olisi niin paljon helpompaa ilman Vallea, mutta kuka nyt rakkaimmasta perheenjäsenestään haluaisi luopua? Olinkin yhden suurimman kysymyksen äärellä. Mikä olisi seuraava siirtoni? Rosa & Valle 20HM
|
|