|
Post by Mila on Dec 31, 2014 22:14:28 GMT 2
Yhteinen tallipäiväkirja -- Lukeminen omalla vastuulla -- Tänne voi kirjoittaa niin hoitajat, yksityisten omistajat, työntekijät ja satunnaiset vierailijat päivästään Vaahterapolussa. Jos ei esimerkiksi keksi mitään puuhaa hoitsunsa kanssa tai muuten vain kertoo taukohuoneen tapahtumista, kuuluvat tarinat tänne.
Huom. näitä EI lasketa hoitomerkinnöiksi tai karsinan vuokraksi.
|
|
|
Post by Mila on Jan 1, 2015 11:44:20 GMT 2
01.01.2014 ... eikäkö 2015 Haukotellen raahauduin ulos ja vetäisin henkosiini raikasta ilmaa. Keli oli plussan puolella ja linnut sirkuttivat lämpimän sään vuoksi iloisesti puissa. Ihan niin kuin olisi ollut kevät! Koirat säntäilivät pitkin pihaa minun venytellessä makeasti terassilla sätkä huulessa. Ehtisi sitä lopettaa myöhemminkin tän röyhyyttelyn… Kun syöpäkääryle oli imetty loppuun saakka, vihelsin piskit luokseni ja telkesin ne häkkiinsä. Stina lakaisi parhaillaan tallikäytävää, kun saapastelin paikalle. “Oho! Mitenkäs neiti Santanen näin aikaisin on vapaapäivänään liikkeellä?” nainen naurahti hieman epäuskoisenä nähdessään minut. “Luulisi että makaat krapulassa koko päivän…” “Eheiii! Otimme kuule sivistyneesti eilen. Oikein punaviiniä!” kerroin ylpeänä. Okei, olisin ihan voinut tyytyä siihen olueen, mutta koska Ritva oli ostanut jonkun punaviinin uuden vuoden kunniaksi, piti leikkiä kohteliasta ja hörppiä sitä kamalan makuista litkua. Oli minulla toinenkin syy miksen voinut eilen hirveitä övereitä vetää. Minun piti lähteä koeratsastamaan yhtä hevosta eikä siellä krapulassa kehdannut näyttäytyä. Helena oli lupautunut makutuomariksi…
Autoin Stinaa lattian lakaisemisessa ja juuri kun olin iskenyt peffani taukohuoneen sohvalle, Helena saapui paikalle ja komensi minut liikkeelle. Eukolla oli kuulema kiire vielä sukuloimaan. Ei muuta kuin nokka kohti Kultalehtoa, jossa minua odottaisi eestinpolle Tuulen Wilhelmiina. Nopa olikin jo varustanut tamman valmiiksi, kun saavuimme tallille. Hän hieman kertoili hevosen taustoista ja käytöstä minun ja Helenan kuunnellessa tarkkaavaisesti. “Aloittelijoilla osaa käyttäytyä, osaavilla ratsastajilla ei niinkään... “ Nopa totesi lopuksi ja ojensi ohjat minulle. “Eiköhän mennä maneesiin!” Wilhelmiina löntösteli laiskanoloisesti perässäni ja Helena uteli Nopalta kaikkea nippelitietoa tammasta. Nainen oli kyllä tarkka näistä asioista… Ei ollut niin kuin minä, että hetken mielijohteesta ostin hevosia niin kuin sikoja säkeissä. Nousin Wilhelmiinan selkään ja tamma muuttui hetkessä aika menohaluiseksi tapaukseksi. Ei se kyllä taluttaessa sellaiselta vaikuttanut… “Noh noh! Mikäs kiire sulle tuli?” mutisin ja pidättelin tammaa parhaani mukaan. “Se on tommonen…” Nopa sanoi nolon kuuloisena ja mutisipa perään jotain typerästä hevosesta. Minä en Wilhelmiinan käyttäytymistä säikähtänyt vaan näytin tammalle että minä en selästä lähtisi vaikka se kuinka pelleilisi. Nyt tehdään töitä eikä hölmöillä! Wilhelmiina kulki ihan nätisti, mitä nyt välillä kokeili olinko hereillä siellä selässä. Helenakin halusi pikkuruista tammaa kokeilla ja tämänkin kanssa hevonen alkuun pelleili minkä ehti, mutta rauhoittui sitten. “Aloittelijoilla se tosiaan meneee paljon paremmin!” Nopa vannoi ja Helena mietti, mistä tähän hätään sellainen tamman selkään saataisiin. Nopa ja Helena sopivat, että Helena tulee tyttärensä Hennan kanssa myöhemmin kokeilemaan Wilhelmiinaa. Treffit sovittiin sunnuntaiksi. “Jos se tosiaan menee niin hienosti aloittelijoilla kuin väität, niin Helena informoi minua ja katsotaan sitä ostamista sitten…” totesin riisuessani tammalta varusteita. Ihan kivalta kaverilta Wilhelmiina vaikutti! Mieluusti minä olisin tamman vienyt vaikka heti mukaani, mutta Helena oli käskenyt miettiä tarkkaan ja käyttää kaikki mahdollisuudet hyväkseni ennen kuin ainuttakaan uutta hevosta tallille raahaisin. “Kyllä äiti…”
Hyvästelimme Nopan hevosineen ja körryyttelimme takaisin Vaahterapolkuun. Kello näytti jo puolta neljää ja ihmettelin, mihin päivä oli oikein kadonnut. Hoitajia oli jonkin verran tallille raahautunut uuden vuoden päivänä. Lispe uteli missä olin ollut, mutta en kertonut hänelle mitään. Muah hah haa. Muuten olisin saanut koko hoitajajoukon niskaani utelemaan, minkälainen hevonen meille mahdollisesti olisi tulossa enkä nyt jaksanut kysymystulvaa ollenkaan. Taukohuoneessa odotti tuoretta pullaa ja kahvia, kiitos Ritvan. Nainen oli myös siivonnut kyseisen huoneen lattiasta kattoon ja kylläpä näytti omituiselta… En mä tällaiseen siisteyteen ole tottunut. Sama oli ihan talossa… Joka paikka oli aivan tiptop ja pysyikin sellaisena naisen häärätessä koko ajan jonkun luutun kanssa pitkin kämppää. En ollut saanut rauhaa naiselta sen jälkeen, kun tämä oli kuullut minun olevan se Jessen salainen “tyttöystävä”. Koko ajan roikkui kannoilla udellen ties mitä minun elämästäni ja kuinka me Jessen kanssa löydettiin toisemme ja muuta liipalaapaa. Huoh. Onneksi nainen lähtisi viikon päästä takaisin kotiinsa… Ainakin hetkiseksi.
|
|
|
Post by Mila on Jan 2, 2015 18:19:27 GMT 2
02.01.2015
Henna hihkui innosta Vilman selässä ja kehui, kuinka aikoo isona tyttönä huippuratsastajaksi ja muuttaa Englantiin jollekkin isolle kilpatallille rikkaan aviomiehen kanssa. Oookei… Helenakin kuunteli hymyillen tyttärensä vouhkaamista ja pudisti minulle päätään huvittuneena. Arvaa vaan olinko minä malttanut odottaa sunnuntaihin saakka Vilman mahdollista ostoa? Noen. Olin aamulla soittanut Nopalle ja olimme sopineet, että Vilma voi tulla meille koeajalle kuukaudeksi näin ensialkuun. Jos näyttäisi siltä, ettei tamma ollutkaan sellainen kuin Nopa vannoi, palauttaisin tamman. Mutta kun Helena sitten hieman tuohtuneena oli saapunut Hennan kanssa Vaahterapolkuun ja olimme iskeneet Hennan Vilman selkään, tamma osottautui just sellaiseksi kuin oli kerrottu. Minun ratsastaessa tamma oli hölmöillyt minkä ehti, mutta Henna selässään Vilma kulki todella rauhallisesti eikä sitä haitannut vaikka nuori lapsi siellä selässä kiljui kuin mikäkin kiljukaula… “Hienostihhan se menee…” Helena myönsi. “Kai siitä sitten tuntihevoseksi on…” “Totta kai siitä on!” naurahdin.
Kello hiipi jo lähemmäs kahta, joten minun oli riennettävä aloittelemaan työvuoroani, vaikkei sitä hirveästi tekemistä näin alkuun ollutkaan Helenan joululoman vuoksi. Hoitajat liikuttivat omat hoitsunsa ja huolehtivat ne sisälle itsenäisesti. Joten siirryin löhöämään taukohuoneen sohvalle päivän lehden sekä kahvikupposen kera. Kahvin hörpittyäni suljin hetkoseksi silmäni ja kun kuulin jonkun tulevan huoneeseen, avasin silmäni ja Jonnan naama töllötti parin sentin päästä omastani. “Nukutsä?” Jonna naurahti hieman nolostuneen näköisenä. “Eheenn… Mitäs sinä täällä?” haukottelin ja kampesin itseni istuma-asentoon. Jonna raapi hieman mietteliäänä takaraivoaan ja tuijotteli varpaitaan. “Niin?” “Eetullahan ei ole vielä hoitajaa?” Jonna kysyi varovaisesti ja totesin, ettei poniruuna ollut pysyvää hoitajaa löytänyt sitten Jonnan jälkeen. “No kun mä en sitä Rudiakaan enää hoida ja mulla on kauhee ikävä Eetua…” Jonna jatkoi jaloilleen puhumista ja kuuntelin pieni hymynkare suupielessäni. Taisin tietää mitä tyttö oli vailla… “Mitä sä siinä vielä seisot? Mee ny kattoon sitä Eetuas!” naurahdin ja leikilläni potkaisin Jonnaa hellästi kauemmas. “Mars hommiin! Ei nyt laiskotella!” Jonnan naama loisti kuin naantalin aurinko ja hetken pelkäsin tämän kapsahtavan kaulaani. Mutta tyttö lähti juoksu jalkaa kohti pihattoa innosta hihkuen. Pudistelin päätäni ja oikaisin itseni uudestaan sohvalle. Ehtisin vielä puolisen tuntia tässä löhötä ennen kuin pitäisi käydä vähän heiniä jakamassa. “Milaaaaa….” kuului Ritvan kailotus tallin puolelta ja huokaisin syvään. Se siitä rauhasta… Noh, enää neljä päivää… Neljä piiiiiitkää päivää...
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jan 4, 2015 16:25:48 GMT 2
Lotta, 4.1.2014 Kävelin lumista tietä pitkin. Tuuli humisi korvissa ja lumi narisi kenkien alla. Kohotin untuvatakkini kaulusta ja pyyhin lumet tummansinisistä housuistani. Tallin pihassa pysähdyin. Katselin tarhoille. Ei näy Wilmaa... Jatkoin sisälle talliin. Saavuin taukohuoneeseen, jossa olin eilen tavannut Milan. Ilmoitustaulu! ”Hoitajaa hakevat”! Katselin taulua ja etsin tietyn hevosen nimeä. Huooohh.. Ei Wilmaa... Käännähdin ympäri ja kaivoin tummansinisestä repustani coca cola pullon. Otin pullosta hörpyn ja istahdin sohvalle. Laitoin pullon takaisin reppuun. Katsahdin pöydälle. Hevoshullu. Nappasin lehden käteeni ja aloin selata sivuja. Jäin lukemaan rotutietoa. Eestinhevonen. Luin koko artikkelin Eestinhevosista. Ihanan kuuloisia! Laskin lehden takaisin pöydälle ja lähdin talliin. Katselin ympärilleni. Joku ruskeahiuksinen tyttö oli lakaisemassa käytävää. ”Moi!” sanoin pirteästi. ”Moi.” tyttö vastasi. Itseasiassa, tämä ”tyttö” taisi olla aikuinen. ”Mä oon Lotta.” hymyilin. ”Mä oon Inna.” tyttö hymyili takaisin. Lähdin katselemaan hevosia. Ensimmäisenä menin Wilman karsinalle. Kurkistin sisään, mutta tammaa ei näkynyt. Missäköhän Wilma on? Samassa kuulin kavion kopsetta. Sieltähän se Wilma tuli! Mila oli ilmeisesti käynyt ratsastamassa sen. ”Moi! Voinks mä auttaa harjaamaan sen?” kysyin iloisesti ja avasin hieman takkini vetoketjua. ”Etköhän sä voi.” Mila hymyili. Mila otti tammalta varusteet pois ja minä otin karkean harjan, jolla aloin harjaamaan Wilman karvaa. Seisoipa tamma kiltisti paikoillaan! Voi ei... Sillä hetkellä sydämeni suli lopullisesti. Wilma hörähti aivan ihanalla äänellä. Onnen kyyneleet valuivat poskilleni. ”Onks kaikki kunnossa?” Mila kysyi. ”On. Täydellisesti.” vastasin. Jäin vielä hetkeksi tallille ja autoin Petraksi esittäytynyttä tyttöä putsaamaan hevosensa varusteet. ”Kiitti avusta.” Petra sanoi lähtiessäni. ”Eipä mitään. Käyn moikkaamassa Wilmaa ja meen viel hetkeks tonne taukohuoneeseen.” Kerroin. ”Okei.” Petra hymyili. Kävelin Wilman karsinalle ja menin sisään. Ai että kun sä oot ihana hevonen! Silittelin tammaa hetken, jonka jälkeen poistun vastahakoisesti karsinasta. Vilkaisin ovikylttiä. Heeii!! Sähän oot Eestinhevonen! Ajattelin hymyillen miettiessäni lukemaani artikkelia Eestinhevosista. ”No, moikka Wilma. Tuun taas Tiistaina.” kerroin hevoselle, jonka jälkeen poistuin taukohuoneeseen. Kaivoin Hevoshullu-lehtikasan alta toisenkin lehden, jossa kerrottiin Eestinhevosista. Luin lehden ja join limupullostani pari kulausta, jonka jälkeen vedin takkini vetoketjun kiinni ja lähdin kävelemään kotiin. Ilta oli jo ilmeisesti pitkällä, sillä taivas oli tumma ja ”verho” oli laskeutunut sulkien kaiken sisäänsä. Pari oravaa hyppivät leikkisästi puissa ja lunta tippui maahan. Sillä hetkellä ttajusin, ettei paljoa tämän onnellisempi voisi olla. Kotona vaihdoin pyjaman päälle, nappasin pöydältä omenan ja kävelin yläkertaan huoneeseeni. Istuin sängylleni ja otin yöpöydältäni kännykkäni. Iphone piippasi akun olevan lopussa. Kaivoin latturin yöpöydän lokerosta ja kiinnitin laturin toisen pään jatkojohtoon ja toisen kännykkään. Avasin kännykän ja hain googlesta hakusanalla ”Vaahterapolku”. Tuloksia tuli monta ja klikkasin ensimmäistä linkkiä. Vaahterapolun nettisivut loistivat silmieni edessä. Luin kaiken, mitä sivulla luki ja siirryin seuraavalle sivulle. Näin jatkoin siihen asti, että olin lukenut kaikki sivut ja kaikkien hevosten sivut. Wilman sivua luin erityisen pitkään. Taisin nukahtaa sivuja lukiessani, sillä aamulla heräsin kukonlaulun aikaan noin kello kuusi. Suljin googlen ja aloin popsia omenaa, jota en ollut muistanut syödä. uuteen ihanaan päivään. Siirin rahin ikkunan viereen ja jäin katselemaan ulos. Yöllä oli satanut lunta ja maisema näytti satumaiselta huurteisine puineen ja koskemattomine lumineen. Olipa ihanaa, vuosi oli alkanut hyvin ja taas kerran heräsin uuteen ihanaan päivään. Ainiin... Koulupäivään... sanoja: 509
|
|
|
Post by Mila on Feb 22, 2015 21:37:13 GMT 2
22.2.2015 - Jesse
"Heräääää!" kuulin Milan päättäväisen äänen unen läpi ja raottelin varovaisesti silmiäni nähdäkseni naisen tuijottavan minua sinisillä silmillään ilkikurinen ilme kasvoillaan. "Mitä... Paljonko kello?" haukottelin makeasti ja pyyhin unen jämät silmäkulmistani. "Kahdeksan!" Mila hihkaisi pompatessaan sängystä ylös ja läväytti verhot auki. Päivänvalo pisteli silmiäni, jonka vuoksi kesti hetki ennen kuin olin taas kartalla mitä tapahtui. "Minne?" "Yläkokkoon, mennään jo että ehditään jakamaan päiväheinät!" Mila pälätti ja nakkeli minulle vaatekaapista jotain päälle pantavaa. Ei kai siinä muu auttanut. Mila oli oikea Justiina sille päälle sattuessaan eikä todellakaan hyväksynyt vastaan mukisemista. Vedin vaatteet ylleni ja raahauduin keittiöön kahvikupposelle. "Mitä me siellä Yläkokossa?" kysyin kahvin hörppimisen ohessa. "Haetaan Tuisku!" Mila ilmoitti iloisesti. "Tuisku?" Mila ei sanonut mitään, virnisti vain leveästi ja tajusin, että uutta hevosta lähdettäisiin siis hakemaan. "Onko traileri jo kiinni autossa?" varmistin. "On."
Matka Yläkokkoon ei ollut pitkä. Mila kävi halimassa Karmaansa, joka asui Yläkokossa ja lähti sitten metsästämään Iidaa, joka löytyi tallista puunaamasta rautiasta suomenhevosruunaa. "Moikka! Tulitte varmaan tätä poikaa hakemaan?" Iida totesi meidät nähdessään. "Jep!" Mila sanoi iloisesti ja meni rapsuttelemaan piirtopäistä hevosta. "Jesse, tässä on Tuisku! Eiks ookki komee?" Katselin suomenhevosta hämilläni. En niinkään perustanut näistä möhköfanteista, mutta kai se komea oli kun kerran niin sanottiin. Ruuna haisteli ojennettua kättäni ja taputin sitä kaulalle. "On kai se ihan komee..." "Kai? Älä oo tommonen! Iida, mennäänks tekemään paperihommat? Saa ukot jäädä tutustumaan. Laita sä Jesse sille nää kuletusvarusteet sillä välin!" Mila pälätti ja tunki syliini kasan suojia sekä kevyen loimen. Naiset läksivät omille teilleen ja minä jäin seisomaan ruunan kanssa keskelle tallikäytävää. Siinä me molemmat tuijottelimme toisiamme kunnes muistin mitä minun oli tarkoitus tehdä. Ei muuta kuin suojat jalkaan ja loimi ruunalle niskaan. Naiset palasivatkin pian takaisin ja Mila lupautui taluttamaan Tuiskun traileriin. Kun Yläkokon Tuisku oli saatu lastattua ja perinteiset "heiheit" ja "Kiitokset, hyvää jatkoa!"-lätinät oli lätisty, lähdettiin takaisin Vaahterapolkuun. Matka sujui moitteetta ja kun olimme päässeet takaisin kotitallille, oli meitä vastassa Inna, Petra, Julia ja Juuso. "Miksi taas joku suokki? Olisit nyt ees ponin ostanut! Tai lämppärin.." Julia nurisi kuullessaan millainen kaveri trailerissa oli. "Eiiiii, kun puoliverinen! Punarautias puoliverinen!" Inna motkotti. "Tahdon punarautiaan puoliverisen..." "Olkaa hiljaa, Mila, olen oikein ylpeä sinusta että ostit suomenhevosen. Eihän se mini-Hukkis ole mutta..." Petra naureskeli. Mila käski ystäviään pitää turpansa ummessa ja auttaa Tuiskun kamojen kannossa. Me Juuson kanssa katsoimme parhaaksi paeta sisälle taloon ettei naiset meitä orjuuttaisi tekemään tallihommia.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Feb 26, 2015 17:57:56 GMT 2
Agilitya ponien kanssa ~ 16.2.2015 "Olkaa sitten nätisti kakarat" Tiia sanoi ja lähti pärisyttelemään autollaan. "Just.." mutisin. Heti kun Tiia oli täyttänyt 18, hän oli alkanut kutsua minua ja Siniä kakaroiksi. Eihän Tiia ollut kuin kaksi vuotta minua vanhempi! Tai no, yhden, sillä täyttäisin syksyllä 17 vuotta. Olimme tulleet Sinin kanssa tallille "leikkimään" Jonnan mussukoiden kanssa. Sinihän ei tätä vielä tiennyt. "Tuu Sini!" hoputin tyttöä. Sandy oli - yllätys, yllätys - tallilla ja olinkin pyytänyt - taas - tyttöä harjaamaan ponit valmiiksi, jotta kerkiäisin illaksi omaan talliinkin. "Moi!" Sandy hihkaisi. "Laitoin Eetun ja Hi..." tyttö aloitti mutta lopetti hyssytellessäni tyttöä. Sanoin äänettömästi "Sini ei tiiä viel" tytölle, joka nyökkäsi. "Ai mitä?" Sini ihmetteli. "Ei mitää. Kiiti Sandy!" kiitin tyttöä. "Viiäänkö Sini ponit ulos?" kysyin viekkaasti. "Joo!" Sini hihkaisi. "Haluutko Hileen vai Eetun?" kysyin. Sini vilkaisi vuonohevosta. "Eetun." tyttö sanoi. "Eli Hileen." sanoin ja jatkoin äkkiä perään: "Hile on paljon kiltimpi ja Eetu saattaa purra. Oo sitte tarkka Hileen kanssa ettei se jumita." Sini nyökkäsi ja lähdimme ponien kanssa ulos. Sytytin mennessämme kentälle valot. Kentällä oli pari sen verran matalaa ristikkoa, että 10-vuotiaskin tyttö pääsisi hyppäämään niiden ylitse. Essi oli lupautunut auttamaan ja pystyttänyt pari estettä. "Tuu." sanoin ja viitoin tytön vierelleni. "Eiks tarhat oo tuolla?" Sini ihmetteli osoittaen jonnekkin tallin taakse. "Ei oo." sanoin. "Oha! Me käytii joskus Tiian kaa hakemas Kassu sieltä!" Sini väitti. "Kuules Sini, haluutko sä leikkii heppojen kaa?" kysyin aivan kuin vaihtaen puheenaihetta. Tyttö lopetti osoittamisen ja katsoi kenttää, jonne olimme tulleet. Sitten hän vilkaisi kenttää ja vielä kerran minua. "Mul ei oo kypärää." Sini sai sanotuksi. "Et sä tarviikkaa. Me ollaa nyt ponien kaa agilityy. Kyl sä oot tehny sitä Mymmelinki kaa." kerroin tytölle. Sini näytti innostuvan. "Joo! Paitsi Mymmeli on koira. Hile vois vaik talloo mut." Sini sanoi värisevällä äänellä. "Jos Hile sais päättää, talloisko se sut vai lähtiskö ruuan luo, nii se valitsis jälkimmäisen." vakuutin. Kävelytimme hevosia hetken, jonka jälkeen aloimme tulemaan ristikoita ravissa. Eetu olisi halunnut laukata täyttä päätä, joten jouduin kääntämään ponin monta kertaa voltille. Hile meni oikein nätisti, eikä junnannut kuin kerran. Ainoana vikana oli se, että Sinin oli vaikea pysyä isoaskeleisen vuoniksen perässä, mutta onnistui siinä kuitenkin jollain tapaa. Kun olimme aikamme hyppineet, otimme käynnit ja lähdimme sisälle. Sini ei olisi halunnut lähteä. "Mä en haluu!" Sini jankutti. "Sä saat mennä huomeen Enkelin kaa agilityy." lupasin. "Mut se ei oo yhtä kiltti." Sini masentui. "No entä Blop tai Rodi tai vaik Bella?" kysyin. "Saanko Blopin?" tyttö kysyi katse kirkastuen. "Joo." myönnyin ja Sini halasi minua. Veimme hevoset taliin, jossa harjasimme ne ja päästimme karsinaan. Kävin korjaamassa esteet pois kentältä samalla kun Sini vei harjat paikoilleen. Lopuksi sammutimme kentän valot ja lähdimme kotia kohti
|
|
|
Post by Mila on Feb 26, 2015 21:51:49 GMT 2
27.02.2015 "Lapsi syntyy ihan just! En siis taida ehtiä aamutalliin!" oli Markuksen viesti puoli neljältä yöllä. Hieman hämmentyneenä tavasin viestiä kerta toisensa perään ja mietin, että mikä lapsi. Lapsi? Ei kai nyt Markus mitään lasta synnytä... Näytin viestiä Jessellekkin, joka oli herännyt pilputtavaan puhelimeeni ja miehellä välähti hieman nopeammin kuin minulla näin aamutuimaan. "Sari synnyttää, ei Markus..." mies huokaisi ja mönki takaisin peiton alle. "AIVAN! Apua! Se syntyy! Jes!" ilahduin kun viimeiset unenrippeeni olivat kadonneet silmistäni. Haha, vauva! "Pistä takaisin nukkumaan, ei se lapsi synny yhtään sen nopeammin jos sä sitä puhelinta tuijotat. Sitä paitsi, ehdit nukkua vielä hetken ennen kuin sun pitää lähteä aamutalliin..." Jesse haukotteli ja kaappasi minut kainaloonsa kietoen lihaksikkaat kätensä ympärilleni. "Aivan, juu. En mä ketään muutakaan saa tähän hätään..." mutisin ja haukottelin makeasti. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla enää ollenkaan joten päätin olla aamuvirkkuna ja lähteä käymään koirien kanssa kävelyllä ennen kuin nälkäiset hevoset oli ruokittava. Kämppisteni koirat saivat jäädä nukkumaan, kun "potkin" Wiennan, Micon ja Crowleyn ylös ja nappasin kolmikon hihnoihin. Olimme päässeet tienhaaraan saakka ja kääntyneet takaisin kotia päin, kun kaikki koirat pysähtyivät ja Crowleyn kurkusta kuului matalaa murinaa. Micokin yhtyi murinakuoroon ja Wiennakin katseli tallipihalle päin niskavillat pystyssä. "No? Mikä on?" kysyin yrittäen pitää pääni kylmänä. Olin illalla katsonut Innan, Jessen ja Juuson kanssa Kirottu-leffan ja väkisillä meinasi mielikuvitus kyseisen kauhuelokuvan vuoksi laukata. Varovaisesti astelin kohti tallia ja Crowley haukahti kumeasti, kun pääsimme pihavalon alle. Wiennakin aloitti hirveän räkytyksen ja Mico haukahteli vihaisesti. Mitä ihmettä ne näki... "Onko siellä joku?" huusin vihaisesti. "Jos on, niin tule esiin tai päästän koirat irti!" Yhtäkkiä ihmishahmo pinkaisi tallin takaa kohti tarhoja ja katosi pimeyteen. Koirat riuhtoivat minkä ehtivät ja Crowley näytti siltä, että repeäisi liitoksistaan siihen paikkaan jos ei pääse hahmon perään. "Shhhh, rauhottukaa..." yritin maanitella koiria vaikka enimmäkseen yritin rauhoitella itseäni sekä hullun lailla takovaa sydäntä. Kaivoin puhelimeni taskusta ja soitin Jesselle. "Täällä on joku perhanan hiippari! Ala tulla!" inisin puhelimeeni. "Täh?" Jessen uninen ääni örisi linjan toiselta puolelta. "TULE NYT TÄNNE SIELTÄ!" "On tästä joku juossut..." Jesse totesi kun seurasimme jonkun matkaa lumessa olleita jalanjälkiä. "Mähän sanoin!" vinkaisin ja puristin miestä kahta kauheammin kädestä, jossa olin roikkunut kuin mikäkin takiainen koko tutkimusmatkan ajan. "Mut se hiippari on mennyt jo menojaa, tuskin tulee enää takaisin..." Jesse mutisi ja ravisti itsensä irti otteestani. "Niin, tänään... Entäs ensi yönä? Tai sitä seuraavana?" "Rauhotu, mä vähän luulen että tyyppi säikähti sen verran teitä ettei enää uskalla tulla takaisin!" Jesse rauhoitteli. Ynisin jotain epämääräistä ja lähdin sitten miehen kanssa kohti tallia. Hevoset varmasti jo odottelivat aamukaurojaan herättyään minun sekä koirien mekastukseen. Olin tarkastanut paikat enkä huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kaikki tavarat olivat paikoillaan ja hevoset tallessa, mukaanlukien pihaton ja siirtotallin porukka. "Mun pitää lähtä töihin" Jesse muistutti, kun ruikutin hänelle etten halunnut jäädä yksin. Mistä sitä tietää jos se hullu raiskarimurhaajakannibaalihirviöhiipparizombi tulis takaisin?! < "Mä potkin Innan hereille ja käsken tulla sun seuraksi, okei?" Jesse lupasi. "Okei..." "Mut sä maksat sairaalakulut." "Mitkä sairaalakulut?" "Ne, jotka tulee siitä kun Inna hakkaa mut muusiksi kun meen herättämään sen kesken unien..." "Selvä..." Ilmeisesti ambulanssilta säästyttiin, sillä Inna kipitti tallille yllättävän nopeasti sen jälkeen, kun Jesse oli painunut eukkoa herättämään mun henkiseksi tueksi. Nainen kuunteli minun selitystäni tästä tummiin pukeutuneesta ihmisestä, jonka olin yllättänyt tallin nurkilta. "Entä jos se oli se sama hiippari jonka Julia ja Iita näki?" Inna mietiskeli lakaistessaan tallikäytävää. Itse istuin penkillä nyppien yksitellen Rinon pölyharjasta ruunan karvoja irti. "Ei puhuta siitä enää... Selkäpiitä karmii jo tarpeeksi" tuhisin ja viskasin pölärin Rinon harjalaatikkoon. Miksihän se laatikkokin siinä lojui. Ehkä Eljas ei ollut illalla huomannut laatikkoa, jonka vuoksi jäänyt laittamatta varustehuoneen hyllylle kyseinen laatikko. "Okei, ei puhuta. Missä muuten Markus on? Eikös sen pitäis tehä perjantain aamutallit?" Inna kysäisi kuin ohimenne. Samassa muistin miksi minä olin ollut niin aikaisin hereillä ja olin juuri kertomassa Innalle syyn, kun puhelimeni pirahti viestin merkiksi. "Terve tyttövauva syntyi kello 07:08! Äiskä ja ipana voi hyvin, isä pyörtyi kesken kaiken! t. Sari ja ipana"Näytin viestiä Innalle. "Tässä on syy miks Markus ei oo täällä..."
|
|
|
Post by Mila on Mar 23, 2015 14:52:57 GMT 2
23.03.2015
“Tehdäänkö vaihtokauppa?” Inna kysyi päättäväisesti iskiessään ahterinsa tuolille. Nainen risti kätensä päättäväisesti yhteen ja tuijotti minua vaativasti. “En harrasta parinvaihtoa, sori vaan..” mutisin selatessani vanhaa Seiska-lehteä. “Ääliö! En mä sitä tarkoittanut… Hattie saa varsan nyt kohtapuoliin ja sä tarvitset itselles ratsuponin! Oikeasti! Mieti kuin söpö se olis… Sen kanssa vois kisata ja käyttää tuntihommissa ja...” Inna puhua pälpätti silmät innosta kiiluen. “Ei.” “JOOPAS. Kuuntele nyt…” “Ei mahdu mihinkään. Joten ei. En tarvitse.” “Jumaliste nainen, KUUNTELE nyt!” Inna älähti turhautuneena. “Kyllä mahtuu tänne yks ratsuponi JOS sä annat mulle vaihdossa Brendan!” “Brendan?” “Brendan justiisa! Se pilkullinen tamma, yksi sinun tuntihevosistasi jos et satu muistamaan!” Kyllähän mä nyt Brendan muistin, ihmettelin vain Innan yhtäkkistä kiinnostumista kyseisestä risteytysponista. Viskasin Seiskan lehtikoriin, hain itselleni kupposen kahvia ja käskin Innan selittämään hieman tarkemmin suunnitelmansa. Hattie olisi kuuleman mukaan pamahtamaisillaan ihan näillä hetkillä, Inna ei itse tekisi varsalla yhtään mitään ja olisi kuulema enemmän kuin kiinnostunut ostamaan Brendan itselleen kisahevoseksi tallilleen. Lupasin miettiä asiaa. Toisaalta ajatus houkutteli kovastikkin, mutta toisaalta taas piti miettiä tarkkaan olisiko siinä mitään järkeä. Brenda kyllä pärjäisi varmaan paremmin kisahommissa kuin tuntihevosen “ammatissa”. Juuso ja Jesse astelivat taukohuoneeseen udellen mistä me Innan kanssa juteltiin. “Parinvaihdosta!” Inna letkautti ja miesten ilmeet olivat näkemisen arvoiset. “Kiitos, mutta ei kiitos…” Jesse mutisi ja Juusokin pyöritteli päätään tarmokkaasti. “Ei nyt sentäs. Hevoskauppoja me tässä hiottiin” Inna kertoi kakslahkeisille minun kompatessa taustalla. “Mila, sinä olit ostokiellossa!” Jesse muistutti. “Ei se koske vaihtokauppoja!” nurisin vastaan. “Enkä mä vielä ole sanonut juuta enkä jaata asiaan!” Mies kääntyi Innan puolelle utelemaan yksityiskohtia tästä vaihtokaupasta ja minä pakenin ulos hakemaan hevosia talliin ennen tuntien alkua.
Niinhän siinä kävi... Illemmalla kirjoteltiin Innan kaa paperit ja niin siirtyi Brenda Innan omistukseen. Ja lähti melkein samantein körryyttelemään kohti uutta kotiaan. Niin oli jälleen tyhjä karsina Vaahterapolussa, mutta pian sekin täyttyisi. Kunhan Hattie sen varsansa maailmaan ensin punnertaisi.
|
|
|
Post by Mila on Mar 24, 2015 19:53:20 GMT 2
24.03.2015
“MITÄ KAKKAA TÄMÄ ON?” karjaisin isoon ääneen kun aamukahvin jälkeen väsyneen ruhoni raahasin pihalle asti. Olisin kakka-sanan korvannut sillä p:llä alkavalla “rumemmalla” sanalla, mutta Ritva hönki niskaani ja mäkätti kuinka kuuleman mukaan kiroilin kuin merimies. “Se on Mila-kultaseni lunta” Ritva naureskeli ja tunki itsensä minun ohitseni lumiselle terassille, joka oli yön aikana peittynyt paksuun lumikerrokseen. Kesänhän se piti tulla, ei mikään takatalvi. En ala. Yhyy. Nainen tarrasi katuharjaan ja rupesi pyyhkimään enimmät lumet pois terassilta. Koirat sinkoilivat sinne tänne uudessa lumessa ja näyttivät nauttivan siitä sydämensä kyllyydestä. Hyvä että edes joku tykkäsi tästä valkoisesta sonnasta. “Noh, mitäs me sitten keskittäisiin?” Ritva kysyi takoessaan hanskojaan yhteen, jotta niihin tarttuneet lumet irtoaisivat. Huokaisin syvään ja maltoin mieleni, etten olisi käskenyt naista katoamaan silmistäni. Jesse oli “palkannut” minut äitinsä seuraneidiksi vapaapäiväni kunniaksi ja pitkin hampain olin suostunut keksimään eukolle jotain tekemisen tapaista. Jesse saisi niiiiiiin maksaa tästä…
Komensin koirat häkkeihin ja lähdin sitten “anoppi” vanavedessä kohti tallia. Enköhän minä sieltä jotain siivoushommia naikkoselle löytäisi. Minulla olisi laskuja maksettavana ja muutenkin paperitöitä tehtävänä, joten en kaipaisi hirveästi ketään Taalasmaan Ullaa pyörimään jalkoihini. Markus ryysti kahvia taukohuoneessa Erinin kanssa ja molemmat tervehtivät meitä iloisesti. “Miten Mila tähän aikaan jo on pystyssä vapaapäivänään? Kellohan on vasta yksitoista!” Markus naureskeli ja mulkaisin miestä murhaavasti. “Hän pitää minulle seuraa sillä aikaa kun Jesse on töissä!” Ritva kailotti iloisesti kaapaten minut kainaloonsa. Markus nyökytteli ymmärtäväisesti ja hänen kasvoistaan näki, ettei naurun purskahdus ollut kaukana. “Hyvähän se on Milan anoppinsa kanssa viettää aikaa” Markus vinoili. Mielessäni näytin miehelle keskisormea ja pakotin kasvoilleni hymyntapaisen irvistyksen. “Ei vaan minulla olisi hieman paperitöitä tässä tehtävänä, joten jos te voisitte keksiä Ritvalle tekemistä?” sysäsin rouvan viihdyttämisen kaksikon harteille ja työntekijät vilkaisivat toisiaan hieman epäröiden. “Varustehuone on kyllä aika hujanhajan joten sen varmaan vois siivota… Ja pyykkiä pestä…” Erin mutisi ja Markus komppasi naista suureen ääneen. “No mutta, siinähän sitä on minulle tekemistä! Saat sinä rauhassa tehdä niitä paperihommiasi!” Ritva innostui ja paineli melkein samantien varustehuoneeseen. “Ja te kaksi lähdette jakamaan heiniä!” komensin Eriniä ja Markusta, jotka lähtivät samantein kasaamaan heiniä mönkijän perään.
Hieman ennen kahta taukohuoneen oveen koputettiin ja Sarin pärstä ilmestyi ovenraosta. “Onko se isäukko täällä?” nainen kysyi ja nosti nähtävilleni pienen vauvan, joka veteli sikeitä kopassaan. Viittoilin blondin peremmälle ja säntäsin ihastelemaan Viivi-nimen saanutta penskaa. “Se on varmaan hakemassa hevosia sisälle, eiköhän se sieltä kohta tuu…” sanoin kun olin enimmät lässytykset Viiville sössöttänyt. Olihan vauvat ihan jees, niin kauan kun ne ei ollut omia. “Voiiiiiii, mikä tämä on? Hellanduudeli että on söpö pikkuinen!” Ritvan ääni täytti taukohuoneen tämän pamahtaessa paikalle. Viivin unet tyssäsi siihen paikkaan ja vauva alkoi rääkymään heti silmät auki saatuaan. Sari sai nopeasti jälkikasvunsa vaikenemaan ja Ritva vaati saada nyytin syliinsä. Yllätyksekseni Sari ojensi vauvan naiselle ilman epäröintiä ja tempasi minut sitten sohvalle viereensä. “Nyt kerrot mulle kaikki juorut mitä täällä on tapahtunut!” Sari vaati. “Ei kai täällä mitään… Ihmeempiä. Ritva tosiaan muutti meille pariksi kuukaudeksi, Lispe lopetti ja on kuulema paksuna…” mietin pääni puhki mitä ihmettä täällä oli tapahtunut Sarin ollessa mammalomalla. “Lispe paksuna? Mitää? Onko se sen.. Antonin?” “Ilmeisesti…” hieman minua ahdisti puhua Ritvan kuullen vauvajuttuja, koska tiesin kyllä mihin ne johtaisi. Nainen utelisi varmasti koko loppuillan milloin minä ja Jesse tehtäisiin siitä mummo. Ei ikinä, jos minulta kysytään. Ritva leperteli Viiville niin että sylki lensi ja me Sarin kanssa vaihdettiin kuulumisia. Myös Inna, Rebekka, Rosanna, Julia ja Petra liittyivät seuraan sekä ihastelemaan pikkuista ihmislasta. Iita ja Jennie piipahtivat kans ihmettelemässä vauvaa ennen kuin säntäsivät Helenan kanssa maastoretkelle. Markuskin liittyi joukkoon ja kaappasi isännän elkein vauvansa itselleen kehuen tätä pieneksi prinsessaksi. “En kyllä ois ikinä uskonu Markuksen lässyttävän vauvalle noin…” sipitin Sarille, joka repesi nauramaan. “On siinä mullakin vielä totuttelemista kuunnella tuommoista” Sari myönsi. Tuoreet vanhemmat lähtivät pian kotiansa ja muutkin liukenivat pikkuhiljaa hommiinsa. Ritvakin ilmoitti menevänsä tekemään ruokaa ja Petra lupautui auttamaan naista. “Voii, kiitoksia! Apu on aina tarpeen!” Ritva hihkaisi iloisesti ja lähti Petra vanavedessään kohti taloa. Petra ilmoitti isoon ääneen auttavansa mielellään. Nuoleskelija.
Kävin vielä pikaisesti liikuttamassa Tuiskun ja pinkaisin sitten Jessen auton nähdessäni talolle. Kanaruoka tuoksui jo terassille asti ja sisällä talossa oli vielä herkullisemmat tuoksut. “Juuri parahiksi, olinkin sanomassa Jesselle et hakee sut syömään!” Ritva pälätti laittaessaan ruokavälineitä pöydälle, jonka ääressä Petra, Julia, Inna ja Jesse jo istuivatkin kuola valuen. Istahdin valmiiseen pöytään ja nakkelin lautaselle pöperöä. “Tosi suloinen se Sarin ja Markuksen lapsi…” Ritva huokaisi yks kaks ja minun teki mieli pamauttaa pää läpi ruokapöydästä. Nyt se alkaisi… “Ai, sinäkin oot nähnyt Viivin?” Jesse mutisi suu täynnä ruokaa. “Juu, Viivihän sen nimi oli. Niin vanhempiensa näköinen, söpö kuin mikä!” Ritva taivasteli ihastuneena. Pyörittelin silmiäni Ritvan huomaamatta, kun nainen haaveili kuinka söpöjä lapsia minä ja Jesse saataisiin. “Todella suloisia!” Petra komppasi piruillessaan ja teki mieli tunkea kädessäni oleva haarukka naisen silmästä läpi. Julia ja Innakin nyökyttelivät päätään huvittuneena minun naamani vaihtaessa väriä tulipunaiseksi. Ei niinkään häpeästä vain raivosta. “Noniin, rauhotutaanpas nyt!” Jesse komensi. “Usko jo äiti, ei sinusta mummoa tule!” “Niin vielä…” Ritva jatkoi haaveiluaan ja minä katsoin parhaakseni kadota paikalta niin nopeasti kuin mahdollista. Laske Mila hitaasti kymmeneen… Toukokuussa tämä rääkki on ohi ja Ritva poistuu kotiinsa. Toivon mukaan…
|
|
|
Post by Mila on Apr 1, 2015 19:51:35 GMT 2
01.04.2015 - SYÖ SILLIÄ!
(M I L A) Hiippailin tallille ja kurkistin taukohuoneeseen varovasti. Ketään ei näkynyt, joten reitti oli selvä. Viittoilin Petraa seuraamaan minua ja peräkanaa hipsimme varustehuoneen kautta yksityisten puolelle. Ovenraosta kurkistaessani näin Catherinen puunaavan Wandaa tallikäytävällä hyräillen JVG:n Huominen on huomenna (mikälie)-biisiä. “Catherine on täällä!” supatin Petralle, joka yritti kurkkia selkäni takaa tallin puolelle. “Onko se meidän uhri?” Petra kuiskasi ja nyökkäsin. Täydellinen uhri!
(catherine) Wanda seisoskeli rentona käytävällä samalla kun harjasin sen takkuista häntää. Poni oli päättänyt kuorruttaa itsensä mudalla ja jonkinmoisella loskalla, mutta onneksi minulla oli tänään aikaa hoitaa tamma alusta loppuun - en haluaisi kohdata kavereitani tai varsinkaan isääni, joka keksisi aivan varmasti jotain yhtä typerää kuin viime vuonna. Häntä alkoi pikkuhiljaa aueta solmuista, ja lähdinkin varustehuoneeseen hakemaan satulaa ja suitsia. “Ja nyt et keksi mitään välikohtauksia, eiks niin?”, tivasin Wandalta, joka väläytti viattoman koiranpentuilmeen.
(Petra) “Se tulee!” Mila hihkaisi ja töykkäsi minut taakse, jolloin kipitin taukohuoneeseen, heittäen oven melkein kiinni perässäni. Kuulin Milan höpöttelevän jotain Wandan ruokinnasta, kun kävin hakemassa lasillisen vettä ja nousin se kädessäni tuolille, asetellen sen oven päälle siten, että pienikin heilautus kaataisi sen ovesta tulijan päälle. Tämän jälkeen hipsin alas tuolilta ja paukautin oven kiinni. “Milaa! Ootko nähny Catherinee?” huusin kuin vasta sisälle tulleena ja kuulin Catherinen vastauksen, että täällähän hän ja pian kuulinkin askeleita tytön kuljeksiessa kohti taukohuonetta. Catherinen avatessa ovea näin vesilasin keikahtavan ja sen sisältö kaatui suoraan Catherinen niskaan, muovimukin kimmotessa lattialle. Catherine kiljahti ja tajuttuaan, että olin tempun takana, otin jalat alleni ja hilpaisin takaisin pihalle, kiertäen tuntihevosten puolelle ulkokautta, peläten Catherinen raivoa.
(Mila) “Haahaahah, pissaan housuun kohta!” räkätin kaksinkerroin, kun Catherine haukkoi henkeään oven suussa kylmän veden valuessa hänen selkäänsä pitkin. “Juma….” Catherine ärisi ja kääntyi tuohtuneena minun suuntaani. Katsoin parhaakseni ottaa Petrasta mallia ja lähdin livohkaan paikalta. Ovella törmäsin Petraan, joka nauroi katketakseen. “Tää niin kostetaan!” Catherine vannoi, kun me Petran kanssa lällätettiin kuorossa “Aprillia, aprillia!” Catherinenkin myrtsi ilme pikkuhiljaa vääntäytyi hymyyn ja pian me kaikki hekotettiin episodille. Paikalle sattunut Stina katsoi meitä kuin hulluja ja paineli päätään pudistellen pois paikalta mutisten jotain sekopäisistä ihmisistä. “Mä vihaan aprillipäivää!” Catherine totesi naurun lomasta ja lohduttelin, ettei hän todellakaan ollut ainoa. En itsekkään ollut tämän päivän ylin ystävä, mutta olihan se kiva kun sai “luvan kanssa” jäynätä muita ihmisiä.
(Catherine) Typerykset kuvittelivat että olin antanut vesilasi- jäynän anteeksi. Todellisuudessa kehittelin pääkopassani ilkeää suunitelmaa, jotta hekin saisivat maistaa millaista on olla uhrina. “Noh, mulla odottaa poni tuolla käytävällä, mun pitää käydä hoitamassa se.”, sanoin tietämättömälle kaksikolle. Oijoi kuinka he saisivat kärsiä.
Wandan luokse päästyäni pääni löi tyhjää. En ole ikinä keksinyt mitään piloja, varsinkaan hyviä sellaisia. Varustin tamman ratsukuntoon ja talutin sen maneesiin. Avatessani maneesin oven keksin mitä tekisin heille.
Riisuin Wandan satulan ja laitoin sen sivulle. Sen jälkeen irrotin tammalta ohjat ja heitin ne maahan, jottei se vain kompastuisi niihin. Tämän jälkeen huusin niin kovaa kuin kurkusta lähti ja heitin matkalle pari ärräpäätä, jotta se varmasti kuuluisi talliin asti. Maiskutin Wandalle jotta se tajuaisi lähteä laukkaamaan ympäri maneesia. Pikku-raasu ei tajunnut mitään, mutta lähti kuitenkin käyskentelemään ympäri maneesia. Aloin pikkuhiljaa kuulla juoksuaskelia, joten menin maahan makaamaan. “Mitä hittoo täällä tapahtuu?”, Petra ja Mila huudahtivat kuorossa toisen avatessa maneesin ovea. Wanda säikähti muukalaisia ja lähti täyteen laukkaan.
(Mila) “CATHERINE! Ootko kunnossa!?” kiljaisin säikähtäneenä ja säntäsin maassa makaavan naisen luo. Petra yritti pyydystää Wandaa ja kyseli, oliko maassa retkottava Catherine hengissä. “Pulssi ainakin tuntuu…” vastasin tarkistaessani oliko ratsastaja heittänyt niin sanotusti lusikan nurkkaan. “CAT! Vastaa, ootko kunnossa?” huusin naisen korvaan, enkä saanu mitään reaktiota. “Vit… Pitikö sitä soittaa ambulanssi? Onko sulla Petra puhelin mukana?” “Mä en haluu antaa sulle tekohengitystä!” ärähdin tajuttomana makaavalle naiselle Petran etsiessä taskuistaan puhelinta. “Mulla on jäänyt puhelin taukohuoneeseen!” Petra änkytti itku kurkussa ja ilmoitti lähtevänsä hakemaan sen, jotta saataisiin soitettua apua tajuttomalle Catherinelle. “Joudu jo!” komensin ja juuri kun Petra pääsi maneesin ovelle, Catherine purskahti nauruun. Säikähdin jo tämän päästelevän jotain kuolonkorinaa, kunnes tajusin meidän joutuneen aprillipilan kohteeksi. “JUMALAUTA NAINEN!” älähdin kun Catherine nousi istumaan pyyhkien ilonkyyneliä silmäkulmistaan. “APRILLIA!” Petra näytti siltä että hyökkäisi Catherinen kurkkuun kiinni eikä se ollut kaukana minullakaan. “Toi EI ollut hauskaa!” Petra murahti. Catherine könysi seisomaan naureskellen meidän ilmeille ja kävi nappaamssa Wandan kiinni. “Ei niin…” mutisin, mutta pikkuhiljaa järkytys hälveni ja osasin jo nauraa asialle. “Mä menin ihan sata nolla tohon…” kikattelin. “Arvaappa vaan oliko vaikeeta pitää pokka?” Catherine hihitti könytessään Wandan selkään. “Kakkiainen!” Petra mutisi huvittuneena.
(Petra) Milan ja Catherinen jäädessä maneesiin kinaamaan, huikkasin meneväni hakemaan Tuuven irtojuoksutukseen kentälle. Hilpaisin kuitenkin juoksujalkaa talolle hakemaan valmistelemani tavarat. Päästyäni takaisin tallille lukitsin taukohuoneen oven ja aloin tehdä valmisteluja: Milan työtuoli sai alleen torven, joka huutaisi iloisesti kun tuolille istuttaisiin, tyhjensin mustaan jätesäkkiin kaikkien tallilla olijoiden eväät ja laitoin paikalle vain lapun, jossa ilmoitettiin, että arvoisa Mila halusi tästedes tallilaisten seuraavan linjojaan, jotta Vaahterapolusta tulisi mahdollisimman ammattimainen kuva ja että dieetti alkoi NYT. Avasin oven lukosta ja menin vessaan, jossa ripottelin kuivia makaroneja vessan kannen alle, jotta siihen istuva saisi luulla rikkoneensa pöntön ja laitoin vielä teippiä hanan eteen niin, että vesi purskahtaisi viattoman käsienpesijän päälle. Tämän jälkeen menin aikuisten oikeasti hakemaan Tuuven, jonka talutin suoraan kentälle, sulkien portin perässäni ja päästin orin juoksentelemaan isolle kentälle muutaman puomivirityksen kanssa samalla kun itse sujahdin toiselle puolelle aitaa ja jäin katselemaan orin touhuja.
(Mila) Jätin Catherinen lopulta treenailemaan itsenäisesti ja lähdin talsimaan kohti tallia. Minua vastaan tuli tuohtuneen näköinen Stina joka motkotti kuolevansa nälkään minun takia. “Mitähän sä sekoilet?” kysyin jatkaessani matkaa tallikäytävää pitkin taukohuoneeseen. “Mitäköhän? Mulla oli evääksi rasiallinen mokkapaloja ja sinä oot ne heittänyt pois!” Stina mäkätti vihaisena. En kyllä nyt yhtään ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta taukohuoneeseen päästyäni ymmärsin yskän. Ilmeisesti joku oli päättänyt vohkia kaikki eväät jääkaapista ja laittaa sen minun syyksi. Sarvet kasvoivat päähäni ja päätin lähteä leikkiin mukaan. “Kuuleppa ku se on semmonen homma ettei meillä enää mitään mokkapaloja syödä. Saatika muutakaan herkkuja jotka lihottavat!” sanoin tomerana Stinan kihistessä kiukusta. “MIKSI? Saan kai minä syödä vaikka ripulia oksennuskastikkeella jos siltä tuntuu!” Stina nurisi ja minun teki mieli oksentaa. Hyi! En vastannut mitään vaan menin työpöytäni ääreen ja iskin persaukseni penkkiin kuuman kahvikupposen kanssa. TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT! Pomppasin varmaan metrin ilmaan kahvin läiskyessä ympäriinsä ja Stinakin näytti sontivan housuun silkasta säikähdyksestä. “Jumaliste… KUKA TÄMÄN TEKI?” karjuin pyyhkiessäni enimpiä kahveja pöydältä. “En minä ainakaan!” Stina vannoi ja uskoin naista - tällä kertaa. “Mikä tuo ääni oli?” paikalle juossut Julia ihmetteli Inna vanavedessään. Kaivoin penkin alta torven, joka oli tuon kyseisen rääkäisyn päästänyt kun olin istunut penkille. “Tämä!” murisin heilutellen torvea kaksikon naaman edessä. Julia epäili tyttöystävänsä olleen asialla, sillä tunnisti torven. Oli kuulema nähnyt sen lojuvan Petran vaatekaapissa iät ja ajat. “Sika! Arvaa olinko saada paskahalvauksen?” Stina mutisi. “Tää kostetaan…” “Ei kyllä kukaan enää kosta yhtään mitään kenellekkään, menee ihan pelleilyksi koko päivä!” totesin hieman kyllästyneenä näihin jekkuihin. Tai olivathan ne kivoja niin kauan kun ei omalle kohdalle sattunut. “Mä kyllä tahdon jäynätä Eljasta!” Stina sanoi istahtaessaan sohvalle. “Joku sikamainen pila… Onko ideoita?”
(Catherine) Lyhykäisen treenin jälkeen palasin talliin ja heitin tamman ulos. Mietin mihin kaikki olivat menneet, mutta lompsittuani taukohuoneeseen löysin kaikki. “Onko ideoita?”, kuulin Stinan kysyvän juuri kun sain aukaistua oven. Jäädyin paikalleni ja koko poppoo käänsi katseensa minuun. “Emmä ois uskonu et oisitte ottanu mun pilan noin vakavasti!”, rikoin kiusallisen hiljaisuuden. Mila mutisi jotain vastaukseksi ja kaikki alkoivat keskustelemaan jostain - tulin johtopäätökseen, että he keskustelivat piloista, sillä jotkut mainitsivat makaronit vessan kannen alla ja sen sellaista.
(Petra) Tuuven juostua itsensä hikiseksi nappasin orin kentältä ja lähdin kävelemään kohti tallia, varoen Tuuven aina yhtä teräviä hampaita. Saatuani Tuuven karsinaansa ja loimitettua kävelin taukohuoneeseen, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Epäonnekseni meinasin törmätä suoraan Eljakseen, joka pyyhälsi juuri kohti satulahuonetta jupisten jotain hulluista akoista. Nostin kulmaani ja päästin punapään (jonka väri oli kylläkin melkolailla hävinnyt ja hailakkaa väriä oli enää latvoissa) ohitseni, vilkaisten Milaa, Stinaa ja Catherinea, jotka löhösivät sohvilla. Kaikki liimasivat haukankatseensa minuun, jolloin kohotin viattomasti käsiäni. Minä mitään ollut tehnyt. “Mitä nyt?” kysyin ah-niin-viattomasti ja suuntasin istumaan sohvalle.
(Mila) “Missä mun eväät on?” Stina hyökkäsi Petran kimppuun tämän tullessa paikalle. “Sä ja Mila ootte kuitenkin jemmannut ne johonkin!” Petra esitti viatonta vaikka ilmeestä kyllä näki tämän olleen asialla. Ihmetteli vain minne Eljaksella oli ollut niin kiire. “Se raukka sai vesisuihkun vessassa… Meni pesemään käsiään ja joku oli sen pimppamikin sitonu niin että ruiskautti vettä päälle heti kun laitto hanan päälle…” Inna hekotti. “Kuka lie ollu asialla siinäkin…” mutisin katsoen Petraa merkittävästi. Petra läväytti leveän hymyn ja istahti sitten sohvalle Julian viereen. “Mikä on pimppamikki?” Catherine ihmetteli. “Siis se käsisuihku mikä on vesihanan vieressä.” selvensin. “Eli pimppamikki!” Catherine pudisteli päätään hymyillen. Itse viskasin Petraa torvella ja käskin tunkea sen mölytoosan vaikka hanuriin jos ei muuta keksisi. Paneuduin hetkeksi paperihommiin antaen muiden keksiä lisää piloja muiden pään menoksi. Paikalle ilmestynyt Sandy kipaisi vessaan ja kohta sieltäkin kuului pelästynyt kiljaisu: “MÄ RIKOIN JOTAIN!” Me kaikki räjähdimme nauramaan ja utelin, mitä siellä vessassa oikein tapahtui. “Tää istuin vissiin halkesi!” Sandy kiljui vastaukseksi. “En mä kyllä näe mistä… Mitä? Miksi täällä on makarooneja?” “Aprillia!” hihkaisimme kaikki yhteen ääneen ja Tuikun hoitaja tuli ulos vessasta naama punaisena. “Pöljät…” tämä mutisi nolona.
(Petra) Aprillipäivänviettomme kului muuten melko rauhallisissa merkeissä - välillä hoitaja tai kaksi kiljaisi ja joku yksityisenomistaja yritti sanoa, että hevoset revittelivät pitkin maita ja mantuja, mutta suurin osa ei enää iltasella mennyt niin mihinkään halpaan. Muiden jäädessä vielä juttelemaan taukohuoneeseen menin taloon säätämään keittiössä. Etsin käsiini kaikki Milan ja Innan juomat ja tiputin kaikkiin puteleihin vähän sitä ja tätä: maitoa, chilikastiketta, soijaa … Laitoin juomat paikalleen kuin en olisi niihin koskaan koskenutkaan ja aloin valmistaa illalliskanakastiketta.
Mila ja Inna ottivat iltajuomaksi lonkerot, jolloin istahdin viereiselle tuolille muka katselemaan telkkarissa pyörivää sarjaa, kun olin saada päälleni Innan purkauttamat chililonkerot ja Milan soijakastikemaitolonkerot. Purskahtaessani nauramaan aprillit-huudeltuani koin parhaaksi lähteä karkuun yläkertaan.
Vielä hieman illemmalla uskaltauduin alakertaan, jossa Inna ja Mila mulkoilivat minua - ilmeisesti olivat huomanneet, että kaikki juomat olivat pilalla. Naureskellen suuntasin hakemaan juotavaa, napaten kolapulloni kaapista ja kulauttaen kurkkuuni … soijaa, joka oli sekoitettu vissyyn. Räkiessäni ja yskiessäni kamalan makuista litkua ulos näin Milan ja Innan käkättävän ovella - Innalla kehtasi olla vielä puhelin tanassa kuvaamassa! Äristen sieppasin avonaisen maitopurkin jääkaapin ovesta viedäkseni kamalan maun suustani ja kulautin kurkkuuni tälläkertaa perunajauhoa, joka oli sekoitettu veteen. Tästäkö Milalle ja Innalle riemu repesikin - kaksikko onneksi älysi lähteä äkkiä pihalle viemään koiria, sillä pari sekuntia pidempään käteni olisivat olleet jomman kumman tai molempien kurkun ympärille eivätkä lainkaan halausmielessä.
|
|
|
Post by Petra on Apr 7, 2015 20:10:35 GMT 2
//Hätäadjektiivitarina med Mila ja Rosanna! ”Sieltä se tullee!” sihahdin KUULUISASTI LÖTKÖMÄISEN oven takana minun kanssani vartoville KIRKKAALLE Milalle ja HAISEVALLE Rosannalle. Molemmat SOTKUISET naiset lähtivät hetimiten kauemmas, Rosanna lukittautuen HOSUVAAN vessaan ja Mila ottaen käteensä URHEILULLISEN kahvikuppinsa sekä pinon KIIREISEN ja tärkeän näköisiä papereita, syventyen niihin sitten YLLÄTTÄVÄN näköisenä. Juuri kun itse ehdin rojahtaa SOLAKAN taukohuoneen JÄÄRÄPÄISELLE sohvalle, tuli KOMENTELEVA Catherine ovesta, valitellen BILETTÄJÄMÄISTÄ säätä. Catherine jäi siihen hetkeksi tuijottamaan toimiamme ja kysyi sitten, mikä päivä tänään oli. No, totta kai ENNALTA-ARVATTAVA tiistai. 7. Huhtikuuta. Vuosi 2015. Kiinalainen vuosi 1955. Hetken LUNTTAILEVA Catherine jaksoi udella ja vihjata päivästä, mutta kun minä ja Mila vain kohauttelimme HÄMMÄSTYTTÄVÄSTI olkiamme, lähti Catherine myrtyneenä pois. Heti kun ovi oli mennyt kiinni, KAUNIS Rosanna paukkasi ovesta ja voivotteli kovaan ja ILKEÄÄN ääneen, että hänen pitäisi liikuttaa LAGINEN Fella. Minä ja Mila vastasimme vähintään yhtä kovaan ääneen, ettemme ehtisi nyt, mutta ohjasimme (edelleen kovaan ääneen) Rosannan Catherinen pakeille. Rosanna hävisi PÖLLÖMÄISEEN satulahuoneeseen ja kuulimme pian Rosannan PONIMAISEN maanittelun Cahterinea maastoon kanssaan. Heti kun RUUDULLINEN Catherine oli suostunut Rosannan lämpimään pyyntöön ja tytöt lähtivät hakemaan TERÄVÄ ponejaan, minä lähdin kohti AURINKOISTA taloa kiirenvilkkaa. Parin LAPSEKKAAN tunnin päästä otin höyryävän ja MONITAITURIN kakun uunista. Englantilainen hedelmäkakku oli leivottu hevosen pään muotoon ja odotti nyt vain TYYLIKKÄITÄ koristeita. Tungin kakun ÄÄNEKKÄÄSEEN jääkaappiin ja juoksin ylös vaihtamaan vaatteet parempiin. Vilkaistessani ikkunasta näin KARVAISEN Catherinen ja URPOMAISEN Wandan ja KARKEAN Rosannan kävelevän kohti tallia, joskin Rosanna talutti PINKKIÄ Fellaa. Virnistin, koska salakavala, KOREA juonemme oli onnistunut; Rosanna oli viivyttänyt VIOLETILTA maastoreissua putoamalla TAITAVALTA Fellalta ja oli sitten käyttänyt sen metsästämiseen hyvän tovin. Otin NOPEAN kakun jääkaapista ja laitoin sen päälle sokerimassasta tekemäni suitset, silmät ja iskin muutaman söpön sokerimassapäivänkakkaran harjantyveen. Olin käyttänyt harjan kohdalle vain tummia sattumia, joten lopputulos oli melko kiva, joskin hieman KUUMA. Kantaessani kakkua vähän äänin LAINEIKKAASEEN taukohuoneeseen kutsuin kaikki PUHELIAAT ohikulkijat kahvittelemaan. Päästessäni porukan kanssa taukohuoneeseen asti, suuni oli loksahtaa auki, kuinka hienoksi Mila oli taukohuoneen pistänyt; KORKEAA serpentiiniä, PIRTEITÄ ilmapalloja ja pöydän tarjoilut kruunasi jättimäinen lasikulhollinen TARKKOJA suklaamunia. Innoissani laskin kakun kulhon viereen ja asetin kaikille lasit, ottaen sitten VÄRIKKÄÄN kännykkäni esille ja laitoin kaikille KAIKKIEN KAVERIMAISILLE Vaahterapolkulaisille viestiä tulla taukohuoneeseen ASAP jos vain pääsisi. Pian porukkaa oli aivan hurjasti ja kun KETTERÄ päivänsankari Catherine viimein viitsi raahata ahterinsa taukohuoneeseen asti, kaikki huusivat PYÖREÄSTI ”Hyvää syntymäpäivää!”. Pian VIHREÄT juhlijat puhkesivat syntymäpäivätoivotuslauluun ja Catherine nauroi kippurassa epävireiselle ja PÖRRÖISELLE lauluesityksellemme ennen kuin kaikki syventyivät vetämään kakkua. Muiden syödessä ja rupatellessa ja onnitellessa sankaria kuljeskelin SULOISESTI kuiskaamaan KIVISEN Rosannan korvaan, että lahja oli pihalla. Rosanna käveli REIPPAAN Catherinen luo ja heitti tuon silmille ILOISEN ja YLLÄTTYNEEN huivin, alkaen sitten kärrätä Catherinea TARTTUVAN juhlaseurueen edellä pihalle. Puuhun sidottuna oli pitkään suunniteltu lahjamme, KIPEÄ tummanruunikko varsa, joka oli sattunut syntymään viime vuonna 7.4., jolloin olimme päättäneet antaa SUKLAISEN kakaran Catherinelle seuraavana vuonna lahjaksi. NAHKAINEN Rosanna otti huivin Catherinen silmiltä ohjattuaan ITKUISEN Catherinen varsan luo. RAKASTUNUT varsa alkoi heti nuuhkia Catherinen käsiä, jotka nousivat silittämään KIITOLLISEN tammavarsan päätä. ”Voi apua, mikä tää on?” Catherine soperteli, jolloin Mila käänsi varsan riimussa roikkuneen INNOSTUNEEN lapun, johon olimme kirjoittaneet lahjan saajan – Catherinen. ”Sitä kutsutaan varsaksi, se on hevosen ----” aloin näsäviisastella, jolloin Catherine puuskahti hermostuneena. ”Siis varsa? Lahjaksi? Voiiii luoja kiitos. Mikä varsa tää on? Tai siis mikä tän nimi on ja niin eespäin?” Catherine kyseli silittäessään tärisevin käsin uutta varsaansa. ”K.B. Yllätyslahaja. Tai siksi mie oon sitä kutsunu, mut sen saa tietty vaihtaa vielä. Sen mun Sielukauppiaan ja Tuuven varsa, nyt tasan vuoden.” selitin naureskellen. ”No voi lahaja sentään … Onhan tää ihan sikasulonen, mut mihin mahdan tän tunkee?” Catherine naureskeli, kopeloiden tamman riimua. ”Mila vois vähän laajent---” Rosanna aloitti toiveikkaasti, mutta sai nopean ja kieltävän vastauksen Milalta. Höh. Ei sitte. HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ CATHERINE!
|
|
|
Post by Petra on Apr 19, 2015 0:26:11 GMT 2
Onnea Mila! // Hukkiksen karsina siivottu lattiasta kattoon. Missä mun kaljat on?! -Mila-
|
|
|
Post by Mila on May 6, 2015 18:42:19 GMT 2
06.05.2015 - silloin kun siivotaan, niin silloin siivotaan, eikä leikitä ollenkaan...
Keskiviikko. Päivä, jolloin tunteja ei Vaahterapolussa pidetty ja talli suorastaan kuhisi hoitajia, jotka tulivat liikuttamaan hoitsunsa. Lampsin päättäväisesti kohti taukohuonetta, josta kantautui iloinen puheensorina ja paikan päälle päästyäni, ilokseni huomasin että kaikki hoitajat olivat paikalla. Lojuipa sohvalla myös Catherine sekä Inna. Loistavaa! “ Perseet ylös penkistä ja pihalle joutuin!” ilmoitin suureen ääneen säikäyttäen tallilaiset pahanpäiväisesti. “ Mitä me nyt ollaan tehty?” Jonna ihmetteli valuessaan muiden mukana pihalle, jossa aurinko paistoi ja linnut lauloi. “ Ette mitään. Vielä…” sanoin mystisesti. “ Se on mennyt sekaisin…” Julia supatti Innalle. Ohjasin ihmislauman konehallille jossa Hakkarainen määki yksinäisyyttään ja muutama menikin kyseistä villakasaa lääppimään. Pian pääsisi Hakkarainen jälleen “laiduntamaan” eikä sen tarvitsisi kököttää pienessä aitauksessaan. “ Jonoon järjestys!” karjaisin, kun ihmismassa oli hajautumassa omille teilleen. Hämmentyneen näköiset ihmiset seisoivat pian edessäni sievässä jonossa ja repäisin peräkärryn päälle laitetun pressun pois. Pressun alta paljastui talikoita, haravia, maalipurkkeja sekä siveltimiä, puutarhahansikkaita sekä muuta sälää, mitä päivän operaatiossa tarvittaisiin. “ Julia? Onko sulla mitään vaihtovaatteita mukana?” kysyin jonon etunenässä seisovalta blondilta. “ O-on… Petran huoneessa…” Julia änkytti. Tyrkkäsin hänelle maalipurkin sekä siveltimen käteen ja komensin vaihtamaan päälleen jotain ei-niin-hienoa vaatetusta. “Saat luvan maalata kentän laidat… Sama koskee myös sua, Inna!” Julia ja Inna lähtivät kipinkapin vaihtamaan vaatteita ja käskin heitä ottamaan Petrankin mukaan jos törmäisivät naiseen.
Rebekka yritti luistaa pois paikalta vähin äänin, mutta komensin porkkanapään takaisin ja ojensin hänelle haravan käteen. “ Sinä saat luvan haravoida leirimökin edustan lehdistä, ota Jessy mukaan. Sandy ja Seelia, menkää te haravoimaan tarhojen edustaa… “ kerroin päättäväisesti ja ojentelin hoitajille haravoita sekä hansikkaita. “ Luna ja Jonna. Eikös olekkin ihanaa kun teillä on pihattoasukkaat hoitsuina?” sanoin pirullisesti kääntyen kahden tytön puoleen. He katsoivat toisiaan hieman pelokkaina ja ojensin leveän hymyn saattelemana heille talikot käsiin. “ Te saatte siivota pihattoa! Enimmät kakkakikkareet otatte pois…” Luna huokaisi syvään ja Jonnakin nurisi jotain itsekseen, mutta pian kaksikko poistui paikalta. Jennie ja Essi pääsivät siivoamaan siirtotallin edustaa, Brittney ja Ramona parkkipaikkaa. Itse lähdin haravoimaan talon edustaa irtolehdistä sekä tupakantumpeista. Haravoimisesta ei vain tahtonut tulla mitään, koska tuuli lennätti lehtikasat hajalle eikä apunani olleet koiratkaan urakkaa helpottaneet. Mico roikkui haravassa kiinni, Wienna juoksi lehtien perässä ja Crowley makasi keskellä lehtikasaa.
Pikkuhiljaa porukka alkoi valumaan hommistaan paikalle ja ilmoittivat tehneensä kaiken, mitä oli käsketty. Käskin mennä takaisin taukohuoneeseen ja huikkasin Ritvalle taloon, että tallissa oli nälkäisiä orjia. “ Tullaan!” Ritva kiljaisi takaisin ja autoin tätä kantamaan tallille kasan voileipiä, tuoretta pullaa sekä kannuittain mehua, mitä Ritva oli omin kätösin tehnyt. “ Oih, ihanaa! Mulla olikin jo nälkä…” Essi huokaisi ja hyökkäsi leipätarjottimen kimppuun. Muut ottivat tytöstä mallia ja pian mussutus täytti taukohuoneen. En tiedä mitä ne Julia ja Inna olivat oikein touhunneet, sillä näytti siltä, että sitä valkoista maalia olisi enemmän naisten päällä kuin itse aidoissa. Jonna ja Lunakin olivat erittäin.. öh.. kakkaisia ja kertoivatkin, että Tohveli sekä Eetu olivat tehneet kaikkensa ettei siivous sujuisi helposti. Huttu ja Jori olivat kuitenkin pysytelleet kiltisti hieman taaempana ja antaneet ihmisten (sekä pikkuponien) touhuta rauhassa. “ Miksi sinä tänään tämmösen siivouspäivän pidit? Eikö se oo sunnuntaisin? “ Jennie kysäisi ohimennen. “ Koska sunnuntaisin täällä ei ole hirveästi porukkaa, koska hevosilla vapaa päivä... “ virnistin. “Keskiviikko on oikein otollinen päivä hoitajien orjuuttamiseen kun useat ovat paikalla.” Kun ruokatarjoilu oli tuhottu, päästin ihmiset omiin touhuihinsa. Jotkut lähtivät liikuttamaan hoitsunsa ja joillakin oli aika kiiruhtaa kotia kohti. Itse jäin Ritvan kanssa siivoamaan taukohuoneen sotkuja vaikka kovasti yritin keksiä jonkun tekosyyn, jonka varjolla paeta pois “anopin” seurasta. “ Voih, sehän on äitienpäivä sunnuntaina…” Ritva huokaili. “ Mniiinhän se taitaa olla... “ mutisin pyyhkiessäni pöytää. “ Olisipa ihanaa jos ensi vuonna me molemmat vietettäisiin äitienpäivää… “ Ritva jatkoi haaveiluaan. “ Totta kai sinä saat tänne tulla äitienpäivää viettämään… “ sutkautin. Mut ei oo mikään pakko… “ Eeen minä sitä tarkoittanut… Sinä viettäisit äitinä ja minä viettäisin äitinä. Ja, hihih, mummona…” Ritva vinkkasi silmäänsä. Hillitsin haluni tunkea tiskirätin naisen kurkusta alas ja pakotin kasvoilleni hymyntapaisen irvistyksen. Onneksi paikalle saapunut Jesse pelasti äitinsä minun väkivallan puuskalta. “ Mun pitää lähteä liikuttamaan Hippu ja Anna…” mutisin ja pakenin paikalta lähes juoksujalkaa. Vielä pari viikkoa… Sitten Ritva lähtisi omaan kotiin. Toivon mukaan...
|
|
|
Post by Catherine on May 11, 2015 21:27:48 GMT 2
Paljon onnea Rosanna!Syntymäpäivänäsi saat: Catherinelta eksklusiivina satulahuovan hänen tulevasta varustekaupastaan! Innalta uuden hevosen kokoelmaasi, suomenhevostamma Aittohaaran Ylläri-Lyllertäjä, jonka isänä toimii Tikru ja emänä Takku! Tässä vielä tarpeelliset tiedot neidistä: Aittohaaran Ylläri-Lyllertäjä, 11.5.2015, liinakko, 153 cm, tamma, kasvattaja Aittohaara, AITT2137 Julialta loppuun väritetyn kuvan, löydät sen sähköpostistasi! Nauti lahjoistasi!
|
|
|
Post by Mila on Sept 6, 2015 13:17:05 GMT 2
Hevosta mä metsästän Jesse oli päässyt yli Danielan sekä varsan menetyksestä, joten nyt mies oli päättänyt lähteä etsimään itselleen uutta kisaratsua estekentille. Olin lupautunut makutuomariksi vaikka tiesin Jessen kyllä pärjäävän ilman minunkin apua. Ei hän mikään sokea ollut, kun oli kyse hevosista. Olimme viikon ajan ajelleet ympäri Suomen maata etsimässä miehelle “Sitä Oikeaa” hevosta. Koska hevonen tulisi todennäköisesti majailemaan Vaahterapolun tiluksilla, oli Jessellä hakusessa tamma tai ruuna. Ensimmäiseksi saavuimme Seihinen-nimisen kylän liepeillä sijaitsevalle Hex Sporthorsesiin, jossa Viivuska meitä jo odotteli. Olimme tulleet katsomaan Swanepoel Hexen-nimistä trakehner tammaa, jota Viivuska oli Jesselle kaupannut. Asianmukaisten tervehdysten jälkeen Viivuska vei meidät sisälle talliin, jonka käytävällä seisoskeli kaunis ruunikonkimo tamma. "Tässäpä tää meidän Saana olis..." Viivuska esitteli ja siirryin itse hieman taka-alalle, jotta Jesse saisi rauhassa tehdä tuttavuutta mahdollisesti uuteen hevoseensa. Tamma vaikutti hieman jukuripäiseltä tapaukselta ja Viivuska kertoi sen vanhempien olevan samanlaisia jästipäitä. Koeratsastuksen jälkeen Jesse vaikutti tyytyväiseltä. Tamma oli näyttänyt lahjansa ja käyttäytynyt hienosti ratsastuksen aikana, vaikka oli alussa hieman kiukutellut. “No?” kysäisin, kun Jesse riisui trakehnerilta varusteita ja ojenteli niitä Viivuskalle, jotta nainen veisi ne oikeille paikoilleen. “Ei huono. Mutta haluan vielä katsella tarjontaa”, Jesse myönsi ja taputti kimoa tammaa kaulalle. Viivuskalla oli myös toinen tallillinen hevosia, joten matkasimme seuraavaksi katsomaan hänen brandenburgejaan Kryptoniin. Siellä Jesse tapasi Vivienne Kryptonin sekä Phylactery Kryptonin. Vivienne oli kaunis ruunikko tamma ja Phylactery rautias neiti, ja ne molemmat tekivät Jesseen vaikutuksen. “Tällä hetkellä kallistun enemmän ton Phylacteryn puoleen”, Jesse kertoi, kun hyppäsimme autoon ja heilutimme Viivuskalle hyvästit. “Se kyllä oli kiva tapaus”, myönsin kiinnittäessäni turvavyötä. Sukutaulukin oli tehnyt vaikutuksen meihin molempiin eikä vanhempien kilpamenestyskään ollut “kylmäksi” jättänyt. Tiistaina matkasimme Jadessa Warmbloodsiin. Sieltä ei kuitenkaan “napannut” yksikään hevosista, vaikka kaikki olivat todella upeita jotka olisin mieluusti ottanut mukaani, mutta Jesselle tässä hevosta etsittiin, ei minulle. Jadessasta matkasimme suoraan Facondeen. Siellä Jesse tapasi Wallflower F-nimisen tamman, joka teki mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Kauniskin tamma oli ja olin itsekkin aivan myyty. “Olisko se tää?” kysyin Jesseltä. “Mmmhhmm… Katsotaan. Voi olla!” Jesse hymyili ja suukotti minua hellästi poskelle. “Lähdetään nyt kuitenkin kotiin ja mietitään yön yli.” Keskiviikkona kuitenkin kävimme Cranleighissa ja sieltä löytyi myös pari mukavaa tammaa, joista Jesse oli todella kiinnostunut. “Tästä kyllä tulee todella vaikeaa…” Jesse huokaisi. “Eihän mikään noista Danielaa voita, mutta…” “Teet niin kuin sydän sanoo! Eihän sulla oo mikään kiire päättää”, muistutin miestä, joka räpläsi hermostuneena kynnen alusiaan. Jesse nyökkäisi, käynnisti auton ja lähdimme takaisin Vaahterapolkuun. Kun olin sunnuntain aamutallin tehnyt ja kärrännyt hevoset tarhoihin, Jesse pyyhälsi minua vastaan tallipihalla ja ilmoitti tehneensä päätöksensä. “Soitan Kidalle!” hän ilmoitti ja kipitti juoksujalkaa takaisin sisälle taloon. Jäin hetkeksi seisomaan hoo moilasena keskelle tallipihaa, kunnes havahduin “hereille” ajatuksistani ja menin miehen perässä sisälle. Enpä ole vähään aikaan nähnyt Jessen kasvoilla noin leveää hymyä.
|
|
|
Post by Mila on Sept 19, 2015 23:28:20 GMT 2
19.09.2015 Saavuimme Jessen kanssa kaupungilta takaisin Vaahterapolkuun joskus kuuden aikoihin. Olimme olleet ostamassa Sallille varusteita, käyneet syömässä "romanttisesti" Hesburgerissa ja kiertäneet kirpputoreja löytöjen toivossa. Jesse oli reipastunut huomattavasti sen jälkeen, kun oli ostopäätöksensä Sallista tehnyt eikä enää murehtinut niin paljoa Danielan perään. Kun ostokset oli saatu roudattua sisälle, vaihdoin ylleni tallivaatteet ja lompsin tallille. Taukohuoneessa istuskelivat Rosanna, Rosa, Inna, Sesilia sekä pari uutta hoitajaa, joiden nimiä en ihan heti tahtonut päähäni saada. Tervehdin joukkiota iloisesti ja utelin heti perään, miten oli päivä sujunut. "Fella heitti mut selästä," Rosanna valitteli sohvalla. "Nilkka tais nyrjähtää..." "Pistä siihen kylmää", valistin mutta Rosanna väitti, ettei semmoisia tarvitsisi. "Ellin kanssa pitäis vielä käydä hyppäämässä", nuori nainen kertoi ja könysi tuskaisen näköisenä ylös sohvalta. "Sä et nyt mene mihinkään. Leppuuta sitä nilkkaa!" ärähdin ja komensin katseellani naisen iskemään takamuksensa takaisin sohvalle. "Mut kuka sen kaakin liikuttaa jos en minä?" Rosanna tuhisi vastalauseitaan, kun kaivelin pakastimesta naiselle kylmägeelipakkauksen. "Minä liikutan", lupauduin oikopäätä. Rosanna antoi suostumuksensa pienen empimisen jälkeen ja kertoi Ellin olevan jo sisällä karsinassaan. "Se on sitten herkkä ja vaatii kunnon alkuverryttelyt pitkillä ohjilla!" Rosanna huuteli perääni, kun lähdin kohti yksityisten puolta. Tunnit olivat tältä päivältä ohitse, joten pääsisin Ellin kanssa maneesiin hyppimään kaikessa rauhassa. Kun ruunikko tamma oli hoidettu ja varustettu, talutin sen maneesiin, jonne Jesse oli käynyt pystyttämässä parit esteet meitä varten. Rosannakin oli kivunnut katsomoon seuraamaan meidän ratsastustuokiota. Aloitin reippailla verryttelyillä tehden väistöjä, käännöksiä, taivutuksia sekä erikokoisia voltteja. Alkuun meinasi olla erimielisyyksiä, mutta loppua kohden tamma rentoutui ja rupesi kulkemaan varsin mallikkaasti. Lyhensin ohjasotetta ja nostin kevyen ravin. Tamma kipitti reippaasti eteenpäin ja teki mukisematta sen mitä, minä siltä pyysin. Puomien yli mentiin maltillisesti, mutta kun Jesse teki meille lämmittelyesteet, meinasi tammalle tulla kiire. Ensimmäinen este meni yli, mutta toiselle esteelle tultaessa en aivan ehtinyt hyppyyn mukaan, jonka vuoksi Ellin keskittyminen herpaantui ja puomit kolahtivat maahan. "Ei se mitään", rauhoittelin tammaa joka oli hieman hermostunut minun tyrimisestä. Uusintakierroksella maltettiin mielemme ja ylitimme matalat esteet kunnialla. Jesse ja Rosanna antoivat vuoronperään neuvoja miten tulisi tehdä missäkin vaiheessa ja miten Ellin saisi pysymään kuulolla esteradalla, jota lähtisimme pian suorittamaan. Rata koostui tiukoista kurveista sekä erikorkuisista esteistä ja mietin, pystyikö trakehner radan ylittämään kunnialla kun tuntui olevan hieman nihkeä. Mutta vielä mitä. Ellihan hyppäsi esteiden yli vaivatta ja tuli kurveihin vauhdikkaasti, mutta tarkasti. Kieltäytymisiäkään ei tullut eikä puomeja pudonnut maahan laisinkana. "Täähän osaa tän homman!" nauroin Rosannalle, joka näytti erittäin tyytyväiseltä. "Luulitko sitten ettei osaisi?" tamman omistaja kysäisi muka-loukkaantuneena. Pompimme Ellin kanssa vielä pari kertaa radan läpi ennen kuin annoin tammalle pitkät ohjat lopettamisen merkiksi. Taputin sen kaulaa kiitokseksi hyvästä työstä ja tein loppuverryttelyt ennen kuin oli aika palata tallille. Rosanna lupautui hoitamaan Ellin ja itse lähdin auttamaan Markusta iltatallin teossa. Hevoset piti tarkistaa ja harjata ennen kuin ne pääsisivät iltakaurojensa kimppuun. Markus vannoi selviytyvänsä ruokinnasta yksinkin, joten läksin käyttämään koirat lenkillä. Oli pimeää kuin... sanonko missä... ja vain otsalamppuni loi valoa ympäristöön. Koirat sinkoilivat pitkin peltoa, jonne olin ne laskenut irti ja telmivät keskenään niin, että rapa lensi sateen kastelemalta pellolta. Vihelsin elukat luokseni ja näpyttelin kohmeisin sormin varmuuden vuoksi kaikille kämppiksilleni viestin, että lämmittäisivät saunan. "Se on jo lämmin!" oli Innan vastaus ja heti perään Petralta tuli viesti, jossa kertoi lämmittäneensä saunan ajat sitten. Asia selevä. "Juokse jo, Inna juo sun saunakaljat!" oli Jessen vastaus. Turkasen puliakka! MINUN KALJAT!
|
|
|
Post by Mila on Sept 26, 2015 11:20:17 GMT 2
26.09.2015
Hytisin hevoskuljetusauton pelkääjän paikalla ja niistin räkääni melkein puhkikulutettuun nenäliinaan. Syysflunssa oli saanut minusta otteensa ja olin ollut lähes koko viikon peiton alla räkimässä vähäisiä aivosolujani ulos. “ Olisin minä yksinkin voinut sen hakea…” Jesse mutisi minun yskiessä lähes kuolemankielissä. “ Eii. Kyllä mä haluan tulla mukaan”, raakuin. “ Saat kohta jonkun keuhkokuumeen kun et osaa sairastaa rauhassa!” Jesse motkotti niin kuin pahainenkin kanaemo. “ Ei tässä ehi sairastelemaan”, mutisin. Matka jatkui kaikessa hiljaisuudessa kohti Hallavaa radion pauhatessa taustalla. Jesse ajoi maltillisesti eteenpäin ja minä katselin ohiviliseviä maisemia mietteissäni. Vaahterapolkuun olisi kiva suunnitella kaikkea uutta ja jännää, mutta ideapää kumisi tyhjyyttään. Ehkäpä pitäisi kääntyä ihanien (?) tallilaisten puoleen ja kysäistä mitä he haluaisivat tulevaisuudessa tehdä.
Ilmeisesti olin torkahtanut, kun havahduin Jessen ilmoitukseen perillä olosta. Venyttelin makeasti, irrotin turvavyön ja hyppäsin ulos autosta. Aleksi jo odottelikin meitä tallipihalla ja viittoili meitä tulemaan sisälle talliin. Seurasimme miekkosta talliin ja siellähän se meidän haettava tallikäytävällä seisoskeli kuljetusvarusteisiin puettuna. Meiän pikku-Huhu tulisi kotiin! “ Ootteko te kauankin jo odottaneet?” Jesse kysyi minun syöksyessä suomenpienhevosen luo. “ Ei, just laitettiin Huhu valmiiksi”, Aleksi kertoi. Huhu hörisi ja pörisi iloisesti. Ilmeisesti se ei ollut meitä unohtanut poissaolonsa aikana. Minä en ainakaan ollut unohtanut! Ikävähän tätä pikkuruista tammaa oli jo ollut. Sandra oli hienosti pitänyt huolen tammasta, mutta nyt oli vuokrausaika ummessa ja pikkuisen tamman oli aika lähteä kotiin veljensä Vikan luo. Rupattelimme hetken niitä näitä Hallavan porukan kanssa ennen kuin talutimme Huhun sisälle kuljetusautoon ja lähdimme takaisin kohti Vaahterapolkua.
Vaahterapolussa Huhua oli vastassa iso joukko tallilaisia. Tamma nautti huomiosta eikä pistänyt pahakseen vaikka useimmat kävi sitä lääppimässä ja halimassa. “ Noniin, väistykääpäs nyt niin pääsee Huhu moikkaamaan veljeään!” komensin lauman pois tieltä ja lähdin taluttamaan Huhua kohti tarhoja. Saas nähdä minkälaisen hepulin se saa päästessään Vikan luo. Ja minkälaisen raivarin se saa tajutessaan, että tarhassa olisi myös Olaf… Vika kiljui kuin syötävä tarhan portilla nähdessään siskonsa ja Huhullakin tuli niin kiire, että unohti minun roikkuvan riimunnarun toisessa päässä. Meni sekuntti ja minä makasin rähmälläni vesirapakossa piensuokin sännätessä veljensä luo. Noh, ainakin tiesin missä se on… Laahustin tarhan portille ja irrotin Huhun riimunnarusta. Portti auki ja tamma sisään. Sisarukset nauttivat jälleennäkemisen riemusta eikä Huhu ollut vielä ainakaan huomannut Catherinen Olafia, joka katseli suomenpienhevosten ilakointia hoo moilasena hieman kauempana. Kun enimmät hepulit oli hepuloitu, tajusi Huhu ettei ollut tarhassa kahdestaan Vikan kanssa. “ Saas nähdä tuleeko sota…” mutisin paikalle saapuneelle Catherinelle. Huhu ei pahemmin muista hevosista välittänyt, joten sen takia hieman jännättiin mitä kävisi. Huhu teki heti kättelyssä selväksi ettei Olafista tykännyt, mutta russruuna hyväksyi sen mukisematta. Tappelua ei tullut ja Huhu jätti ruunan rauhaan. Pientä kyräilyä oli kyllä ilmassa ja jos Olaf tuli liian lähelle, Huhu ajoi sen heti kauemmas. “ Eivät tappaneet toisiaan”, Catherine naurahti. “ Ei. Jos näyttää että tilanne muuttuu huonompaan niin siirtää Olaf johonkin toiseen tarhaan”, sanoin yskän lomasta. “ Joo. Mee sä nyt vaihtamaan jotain kuivaa ylles ettet sairastu enempää!” Catherine komensi ja pyöräytin silmiäni. Ihme hössöttäjiä koko sakki.
|
|
|
Post by Mila on Oct 10, 2015 0:10:30 GMT 2
10.10.2015 - HÄPI BÖÖTHDEI JESSE!
Hivuttauduin varovasti Jessen lihaksikkaan käden alta pois ja nousin ylös sängystä. Mieluusti olisin jäänyt miehen syleilyyn nukkumaan, mutta tiesin herätyskellon rämähtävän soimaan tunnin kuluttua ja jos halusin herralle aamukahvit sänkyyn tarjoilla, ei minulla ollut olisi aikaa jäädä petiin lorvimaan. Pitihän nyt synttärisankarin saada aamukahvit vuoteeseen! Nappasin sängyn vieressä lojuvat villasukat käsiini ja hiivin ulos huoneesta. Lattia oli aivan jääkylmä ja kirosin lähestyvän talven jo valmiiksi alimpaan helvettiin. En tykkää. En tykkää sitten yhtään. Pikainen vilkaisu ikkunasta ulos osoitti, että maa oli jälleen kuurassa joten yön aikana oli ollut ainakin pari askelta pakkasta. Vedin villasukat jalkaani ja hiippailin koira- ja kissalauma perässäni keittiöön. Ennen kuin elukkajoukkio pistäisi hirveän “ANNA RUOKAA, AKKA!”-konserton pystyyn, nakkelin koko sakille aamupöperöt kuppeihin, jonka jälken vasta nappasin pullapussin pakastimesta sulamaan ja pistin kahvit tippumaan. Koirat olivat lotaisseet murkinansa alta aikayksikön kitusiinsa, joten menin ne vanavedessä eteiseen. Vedin jalkaani Reinot ja nakkasin takin niskaan. Ovi auki ja koirat aamuiselle pissapaskalle. Riehuva elikkolauma säntäsivät melkein välittömästi tervehtimaan tarhoilta pois päin kävelevää Markusta ja salaa toivoin, että innokas hurttajoukko kaataisi miehen nurin. Mutta ei, miekkosella piti tasapaino.
Heilutin työntekijälleni kättäni terassilta ja kaivoin taskustani tupakka-askin. Sytytin savukkeen ja istahdin vihreälle puutarhatuolille. Tuoli oli aivan jääkylmä ja irvistelin hetken ennen kuin persaukseni tottui siihen kohmeeseen. Annoin koirien riehua pihamaalla hetken aikaa ennen kuin komensin ne sisälle. Kahvi olisi jo tippunut ja pullatkin varmaan sulaneet, kiitos mikron. Itse tehdyt pullat ja tuoreet pullat olisivat varmasti ollut parempia, mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Petra oli luvannut leipoa kakun päivemmällä, joten ihan valmispöperöihin ei miehen tarvinnut tyytyä. Vilkaisin kelloa, viisi minuuttia ja Jessen herätyskello rupeaisi piliputtamaan ärsyttävällä äänellään. Ei muuta kuin kahvia kuppiin, parit pullat lautaselle ja makuuhuoneeseen odottamaan herran heräämistä. Istahdin sängyn laidalle ja laskin tarjottimen varovasti yöpöydälle. Kaivoin sängyn alle jemmaamani lahjapaketin esille ja samaan aikaan herätyskello aloitti mekastuksensa. “Huomenta synttärisankari!” hihkaisin iloisesti ja kapsahdin miehen kaulaan. “Tä mitä…? Niin joo…” mies mutisi ja hieroi silmäkulmiaan. Muiskautin pusun sänkiselle poskelle ja ojensin lahjapaketin miehelle. Olin nähnyt Jessen katselevan itselleen talli/ratsastustakkia talven varalle, joten olin sellaisen hänelle ostanut. Ilmeestä päätellen olin onnistunut lahjavalinnassani. Jesse kiitteli vuolaasti ja hukutti minut suudelmiin. “Juo nyt tuo kahvis ennen kuin se jäähtyy…” kikatin kuin mikäkin teinityttö. “Koohta…”
Kun aamuiset synttärikahvit oli juotu, lähdimme tallille katsomaan miten se Markus pärjäsi. Siellä se minun orja urheana lappasi karsinoista paskaa kottikärryihin ja lauloi radion tahtiin Carly Rae Jespenin uusinta rallatusta. “Secreet, when lights gou ooouuttt, runaway with meeee!” raikui tallissa ja me Jessen kanssa pidättelimme naurua. Kun biisi loppui, annoimme Markukselle raikuvat ablodit. “Kaunista, erittäin kaunista!” Jesse veisteli ja teatraalisesti pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. “Perhana! Milloin te siihen tulitte?” Markus älähti nolona ja viskasi meitä kakkakikkareella. Väistin lentävää sontaa ja jatkoin räkättäen matkaani kohti taukohuonetta. Jesse jäi hetken rupattelemaan Markuksen kanssa niitä näitä ja itse selailin Helenan tuntilistoja miettien, mitkä hevoset tarvitsisi liikuntaa tänään. “Pistäppä Mila kahvit tippumaan!” Markus kailotti tallin puolelta. “Onko karsinat siivottu?” karjaisin takaisin. Kuulema paria karsinaa vaille oli paikat siistinä, joten tämän kerran suostuin alaiseni pompoteltavaksi ja pistin kahvit tippumaan. Hetken kuluttua miehet lompsivat taukohuoneeseen tuoreen kahvin kimppuun. “Ahh, kahvia!” Jesse myhäili istahtaessaan pöydän ääreen kupposensa kanssa. “Noh, eikö se Mila tarjoillut synttärikahvia sänkyyn saakka?” Markus ihmetteli. “Tarjos…” Jesse virnuili iskien minulle silmää. “Ehti vaan jäähtyä…” “HYI! En halua kuulla enempää”, Markus puuskahti huvittuneena minun piillotellessa punaista naamaani vanhan sanomalehden takana.
Kello läheni jo yhtätoista kun ensimmäinen “tallilainen” saapasteli paikalle. Rosanna huikkasi tervehdyksensä taukohuoneen ovelta ja ilmoitti lähtevänsä Ellin kanssa treenaamaan maneesiin. “Selvä. Siellä ei pitäis ketään olla kun Jessekin on Sallin kaa kentällä” huikkasin naisen perään. “Joo niin mä näin!” Rosanna huuteli takaisin jostain varastohuoneen uumenissa. Sesiliakin ilmestyi taukohuoneeseen ja tervehti minua hieman ujona. “Meneeköhän Kessu tänään tunnilla?” tyttö mietti ääneen. “Vai voisinkohan mä lähtä käymään sillä maastossa?” Vilkaisin Helenan listaa ja kerroin, ettei Kessu ole tänään tunnilla. “Mä voisin lähtä sun mukaan jos seura kelpaa?” “Öh.. Totta kai!” Sesilia naurahti hämmentyneenä. “Lähdetäänkö nyt heti?” “Mennään vain!”
Maastoreissu Sesilian kanssa oli mukava. Tyttö puhua pölpötti “alkukankeudesta” päästyään kuin papupata ja näytti pärjäävän Kessun kanssa hienosti. Hipulla puolestaan oli vähä känkkäränkkä päivä ja sain useampaan otteeseen tammaa muistuttaa, miten tuli käyttäytyä. Takaisin tallille päästyämme siellä oli jo kova kuhina. Helenan maastotunnit alkaisivat ihan näillä kavion kopsuttimilla ja me Sesilian kanssa livahdimme äkkiä ratsuinemme pois joukkion jaloista. Yksityispuolella Jemina touhusi Ullan kanssa ja kysäisin, onko hän Jesse nähnyt. “Oli se äsken tässä…” Jemina vastasi suomenhevosen selän takaa. Riisuin Hipulta varusteet pois ja harjasin sen pikaisesti läpi. Minun oli pitänyt pitää Jesse kaukana talosta sillä välin kun Petra leipoisi miehelle synttärikakkua, mutta taisipa mennä se idea plörinäksi. Mies kuitenkin löytyi taukohuoneesta juoruamasta Markuksen, Eljaksen, Misakin, Juuson, Innan ja Hildan kanssa. “Mila! Missä sä oot ollu? Me Juuson kanssa etittiin sua!” Inna älähti minut nähdessään. “Maastossa Sesilian kanssa”, vastasin ykskantaan. “Oliko jotain asiaa vai?” “Ei mitään ihmeellistä. Kaikki ok” Inna tokaisi ja näytti Jessen selän takana käsimerkein, että illan juomapuoli olisi kunnossa. Näytin naiselle peukaloa ennen kuin syvennyin netin ihmeelliseen maailmaan. Iltatallin teko oli minun heiniä näin lauantai-iltaisin, mutta olin saanut maaniteltua Jessen jäämään minun seurakseni. Saisi kämppikset laittaa taloa vähän juhlakuntoon sillä välin kun me pistettäis hevoset yöpuulle.
Sari ja Markuskin tulisivat paikalle, sillä Markuksen äiti oli luvannut katsoa Viivin perään. Pääsisi Sarikin pitkästä aikaa tuulettumaan. Paikalla olisi totta kai myös Inna, Juuso, Petra sekä Julia. Myös Rosanna, Eljas ja Stina olivat saapuneet paikalle. Suunnitteilla olisi saunoa, ottaa vähän alakomahoolia ja lähteä illasta baariin. Riippuen ihan miten juhlakansa jaksaisi bilettää. “Luuletko etten tiedä siellä olevan jotain synttäribileitä mua varten?” Jesse naureskeli, kun kävelimme tallilta kohti taloa. “Hö! Ilonpilaaja!” suhahdin. “Esitä edes yllättynyttä!” “Totta kai…” Jesse nauroi ja kaappasi minut kainaloonsa. “Mieluusti olisin kyllä viettänyt sinun kanssa kahdestaan aikaa”. “Minun mukana tulee tallillinen hevosia sekä sekopäinen joukko hevosiin hurahtaneita ihmisiä. Get over it!” virnuilin. Poltimme vielä tupakat - tai siis minä poltin - terassilla ennen kuin astuimme sisälle taloon, jossa synttärivieraat kiljuivat “YLLÄTYYYS!” ja pullo kuohuviiniä poksahti auki. “Onneksi olkoon vanhus!” Juuso hekotti ja taputti Jessen selkää. “Kolmekymmentä vuotta… Kohtahan sitä viiskymppisiä vietetään!” Muutkin esittivät onnen toivotuksensa Jesselle vuoronperään. Itse avasin Innan ojentaman oluen ja siirryin juoruamaan Sarin kanssa, joka oli ilmeisesti aloittanut törpöttelyn ennen kuin itse juhlakalu saapui paikalle. Blondi olisi varmasti ensimmäinen joka tänä iltana sammuisi…
|
|
|
Post by Mila on Oct 16, 2015 0:19:19 GMT 2
16.10.2015 - TUOMO SAAPUU VIERAILULLE Kiikuin toimiston tuolilla ja ryystin kahviani. Helena oli tuntilaisten kanssa maneesissa ja tallissa oli suhteellisen autiota näin perjantai-iltana. Kirjauduin sisään facebookkiin ja huomasin yläpalkista, että minulla oli uusi kaveripyyntö. “Tuomo Kurkilahti lähetti sinulle kaveripyynnön”Hetken aikaa mietin, että kuka, mitä, missä ja milloin, kunnes aivosoluni rupesivat raksuttamaan. Tuomo oli asunut meidän naapurissa äitinsä kanssa joskus vuosia sitten ja olimme olleet pojan kanssa melkeinpä parhaimpia kavereita niihin aikoihin. Tuomo oli minua pari vuotta nuorempi, mutta ikäerosta huolimatta olimme tulleet hyvin toimeen ja aiheuttaneet vanhemmillemme ennen aikaisia harmaita hiuksia ihan roppakaupalla. Juuri kun Tuomo olisi aloittanut ala-asteen, he muuttivat äitinsä kanssa toiselle puolelle Suomea enkä sen jälkeen ollut hänestä mitään kuullut. Ennen kuin nyt. Klikkasin hyväksy ja menin hieman stalkkailemaan Tuomon profiilia. Pieni sinisilmäinen pojanviikari oli muuttunut komeaksi mieheksi, jolla näytti olevan pari kissaa ja koira. Sivilisääty sinkku ja asuinpaikkana oli Oulu. Kävin hakemassa lisää kahvia ja kuulin, kuinka tietokone pilputti viestin merkiksi. Tuomo siellä kiitteli kaveripyynnön hyväksymisestä ja kyseli, vieläkö hänet muistan ja mitä minulle nykyään kuului. Vastasin hänelle asuvani edelleen Vientareessa ja kerroin Vaahterapolusta. Mies kyllä tiesi paikan, oltiinhan me pari kertaa täällä käyty, silloin kun talli oli ollut setäni omistuksessa. Vastavuoroisesti utelin hänen kuulumisiaan ja mies kertoi suunnittelevansa muuttoa tuonne naapuripitäjään töiden perässä. “Olen itseasiassa tänään tulossa käymään siellä päin. Sopiiko jos piipahdan kahville? Olisi vähän asiaa…” mies kirjoitti. Kurtistin otsaani ja mietin mitä vastata. En ollut nähnyt miestä varmaan kahteenkymmeneen vuoteen ja nyt se oli tänne tulossa kylään noin vain. Mistä minä tietäisin, jos Tuomosta olis tullut joku rikollinen piripää, joka lämpimikseen paloitteli tuttaviaan moottorisahalla? Ennen kuin ehdin mitään Tuomolle vastata, Inna ja Jesse saapuivat taukohuoneeseen. “Mitä se täällä istuu naama mutrussa?” Inna tölväisi ja tuli kurkkimaan, millä sivuilla surffailin. “Kukas se toi on?” nainen hämmästyi huomattuaan auki olevan keskustelun. “Se on yks Tuomo…” mutisin ja kohta Jessekin kuikuili olkani yli tietokoneen ruutua. Tässä tallissa ei kyllä kukaan tuntenut sellaista sanaa kuin yksityisyys… Kerroin kaksikolle miehestä ja Inna syventyi samalla selailemaan Tuomon profiilia. “Hei, nyt pyydät sen kahville!” Inna komensi. “Mutta entä jos se on joku kirvesmurhaaja?” murahdin. “Ei se meille kaikille pärjää”, Jesse lohdutti ja taputti minua olkapäälle. “Pitäähän sitä vanhoja kavereita nähdä!” Kohautin harteitani ja näpyttelin Tuomolle vastausviestin, missä toivotin hänet tervetulleeksi kahville. Mies vastasi olevansa täällä joskus seitsemän aikoihin ja kerroin, että minut löytää tallista. Kävin vääntämässä Hipun kanssa koulutreenit ennen kuin loput hevoset piti hakea sisälle ja hoitaa. Ajatukset pyörivät aikalailla Tuomossa ja muistelin, mitä me silloin penskana olimme tehneet. Useasti olimme suuttuneet porukoille ja “karanneet” kotoa läheiseen metsään istumaan suuren kiven päälle. Eväätkin olimme tehneet, mutta heti kun ne oli syöty niin palasimme joutuin kotiin. Naapurustoa olimme ärsyttäneet “rimpauta ovikelloa ja juokse”-leikillä ja siitähän usein huutia tuli kun naapurin vanha muori ilmoitti asiasta vanhemmille. Se muori oli muutenkin ihan kamala akka… Aina jostain valittamassa ja meitä syyttämässä. Mutta toisaalta, aihetta sillä olikin. Olimme olleet Tuomon kanssa aivan kamalia kyseistä Birgittaa kohtaan. Tuomon äiti oli ollut aivan helisemässä poikansa kanssa. Isästä ei ollut tietoakaan, koskaan en ollut ainakaan Tuomon isää nähnyt saatika kuullut hänestä puhuttavan. Kun Helenan tunnit olivat loppuneet ja tuntilaisetkin olivat lähteneet koteihinsa, harjailin Iippaa kaikessa rauhassa sen karsinassa. “Milaaa? Joku etsiskelee sinua!” Sandy huhuili kävellessään Tuikun kanssa sisälle talliin. “Tässähän minä!” huikkasin nuorelle naiselle ensimmäisestä karsinasta ja Sandy hieman säikähti minua. Sandy viittoili nolona kädellään ovelle päin ja kurkkasin hänen osoittamaan suuntaansa. “Terve!” miehen ääni kajahti ja Tuomo astui sisälle talliin. “Öh.. moi. Odota hetki, päästän tän irti…” mutisin tervehdykseni ja avasin riimunnarun solmun, jolla olin Iipan sitonut karsinan kaltereihin kiinni. Pujahdin ovenraosta tallikäytävän puolelle ja mietin kuumeisesti mitä minä Tuomolle sanoisin. Mies näytti miettivän myös jotain järkevää sanottavaa ja siinä me seisoimme hetken tuppisuina tuijottaen toisiamme. Lopulta molemmat purskahtivat nauruun ja jää murtui. “Siitä on pitkä aika”, mies totesi. “Mut sä et oo kyllä kasvanut yhtään!” “Höpöhöpö, itte oot venähtänyt niin että kaikki tuntuu niin lyhyiltä sun rinnallas!” vinoilin takaisin. “Tota… Mulla on tässä vielä pari hevosta hoidettavana, että onko sulla kuin kiire? Jos on, niin voidaan me ne kahvit heti juoda…” selitin hätäpäissäni. “Ei mulla mikään kiire ole. Mä voin vaikka auttaa!” Tuomo lupautui ja katsoin miestä hämmästyneenä. “Seurustelin viisi vuotta yhden heppatytön kanssa niin opin siinä ajassa niksin jos toisenkin näiden kaviokkaiden varalle”, mies selitti. “No siinä tapauksessa, ota toi Vanil tuosta" Osoitin eestihevosta, joka kurkisteli tallikäytävälle karsinan oven yli. Tuomo meni moikkaamaan ruunaa, jonka jälkeen näytin miehelle mistä ruunan varusteet löytyisivät. Varustehuoneessa norkoilevalla Catherinella oli hieman hämmästynyt ilme, kun saavuimme paikalle, muttei kuitenkaan kehdannut kysyä mitään. Tyytyi vain vilkuilemaan meitä silmäkulmastaan samalla, kun kursi Wandan satulahuovan saumaa kiinni. Uskalsin jättää Vanilin Tuomon käsiteltäväksi ja käskin huikata jos tulee ongelmia. Tuomo lupasi selviytyvänsä Vanilin kanssa enkä yhtään sitä ihmetellyt, ei ruuna yleensä käyttäytynyt huonosti harjauksen aikana. Kun ruunat oli harjattu, lahjoin paikalle sattuneen Eenaroosan lakaisemaan tallikäytävän ja menimme Tuomon kanssa taukohuoneeseen. Misak, Jonna sekä uusin hoitajatulokas Sini, istuivat taukohuoneessa Innan ja Jessen kera. Esittelin Tuomon heille ja porukka esittelivät itse itsensä. “Jesse Aro, Milan miesystävä…” Jesse ilmoitti tarttuessaan Tuomon käteen. Tuomo hymyili leveästi ja istahti sitten pöydän ääreen, jonne olin hänelle jo kahvikupin nostanut. Nostin jääkaapista maitopurkin myös miehen ulottuville ja istahdin sitten itsekkin pöydän ääreen. Muut, paitsi Inna ja Jesse, livahtivat pois paikalta vedoten kotiintuloaikoihin ja me jäimme neljästään juttelemaan niitä näitä. Tuomo kertoi saaneensa töitä eräästä urheiluvälineliikkeestä ja suunnitteli muuttoa naapurikylään sen vuoksi. Ei kuulema Oulussa kukaan enää pidätellyt, joten pieni maisemanvaihdos olisi tervetullut lisä muuten tylsään elämään. “Miten äitisi?” kysyin. “Muutti miehensä kanssa Espanjaan viime kuussa”, Tuomo hymähti. “Lucky bastards…” Yksi pikkusiskokin Tuomolla oli. Tanja asui tällä hetkellä Rovaniemellä ja piti omaa kuntosalia. Innaa kiinnosti kovasti millainen kauhukakara olin ollut lapsena ja Tuomo ilomielin kertoi kaikki ne jekut, jota naapurin Birgitalle olimme tehneet. Hävetti. “Mite ois, haluaako se vieras saunassa käydä?” Jesse kysäisi, kun ryystimme viimeiset kahvit kitusistamme alas. “No, jos se vain Milalle passaa?” Tuomo varmisti. “Passaa tietenkin, nyt kun olemme varmoja ettet sä mikään kirvesmurhaaja ole!” Inna vastasi puolestani ja viskasin naista sanomalehdellä päin pläsiä. “Kirvemurhaaja?” Tuomo nauroi makeasti. “Mikäs juttu tää nyt sit oli?” “Äh, ei mikään.. Mä meen jakamaan kaurat kopukoille, tuun sitten perästä…” murahtelin. “Menkää te edellä!” Kun saunan jälkeen istuin talon portailla tupakkahuulessa, Tuomo lyöttäytyi seuraani pummaten yhden röökin. “Sulla oli vissiin jotain asiaakin?” utelin, kun mies oli saanut tupakkansa sytyttänyt. “Joo.. tota oli…” Tuomo kröhi kurkkuaan selväksi. “Noh. Kerroppa Mila-tätille huolesi!” sanoin leikkisästi ja hörppäsin olutta, jonka olin ottanut mukaani. Mies hieroi vaivaantuneena leukaansa ja tähyili taivaalle. Sitten hän huokaisi syvään ja katsoi minua varovaisesti. “Tota… Onko sun äitis koskaan kertonu, et silloin kun sä olit pieni, niin sillä ja sun isälläs olis ollu vaikeuksia?” Tuomo kysyi. Ihmettelin miehen kysymystä, mutta nyt kun muistelin, oli äiti joskus puhunut ettei hänen ja isän yhteiselo ollut mitenkään ruusuilla tanssimista silloinkaan. “Vittu… En mä tiedä miten mä tän sanoisin…” Tuomo puuskahti tuijottaen kengän kärkiään. “Mut mun isähän ei ollut koskaan kuvioissa silloin? Muistatko?” mies jatkoi hetken hiljaisuuden jälken. “Muistan…” “Oli se oikeasti. Mut kukaan ei tiennyt että se oli tavallaan mukana lähes päivittäin mun elämässä. Tai no, äiti ja se mies tiesivät…” “Niiiiin?” hopuuttelin miestä jatkamaan kun syvä hiljaisuus jälleen laskeutui siihen portaille. “Mila, kuule.. Älä nyt suutu tai mitään. Mä sain itekki kuulla tästä vasta pari kuukautta sitten!” Tuomo änkytti ja katsoi minua hieman surumielisesti. “Suutu mistä?” turhauduin. Kakista ulos! “Isäs petti äitiäs mun äidin kanssa silloin, kun olit alle kaksivuotias...” Tuomo puuskahti. “Tajuatko?” Kurtistin kulmiani ja tuijotin Tuomoa hoo moilasena. Nyt ei kyllä raksuttanut sitten yhtään. Tuomo hymähti huvittuneena ja pudisteli päätään. “Mieti Mila, mieti. Meillä on se kaksi vuotta ikäeroa… Puolitoista jos oikein tarkkoja ollaan”. “Kyllä mä nyt sen tajusin, mut miten se liittyy minun isään ja….” Ei vittu. Ei helekatissa. “Mitä hittoa?!” rääkäisin niin että koko tienoo varmasti raikui. “Mä tiedän että tää tuli yllätyksenä. Tuli se mullekki! En tiedä tietääkö sinun äitis ollenkaan ja ymmärrän jos et halua olla mun kaa missään tekemisissä, mut…” Tuomo selitti hädissään ja hyppäsi seisomaan. Itse jäin suu auki istumaan portaille enkä yhtään tiennyt mitä sanoa. “Okei, mä lähden... Tota, unohda et edes kävin täällä…” Tuomo huokaisi ja lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa. Tuijotin miehen loittonevaa selkää, tumppasin tupakkani ja juoksin hänet kiinni. “Et lähe nyt mihinkään!” nyyhkytin ja syöksyin halamaan Tuomoa oikein antaumuksella. “Sä et oo vihanen?” mies varmisti halatessaan takaisin. “En! Tuli vaan aikamoisena yllätyksenä”, pärskin ja pyyhin enimmät kyyneleet silmäkulmistani pois. Turkasen isä, saakelin pukki! Tuomo hymyili leveästi ja näytti silminnähden helpottuneelta. “Tuu sisälle vielä. Otetaan kuule oluet ja jutellaan ihan kunnolla!” sanoin kun enin tunnekuohu oli laantunut. “Mun pitäis kyllä lähteä kotiin. En mä mitään kaljaa pysty…” Tuomo mutisi. “Turpa kii ja tee niin kuin isosisko käskee. Jäät meille sohvalle punkkaamaan yöksi!” sanoin ja nappasin Tuomoa takin hihasta kiinni raahaten miestä kohti taloa. “Sua ei kyllä voi isosiskoksi sanoa…” Tuomo naurahti. “Rääpäle…” “Pää kii, penikka!”
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 17, 2015 12:49:56 GMT 2
Fellalla ratsastan! 17.20-15
-ÄITI MISSÄ MUN RATSASTUSHOUSUT ON! huusin yläkerrasta äidille. -Ne ruudulliset mä näin viimeks olohuoneessa, äiti kailotti takaisin. Rymistelin alakertaan ja löysin housut sohvalta. Loikin portaat takaisin yläkertaan ja vaihdon ratsastushousut farkkujen tilalle. Paidaksi vaihdoin hieman kulahtaneen persikan värisen neuleen. Kaivoin kaapista tallireppuni, jossa oli kengät ja chapsit, kypärä, raippa ja hanskat. Hypin portaat alakertaan ja menin eteiseen laittamaan kenkiä ja takkia. Pistin päälleni vuoden vanhan valkoisen kevyttoppatakin, koska ilma oli viilentynyt selvästi syyskuun ilmoista. Nappasin laukkuni, kypärän ja avaimet mukaan ja suuntasin askeleeni skootterilleni. -Saa muuten olla viimeset kerrat ku kuljen tällä mihinkää. Tääl on iha birun kylmä ajaa, tuskailin kiinnittäessä kypärääni. Nousin skootterin päälle istumaan, käynnistin sen ja lähdin päristelemään kohti Vaahterapolkua. Tänään minun olisi siis tarkoitus nousta Fellan selkään. Rosanna ei valitettavasti pääsisi paikalle, mutta enköhän minä selviäisi hengissä.
Saavuttuani noin 10 minuutin kuluttua Vaahtiksen pihaan, olin jo aivan jäässä. Kävelin hytisten sisälle talliin ja suuntasin(niin kuin aina) askeleeni taukohuoneeseen. Siellä oli yllättävän paljon porukkaa. Moikkasin heitä ja sain muutamia vastauksiakin. -Että mul on kylmä, voivottelin ja hypin samalla paikallani tarkoituksena lämmetä. -Ootapaha vaa niitä kunnon pakkasia sitte, et enää sanois et nyt on kylmä, Jonna sanoi. -Hei mä keitän teetä! Jooo, toi oli muute hyvä idea, kehuin itseäni aivan mahtavasta ideasta. -Ottaaks joku muu? kysyin, mutta kukaan ei tainnut haluavan teetä. Laitoin vedenkeittimeen vettä ja painoin sen päälle. Valitsin kaapista randomisti jonkun teepussin ja omaksi nimeämän sydänmukini. Kun vesi oli kiehunut, kaadoin vettä mukiin ja tyrkkäsin teepussin sinne. Hetken aikaa pussia mukissa huljuteltuani, heitin sen roskiin. Lisäsin teehen hieman kylmää vettä ja menin sen kanssa Sesilian viereen istumaan sohvalle. Hörpin teetä pienin siemauksin ja oikein tunsin kun ruumiini lämpeni. Pian paikalle saapui joku poika, jota en ollut ennen nähnyt, ensin ajattelin tämän olevan jonkun Vaahtiksessa hoitavan poikaystävä, mutta loppujen lopuksi tämä esittäytyikin Hukkiksen hoitajaksi. Pojan nimi oli Misak. Juttelimme ja kyselimme uudelta pojalta kaikenlaista, kunnes sain teeni juotua ja päätin lähteä hakemaan Fellaa tarhasta. Olin Rosannalta kuullut, että Fella saattoi joskus vähän testailla uutta hoitajaa, joten otin muutaman namupalan mukaan tarhoille, jotta saisin Fellan nopeammin kiinni.
-Fellaa! huhuilin tammaa kun työnnyin lautojen ali sisälle tarhaan. Fella katseli minun lähestymistäni ja lopulta kun olin aivan lähellä, tamma kääntyä ympäri ja lähti karkuun. Otin taskustani namupalan esiin ja lähestyin Fellaa uudestaan käsi ojossa, puhuen sille lempeällä äänellä. Fella kurotti kaulaansa minua kohti ja annoin sen hetken aikaa nuuskia kättäni ja napata leipäpalasen kädestäni. Sitten menin lähemmäs ja silittelin sitä samaan aikaan kun laitoin sille riimua päähän. -Mennääs sitte, sanoin ja lähdin taluttaamaan Fellaa kohti tallia.
-Sulla taitaa olla poni vaihtunu, Mila sanoi kun astuin talliin. -Joo Rosannan kanssa sovittiin että saisin kiipurstaa uudestaan tän selkään, vastasin. -Missäs neiti itse on? -Tais olla jotkut tanssi harkat tai jotai, tokaisin ja talutin Fellan sen omaan karsinaan. Tässä välissä kävin vaihtamassa taukohuoneessa conssit ratsastuskenkiin ja nappasin repusta kypärän, hanskat ja raipan mukaan. Sitten menin takaisin Fellan luokse ja aloitin harjauksen. Harjasin Fellan pika pikaa ja nakkasin sille varusteet päälle. Sen jälkeen laitoin kypärän päähän, hanskat ja raippa käteen ja lähdin taluttamaan Fellaa maneesiin. Onneksi tällä hetkellä Helena oli tuntilaisten kanssa maastossa, niin sain vallata maneesin itselleni.
Olin päättänyt päästä Fellan selkään ilman jakkaraa, olihan poni sen verran pieni. Pidensin jalustinta aika paljon, jotta ei tarvitsisi alkaa kauheasti jalkaa venyttämään ja pääsin kuin pääsinkin Fellan selkään. Lyhensin jalustimia saman tien parilla reiällä ja kiristin satulavyötä yhdellä reiällä ennen kuin lähdin kävelemään uralle.
Alkukäyntien jälkeen otin ohjat tuntumalle ja aloin työstämään Fellaa käynnissä tehden paljon isoja ympyröitä, pysähdyksiä jne. Alkuun Fella puski todella paljon ulospäin, mutta kun olin topakka apujeni kanssa, se alkoi rentoutumaan allani. Kun käyntityöskentely sujui hyvin, nostin ravin ja jatkoin työstämistä ravissa. Jonkin verran sain ponia käskeä ravissa eteenpäin, kun aika ajoin tuntui ravin vauhti hyytyvän. Tein muutamia käyntiin siirtymisiä ja pysähdyksiä, jotka onnistuivat loistavasti. Kun sitten olin jonkun aikaa ravaillut molempiin suuntiin, päätin ottaa pääty-ympyrällä laukkaa. Fellalla oli juuri niin ihana laukka kun olin muistanutkin ja tällä kertaa se ylläpiti laukkaa paljon paremmin itse. Työstin laukkaa molempiin suuntiin pääty-ympyröillä ja otin vielä loppuun muutamat nostot suoralla uralla ja sen jälkeen otin loppuverkat. Käyntien aikana taputtelin Fellaa kaulalle ja leprtelin kuinka hyvä poni se oli. Hetken aikaa käveltyäni käänsin Fellan kaartoon ja hyppäsin alas sen selästä. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin satulavyötä reiällä ennen kuin lähdin taluttamaan tammaa takaisin talliin.
Laitoin Fellan pikaisesti pois, koska kello näytti jo vähän vaille kolme ja olin luvannut olla kolmelta kotona syömässä. Kun sitten olin saanut Fellan kuntoon, käpäisin viemässä sen takaisin tarhaan. Sen jälkeen menin taukohuoneeseen pakkaamaan tavaroitani ja häippäsin vähin äänin paikalta.
|
|
|
Post by Mila on Nov 25, 2015 15:23:34 GMT 2
25.11.2015 - RKM
Viimeisen hevoskuljetusauton takavalot katosivat pimenevään iltaan ja huokaisin helpotuksesta, kisapäivä olisi virallisesti pulkassa. Hevosjärven tilan porukka olivat olleet viimeiset matkaan lähtijät ja heillä olisikin pitkä matka kotiin, sillä kyseinen ratsastuskoulu sijaitsi Ranskassa asti.
Kaivoin tupakka-askin taskustani ja sytytin syöpäkääryleen. Seisoin hetken keskellä tallipihaa ja vetelin henkosia tupakasta mietteissäni. Ratsastuskoulumestaruuden toisen osakilpailun luokat oli kisattu täällä meillä ja voin kertoa, etten varmaan koskaan ollut stressannut niin paljoa kisojen järjestämisestä. Olihan meillä iät ajat pidetty ratsastuskilpailuja, mutta jokin näissä kisoissa sai minun stressitason nousemaan tappiin saakka ja nyt tuntui kuin kymmenien kilojen painoinen kivilasti olisi nostettu pois harteiltani. Kai sitä halusi kaiken menevän täydellisesti nappiin, jotta voisimme näyttää noille “etelän vetelille”, että kyllä me täällä pohjoisemmassakin osataan. “Tupakointi vain ja ainoastaan lantalan takana!” kuului Sarin huutelu tallin ovelta. Nainen oli palannut tänään äitiyslomalta ja oli heti nakitettu iltatallin tekoon. Oli kiva saada blondi takaisin!
Kävin viemässä tupakantumpin lantalan takana olevaan tuhkakuppiin ja menin sitten katsomaan miten Sarilla tallin puolella meni. Hän oli parhaillaan jakamassa iltakauroja ja hyräili iloisesti, komentaen välillä karsinan seiniä paukuttelevia hevosia olemaan kunnolla. “Miltäpä se tuntuu taas olla töissä?” utelin työntekijältä. “Tosi kiva! Oli jo pää levitä kotona… Vaikka onhan sitä Viiviä ikävä…” Sari hymyili leveästi ja lastasi kauhaan Villan iltapöperöitä. Ruunikko tamma hörisi kärsimättömänä ja syöksyi ilta-appeensa kimppuun heti, kun Sari oli ne ruokakaukaloon kipannut. Itse mittailin toisella puolella käytävää majailevalle Kessulle ruoka-annoksen ja nakkasin loimeen kääritylle ponille iltapöperöt ruokakuppiin. Sesilia oli Kessun kanssa napannut toisen sijan esteluokassa ja siitä kiitokseksi poni sai hieman porkkananpalojakin iltakauransa joukkoon. Vaahterapolkulaisilla oli mennyt ihan kivasti tämän päivän kisat. Eetu ja Jonna olivat kolmansia omassa koululuokassaan ja Julia oli Sammyn kanssa tullut ykkösiksi Helpossa A:ssa. Rebekka ja Inna olivat jääneet ilman sijoituksia tänään, muttei se mitään haitannut. Ei tässä nyt elämästä ja kuolemasta kyse kuitenkaan ollut.
Autoin Saria ruokkimaan loput hevoset ja kun nainen lähti ruokkimaan siirtotallin ja pihaton sakkia, lähdin itse sisälle katsomaan illan Paratiisihotelli-jakson. Hetken sain taistella Innan kanssa kaukosäätimestä, sillä nainen ei voinut sietää kyseistä hömppäohjelmaa, mutta itse olin auttamattomasti koukussa tähän reality-sarjaan. Miehet; Juuso, Jesse ja yökylään jäävä Tuomo; pakenivat saunan lämmitykseen (lukekaa: Juomaan olutta ja puhumaan sontaa saunan pukuhuoneeseen) sarjan alkutunnarin pärähtäessä soimaan ja Inna kitisi sohvan nurkassa ettei todellakaan suostuisi kyseistä paskaa katsomaan. Muttei tehnyt elettäkään että olisi ahteriaan sohvalta nostanut ja lähtenyt pois paikalta. Kävin pikaisesti hakemassa oluen jääkaapista ja nappasin keittiön pöydällä lojuvan sipsipussin mukaan. Petra ja Julia olivat lähteneet käyttämään koko koiralaumaa lenkillä ja tulivat ensimmäisen mainoskatkon aikana takaisin lenkiltä. Olohuone oli täynnä märältä haisevia koiria ja komentelin niitä muualle haisemaan. Hyi kamala. Crowley päätti ravistella itseään keskellä olohuonetta ja vasikan kokoisen koiran turkista lens lumiloskapaskaa pitkin seiniä. “Kiitos…” mutisin pyyhkiessä naamaani. Inna valitteli, kuinka oli Vaahterapolun tiimistä ainoa, joka ei ollut kertaakaan sijoittunut RKM:n osakilpailuissa, mutta lohduttelin naista, että olihan tässä vielä yksi osakilpailu ennen itse “pääkisoja”. “Eihän tää nyt mitään kovin vakavaa kisaamista ole..” muistutin kämppistäni. “Sanoo nainen, joka on ollu pari päivää perseelle ammuttu karhu!” Inna puuskahti. “Jonnalla on kyllä menny tosi hyvin!” Julia totesi. “Eikö ne Eetun kaa johda ratsastaja-rankingia?” “Niin minäkin oon käsittänyt…” mutisin ja yritin kuunnella, mitä Paratiisihotellissa tapahtui. Draamaa ja riitoja, sitä samaa mitä aina ennenkin… “Seppele taitaa viedä tallimestaruuden”, Inna sössötti suu täynnä sipsiä. “Eiks tämänkin päivän kisoissa ollu joku Seppeleläinen sijoittuneena?” “Ihmekkös tuo jos veisivätkin. Kovatasoisia ratsastajia talli täys, kuten myös Susikalliossa ja Pappilassakin..” totesin ja hörppäsin olutta. “Ihan mälsää ettei yksityiset saaneet osallistua…” Petra huokaili. “Olisithan se sinäkin saanut jos kävisit tunneilla muillakin kuin omilla hevosillasi”, muistutin hymyillen naista joka vain kohautti harteitaan. “Niin kai sitten… Ehkä ens vuonna sit…” “Miksei Luna osallistunut?” Julia ihmetteli. “Sehän pärjää kans Tohvelin kaa yleensä tosi hyvin!” “En tiedä… Olisihan se ollut kiva kun olisi osallistunut. Miettikääpä nyt ku ois Eetu ja Jonna sekä Luna ja Tohveli rökittäneet kaikki hevosratsukot mennen tullen!” spekuloin hymy korvissa. “Jep! Tallin kauhuponit ois vieny koko kisan!” Inna räkätti. “Olis se kyllä ollut näky…” Eetu ja Tohveli ei todellakaan olleet maailman helpoimpia poneja, jonka vuoksi Jonnan sekä Eetun menestys näissä kisoissa oli tullut vähän yllätyksenä meikäläiselle. Toisaalta Jonna oli hyvä esimerkki siitä, että kyllä sitä tuloksia riiviöidenkin kanssa saa, jos vaan jaksaa yrittää eikä luovuta heti.
Kun Paratiisihotelli loppui, miehetkin kömpivät saunan pukuhuoneesta kertomaan, että sauna olisi lämmin. Vääntäydyin ulos sohvalta, laskin sylissäni selällään nukkuneen Pirskatin sohvatyynyn päälle ja lähdin saunomaan pyhässä yksinäisyydessäni. Oli ihanaa kun sai taas pitkästä aikaa rentoutua ihan kunnolla ja huokaista helpotuksesta. Pian alotettais treenit Seppeleen osakilpailua varten, mutta niistä treeneistä minun ei tarvinnut stressata. Helena pitäisi valmennukset ja minä sain niin sanotusti vetää lonkkaa. Ainakin melkein…
|
|
|
Post by Mila on Dec 27, 2015 21:03:39 GMT 2
27.12.2015 Huokaisten istahdin kotisohvalle. Joulu oli ohi ja pikkuhiljaa arki palaili kaiken sen juhlahumun jälkeen raiteilleen. Vielä uusi vuosi ja sitten oli tämän loppuvuoden "juhlallisuudet" siinä. Joulu oli mennyt ihan Vaahterapolussa meikäläisen toimesta. Monet olivat lähteneet sukuloimaan ympäri Suomen maata, jonka vuoksi olin ollut aikalailla "yksin" koko joulun ajan. Jesse oli ensin miettinyt, että tulisi Ritvan kanssa tänne viettämään joulua, mutta onneksi (?) Ritva oli halunnut lähteä tyttärensä luo jouluksi ja Jesse oli sitten lähtenyt mukaan siskoaan moikkaamaan. Armaat kämppiksenikin olivat joulun vietossa missä lie, joten minä se jäin kotiin vahtimaan elukoita ja pitämään tallia pystyssä. Selailin turhautuneena tv-kanavia, muttei sieltä oikein mitään katsomisen arvoista tullut. Kissakuoro kehräsi vieressäni, koirat olivat levittäytyneet pitkin olohuonetta nukkumaan ja minä istuin höyryävä glögilasi kädessäni sohvalla miettien maailman menoa. Ratsastuskoulumestaruuksien finaaliin olivat päässeet Jonna seka Sesilia. Odotukset olivat varsinkin Eetua ja Jonnaa kohden aika korkealla, kun parivaljakko oli niin hyvin vetäneet kaikki osakilpailut, mutta itse koitos oli ottanut vissiin niin ratsastajan kuin ratsunkin hermoille sen verran, että oli mennyt vähän plörinäksi... Mutta ei se mitään! Yritys oli hyvä! Vaahterapolun mestarit, Sesilia ja Kessu, antoivat hienon vastuksen finaalissa ja pärjäsivät tosi hyvin. Ei voinut muuta kuin olla onnellinen tyttöjen puolesta, pesivät nuo hevosratsastajat ihan mennen tullen näissä koitoksissa. Nousin venytellen ylös sohvalta ja kävin latomassa saunan pesään puita, jonka jälkeen räiskäytin puut tuleen. Kipitin keittiöön hakemaan mukaani sipsipussin sekä yhden oluen, jonka jälkeen kipitin takaisin olohuoneeseen todetakseni, että Pirskatti sekä Perskatti olivat vallanneet minun paikkani sohvalta. Julmasti revin torkkupeittoni kissojen alta ja siirsin niitä kauemmas, jotta itse mahtuisin ahterini siihen sohvalle iskemään. Napautin television Jimille ja syvennyin hihittelemään Kuopion poliisipartion jutuille. Kuulin, kuinka ulko-ovi kävi ja kun koirat menivät tarkastamaan tulijan, tunnistin puheäänestä saapujan olevan Jesse. "Moi!" mies huikkasi eteisestä ja hihkaisin tervehdykseni takaisin, jonka jälkeen kerroin saunan olevan lämpiämässä. "Kiva juttu" mies totesi tullessaan olohuoneeseen. Siirrettyään kissat pois paikaltaan, mies iski (hyvän) perseensä minun viereeni ja kaappasi minut kainaloonsa. "Oliko ikävä?" mies kysäisi. "Ei" valehtelin ja käperryin syvemmälle Jessen kainaloon. Mies ryöväsi sipsipussini ja yritti vaihtaa kanavaa, mutta minun vastalauseeni sai miehen unohtamaan kanavan vaihdot. Jessen lämmin kainalo ja huonosti nukuttu yö aiheutti sen, että olin unten mailla alta aikayksikön ja saunassa käynti jäi välistä. Hyvä että edes heräsin siihen, kun Jesse oli kantanut minut sänkyyn unille saati siihen, että Petra sekä Julia olivat tulleet hirveän ryminän saattelemana kotiin. Nukuin kuin pieni porsas. Kerrankin.
|
|
|
Post by Mila on Dec 30, 2015 18:07:03 GMT 2
30.12.2015 - Stina"Tuikun voisit käydä liikuttamassa, kun Sandy ei tänään kuulema ehdi tulemaan", Mila ilmoitti, kun valittelin päiväheinien jaon jälkeen tekemisen puutetta. Koska Helena edelleen vietteli joululomaansa, ei tuntejakaan ollut ja hevoset olivat pääosin meidän työntekijöiden sekä hoitajien liikutettavina. "Selvempi homma", mutisin ja vedin samantein takkia niskaan sekä pipon syvälle päähäni. Pakkasta ei ollut kuin pari hassua astetta, joten ajattelin lähteä suokkitamman kanssa pellolle vetämään pientä lumihankitreeniä. Tuttuun tapaansa suokkitamma hetken jaksoi minua juoksuttaa tarhassaan, mutta lopulta se antautui kiinni ja sain raahattua sen sisälle talliin hoidettavaksi. Kiinnitin mustanvoikon hevosen käytävälle ja kipaisin hakemassa sen harjapakin varustehuoneesta. Pikaisesti harjasin enimmät irtokarvat tamman ruhosta irti ja nakkasin varusteet sen niskaan. Vedin huomioliivin päälleni ja painoin kypärän päähäni. Vielä hanskat käteen ja sitten Tuikku irti kahleistaan. Nousin tamman selkään ketterästi ja lähdimme pitkin ohjin etenemään kohti peltoa, jota sai käyttää hankitreeneihin niin paljon kuin sielu sieti. Tuikku oli energisen tuntoinen ja hölmöili hieman omiaan, mutta sain tamman nopeasti kuulolle ja kun saavuimme pellolle, oli tamma rauhoittunut huomattavasti ja malttoi kuunnella ohjeitani. Treenasimme pohkeenväistöä, taivutuksia sekä siirtymisiä askellajista toiseen. Tuikku kulki hienosti omalla moottorillaan eteenpäin ja tuntui nauttivan raikkaasta ulkoilmatreenauksesta. Lopettelimme Tuikun kanssa treenihetkemme laukkapyrähdyksiin, jonka jälkeen lähdimme köpöttelemään rauhallisessa tahdissa takaisin Vaahterapolkuun. Rosanna tuli vastaan Vanilin kanssa ja kysyin, mihin nainen oli omat hevosensa jättänyt. "Mila pakotti liikuttamaan tän", Rosanna vastasi hymyillen. "Onko se pahalla tuulella?" "Ei oikeastaan, lähti leipomaan kakkua!" Rosanna tiesi kertoa. "Kakkua? Kenen selästä se on lentänyt?" naureskelin. "Ei kenenkään. Petralla on tänään synttärit niin kuulema sille pitää kakku leipoa", Rosanna vastasi. Vanil näytti tympääntyvän turhan päiväiseen seisoskeluun, joten päästin heidät jatkamaan matkaansa ennen kuin ruuna saisi totaalisen hepulikohtauksen. Laskeuduin tallipihassa Tuikun selästä ja talutin sen sisälle talliin. Jannica näytti touhuavan Villan kanssa tamman karsinassa ja moikkasin uusinta hoitajatulokasta iloisesti. Nainen tervehti takaisin ja jatkoi sitten Villan harjaamista hyräillen jotain tämän päivän hittibiisiä, jonka nimeä en sillä hetkellä saanut päähäni. Kiinnitin Tuikun taas käytävälle ja riisuin sen varusteista. Tuikku haukotteli makeasti ja näytti torkahtelevan harjauksen aikana. Ainakin enimmät energiat olin saanut tammalta purettua pois, mikä oli hyvä vain. Nakkasin vielä fleeceloimen neidin päälle ennen kuin pistin sen karsinaansa jatkamaan päiväuniaan. Vein Tuikun varusteet ja harjat satulahuoneeseen ennen kuin säntäsin taukohuoneeseen lämmittelemään kylmettyneitä ruumiinjäseniäni. Kahvinkeitin siellä taukohuoneessa jo porisi isoon ääneen. Inna, Jesse, Tuomo, Juuso, Catherine, Jonna sekä Jemina olivat paikalla kyttäämässä tippuvaa kahvia ja rupattelivat niitä näitä. Milakin paukkasi ulko-oven kautta sisälle taukohuoneeseen kakun kanssa ja noitui, ettei hänestä leipuriksi saatika kakun koristelijaksi olisi. "Ruma kun mikä, mut eiköhän se oo ihan syötävää!" Mila murisi ja laski kakun keskelle pöytää. Kakku oli hieman pieksetyn näköinen. Kermavaahto oli lässähtänyt sen päälle epämääräiseksi mössöksi ja koristeena olleet karkit valuivat pitkin kakun reunoja säälittävän näköisinä. "Joko saa maistaa?" Jemina huokaili tuijottaen kakkua kuola valuen. "EI! Sitten kun Julia saa Petran raahattua tänne niin sitten..." Mila rääkäisi ja veti Jeminan penkkiä kauemmas pöydästä. Pian Julia saapuikin paikalle Petra vanavedessään ja "paljon onnea vaan!" raikasi taukohuoneessa. Petra näytti hieman nolostuvan, mutta kiitteli lopulta onnentoivotuksista. Synttärisankari sai ensimmäisen palan kakusta ja totesi sen olevan oikein hyvää. Muutkin uskaltautuivat ottamaan palan kakusta ja Mila sai kuulla kehuja, kuinka hyvää se rupuisen näköinen leivos oikeasti oli. "Jättäkäähän muillekin sitä!" Mila toppuutteli, kun kakku hupeni lautaselta uhkaavasti. Jätin muut taistelemaan kakun rippeistä ja lähdin itse puolestani hakemaan Iippaa liikutettavaksi...
|
|
|
Post by Jonna on Dec 31, 2015 20:51:37 GMT 2
06.01.2016, Tujua liikuttamassa
Julia oli eilen illalla laittanut viestiä, ettei kerkeäisi huomenna liikuttamaan Tujua. Aluksi hän oli kysellyt muiltakin, mutta päätynyt sitten kysymään minulta kun kovin moni ei innokkaana suokkiruunaa ollut lähdössä ratsastamaan. Toki lupasin Tujun liikuttaa, sillä olin muutenkin suunnitellut meneväni tallille Eetua moikkaamaan. Olin tullut Vaahtikseen jo kukonlaulun aikaan ( lue: kolmelta iltapäivällä ) ja käynyt Eetun kanssa maastossa, nyt oli vuorossa Tuju. Ruuna oli vielä tarhassa, sillä tänään sitä ei oltu merkitty yhdellekään tunnille. Tarkistin laitumen missä ruuna tarhasi, jonka jälkeen lähdin hakemaan Tujua sisälle. Otettuani sähköt pois päältä, marssin Kakrun ja Tujun tarhalle. - Tujuuu! huhuilin jo kauempaa, mutta poika ei korvaansa letkauttanut. En ollenkaan tiennyt miten tämä heppa käyttäytyy missäkin tilanteessa, joten koko matkan Tujun luo kutsuin sitä nimeltä. Kakru olisi mielelläänkin tullut sisälle, mutta ei tässä tilanteessa ollut kaipaamani hevonen. - Tule tänne, hiiienosti... Ei, Tuju! Olin jo saada pojan kiinni, kun se päättikin lähteä hölkkäämään ympäri aitausta. Huokaisin ja silittelin hetken kiltisti seisoskelevaa Kakrua. Tajusin myös rapistella vanhaa karkkipaperia taskussa, jolloin suokki selvästikin luuli minun jakavan tarhakaverilleen herkkuja. Kiinnostunut Tuju käveli luoksemme, jolloin nappasin päitsistä ja kiinnitin narun. - Hyvä, nyt talliin, sanon ja taputan kaulalle. Kun olin saanut ruunan oikeaan karsinaan, hain nopeasti pakin ja aloitin varustamisen. Ulkona oli viileä mutta kuiva ilma, joten karvaa ei kauaa tarvinnut harjata. Kavioiden puhdistuksessa Tuju meinasi vähän kiusata pienempäänsä antamalla koko painoin minulle, mutta ihan kunnialla siitäkin selvittiin. Seuraavaksi puhdistin jännesuojat ja laitoin ne etujalkoihin. - Moi! Jannica huikkasi kävellessään karsinan ohitse. - Moi, tulitko liikuttaa Villan? kysyin ja kävelin samalla varustehuoneeseen napatakseni satulan. Samalla matkalla otin suitsekin mukaani. - Joo. Mites sä oot Tujun karsinassa, etkä paapomassa Eetua? tyttö naurahti ja tuli karsinanovelle katsomaan. - Julia pyys liikuttamaan tän, saa nähdä mitä tästä tulee, puhisen nostaessani satulan Tujun selkään. Ruuna luimi loukkaantuneena ja yritti pari kertaa tallata jaloilleni, jolloin lisäsin: - Julia sano et tää on kiltti varustaessa. Joko Tuju tekee tän tahallaan mulle, tai ymmärsin sen viestin väärin! Jannica naurahti ja kysyi: - Meettekö maneesille? Voitas tulla teidän seuraks sinne. Nyökkäsin ja ilmoitin meneväni hiukan edeltä, sillä olisimme jo kohta valmiita. Jannica lähti varustamaan hoitsuaan, ja minä aloin ährätä suokille suitsia ja martingaalia. Pian olimmekin jo raahautuneet maneesille. Heti ovella nappasin jakkaran matkaani ja kaartoon asetuttuamme kiristin vyötä vielä reiällä. Laskettuani jalustimet hyppäsin selkään, ja koetin taas ymmärtää ettei allani ollut Eetu. Kerkesin vain vähän jalustimia nostaa, kun Villa ja Jannica astelivatkin jo maneesiin. - Miten te noin äkkiä tänne jouduitte? ihmettelin ja päästin maneesin oven sulkeuduttua Tujun kävelemään. - Villa on nopee varustettava, tyttö naurahti ja pääsi helpolla ponnistuksella selkään. - Jep. Jos en hoitais Eetua tai jotain muuta persoonallista ponia, vaan sen pitäs ehdottomasti olla heppa, niin se ois silloin Villa. Siis jos et hoitas sitä ja mä en Eetua, selitin ruunan kävellessä jykevillä askelillä eteenpäin. - Se on kiva hevonen, lisään ja vilkaisen parivaljakkoa heidänkin lähtiessä liikkeelle. Hetken käveltyäni otan ohjastuntuman, jolloin suokki nostaa päänsä heti ryhdikkäästi ylös ja astelee innokkaasti eteen. - Ihan rauhassa, ei tehdä tänään kun ihan perusjuttuja, rauhoittelen Tujua ja aloitan työskentelyn tekemällä pysähdyksiä. Ratsuni oli apujani vastaan, eikä todellakaan jaksanut odotella minkään rääpäleen pidätteitä selästä. Aina kun Tuju karkasi pysähdyksestä ominpäin liikkeelle, käänsin sen vaikka kuolainrenkaasta voltille ja tein samaan kohtaan pysähdyksen. Tämä tepsi, ja pian allani oli hevonen joka totteli pidätteitä - käynnissä. Seuraavaksi aloin tehdä temmonmuutoksia niin, että lyhyet sivut nopeatempoisempaa käyntiä kuin pitkät sivut. Jannica alkoi jo ravata Villalla, joten he joutuivat vähän väistelemään meitä. Nopea käynti meinasi karata pari kertaa raville, mutta kun tämä tehtävä oli jotenkuten hanskassa, annoin ruunalle luvan siirtyä raviin. Innokkaana se otti melkoisen pyrähdyksen, mutta Villan perseen tullessa eteen oli sen pakko hidastaa vauhtia. - Sori, pahoittelen ohiravatessamme, mutta tilanne oli jo selvästi paremmin hallinnassa. Tein suuria pääty- ja keskiympyröitä, ei mitään erikoista siis. Koetin saada vähän rentoutta menoon pikkuruisella asettelulla kiemuraurien kanssa, mutta reitit tahtoi vähän venyä. - Vaihdetaan suuntaa? tyttö Villan selästä ehdotti, ja pyyntöä noudattaen teimme Tujun kanssa kokorata leikkaan. Ravailin myös oikeaan suuntaan melko rennosti, lähinnä ympyröitä. Ruuna kuunteli minua ihan tyydyttävästi, kunnes Villa ja Jannica ottivat laukkaa. Silloin se päätti myös ehdottomasti laukata, ja siirtyä siihen pienen iloloikan saatelemana. Kävin satulan etukaaren edessä, mutta tilanteen huomatessa Jannica siirti käyntiin ja ratsuni seurasi lajitoverinsa toimia. - Pysy selässä! tyttö totesi tietämättä nauraako vai olla huolestunut. - En tipu! naurahdin ja kipusin takaisin satulaan. Päätimme ottaa laukkaa niin, että olimme molemmat valmiita. Villa nosti edessämme ensin laukan, jonka jälkeen lähes minun antamista avuista myös Tuju lähti laukkaan. - Hyvä poika, kehuin ja hölläsin sisästä kun Tuju laukkasi ympyrän päätyyn kivasti. Laukassa en juurikaan tehnyt mitään, sillä meno tuntui muutenkin vähän holtittomalta. Samaan pötköön vaihdoimme suunnan ravin kautta, ja nostimme uudelleen laukan. Tuju innostui alkuun uudesta suunnasta turhankin paljon, mutta pian taas teimme siistejä ympyröitä tännekin suuntaan. - Mä meen nyt ravia, huikkasin ja koetin saada temmon rauhallisemmaksi. Pian lopettelimme yhteistuumin ratsastusta. - Millanen Tuju oli? Jannica kyseli ja taputti Villaa. - Ihan okei. Mut en mistään hinnasta vaihtais Eetuun. Tää on niin erilainen, ja vaik Eetukin on reipas, niin... Se on silleen eritavalla. Tai sen mä saan loppupeleissä kuitenkin hallintaan. Tujua en välttämättä, naurahdin ja kysyin sitten tytöltä miten hänellä ja Villalla meni. - Kivasti. Villa oli kiltti, vaikka silloin Tujun villiintyessä meinas vähän alkaa säpsymään. Mut siis tosi kiva! Mennäänkö talliin? Nyökkäsin ja menimme vierekkäin kaartoon. Taputtelin ruunaa, joka pärski itseensä tyytyväisenä niin että maneesi kaikui. Laskeuduin selästä ja löysäsin vyötä, jonka jälkeen lähdimme yhtä matkaa takaisin tallille. Tallissa purin Tujulta kaikki varusteet, putsasin suojat ja pesin kuolaimet, sekä laitoin kaikki paikoilleen. Tuju ei oikeastaan ollut edes hikinen, joten en loimea viitsinyt laittaa. Menin vielä hetkeksi harjailemaan Villaa Jannican avuksi, kunnes olimme molemmat valmiita. - Moikka, huusin tytölle ja lähdin ulos odottamaan kyytiä. Julialle vielä naputtelin viestin, että Tuju oli melkoisen vahvalla päällä eikä tippuminenkaan ollut kaukana. Silti kiittelin tyttöä suokin lainaamisesta. Opettava ratsastuskerta, ei usein tule tälläisillä tapauksilla ratsasteltua.
|
|