Post by Kathreen on Jul 24, 2013 17:05:37 GMT 2
24.7.2013 WINGS ARE MADE TO FLY
Tallissa oli hiljaista avatessamme suuren pääoven. Ei tosin ihme ollutkaan kellon ollessa vasta kahdeksan. Sisällä ahersi vain Markus karsinoiden parissa. Hän ei maskanut ajastaan edes sekuntia meille ja huhki entistä rankemmin. Katsoimme Mikon kanssa toisiimme tietäen tasan mikä oli vikana. Kävelimme viileästi käytävää pitkin taukohuoneelle, joka sekin huokaili tyhkyyttään. Heittäydyin sohvalle Mikon mennessä keittämään itselleen kahvia. Pian hänkin istui viereeni kahvikuppi kädessään. Mies sieppasi minut kainaloonsa ja siemaili kahviaan. Kurkotin itselleni naistenlehden pöydältä ja syvennyin sen pariin.
Taisimme istua siinä aika pitkään, sillä seuraavaksi ovesta rymisti sisään Larissa, joka säikähti hiljaisia sohvalla löhöäjiä.
”Aapua! En kai mä keskeytä mitään?” hän sanoi jo ehkä hieman liiankin vihjailevasti.
”Hä? Ee-et”, sanoin unisena hymyillen.
”Ookkei… no mä jätän vaan kamani tänne ja lähen sit Riimiä hoitamaan”, tyttö sanoi iloisesti.
”Hei ootsä menossa Riimiä ratsastaa tänään?” kysäisin pikaisesti.
”Joo-o”, Larissa sanoi epäilevästi.
”Kui?” hän vielä kysyi.
”Olis kiva tulla kattoo, miltä se kullanmuru näyttää ridaajan kanssa”, sanoin.
”Tulkaa ihmees! Alotan varmaanki tunnin päästä kantällä”, Larissa sanoi ilahtuneena ja katosi ovensuusta.
”Mukavan olonen tyttö”, Mikko sanoi.
Vastaukseksi hän sai tönäisyn kylkeen. Mies naurahti ja sanoi:
”Tyttö, tyttö, okei? Sä oot nainen!”
Hymyilin.
Haimme Tintin ja Sessan tarhoistaan sisälle. Ne saisivat syödä päivämössönsä rauhassa sillä aikaa kun me olimme katsomassa Larissan ratsastusta. Sujautin riimun Tintin päähän ja kiinnitin riimunnarun klipsillä kiinni metalliseen renkaaseen. Heitin narun oriin kaulan yli ja solmin toisen pään toiseen metallirenkaaseen. Ponnistin Tintin selkään ja ratsastin sitten tyylikkäästi talliin Mikon ja Sessan seuratessa. Vedimme karsinoiden liukuovet auki ja päästimme hevoset bokseihinsa. Kävimme hakemassa Effien autosta ja vangitsimme senkin hihnaan. Lähdimme pienelle kävelylenkille tielle tappaaksemme aikaa.
Palasimme puolen tunnin kuluttua ja huomasimmekin Larissan ja Riimin jo verkkaavan kentällä. Kiipesimme katsomoon seurailemaan ratsukon toimintaa. Markus istui alimmaisella rivillä ja huusi välillä ohjeita Larissalle. Tyttö ravasi hevosella tehden paljon kiemuroita saadakseen ruunan asettumaan kunnolla. Riimi näytti toimivan oikein hienosti ja laukkojen jälkeen ruuna ihan säteili. Olin todella onnellinen, että olin saanut kasvattini Milan omistukseen, hyviin käsiin. Muutama onnenkyynel vieri silmäkulmaani, mutta pyyhkäisin ne heti pois.
”Itkeksä?” Mikko kysyi huvittuneena.
”En. Mä vaan.. oon tosi onnellinen just nyt”, sanoin.
Mikko hymyili minulle ja samoin minä hänelle. Katsoimme Larissan ratsastuksen loppuun ja menimme sitten kehumaan tätä.
”Riimihän on upee! Sä ridaat tosi hyvin!” ylistin Larissaa.
”Hyvältä näytti”, Markuskin sanoi.
Larissa vähätteli hetken, mutta osasi sitten iloita näkyvästi saamistaan kommenteista. Riimikin oli edukseen siinä komeana seisoessaan. Markus ja Larissa lähtivät kimonsa kanssa talliin. Mekin suutasimme yksityisten puolelle ja hoidimme Sessan ja Tintin ratsastuskuntoon. Veimme sitten Effien toimistoon, josta löysimme Milan ja Wiennan.
”Effie tulee lapsiparkkiin”, lausahdin.
”Kuitti”, nainen vastasi pöytänsä äärestä hymyillen.
Lähdimme taas kerran maastoilemaan, hyvä ilma kun sattui. Kiersimme tallin taakse ja lähdimme tällä kertaa eri suuntaan kuin ennen. Kävelimme pitkän tovin ja lämmittelimme sitten toisen tovin ravissa.
Ehdimme ratsastaa ainakin puoli tuntia ennen kuin pysähdyimme mukavan näköiselle nurmiaukiolle. Laskeuduimme hevosten selästä ja sidoimme ratsumme ohjista läheisen tukevan puun oksiin. Istuimme itse nurmikolle vieretysten.
”Olispa nyt jotain juotavaa”, sanoin haikaillen.
Sitten ihan yhtäkkiä ja aivan odottamatta Mikko otti minut kainaloonsa ja suuteli. Ihan tuosta noin vaan, ihan varoittamatta. Häkellyin hetkeksi, mutta sitten sain tilanteesta tiedon aivoihinikin ja halusin hetken vain jatkuvan.
Juttelimme koko tauon ajan yhä vain syvällisemmistä ja syvällisemmistä aiheista. Yhtäkkiä Mikko sanoi minulle:
”Mä oon kuule miettiny… meitä. Oon itekseni ajatellu mitä tuuria oliki törmätä just suhun sillon Jouluna. En sillon vielä ajatellu asiaa nii paljon, mut nyt… Mä ihan oikeesti tykkään susta”
Tietenkin kasvoiltani loisti pieni yllätys.
”Niin mäki susta”, sanoin hymyillen.
Nousimme ratsujemme selkään ja jatkoimme matkaa. Jatkoin vain hymyilemistä, yritin lopettaa, mutten pystynyt. Hevoset varoivat hieman askeliaan risuisella polulla, mutta luottivat hetken päästä vaistoihinsa ja antoivat vain mennä. Sitten polku leveni pieneksi tieksi. Mutkan takana oli kaatunut pensaspuu, jonka yli suuret lusitanot hypähtivät vaivatta. Tintti päätti alkaa show-off:ksi ja loikkasi puoltametriä korkeammalle kuin oli tarvis.
(Ignooraa Tintin silmät ja takajalat, joita tuskin tuut löytämään : P)
Otimme useat laukkapätkät ja viimesellä unohduimme vain taivashajatelmiin ja rynnistimme hirveää vauhtia tallipihalle. Muutama pelästyneen näköinen pikkuihminen lakosi pihalta alta aika yksikön. Hidastimme välittömästi käyntiin ja nauroimme itsemme kippuraan. Ratsastimme kentälle, jossa Julia treenasi Pepin kanssa.
”Moi! Me tullaan loppuverkkaa tänne jos ei haittaa”, tervehdin Juliaa.
”Juu, ei mitää. Mäki oon just lopettelemas”, vanha (nuori siis) ystäväni sanoi.
Ravailimme ja kävelimme ihan rauhassa kunnes hevoset eivät enää puuskuttaneet. Sitten veimme ratsumme talliin ja hoidimme ne tarhakuntoon. Talutimme ne sitten tarhoihinsa nauttimaan kesäisestä iltapäivästä.
Kävimme vaihtamassa vaatteet ja hyppäsimme sitten autoni kyytiin ja ajoimme kaupungille syömään. Kävimme paikallisessa pienessä ravintolassa syömässä herkulliset pasta-annokset. Kävimme vielä ruokakaupassa täydentämässä ruokavarastoja ja ajoimme sitten takaisin Vaahterapolkuun.
Kello oli jo melkein kuusi kun saavuimme tallin pihaan. Tunnistin tutun auton ja parkkeerasin autoni nopeasti. Mikko ihmetteli nopeaa reaktiotani, joten selvensin:
”Sari on täälä!”
Juoksin pää kolmantena jalkana talliin ja törmäsin juuri parahiksi blondiin ystävääni.
”Sari!” huudahdin melkein kyyneleet silmissä.
”Kat!” huudahti Sarikin.
Kun olimme toipuneet jälleennäkemisen riemusta aloimme keskustelemaan Sarin tulevaisuudesta.
”Sä oot siis ihan oikeesti lähtemässä?” kysyin vielä varmuuden vuoksi.
”Joo-o… vaikeetaha se on kaikki jättää tänne, mut uus elämä oottaa mua sielä Kat, mun on pakko lähtee”, Sari selitti.
”Mm… kyl mä ymmärrän, mut silti… vaikeeta uskoo, et sä et enää kohta ookkaa täällä. Tosin ei sua enää mikää pidättelekkää, ku Ilonaki poistu kuvioista – en tartte enää sotasiskoa. Sielunsiskoa kyllä tulee ikävä”, sanoin haikaillen.
”Kyl sä pärjäät, hei, Kat pärjää vaikka mikä olis!” Sari tsemppasi.
”Joo”, sanoin hieman epäillen.
”Ja onha sulla Mikko”, Sari sanoi ääntään madaltaen.
”Siitä puheen ollen! Sä et ikinä arvaa!” hihkutin.
”No?!” Sari oli puhjeta uteliaisuudesta.
”Se on nyt niinku ficial, me ollaan yhes”, sanoin innoissani pitäen ääneni kuitenkin hiljaisena.
”Eikä! Onneks olkoon!” Sari riemuitsi, hän oli selvästi odottanut tätä.
Mila käveli käytävää pitkin luoksemme ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, Sari hyökkäsi esimiehensä kimppuun ja möläytti koko jutun tälle. ”face palm”, käteni läpsähti silmilleni silkasta häpeästä.
”No mut onneks olkoon Kat!” Milakin toivotteli Sarin kiikkuessa edelleen tämän kaulassa.
”Onks Kat’lla synttärit vai mitä tääl melutaan?” Juliakin hiihti paikalle.
Sari ehti taas ennen minua ja pian muutama muukin sai asian selville.
”Selvä, mä lähen nyt”, sanoin ja lisäsin vielä hymähtäen: ”Kattokaa, et toi Sari pitää suutaan vähän soukemmalla”
Etsiskelin Mikkoa tallialueelta ja vihdoin bongasin hänet Milan omakotitalon posrtailta, keidenkäs muiden kuin Joonaksen ja Markuksen seurasta. Miehet litkivät olutta vailla huolen häivää, juttelivatkin kai jotain siinä. Kävelin ylös talolle.
”Moikka! Noudan vaan omani täältä”, sanoin sarkastisesti.
Mikko naurahti ja nousi portailta.
”Näkyillään!” hän sanoi ja lähti minä kainalossaan autolle.
28HM
// Hyvä että ystävyistyit tuon Larissan kaa ettei oo samanlaista "sotaa" ku Ilonan kanssa... ;) Ilona astelee takaisin kuvioihin 3.päivä ku neidin yksityistunnit alkavat. :D
Minä kyllä palkkaan Sarin tilalle jonku kaljamahasen +50v ukon niin en saa mitään yliannostusta näistä teidän söpistelyistänne täällä :D
Tallissa oli hiljaista avatessamme suuren pääoven. Ei tosin ihme ollutkaan kellon ollessa vasta kahdeksan. Sisällä ahersi vain Markus karsinoiden parissa. Hän ei maskanut ajastaan edes sekuntia meille ja huhki entistä rankemmin. Katsoimme Mikon kanssa toisiimme tietäen tasan mikä oli vikana. Kävelimme viileästi käytävää pitkin taukohuoneelle, joka sekin huokaili tyhkyyttään. Heittäydyin sohvalle Mikon mennessä keittämään itselleen kahvia. Pian hänkin istui viereeni kahvikuppi kädessään. Mies sieppasi minut kainaloonsa ja siemaili kahviaan. Kurkotin itselleni naistenlehden pöydältä ja syvennyin sen pariin.
Taisimme istua siinä aika pitkään, sillä seuraavaksi ovesta rymisti sisään Larissa, joka säikähti hiljaisia sohvalla löhöäjiä.
”Aapua! En kai mä keskeytä mitään?” hän sanoi jo ehkä hieman liiankin vihjailevasti.
”Hä? Ee-et”, sanoin unisena hymyillen.
”Ookkei… no mä jätän vaan kamani tänne ja lähen sit Riimiä hoitamaan”, tyttö sanoi iloisesti.
”Hei ootsä menossa Riimiä ratsastaa tänään?” kysäisin pikaisesti.
”Joo-o”, Larissa sanoi epäilevästi.
”Kui?” hän vielä kysyi.
”Olis kiva tulla kattoo, miltä se kullanmuru näyttää ridaajan kanssa”, sanoin.
”Tulkaa ihmees! Alotan varmaanki tunnin päästä kantällä”, Larissa sanoi ilahtuneena ja katosi ovensuusta.
”Mukavan olonen tyttö”, Mikko sanoi.
Vastaukseksi hän sai tönäisyn kylkeen. Mies naurahti ja sanoi:
”Tyttö, tyttö, okei? Sä oot nainen!”
Hymyilin.
Haimme Tintin ja Sessan tarhoistaan sisälle. Ne saisivat syödä päivämössönsä rauhassa sillä aikaa kun me olimme katsomassa Larissan ratsastusta. Sujautin riimun Tintin päähän ja kiinnitin riimunnarun klipsillä kiinni metalliseen renkaaseen. Heitin narun oriin kaulan yli ja solmin toisen pään toiseen metallirenkaaseen. Ponnistin Tintin selkään ja ratsastin sitten tyylikkäästi talliin Mikon ja Sessan seuratessa. Vedimme karsinoiden liukuovet auki ja päästimme hevoset bokseihinsa. Kävimme hakemassa Effien autosta ja vangitsimme senkin hihnaan. Lähdimme pienelle kävelylenkille tielle tappaaksemme aikaa.
Palasimme puolen tunnin kuluttua ja huomasimmekin Larissan ja Riimin jo verkkaavan kentällä. Kiipesimme katsomoon seurailemaan ratsukon toimintaa. Markus istui alimmaisella rivillä ja huusi välillä ohjeita Larissalle. Tyttö ravasi hevosella tehden paljon kiemuroita saadakseen ruunan asettumaan kunnolla. Riimi näytti toimivan oikein hienosti ja laukkojen jälkeen ruuna ihan säteili. Olin todella onnellinen, että olin saanut kasvattini Milan omistukseen, hyviin käsiin. Muutama onnenkyynel vieri silmäkulmaani, mutta pyyhkäisin ne heti pois.
”Itkeksä?” Mikko kysyi huvittuneena.
”En. Mä vaan.. oon tosi onnellinen just nyt”, sanoin.
Mikko hymyili minulle ja samoin minä hänelle. Katsoimme Larissan ratsastuksen loppuun ja menimme sitten kehumaan tätä.
”Riimihän on upee! Sä ridaat tosi hyvin!” ylistin Larissaa.
”Hyvältä näytti”, Markuskin sanoi.
Larissa vähätteli hetken, mutta osasi sitten iloita näkyvästi saamistaan kommenteista. Riimikin oli edukseen siinä komeana seisoessaan. Markus ja Larissa lähtivät kimonsa kanssa talliin. Mekin suutasimme yksityisten puolelle ja hoidimme Sessan ja Tintin ratsastuskuntoon. Veimme sitten Effien toimistoon, josta löysimme Milan ja Wiennan.
”Effie tulee lapsiparkkiin”, lausahdin.
”Kuitti”, nainen vastasi pöytänsä äärestä hymyillen.
Lähdimme taas kerran maastoilemaan, hyvä ilma kun sattui. Kiersimme tallin taakse ja lähdimme tällä kertaa eri suuntaan kuin ennen. Kävelimme pitkän tovin ja lämmittelimme sitten toisen tovin ravissa.
Ehdimme ratsastaa ainakin puoli tuntia ennen kuin pysähdyimme mukavan näköiselle nurmiaukiolle. Laskeuduimme hevosten selästä ja sidoimme ratsumme ohjista läheisen tukevan puun oksiin. Istuimme itse nurmikolle vieretysten.
”Olispa nyt jotain juotavaa”, sanoin haikaillen.
Sitten ihan yhtäkkiä ja aivan odottamatta Mikko otti minut kainaloonsa ja suuteli. Ihan tuosta noin vaan, ihan varoittamatta. Häkellyin hetkeksi, mutta sitten sain tilanteesta tiedon aivoihinikin ja halusin hetken vain jatkuvan.
Juttelimme koko tauon ajan yhä vain syvällisemmistä ja syvällisemmistä aiheista. Yhtäkkiä Mikko sanoi minulle:
”Mä oon kuule miettiny… meitä. Oon itekseni ajatellu mitä tuuria oliki törmätä just suhun sillon Jouluna. En sillon vielä ajatellu asiaa nii paljon, mut nyt… Mä ihan oikeesti tykkään susta”
Tietenkin kasvoiltani loisti pieni yllätys.
”Niin mäki susta”, sanoin hymyillen.
Nousimme ratsujemme selkään ja jatkoimme matkaa. Jatkoin vain hymyilemistä, yritin lopettaa, mutten pystynyt. Hevoset varoivat hieman askeliaan risuisella polulla, mutta luottivat hetken päästä vaistoihinsa ja antoivat vain mennä. Sitten polku leveni pieneksi tieksi. Mutkan takana oli kaatunut pensaspuu, jonka yli suuret lusitanot hypähtivät vaivatta. Tintti päätti alkaa show-off:ksi ja loikkasi puoltametriä korkeammalle kuin oli tarvis.
(Ignooraa Tintin silmät ja takajalat, joita tuskin tuut löytämään : P)
Otimme useat laukkapätkät ja viimesellä unohduimme vain taivashajatelmiin ja rynnistimme hirveää vauhtia tallipihalle. Muutama pelästyneen näköinen pikkuihminen lakosi pihalta alta aika yksikön. Hidastimme välittömästi käyntiin ja nauroimme itsemme kippuraan. Ratsastimme kentälle, jossa Julia treenasi Pepin kanssa.
”Moi! Me tullaan loppuverkkaa tänne jos ei haittaa”, tervehdin Juliaa.
”Juu, ei mitää. Mäki oon just lopettelemas”, vanha (nuori siis) ystäväni sanoi.
Ravailimme ja kävelimme ihan rauhassa kunnes hevoset eivät enää puuskuttaneet. Sitten veimme ratsumme talliin ja hoidimme ne tarhakuntoon. Talutimme ne sitten tarhoihinsa nauttimaan kesäisestä iltapäivästä.
Kävimme vaihtamassa vaatteet ja hyppäsimme sitten autoni kyytiin ja ajoimme kaupungille syömään. Kävimme paikallisessa pienessä ravintolassa syömässä herkulliset pasta-annokset. Kävimme vielä ruokakaupassa täydentämässä ruokavarastoja ja ajoimme sitten takaisin Vaahterapolkuun.
Kello oli jo melkein kuusi kun saavuimme tallin pihaan. Tunnistin tutun auton ja parkkeerasin autoni nopeasti. Mikko ihmetteli nopeaa reaktiotani, joten selvensin:
”Sari on täälä!”
Juoksin pää kolmantena jalkana talliin ja törmäsin juuri parahiksi blondiin ystävääni.
”Sari!” huudahdin melkein kyyneleet silmissä.
”Kat!” huudahti Sarikin.
Kun olimme toipuneet jälleennäkemisen riemusta aloimme keskustelemaan Sarin tulevaisuudesta.
”Sä oot siis ihan oikeesti lähtemässä?” kysyin vielä varmuuden vuoksi.
”Joo-o… vaikeetaha se on kaikki jättää tänne, mut uus elämä oottaa mua sielä Kat, mun on pakko lähtee”, Sari selitti.
”Mm… kyl mä ymmärrän, mut silti… vaikeeta uskoo, et sä et enää kohta ookkaa täällä. Tosin ei sua enää mikää pidättelekkää, ku Ilonaki poistu kuvioista – en tartte enää sotasiskoa. Sielunsiskoa kyllä tulee ikävä”, sanoin haikaillen.
”Kyl sä pärjäät, hei, Kat pärjää vaikka mikä olis!” Sari tsemppasi.
”Joo”, sanoin hieman epäillen.
”Ja onha sulla Mikko”, Sari sanoi ääntään madaltaen.
”Siitä puheen ollen! Sä et ikinä arvaa!” hihkutin.
”No?!” Sari oli puhjeta uteliaisuudesta.
”Se on nyt niinku ficial, me ollaan yhes”, sanoin innoissani pitäen ääneni kuitenkin hiljaisena.
”Eikä! Onneks olkoon!” Sari riemuitsi, hän oli selvästi odottanut tätä.
Mila käveli käytävää pitkin luoksemme ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, Sari hyökkäsi esimiehensä kimppuun ja möläytti koko jutun tälle. ”face palm”, käteni läpsähti silmilleni silkasta häpeästä.
”No mut onneks olkoon Kat!” Milakin toivotteli Sarin kiikkuessa edelleen tämän kaulassa.
”Onks Kat’lla synttärit vai mitä tääl melutaan?” Juliakin hiihti paikalle.
Sari ehti taas ennen minua ja pian muutama muukin sai asian selville.
”Selvä, mä lähen nyt”, sanoin ja lisäsin vielä hymähtäen: ”Kattokaa, et toi Sari pitää suutaan vähän soukemmalla”
Etsiskelin Mikkoa tallialueelta ja vihdoin bongasin hänet Milan omakotitalon posrtailta, keidenkäs muiden kuin Joonaksen ja Markuksen seurasta. Miehet litkivät olutta vailla huolen häivää, juttelivatkin kai jotain siinä. Kävelin ylös talolle.
”Moikka! Noudan vaan omani täältä”, sanoin sarkastisesti.
Mikko naurahti ja nousi portailta.
”Näkyillään!” hän sanoi ja lähti minä kainalossaan autolle.
28HM
// Hyvä että ystävyistyit tuon Larissan kaa ettei oo samanlaista "sotaa" ku Ilonan kanssa... ;) Ilona astelee takaisin kuvioihin 3.päivä ku neidin yksityistunnit alkavat. :D
Minä kyllä palkkaan Sarin tilalle jonku kaljamahasen +50v ukon niin en saa mitään yliannostusta näistä teidän söpistelyistänne täällä :D