|
Post by Mila on Aug 5, 2012 18:36:16 GMT 2
|
|
|
Post by Kathreen on Aug 6, 2012 8:27:12 GMT 2
6.8.2012 POLUSTA POLKUUNPakkasin suurta tavaralastia ystäväni Rangeroverin tavaratilaan. Jestas, miten paljon voi pienellä oriillakin olla tavaraa. Tavaratila näytti pienenevän kokoajan. Lopulta tungin viimeisen muovikassin sinne ja pamautin luukun kiinni. Kiersin auton etupuolelle ja hyppäsin kuljettajan paikalle. Olin muutaman kerran ajanut farmariautolla, joka oli huomattavasti hankalampaa kuin normiautolla. Pienen totuttelun jälkeen homma kuitenkin alkoi pelittää. Kaarsin Mustikkapolun pihasta ja suuntasin kohti Vaahterapolkua. Avasin radion, joka aloitti heti puhetulvan: "Hyvää huomenta Suomi! Kaunis päivä tulossa, tai siltä ainakikn näyttää täällä Helsingissä kello 8:07..." Jatkoin matkaa aina Vaahterapolkuun asti. Tallin pihalla näin muutamia tyttöjä, jotka luikkivat solakasti sisään nähdessään minun tulevan. Yksi tyttö jäi pialle, siis nainen. Pysäköin auton parkkipaikalle ja hyppäsin alas. Pamautin oven kiinni. Avasin takapenkin oven ja sieltä hyppäsi alas pieni shetlanninlammaskoirani. Pian tämä nainen tuli luokseni ja tunnistin hänet Milaksi. "Moikka", hän sanoi ja silitti koiraani. "Terve", vastasin. "Eikai haittaa, että mä otin Effien mukaan?" kysyin. "Ei haittaa. Mä oon pitäny Tinttii nyt eilisestä yöstä asti sisällä", Mila kertoi. "Åålrait. Mä raahasin nyt nää kaikki loputki kamat mukana", sanoin. "Ok, no mä näytän sulle teiijän kaapin, nii saat sinne ainaki osan", Mila kertoi. "Selvä, kiititi", vastasin ja avasin auton peräkontin. Nappasin lähimmät muovipussit mukaani ja lähdin kantamaan niitä Milan perässä talliin. "Noin, tässä se olis", nainen sanoi ja raotti tilavan kaapin ovea. Laskin tavarat maahan kurkistin kaappiin sisälle. "Kiitti. Hei et viittis auttaa mua noiden kamojen kantamisessa?" kysyin Milalta. "Muuten kyllä, mut mun on pakko tuoda hevosia sisälle, valitettavasti. Mut voin kyl sanoo vaik Hentulle tai Marienille, et tulis auttamaan sua", Mila ehdotti. "Joo, kiitti", suostuin. Mila katosi huoneesta ja tilaalle saapui vain hieman itseäni lyhyempi, mustatukkainen tyttö. "Moi, mä oon Marien", tyttö esitteli itsensä ja ojensi kättään. "Moi, Kat, tai siis Kathreen, mut Kat'ks kutsutaan", selvensin ja kättelin tyttöä. "Kiva, tota, pitiks mun auttaa sua niiden kamojen kanssa?" Marien kysyi. "Aa, joo! Tänne päin", sanoin ja johdatin tytön pihalle auton luokse. Vihelsin ja pian Effie juoksi tallin takaa luoksemme. "Onks tää sun?" Marien kysyi ihastuneena. "Joo, sen nimi on Effie", kerroin. "Voiku sulonen", tyttö vastasi. Avasin auton peräluukun taasen ja annoin Marienille muutaman muovipussin. Nappasin itse kaksi pussia ja hoitopakin. Juttelimme niitä näitä urakkaa suorittaessa. Marien kertoi kaikista tallilaisista ja omasta hoitsustaan, Lunasta. Kun saimme viimeiset tavarat ulo autosta, lukitsin sen. Ängin kaiken tavaran kaappiin ja sain kuin sainkin oven kiinni. Sitten jousuin tosin avaamaan sen uudestaan, sillä tarvitsin hoitopakista harjoja. Vetäisin koko pakin mukaan ja kysyin Marienilta: "Haluuksä tulla kattomaan Tinttiä?" "Joo!" tyttö innostui. Kävelimme läpi tallin yksityisten puolelle. Tintti katseli meitä tähtisilmillään kaltereiden läpi. "Voi, mun pikkukulta, onko äitiä ikävä?" kysyin sydämet sulattavalta pikkuoriilta. "Kuka sen äiti on?" Marien kysyi. "Daisy, tai oikeelt nimeltään Daily Dakota", minä sanoin. "Mun ihan eka hevonen, joka asuu siellä Mustikkapolussa, josta mekin tultiin" kerroin. "Ooh, eli sulla on enemmänki hevosia?" Marien kysyi. "Joo, on mulla sitten vielä sen Daisyn eka varsa, Aqua Angel, tai Sessa tutummin siellä kotipuolessa", vastasin. "Haluuksä tulla harjaamaan?" kysyin vielä. "Käyhän se", Marien tarjoutui. Harjailimme Tinttiä jonkin aikaa, kunnes olimme mielestämme valmiita. Koppasin riimun ja narun oriin ovesta ja ujutin riimun hevosen päähän. "Mutta, me lähetään tutustumaan talliympäristöön. Tuuksä mukaan?" kysyin. "En mä pääse, ku pitää hoitaa toi Lunaki nii", Marien sanoi. "Selvä, no, me mennäänki sitten kahestaan Tintti", sanoin. Lähdin taluttamaan Tinttiä ulos ja löysin heti seuraavan juttukaverin - vaaleahiuksisen, Hentuksi itsensä esitelleen tytön. Kyselin tältä tallin luonteesta, toimintatavoista ja muusta rutiiniasiasta. Tintti olisi vain halunnut mnnä, joten se repi kokoajan riimunnarua käsistäni. Myös Effie pyöri turhautuneen näköisenä jaloissani. Lopulta lähdimme jatkamaan matkaa. Tintti hörähti heti terhakaverilleen, Pepperille, joka vastasi hirnuen matalalta. Hymähdin. Tintti oli onneksi kotiutunut aika mukavasti Vaahterapolkuun ja saanut uusia ystäviäkin, kuten minäkin. Tutustumislenkin jälkeen talutin Tintin kentälle, joka oli vielä ennen kahta tyhjillään. Laitoin pari puomia maahan ja taluttelin Tinttiä niiden yli. Ori innostui niin, että hain kentälle muutaman estetolpan ja korotin esteen 15cm:iin. Tintti hyppäsi innoissaan esteen, jos sitä pystyi esteeksi kutsumaan. Effie innostui myös hyppäämään ja hyppi aina Tintin perässä pientä estettä. Puolen tunnin älkeen vein esteet pois ja talutin Tintin talliin. Pikkuherra työnsi oitis pakkini kumaan, sillä se tiesi siellä olevan herkkupaloja. Toruin oria, mutta sen hellyttävälle katseelle ei voinut huutaa. Suljin Tintin boksiinsa, nostin pakin pystyyn ja keräsin harjat sinne. Otin muutaman harjan mukaani ja harjasin oripojan puhtaaksi. Selvitin vielä jouhetkin, vaikka niihin ryöstäytyi tuhittomasti aikaa. Menin seuraamaan iltapäivän tunteja kentälle ja mietin, kuinka kotona Mustikkapolussa pärjättiin ilman minua. Huomenna olisin kuitenkin siellä, joten ei hätää. Effie oli hypännyt syliini ja silitin sen pehmeää purkkia Seurasin kentällä ensimmäistä tuntia ja vähän seuraavaakin, mutta sitten menin Tintin luo ja vein sen tarhaansa. Peppr olikin jo odottanut leikkikaveria ja nyt ne juoksivat tuhatta ja sataa toistensa perässä. Menin tallin taukohuoneeseen, jossa uskoin olevan ihmisiä, joihin tutustua. Effie seurasi kuin liimattu minua. Arvasin aivan oikein. Heti astuttuani sisään möly lakkasi ja kaikki tuijottivat minua. "Moikka kaikille! Mä oon Kathreen... Me tultiin sen Tintin kans tänne pari päivää sitten", selitin. "Moi Kathreen!" joku huusi. "Moi, mä oon Ida", toinen sanoi. "Ja mä oon Jere", sanoi poika, joka istui sohvalla lössi tyttöjä vieressään. Näin siellä myös Marienin, joka hymyili minulle ja teki tilaa. Istuin tytön viereen. Kaikki alkoivat kysellä: "Mistä te tuutte?" "Kui vanha sä oot?" "Minkä rotunen Tintti on?" "Mikä koira toi on?" Ja sitten minä vastailin: "Mustikkapolusta" "Täytin just kaheksantoista" "Tintti on Lusitano" "Tää on shetlanninlammaskoira ja sen nimi on Effie" Juttelin siinä ainakin tunnin muiden tallilaisten kanssa ja opin tuntemaan heidät. Sitten menin autolle, käynnistin sen ja lähdin ajamaan takaisin kotiin. Nyt tiesin varmasti, että olin tuonut Tintin hyvään paikkaan. 1HM Tervetuloa! Otahhan ihmeessä tuo Effie useamminkin mukaan että meidän Wienna-pennulle ois myös kaveri eikä aina ois tuhoamassa lattialle lojumaan jääneitä pinteleitä sun muita rojuja.
|
|
|
Post by Kathreen on Aug 8, 2012 22:46:02 GMT 2
8.8.2012 UUSIA TUULIAKylmä tuuli puhalsi kolkkona auton ikkunasta sisään. Painoin nappia ja ikkuna sulkeutui. Vedin uuden sinisen Björn Borgin hupparin vetoketjun loppuun asti kiinni ja vedin hihoja sormilleni. Olin jättänyt tällä kertaa Effien kotiin, mutta ensi kerralla se saisi tulla taas mukaani. Parkkeerasin pienen mersuni Vaahterapolun tallipihalle. Nousin autosta, enkä nähnyt ristin sieluakaan pihalla. Hyinen aamu oli karkoittanut kaikki sisälle. Otin hanskalokerosta ohuen, tekokuituisen huivin ja sitaisin sen kauaani. Nostin myös reppuni pelkääjän paikan jalkatilasta ja heilautin sen olalleni. Lukitin auton ja kävelin sisään talliin. Ovella törmäsin johonkuhun. En tiennyt kehen, joten pyysin vain kohteliaasti anteeksi. "Ei se mitään", sanoi pitkänhuiskea mies, johon olin törmännyt. "Anteeksi", sanoin vielä kerran ja jatkoin: "Oon Kathreen" Mies katsoi minua hetken kunnes sanoi: "Mun nimi on Markus" Taisin katsoa häntä siihen malliin, että hän selvensi: "Siis Milan miehen, Joonaksen, veli" "Aa", sain sanottua ja hymyilin. "Mutta hei, kiva oli tutustua, mutta työt kutsuu", sanoin ja lähdin kävelemään pois pitkin tallikäytävää. "Törmäillään taas", Markus huusi perääni ja lähti kai itsekkin jonnekkin. Kävelin tarhoille asti ja otin Tintin kiinni. Lepertelin sille hetken jotain sokerista ja johdin sen sitten talliin. Sidoin papurikon oriin käytävälle ja kaivoin repusta uuden harjan ja kaviokoukun, sekä kamman. Aloitin kaulata ja etenin kohti lautasia. Tintti oli lukenut ajatukseni ja pysytellyt kuivilla kuralätäkköistä. Halasin oriita ja hukutin pääni jouhimereen, joka oli kasvanut uhkaavaa vauhtia. Olin niin uppoutunut hevosesta hohkaavaan lämpöön, että säikähdin pahemman kerran Milan tökkäävän minua. "Aa!" huudahdin. "Hei, älä nyt sydäriä saa", Mila sanoi rauhallisesti. Näin tuulitakin hänen yllään ja päättelin, että ulkona oli edelleen kylmä, vaikka päivä olikin jo puolessa. Hnegitin muutaman kerran syvään ja katsoin sitten taas Milaan kysyvästi. "Aa, mä tulin vaan kattomaan, miten teillä menee", nainen sanoi. "Törmäsit kuulemma Markukseen, ihan kirjaimmellisesti", hän jatkoi hilpeä ilme kasvoillaan. Punastuin hetkeksi, mutta vedin sitten naamani peruslukemille. "Joo, vähän ihmettelin, että mitä sellanen ihminen tallilla tekee, mutta sain sitten selville", sanoin yrittäen kuulostaa jotenkin normaalilta. "Okei", Mila sanoi nauraen. "Hei, sä oot muuten värjänny hiukset", hän sanoi vielä huomattuaan minussa jotain erilaista. "Joo", sanoin ja pyörähdin, joloin tummat, pitkät hiukseni lepattivat ilmassa. "Hienot... Jos muuten haluut maastoja käydä kattomassa, nii pyydä vaikka mut mukaan oppaaksi", Mila sanoi vielä, ennen kuin lähti ja jätti midät ylhäiseen yksinäisyyteemme. Huusin hänen peräänsä: "Mä luulen, että me pysytellään ihan täällä lähistöllä, ku on niin kylmä" "Selvä", Mila huusi ja vilkutti kädellään kadotessaan päätallin puolelle. Lukitsin Tintin karsinaan ja lähdin kohti taukohuonetta. Matkalla kampituin lattialla lepäävään satulaan. Nousin tuohtuneena painellen nenääni, joka oli alkanut vuodattaa verta. Nostin satulan lähimpään telineeseen ja suunnistin taukohuoneen kautta vessaan. Huuhtelin nenäni ja tungin sinne pienen tupon nänäliinaa. Avasin vessan oven ja astuin taukohuoneen puolelle. Sohvalla istuivat Marien ja Jere. He katsoivat minua hetken, mutta jysyivät sitten: "Mitäs sulle on tapahtunut. "Kaaduin satulahuoneessa", minä vastasin, kuin se ei olisi juttu tai mikään. Marien kosketti etusormellaan leukaansa ja katsoi sitten minua. Menin takaisin vessaan ja huomasin verestävän haavan leuassani. Iho oli rosoinen siitä kohdasta, jossa olinkin tuntenut pientä jomotusta. Pesin haavan huolellisesti ja menin sitten takaisin Marienin ja Jeren seuraan. "Sä oot värjänny hiukset", Marien huomasi. "Mm, mitäs sanot?" kysyin häneltä. "Hienot, sopii sulle", Marien vastasi ja Jere tehosti hänen sanojaan nyökyttämällä päätään. "Kiitti", sanoin hymyillen. "Tarvitsisitsä laastaria tohon leukaan?" Marien kysyi. "enköhän mä hengissä selviä", sanoin ja naurahdin. Poistuin taukohuoneesta ja kävelin pitkin päätällia. Ehtisin nyt tutustumaan tallin muihinkin asukkeihin paremmin. Pysähdyin mustan issikan karsinalle. "Moikka, sä taidatkin olla Pepper", sanoin ja silitin hevosen silkkista turpaa. Ruuna hamusi huulillaan sormiani, mutta vetäisin ne viimetingassa pois. "Varo, ettei se syö sua", matala ääni sanoi takanani. Käännyin ja törmäsin taas. "Voi ei, anteeks taas" sanoin naama tulipunaisena Markukselle. "Mm, mähän ennustin tän", hän vain sanoi iloisena. "Missäkäs muualla sä oot oikein kolaroinu?" mies kysyi osoittaen leukaani. "Kampituin satulaan", vastasin ykskantaan. "Ok", Markus sanoi. Lähdin kävelemään tallikäytävää eteenpäin ja Markus seurasi vierelläni. Hän kertoi jokaisesta hevosesta, keitä ne olivat, millaisia ne olivat ja niin eteenpäin. Kiitin häntä kierroksen lopussa jo hieman paremmalla tuulella. "Eipä mitään", mies vastasi. Hain Tintin karsinasta ja juttelin sille kaikkea, mitä mieleen sillä hetkellä juolahti. Kävelytin sitä tallissa hetken ja vein sen sitten pihalle. Hyytävä tuuli puhalsi edelleen ulkona ja sai hiukseni ja Tintin jouhet liehumaan. Talutin oriini maneesin ovelle, tänään tutustuisimme siihen. Työnsin ovea syrjään, ja ujuttauduimme sisään. Vedin oven kiinni ja lämmin ilmavirta pyyhkäisi ohitseni hetkessä. Talutin Tintin katsomopäätyyn ja sidoin sen hetkeksi aitaan. Kaivaudui katsomon alle ja vedin esiin pitkän liinan. Irroitin riimunnarun Tintin riimusta ja vaihdoin tilalle liinan. Sitten mentiin keskelle maneesia ja maiskautin hevosen liikkeelle. Tintti ei aluksi päässyt touhuun yhtään mukaan ja tajusin unohtaneeni koulutusrapnkin. Miten tänään ei oikein mikään onnistunut? Onneksi Tintti ymmärsi juoksutuksen salat suhteellisen nopeasti, enkä jäänyt murehtimaan raippaa sen enempää. Maiskautin toistamiseen ja ori tajusi siirtyä raviin. Kauaa hevnen ei jaksaisi, koska se oli vielä niin nuori. Siirsin Tintin hetkeksi käyntiin ja annoin sen levätä. Sitten yritin nostattaa laukan - ei mitään toivoa. Yritin monen monta kertaan, mutta ori ei vain hiffanut asiaani. Maneesin katsomon ovi paukahti ja Tinti lähti juoksemaan kuin tuli hännän alla. Sain juuri ja juuri tukahdutettua huutoni, kun liina vetäisi minut mukaansa. Hilauduin muutaman metrin nokka aurana turvepohjuksilla, kunnes Tintti tajusi pysähtyä. Valitin hiljaa itsekseni kun nes tunsin Tintin pehmeän turvan hiuksillani. Nousin varovasti pystyyn. Leukaa pisteli. Turvetta oli joutunut haavaankin. No, ajattelin mielessäni, ei tämä kuitenkaan teho-osasto -reissuani päihittänyt. Olin huhtikuussa joutunut vakavaan onnettomuutee Tintin emän, Daisyn kanssa, kun olin kiukuspäissäni lähtenyt aamulla maastoon. Olin ratsastanut aikani ja päivä oli taittumassa illaksi, kun löysin vanhan kentän. Ratsuni oli pelästynyt tolpalle äkkiä laskeutunutta mustarastasta ja menettänyt tasapainonsa. Olin jähmettynyt sille sijoilleni ja päädyin siten hevoseni kanssa tajuttomana puron pohjalle. Seuraava havainto olikin ollut sairaalan desinfiointiaineen haju. Loppujen lopuksi selvisimme kummatkin, minä ja hevoseni, vammoitta. Tosin oikeaan jalkaani sattuu aina aika-ajoin ja nään tapahtuneesta edelleen painajaisia, mutta pahempia fyysisiä jälkiä onnettomuus ei jättänyt.Kohotin kasvoni maasta katsomoon ja näin siron, lyhyen tytön, joka piti käsiään suunsa edessä. Pelko loisti tytön harmaanvihreistä silmistä. "Ei hätää", sanoin pihisten ja puhisten noustessani seisomaan. Pudistelin pohjukkeet vaatteistani ja menin sitten katsomon luo. "Ei hätää", toistin. "Mä oon tosi pahoillani", tyttö sopersi. Kun hän näki, että olin aivan kunnossa, hän esittäytyi: "Mä olen Pinja" "Ja mä Kathreen, sano vaa Kat'ks", sanoin hymyillen. "Ja saat olla varma, että mä olen tyrinyt tänään itse ennätys määrän", jatkoin ja Pinja nyökytteli päätään ilahtuneena. "Haluuks sä tulla uttamaan mua?" kysyin. "Joo, kyllähän mä voin, ku Amador on tarhassa", tyttö kertoi. "Ai sä omistat Amadorin", sanoin äänessäni suurta kunnioitusta. "Joo", Pinja sanoi hieman hämillään. "No, mut mennään", sanoin ja viitoin kädelläni. Pinja auttoi minua juoksutuksessa ja saimme lopulta yhteisvoimin oriin laukaamaankin. Kiitin Pinjaa tunhansittain, kun kävelimme yhdessä talliin. Tyttö lähti hakemaan Amadoria, kun minä vein Tintin karsinaan ja aloitin harjaamisen. Poika oli vain pölyinen, joten sukaisin muutaman kerran sitä, laitoin ohuen loimen sen selkään ja talutin tarhaan. Marssin taukohuoneen kautta vessaan, pesin käteni ja sitten leukani. Haava oli vieläkin kamalamman näköinen, mutta se paranisi kyllä nopeasti lume-hoidolla. Istu'uduin taukohuoneen sohvalle muiden mukaan ja kysyin: "Mitäs katotte?" Televisio oli nimittäin auki ja ruudussa kaukkasi hevonen ratsastajineen esteradalla. "RE-olympialaisia", sanoi Sandra nojatuolista. Jäin katsomaan kisoja hetkeksi, kunnes muistin tallihommien odottavan myös kotona. "Mun pitää mennä nyt, moikka!" sanoin haettuani reppuni kaapista. "Moikka, Kat!" kaikki sanoivat. "Älä kolaroi", sanoi vielä Markus ja katsahdin häneen hilpeänä. "En ainakaan yritä" 2HM Terve taas! Ilmoista päätellen pitää jo luovuttaa ja uskoa että syksy se sieltä tulee... :/ Kesä olisi kyllä puolestani saanut jatkua... Markus ei kyllä pistänyt lainkaan pahakseen törmäystänne, päin vastoin! Olihan se kyllä sinut aikaisemminkin vilahdukselta nähnyt ja kovasti kyselikin et kuka oikein olet. Sinulla taisi olla aikamoinen epäonnen päivä, ensin tuo satulaan kompastuminen ja sitten Tintin revittelyt juoksutuksen aikana... Olen kyllä yrittänyt kaikille saada päähän että tavarat AINA omille paikoilleen eikä niitä jätettäisi pitkin poikin lojumaan, mutta kylläpä se allekirjoittaneeltakin aina pääsee silloin tällöin unohtumaan... Onneksi tuo meidän Wienna-koira kuitenkin jättää satulat rauhaan, mutta hyvin se on onnistunut tuhoamaan lattialle jääneitä pinteleitä, suojia ja harjoja. Koko ajan pitäisi sitäki olla vahtimassa. Mutta kaikinpuolin kiva tarina, jälleen kerran! Ja pahoitteluni vastauksen/kommenttien kestämisessä. Tässä on ollut alkuviikosta aikamoista IRL kiirettä, mutta nyt viikonlopuksi se onneksi rauhoittu niin voi taas paneutua näihin paremmin.
|
|
|
Post by Kathreen on Aug 10, 2012 16:23:57 GMT 2
10.8.2012 PUSKAILUALähdin kotoa tänään vähän myöhemmin ja saavuin Vaaterapolun pihaan vasta puolilta pävin. Tänään olin ottanut mukaani myös huivin, jonka kiedoin tiukasti kaulaani. Avasin autoni oven ja tuuli tuiversi päin naamani. Käännyin ottamaan reppuni autosta. Hiukseni paiskoivat naamaani. Effie-koirani hyppäsi auton etupenkiltä pihalle ja joutui ottamaan pari askelta sivuun tuulen voimasta. Heilautin repun selkään ja vetäisin hiukset korvan taaksi, pois silmiltäni. Ovella tuli pienoinen ongelma. Tuuli puhalsi niin kovaa, etten meinannut saada ove auki. Riuhdoin vaikka kuinka, mutta tuuli pisti vastaan kahta kauheammin. "Tarttetko apua?" kysyi Markus takaani. "Ai, no siltä se taitaa näyttää", sanoin epätoivoisena. Mies vetäisi ovea, eikä itsekkään saanut sitä auki ensimmäiselä yrityksellä. Toisella kerralla ovi aukeni vähän ja pujahdimme nopeasti sisään raosta. "Huh. Kiitti", sanoin ja puhalsin sormiini, jotka olivat jo ehtineet kylmettyä. "Eipä mitään. Onni onnettomuudessa, ettet juossu sen oven läpi, jotenkin olisin sen voinut ennakoida", Markus sanoi virne naamallaan. "Vai että sillälailla. Kuules, toissapäivänä oli huono päivä, en mä aina törmäile", sanoin hieman ärtyneellä äänensävyllä. "Mistäs sitä tietää, vaikka olisi saanut kävelevän katastrofin tielleen", Markus sanoi naurua pidätellen. "Jaa, no katoppa vaan peiliin", sanoin ylimielinen hymy kasvoillani ja poistuin tilanteesta teatraalisesti Effie kannoillani. Kävelin kulman taa, jonka jälkeen minun oli pakko pysähtyä ja nauraa hiljaa. Jatkoin matkaayksityispuolelle, yrittäen samalla vetää naamaa peruslukemille - siitä vain ei tullut mitään. Mila tuli minua vastaan ovella ja kysyi: "Noh, mikäs sulla on, ku noin hymyilyttää?" "Ämm, hyvä päivä vaan", keksin hätävalheeksi, tai no, kyllähän tämä aika hyvältä päivältä vaikutti. "Selvä. Ihana ilma täällä, kun tuulee näin paljon", hän tokaisi. "Niin on, mä kyllä rakastan tällasia säitä", sanoin iloisena. "Sama, vaikka kyllähän se kesäkin olisi voinut vielä jatkua. Hei, hyvä, toi sun leuka alkaa olla jo aika hyvässä kunnossa", Mila huomasi. "Joo, ei siinä sen pahemmin käyny. Jestas se oli kans päivä. Törmäsin ihan kaikkeen, mikä tuli eteen - tai taakse", päivittelin. "No mutta et sentään kolaroinu kotimatkalla?" Mila kysyi. "Een, en mä, vaikka niin täältä heitettiin", sanoin luoden katseen päätallin puolelle. "No, mutta ei muuta kuin hyvää päivän jatkoa!" Mila toivotti. "Joo, hei muuten, voisitsä tänään lähteä mun avuks tonne maastoon?" kysyin. "Joo, mä katon, jos mulle jää aikaa, muuten mä lähetän sulle jonkun sinne oppaaks", Mila infosi. "Ok", sanoin. Menin Tintin karsinalle ja sieltä kuuluikin yllätyksekseni hörinää. Ainiin, olinkin tullut niin myöhään, että työntekijät olivatkin jo hakeneet viimeisetkin hevoset sisälle, koska sää oli nyt mikä oli. Tervehdin oria: "Moikka murunen, tänään mennäänkin maastoilemaan" Tintti katsoi minua hellyttävästi ja vastasin siihen moiskauttamalla suukon sen turvalle. "Mullekkin kelpais", sanoi paikalle ilmestynyt Markus. Ei ollut mahdollista. "Niin?", kysyin. "Milalla oli hommia, niin mä lähden sun oppaaks maastoon", mies sanoi ylemmyyden arvoa tuntien. Kokosin itseni, tai sen mitä oli vielä jäljellä. "No, jos Mila niin sano, niin ei kai sitten muu auta", sanoin. Otin Tintin käytävälle ja harjasin sen. Markuskin tarttui harjaan ja auttoi toisen puolen kanssa. "Kuinka järkyttävän isoks tää oikeen kasvaa, tai siis jos tää on varsa vielä?" hän kysyi. "Noin 160 senttiseks, eli ei enää paljoo", tokaisin. "Effie, *vihellys* tänne, hyvä tyttö.. Meeppäs ettimään Wienna sillä aikaa kun me käydään maastossa, jookos?" sanoin Effielle. Irrotin Tintin kaltereista ja otin riimunnarun tiukasti nyrkkiini. "Mennään", huokaisin. Ulkona Marien tuli minua vastaan. Vaihdoimme katseita: "Auta mua" Sitten vastaan tuli vaaleahiuksinen nainen, joka kysyi Markukselta: "Minnes te ootte menossa?" "Mä meen näyttämään Kat'lle maastoja" Markus sanoi. Nainen mittasi minua katseellaan ja jatkoi sitten matkaa kottikärryjen kanssa. "Kukas se oli?", kysyin, kun olimme päässeet sopivan matkan päähän. "Sari vaan, ei sun tartte sitä pelätä", Markus sanoi. "Ja mistä sä päättelet, että mä pelkään sitä?" kysyin yllättyneenä. "Olit ihan saman näkönen, ku törmäsit muhun ekan kerran", mies sanoi nauraen. Olin juuri sanomassa jotain, mutta tuuli peitti kuuluvuuden. Tintti työnsi päänsä väliimme. "Juu juu kulta, kyllä mä muistan, että säkin olet siellä", livertelin Silitin vapaalla kädelläni oriin kaulaa. "Ravataanko vähän?" kysyin Tintiltä. Poika hörähti korvat hörössä. "No sitten mennään!" huudahdin ja lähdin juoksemaan ravaavan Tintin vieressä. "Ala tulla!" huusin Markukselle. "Et oo tosissas!" hän huusi takaisin, mutta lähti kuitenkin juoksemaan peräämme. Juoksimme vähän matkaa, kunnes Tintti alkoi hidastaa. Taputin hevosta kaulalle. "Hieno poika, hieno poika", kehiun Tinttiä ja pörrötin sen muhkeaa otsatukkaa. Markus katsoi minuun kysyvästi. "Ehei, turha luulo", sanoin kikattaen samalla. Kiersimme pienen lenkin, jonka aikana näimme kallioita, pienen lammen ja lukuisia peltoja. Juoksimme pienen pätkän peltojen välissä kulkevalla heikkatiellä. Lopulta saavuimme tallille. Kiitin Markusta kierroksesta. Nauroimme ja juttelimme vielä hetken, ennen kuin sain Tintin karsinaansa. Toivotin oriille hyvät yöt ja suukotin sitä vielä kerran. Tintti siirtyi tyytyväisenä iltaheiniensä ääreen. Effie ja Wienna olivat juosseet tallikäytävälle leikkimään ja nappasimme kummatkin karvaturrit mukaamme. Menimme yhtämatkaa taukohuoneelle ja istu'uduimme siellä sohvalle. Avasimme telkkarin ja käänsmme FST:lle, josta näkyivät ratsastuksen olympialaiset. Pian huoneeseen alkoi valua lisää porukkaa ja lopulta könötimme kaikki television edessä. Viimeisenä sisään astui Mila. "Sosiaalisia nuoria", hän tokaisi naurahtaen, mutta liittyi sitten itsekkin seuraamme katsomaan kisoja. 3HM Sinähän oot tänään ollut ahkeralla tuulella On tullut tarinoita ja vielä piirtänytkin! Hieno piirrustus, nuo koirat tuolla taustalla on kiva yksityiskohta. Olehhan varovainen tuon Markuksen kanssa, sillä kun on tapana liehitellä melkein jokaista vastaan tulijaa
|
|
|
Post by Kathreen on Aug 12, 2012 21:16:47 GMT 2
12.8.2012 KITKAT JA TUSKAISET TUNTEETAjelin pitkin hiljaisia sivuteitä. Jopa moottoritiellä oli hiljaista. No, olihan sunnuntai ja monilla jo työt alkaneet ja halusivat nyt viettää viikonloppua kotona. Minulla taas ei ollut vaihtoehtoja moneksikaan. Omat hevoset olivat vastuu ja vapaus. Ajoin lopulta hiekkatietä pitkin vaahterapolun pihaan. Parkkipaikka huokaili tyhjyyttään. Pihassa ei näkynyt auton autoa. Ylempänä Milan pihalla näkyi naisen oma auto, siinä kaikki. Olin juuri sammuttamassa autoa, kun radiosta kuului tuttu kappale: "I just wan't you close, where you can stay forever, you can be sure, that it will only get better, you and me together, throught the days and nights, i don't worry 'cause everything's gonna be alright... ...No one, no one, no one can get the way of what I'm feeling, no one, no one, no one can get the way of what I'm feel for you, you, you..."Irroitin käteni avaimesta ja jäin istumaan autoon. Suljin silmäni ja muistelin kaikkea vuosien varrelta. Tämä kappale oli ollut osallisena elämässäni monesti ja pidin siitä edelleen, mutta olin jo ehtinyt unohtaa sen. "...People will try to divide something so real, so till the end of time I'm telling you that no one, no one, no one... ... o-o-o-o-oo, o-o-o-o-oo""Siinä siis Alicia Keys ja no one, seuraavaksi Destiny's Child ja Survivor, sen jälkeen liikennetiedotus ja sääil...", ehti radio sanoa, ennen kuin sammutin auton. Nousin autosta ja laskin aurinkolasit silmilleni ja otin käsilaukkuni pelkääjän paikalta. Olin aamulla ollut ostoksilla kaupungissa. Vaikka olikin sunnuntai, yllättävän moni liike oli ollut auki. Suoristin hieman mekkoani ja heilautin sitten toiselle olalleni suuremman laukun. Kävelin talliin sisään. Kännykkäni alkoi soida. Pysähdyin ja kaivoin kännykän käsilaukustani. Vastasin tuntemattomaan numeroon: "Kathreen Sanchez" "Päivää, olisitteko kiinnostuneet tilaamaan kodinkuvalehteä?" kysyi naisääni langan toisesta päästä. "Öm, en mä nyt tilaa mitään", sanoin melko kohteliaaksi, vaikka todellisuudessa pinnat palavat jo heti kun vastaan lehtimyyjälle. "Hyvä on, entäs kotiliettä?" yritti myyjä. "Mä en nyt tilaa mitään, hyvää päivänjatkoa!" hermostuin ja löin luurin myyjän korvaan. Raahauduin kantamuksieni kanssa taukohuoneeseen ja laskin painavan laukun lattialle heti ovella. "No mistäs sä tuut noin hienona?" kysyi Mila hieman huvittuneena ilmestyksestä ovella. "Suoraan kaupungilta, oli pakko käydä vähän ostoksilla, kun tiistaina alkaa koulu ja huomenna tulee kuitenki sellanen härdelli että siinä ei ainkaan ehi", vuodatin ja kaivoin suklaapatukan laukusta. "Mitäs muuta KitKatille kuuluu?" kysyi sohvalla virnuileva Markus. Leukani jämähtivät ja ihmettilin kommenttia. Sitten vilkaisin suklaapatukan etikettiä: KitKat - Have a break, have a KitKat. "Haha", tekonauroin. "Olisko mulleki yks?" Markus kysyi virne edelleen naamallansa. Ymmärsin kyllä mitä hän oikeasti tarkoitti, mutta päätin vain heittää hänelle laukustani toisen suklaapatukan. "Höh", Markus voihkaisi. Hymyilin oikein voitoniloisena. "Mä meen nyt vaihtamaan kamppeet, mä en uhraa tätä valkosta mekkoa Tintin törkyilylle", sanoin. "Vessa vai kuivaushuone?" Mila kysyi. "Eiköhän toi vessa riitä", sanoin ja pamautin käteni yhteen. Lähdin raahaamaan isompaa laukkua pitkin lattiaa kohti kaappiani. Puoli välissä heitin korot jaloista ja vedin laukun paljain jaloin kaapille. Markus naureskeli sohvalla esitykselle. Vastaukseksi hän sai keskisormen. Mila hymähti pöydän äärestä. Huoneeseen saapuivat myös Marien, Jere ja Iida. Kaikki jäivät oven suuhun tuijottamaan epätoivoista laukun raahaustani. "Chamoon, KitKat, ei toi mikään olympialaji oo!" Markus kiusasi. "Naama umpeen" puuskaisin. Sitten laukku oli kaapilla. Puskin sen sisään vähemmällä ihmettelyllä. Kävin poimimassa kenkäni keskeltä huonetta ja kumarsin yleisölle näyttävästi. Hain laukusta tallivaatteet ja hävisin vessaan. Kuulin tasaista rupattelua oven toiselta puolelta puolelta ja uskalsin puhaltaa ulos: "Huh" Vaihdoin vaatteet reippaasti ja letitin hiukseni löysälle letille pitkin selkää. Palasin takaisin taukohuoneen puolelle. Kaikki tuijottivat minua, joten sanoin: "Ömöm, mä lähen hakemaan Tinttiä tarhasta. Lähteeks joku mukaan?" "Mä voin", sanoi Iida ja kiitin häntä katseellani, sillä Markus oli juuri avaamassa suunsa. "Selvä, mennään!" sanoin, tartuin Iidan käsipuoleen ja vedin tämä ulos huoneesta. "Tuhannet kiitokset", sanoin. "Näytit tosiaan apua tarvitsevalta", Iida naurahti. Kuljimme läpi talli ja pihan tallille. Hain Tintin tarhasta ja talutimme sen talliin. "Voiksä avata radion?" kysyin Iidalta. "Jep", hän vastasi. "The club can't even handle me right now..." radio soitti. Rupesin heti tanssimaan musiikin tahtiin ja harjasin Tinttiä samalla käytävällä. Iida liittyi hauskanpitoon, nappasi pakistani harjan ja otti minusta mallia. Kappale vaihtui: "Shawty's like a melody in my head that I can't keep out..."Kaviotkin putsautuivat musiikin mukana. "Tänä aamuna tuli aivan ihana kappale radiosta. Mun oli pakko jäädä istumaa autoon sen ajaks", sanoin lopuksi hieman haikeana. "Mikä?" Iida kysyi hymyillen. "Se Alicia Keysin No one", sanoin ja pidätin kyyneleitä. "Kunnossa?" Iida kysyi jo vakavampana. "Joo, ei täs mitään", sanoin ja katsoin naisen alkua. "Mennänks takasin?" Iida kysyi ja nyökkäsin. Saavuimme taukohuoneeseen vaisuina, varsinkin minä. Onneksi siellä ei ollut enään ketään. Istuimme sohvalle, mutta sitten minä siirryin lattialle makaamaan. Makasin siinä selälläni ja tuijotin kattoon. Iidakin kävi selälleen sohvalle. Päässäni alkoi soida Whitney Houstonin I have nothing -kappale ja vaivuin pikkuhiljaa syvemmälle pääni sisään. Lopulta alitajunta otti vallan ja sukelsin rauhaisaan uneen. En tiennyt ollenkaan mitä kello oli, kun herässin, mutta arvelin ajan olevan hyvä heräämiseen. Iida istui pyöreän pöydän ympärillä ja luki jotain kirjaa. "Mitä sä luet?" kysyin haukotellen ja venytellen. "Katos, heräsithän säki. Tää on joku heppajännäri, jonka löysin tuolta hyllyltä" Iida sanoi ja näytti minulle kirjan kantta. "*Haukotus* Mä meen varmaanki nyt Tintin kans maneesiin talutteleen", sanoin ja sirryin verkkaisesti käytävän puolelle. "Moikka taas", sanoin oripojalleni ja silitin sen poskea. "Mennään vähän jalottelemaan, jookos", puhelin Tintille. Pujotin riimun lusitanon päähän ja kiinnitin riimunnarun paikalleen. Lähdin taluttamaan ori pitkin hiekkatietä. Tintti seurasi minua kiltisti. Se oli selvästi samanlaisella tuulella, kuin minäkin. " Qué sabes tú de mi? No me hagas reír..." hyräilin kävellessämme eteenpäin polkua pitkin. Lopulta pääsimme maneesiin. Suljin ovet huolella ja päästin sitten Tintin vapaaksi. Kaivoin taskustani herkkupalan ja kutsuin Tinttiä. Ori lähti seuraamaan minua ja sai palkaksi keksin. Tintti oli hulluna kekseihin ja se olisi hotkinut niitä kilokaupalla, jos vain olisi saanut. Seuraavaksi pysäytin Tintin ja vein käteni sen etujalkojen taakse. Tarkoituksenani oli saada Tintti kumartamaan. Muutaman kerran jälkeen ori hoksasi jutun idean ja kumarsi upeasti. Keksi toisensa jälkeen hävisi herran suihin. Sitten me kummatkin väsähdimme. Otin Tintin riimuun ja istu'uduin maahan. Istuin siinä ja hautasin kasvoni käsiini. Kyyneleet alkoivat virrata sormieni välistä. En oikeastaan tiennyt, miksi itkin, mutta se tuntui hyvältä, eikä täällä ollut ketään. Tintti piti päätään aikansa olallani, mutta laskeutui lopulta itsekin makuulleen. Nojasin hevosen lapaan ja yritin tyrehdyttää kyynelten vuotoa. Lopulta olin itkenyt kaikki kyyneleet, jotka olivat käytettävissä. Nousin ja kannustin Tintinkin pystyyn. Lähdimme maneesista. Suuntasin maastopolulle. Lyhyt reitti kestäisi ehkäpä kymmenen minuuttia kävellä, joten ehtisin hyvin takaisin, ennen kuin kukaan huolestuisi. Kävelimme hidasta vauhtia ja kuuntelimme metsän ääniä. Tuuli puhalsi kevyesti läpi koivikkojen ja sai aikaan ihanan lehtien kahinan. Lintujen kuorosta puuttui monta ääntä, ne äänet olivat poissa, mutta vain talven yli, keväällä konsertto kokoontuisi taas. Reitti kirsi pienen kivikon. Jos katsoi tarkasti, saattoi huomata sisiliskon sukeltavan kivien rakoihin. Sitten eteeni leijaili lehti. Se oli keltanen, kauniin soikea ja sahalaitainen. Hymyilin haikeasti. Taas oli yksi kesä takana. Poimin lehden maasta ja talletin sen takkini taskuun. Tintti nosti päänsä katsoi taivaalle. Minäkin kohotin katseeni ylös ja näin parven muuttolintuja. Tallin ovet tulivat liian nopeasti vastaan. Vein Tintin kuitenkin suoraan tarhaan, joten sisälle minun ei vielä ollut pakko mennä. Jäin aidan reunalle norkoilemaan ja katsoin, kuinka hevoseni kirmaili pitkin niittyä. Kohta sekin olisi jo kaksi. Tuntui, että se olisi vieläkin se pieni hevosta muistuttava möykky, jonka silmissä oli niin suurta elämäniloa, ettei siihen voinut olla rakastamatta. Palasin viime hetkillä takaisin talliin. Menin taukohuoneeseen, joka oli täynnä porukkaa. Hain laukusta KitKatin ja istahdin tuolille pöydän ääreen. Vieressäni istuivat Henttu ja Iida. Vastapäätä istui Marien ja Julia, sekä Sandra ja Pinja. Sohvalla könöttivät Mila, Markus ja Jere. Muut juttelivat iloisina, mutta minä aloin taas lipua ajatusmaailmaan. Havahduin, kun Markus kysyi: "Mites KitKat on noin hiljanen?" "Ei nyt, jooko", sanoin ja hieraisin pikkurillilläni vasenta silmäkulmaani. Söin suklaan loppuun, pakkasin laukun ja lähdin autolle. "Heippa", sanoin vielä ovella. "Moikka", kuului vastauksia. Työnsin tavarat auton takapenkille. Istuin etupenkille, laitoin turvavyön kiinni ja käynnistin auton. Painoin radion kiinni, sillä halusin päästä kotiin asti ennen seuraavaa yllättävää tunnepurkausta. 4HM Hih, oli pakko itekki kuunnella tuo Alicia Keysin biisi tän tarinan jälkeen. Ois muuten soinu loppupäivän päässä... Mukavia nuo biisin lyriikka-pätkät muutenkin tässä tarinassa. Minä vähän epäilen ettei sinun hieno mekkosi kauan tallilla oleilun jälkeen olis ollutkaan niin puhdas... Olen itsekkin huomannut että joskus se itku auttaa vaikkei sinänsä välttämättä mitään syytä olekkaan kyyneleitä vuodattaa. Kiva tarina, jälleen kerran!
|
|
|
Post by Kathreen on Aug 15, 2012 16:29:02 GMT 2
15.8.2012 KESÄN LYHYT COMEBACKOtin Tintin käytävälle suitsimista varten. Ori hieman kummasteli outoa nauhakasaa. Toin suitset lähelle Tintin päätä, ja ori heitti päänsä korkeuksiin, kuten olin odottanutkin. Jatkoin itsepintaisesti yrittämistä. Lopulta suitset olivat päässä ja kuolaimetkin suussa. Ori pureskeli tyytyväisenä omanan makuisia kuolaimia. "Hei! Äläpäs syö niitä!" sanoin oriille toruvasti. Tintin leuat jähmettyivät, mutt rentoutuivat lopulta ja kuolaimet saivat olla rauhassa. Talutin hevoseni kentälle. Tänään oli kohtalaisen hyvä ja aurinkoinen sää, joten päätin treenata ulkona. Taluttelin Tinttiä kentällä kumpaankin suuntaan ja sitten vähän ravailimmekin. Laukan mukana en jaksanut juosta, joten jätimme sen ohjelmasta. Tintti näytti nauttivan uudesta liikuntatyylistä ja tottui suitsiin nopeasti. Parin kuukauden päästä olisikin sitten vuorossa satula ja ratsukoulutus. Minun pitäisikin kysyä Milalta, auttaisikohan tämä minua urakassa. Kävimme pienen lenkin maastossa loppuverryttelyksi, koska ilma oli niin upea. Syksy oli kuitenkin jo ovella ja vain odotti pääsevänsä sisään. 5HM Ompa hieno kuva! Tinttihän on oikein komea herra!
Toki minä autan Tintin kouluttamisessa tarpeen vaatiessa.
|
|
|
Post by Kathreen on Aug 16, 2012 22:10:20 GMT 2
16.8.2012 WET, WET AGAIN"Huomenta", sanoi kaupan kassaneiti. "Huomenta", vastasin hymyillen ja lastasin ruokaostokseni liukuhihnalle. Katsoin, kuinka spagettipussi ja jauheliha pakkaus, sekä muut elintarvikkeet liukuivat myyjän kohdalle. Maksoin ostokset ja pakkasin ne kankaiseen ostoskassiini. Ulkona satoi. Minusta sadesäällä olo oli kaikista mukavin. Autolla matkaaminen oli parasta sadekelillä, samoin kotipäivä. Otin sateenvarjon mukaani, kun poistuin autosta. Ruokaostokset olivat kylmälaukussa takakontissa, joten niistä ei tarvinnut murehtia. Otin kuitenkin kangaslaukkuun kolmioleivän ja Novellen vaniljan ja persikan makuisen soodavesipullon. Kävelin tallirakennusta, mutten mennyt sisään, vaan jäin katoksen alle istumaan ja syömään broilerileipääni. Nautin kelistä. "Mitäs sä täällä ulkona istut?" kysyi vähän ajan päästä paikalle saapunut Markus. "Ai moi! Sää on niin ihana, et oli pakko jäädä tähän syömään", sanoin ja annoin sadepisaran pudota nenäni kärjelle. "Ihana sää? Vainoharhaseksko sä oot tullu?" Markus kysyi ihmeissään ja laittoi leikillään kätensä otsalleni, kuin tunnustelen, olisiko minulla kuumetta. Työnsin miehen käden pois ja huidoin vähän ylimääräistäkin ilmassa. "En, mä vaan tykkään sadekelistä", sanoin iloisena. Toinenkin vesipisara tippui nenälleni kurkottaessani katoksen yli. Markus katsoi minua hetken tarkkaavaisesti ja istui sitten viereiseen puutarhatuoliin. "Sä oot kyllä uniikki likka", mies totesi. "No kiitos", sanoin tyytyväisenä. "Ootas", sanoin ja nousin omalta tuliltani. Nostin tulia ja vein sen vähän matkan päähän pihalle ja sitten istuimme kosvotusten. "Sähä kastut iha läpimäräks!" Markus sanoi. "Souwoth, mulla on kyl kuivia vaatteita autossa", sanoin ja levitin käteni, jolloin sade kasteli minut kokonaan. Markus löi käden silmilleen. "Mitä? Tuu säki, tää on hauskaa!" huusin nauraen. "No en todellakaan!" mies huusi takaisin. "Mitä, sokeristako oot vai?" kysyin yllyttäen. "Saat kuule nähä mistä!" Markus uhkasi ja juoksi tuolinsa kanssa sateeseen. "Oih, päiväkahvitko teillä siellä on?" kysyi Mila yllättäen tallin ovelta. "Eih, mitäh, mitäh!? Ääaak!" huudahdin säikähtäneenä ja juuri silloin tuolini kippasi taaksepäin vieden minut mukanansa. Makasin selälläni kuralätäkössä, jalat kohti taivasta. Hetkellisen shokin jälkeen tulin tajuihini ja aloin nauraa makeasti. Mila ja Markus katsoivat minua ihmeissään. He ottivat kummatkin minu kädestä kiinni ja vetivät takaisin ylös. Naurukohtaukseni oli kuitenkin sen verran voimakas, etteivät jalat meinanneet kantaa. Niinpä Mila ja Markus kantoivat minut taukohuoneen lattialle nauramaan. "Hahhahhaaa... Eih! Ei saa! Hihhihii!" ulvoin naurusta vatsalihakset kipeänä, kun Markus yritti kutittaa minua. Toivuin muutamassa kymmenessä minuutissa ja otin vastaan vesilasillisen. Sitten menin ulos ja hain kuivat vaatteet autostani. Menin vessaan vaihtamaan vatteet ja sanoin sitten: "Au revoir!* Mä lähden nyt hoitamaan Tinttiä" Tintti seisoi kiltisti karsinassaan. "Tänään ei sitten mitään ketunhäntiä", sanoin rakastettavasti oriilleni. Tintin korvat höröttivät ja kaikesta näki, että sekin oli iloinen säästä. "Mennäänkö lenkille? Tykkäisiksä siitä?" kysyin hevoselta. Ori vain seisoi siinä nätisti, joten tulkitsin vastauksen myönteiseksi. Harjasin hevosen kerrankin karsinassa. Tintti pyöri aivan julmetusti ja jouduin lopulta sitomaan sen kiinni kalteriin. "Mä en haluais kuule tehä tätä, mutta sä et jätä hirveesti vaihtoehtoja", sanoin hämmästyneelle lusitanolle. "Nii mitä tehä?", kuulin Markuksen äänen pääni sisällä. Ei voinut olla totta, etten saanut siltä riesalta rauhaa edes omissa ajatuksissani. Tintti oli valmis tuossa tuikiossa, kunhan oli rauhoittunut aloilleen. Tänään tyydyin vain riimuun, sillä kentälle meillä ei ollut mitään asiaa tässä säässä. Hetin vielä ennen lähtöämme sadeloimen oriin selkän, jotta säästyisin takaisin tullessa suuremmalta urakalta. Lähdin taluttamaan Tinttiä pitkin tallin kupeita ja annoin hevosen lepuuttaa päätään olkapäälläni. Nyt minulla oli sentään sadetakki, etten kastuisi itsekkään ihan totaalisesti. Muotoonleikattu violetti takki loisti kilpaa kirkkaiden luonnon värien kanssa. Oli ihanaa katsoa, kuinka luonto heräsi henkiin sateella. Kiersimme tallin takaan ja teimme lenkin myös terhojen luona. Oli ihanaa vain vaellella lähiympäristössä ja kenties jotain uuttakin. Löysimme muun muassa pienen, tallin väreihin sävyttyvän mökkerön, joka oli kyllä nähnyt parhaat päivänsä jo ajat sitten. Lisäksi löysimme yhden rikkinäisen tarhan tolpan, josta päätin raportoida Milalle. Puolentoista tunnin kävelemisen jälkeen palasimme takaisin talliin. Tintti näytti tyytyväiseltä, ihan niin kuin minäkin olin. Vetäisin sadeloimen hevosen päältä ja harjailin hetken pölyharjalla. Jätin Tintin kavioiden tarkistamisen jälkeen. Epätoivoiset silmät kohdatessani minun oli kuitenkin pakko jäädä. Istu'uduin karsinan pohjalle ja oriini laskiessa päänsä syliini, silittelin sitä. Letitin lustanon punertavan otsatukan ja tämä oli heti päästävä näyttämään sitä muille. Peppi hirnui hyväntahtoisesti viereisestä karsinasta, samoin Donna käytävän toiselta puolelta. "Varo, ettei toi sun ihailijajonos kasva liian pitkäks", sanoin hymyillen Tintille. "Niin, varo vaan", sanoi taas miehen ääni pääni sisällä. Löin päätäni muutaman kerran seinään - pois nämä ajatukset päästäni. Lopulta sain sanottua heipat Tintille ja siiryin päätallin puolelle. Nyt jokainen hevonen oli sisällä ja tallissa enemmän eloa. Myös taukohuone oli saanut täydennystä ja sohva notkuikin jo uhkaavana suuren tyttölauman painosta. "Iltaa", sanoin ja heilautin kättäni armeijamaisesti ohimolta. "Iltaa", vastasivat muut. Istuin pöydän äären, sillä en hakunnut rasittaa sohvaa enempää. Pöydälle oli kasattu pino kirjoja, hevoskirjoja suurimmaksi osaksi. "Mila kävi kirjastossa", kertoi Marien sohvalta. "Aa", sanoin. Kävin kirjapinon läpi ja löysin kolme Nummelan ponitalli -kirjaa, joita en ollut vielä lukenut. Se oli tuuri, sillä olin lukenut jo melkeinpä kaikki. Sidoin pitkät hiukseni nutturalle, sillä ne valuivat vettä, enkä halunnut kirjojen tuhriintuvan. Asetuin sitten vatsalleni lattialle, kaappasin yhden tyynyn leukani alle ja aloitin lukemisen. Ketään ei selvästikkään kiinnostanut ulkoilu koiranilmalla, paitsi minua, sillä kirjapino madaltui uhkaavasti. Olin ehtinyt jo kolmannen kirjan viimeisille sivuille, kun Mila saapui läjäyttäen uuden pinon kirjoja pöydälle. "Siellä oli alennusmyynnit ja sain heppakirjoja toisi halvalla olikein kilokaupalla", Mila sanoi puolustukseksi. Kaikki hyökäsivät uuden pinon kimppuun ja sain hintsusti pelastettua itselleni vielä kaksi Nummelaa. Luin siinä vielä niistä toisen, ennenkuin lukeminen ei enään innostanut. "Mä taidan lähteä kaupungille syömään", sanoin haukotellen. "Lähteeks kukaan mukaan?" kysyin ja minun ja Markuksen katseet kohtasivat. "Mulla on ainakin ihan hirvee nälkä", mies sanoi ja hymyilin. "Muita?" kysyin. "Mäki voisin kyl lähteä mukaan", sanoi Iida. Ängimme kolmistaan autooni ja lähdin ajamaan kohti keskustaa. "Pizzaa vai Subway?" kysyin. "Kuski voi päättää", Markus sanoi vierestäni. Iida nyökkäsi takapenkiltä. "Siis Subway", sanoin. Parkkeerasin hetken kuluttua kauppakeskuksen parkkihalliin ja ulostauduimme ajoneuvosta. "Ethän sä ookkaan niin huono kuski", Markus totesi hymyillen. "Heei!" Sanoin ja yritin tönäistä miestä, mutta tämä ehti väistää. "Vaikka kyllähän sä lunastit jo tänään sun tapaturmavakuutuksen, siis sen tän päiväsen", Markus sanoi hilpeästi juostessaan karkuun minua. "Ootas, ku mä saan sut kiinni!" uhkasin. Siirryimme pois parkkipaikalta, kun tilanne hieman rauhoittui. Iidan oli kuitenkin käveltävä välissämme estääkseen muut kahnaukset. Subway tuli esiin odotettua pikemmin. Menimme jonoon ja tilasimme ruokamme. Söimme leipämme ripeästi, sillä jokaisella oli hirveä nälkä. "Mennäänkö ens kerralla treffeille ihan kahestaan?" Markus kysyi, kun poistuimme ravintolasta. Tällä kertaa nyrkkini osui miehen olkapäähän ja tämä löi minua takaisin kevyesti. "En mä nyt noin hentonen oo", sanoin hymyillen. "Ootko varma, koska päivällä näytti, että tuuli vie mukanaan", Markus härnäsi. Näytin miehelle vain kieltäni, sillä Iida syösyi väliimme. Matka takasin Vaahterapoluun oli jo rauhallisempi, sillä tällä kertaa Iida istui edessä. Sitten pitikin jo lähteä kotia kohti. 6HM *ranskaa, suom. näkemiinSekopää! Kyllä se sade joskus on ihan kiva mutta ei todellakaan aina...
Markuksella on joku ihme taito jäädä naispuolisten ihmisten mieliin pyörimään
ONNEKSI mussutin tässä parhaillani Subia kun luin tätä. Muuten ois pitäny ite lähtä samantein hakemaan Subia kaupungilta...
|
|
|
Post by Kathreen on Sept 6, 2012 22:31:18 GMT 2
6.9.2012 MANEESIN VANKINA (OSA 1/2)
”Mitämitämitä?” yllätyin kuin puulla päähän lyötynä. ”Mm, näin mä kuulin, Mila kerto mulle”, Marien sanoi yrittäen pitää pokerinaamansa, sillä oma ilmeeni taisi olla melko legendaarinen. ”Missä välissä se ehti sen llöytää?” kysyin edellen suureen ääneen ihmetellen. ”Ei se täällä aina luuhaa”, Marien totesi. ”Ooksä kade? Julian reaktio oli nimittäin paljon hillitympi”, Marien kysyi salamyhkäisesti. ”M-mi? EN! Kui sä?” änkytun. ”Hahhaa! Busted!” Marien huudahti pidellen käsiään suunsa edessä. ”Eikä! En mä…” sanoin kiivastuen. ”Et mitä?” kysyi kikattava Marien, joka parhaansa mukaan yritti väistellä käsiäni. Sitten petti pinnat. Lähdin jahtaamaan Marienia, joka juoksi kuin henkensä edestä. Tallipihalla meno hurjeni ja kaadoimme samalla turvekottikärryt, jotka jäivät sen jälkeen oman onnensa nojaan. ”Marien! Tänne sieltä! En mä oikeest!” huusin kurkku suorana, vaikka tosiasiat evät muuttuneet päässäni miksikään. ”Jere! Auta!” Marien huusi puolestaan pojalle, joka oli tullut tallipihalle pahaa aavistamatta. ”Hei! Mikäs kissatappelu tääl oikeen on?” Jere kysyi Marienin piiloutuessa hänen taakseen. ”Niimpä?” kysyi pari nuottia matalampi ääni Jeren ja Marienin takaa. Markus. Valahdin aluksi valkeaksi kuin lakana, mutta sitten väri palasi kasvoilleni, tulipunaisena. ”Täydellinen ajoitus Markus!” Marien hihkaisi ja aikoi jatkaa: ”Me täs Kat’n kans just juteltiin ja mäpäs sain selville et-” Koukkasin Marienin kainalooni ja läiskäisin käteni tämän suulle. ”-Että Marienilla taitaa olla aikas iso suu” sanoin miltei mykistyneenä ja raahasin sätkivän tytön talliin. Pojat jäivät pihalle ihmettelemään kohtausta.
”Ooksä hullu! Mitä sä oikeen ajattelit?” räyhäsin naama punaisena tällä kertaa kiukusta. ”Autan teitä etenemään suhteessanne”, Marien vastasi asiallisen oloisesti. ”Suhteen! Minkä ihmeen suhteen?”, huusin. ”No sori”, Marien sanoi närkästyneenä. Hetken hiljaisuus riitti rauhoittamaan tilanteen. ”Minkä takia säe es kuvittelit, et meil olis jotain?” kysyin ihmetellen. ”No näkeehän sen sokeeki. Oottehan te käyny ulkona yhes ja nii”, Marien selitti. ”No kerran, mut sillonki Julia oli mukana, eli ei lasketa”, vetosin. ”Mut silti”, Marien sanoi. Jere ilmestyi ovensuuhun ja meidän oli pakko sulkea suumme tämän asian taholta. Nuoret lähtivät yhtämatkaa hoidokkejaan lellimään. Se oli minunkin kohtaloni. Avasin papurikon oripojan oven ja sujahdin sisään. ”No hei rakas”, sanoin Tintille ja suukotin sen turpaa. Edes yksi miespuolinen olento, joka ymmärsi sydänsurut. Tarrauduin tämä olennon harjaan ja halasin pehmeäkarvaista kaulaa. Suljin silmät, mutta kyyneliä en sallinut. Työnsin käteni Tintin harjapussiin ja tunnustelin haroja. Otin esiin pitkäharjaksisen, vihreän pölyharjan ja suin hevosesta suurimmat liat sillä. Tarkistin kaviot, mutta vaivan näköä helpottaen ne olivat puhtaat. Suitsin lusitanon ja talutin sen ulos.
Iida ratsasti ohitseni Donnalla, kun kävelimme tietä pitkin maneesiin. Voih, minuakin houkutteli jo aivan tavattomasti ajatus, että pääsisin Tintin selkään, mutta sen aika olisi vasta kuukauden parin päästä. Sitten muistin, satulahuopa! Teimme uukkarin ja palasimme tallirakennukseen. Sidoin Tintin Pepperin karsinan kaltereihin ja sanoin oriille: ”Paikka” Tuskinpa käsky tepsisi, hevonenhan oli hevonen ja koira koira. Hyppelehdin nopeasti satulahuoneeseen ja nappasin ruohikon vihreän satulahuovan Tintin satulatelineeltä. Löysin tuurilla myös loimivyön, joka myöskin lähti mukaani. Irrotin Tintin parkistaan ja lähdimme uudella yrityksellä maneesia kohti.
Ulkona ripsi vettä, juuri sen verran, että ulkona ei viitsinyt olla, mutta tarpeeksi vähän ollakseen ”ihana sää”. Maneesi oli onneksi lähellä. Avasin ovea sen verran, että mahduimme juuri ja juuri sisälle. Pikku-Tintti seisoi kiltisti vierelläni ja lepuutti päätään olkapäälläni. Silitin hetken sen vaaleanpunaista turpaa. Tähän hetkeen olisi ollut hyvä jäädä, jos se vain olisi ollut mahdollista. Sitten jyrähti, jyrähti ihan kunnolla ja seuraavaksi kuului lakkaamatonta räiskettä, kun vesi paiskautui valtavalla voimalla, katkeamattomana rintamana maneesin kattoon. Avasin taas ovea – mikä sää! Ovi sai jäädä raolleen, sillä ääni oli niin ihana, että kaikki muu unohtui, kaikki ikävimmätkin ajatukset.
Heitin ohjat Tintin kaulalle ja ori seisoi hetken silmiään räpäyttämättä, kiinnostuneena tekemisistäni. Asettelin satulahuovan varovasti Tintin selälle, sillä hevonen kavahti outoa kangaspalaa aikalailla. Loimivyö olikin sitten ihan ääripäätapaus herralle, sen sain kokea kantapään kautta. Yritin laittaan vyön aluksi vain hevosen selkään, mutta silloin ori hurjistui tosissaan. Maanittelin sitä hetken ja sain kuin sainkin vyön tämän selkään. Ehdin juuri ja juuri saada vyön kiinni ennen välähdystä. Sitten menivät valot ja tuli pimeää, tosin vain hetkeksi. Pian valot palasivat taas. Tintin aistit valpastuivat äärimmilleen ja kaikesta huomasi, että hevonen pelkäsi. Silitin sen poskea ja puhelin rauhoittavalla, matalalla äänellä. Ori säpsähti kaikkea, jopa sellaista, jota en itse kuullut.
Vedin ohjat pois Tintin kaulalta ja lähdin taluttamaan oria ympäri kenttää. Ukkonen jylisi vielä ulkona, mutta oli jo hiljenemiseen päin. Juoksin hetken ravaavan hevosen vieressä ja imin kaiken onnen hetkestä. Pian Tinttikin olisi jo iso poika eikä maailma olisi enää niin ihmeellinen paikka sille. Itse ainakin muistin, kuinka 5-vuotiaana kaikki tuntui, joulu tuntui, synttärit tuntui, kaikki tuntui. Nyt ne olivat vain päiviä muiden päivien joukossa. Kun kaikki ei enää tuntunut, piti vain nauttia niistä hetkistä, jotka vielä tuntuivat, sillä kohta niitäkään ei ehkä enää olisi.
Pamahdus, välähdys, helinä ja erilainen pamahdus. Valot sammuivat ja jossain lähellä kuului rätinää. Puu kaatui, sitten vielä toinenkin. Tintti hyppäsi pystyyn, riisti ohjista ja lähti laukkaamaan pelon sokaisemana ympäri kenttää. Sitten kuulin, kuinka ylväs, suuri eläin kaatui. Kaatui! Herranjumala, ei, Tintti, ei! Juoksin sokkona äänen suuntaan ja kelasin läpi pahimmat mahdolliset seuraukset. Lysähdin polvilleni hevosen viereen ja huokasin helpotuksesta, kun se nousi jaloilleen, ohja oli vain oikean etujalan ympärillä. Vapautin Tintin ansasta ja talutin sitä hetken nähdäkseni, ontuiko se. Ei ontunut, mikä onni, ajattelin. Tässä säässä oli turha yrittää talliin. Hevonenhan saisi pysyviä traumoja. Paras vaihtoehto oli siis pysytellä tämän katon alla kunnes syysmyrsky menisi ohi.
Istui penkillä, olin istunut siinä jo hyvä tovin. Tinttikin lepuutti silmiään rentoutuneena. Rajuilma ei ollut hellittänyt vieläkään. Muutama tunti oli varmasti jo mennyt, sillä ulkona hämärsi jo ihan kunnolla. Ovi raottui ja sisään astui tunnistamaton tyyppi huppu päässään. ”Täälä te ootte!” Mila huudahti. ”Mila! Eihän sua tunnista noiden naparetkeilijän varusteiden alta!” huudahdin ilahtuneena. ”Hehheh… Onks sulla nälkä?” Mila kysyi. ”Kysytki vielä” sanoin ja ampaisin naisen luo. Mila veti repustaan folioon käärityn pienen paketin. Avasin sen ja sisältä paljastui kolme pizza-palaa. Huokasin ihastuksesta. ”Saas nähä, kauan toi vielä kestää”, Mila sanoi ja tähysti ulos ikkunasta. Sitten nainen veti repustaan matkaradion ja asenteli sitä hyvän aikaa, ennen kuin sai sen toimimaan. ”Syysmyrskyjä koko maassa… Jopa yön yli kestävät myrskyt mahdollisia…” ”Ei oo totta”, sanoin masentuneena. ”Mm, mut sähän tykkäät tällasesta ilmasta?” Mila kysyi. ”Joo, mut maneesin vankina ei oo yhtä mukavaa” sanoin. ”Nyt ei auta muuta kuin odottaa” Mila tokaisi. ”Niimpä”, vastasin ja toivoin parasta.
7HM
|
|
|
Post by Kathreen on Sept 7, 2012 23:20:39 GMT 2
7.9.2012 MANEESIN VANKINA (OSA 2/2)“Snow White said when I was young, one day my prince will come”Edelleen myrskysi. Sää alkoi käydä oikeasti vaaralliseksi. Jo itsensä rauhallisena pito oli hankalaa, mutta sitten oli vielä hevonen. Tunne-elämäkin tuntui olevan riekaleina kaiken muun lisäksi. En oikeasti ollut uskonut välittäväni pätkääkään Markuksen menemisistä ja tulemisista, mutta tässä sitä oltiin. Maneesiin oli tullut minun, Tintin ja Milan lisäksi myös Julia, joka ei uskaltanut jättää Peppiä yksin. Ymmärsin häntä hyvin, en olisi itsekkään uskaltanut jättää Tinttiä. Nyt tosin olin itse pakon edessä jäänyt maneesin vangiksi. ”Haluuksä vielä yhen huovan?” Mila kysyi ojentaen laivaston sinistä villavilttiä. ”Kiitti”, sanoin ja tartuin huopaan. Tintti oli asettunut makuulle ja olin levittänyt se selälle kaksi vilttiä. Katselin oriin levotonta unta siemaillessani kaakaota mukista. Julia oli asettautunut muutaman metrin päähän makuulleen ja silmät painuivat jo väkisin kiinni. Itselläni ei ollut nukkumiseen mahdollisuutta, hommani oli vahtia Tinttiä ja juosta karkuun, jos tarve tulisi. Aika tuntui vierivän hitaasti, joten aloin laulaa hiljaa: ”They said you know when you know, I don’t kno-ou-ou-oow. If stars not align, if it doesn’t stop time, if you can’t see the sign wait for it. If it’s not like the movies, that how it should be, ye-e-eh, when he’s the one I’ll come undone and my world will stop spinning” Aamu valkeni ennen aikojaan. Raotin silmiäni ja tajusin nukahtaneeni. Tintti nukkui rauhallisesti lähelläni. Nousin seisomaan ja samalla hevosenikin nousi. Mila ja Julia alkoivat myös heräillä tokkurasta ja erottaa päivänvaloa. Mila meni ovelle ja yritti avata sen, turhaan. Ovi ei liikahtanutkaan. Menimme Julian kanssa katsomaan ja kokeilemaan. Kukaan meistä ei saanut ovea auki, ei edes yhteisvoimin. Sitten päässäni välähti: ”Katotaan, mitä Tintti tykkää vetohevosen hommista” ”Ootsä nyt Kat ihan varma tosta?” Julia kysyi kun aloin virittämään ohjia ovenkahvaan. Onneksi maneesissa oli liina, jonka sai sidottua ohjien jatkeeksi. ”Noin, kyllä tän pitäs toimia. Mä meen Tintin kans ja te työnnätte ovea. Käykö?” kysyin tehtävänjaon jälkeen. ”Mm”, kuului vastaus. Menin Tinin luo ja tarrasin sen päitsien poskihihnnaan. ”Kolmosella! Yy, kaa, koo, vetäkää! huusin ja lähdin vetämään Tinttiä mukanani. Ovi liikahti. ”Jatkakaa!” Mila huusi kun ovi raottui hieman lisää. ovenkahvaan oli näköjään tarrautunut kaatuneen puun oksa, sillä pian paine hellitti ja ov sinkosi seppasen selälleen. ”Auki!” Mila huusi riemuissaan, mutta iemu katosi sillä samaisella sekunilla. ”Mi-mi-mitä?” nainen parkaisi antaessaan katseensa kiertää pitkin tallipihaa. Piha oli auttamattoman huonossa kunnossa – joka puolella näkyi kaatuneita puita ja jostakin sojotti yksittäisiä lautoja. ”Ei”, sai Mila vielä suustaan. ”Mila, Mila hei. Ei tää maailman loppu oo, kyllä me, kyllä kaikki auttaa tän kanssa, usko pois”, Julia sanoi myötätuntoisesti. Tarhat ja pieni vaja olivat myrskyn pahimmat uhrit. Tallirakennus, kentät ja maneesi olivat mitä suurimmalla tuurilla säilyneet täysin eheinä. ”Kiitti”, Mila sanoi ja pyyhki silmäkulmaansa ilmestyneen kyyneleen. Mila lähti talliin samoin kuin Julia. Minä otin Tintin ja talutin sen yksärien puolelle. Suin hevosen, jonka vasen kylki oikein pöllysi maneesissa vietetyn yön jäljiltä. Kun hevonen oli harjattu,, päästin hevosen karsinaansa vapaaksi. Iltapäivällä olisi kiva lähteä maastoon. Voisihan sitä kysyä, jos saisin vaikka lainata Villaa tai Pepperiä maastoon. 8HM Minä kyllä tykkään näistä sinun tarinoistasi Tuo edellinenkin oli tosi kiva, Markus se kyllä ehtii hurmata yhden jos toisenkin...
Tänään on ollu kyllä ihan kamala ilma muutenkin! Rakeitakin syyti taivaalta tuossa päivemmällä.... -.- Eikä tuosta vesisateesta taida tulla loppua sitten ikinä. *huokaus* Kai tässä pitää kohta joku soutuvene ostaa että pääsee ulko-ovelta tallille....
|
|
|
Post by Kathreen on Sept 28, 2012 16:37:44 GMT 2
28.9.2012 CLOSED OFF FROM LOVE, I DIDN'T NEED THE PAIN
”But we are never ever ever getting back together”, lauloi Taylor Swift.
Kesä teki tulojaan takaisin. Nyt kun olin ostanut kaikki talvikamppeet, päätti luontoäiti ruveta temppuilemaan. Auton ikkunassa vilisti koko luonnon kirjo – vihreästä punaiseen. Vaahterat värjäsivät maiseman kuin öljyvärimaalauksessa.
”Sometimes love is not enogh, and the road gets touhg, I don’t know why”, lauloi Lana Del Rey.
Vaahterapolun pihaan oli vielä muutama kilometri. Ajoin tarkoituksellisesti kovaa, vaikka kyseessä olikin pikkutie. Nyt ketutti. Toivoin ja rukoilin Sarin olevan tallilla.
”He took my hand one day and told me he was leaving me disbelieving and I-I-I-I-I-I-I-I had to let him go”, lauloi Paloma Faith.
Parkkeerasin pihamaalle sen verran nopeasta vauhdista, että auto ihan heilahti. “Minnes neitillä tollanen kiire?” naurahti Mila, joka haravoi ’kuistin’ edustaa. ”Ääh, ei mihinkään”, sanoin itsekin iloisena. ”Tulee se kesä näköjään takasin”, Mila sanoi katsoen hymyillen taivaalta lämmittävää aurinkoa. ”Sanos muuta”, vastasin ja kumarruin nostamaan tavaroitani autosta. Lukitsin auton ja hilasin itseni sekä kimpsuni ja kampsuni talliin.
”Daddy I’ve fallen for a monster, he got a black heart”, lauloi Stooshe.
”Siis oikeesti! Markuuus! En mä voi elää tällasessa läävässä!” kuului pitkälle talllikäytävään. Kiiruhdin askeliani. Mikäs maanvaiva tänne oli taas ilmestynyt? ”He-heei Kat! En kuule suosittele menemään sinne, se kalkkuna ei oo oikeen hyvällä tuulella”, yritti Julia ovella, mutten kuunnellut tätä. ”Mutta mäpäs oonki pysäyttämätön”, huikkasin hymyillen leveästi. Läväytin oven apposen auki ja astuin sisälle. Kaikki ihmettelivät saapumistani suu ammollaan. Lopulta joku taputti ja sanoi: ”Suaki näkee!” ”Joo, mä kävin viikon happihypyllä Walesissa kattomassa tuttuja”, sanoin nostaen käteni ylös kuin tuulettaakseni. ”Ja nyt oot selvästi palannut”, naureskeli Marskus sohvalta. Ilona tämän kainalossa mulkaisi miestä erittäin paheksuvasti. Naurahdin ja yritin jättää asian silleen, mutta hyvä fiilis vei voiton. En saanut kikatuksesta loppua ja pian muidenkin huomatessa hilpeyteni aiheen, liittyivät he mukaan, Markus mukaan lukien. Siinä sitten istui Ilona tietämättömänä tapahtuneesta muiden räkättäessä kovaan ääneen. Neiti selvästi pani pahaksensa, sillä hän mulkaisi Markusta toisen kerran, tällä kertaa vielä ilkeämpään sävyyn.
”Mehän voitais lähteä yhessä käymään vaikka Walesissa?” kuulin Ilonan kysyvän Markukselta tallikäytävällä edellisen kohtauksemme jälkeen. ”No en mä nyt tiedä, mulla on aikalailla hommia tääläkin”, mies vastasi. ”Kröhmhermolomalleh”, yskäisin kävellessäni parin ohi.
”You can’t always get what you want, but if you try sometimes you’ll just might find to get what you need”, lauloi Rolling Stones.
Sari tuli luokseni, kun harjasin Tinttiä. ”Moi!” huudahdin ja hyppelehdin ulos karsinasta halaamaan ystävääni – kyllä, hyvää ystävääni. ”Moi!” Sari vastasi ja levitti kätensä. ”Miten sä nyt noin hyvällä tuulella oot?” Sari kysyi naurunsekaisin sanoin. ”Et ikinä arvaa! Mähän olin viikon siellä Walesissa serkuilla”, sanoin innosta puhkuen. ”Ja!” Sari kyseli malttamattomana. ”Mä keksin sen! Mä keksin meijän täydellisen operaatio Koston”, sanoin ja levitin käteni varmuudeksi. ”No kerrokerro!” Sari hihkui. ”En mä täs voi, joku voi kuulla”, sanoin salaperäisesti. Harjasimme yhteisvoimin Tintin suhteellisen puhtaaksi. Ori taisi aavistaa intomme ja oli siten itsekin levoton. Jouduin monesti komentamaan sitä olemaan paikoillaan. Kavioita puhdistettaessa Tintti nappasi persuuksistani kiinni ja pomppasin kauhuissani pois muhennosnaattorin hammaskalustosta. Sari hihitti holtittomasti katsellessaan touhuiluanil
”So what we get drunk, so what we smoke weed, we’re just having fun, we don’t care who sees”, lauloi Bruno Mars.
Talutin hyppivän hevoseni ulos tallista metsään Sari seuraten. “No niin, täällä voi jutella rauhassa”, sanoin. ”Vai voiko? Mitäs jos Ilona-ninja hyppää pusikosta suoraan päälle?” Sari lohkaisi nauraen. Repesin itsekin ja yritimme yhteisvoimin koota itseämme. ”No *hihhih* niin, jatka”, sai Sari vihdoin sanottua. ”Eli koska Markus ’välittää’ Ilonasta niiin paljon, ni mikäs pahempaa, kuin”, aloitin, mutta Sari keskeytti. ”Ei kai me niille nyt break-up:pia hankita, eiks se mee jo vähä yli?” hän sanoi. ”Eei, ei sentää. Mä ajattelin, että jos Ilona kokee ’asemansa’ uhatuksi, siitä koituu Markukselle läjäpäin huolia”, sanoin. ”Eli, on meijän vuoro lälhteä liehittelemään”, sanoi Sari hieroen käsiään yhteen. ”Aivan oikein ystäväiseni. Ja avustuksena mä hommasin meille koooko viikonlopun spahoidot”, sanoin hymyillen. ”Voi Kat, mä sitten maksan oman osani!” Sari vaati. ”Ei käy! Sä voit vaikka kustantaa ruoat, jos käy?” kysyin. ”Tottakai!” Sari lupasi.
”God knows that I tried, seeing the bright side, but I’m not blind anymore, I’m wide awake”, lauloi Katy Perry.
9HM
|
|
|
Post by Kathreen on Sept 30, 2012 12:35:48 GMT 2
30.9.2012 NEW YORK, CONCRETE JUNGLE WHERE DREAMS ARE MADE"Oota Kat! Multa tulee vielä yks laukku!" Sari huusi taukohuoneeseen. "Joo, munki pitää juoda viel tää kaakao loppuun", vastasin. Mila istui seuranani pöydän ääressä. "Pitäkäähän nyt sitten hauskaa", nainen sanoi. "Tottakai! Sari mieti, koko viikonloppu ilman minkään näkösiä nalkuttajia!" hihkaisin. "Vihdoin mun rukouksiin on vastattu", Sari sanoi ristien kädet. "Voi mä kadehdin teitä! Lähtisin itekki mielelläni mukaan, mut pakko jäädä pitämään kuria yllä", Mila sanoi. Join kaakaoni loppuun ja nousin pöydästä venytellen. Kello läheni jo puolta yhdeksää. "Nonnii, nyt lähetään!" huudahdin. Halasimme Milaa ja käppäilimme autolleni. Tummansininen mersu käynnistyi ja lähdimme ajamaan kohti viikonlopun lomaa. Avasin radion ja NRJ alkoi heti soittaa musiikkia. "Hello, hello baby you called? I can’t hear a thing. I have got no service in the club you see, see. Wha-wha-what did you say? Are you breaking up on me? Sorry, I cannot hear you, I’m kinda busy…", kuului Lady Gagan ääni. "Hahaa! Mehän ollaan nyt niinku Lady Gaga ja Beyoncé siin musavideos!" Sari äkkäsi. "Niimpä", sanoin ja otin purkan suuhun vahvistukseksi. Matka sujui oikein mukavasti. Kahden ja puolen tunnin ajomatkan jälkeen hotelli näkyi vihdoin. Astuimme tasan kello yhdeltätoista hotellin aulaan. Suunnistimme respatiskille. "Hei. Meillä oli huonevaraus täällä", sanoin. "Päivää. Selvä. Millä nimellä?", naisvirkailija kysyi. "Sanchez, Kathreen Sanchez", vastasin. "Mm, juu. Huone 285, kolmas kerros, hissit löytyvät tuolta käytävän päästä. Mukavaa viikonloppua!" virkailija sanoi ja ojensi meille huoneen avainkortit. "Kiitoksia", sanoin ja lähdimme hisseille. "Kolmas kerros? Eiks se nii ollu?" kysyin Sarilta. "Jep", Sari vastasi ja painoi kolmosta. Hissi kiidätti meidät oikeaan kerrokseen. Huoneemme oli melkein hissien vieressä, joten se löytyi helposti. Avasin oven ja jäin töllöttämään suu auki, Sarin rektio oli vähintään yhtä upea. "Milkä luksushuone!" sai Sari lopulta sanottua. "Äläpä", sanoin vieläkin hämmästyksestä jähmettyneenä. Sitten, kuin yhteisestä päätöksestä, juoksimme sänkyjen luokse ja hyppäsimme niille mahalleen. "Näis on ainaki viisjoustinpatjaa!" hihkuin. "Niimpä! Tää on upeeta!" Sari iloitsi. Seuraavaksi juoksimme kylpyhuoneeseen. "Waauu!" sanoimme yhteen ääneen. Edessä oli kahden lavuaarin taso, jonka yläpuolella seinällä oli valtava peili. Kulmassa oli kylpyamme, jonka yhteydessä suihku. Tasolla oli kymmenittäin erilaisia purnukoita. Avasimme muutaman. "Rasvaa! Oijj, tää tuoksuu ihan superihanalta!" sanoin. Kun olimme jotenkin toipuneet luksushuoneesta, pakkasimme käsilaukkumme ja lähdimme span puolelle. Otimme hieronnat ja mani- sekä pedikyyrit. Lopuksi kävimme vielä kasvohoidossa. Kävelimme takaisin huoneellemme ja vaihdoimme vaatteet iltaruokaa varten. "Vitsi se hieronta oli ihana!" Sari kehui. "Älä vaa, samoin se kasvohoito", yhdyin puheeseen ja hypistelin poskiani. Meikkasimme vielä hieman ennen kuin lähdimme hissiaulaan. Minulla oli päälläni tummansiniset pillifarkut, koristeellinen T-paita sekä farkkutakki. Sari oli lähtenyt samalla linjalla, paitsi että hänellä oli farkkutakin sijasta neule. Söimme maittavat pasta-ateriat ja jälkiruoaksi kakkupalat. Sitten taas hotellihuoneeseen. Me kummatkin olimme niin poikki, ettemme jaksaneet valvoa pitkään. Soitimme kuitenkin vielä Milalle. "Moii!" huudahdimme Milan vastatessa. Olin laittanut kännykkäni kaiuttimelle ja makasimme sen vieressä Sarin sängyllä. "No moi! Mites teillä on menny?" Mila kysyi. "Ihan superisti! Kat oli ottanut täält aivan upeen huoneen!" Sari intosi. "Onnee teille, mulla meinas taas mennä hermot sen Ilonan kanssa: se likka ei ollu päästää Markusta tallitöihin, joten jouduin vähän ärähtämään", Mila voivotteli. "Tsemppiä sulle sinne", sanoimme kummatkin myötätuntoisena. "No mä päästän teijät nyt bilettämään", Mila hymähti. "Ei meistä taida mihinkää bileisiin olla, ku ollaan kumpiki nii poikki", sanoi Sari. "No menkää nyt, ku teillä on hyvä tilaisuus", Mila yllytti. "No katotaan, jos me tästä vielä piristytään", sanoin. "Ok, no heippa", Mila sanoi. "Heippa", sanoimme ja suljin puhelun. "Mites on, jaksetaanko lähteä?" kysyin. "Mä oon kyl iha kaput", Sari sanoi. "Samat", sanoin. Päätimme katsoa televisiosta elokuvaa ja ruveta sitten nukkumaan. 10HM
|
|
|
Post by Kathreen on Oct 2, 2012 21:42:10 GMT 2
2.10.2012 SOTAJALALLAJa näin lekattiin Tintin harja - ainakin puoleen väliin asti... 11HM
|
|
|
Post by Mila on Oct 4, 2012 1:55:51 GMT 2
Kommentoin ihan "omaan viestiin" nyt nää kun olit niin ahkerasti tänne raapustellut Odotan innolla miten sinun ja Sarin "sotasuunnitelma" oikein edistyy. Ja lisäpisteitä tuosta teidän reissu-kirjoituksesta. Kuka sanoo että pitäisi kaikkien tarinoiden liittyä JUST talliympäristöön?! Yritän tässä parantaa tapani ja käydä aktiivisemmin täällä.
|
|
|
Post by Kathreen on Oct 7, 2012 20:10:23 GMT 2
7.10.2012 I’TS GOT TO BE WORTH IT“En”, sanoin puhelimeen. “Kuule, kyllä mä selviän”, jatkoin. ”Okei, moikka”, sanoin vielä ja lopetin puhelun turhautuneena. Oli se kyllä ihme, kun ei ihmiset luottaneet enään ollenkaan, tosin, jos halusi asian hoitaa kunnolla, oli se tehtävä itse. Mila oli jo taukohuoneessa, oli istunut siellä varmasti jo aamu kuudesta lähtien. ”Mikäs sut tuo tallille tähän aikaan?” Mila kysyi tarkastellen vielä kelloaan. ”Unettomuus, projekti käynnissä”, kerroin ja onnistuin kuin onnistuinkin pysymään totuuden puolella. ”Ja mikä on tän projetin luonto, jos saa kysyä?” ”Mm, sanotaan, että salainen”, sanoin hymähtäen. Sari pamautti oven auki hieman närkästyneenä. ”En mä kuule sisäisesti nii blondi oo, ettenkö olis ymmärtäny!” nainen meuhkasi mätkähtäen sohvalle. Seisoin siinä ihan äimän käkenä. Mistä Sari oikein puhui? ”Ai jaa! No osaan mäkin, ei sun siitä tartte ruveta erikseen soittamaan!” älähdin heti kun sain puhekykyni takaisin. Nyt oli Sarin vuoro ihmetellä. ”En mä oo sulle soittanu”, hän väitti. ”Ai etkö vai? Just vartti sitten soi puhelin ja voin vaik vannoa, että se olit sä”, todistelin. ”En varmasti ollu, sitä paitsi en mä oo sulle voinu soittaa, koska joku, siis sinä, soitit just sillon mulle”, Sari sanoi. ”En”, sain sanottua. ”No kuka sitten?”, kysyi Mila väliin. Katsoimme Sarin kanssa toisiamme ja sanoimme yhteen ääneen: ”Ilona!” Se urputtaja oli kekannut, että parin päivän takainen temppu oli meidän käsialaamme. ”Nyt se kalkkuna saa kyllä kyytiä!”uhosin nyrkkiä puiden. ”Oottakoot vaa, että saadaan se käsiimme!” Sari säesti. ”Kuulkaapas leidit, mitä nyt on käyny, mä tipuin kärryiltä”, Mila rauhoitteli ja istutti meidät pöydän ääreen. Kerroimme naiselle juurta jaksaen niin hohdokkaan suunnitelmamme, jonka olisi ollut tarkoitus huipentua tänään. ”Mutta täähän on nyt vaan teidän etu, koska Ilona luulee, että te ootte riidoissa”, Mila huomautti, mutta näytti selvästi katuvan sanojaan, sillä me innostuimme ajatuksesta erittäin paljon. Markus tuli taukohuoneeseen pahaa aavistamatta. Pieni marttakerhomme sulki suunsa välittömästi. ”Huomenta taloon”, Markus sanoi välttelevä ilme kasvoillaan. ”Kat, Sari, tulkaa käytävälle, mulla on vähän asiaa”, Markus sanoi ilme kiristyen. ”Koskien”, sanoin hymyillen muka hyvän tahtoisesti. ”Nyt!” mies jyrähti ja sai meidät liikkeelle. Taukohuoneen ovi sulkeutui perässämme ja odotimme pahinta, mutta sitä seurasikin jotain vielä pahempaa. Ilona. ”Mikä teihin on menny?” Markus kysyi. Seisoimme vain hiljaa ja mulkoilimme Ilonan suuntaan. ”Hä!? Pyytäkää nyt ees anteeks!” Markus vauhkosi. ”Ai ahaa! Keneköhän tässä pitäs vaihteeks anteeks pyytää!” Sari parahti. Katsoin itsekin miestä vaativasti. Markus nosti kätensä ylös. ”Mä en oo kyllä syyllistyny nyt mihinkää. Teijän oikeest pitäs hävetä, sitä mitä teitte Ilonalle”, Markus vaati. ”Häh?”, kysyin, sillä soppa meni liian sekavaksi. ”Ei me olla sille mitää tehty”, Sari sanoi ymmällään. ”Hah, hyvä vitsi. Teijän nyt luulis tietävän, et ne Pradan kengät oli kalliit!” Ilona murtui ja rupesi nyyhkyttämään. Markus kaappai tämän kainaloonsa ja katsoi meitä vihaisesti. ”Pradan…? Mitä, siis…?” kysyin ja ymmärsin kyllä kenkien arvon naiselle. ”Mut kuka…?” Ilona parkui. ”Nyt tähän on kyl sekaantunu joku muuki”, Sari sanoi mietteliäänä. ”Menkää! Hävitkää mun silmistä”, Markus käski. Oli kuin olisi puhunut kuuroille korville. ”Kellä muulla voi olla nii paljon Markusta vastaan?” Sari ihmetteli ääneen astuessamme takaisin taukohuoneeseen. ”Anteeks mitä?” Mila kysyi ja melkein tukehtui kahviinsa. Nainen yksi hyvän tovin, mutta sen jälkeen kerroimme hänelle Ilonan kengistä. ”Hohhoh! Liikaa yhelle aamulle. Ootte te nuoret aika draamaeksperttejä”, hän tokaisi ja lähti lakaisemaan taliikäytävää. ”Kuka?” sanoin vielä, ennen kuin lähdin Tintin luo. Kello oli vasta yhdeksän aamulla. Tintin harjasin pikaisesti, sillä ori eei ikävä kyllä saanut vietyä huomiotani muualle aamun tapahtumista. ”Kuka tää sabotoija ikinä onkaan, ni se ei tiedä hyvää meille kellekään”, mietiskelin ja Tintti hörähti luottavasti. Silitin laikukasta kaulaa ja hyräilin samalla jotain epämääräistä. Ajatukset karkasivat ja löysin itseni pilvilinnasta puolen tunnin päästä. Linna romahti ja putosin takasin maan pinnalle. ”Voi kuule poika, sun koulutuski taitaa alkaa kuukauden päästä”, sanoin Tintille. Lassosin lusitanon ja lähdin taluttamaan sitä maneesiin. Maneesissa oli tyhjää, kuten olin toivonutkin. Päästin Tintin narusta ja se kirmaili iloisesti pitkin hiekkapohjaa, kuinka kliseetä, mutta totta. Oli tosin ihan hyvä saada vähän taspainotusta tälle päivälle. Nostin puomit estetolppien kannattimelle, 15cm korkeiksi ehkä. Houkuttelin herrasen esteiden luo ja niiden yli. Vähän treenauksen tuloksena Tintti hyppeli innoissaan täydestä vaudista pikkuesteitä, nautti. Pitäisi ehkä itsekin alkaa elämään vaihteeksi omaa elämää nauttien siitä, oikeasti. 12HM' Hahaa, kiva tarina *odottaa jatkoa innolla* Yritän tässä itsekkin saada tuonne blogiin jotain rustailtua viikon aikana...Ei viimeksi oikein tullut mitään "hyvää" niin ei jaksanut sitä tuonne sivuille laittaa...
|
|
|
Post by Kathreen on Oct 13, 2012 22:27:02 GMT 2
13.10.2012 FIREFLY CHASER”Tinttii!” huutelin aamu-usvan keskeltä. Ori-ihanainen oli onnistunut jotenkin karkaamaan tarhasta ja juossut läheilelle viljapellolle – hyvin alkoin tämä päivä. Tosin oli aika hauskaa kävellä aamu tuimaan hiljaiselle pellolle. Tummanpuhuva hevonen esitteli upeita askeliaan venyttämällä niitä minimaalisesta maximaaliseen. Otin itsekin tanssiaskeleen ja toisen. Tintti tuli ravaamaan ympärilleni kun pyörin piruetteja. ”Don’t let the bastards get you down, turn it around with another round”, lauloin. Hyppelihdimme yli pienten ojien . Tintti seurasi minua koko ajan kuin käskystä, joten hätää ei sen puolesta ollut. Sitten mätkähdin maahan makaamaan. Pomppasin ylös yhtä nopeasti kuin olin maatenkin pannut, sillä maa oli kostea aamu-usvasta, joka oli alkanut haihtua. Aurinko puski pimeän reunametsikön takaa esiin, oli aika lähteä. Yhden loppu, toisen alku. Tintti joutui riimuun heti kun sain sen kiinni. Lähdimme kulkemaan tallille. Ensi viikonloppuna olisi Helsingissä Horse Show ja sitä oli tarkoitus mennä katsomaan. Kuka ties, ehkä ratsastaisin joskus itsekin siellä, jopa Tintillä. Se vaatisi treeniä, paljon treeniä ja kyyneliä, mutta läpi mentäisi ja korkealle noustaisiin, niin kuin aamuaurinko. Tallilla meitä odotettiin jo. ”Mihis se herra oli juossu?” kysyi Mila tarhoilla. ”Tuonne pellollehan se, ei mitää suurempia tuhoja”, vakuutin ja vinkkasin silmää. ”Selvä, Markus alotteli siellä jo aamutallia ja Sari tulee vasta iltapäivällä, ni tulisitko ottaa nää loput sisälle?” Mila kysyi ja osoitti Annan ja Tuikun tarhaa. ”Passaahan se. Heitän vaa tän yhen eka tonne, ennen ku päättää lähteä uudelleen teatterikiertueelle”, lupasin. Mila naurahti ja nappasi Ynnin ja Renin naruihin. Suljin lusitanoni ’telkien taakse’ ja lähdin hakemaan kimulit tarhasta. Anna ja Tuikku olivat kummatkin Tintin mitoissa, mutta hieman rotevampia. Menomatkalla talliin törmäsin turtuneeseen Markukseen, joka oli liikkeellä kottikärryjen kanssa. ”Huomenta”, sanoin ja yritin jotain hymyn tapaista. ”Huomenta”, Markus murahti. Kävelin eteenpäin, mutta käännyin miltei heti. ”Miks sä mulle vihottelet?!” kysyin tiukasti. ”Eikö mulla sitte ole aihetta siihen?”, Markus kysyi. Laitoin käteni puuskaan. Naamalleni levisi vaativa ilme. ”Luuletko sä, että mä sulatin sen sun ja Sarin epätoivosen puolustelun Ilonaa vastaan?”, Markus tivasi. ”Me ei edellenkään tehty sitä, mitä ikinä niille kengille on tehny! Ja usko pois, mulla keittää ihan yhtä paljon ku sulla, koska tässä on joku kolmaski osapuoli!” karjuin niin, että hevosetkin rupesivat steppaamaan. Markus vain hymähti ivallisesti ja lähti kottikärryjensä kanssa pospäin. ”Markus!” huusin. ”Markus! Tää selvitetään tässä ja nyt!” huusin vieläkin kovempaa ja sain miehen kääntymään. ”Usko jo, että tota sun juttuas ei niele kukaan tervejärkinen!” Markus räyhäsi. Marssin tämän luo tammojen kanssa. ”No kerropa sitte, kuka tän takana on”, Markus vaati. ”Mistä mun pitäs se tietää?”, kysyin nyt epätoivoisena. ”Nii, jos suot anteeksi, nii hyvää päivän jatkoa. Äläkä tuu enää syöttää tota sontaa mulle” Markus sanoi tomerasti ja häipyi. Nyt kiukutti, kiukutti niin, että olisi tehnyt miele ruveta polkemaan jalkaan. Hillitsin kuitenkin itseni ja vein tammat talliin, jossa ne saivat hyvin ansaitut aamuheinät. Jäin rapsuttelemaan Annaa hetkeksi. ”Hello you long shots, you dark horse runners, hairbrush singers, dashboard drummers”, hyräilin hiljaa selvitellen samalla Annan harjaa. Mustat jouhet juokskivat pitkin sormenpäitäni. Lopulta pakottauduin ulos tamman karsinasta ja annoin sille ruokarauhan. Hain Tintin yksityisten puolelta ja vein sen päätallin puolelle vapaaseen karsinaan. Aloin harjata oriita siellä. Oli jotenkin turvallisempi olo siellä, kaikkien elävien, hengittäivien olentojen läheisyydessä. Ja sitten oli vielä tämä harvinaisen urhea oma prinssinakkini. Tintti selvästi luokkaantui nimityksestä, sillä se alkoi heti luimia ja pyöriä, eikä takamuksenikaan ollut turvassa kavioita otettaessa. Paljon oli ehtinyt tapahtua… mitä, kahdessa kuukaudessa! Aloin kelta filmiä päässäni alkuteksteihin, kaikkeen mitä tapahtui ensimmäisillä viikoilla. Kuinka hyväuskoinen olinkaan ollut Milan varoitteluista huolimatta – Markukseen ei kannattanut iskeä silmiään. Kumpa sitten joskus eteen vain kävelisi ’se oikea’. Tintti tuuppasi minua päällään. ”Olet sinäkin yksi oikeista”, sanoin silittäen etusormellani valkeaa turpaa. 13HM Tinttihän on kuuliainen oripoika! Ja KUN te HIHS:n kentällä esiinnytte, voit olla varma että minä olen eturivissä teitä kannustamassa! Kukahan hiivattilainen ne Ilonan kengät on tuhonnut... Ettei vaan tuo meidän pieni Wienna olisi päässyt "vahingossa" hampaitaan niihin upottamaan...
Sen verran, että hevoset ovat jo yöt sisällä tallin lämmössä.
~Ok : )
|
|
|
Post by Kathreen on Oct 21, 2012 23:59:39 GMT 2
22.10.2012 KITKATIN JA VESIENKELIN KOKISHETKI Mikään "tavanomainen" ei inspannu, nii teimpä sitte vähä eksoottisemman (: 13HM Hieno! Tässähän ihan rupeaa nolottamaan kun itsellä noi ihmiset luonnistu sitten yhtään...
|
|
|
Post by Kathreen on Oct 26, 2012 17:32:23 GMT 2
26.10.2012 I'VE GOT A GOOD FEELINGIstahdin auton kylmälle penkille, mutta nousin siltä miltei heti. Lunta oli tullut sievoiset kasat Milanon reissuni aikana. Tartuin kolaan ja sysäsin lunta sivuun autoni edestä. Istuin uudestaan autoon ja sain sen tällä kertaa käynnistymäänkin. Ajoin ulos kotipihasta ja suuntasin moottoritielle. Vaahterapolun piha ei ollut paljoakaan lohdullisemmassa tilassa. Kymmenen sentin lumikerroksessa näkyi auton renkaiden urat sekä muutaman hevosen kavion painanteita. Joku oli jo lähtenyt ratsastamaan. Avasin tallin suuren oven, joka ei narissut, koka oli vielä niin uusi. Kipaisin taukohuoneeseen. Huone henkeili tyhjyyttään, vaikka kello löi pian kahtatoista. Vedin ratsastussaappaat jalkaan ja lähdin tallustamaan kypärä kainalossa hevosteni luo. Ohut parkatakki piti oikein hyvin kylmää, jalkani tosin kärsivät kesäratsastushousuissa. Avasin yksityisten puolen oven selälleen ja sain heti monta tervehtivää hirnahdusta osakseni. Itse en ruvennut hirnumaan, mutta rapsuttelin jokaisen kaltereiden välistä työntyvää turpaa. Muutama uusikin silmäpari löytyi. Sessan vaalea turkki kiilsi kosteana. Mitä sekin neiti oli onnistunut tekemään, se jäisi arvoitukseksi. Avasin karsinan oven ja hyräilin tuttua kappaletta tammalle. Sessa hörähti ja puhalsi lämmintä ilmaa lapasilleni. Kaivoin harjan pussista ja aloin harjata lusitanoa. Sessa oli kuitenkin sen verran kostea, että talutin sen pesukarsinaan. Suikutin lämmintä vettä hiljalleen voikon selälle. *Ja nyt joku tulisi ja nappaisi syliinsä*Kuivasin Sessan pörröisellä pyyhkeellä. Asettelin violetin fleece-loimen hevosen selkään. Vein tamman karsinaansa ja suljin oven. ”Kuivattele sinä nyt hetki, nii mä meen moikkaamaan velipoikaa”, sanoin kuvankauniille olennolle. Sessa jäi tuikkivine tähtisilmineen kaltereiden taakse, kun lähdin toisen rakkaani luo. Tintti makasi vielä karsinan pohjalla. Viheltelin ja lopulta tartuin oriin otsatukkaan saadakseni sen ylös. Harjasin Tintin kyljet puhtaiksi puruista. Köhin hieman, siellä pientä purua eksyi kurkkuunikin. Harjatessa tuli muutama piruettikin pyörähdettyä hyvän mielen hyväksi. Kepein askelin tanssahtelin viistäen harjalla punertavaa karvaa. Lopulta sain itseni ulos ihastuttavan oripojan luota ja oven kiinni takanani. ”Kat!” huusi takaani naisääni. ”Mila!” huudahdin käännähtyessäni. Tanssahtelin naisen luo ja tämä ihmetteli hyvää fiilistäni. ”Joskus vaan on supereita päiviä”, selitin hymyillen. ”No lähtiskö neiti päivänsäde mun ja Tohvelin kanssa maastoilemaan, ku noi ensilumetki tuli?” Mila kysyi. ”Eiköhän tuo enkulikin siihen suostu”, sanoin ja viittasin Sessaan, joka katseli meitä korvat hörössä teräksisten kaltereiden takaa. ”Siltä näyttää! Nähään pihalla kohta”, Mila sanoi. ”Selvä”, sanoin. Satuloin Sessan ja talutin sen ulos tallipihalle. Vedin parkan vetoketjun kokonaan kiinni ja kohensin huivia kaulassa. Jalka jalustimeen, ponnistus ja niin istuinkin jo Sessan selässä. Mila talutti pienen toffenruskean ponin ulos tallista. Nousu ruunan selkään kävi sutjakasti, sillä ponin säkä ylsi maksimissaan milan vatsan kohdalle. Satulavyöt kiristettiin ja jalustinhihnat säädettiin. Lähdimme ratsujemme selässä kulkemaan pitkin lumisen tien viertä. Ennen supermarkettia käännyimme vasemmalle metsikköön. Sessa ja Tohveli käyskentelivät vierivieren tumman metsän siimekseen. ”Eiks ens viikolla oo Halloween?” kysyin Milalta, kun taivas alkoi tummumaan. ”Nii onki, jokos oot keksiny asun sulle ja Daisylle?” Mila kyseli uteliaana. ”On mulla jo, mutta en mä sitä vielä paljasta ”, sanoin. Pienen kukkulan takaa aukesi puhtaaksi raivattu syrjätie. Koska autoja ei näkynyt, saatoimme laukata hyvän pätkän. Sessan valkea harja hulmusi silmilläni. Siemaisin aimoannoksen onnea itseeni ja päästin Sessan laukkaamaan sydämensä kyllyydestä. Ajattelin jarruttaa, että Tohveli ja Mila pysyisivät perässä, mutta mitäs sitten? Ruuna kiisi Mila selässään ohitsemme sellaista vauhtia, ettei pienen ponin jalkoja ollut nähdä niiden liikkuessa niin nopeasti. Ilmassa kaikui tantereen töminän lisäksi Milan hihkaisu heidän ohittaessa meidät: ”Hasta la vista enkulit!” ”Täältä pesee!” Huusin perään ja karautin Sessalla ratsukon kannoille. Nojauduin täydellä luottamuksella Sessan kaulan ylle ja annoin pohkeita. Sessa ei tosin edes tarvinnut eteen ajavia apuja, sillä se oli ymmärtänyt tilanteen ja pyyhälsi itsestään hirveää vauhtia eteenpäin. Yhtäkkiä Milaa ei enää näkynyt missään. Tohveli juoksenteli tyytyväisen näköisenä päätään heitelleen selässään tyhjä satula. ”Mila! Milaa!” huusin. Läheisestä pusikosta nousi ensin käsi ja sitten koko nainen. ”Täällä ollaan, kunnossa ollaan!” Mila huusi. Saimme metsästää Tohvelia todella pitkään, sillä ruuna oli päättänyt pysyä vapaana tämän iltapäivän. Puolen tunnin jahtauksen ja toivottomien mairitteluyritysten jälkeen saimme Tohvelin kiinni. Poni mulkoili Sessaa koko loppumatkan tallille kuin sanoen sille: ”Miksi sä noiden kanssa liittouduit?” Ja Sessa vastasi sille hörähtämällä: ”Yrittäisit edes käyttäytyä!” Tallin pihalle päästyämme lunta oli pyryttänyt vielä lisää. ”Eii! Ei vielä talvea!” Mila voihki ja melkein polki maata jalallaan. Kevyt puuterilumi pöllähteli astellessamme talliin. ”Kunha ei vaan tulis räntää”, sanoin. ”Sillä KitKat on suklaata ja suklaa sulaa rännässä”, naureskeli viereeni tullut Markus. ”Painu säki sinne lantalaan!” ärähdin. ”Varmaa kaunein lause sulta mulle koko kuukauden ajalta”, mies sanoi loukkaantuneena ja taisi oikeastikin painua lantalaan, sillä kello oli pian kuusi ja tämän työvuoro alkasi silloin. Talutin melkein upealla fiiliksellä Sessan karsinaan. Riisuin tamman varusteista ja harjasin sitä. Piruetti sinne ja tänne ei tekisi nytkään pahaa. ”Dadaadadaadaadadadaa”, lauleskelin itsekseni. 14HM taidettiin yhtäaikaa painaa "lähetä" nappia näiden tarinoiden kanssa Pari risteävyyttä löytyy tarinoissa, mutta eipä se haittaa Yritän saada tuota kuvaa valmiiksi tämän illan / huomisen aikana.
|
|
|
Post by Kathreen on Oct 29, 2012 22:58:29 GMT 2
29.10.2012 IN REAL LIFE”Nyt ei mua kiinnosta erotella faktaa fiktiosta”, soitti radio. ”Ja nyt ei mua kiinnosta kuunneella korvien kiduttajaa!”, sanoin sille takaisin ja sammutin koko vempeleen. Ihme, kun ei radiokaan enää muuta soittanut kuin Robinia ja Tuulia, eikä kumpikaan ollut suosikkilistani kärjessä – tai lähimaillakaan. Avasin Spotifyn kännykästä ja kuuntelin itselleni sopivaa musiikkia. Teräksen sininen mersuni kiisi pitkin moottoritietä. Isä oli käynyt viikonloppuna vaihdattamassa siihen talvirenkaat, joten nyt pystyin ajaa turvallisesti. Nytkin oli tosin varottava, ettei liusunut tieltä. Tuosta vasemmalle, suoraan ja sitten oikealle. Tallipihalla odottikin lempiparivaljakkoni. Nyt oli tosin jotain oudosti. Ilona näytti syytävän sanoja Markuksen niskaan sellaisella tahdilla, ettei mies ehtinyt sanoa siihen väliin mitään. Myöskään ilme Ilonan kasvoilla ei ollut mitä kaunein lisäksi hän huitoi käsillään merkittävästi ympäriinsä. Ajoin hiljaa pihalle ja parkkeerasin tallin viereen. Ilona hiljeni kuin napista pianamalla kun nousin autostani. Olin tullut suoraan luennolta, joten päälläni oli paremmat farkut ja vaalea takki. Ilona tuijotti minua pistävästi ja silloin huomasin – neidillä itsellään oli täysin samanlaiset farkut. Pääni täyttivät neon väriset kirjaimet ’M-U-H-H-A-H-H-A-A-!’ Moikkasin lähinnä Markusta ja sekös sytytti Ilonan silmät vielä pahempiin liekkeihin ja naikkonen hullaantui täysin. Vielä talliinkin kuului kimeä, räyhäävä ääni ja jos oikein kuulin, pienen pieni häivähdys epätoivoisuutta. ”Selvä! Jos sä niin haluut, nii pidetään day-off!” Markus huusi kimulilleen ovensuusta tullessaan sisään talliin. ”Ohhoh, sepäs suuttu”, sanoin ehkä hieman liiankin vahingoniloisena. ”Kyllä… Muistuttaa vahvasti eräästä nimeltä mainitsettomasta henkilöstä”, Markus sanoi. Näytin muka loukkaantuneelta ja kysyin yhtäkkisessä säälin- tai hyvyydenpuuskassa: ”Jos sä haluut, ni tartteisin apua Sessan ja Tintin aktiviteettien kanssa” Markus kohotti kulmakarvojaan. ”Oliks se oikeesti sä, joka ton sano?”, tämä sanoi ihmeissään. Väänsin kasvoilleni jonkin sortin hymynyrityksen. ”Kai mä voin neitoa, tai noita-akkaa auttaa hädässä”, Markus sanoi. Kävellessämme yksityisten puolta kohti, Sari tuli vastaan. Pelkkä katse välillämme riitti selittämään tilanteen: ”Vihollisleiriin soluttauduttu, valmistaudu seuraavaan hyökkäykseen”. ”Jos mä hoidan Tintin, ni otaksä Sessan?” kysyin. ”Se vaa, ettei se neiti oikeen tykkää musta..”, Markus sopersi. ”Kui?” kysyin virnistäen teennäisesti. ”Mitä on tätä tullu tarhaan taluteltua… No, tää tyttö pistää mulle aikalailla hanttiin”, Markus kertoi. Tässä välissä oli itseni pakko pärskähtää nauruun. ”Mun pikku enkeli vai? Hihhih! Se ei – hihhih – tekis pahaa kärpäsellekkää! Hihhii!” räkätin. Mies seisoi tyhmänä tammani vieressä hevosen mulkoillessa vihollistaan. Vaihdoimme päittäin hommia, jollloin työnjako miellytti kaikkia, myös Sessaa. Hevoset harjattuamme hain Sessan satulan ja suitset sekä suojat. Violetti satulahuopa ojentui kauniisti vaalean tamman ja mustan satulan välissä. Minä suitsin Sessan kun taas Markus varusti Tintin juoksutusta varten. Kun Sessalla oli suojatkin jaloissa lähdimme liikkeelle. Markus oli jo suunnistamassa maneesiin, kun minä vetäisin häntä hihasta kentälle päin. ”Hullu sä oot, se on todettava kerta toisensa jälkeen”, mies päivitteli. ”Älä nyt mäkätä siellä! Liikettä niveliin!”, huusin jälkeen jääneelle. Kentällä oli eilisestä vielä hieman lunta jäljellä. Kipusin Sessan selkään. Markus laittoi Tintin valmiuskuntoon ja aloitimme. ”Tee sen kans aluks käyntii, pidennettyy ja lyhennettyy ja sitte ravii samalla lailla”, ohjeistin. Itse aloitin alkukäynneillä. Vaihdoin suuntaa ja kävelin näinkin päin hetken. Sitten ravia. Sessa säpsähti hieman tallin päädyssä olevaa lumilapiota. Sain tamman kuitenkin rauhoittumaan välittömästi. Katselin siinä sivussa miesten treenejä. Tintti kulki ihan kiitettävästi. Harmi, että näennäinen aselepo kesti vain tovin, muuten olisin voinut ’palkata’ Markuksen Tintin koulutukseen avuksi. ”Jos haluut, nii voit ottaa sil vähä laukkaa kumpaanki suuntaan”, lupasin. ”Okei”, mies sanoi. Itsekin laukkasin kierroksen, sitten vielä toisen, pääty-ympyrän ja lävistäjän. Sitten ravasin hetken, annoin Sessan puuskuttaa puuskutettavat ja nostin sitten laukan vasemmassakin kierroksessa. Kokeilin tammalla hieman vastalaukkoja. Ratsastin loivia kiemurauria pitkille sivuille vasemmassa laukassa. Sessa hiffasi idean aika pian ja teki parhaansa miellyttääkseen, niin kuin aina. Tintti kulki todella nätisti Markuksen käsissä. Ori laukkasi upeasti, ei rikkonut, ei kaahannut. Tuli ihan alemmuuskompleksi itselle, koska omia heiniäni nuo eivät todellakaan olleet. ”Haluuksä kokeilla?” kysyin kaartaen Sessalla keskelle. Mies näytti epäilevän. ”Iha loppuverkat vaa”, patistin. ”Ok”, Markus sanoi. Sari tuli kentän reunalle kuin tilauksesta. ”Sari hei, nyt!”, kuiskasin ’rikoskumppanilleni’. Sari nyökkäsi ja meni lapion luo kun Markus ja Sessa olivat sen kohdalla. Sessa sai hirvittävän sätkyn ja Markus käytti kaikki keinonsa pysyäkseen selässä. Miehen imogo oli selvästi pelissä. Lopulta tämä ei enää jaksanut ja tumpsahti maahan voikon tamman juostessa luokseni. ”Shh, Sessa, shh, ei mitään hätää”, rauhoittelin tammaa. ”PRKL! Mähän en enää koskaan koske tohon kopukkaan!” Markus kirosi nnoustessaan lumisesta maankamaratsa. Tällä kertaa olin aidosti loukkaantunut, samoin Sessa. Markus lähti manaten kentältä ja loi erittäin vihaisen katseen Sariin, joka hihitteli vieressäni hillittömästi. Sari ratsasti Sessaa loppiverryttelyjen ajan, kun minä taas juoksutin Tinttiä. Naureskelimme jutulle, vaikka vannoimme kummatkin, että olimme menneet liian ppitkälle. ”Missä sitte syyllisyyden tunne?”, Sari kysyi. ”Totta! Meillä oli täys oikeus tähän!” myötäilin. ”Aijai, tää kyllä helpotti oloa – naisille henkisiä kipuja, miehille fyysisiä. Ninhä se menee!” Sari sanoi. Veimme lusitanot talliin ja hoidimme ne. Kummatkin ansaitsivat myös herkkupalat. Sessakin oli vetänyt esityksensä niin nappiin, ettei sitä voinut kuin kehua. Taukohuoneessa meitä odotti syvä hiljaisuus ja Milan vaativat silmät. ”Pakki päälle”, kuiskasin hampaideni välistä Sarille. Teimme U-käännökset ja juoksimme pois. Temppu oli siis ollut liikaa. ”Hei neitiset! Takasin sieltä kakulle!” Mila huusi. ”Mitäs se sano?” kysyin Sarilta. ”Jotain kakusta”, Sari sanoi. Taas U-käännökset ja kohti todellisuutta. Taukohuoneessa ei odottanutkaan halveksunta vaan raikuvat onnittelut. Markus ei kuulemmaa ollut kolhinut muuta kuin egonsa ja se oli meidän ansiotamme. ”Ymmärrättehän te, että tää oli nyt vika tikki? Tän pidemmälle ei kannata mennä”, Mila varoitti Daim-kakkua leikaten. ”Kunniasanalla”, sanoimme yhteen ääneen. ”Mutta kyllä se teki gutaa!” sanoin vielä. Kaikki nauroivat, kliseetä, mutta totta. 15HM No voiiiii, meijän pikku Markusta kun ilkeät tytöt sitä kiusaa
|
|
|
Post by Kathreen on Oct 30, 2012 21:05:49 GMT 2
30.10.2012 EVERY DAY IS SO WONDERFUL”Siis iiks!” Ilona oli palannut. Ulostauduin tyylikkäänä autostani ja juoksin suorinta tietä taukohuoneeseen. Sari oli soittanut minulle hätäisen puhelun ja anellut kiirushtamaan paikalle. Tässä hötäkässä tumpsahdin tietysti nenälleni tallin betonilattialle kompastuessani oven kynnykseen. Nenä alkoi vuotaa verta, mutta se ei nyt niin haitannut. Räväytin taukohuoneen oven auki ja hetkessä makasin pitkin pituuttani lattialla, taas. Ei selvästi ollut taaskaan minun päiväni. Sohvalla kkirkuva Ilona otti naamalleen omahyväisen ilmeen nähdessään minut tekemässä tuttavuutta lattian kanssa ketarat ojossa. Petra kiiruhti pöydän äärestä auttamaan minut pystyyn. Näytin varmasti erittäin kauniilta siinä vertavuotavan naamani ja kostonhimoisen ilmeen kanssa. ”Ei se vielä se Halloween oo”, Ilona nakkasi voiton riemuisena. ”Hhm”, sanoin ja otin tekaistun hymyn naamalleni poistuessa vessan puolelle. Kat VS Ilona – kolmas erä erä – 2-1 Hyvä oli etten kironnut tytölle ja tämän nokkavalle nenälleen matkallani ’tuon puoleiseen’, vessaan. Putsasin kaikki veret naamaltani ja yritin edes hiukan ryhdistäytyä. Jotenkin tuli mieleen ensimmäiset kerrat täällä. Hymyilin peilikuvalleni kuin parhaallekin ystävälle ja jätin ilmeen kavsoilleni. Marssin suoraan ulos taukohuoneesta Sarin, Petran, Julian, Pinjan, Kopoinin ja Fuyun seuratessa. Näytin vielä kieltäni Ilonalle kävellessämme hänen ohitseen: ”Tää ei ollu tässä!” Huomasin vasta käytävällä, kuinka iso joukko minua oli seurannut. ”Me tarvitaan sotasuunnitelma!” Julia huudahti nyrkkiään takoen. ”Mutten kyllä, mut mä ja Sari ollaan vähän niinku hyllytetty”, sanoin mumisten. ”Mut-”, Sarikin sanoi. ”Me luvattiin Milalle”, vetosin. ”Nii, ettei kiusata Markusta, mut Ilonasta ei puhuttu mitään!” Sari intti. ”Totta… Ketä on siis mukana?” kysäisin ja jokainen nosti kätensä ylös. ”Hienoo! Mut mä kyllä haluun kuulla, mitä kamalaa tääl on tänään tapahtunu!” sanoin. ”No aamulla, ku mä tulin alottaa päivätallia, Ilona oli täällä ja hirvee huuto tietenki päällä”, Sari aloitti. ”Mm”, sanoin nyökyttäen päätäni. ”Ku mä ilmaannuin paikalle, alko se tietenki nalkuttaa mulle siitä eilisestä ja kuinka me muka yritetään änkee niiden väliin ja kaikkea!” Sari selitti yhtä putkea. ”Hengitä”, sanoin. ”Se seuras mua joka paikkaan ja huusi koko ajan ja keksi kokoajan lisää huudettavaa. Jossain vaiheessa multaki meni pinna ja, no, sä tiiätki loput”, Sari sai kertomuksensa loppuun. ”Sitte se löys myös ne sen kenkänsä, koska Wienna oli käyny kaivaa ne jostain piilostaan”, Julia huomautti. ”Ja sitte kuunneltiin taas huutoa”, Fuyu lisäsi. Sovimme ’kokouksen’ kahdeksaksi, eli tunnin päähän. Siinä ajassa ehtisin hyvin käydä ratsastamassa pienen maastokierroksen Sessalla. Tai ehkä ottaisinkin tänään mukaani Tintin. Kävin moikkaamassa kumpaakin kultaa, jotka molemmat olivat täysin puhtaita, joten harjata ei tarvinnut. Päitsitin Tintin ja kiinnitin riimunnarun kuolainrenkaaseen. Talutin oriin ulos katrsinasta. Metsäpolku näytti niin pimeältä, etten uskaltanut sinne lähteä nuoren oriin kanssa. Kävelytie näytti paljon valoisammalta, kuin edellinen vaihtoehto – suuntasimme siis sinne. ”I am beautiful no matter what they say, words can’t bring me down, I am beautiful in every single way” Tallille palatessani näin Sarin taluttamassa Villa maneesissa. Tumma tamma kurkisti oven raosta lumisateeseen. “We are beautiful, no matter they say!” 16HM Haha Hauska tarina Sinä se oot kyllä aika tapaturma-altis Ja hieno kuva Villasta! ... Pitäis jonkun laiskan alkaa kahlaamaan näitä teidän tarinoitanne läpi että saan sen toisen kuvagallerian tehtyä......
|
|
|
Post by Kathreen on Nov 27, 2012 20:17:29 GMT 2
27.11.2012 SHE THINKS SHE’S MADE OF CANDYTässä se oli, minun päiväni – tai ainakin sen piti olla. Sari oli hankkinut jostain nuhan ja minä tietenkin sen mukana. Oli miten oli, mikään nuha ei minua lukinnut neljän seinän sisälle. Sari oli luovuttanut jo keskiviikkona ja jäänyt kotiin. Tokihan minä ymmärsin, en varmasti itsekään olisi lähtenyt ilman kunnon motiivia. Tallilla nimittäin odotti kourallinen ihmetteleviä ihmisiä ja muutama hevonenkin. Hyppäsin autoon ja kaasutin moottoritielle. Hyvä musiikki paransi kummasti oloa. Masennuksesta ei ollut pian tietoakaan. Laulelin menevien kappaleiden mukaan kunnes talli tuli esiin puiden katveesta. Paiskasin kiinni mersun oven ja juoksin sisälle. Ovella hyvä fiilikseni kariutui heti, kun vastaan tuli Markus jäätävine silmineen. ”No hyvää huomenta sulleki”, mumisin. Olihan herralla tosin syytäkin tuollaiseen käytökseen, mutten ollut koskaan mieltänyt tätä pitkävihaiseksi. Julia tuli seuraavaksi vastaan. ”Heips!” hihkaisin nähdessäni ystävän. ”Moi Kat!” Julia huudahti ja tuli ripeästi luokseni. ”Mitäs täällä on ehtiny tapahtua?” kysäisin. ”Missä sä oot ollu?” Julia kysyi ennen kuin vastasi. ”Keuhkokuume iski ja kovaa, nyt enää vaa nuhaa”, sanoin hymyillen, tai pikemminkin irvistäen. ”Tääl onki ollu vähä hiljasta muutenki… Markus kulkee varpasillaan koko ajan, hih, se pelkää, et sä oot taas keksiny jotai sen pään menoks”, Julia hihitti. ”Tsih! Enköhä mä jätä sen jo rauhaan, vai olisko vielä yks kepponen?”, kysyin ilkikurisesti. ”Kyllä tää jo varmaanki riittää”, Julia sanoi asiallisesti. ”Joo… Lähetkö sä mun kanssa iltapäivällä maastoilemaan, Pepillä ja Sessalla?” kysyin. ”Juu käyhän se”, Julia hymyili ja jatkoi matkaansa. Menin taukohuoneeseen, josta onnekseni löysin Milan kahvikupin äärestä. ”Moikka!” huudahdin. ”Kat! Moi! Mikäs comeback tää nyt on? Sua ei oo näkyny vähään aikaan”, Mila huudahti niin, että kahvit olivat lentää kupista. ”Keuhkokuume. Kuule, se Tintti. Se koulutus pitäis alottaa, ku oon jo reilu viikon myöhässä”, sanoin. ”Joo, niinhä se oliki… no annappa ku mä juon tän kahvin ni mennään sitte”, Mila sanoi ja kulautti kahvin kurkkuunsa. Haimme Tintin karsinastaan ja harjailimme sitä tovin. Jalkoja peitti paksu mutakerros, jonka harjaamiseen olisi tuhrautunut varmasti tunteja, mutta itse luovutin jo minuutin jälkeen ja talutin heposen pesukarsinaan. Ruiskutin letkusta lämmintä vettä oriin jaloille ja katselin kun muta liukeni jaloista muodostaen lattialle rusehtavan uoman, joka virtasi kohti viemäriä. Kuivasimme Tintin jalat ja sidoimme niihin fleece-pintelit, vihreät tietysti. Hain Tintin varusteet ja eipä aikaakaan, kun herra prameili täysi varustus päällään. Musta nahkasatula hohti uutuuttaan. Otin ohjat tottuneesti hevosen kaulalta ja lähdin taluttamaan tätä maneesiin. Mila käveli oriin toisella puolella ja varmisti, ettei se rynnistänyt kauralaareille ynnä muille. Mila nappasi matkallamme maneesiin juoksutusliinan ja –raipan mukaansa. Maneesissa oli utuista ja valo lävisti pölyn vain vaivoin. Pölypilven keskeltä ilmestyi Kopoin Donnan kanssa. Köhimme, tervehdimme ja sitten ratsukko lähti maneesista maastoilemaan. Mila kiinnitti liinan Tintin kuolaimiin ja juoksutti hevosta muutaman kierroksen kumpaankin suuntaan. ”Sä voit mennä seisoon jalustimelle”, Mila sanoi Tintin kulkiessa niin kuin tämä tahtoi. ”Okej”, saoin ja menin rauhallisesti oriin luo. Asetin jalkani varovasti jalustimelle, nyt se olisi menoa. Mila maiskautti Tintin liikkeelle. Lusitano käveli hieman epätasaisesti allani, muttei vilkuillut sen enempää minua selässään. Pidin tiukasti kiinni satulan kummastakin kaaresta ja rukoilin, että tämä onnistuisi. Tintti kiersi ympyrän kerta toisensa jälkeen ongelmitta. Sitten vaihdoimme suunnan. Minäkin vaihdoin puolta vasemmalle. Tämä suunta oli hankalampi. Tintti vikuroi ja yritti päästä irti liinasta. Asiaa ei yhtään auttanut pieni pohkeella nappautus – löysin itseni maneesin pohjalta nopeammin kuin huomasinkaan. Mila rauhoitteli Tinttiä nähdessään minun olevan kunnossa. ”Ei se mennykkää nii täydellisesti, se tosin oliski ollu jo ihme jos mitään ei olis tapahtunu”, sanoin naurahtaen. Nousin uudelleen jalustimelle ja sain tehdä sen vielä viisi kertaa harjoituksen aikana. Lopulta alkoi sujua ja päätimme lopettaa siihen. Laskeuduin alas papurikon hevosen selästä ja taputin sitä. Ori oli tehnyt hyvää työtä muutamaa kohtausta huomioon ottamatta. Olin iloinen ja ylpeä itsestäni ja ennen kaikkea Tintistä. Siinä nimitäin seisoi jo kolmas lusitanoni satula selässään. Ilon kyyneleet vierivät silmäkulmista pakollakin enkä lopulta edes yrittänyt estellä niitä. Tintti nautti tienaamastaan huomiosta. Taluttelin hevosta hetken tallipihalla ja uneksin jo ensimmäisistä kilpailuistamme. Hoidin Tintin pois ja siirryin Sessan luo. Jouduin pesemäään myös sen jalat. Heitin satulan selkään ja sen päälle ratsastusloimen. Hyppäsin selkään ja lähdin kohti ihanaa retkeä. 17HM Kiva kuulla teistäkin taas! Mielelläni autan Tintin koulutuksessa, kuten olikin jo aikaisemmin puhetta Tintin ja Pepperin seuraksi tarhaan on lykätty nyt myös tuo minun Nate-poika. Saavat oripojat temmeltää keskenään (+ tietenkin Pepper pallittomana kaverina heiluu mukana).
|
|
|
Post by Kathreen on Jan 8, 2013 20:46:51 GMT 2
8.1.2013 HEAD HELD HIGHTintti esitteli jälleen upeaa harjaansa juostessaan Kat'n kumoon ja saaden tammojen ihailevia katseita. Sessa vain tuhahteli käytävällä rauhallisesti seisten, selvästi häveten veljeään. Voi neiti raukka, kun ei kukaan sen perään haikaillut, paitsi tietenkin lusitanotammaan umpirakastunut Peikko. 18HM
|
|
|
Post by Kathreen on Feb 19, 2013 2:18:56 GMT 2
19.2.2013 EVERY BEAUTIFUL THOUGHT’S BEEN ALREADY SUNGSiellä se Vaahterapolku oli, siellä missä ennenkin. Vinkkasin ystävälleni rakennusrykelmää ja kerroin: ”Tuolla se on” ”Ok, kivan näkönen paikka”, Mikko arvioi. ”Jep. Me voidaan vaik aluks käydä sekottelee mössöt Tintille ja Enkulille. Sitte käyn tai siis käydään moikkaamassa Milaa ja sen jälkeen voidaan lähtee ridailee”, selostin. ”Tehäänpä niin”, mies pelkääjän paikalla sanoi. Radiosta alkoi kuulua Pitbullin ”Feel this moment” ja käänsin heti nupit kaakkoon. ”Tää ihan paras kappale!” huudahdin. ”Heh, kuinka usein toi sun lempikappale vauhtuu?” Mikko nauroi. ”Jaa-a”, sanoin itsekkin hihittäen. Parkeerasin keskelle ruutua ja ulostauduimme autostani. ”Kat the superkuski ei saattanut meitä vielä tälläkään kertaa tuhoon”, Mikko ylisti. ”Vielä”, naurahdin. Vetäisin tallin oven auki. Kävelimme taukohuoneelle ja räiskäisin varmasti jo miljoonatta kertaa huoneen oven auki erittäin huomiota herättävästi. ”Moi!” huikkasin kaikille huoneessa oleskeleville. Tervehdyksiä tuli Petralta, Pinjalta, Julialta ja Sarilta. Sari loi minuun heti kysyvän katseen: ”Kenetkäs sä oot mukanas raahannu?” Poistuimme huoneesta yhtä nopeasti kuin olimme saapuneetkin. Sari hännysteli minua ja taukohuoneen ulkopuolella sainkin sitten suuni auki: ”Mikko, täs on Sari. Sari, Mikko”, esittelin osapuolet toisilleen. Sari tuijotti minua edelleen jotenkin luonnottomasti, joten lisäsin: ”Mun kaveri” Tämä näytti blondille naiselle riittävän ja hän hävisikin pian omille teilleen. ”Sari on vähän niinku mun paras kaveri/kohtalon toveri tääl”, selitin. ”Kui?” Mikko kysyi. ”No tota… ei siitä sitte enää enempää… tyttöjen juttuja”, väistelin aihetta. Menimme sekoittamaan ruoat hevosilleni. ”Laitanks mä paljon tätä greenlinea?” mies kysyi. ”Tintille sellanen 2dl ja Sessalle ehkä se sama kans”, opastin. ”Täs on tää kansi sille Tintin ämpärille”, sanoin ojentaen muovista ämpärin kantta, johon olin taiteillut kauniilla käsialalla Tintin nimen. Jätimme ruoat hautumaan ja lähdimme etsimään Milaa. Nainen löytyikin ulkoa tarhoilta. Hän oli juuri hakemassa tammoja Sessan tarhasta sisään. Sessa ja Hilla seisoivat vierekkäin seuraamassa Milan ja Tuulin taistoa. ”Moi!”, huusin. Mila keskeytti uurastuksen hetkeksi katsoakseen tuljoita. ”Kat! Moi pitkästä aikaa!” Mila vilkutti. ”Joo, anteeks, mulla on ollu niin järkysti hommaa Mustiksessa, että enhä mä oo hirveesti muuta ehtiny miettimään saati sitte tekemään”, selitin. ”Voin todistaa”, Mikko sanoi naurahtaen ja kätteli Milaa esitellen samalla itsensä: ”Mikko, moi” ”Mila”, Mila sanoi hymyillen. ”Jaa oot ihan apurin saanu”, Mila jatkoi. ”Ai kumpi vai?”, naurahdin. ”Niimpä”, Mikkokin nauroi. ”No mut te saattekin ottaa ite noi Kat’n hevoset sisälle, kun kerran ootte täs”, Mila sanoi palaten takaisin taistelutantereelle. Kävimme nappaamassa Sessan samaisesta tarhasta ja Tintin omastaan. Tallissa riisuimme loimikerrokset ja harjasimme ne huolella. ”Kummalla sä haluut ratsastaa?” kysyin Mikolta. ”Mulle on periaatteessa aivan sama”, hän sanoi. ”Periaatteessa tota Tinttiä olis kyllä kiva päästä kokeilemaan”, hän jatkoi vielä miettien. ”No ota sä sitte se, nii mä meen Sessalla”, sanoin. Varustimme hevoset ja heitimme vielä lopuksi viltit satuloiden päälle. Tallipihalla hyppäsimme ratsujemme selkään ja lähdimme kävellen pois tallin pihapiiristä. Pienen matkan päästä otimme pieniä ravipätkiä. Ratsastelimme kaikessa rauhassa pitkin lumista tietä. Hentoa puuterilunta satoi taivaalta viimeistellen postikorttimaiseman. Sopivassa kohdassa nostimme laukan ja viiletimme pitkin tietä raikkaassa lopputalven iltapäivässä. Nautin joka hetkestä – niin hevosetkin näyttivät tekevän. Sessa kohotti aiva välillä päätään hieman siemaistakseen aimo annoksen raitista ilmaa. Kun lopulta maltoimme hidastaa vauhtia ja siirtyä raviin, oli suupieleni korvissa saakka. Mikko huomasi sen heti ja kysyi: ”No? Käviks sulle jotain, vai onks tää joku normaali reaktio sulta?” ”Veikkaan tokaa. Tää on vaan niin upee fiilis”, selitin. ”Aa, no, onhan tää aika makeeta”, mies myönsi. Tallilla kävi kuhina palatessamme. Ratsastustunnit olivat juuri alkamassa ja näin Helenan tallipihalla paimentamassa pikkulapsia. Yksi sattui juoksemaan aivan Tintin jalkoihin, josta herra tietenkin otti nokkiinsa ja rupesi levottomaksi. Viimeinen niitti oli jonkun kiljaisu ja sitten se oli menoa. Tintti pomppi ja oikein- ja väärinpäin pihalla välillä taka- välillä etuosa ilmassa. Mikko sai hienosti hallittua Tinttiä, vaikka ori ottikin aikansa rauhoittumiseen. Pikkutyttö hevosen edessä oli kauhun vallassa ja olisi varmasti parahtanut itkuun ellei Helena olisi juossut paikalle. ”Tän takia mä just käskin teitä olla juoksematta ja huutamatta. Nää Kat-neidin hevoset on kato oikeasti isoja ja herkkiä”, Helena torui kuitenkin hellällä äänellä. ”Joo”, tyttö inahti. ”Ole vaan varovaisempi ens kerralla”, sanoin hymyillen hyväksyvästi tytölle. ”Joo”, tyttö sanoi jo reippaammin. ”Hyvä”, sanoin edelleen hymyillen. ”Lopeta toi ylipositiivisuus Kat! Rupee olemaan jo tosi karmivaa”, Mikko sanoi. ”Nauti nyt kun oon hyvällä tuulella”, sanoin. ”Kannattaa tosiaan nauttia nyt, sillä Ilona ja Markus on tulossa illalla tänne hoitamaan Markuksen iltatallin..” Helena sanoi. ”Kukas se parivaljakko on?” Mikko kysyi meiltä. ”Nalkuttaja ja sydätensärkijä”, Helena sanoi vaivihkaa. ”Ai ne”, Mikko sanoi ja Helena huomasi heti, että olin saarnannut miehelle aika monesti kyseisistä henkilöistä. ”Jep, juurikin ne”, sanoin. Hoidimme hevoseni pois lyhyeiden loppukäyntien maneesissa jälken. Menimme taukohuoneeseen nauttimaan ”herkullisen” aterian, eli jotain valmisruokamössöä. Juttelimme pöydässä mm. Julian ja Pinjan kanssa. Muistelimme joitain vanhoja tapahtumia ja selvitimme Mikolle mielipiteitä muutamista tarkoin valituista ihmisistä. ”Te siis ootte ollu täällä pisimpään, vai?” Mikko tarkisti. ”Näin on”, Julia totesi. ”Aika outoo ajatella, et meki ollaan oltu täällä vasta reilu puol vuotta”, Pinja sanoi. ”Äläpä”, sanoin. Loppujen lopuksi kenelläkään ei ollut pokkaa kysyä minun ja Mikon väleistä ja ihan hyvä vain niin. Itseasiassa kovin montaa tilaisuuttakaan ei tarjoutunut, koska pian neljän jälkeen tallille ilmestyi kauhukaksikko – Markus ja Ilona. ”Me voitaiski sitten lähteä”, olin juuri ennättänyt sanoa, kun tunsin kirjaimmellisesti jonkun hengittävän niskaani. Käännyin kannoillani ja voi herranen aika sitä näkyä. Jo oli lähellä, ettei taju lähtenyt kankaalle kun näin ensimmäistä kertaa taas kuukauteen nämä ihmiset. Ilonankin naamalla oleskeli aivan uudenlainen ilme. Tasapainoni alkoi jo pettää, koska tunsin horjahtavani sohvan suuntaan. Ennakoin tulevan tilanteen ja kävelin lähimmän hanan luo ja join muutaman siemauksen vettä. Tunnelma oli jäätävä. Tapitimme vain toisiamme silmästä silmään sanomatta sanaakaan. Lopulta Pinja rikkoi hiljaisuuden sanomalla: ”Moi. Talikko ja kottarit löytyy lantalan edestä” Markus tuijotti siinä vielä hetken kun istu’uduimme sohvalle katsomaan televisiota, kunnes Ilona joutui huomauttamaan herraa siitä erittäin kireään äänensävyyn. Sitten kaksikko poistui viimein paikalta. ”Vou, no nyt mä ymmärrän, mistä sä oikeen valitat aina”, Mikko totesi. ”Mm”, nyökkäsin. ”Enpä haluis olla noin sekasin päästäni”, Julia sanoi. ”Selvähä se”, sanoin. ”Onneks et ookkaan”, Mikko sanoi. Loin hymyn jonnekkin hänen suuntaansa, jonka jälkeen sanoin: ”Lähetäänks? Ehittäis ehkä vielä syömään samaan aikaan Dawin kanssa”, sanoin. ”Juu, voitashan me”, Mikko sanoi. Hyvästelimme taukohuoneen porukan ja tepastelimme autolleni. 19HM // vai että Mikko Otahhan se useammankin kerran mukaan. //Näin taidan tehdä... pitääpä keksiä jotain todella katastrofaalista : DD täältä voit käydä lueskelemassa aiemmin tapahtunutta, jos siis kiinnostaa ; ) // Täytyypä käydä kurkkimassa. Sainkin tästä kirjoitelmastasi inspiksen seuraavaan blogimerkintään joka sattui sopivasti olemaan Ilonan "vuoro"
|
|
|
Post by Kathreen on Feb 20, 2013 12:47:01 GMT 2
20.2.2012 OH LORD, I’M STILL NOT SURE WHAT I STAND FORE
”Moi”, vastasin puhelimeeni. ”Moi Kat! Monelta me siis nähään Vaahterapolussa huomenna?” Mikko kysyi. ”No mä ajattelin siinä 10:n maissa”, sanoin. ”Ok… Haluutko, et mä tuun hakee sut vai meetkö omin neuvois?” mies kysäisi. ”Säästettäiskö luontoa ja mentäs samalla autolla?” kysyin. ”Tehdään näin. Tuun Mustikseen puol kympiks”, Mikko sanoi. ”Joo, moikka”, sanoin. ”Moikka”, Mikko sanoi ja lopetti puhelun. Katsoin kännykkäni näyttöä: tiistai 19.2.2013 20:37
***
Kännykkäni tärisi yöpöydälläni. Sivuutin häiriötekijän aika taidokkaasti kunnes todellisuus iski niskaan suoraan kirkkaalta taivaalta. Hyppäsin sängystäni ylös alta aikayksikön ja tähyilin seinäkelloa. Ei hitto! Kello näytti varttia vailla kymmentä. Menin aivan paniikin valtaan ja seuraavassa hetkessä juoksin sekopäisenä portaita alas yöpaitasillani soiva kännykkä kädessä. ”Kannattaisko vastata?” Daw kommentoi menoani aamupalapöydässä. ”Mä nukuin pommiin!” huusin kauhuissani. ”No mut nyt vastaat siihen puhelimeen!” Daw hermostui. Ryntäsin vaatehuoneeseen ja aloin heitellä sieltä vaatekappaleita kodinhoitohuoneen lattialle. Vastasin siinä lomassa puhelimeen: ”Huomenta Mikko”, sanoin hävettävän korkealla äänellä niin kuin aina panikoidessani. ”No huomenta Kathreen”, mies sanoi langan toisesta päästä ja jatkoi: ”Missäs sä kuppaat?” ”No tota… mä… mulla menee täs nyt viel vähän aikaa”, sain soperretuksi. ”Mut Daw on hei keittäny tääl aamukahvit, nii voit hyvin tulla juomaan siks aikaa yhen kupin”, ehdotin diplomaattisesti. ”Mikäs siinä”, Mikko sanoi.
Daw kävi avaamassa oven Mikolle juuri kun olin saanut vaatteeni päälle. Rynnistin sitten vessaan laittamaan itseäni edustuskuntoon. Kävin nopeasti heittämässä puhtaat ratsastushousut kuivausrummusta tallilaukkuuni. Ennätin juuri parahiksi keittiöön kuulemaan Dawin lopettelevan juuri tarinaansa aamustani. Tunsin kuinka naamani alkoi hehkumaan punaisena ja muut huomasvat sen.. Daw kuitenkin pelasti minut tukalasta tilanteesta ja työnsi täytetyn vesipullon kouraani ja sanoi: ”Täs. Muista sit kysyä silt Milalta niist kisoist” ”Joo”, sanoin ääni edelleen erittäin korkeana.
Kävelimme alas autolle ja nousimme sen kyytiin. Mikko ajoi nopeinta mahdollista reittiä ja olimmekin jo vartin päästä perillä. Vaahterapolun piha ei näyttänyt yhtään erilaiselta – se kuitenkin oli. Riimi oli tullut eilen, joten tallissa oli nyt kolme omaa kasvattiani. Astuimme sisään reippaasti alkuperäisestä laajennettuun talliin. Suuntasimme kohti taukohuonetta. Matkalla vastaan tuli Markus, pelkkä Markus ilman typerää Ilonaa. Onneksi. Olin koko edellisillan pähkäillyt jotain pätevää kommenttia kauhukaksikolle. Nyt tilanne helpotti huimasti, minulla kun oli tukijoukkoja, Markuksella ei. ”Huomenta”, sanoin määrätietoisella nuuotilla. ”H-huomenta” sanoi Markus monttu auki… yllättyneenä? Yllätettynä?
Taukohuoneen ovella pysähdyimme. Mikko katsoi minuun vaativasti ja sanoi: ”Sä saat kyl selittää mulle juurta jaksaen tän tilanteen” ”No… ok, mut ei tässä. Me voidaan lähtee vaik maastoon, koska mä en ota sitä riskiä, et täältä löytyy niit juoruilevia pikkuipanoita”, sanoin hiljaisellla äänellä. Mikko avasi taukohuoneen oven. Huoneessa istui vakionaamojen lisäksi muutama muu. Yksi niistä muista oli se tyttö, joka oli juossut eilen Tintin jalkoihin. Tyttö katsoi meihin pitkään kunnes katsoin häntä, jolloin tämä käänsi pikaisesti päänsä toiseen suuntaan. Puheensorina oli taas lakannut kuin napista painamalla. ”Moi”, sanoin vihdoin, sillä hiljaisuus oli pian sietämätön. Vastauksia kuului epäselvänä, sillä sorina alkoi taas. ”Mä käyn vaihtamassa nää housut. Kävisiksä hakemas ne hevoset?” sanoin Mikolle. ”Joo, nähään karsinoilla”, mies sanoi. Sohvalla istunut Sari hyökkäsi heti kimppuuni kun Mikko oli lähtenyt. Menimme yhdessä vessaan. ”Ei siis mitään vakavaa?” Sari kysyi selitykseni päätteeksi. ”No ollaanha me vakavasti kavereita”, sanoin vetäessäni vyön tarpeeksi kireälle. ”Eli…” Sari johdatteli. ”Eli katotaan nyt”, sanoin.
Mikko oli harjaamassa Sessaa tamman karsinassa. Jäin hetkeksi katselemaan heidän puuhailujaan. Sessa käyttäytyi yllättävän rauhallisesti ottaen huomioon, että sitä harjasi mies. Sessalla oli alusta asti ollut joku ihmeellinen kammofobia miehiä kohtaan. Markuskin oli joutunut useasti sen kanssa napit vastakkain. ”Vau”, sanoin kaltereiden välistä. Mikko naurahti. ”Sessa kirjaimmellisesti vihaa miehiä”, sanoin vielä. ”Siltähä toi enkeli näyttääki”, Mikko naurahti. ”Eiku ihan oikeesti, ei päästä ketään miespuolista henkilöö lähellekää, paitsi nyt nähtävästi sut”, selitin. Mikkokin sulatteli asiaa hetken, mutta päätti jatkaa sitten urakkaansa. Minäkin menin harjaamaan Tinttiä. Varustimme hevoset hoitamisen jälkeen ja päädyimme vielä vaihtamaan hevosia. Tallipihassa nousimme taas hevosten kyytiin ja lähdimme samalle tielle kuin eilenkin. Kun pääsimme hieman etäämmälle tallipihasta, aloin kertomaan alusta alkaen tarinaani Vaahterapolussa:
8.8.2012 Ovella törmäsin johonkuhun. En tiennyt kehen, joten pyysin vain kohteliaasti anteeksi. "Ei se mitään", sanoi pitkänhuiskea mies, johon olin törmännyt. "Anteeksi", sanoin vielä kerran ja jatkoin: "Oon Kathreen" Mies katsoi minua hetken kunnes sanoi: "Mun nimi on Markus" Taisin katsoa häntä siihen malliin, että hän selvensi: "Siis Milan miehen, Joonaksen, veli" "Aa", sain sanottua ja hymyilin. "Mutta hei, kiva oli tutustua, mutta työt kutsuu", sanoin ja lähdin kävelemään pois pitkin tallikäytävää. "Törmäillään taas", Markus huusi perääni ja lähti kai itsekkin jonnekkin.
***
Poistuin taukohuoneesta ja kävelin pitkin päätällia. Ehtisin nyt tutustumaan tallin muihinkin asukkeihin paremmin. Pysähdyin mustan issikan karsinalle. "Moikka, sä taidatkin olla Pepper", sanoin ja silitin hevosen silkkista turpaa. Ruuna hamusi huulillaan sormiani, mutta vetäisin ne viimetingassa pois. "Varo, ettei se syö sua", matala ääni sanoi takanani. Käännyin ja törmäsin taas. "Voi ei, anteeks taas" sanoin naama tulipunaisena Markukselle. "Mm, mähän ennustin tän", hän vain sanoi iloisena. "Missäkäs muualla sä oot oikein kolaroinu?" mies kysyi osoittaen leukaani. "Kampituin satulaan", vastasin ykskantaan.
10.8.2012 Tuuli puhalsi niin kovaa, etten meinannut saada ove auki. Riuhdoin vaikka kuinka, mutta tuuli pisti vastaan kahta kauheammin. "Tarttetko apua?" kysyi Markus takaani. "Ai, no siltä se taitaa näyttää", sanoin epätoivoisena. Mies vetäisi ovea, eikä itsekkään saanut sitä auki ensimmäiselä yrityksellä. Toisella kerralla ovi aukeni vähän ja pujahdimme nopeasti sisään raosta. "Huh. Kiitti", sanoin ja puhalsin sormiini, jotka olivat jo ehtineet kylmettyä. "Eipä mitään. Onni onnettomuudessa, ettet juossu sen oven läpi, jotenkin olisin sen voinut ennakoida", Markus sanoi virne naamallaan. "Vai että sillälailla. Kuules, toissapäivänä oli huono päivä, en mä aina törmäile", sanoin hieman ärtyneellä äänensävyllä. "Mistäs sitä tietää, vaikka olisi saanut kävelevän katastrofin tielleen", Markus sanoi naurua pidätellen. "Jaa, no katoppa vaan peiliin", sanoin ylimielinen hymy kasvoillani ja poistuin tilanteesta teatraalisesti Effie kannoillani.
***
Sitten vastaan tuli vaaleahiuksinen nainen, joka kysyi Markukselta: "Minnes te ootte menossa?" "Mä meen näyttämään Kat'lle maastoja" Markus sanoi. Nainen mittasi minua katseellaan ja jatkoi sitten matkaa kottikärryjen kanssa.
"Kukas se oli?", kysyin, kun olimme päässeet sopivan matkan päähän. "Sari vaan, ei sun tartte sitä pelätä", Markus sanoi. "Ja mistä sä päättelet, että mä pelkään sitä?" kysyin yllättyneenä. "Olit ihan saman näkönen, ku törmäsit muhun ekan kerran", mies sanoi nauraen. Olin juuri sanomassa jotain, mutta tuuli peitti kuuluvuuden.
12.8.2012 Raahauduin kantamuksieni kanssa taukohuoneeseen ja laskin painavan laukun lattialle heti ovella. "No mistäs sä tuut noin hienona?" kysyi Mila hieman huvittuneena ilmestyksestä ovella. "Suoraan kaupungilta, oli pakko käydä vähän ostoksilla, kun tiistaina alkaa koulu ja huomenna tulee kuitenki sellanen härdelli että siinä ei ainkaan ehi", vuodatin ja kaivoin suklaapatukan laukusta. "Mitäs muuta KitKatille kuuluu?" kysyi sohvalla virnuileva Markus. Leukani jämähtivät ja ihmettilin kommenttia. Sitten vilkaisin suklaapatukan etikettiä: KitKat - Have a break, have a KitKat. "Haha", tekonauroin. "Olisko mulleki yks?" Markus kysyi virne edelleen naamallansa. Ymmärsin kyllä mitä hän oikeasti tarkoitti, mutta päätin vain heittää hänelle laukustani toisen suklaapatukan. "Höh", Markus voihkaisi. Hymyilin oikein voitoniloisena.
16.8.2012 "Mitäs sä täällä ulkona istut?" kysyi vähän ajan päästä paikalle saapunut Markus. "Ai moi! Sää on niin ihana, et oli pakko jäädä tähän syömään", sanoin ja annoin sadepisaran pudota nenäni kärjelle. "Ihana sää? Vainoharhaseksko sä oot tullu?" Markus kysyi ihmeissään ja laittoi leikillään kätensä otsalleni, kuin tunnustelen, olisiko minulla kuumetta. Työnsin miehen käden pois ja huidoin vähän ylimääräistäkin ilmassa. "En, mä vaan tykkään sadekelistä", sanoin iloisena. Toinenkin vesipisara tippui nenälleni kurkottaessani katoksen yli. Markus katsoi minua hetken tarkkaavaisesti ja istui sitten viereiseen puutarhatuoliin. "Sä oot kyllä uniikki likka", mies totesi.
***
"Oih, päiväkahvitko teillä siellä on?" kysyi Mila yllättäen tallin ovelta. "Eih, mitäh, mitäh!? Ääaak!" huudahdin säikähtäneenä ja juuri silloin tuolini kippasi taaksepäin vieden minut mukanansa. Makasin selälläni kuralätäkössä, jalat kohti taivasta. Hetkellisen shokin jälkeen tulin tajuihini ja aloin nauraa makeasti. Mila ja Markus katsoivat minua ihmeissään. He ottivat kummatkin minu kädestä kiinni ja vetivät takaisin ylös. Naurukohtaukseni oli kuitenkin sen verran voimakas, etteivät jalat meinanneet kantaa. Niinpä Mila ja Markus kantoivat minut taukohuoneen lattialle nauramaan. "Hahhahhaaa... Eih! Ei saa! Hihhihii!" ulvoin naurusta vatsalihakset kipeänä, kun Markus yritti kutittaa minua.
***
Istu'uduin karsinan pohjalle ja oriini laskiessa päänsä syliini, silittelin sitä. Letitin lustanon punertavan otsatukan ja tämä oli heti päästävä näyttämään sitä muille. Peppi hirnui hyväntahtoisesti viereisestä karsinasta, samoin Donna käytävän toiselta puolelta. "Varo, ettei toi sun ihailijajonos kasva liian pitkäks", sanoin hymyillen Tintille. "Niin, varo vaan", sanoi taas miehen ääni pääni sisällä. Löin päätäni muutaman kerran seinään - pois nämä ajatukset päästäni.
***
"Mennäänkö ens kerralla treffeille ihan kahestaan?" Markus kysyi, kun poistuimme ravintolasta. Tällä kertaa nyrkkini osui miehen olkapäähän ja tämä löi minua takaisin kevyesti. "En mä nyt noin hentonen oo", sanoin hymyillen. "Ootko varma, koska päivällä näytti, että tuuli vie mukanaan", Markus härnäsi. Näytin miehelle vain kieltäni, sillä Iida syösyi väliimme.
1.9.2012 ”Keltä puuttuu tyyny?” kysyi paikalle tullut Mila ja riiputti ilmassa valkeaa tyynyä. Viittasin ja nousin ylös penkiltä hakeakseni tyynyn. ”Kerropa eka, miks tää löyty tallikäytävältä”, Mila sanoi katsoen minuun vaatovasti. ”Se maanvaiva!” sanoin itsekseni, nappasin tyynyn ja juoksin talliin. Mila lähti perääni, mutta seisahtui, kun näki mitä oli käynyt: pöllämystynyt Markus seisoi keskellä käytävää höyhenkasan ympäröimänä. Muutama höyhen leijui vielä ilmassa. Kävelin Milan luo ja sanoin vain: ”Sulkasato”, ja poistuin elokuvallisesti taukohuoneeseen. Ensimmäisenä taukohuoneeseen tuli käsiään taputtava Sari. ”Upeeta Kat! Vitsi mikä näytös!” nainen huudahti. ”Piditsä? Otetaan yhessä joku kerta uusiks”, ehdotin nauraen. ”Siitä sä saat olla varma”, Sari nauroi.
Aika outoa, aluksi olin niin sanotusti hiukan pelännyt Saria. Nyt meillä tosin oli ensimmäisen kerran jotain yhteistä, kummallakin oli suunnaton ”koston halu” Markusta kohtaan.
6.9.2012 Marien oli saanut kuulla Ilonasta:
”Mitämitämitä?” yllätyin kuin puulla päähän lyötynä. ”Mm, näin mä kuulin, Mila kerto mulle”, Marien sanoi yrittäen pitää pokerinaamansa, sillä oma ilmeeni taisi olla melko legendaarinen. ”Missä välissä se ehti sen llöytää?” kysyin edellen suureen ääneen ihmetellen. ”Ei se täällä aina luuhaa”, Marien totesi. ”Ooksä kade? Julian reaktio oli nimittäin paljon hillitympi”, Marien kysyi salamyhkäisesti. ”M-mi? EN! Kui sä?” änkytun. ”Hahhaa! Busted!” Marien huudahti pidellen käsiään suunsa edessä.
***
”Ooksä hullu! Mitä sä oikeen ajattelit?” räyhäsin naama punaisena tällä kertaa kiukusta. ”Autan teitä etenemään suhteessanne”, Marien vastasi asiallisen oloisesti. ”Suhteen! Minkä ihmeen suhteen?”, huusin. ”No sori”, Marien sanoi närkästyneenä. Hetken hiljaisuus riitti rauhoittamaan tilanteen. ”Minkä takia säe es kuvittelit, et meil olis jotain?” kysyin ihmetellen. ”No näkeehän sen sokeeki. Oottehan te käyny ulkona yhes ja nii”, Marien selitti.
28.9.2012 ”Siis oikeesti! Markuuus! En mä voi elää tällasessa läävässä!” kuului pitkälle talllikäytävään. Kiiruhdin askeliani. Mikäs maanvaiva tänne oli taas ilmestynyt? ”He-heei Kat! En kuule suosittele menemään sinne, se kalkkuna ei oo oikeen hyvällä tuulella”, yritti Julia ovella, mutten kuunnellut tätä. ”Mutta mäpäs oonki pysäyttämätön”, huikkasin hymyillen leveästi. Läväytin oven apposen auki ja astuin sisälle. Kaikki ihmettelivät saapumistani suu ammollaan. Lopulta joku taputti ja sanoi: ”Suaki näkee!” ”Joo, mä kävin viikon happihypyllä Walesissa kattomassa tuttuja”, sanoin nostaen käteni ylös kuin tuulettaakseni. ”Ja nyt oot selvästi palannut”, naureskeli Marskus sohvalta. Ilona tämän kainalossa mulkaisi miestä erittäin paheksuvasti. Naurahdin ja yritin jättää asian silleen, mutta hyvä fiilis vei voiton. En saanut kikatuksesta loppua ja pian muidenkin huomatessa hilpeyteni aiheen, liittyivät he mukaan, Markus mukaan lukien. Siinä sitten istui Ilona tietämättömänä tapahtuneesta muiden räkättäessä kovaan ääneen. Neiti selvästi pani pahaksensa, sillä hän mulkaisi Markusta toisen kerran, tällä kertaa vielä ilkeämpään sävyyn.
”Mehän voitais lähteä yhessä käymään vaikka Walesissa?” kuulin Ilonan kysyvän Markukselta tallikäytävällä edellisen kohtauksemme jälkeen. ”No en mä nyt tiedä, mulla on aikalailla hommia tääläkin”, mies vastasi. ”Kröhmhermolomalleh”, yskäisin kävellessäni parin ohi.
7.10.2012 Katsoimme Sarin kanssa toisiamme ja sanoimme yhteen ääneen: ”Ilona!” Se urputtaja oli kekannut, että parin päivän takainen temppu oli meidän käsialaamme. ”Nyt se kalkkuna saa kyllä kyytiä!”uhosin nyrkkiä puiden. ”Oottakoot vaa, että saadaan se käsiimme!” Sari säesti.
***
Taukohuoneen ovi sulkeutui perässämme ja odotimme pahinta, mutta sitä seurasikin jotain vielä pahempaa. Ilona. ”Mikä teihin on menny?” Markus kysyi. Seisoimme vain hiljaa ja mulkoilimme Ilonan suuntaan. ”Hä!? Pyytäkää nyt ees anteeks!” Markus vauhkosi. ”Ai ahaa! Keneköhän tässä pitäs vaihteeks anteeks pyytää!” Sari parahti. Katsoin itsekin miestä vaativasti. Markus nosti kätensä ylös. ”Mä en oo kyllä syyllistyny nyt mihinkää”, mies väitti.
13.10.2012 Markus vain hymähti ivallisesti ja lähti kottikärryjensä kanssa pospäin. ”Markus!” huusin. ”Markus! Tää selvitetään tässä ja nyt!” huusin vieläkin kovempaa ja sain miehen kääntymään. ”Usko jo, että tota sun juttuas ei niele kukaan tervejärkinen!” Markus räyhäsi. Marssin tämän luo tammojen kanssa. ”No kerropa sitte, kuka tän takana on”, Markus vaati. ”Mistä mun pitäs se tietää?”, kysyin nyt epätoivoisena. ”Nii, jos suot anteeksi, nii hyvää päivän jatkoa. Äläkä tuu enää syöttää tota sontaa mulle” Markus sanoi tomerasti ja häipyi.
26.10.2012 ”Eii! Ei vielä talvea!” Mila voihki ja melkein polki maata jalallaan. Kevyt puuterilumi pöllähteli astellessamme talliin. ”Kunha ei vaan tulis räntää”, sanoin. ”Sillä KitKat on suklaata ja suklaa sulaa rännässä”, naureskeli viereeni tullut Markus. ”Painu säki sinne lantalaan!” ärähdin. ”Varmaa kaunein lause sulta mulle koko kuukauden ajalta”, mies sanoi loukkaantuneena ja taisi oikeastikin painua lantalaan, sillä kello oli pian kuusi ja tämän työvuoro alkasi silloin.
29.10.2012 Ajoin hiljaa pihalle ja parkkeerasin tallin viereen. Ilona hiljeni kuin napista pianamalla kun nousin autostani. Olin tullut suoraan luennolta, joten päälläni oli paremmat farkut ja vaalea takki. Ilona tuijotti minua pistävästi ja silloin huomasin – neidillä itsellään oli täysin samanlaiset farkut. Pääni täyttivät neon väriset kirjaimet ’M-U-H-H-A-H-H-A-A-!’ Moikkasin lähinnä Markusta ja sekös sytytti Ilonan silmät vielä pahempiin liekkeihin ja naikkonen hullaantui täysin. Vielä talliinkin kuului kimeä, räyhäävä ääni ja jos oikein kuulin, pienen pieni häivähdys epätoivoisuutta. ”Selvä! Jos sä niin haluut, nii pidetään day-off!” Markus huusi kimulilleen ovensuusta tullessaan sisään talliin. ”Ohhoh, sepäs suuttu”, sanoin ehkä hieman liiankin vahingoniloisena. ”Kyllä… Muistuttaa vahvasti eräästä nimeltä mainitsettomasta henkilöstä”, Markus sanoi. Näytin muka loukkaantuneelta ja kysyin yhtäkkisessä säälin- tai hyvyydenpuuskassa: ”Jos sä haluut, ni tartteisin apua Sessan ja Tintin aktiviteettien kanssa” Markus kohotti kulmakarvojaan. ”Oliks se oikeesti sä, joka ton sano?”, tämä sanoi ihmeissään. Väänsin kasvoilleni jonkin sortin hymynyrityksen. ”Kai mä voin neitoa, tai noita-akkaa auttaa hädässä”, Markus sanoi.
Kävellessämme yksityisten puolta kohti, Sari tuli vastaan. Pelkkä katse välillämme riitti selittämään tilanteen: ”Vihollisleiriin soluttauduttu, valmistaudu seuraavaan hyökkäykseen”.
***
Sari tuli kentän reunalle kuin tilauksesta. ”Sari hei, nyt!”, kuiskasin ’rikoskumppanilleni’. Sari nyökkäsi ja meni lapion luo kun Markus ja Sessa olivat sen kohdalla. Sessa sai hirvittävän sätkyn ja Markus käytti kaikki keinonsa pysyäkseen selässä. Miehen imogo oli selvästi pelissä. Lopulta tämä ei enää jaksanut ja tumpsahti maahan voikon tamman juostessa luokseni. ”Shh, Sessa, shh, ei mitään hätää”, rauhoittelin tammaa. ”PRKL! Mähän en enää koskaan koske tohon kopukkaan!” Markus kirosi nnoustessaan lumisesta maankamaratsa. Tällä kertaa olin aidosti loukkaantunut, samoin Sessa. Markus lähti manaten kentältä ja loi erittäin vihaisen katseen Sariin, joka hihitteli vieressäni hillittömästi.
Naureskelimme jutulle, vaikka vannoimme kummatkin, että olimme menneet liian ppitkälle. ”Missä sitte syyllisyyden tunne?”, Sari kysyi. ”Totta! Meillä oli täys oikeus tähän!” myötäilin.
***
Taukohuoneessa meitä odotti syvä hiljaisuus ja Milan vaativat silmät. ”Pakki päälle”, kuiskasin hampaideni välistä Sarille. Teimme U-käännökset ja juoksimme pois. Temppu oli siis ollut liikaa. ”Hei neitiset! Takasin sieltä kakulle!” Mila huusi. ”Mitäs se sano?” kysyin Sarilta. ”Jotain kakusta”, Sari sanoi. Taas U-käännökset ja kohti todellisuutta. Taukohuoneessa ei odottanutkaan halveksunta vaan raikuvat onnittelut. Markus ei kuulemmaa ollut kolhinut muuta kuin egonsa ja se oli meidän ansiotamme. ”Ymmärrättehän te, että tää oli nyt vika tikki? Tän pidemmälle ei kannata mennä”, Mila varoitti Daim-kakkua leikaten. ”Kunniasanalla”, sanoimme yhteen ääneen. ”Mutta kyllä se teki gutaa!” sanoin vielä. Kaikki nauroivat, kliseetä, mutta totta.
30.10.2012 Räväytin taukohuoneen oven auki ja hetkessä makasin pitkin pituuttani lattialla, taas. Ei selvästi ollut taaskaan minun päiväni. Sohvalla kkirkuva Ilona otti naamalleen omahyväisen ilmeen nähdessään minut tekemässä tuttavuutta lattian kanssa ketarat ojossa. Petra kiiruhti pöydän äärestä auttamaan minut pystyyn. Näytin varmasti erittäin kauniilta siinä vertavuotavan naamani ja kostonhimoisen ilmeen kanssa. ”Ei se vielä se Halloween oo”, Ilona nakkasi voiton riemuisena. ”Hhm”, sanoin ja otin tekaistun hymyn naamalleni poistuessa vessan puolelle. Kat VS Ilona – kolmas erä erä – 2-1
***
Huomasin vasta käytävällä, kuinka iso joukko minua oli seurannut. ”Me tarvitaan sotasuunnitelma!” Julia huudahti nyrkkiään takoen. ”Mutten kyllä, mut mä ja Sari ollaan vähän niinku hyllytetty”, sanoin mumisten. ”Mut-”, Sarikin sanoi. ”Me luvattiin Milalle”, vetosin. ”Nii, ettei kiusata Markusta, mut Ilonasta ei puhuttu mitään!” Sari intti.
27.11.2012 Ovella hyvä fiilikseni kariutui heti, kun vastaan tuli Markus jäätävine silmineen. ”No hyvää huomenta sulleki”, mumisin. Olihan herralla tosin syytäkin tuollaiseen käytökseen, mutten ollut koskaan mieltänyt tätä pitkävihaiseksi.
***
”Tääl onki ollu vähä hiljasta muutenki… Markus kulkee varpasillaan koko ajan, hih, se pelkää, et sä oot taas keksiny jotai sen pään menoks”, Julia hihitti. ”Tsih! Enköhä mä jätä sen jo rauhaan, vai olisko vielä yks kepponen?”, kysyin ilkikurisesti. ”Kyllä tää jo varmaanki riittää”, Julia sanoi asiallisesti.
Ja sitten oltiinkin jo nykyhetkessä. ”Joo-o, aikamoista menoa tääl on ollu”, Mikko sanoi. ”Mm”, myötäilin. ”Ja tätä samaa välttely/kostomeininkiä on siis jatkunu loppusyksystä lähtien?” Mikko kysyi. ”Jep”, sanoin. Ratsastelimme hetken ihan hiljaa. Mikko kysyi minulta vielä muutamasta asiasta ja vastasin hänelle parhaani mukaan.
Nyt kun olin selittänyt kaiken samalla itsellenikin, ymmärsin vihdoin tilanteen ulkopuolisen näkökulmasta. Juttu tuntui tyhmältä. Palatessani omaan näkökulmaani se sai kuitenkin merkityksensä.
20HM
// Tulipas jotenkin haikea olo kun luki noita vanhempia juttuja, missä oot Markuksen kaa ollut tekemisissä. :D Voi niitä aikoja! ;) Mutta uusi vuosi ja uudet kujeet, eihän sitä tiedä mitä tässä vielä ehtii tapahtua. :)
|
|
|
Post by Kathreen on Feb 25, 2013 16:30:04 GMT 2
24.2.2013 (sunnuntai) SEKOITAT MUN MAAILMAN
Heräilin aamulla kaikessa rauhassa villa Aliisan vintiltä… vintiltä! ”Mit…?” mumisin unenpöpperössä. Aurinko paistoi läpi vanhan, likaisen ikkunan. Jouduin siristelemään silmiäni hyvän tovin, ennen kuin totuin valoon. Seuraavaksi rupesin miettimään, miten olin joutunut vintille nukkumaan. Nousin ylös ja venyttelin selkääni. Keräsin viltit ja tyynyt lattialta. Lähdin kävelemään kapeita rappuja pitkin toiseen kerrokseen. Daw kuului kolistelevan alakerrassa. Laskeuduin vielä alakertaan johtavat leveät rappuset. Daw oli keittiössä ja tervehti minua: ”Huomenta”. Tummahiuksinen nainen selvästi nauroi sisäisesti. ”Huomenta..”, sanoin hieman epäillen. Käännyin ympäri ja näin itseni eteisen suuresta peilistä. ”Herran Jumala!” kiljahdin ja hypähdin säikähtäneenä taaksepäin. Peilistä minuun katsoi pörröhiuksinen ja tummasilmäinen hahmo. ”Just..”, sanoin ja pyyhin kädelläni meikkejä naamaltani. Menin vessaan pesemään naamani ja harjaamaan hiukseni. Kun olin tarttumassa hiusharjaani, ei se ollutkaan normaalilla paikalla. ”Mitä ihmettä?” mumisin taas. ”Daaw! Missä mun harja on?” huusin naiselle keittiöön. ”Sun harjas? Ei kyl mitään hajuu!” Daw huusi takaisin. Ihmettelin asiaa hetken ja huomasin sitten harjani peilikaapin päällä.
Menin takaisin keittiöön ja avasin jääkaapin. Otin esille voin ja kurkun. Voitelin ruisleivän ja siivutin muutaman kurkkupalan sen päälle. Istuuduin pöydän ääreen Dawin seuraksi. Olin juuri haukkaamassa ensimmäistä palaa leivästäni kun Daw kiljahti: ”Eii! Älä syö sitä!” Katsahdin leipääni. ”Ääk!” huudahdin ja päästin otteeni leivästä. Ruisleivän pinnalla näkyi suuri homeläntti. ”Ei oo totta!” parahdin ja kiikutin leivän roskiin. Voitelin uuden leivän ja tarkastin tällä kertaa, että se varmasti oli ’puhdas’.
Lukittauduin aamupalan jälkeen huoneeseeni. Kävin läpi vaatehuoneeni ja löysin lopulta jotain päällepantavaa. Istahduin hetkeksi vielä tietokoneeni ääreen. Tarkastin sähköpostin ja sinne olikin tullut viesti Milalta: ”Osallistuminen hyväksytty”. Olimme Dawin kanssa ilmoittautuneet Vaahterapolun estekisoihin Carmenilla ja Nellalla – nyt ilmoittautuminen oli hyväksytty.
Kävelin alas tallille. Oli sunnuntai, joten tuntejakaan ei tarvinnut pitää. Pihalla olleet kinokset olivat jo alkaneet sulaa, ihanaa. Kävelin jollain tasolla iloisena läpi tallin yksärien puolelle. Kullanmuruni olivat hävinneet, ulkona siis. ”Ai nii”, sanoin läimäisten kädellä silmilleni muistaessani aamutallivuoroni. Hain aluksi tammat sisälle kolmen ryhmissä. Daisy ja Nella osasivat jo hienoti kävellä talli ovelta omiin karsinoihinsa, mutta Carmenin jouduin itse taluttamaan koppiinsa. Seuraavana lähdin hakemaan herroja. Rontti ja Sakke feat. Kille tulivat ilman tappeluja sisälle. Turre katsoi tarhassa sen näköisenä, että tulis nyt mutkin hakemaan. Niimpä nappasin seuraavasksi pelkän Turren mukaani. Taluttelin ruunaa hieman tallipihalla. Piensuokki käyttäytyi rauhallisesti tavalliseen tapaansa. Ihalin ruunaa auringon säteiden leikkiessä sen kuparinhohtoisella karvalla.
Orikolmiosta bongasin Petran. Hän oli minulle jo Vaahterapolusta tuttu ja tuonut nyt uuden projektinsa, Hittibiisin, Mustikkapolkuun. ”Petraa! Moi!” huudahdin jo vähän kauempaa. ”Moii!” tervehti Petra ilahtuneena nähdessään tutun kasvon. ”Mitäs sä? Tulitteks te tänään vai?” kysyin tytöltä. ”Tänään tultiin juu. Käytiin tossa vähän käppäilemässä jo”, Petra kertoi. ”Kiva. Mitäs oot nyt pitäny?” kysyin vielä levittäen käteni osoittaakseni tallia. ”Aivan ihana. Tää malli on tosi kiva”, tyttö kehui. ”Kiitti, mäkin tykkään tästä nyt. Oli se vanhaki kiva, mut nyt täs on jotenki enemmän tunnearvoo, ku ite suunnittelema”, sanoin kierrellen omahyväisyyttä. ”Vau! No, mut mä päästän sut nyt jatkaan hommia”, Perta sanoi hymyillen. ”Joo. Hyvää päivänjatkoa!” toivotin ja tuuppasin Turren karsinaansa. Hain vielä loputkin hevoset sisälle, jonka jälkeen jaoin kaikille aamuheinät. Hain varustehuoneesta Daisyn ja Carmenin suitset sekä Carmenin satulan. Otin kummatkin tammat käytävälle ja harjasin ne. Käytävälle eksyi lisäkseni myös Cida ja tätä seurasi Mikko. ”Tääl se on”, Cida sanoi taakseen Mikolle. ”Moi!” mies sanoi minulle. ”Moi! Ai sä tulit tänään”, sanoin hieman yllättyneenä. ”Joo, no sä et taaskaan vastannu puhelimees nii ajattelin vaa tulla”, kertoi Mikko. ”Kiitti Cida”, mies vielä sanoi Cidalle. ”Moi”, tämä sanoi ja otti hevosensa pois karsinasta ja lähti taluttamaan tätä ulos.
Varustimme Mikon kanssa hevoseni ja takutimme ne maneesiin. ”Haluutko sä mennä kummalla? Voisit kyl mun puolest mennä Carmenil, ku se tartteis vähä tuuppausta”, sanoin. ”No mäpäs otanki sitte sen”, Mikko sanoi. Nousimme ratsujemme kyytiin. Minä istuin Daisyn lämpimällä selällä ja silitin vanhan lusitanon kaulaa. Lähdimme kävelemään epämääräisiä reittejä maneesissa jutellen samalla. Tammat kulkivat kauniisti, mitä nyt Carmen tihkui innostustaan, mutta muuten nätisti. Lähdimme sitten ravaamaan ja pikkuhiljaan nostamaan laukkoja. Daisy köpötteli hyvää vauhtia ja vetristyi kokoajan, joka helpotti omaa työtäni reilusti. Sain tamman pian mukavan pyöreäksi ja nostin sitten laukan. Kokosin ja lisäsin laukkaa tasaisin välimatkoin. Ratsastin ympyröitä ja hieman vastalaukkoja. Mikko ja Carmen laukkasivat myös, kadehdittavan hienosti. Tamma liikkui pyöreästi ohjalla ja peräänannossakin ajoittain. Nuoren ikänsä ansiosta sitä oli vielä rutkasti aikaa treenata, toisin kuin Daisy, joka oli palvellut minua uskollisesti jo monta vuotta. Siirsin lusitanon ravin kautta käyntiin ja Mikko teki samoin. Kehuimma kumpaakin hevosta. ”Toi menee aivan upeen näkösesti”, Mikko kehui. ”Teistä puhumattakaan”, kehuin myös heitä. Kävelimme hetken ja otimme sitten taas ravia ja laukkaa. Nyt annoimme hevosten purkaa energiaa – varsinkin Carmenin – ja annoimme niiden laukata sydämensä kyllyydestä. Loppukäynnit lähdimme kävelemään maastoon. Palatessamme tallille, riisuimme hevosilta varusteet ja hoidimme ne pois. ”Kiitti taas hei ku tulit auttaa mua”, sanoin. ”Ainahan sitä voi neitoa pulassa auttaa”, Mikko sanoi. Koin äkillisen Déjà vu:n ja jäädyin paikalleni. Mikko joutui napsauttamaan sormiaan ennen kuin vapauduin transsista. ”Mitäs toi ny oli?” mies kysyi. ”Aää, eei mitää”, sopersin ja sitten hymyilin.
Veimme Carmenin ja Daisyn varusteet takaisin varustehuoneeseen niiden omille paikoilleen. Mikko meni autolleen ja seurasin hänen perässään. ”Hyppää kyytiin”, hän sanoi ja viittoi kädellään. ”Ai mitä?” kysyin ihmetellen. ”No eiks meijän pitäis niitä Sessaa ja Tinttiäki käydä kattomassa?” Mikko kysyi naurahtaen tyhmistyneelle ilmeelleni. ”Aa, joo tietenki”, sanoin keräten itseni kasaan. Hyppäsin autoon ja lähdimme ajamaan Vaahterapolkuun.
Matkalla soi radiosta vanhoja Tiktakin kappaleita. ”Ei oo totta! Soitetaanks näitä vielki?” kysyin innossani. Mikko naurahti. ”Tää oli mun lempibändi ku olin jotai kaheksan!” intoilin. ”Hei me heilutaan taas, mutta ei me kaduta. Ehkä väsyttää vähän, mutta nyt ei nukuta…”, kuului radiosta ja lauloin mukana fiiliksellä.
Saavuimme Vaahterapolun pihaan ja tulimme ulos autosta. ”Ei päättyä saa, ei tän kaunimpaa voi lahjaksi antaa eikä saada. Mun sydän lyö tän maailman tahtiin…” lauloimme yhteen ääneen niin että koko tallipihalla raikui. Mila juoksi tallista ulos ja yhtyi lauluun nauraen. ”Tän hetken, kosketuksen tunnen…”, jatkoimme. Kun kappale loppui, nauroimme kaikki. ”Nää oli ihan parhaita”, kikatin. ”Äläpä”, sanoi Milakin.
Tallissa oli hiljaista – tai oli ennen kuin me astuimme sisään. Mila lähti sekoittelemaan mössöjä hevosille, me Sessan ja Tintin luo. Otimme taas molemmat yksärikäytävälle ja hoidimme ne siinä. Haimme hevosten varusteet ja törmäsimme siinä samassa Sariin. ”Moi!” tämä sanoi kirkkaalla äänellä. ”Moi!” sanoimme. ”Kiva ku täälki käy porukkaa sunnuntaina”, Sari sanoi hieman tahmeasti. ”Jep, no oliki Mikon idea… ite en olis lähteny tuleen. Me muuten lähetään maastoileen. Haluutko lähtee mukaan?” kysäisin. ”Itseasiassa joo, voisinha mä… Jos kokeilisin sitä sun Riimiäs”, Sari sanoi ja palasi takaisin varustehuoneeseen hakemaan tamman satulan ja suitset. Me menimme takaisin lusitanojeni luokse ja varustimme ne.
Ulkona oli edelleen kaunis sää. Taluttelimme hetken kaikkia hevosia ja nousimme vasta sitten selkään. Lähdimme selkalaisessa jonossa maastoon johtavalle hiekkatielle. Ravailimme pitkin peltoa ympäröivää polkua ja suuntasimme sitten metsäpolulle. Koska lämpötila oli plussan puolella, tippui niskaamme enemmän kuin usein pisaroita yläpuoleltamme olevilta oksilta.
Polku johti suuremmalle tielle, joka vaikutti melko autiolta. Päätimme siis ottaa laukkakilpailun. Kannustin Sessaa mitä hurjimpaan laukkaan hilliten kuitenkin tilannetta sen verran, ettemme lentäneet kumoon. Näin vieressäni punertavan Tintin ja valkean Riimin. Heeeeei on niin helppo olla onnellinen, heeeeei ja elää nyt ja tässä.
Palailimme tallille reilun tunnin päästä tallille. Hoidimme hevoset pois ja sekoitimme niiden ruoat. Sitten suuntasimme taukohuoneelle. Huone henkäili tyhjyyttään lukuun ottamatta kahta maailman ihaninta henkilöä. Ei varmastikaan tarvinnut edes nimeltä mainita, ketkä. Tunsin jännityksen ilmassa. Olo oli kuin bensiinillä odottamassa syttyvänsä tulipalossa. Sari toimi sytyttäjänä: ”No mutta ketkäs ne täälä!” Markus otti kasvoilleen niin ylimielisen ja omahyväisen ilmeen, että minulla keitti yli. Tunsin punastuvan. Mieleni teki tehdä jotain radikaalia, mutten kuitenkaan viitsinyt virittää mitään show’ta siihen. Ilona Markuksen kainalossa taasen omaksui Markuksen ilmeen. Mikko otti ihan rennosti ja meni istumaan pöydän ääreen. Serasin häntä, Sari myös. Onneksi istuimme selät vihamiehiämme päin. Puristin käteni nyrkkiin. Ilma ympärilläni täyttyi hiilidioksidilla ja pian jouduin haukkomaan henkeäni, jotta sain edes hieman happea. Sitten se vähäinenkin happi hävisi. Silmissäni sumeni ja sitten putosin tuolilta. ”Kat! Kat!” huusivat ihmiset ympärilläni. Sari ravisteli minua, muttei saanut hereille. Väri oli hävinnyt kasvoiltani ja nyt punaisen tilalla oli valkoinen. Joku läpsi kasvojani. Toinen huusi käytävällä Milaa. Nainen juoksi pian huoneeseen. ”Tehkää tilaa!” tämä huusi. ”Tuokaa mulle pyyhe ja kylmää vettä”, hän käski. Hetkessä Mikko ja Sari olivat hakeneet tarvittavat. Markus katsoi myös silmä kovana, mitä tapahtui Ilonan pysytellessä kauempana. Mila kasteli pyyhkeen kylmällä vedellä ja laski sen otsalleni. Koska hengitin kuitenkin, ei ”elvytystä” onneksi tarvittu. Päässäni alkoi taas hahmottua. Raotin silmiäni. Näin Milan huokaavan helpotuksesta. Nostin päätäni ylös, sitten nousin istumaan. Jouduin kuitenkin vielä pitelemään päätäni, sillä minua huimasi hieman. Näin turhautuneen katseen takarivissä seisovan Ilonan kasvoilla ja päässä alkoi pimetä taas. ”Kat! Kat, nyt kato muhun, pidä silmät auki!” Mila käski. Avasin taas silmiäni ja varoi katsomasta Ilonaan. Käänsin hieman päätäni ja näin Mikon ja Sarin. Sarin vieressä seisoi Markus hieman huolestuneen näköisenä. Hymyilin hänelle hieman, jolloin hän käänsi kasvonsa poispäin. Hän tarttui Ilonan käteen ja talutti tämän pois tilasta.
Hetken päästä oloni oli jo parempi. Sari kiikutti litroittain sokeripitoista juotavaa eteeni ja kittasinkin niitä siihen tahtiin, että pian saisin hirveän hikan. Mikko istui vieressäni pöydän ääressä ja tarkkaili tilannetta. ”Tosi pyttymäistä käytöstä kyllä sil Ilonalla”, sanoi mies. ”Aijaa”, sanoin myöntävästi. ”Sua ei kyl nyt voi jättää yhtään yksikses, jos vaikka taas lyö vintti pimeeks”, Mila huolehti. ”Ei hätää, se on mun kyydillä”, ilmoitti Mikko. ”Vintistä puheenollen... Mä heräsin tänä aamuna meijän vintiltä! Mulla ei oo harmaintakaa aavistusta, miten mä sinne jouduin!” kerroin. ”Oho! No sullapas onki ollu arvotuksellinen päivä”, Sari kommentoi.
Pienen huilitauon jälkeen lähdimme Mikon autolle. Istuin pelkääjän paikalle ja lähdimme liikenteeseen. Matkalla rupesin taas voimaan huonommin, mutta ”saattajani” piti huolen, että pidin silmäni auki. Mustikkapolussa hän saattoi minut ovelle asti ja lähti vasta kun Daw tuli avaamaan. ”Moi. Tää neiti kuule pökräs tänään, et kato et se pysyy nyt iha kunnossa”, Mikko informoi. ”Jahas, että sellasta tänään”, Daw sanoi hymyillen. Näytin kai jotenkin hirveän surkealta, sillä hän nappasi käsivarrestani kiinni ja talutti sisälle. ”Moikka! Ja kiitti vielä”, sanoin, ennen kuin ovi sulkeutui.
Kun söimme yhdeksän aikaan illalla iltapalaa, Daw sanoi: ”Tänäyönä sit pysyt ihan omassa huoneessas” ”Mitä?”, sanoin ja sain melkein nielaistua leivän väärään kurkkuun. ”No viimeyönä sä lähit pienelle tutkimusmatkalle vintille”, Daw sanoi nauraen. ”Jaaa”, sanoin itsekin hymyillen. ”Vai että sellasta tänään”, sanoin vielä.
21HM
Oi, Tiktakkia! :D Minä muistan kuinka sillo nuorena likkana serkun ja pikkusiskon kanssa leikittiin Tiktakin tyttöjä ja pidettiin konsertteja. Tädin parisänky toimi mainiona esiintymislavana :'D Voi niitä aikoja... Ja tunnistimpa minä Olavi Uusivirran On niin helppoo olla Onnellinen-biisinkin tuolta. ;) Nostalgiaa! Hui, mikäs sulle noin tuli? Arvaa vain hyppäsikö sydän kurkkuun ja jätti varmaan muutaman lyönnin välistäkin kun näin sut siinä lattialla retkottamassa... :o Otahhan rennosti äläkä ittees ihan puhki kuluta :)
|
|
|
Post by Kathreen on Apr 2, 2013 21:13:21 GMT 2
2.4.2013 SO HAPPY I COULD DIE
Heitin laukkuni autoni takapenkille. Laukun vieressä kökötti pieni ja suloinen Effie. ”Niin kulti, sä pääsetki mukaan tällä kertaa”, sanoin leperrellen nappisilmälle. Käynnistin auton ja laitoin heti penkinlämmittimen päälle. Eilen lämpötila oli kirinyt jo +5:en, mutta aamut olivat silti kylmiä.
Ajoin pitkin mustikkapolkua, läpi kahden pellon. Peltojen päällä nukkui usva. Se peitti koko maiseman kuin valkea huntu. Kello näytti aamukuuttaa. En osannut sanoa, milloin olisin viimeksi ollut niin aikaisin liikenteessä tai edes hereillä! Effie hyppäsi pelkääjän paikalle ja asettui siihen istumaan. Naureskelin itsekseni höpsön suloiselle koiralleni.
Ajoin pitkin moottoritietä. Luulin, että tähän aikaan olisin saanut ajella ihan rauhassa – pah! Olin jo ehtinyt unohtaa, että ’normaali-ihmiset’ heräsivät aikaisin arkena ja lähtivät aamuvarhain töihin. Seisoskelin sitten ruuhkissa lähemmäs tunnin, kun normaalisti matka Vaahterapolkuun vei vartin.
Pääsin vihdoin tutulle tallipihalle. Sammutin autoni hetken päästä, sillä ihmettelin hetken, miksi piha huokaili tyhjyyttään. Kävelin talliin sisälle ja huomasin Milan aamutallia tekemässä. ”Terve!” huudahdin naiselle. ”Heipsan!” yllätetty Mila huusi takaisin. ”Et tainnu odottaa mua?” sanoin hupaisasti. ”Sua kukaa oota näin aikasin tallille!” Mila suorastaan sylki sanat suustaan. ”Nii just..” sanoin päätäni puistellen ja naureskellen. Vihelsin korkealta ja pian talliovesta puski sisälle innokas karvaturri. ”Effie!” Mila huusi ja kaappasi koirani. Effie lipoi naisen naaman aivan märäksi. ”Effie! Ei”, toruin hetken päästä koiraa. Effie hyppäsi alas Milan sylistä ja kipitti luokseni. Silitin koiran mustanpuhuvaa päälakea. Kävelin Effie vieressäni taukohuoneeseen pelkästä tottumuksesta, vaikken säilyttänyt tavaroitanikaan enää siellä. Huoneessa ei ollut ketään, joten reissu osoittautui turhaksi. Hain varustehuoneesta Sessan harjakassin. Mätin kaapista päälle suojia. Menin Effie kannoillani Sessan karsinalle. Tervehdin tammaa ja otin sen ulos kopistaan. Kiinnitin vaalean hevosen kummaltakin puolelta käytävää. Kukaan ei varmastikaan tulisi vielä tallille, joten minun ei tarvinnut varoa ketään. Kuorin Sessan loimista ja tungin loimikerroksen tamman karsinan oveen. Harjasin Sessan läpi, pääasiassa vain muutamat purut jaloista. Hain satulahuoneesta Sessan suoitset ja ohuen fleeceloimen. Suitsin tamman ja heitin viltin sen selälle. Jalkoihin kiinnitin karvavuoriset hivutussuojat. Kävin vielä kerran kaapilla hakemassa kypäräni ja vaihtamassa kenkäni. Kun saappaat olivat jalassa ja kypärä päässä, irrotin Sessan käytävältä ja talutin sen pihalle.
Ponnistin hieman ja hyppäsin jo aika korkeaksi kasvaneen Sessan selkään. Effie telmi innoissaan Sessan jaloissa. Tamma ei perustanut koiran touhuihin ja luimi sille. Komensin Effien kauemmas ja Sessa rauhoittui. Lähdin kävelemään elukoitteni kanssa harvemmin käytetylle tielle. Kävelin pitkän matkaa tietä ihan suoraan. Kun tien pää rupesi häämöttämään, poikkesin pienemmälle polulle, joka vietti harvaan metsikköön. Aamuaurinko tunki läpi samean usvan, joka sekin oli jo alkanut hälvetä. Jouduin kuitenkin heittämään vilttiä jaloilleni, sillä lämpötila pysytteli visusti nollan alapuolella. Kunhan aurinko vain pääsisi kunnolla paistamaan, tulisi lämmin.
Polkua pitkin pääsin läheisen pellon laitaan ja siitä leveämmälle polulle, jolla saattoi ravata. Annoin Sessalle hieman pohkeita ja se lähti innoissaan hölkkäämään eteenpäin. Effie juoksenteli tyytyväisenä Sessan taka-vasemmalla, varoen kuitenkin joutumasta tamman jalkojen alle. Pidätin tien päässä Sessaa, joka heitti muutamat ilopukit. Sain hevosen siirrettyä käyntiin ja annoin sille hieman ohjaa.
Tie vei takaisin suurelle tielle, jota pitkin pääsi Vaahterapolkuun. Sessa käveli rennon oloisena ja pyöristi jopa kaulaansa. Annoin tamman kvellä puolipitkin ohjin, jotta se sai hieman hengähtää. Effie jolkutteli myös rauhaisasti vieressämme. Usva oli jo melkein tipotiessään ja päästi auringon lämmittämään. Kaivoin kännykkäni takin taskusta ja totesin kellon olevan jo yhdeksän. Ohitsemme ajoi auto hitaasti. Kyydistä vilkutti innokkaasti Katriina. Moikkasin vähäeleisesti takaisin, sillä Sessa pyöri allani vähän siihen malliin, että kohta olisi ollut menoa.
Ratsastelin loppumatkan takaisin tallille ja siellä menin vielä hetkeksi maneesiin. Otin siellä ravia ja vähän laukkaa kumpaankin suuntaan niin, että sain tamman pyöreäksi ja pehmeäksi kädelle. Sessa toimi tänään todella hyvin verrattuna normaaliin – pitäisi varmaan useamminkin käydä heti aamutuimaan maastoilemassa. Kävelin lyhyet loppukäynnit maneesissa ja ratsastin sitten tallin eteen, hyppäsin alas selästä ja talutin hevosen talliin.
Hoidin Sessan pois ja kärrräsin sen tavarat pois. Mila oli jo vienyt aamutarhalaiset ulos, mutta oli vielä odotellut Sessaa. ”Sähän toimelias tänään olet!” Mila tokaisi. ”Heh, välillähän se pakko on”, sanoin hymyillen. ”Hei laita sille Enkulille se raidallinen ohuttoppis, ku siel on nii lämmin taas”, infosin Milaa, joka oli valitsemassa Sessalle ulkoloimea. ”Selkis”, nainen sanoi, heitti oikean loimen vaalean tamman päälle ja talutti tämän ulos tarhailemaan.
Kävin sekoittelemassa hevosilleni ruoat ja lähdin sitten pikaisesti käymään kotona. Kaappasin mukaani läjän likaisia loimia ja satulahuopia kotiin pestäviksi. Starttasin autoni ja hurruttelin pikkukoira kyydissäni kotia päin.
-----
Kello näytti yhtä, kun lähdin ajamaan takaisin Vaahterapolkuun. Tähän aikaan liikenne tuntui normaalimmalta minulle, sillä tähän aikaan yleensä vasta lähdin liikenteeseen. Vaahterapolun pihassa hyppäsin ulos autosta ja otin Effien syliini. Lukitsin kaaran ja astelin talliin. Sari oli vaihtunut Milan paikalle töitä tekemään ja moikkasi minua iloisesti. ”Moi Kat!” ”Heippa”, sanoin ja laskin koiran maahan. Effie säntäsi suoraan Sarin luokse ja nainen silittelikin sitä tovin. ”Ootko tänään ratsastamaan menossa?” Sari kysyi. ”Mä oon jo käyny Sessan liikuttamassa, nyt meen viel Tintillä maneesiin”,kerroin. ”Missä välissä sä sen neitisen ehit ratsastaa?” Sari kysyi ihmeissään. ”Seittemältä aamuulla kuule”, sanoin naurahtaen. ”Seittemältä?!” Sari huudati silmät selällään. ”Näin on… tiesitsä muuten, et kuudelta on motarilla karsee ruuhka!” päivittelin. ”Olitsä liikenteessä kuudelta aamulla?!” Sari yritti edelleen saada selkoa tilanteesta. ”No olin, olin”, sanoin rauhallisesti. ”Voi hyvää päivää… Millon ne lehmät oikeen lens?” Sari kysyi edelleen täysin selätettynä.
Kävelin tallin ovesta ulos tarhoille ja nappasin sieltä Tintin mukaani. Talutin herran talliin omaan karsinaansa. Ori oli normaalia sähäkämpi ja lähellä oli, että olisin jäänyt sen jalkoihin ovella, jossa se innostui käytävän tammoista.
Hain Tintin harjat varustehuoneesta ja vein ne itseni mukana oriin luo. Tintti säpsyi normaalia enemmän – se tosin saattoi johtua liiasta energiasta, jota eilinen vapaapäivä oli sille kerännyt. ”Soo”, sanoin matalalla, rauhoittavalla äänellä. Harjasin Tintin hellävaraisesti loimien riisumisen jälkeen. Hain Tintin kaapista sen vihreän fleeceloimen sekä juoksutusliinan. Katsoin omaksi parhaakseni pysyä maassa tällä kertaa, sillä ori oli todella viheliäällä tuulella. Varustin Tintin suojista suitsiin ja talutin sen maneesiin. Helena piti siellä tuntia poikaryhmälle, mutta he tekivät meille tilaa toisesta päästä maneesia.
Sidoin Effien maneesin katsomoon ja nappasin seinustalta pitkän juoksutusraipan. Annoin Tintin kävellä aluksi rennosti, mutta sitten kehotin sitä raviin. Herra ymmärsi – tai tahallisesti tulkitsi – apuni väärin ja lähti kiitämään laukassa takakaviot lennellen. Ratsastusryhmä kohahti maneesin toisessa päässä, mutta Helena rauhoitteli heitä: ”Älkää välittäkö… Kat ja sen hevoset vähän hulluttelee välillä…” Naurahdin kuuluvasti Helenan kommentille, joka piti täysin paikkansa. Ratsastustuntilaisten katseet seurasivat tarkasti mahtailevan Tintin ja minun touhuja Helenan huomautteluista huolimatta.
Sain lopulta Tintin ravaamaan kauniisti kaula kaarella. Se kuunteli apujani moitteettomasti kunnes… kannustin sitä laukkaan. Siitökös ori taasen innostui ja ryösti täysin liinan käsistäni. Sain juuri ja juuri otteen hulmuavat liinan päästä, ennen kuin hevonen pääsi temmeltämään Helenan tunnin puolelle. Otin järeämmän kurin peliin ja ori rauhottui hetkessä. Pian se laukkasi kiltisti ja Helenakin sai tuntiaan jatkettua.
Kehuin hevosta ensimmäisten laukkojen jälkeen. Helena oli jo lopetellut poikaryhmänsä kanssa ja pieniä alkeiskurssilaisia pukkasi maneesin ovesta sisään. Meillä oli Tintin kanssa vielä oikea laukka käymättä, joten sai nähdä, miten se onnistuisi. Alkeikurssilaiset tapittivat rivissä meitä ja minulle tuli erittäin kiusaantunut olo. Onneksi joku tuli pelastamaan päiväni: Mikko astui maneesin ovesta sisään ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Kaikki voi mennä jo selkään! Helena tulee ihan kohta! Onks kaikilla varmasti taluttaja?” Kaikkialta kuului hiljaisia vastauksia ja ihmetteleviä katseita – kuka tuo oikein oli? Pian Helena saapuikin ja Mikko tuli luokseni.
”Hih. Pitäiskö sun ruveta ratsastuksen opettajaks?” kysyin hihittäen. ”Nii just… Näitsä, kuin kauhuissaan noi pikkuset oli, ku tulin sisään?” Mikko sanoi itsekin nauraen. ”Joo.. pelastit mut tosi vaivaavalta tilanteelta… Voit kuvitella ku kaheksan silmäparia tapittaa suoraan sua ku yrität olla jotenki edustavan näkönen”, nauroin. ”Joo-o. Mites tää herra on käyttäytyny?” mies kysyi. ”Käyttäytyny ja käyttäytyny… Pelotellu kaikki vastaantulijat puolikuolleiks”, mainostin. ”Vai että sellasta”, Mikko naurahti ja taputti Tintin kuparinhohtoista kaulaa. Ori töytäisi minua käsivarresta. ”Pitäiskö jatkaa vai?” kysyin siltä ja otin asennon. Tintti lähti ravaamaan ihan nätisti muodossa. Annoin sen ravata hyvän tovin oikeaan kierrokseen, ennen kuin otin laukkaa. Maiskautin kerran ja ori siirtyi laukkaan. Kävimme taas läpi saman show’n höystettynä alkeiskurssilaisten kauhistuneilla ilmeillä. Tällä kertaa herra vaati liinan päästä enemmän voimia kuin vasemmassa kierroksessa ja sain tehdä todellakin hommia, ennen kuin sain sen rauhoittumaan. ”Huhhuh”, sanoin, kun viimein siirsin hevosen raviin ja sitten käyntiin. ”No johan”, Mikkokin ihmetteli. Helena oli saanut valaa rohkeutta aloittelijoihinsa oikein urakalla, että nämä uskalsivat vielä istua ratsujensa selässä.
Veimme Tintin takaisin talliin. Mikko nappasi hieman tärisevän Effien maneesin ovelta. Hoidimme oriin kuntoon tallissa, loimitimme sen ja veimme tarhaan. Kuljetin kaikki Tintin tavarat takaisin kaappiin ja menimme sen jälkeen hetkeksi hengähtämään taukohuoneeseen. ”Ootko sä menossa tänään vielä jonnekin?” Mikko kysyi minulta. ”Enpä oikeestaan… Gagalla on tänään vapari ja Daisy pitää vaan nopeeesti liikuttaa. Daw sano hoitavansa kaikki tunnit Mustiksessa tänään”, sanoin. ”Ajattelin, jos haluisit lähtee syömään illalla?” Mikko kysyi. ”Joo, se olis kyl kivaa”, sanoin silmät sädehtien. ”Hienoo… Jos mä haen sut seittemältä?” mies ehdotti. ”Käy hyvin”, sanoin hymyillen.
Mikko lähti vähän ajan kuluttua kotia päin hoitamaan jotain työprojektia, joten minä jäin auttelemaan Saria iltatallissa. Kerroin ystävättärelleni tietysti taas koko jutun ja tämä oli yhtä innoissaan kuin minäkin. ”Kerrot sitte huomenna mulle kaiken!” Sari vaati. ”Tottakai”, naurahdin.
Olin neljän aikaan lähtemässä kotiin, kun juutuin ovelle. En millään meinannut saada ulko-ovea auki, joka aiheutti minulle erittäin vahvan déjà vu –fiiliksen. Kun vihdoin sain oven auki, koin vielä vahvemman déjà vu:n: törmäsin johonkuhun, enkä vain johonkuhun, vaan Markukseen. ”Voi hitto”, sanoin niin hiljaa, että sen juuri ja juuri kuuli. ”Sori”, sanoi Markus kylmästi ja meni ohitseni. ”Hei kuule”, huikkasin nopeasti hetken mielijohteesta tälle. Mies kääntyi kysyvä, mutta samalla nenäkäs ilme kasvoillaan. ”Voitasko me selvittää nää meijän välit? Mä en enää jaksais tällasta”, sanoin. ”Kukas tän alotti?” Markus kysyi ylimieliseen sävyyn. ”Voi Herran jestas sun kanssas! Näetsä? Ei sun kanssa voi ees yrittää tehä sovintoo, ku et anna kellekkään mahollisuutta… missään!” marmatin. ”Jos se sun mielestä on niin helppoo antaa kaikkee tällasta noin vaa anteeks, nii omapa on asias! Kuinka sä voit luulla, että kaikki selvii ku taikaiskusta, ku neiti Sanchéz vaan niin haluu?” Markus väitti takaisin. Onneksi Mila juoksi väliin, ennen kuin fyysinen tappelu alkoi. Oikein kihisin kiukkua, samoin näytti Markus tekevän. Mila katsoi kumpaakin kerran niin vihaisesti, että tilanne jäätyi. Marssin ulos ovesta mitään sanomatta – enempää en tätä päivää pilaisi, kun oli vielä oli niin hyvä päivä muuten ollut.
22HM
ps. Anteeksi, etten tota viimekuun vuokraa maksellut, jotenki en saanu aikaseks..
// ei hätää vaikket sitä kerenny maksaa. En se minäkään ole täällä nyt oikein aktiivisesti pyöriny ku on ollut kaikenmaailman kissanristiäisiä :D
|
|
|
Post by Kathreen on May 2, 2013 21:20:09 GMT 2
2.5.2013 WHAT GOES AROUND COMES BACK AROUNDPäästin Effien vapaaksi juoksemaan pitkin tallipihaa. Koiraneiti suunnisti suoraan tallin taakse tarhoille. Sessa hörähti sille jo kaukaa kuin kutsuen luokseen. Effie sipsutti tamman tarhalle ja jäi hetkeksi ihmettelemään maailman menoja. Taustalla taivas laineili eri sinisissä luoden vuoristomaisen maiseman. Kevät oli jo täällä, kesäkin pian ovella. Huomaamattani jalat veivät minua kohti neitosia. Rauhaisa torstaiaamu ei tästä voinut parantua! 23HM
|
|
|
Post by Kathreen on May 8, 2013 21:45:42 GMT 2
8.5.2013 WOULDN’T YOU THINK I’M THE GIRL, THE GIRL WHO HAS EVERYTHING
Pamautin auton oven suutuspäissäni kiinni heti päästyäni sisälle. Effie katseli ihmetellen pelkääjän paikalta touhua: ”Mitä se oikeen mesoaa?”. Starttasin auton ja lähdin melkein kaahaten Mustiksen pihasta. Effie näytti edelleen kuin puusta pudonneelta, joten selitin sille ääneen aamun kulun: ”Mä valvoin eilen vähän pitempään, ku tein sitä yhtä kurssiprojektia. Niimpä mä ajattelin sit nukkua tänään pitkään, käydä Daisyl puolen päivän jälkeen maastossa ja sit hypänny Gagalla. Sitte olisin lähteny ennen iltaruuhkaa Vaahterapolkuun, mutta ei! Sieltä on pakko soittaa jonkun hihittelevän, raivostuttavan naisäänen, että mun hevoset on karannu ja toinen ’taittanu jalkansa’! Voitsä kuvitella! Kello oli viis aamulla! Siis mitä Ilona ees teki siihen aikaan tallilla?! Ja sä tiiät, kuinka mä inhoon aikasii aamuja, lukuun ottamatta aikasii lentoja. Aargh!” Effie käänsi katseensa pois kuin ymmärtäen. Köröttelimme pitkin tyhjää motaria tallille. Kello oli kuusi aamulla ja minun päiväni oli alkanut mitä kamalimmin. Tästä ei hyvää seuraisi, sen uskoin kaikkien tajuavan.
Tallipihalle päästyäni avasin oven suhteellisen raivokkaasti ja hoputin Effien alas penkiltä. Heitin repun selkääni ja marssin talliin. Naamallani oli sen verran vihainen ilme, että kaikki alkeituntilaiset olisivat laonneet jo aika päiviä sitten edestäni, jos olisivat puoli seitsemältä olleet tallilla. En vaivautunut avaamaan taukohuoneen ovea vaan marssin suoraan yksityisten puolelle ja pian olinkin napit vastatusten vihamiesteni kanssa. ”Alkakaaha laulaa! Mitä mun silmäterille on käyny?!” Huusin kurkku suorana, naama punaisena. ”E-ei niillä mitää hätää oo… Tintti vaa karkas tarhasta aamulla ja sohi jalkaansa tolppaan… Siin on vaa pieni pintanaarmu”, Markus rauhoitteli. ”P-pieni pintanaarmu! Voi herran jestas! Soititteks te mulle kuudelta AAMULLA, että tallilla on vakitilanne?!” sanoin surkuhupaisaan sävyyn edelleen vihaisena. ”Näin tehtiin”, Ilona hymyili hevoseni takaa. Selvä, nyt jos koskaan minulla keitti yli. Melkein jo muistin, mitä itsehillintä oli, mutta ennen sitä olin jo ehtinyt syöksyä kiinni Ilonaan. Ellei Markus olisi hypännyt väliin, olisi Ilona saanut ikimuistoisen opetuksen. Tosin nytkin hänen valkoiset Guessin farkut sotkeutuivat karsinan turpeeseen. ”Rauhottukaa! Aikuiset naiset!” Markus huusi tosissaan. ”Mä vielä…” Aloitin ja puin nyrkkiä kunnes Mila juoksi paikalle. ”Mikä tää hillitön mekastus aamuseittemältä?! Hä? Hulluiksko te ootte ruvennu?” Mila kysyi totisena. ”Kat hyökkäs mun päälle!” Ilona ilmoitti heti alkutekijöiksi. ”Ilona herätti mut turhan takii!” Puolustin ja tarkensin: ”Se sano, et Tintti on katkassu jalkansa!” Mila loi kumpaankin anelevan katseen. ”Lopettaisitte jo! Tätä on kestäny jo yli puol vuotta! Koska te oikeen ajattelitte aikuistua?” tämä kysyi. Koin itseni niin väärinymmärretyksi. Ilonahan tämän oli taas aloittanut, en minä. Silti minua syytettiin yhtä syyllisenä.
Mila lähti jatkamaan askareitaan päätään hieroen: ”Mitä mä teen noiden kanssa?”. Päätin lähteä hyppäämään Tintillä kun nyt kerran tallilla olin. Harjasin hevoseni ja laitoin sille haavasprayta jalkaan. Asettelin suojat tarkasti jalkoihin ja heitin satulan selkään. Kävin vielä vaihtamassa normivyön panssariin ja nappasin samalla suitset mukaani martingaalien kera. Talutin valmiiksi varustetun hevosen maneesiin, sillä kentällä oli niin kuivaa eilisen jäljiltä. Kasasin suureen maneesiin muutaman pystyn ja yhden okserin monikäyttöiseksi radaksi. Tintti seurasi minua kokoajan kuuliaisesti, vaikken pitänytkään kiinni siitä. Nousin lopulta hevoseni selkään ja lähdin verryttelemään. Tein kaarevia uria käynnissä ja myöhemmin ravissa. Myös pohkeenväistöjä ja avotaivutuksia tuli väännettyä. Otin muutama laukkasuoran ja –ympyrän, ennen kuin lähdin hyppäämään yksittäisiä esteitä.
Otin aluksi kaksiosaisen sarjan pitkällä sivulla. Väliin mahdutin vuorotellen viittä ja kolmea laukka-askelta. Kun Tintti tuntui toimivan hyvin, hyppäsin muutaman kerran kaarevasti ja vinoon. Lusitanon hyppykapasiteetti oli noussut hurjasti ja lopussa pääsin korottamaan jo 110 senttiin viimeisiä pystyjä. Tintin hyppytyyli oli aina ollut jotenkin omalaatuinen, mutta siihen totuttuaan, tuntui kuin saisi palan linnun elämää. Tintti vain liihotti ja leijaili esteiden yli. Yksi hyppy saattoi kestää mielessäni monta tuntia, kuin aika olisi pysähtynyt. Pilvilinnoilla oli kuitenkin tavapana romahtaa, niin tämänkin oriin jalat tavoittivat taas maankamaran.
24HM
// Ihana tarina :D Sai hymyn kasvoille. Onneksi tosiaan ei Tintille pahemmin käynyt ja harmi se Markus ehätti teidän väliin... Toisaalta, ei tallissa oikein sais tapella ;) - Mila -
|
|
|
Post by Kathreen on Jul 18, 2013 14:15:58 GMT 2
10.7.2013 ELÄMÄ ON MAKEAA KUIN KANELI, KAUNISTA KUIN UNI
”Landing completed”, sanoi naisääni keskusradiosta. Avasin turvavyön, vakka merkki paloi vielä. Katsoin ulos ikkunasta lämpimän kesäistä Suomi-maisemaa. Kello oli melkein viisi iltapäivällä. Ehtisin vielä hyvin käydä Vaahterapolussa ennen iltaa.
Odottelin matkatavarani liukuhihnalta ja suunnistin kohti uloskäyntiä. Saapumisaulassa vastassa olivat Daw ja Mikko ihanan ”tervetuloa” –kyltin kanssa. Halasin molempia ja kiitin vielä kyltistäkin. Kuukausi oli pitkä aika olla erossa tärkeistä ystävistä. Kävelimme autolle ja ajoimme Mustikkapolkuun.
Söin pikaisesti ja kävin vielä tervehtimässä Daisya ja Carmenia. Tämän jälkeen lähdimme Mikko seuranani Vaahterapolkuun. Matkalla kertoilin Brittitapahtumat, joita olin kokenut reissullani. Oli ollut mukavaa nähdä pitkästä aikaa isovanhempia ja vanhaa kotia. Pihalla oli seissyt jo maamerkiksi muodostunut hirsitalli lusitanoineen.
Vaahterapolun piha oli täynnä vilinää – hyvä ettemme osuneet yhteen pikkutyttöön, joka juoksenteli vaarallisesti parkkialueella. Nousimme autosta tarvikekassit olkapäillä. Tallissa näytti ja tuoksui samalta kuin ennekin. Hevoset olivat laitumilla, joten suunnistimme seuraavaksi sinne.
Silmän räpäyksessä tiputin tavarani vihertävään ruohikkoon ja kiiruhdin rakkaiden hevosteni luokse. ”Oii teitä!” huudahdin haliessani kumpaakin vuorollaan kyyneleet silmissä. ”Oottepas te syöny ruhtinaallisesti!” huomasin heti seuraavana. ”Muutamat tehotreenit ja ne on ku uusia”, Mikko vakuutteli. Etsimme riimunnarut ja talutimme Tintin ja Sessan talliin. Hoidimme ne tavallista huolellisemmin, sillä ainakin minä halusin viettää mahdollisimman paljon aikaa kultieni kanssa. Hoitamisen yhteydessä tuli jutusteltua myös tallikierroksella juoksentelevan Milan kanssa. ”Hello mam!” huudahdin jo kauempaa. ”No katsos, itse Walesin herttua on tullut piipahtamaan pienellä pihatollani!” Mila tervehti hymyillen jälleennäkemisen ilosta. ”Tässähän minä ja urhea assarini olemme”, sanoin ja kumarsimme kummatkin, Mikko ja minä, syvään. Jutustelimme hetkosen niitä näitä; vähän kaikkea mitä tallilla oli ehtinyt tapahtua. Kertoilin lyhyesti matkastani vastineeksi. ”Mutta sullahan yllättävän pitkään siellä meni”, Mila ihmetteli. ”Joo, venähti vähän, ku niillä oli lakkoilua siellä kentillä. Lopulta piti lähtee junalla Lontooseen, et pääsi Heathrowilta Helsinkiin”, selostin. ”Ohhoh! No oli sulla sitte reissaamista”, Mila päivitteli.
Varustimme Tintin ja Sessan sekä Annan, sillä Mila oli ilmoittanut lähtevänsä seuraksemme maastoilemaan. Katosimme pian tallipihalta tiheään metsikköön. Viimeaikaiset sateet olivat pehmittäneet multaisen polun silkaksi mudaksi. Jouduimme puikkelehtimaan läpi mustikanvarpujen, ettemme olisi uponneet iljettävään savimössöön. Lopulta pääsimme laakealle tasanteelle. Kesä oli kauneimmillaan. Kevyt tuulenvire vilvoitti mukavasti hikisiä kasvoja. Edessä oli miljoonittain vehnänkorsia. Ei tarvinnut sanoa mitään, se oli hevosihmisten kieltä: kaikki pinkaisivat siltä seisomalta täyteen laukkaan kisaten tosiaan vastaan. Otin tukevan otteen Sessan kullanhohtoisesta harjasta ja tusin lentäväni kuin ne kauniit kesälinnut taivaalla yläpuolellani. Hetki oli kaunis, mutta hetki oli kirjaimmelisesti hetki. Pian metsänreuna erottui taas ja jouduimme hidastamaan raviin. Polku oli nyt leveämpi kuin se, jota pitkin olimme pellolle tulleet. Uskalsimme hyvin ravailla pelkäämättä risuja ja petollisia kuoppia. Onni katosi Milan kasvoilta hetkessä. Näytti kuin hän salaisi jotain. Hidastin Sessan käyntiin ja katsoin naista. ”No?” kysyin tältä. ”Hä? Mitä? Ei mitään”, Mila perääntyi. Katsoin naista ihmetellen. Tämä ei todellakaan ollut vain ’ei mitään’. En raaskinut tungeskella, vaan jätin asian sikseen. Ehkä Mila suostuisi kertomaan, mikä mätti, joskus myöhemmin. Katsahdin Mikkoon. Tämä oli nähtävästi huomannut saman kuin minä ja näytti erittäin miettiväiseltä.
Pääsimme takasisin tallille muutamankymmenen minuutin päästä. Milan kodin terassilla istui kaksi hahmoa tölkit kourissa. Pian pihamaalle kaarsi hohtavan valkoinen auto. Ulos hyppäsi tulistuneen näköinen Ilona. Tämä heristi sormeaan pinkoessaan pihamaalle. Sanat kuuluivat vaivatta tallinkulmallekin: ”Kaljaa! Keskellä päivää! Sun piti ollat töissä eikä juopottelemassa!” Sessa säikähti hieman eikä sen velikään ollut mielissään melusta. Anna taasen seisoi kuin rauhallisuuden tyyssija piittaamatta draama queenin touhuista.
Ilona kipaisi takaisin autoonsa lyhyen saarnan jälkeen ja kaasutti pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Katselimme menoa hetken antaen hevostemme syödä hetken. Sitten Mikko sai tarpeekseen ja tallusteli Tintin kanssa yksityispuolen ovelle, hyppäsi alas, irroitti satulavyön ja nosti satulan käytävälle. Tintti seisoskeli ihan rauhassa toimenpiteen ajan ja liikkui kiltisti karsinaansa pyydettäessä. Omat silmäni kostuivat rehellisiä ollessa. Nyt vasta huomasin kuinka olin ikävöinyt näitä luontokappaleita. Liu’uin alas pitkin Sessan kaulaa hypähtäen kevyesti maahan osuessani. Mila ratsasteli tallin toiselle puolelle hoitaen Annan pikaisesti kuntoon. Kuulin naisen huutavan tallista itselleen pikkuassarin viemään Annan takaisin laitumelle. Sitten Mila lähti kovaa vauhtia kohti terassia.
Hoidimme Sessan ja Tintin pois. Kuljetimme varusteet varustehuoneeseen ja hamstrasimme hirveän kasan varustesappuoita sekä –rasvoja. Jynssäsimme varusteita tunnin tai parin. Lopulta nahka muttui täysin mustaksi. Pienet timantit molempien hevosten otsapannoissa hohtivat kirkkaasti valon osuessa niihin. Lopulta viimeisetkin pölyt oli pyyhitty viimeisimmistä satulan hihnoista.
Sessa ja Tintti söivät onnellisina mössöjään. Kukaan ei edes huomannut kuinka vaikeaa elämä oli, minä en edes ajattellut sitä, koska löysin teidät. Nyt elämäni oli makeaa kuin kaneli, kuin kaunis uni jota elin. Mikko tuli hetkisen päästä käytävälle ja pyyhki sormellaan mitättömät onnenkyyneleet silmäkulmistani. Hymyilin.
Ulkoa kuului ääniä. Päivä oli taittumassa iltaan. Joonas ja Markus kompastelivat vihdoin sisälle. Heitimme hetkessä lusitanojen päihin riimut. Talutimme ne ulos ja hyppäsimme selkään. Lähdimme rauhallista vauhtia kohti laitumia jutellen samalla. Perille päästyämme irroitimme hevoset riimuista ja ne lähtivvät heti juoksentelemaan pitkin vihreitä niittyjä. Lähdimme kävelemään vieretysten takaisin tallille.
25HM
// Tervetuloa takaisin! Johan sinua on ootettukkin ;)
|
|
|
Post by Kathreen on Jul 19, 2013 2:15:31 GMT 2
19.7.2013 SEKALAISTA MENOA
Aamu oli valjennut jo monta tuntia sitten. Rojahdin lopulta sängystä lattialle vähän jälkeen puolen päivän ja kirjainmellisesti raahasin itseni keittiöön. Pöydältä löytyi vain hätäisesti kirjoitettu viesti, joka kertoi Dawin lähteneen asioille. Söin aamupalan kaikessa rauhassa ja tallustin sitten olohuoneeseen rojahtaakseni vaihteeeksi sohvalle. Sain melkein sydänkohtauksen huomattuani Mikon katselemassa jalkapallomatsia laajakuvaskriiniltä. ”Härregyyd! Mitä sä täällä teet?” karjaisin. Mikkokin selvästi säikähti läsnäoloani, sillä hän suorastaan heitti kaukosäätimen kädestään lattialle. ”Mä va-vaan tulin taloa pitämään ylhäällä, ku Daw sano, et sä olit voinu vähän huonosti eilen”, Mikko selvensi tilannetta. ’Vähän huonosti’ oli aika vaatimaton ilmaisu eilisen tapahtumille. Olin saanut vähän rajumman päänsäryn kaupungilla ja lääkäristä olin saanut joitain ihmelääkkeitä, jotka olivat pistäneet pääni aivan sekaisin. Daw oli urhollisesti tullut noutamaan minut kotiin. Ilman häntä olisin nytkin varmasti lojunut jossain kuppilassa puolitietoisena. ”Käy heittää kamat niskaan, nii lähetään Tinttiä ja Sessaa moikkaamaan”, Mikko hoputti. ”Miöää, öh, mit-mitää?” takeltelin. ”Nii, nyt menoks!” Mikko toisti. Enää en ehtinyt suutani avata, koska mies tarttui käteeni ja kuljetti sellaista vauhtia yläkertaan, että hyvä kun pysyin edes jaloillani. Kaivoin tallivaatteet kaapista Mikon valvonnan alaisena. ”Et koskaan sit päättäny poliisiks ruveta?” lohkaisin vaatehuoneen perukoilta. ”Vähemmän puhetta, enemmän toimintaa!” Mikko käskytti. ”Ähh”, murahdin.
Pihalla odotti Mikon tummansininen auto, jonka kyytiin hyppäsimme. Mies oli pakolla lyönyt käteeni kahvimukin. En ollut koskaan oppinut juomaan kahvia, enkä oppinut nytkään. Mulkoilin mukia pahoinvoivan näköisenä. Se ei kuitenkaan vakuuttanut kuskiani, joka selitti jotain sokeriarvoista. Kyllä minulla oli konkreettinen tieto ihmisen aivotoiminnasta vielä jäljellä, sielä jossain aivojen nurkassa, sillä olo oli edelleen kuin puolitajuisella. Mila huomasi sen ensimmäisenä tallilla. Minä taas huomasin Milan huomanneen, koska yhtäkkiä kahvimukini oli joutunut parempiin käsiin. Nainen siemaisi haaleaa kahvia minun mukistani. ”Kröhm, se oli tietääkseni neidin kahvimuki”, Mikko sanoi erittäin hienovaraisen oloisena. Pian kävi ilmi, että Mikon hienovaraisuus oli osunut juuri oikealle päivälle, sillä Mila puhkesi suoraan kyyneliin. Katselin edelleen erittäin tyhmän näköisenä naisen vollotusta tajuamatta mistään mitään. ”Sari on Englannissa!” Mila parkui. ”Mithäää!?” sain suustani ulos.¨ Nyt myös Mikko näytti tyhmält, hän ei tosin vetänyt vertoja omalle naamataululleni. ”Se lähti sinne eikä oo takasin tulossa! Hylkäs mut tänne miesten keskelle! Mitä mä koskaan väärin tein?!” Mila vuodatti vuodattaen oikeasti todella isoja kyyneleitä, jotka lantrasivat kahvia. Olo oli kuin puusta pudonnella pöllöllä. Silmäni lähenivät lautasten kokoa ja rupesivat pian punottamaan ankarasti. Siitä seurasivat kyyneleet. En enää tiennyt mikä oli seurausta eilisille lääkkeille, mikä todellisuudelle. Jokatapauksessa itketti ja tuntui hyvältä itkeä. Hyvä että itkin, se sopi kaiken lisäksi siihen tilanteeseen. Mikko tarjosi auttavan olkapään ja surin puoliksi tietoisesti ja puoliksi ihan vain epätietoisuuden tunnetta sitä vasten.
Markus käveli pitkin käytävää joku uusi likka kainalossa. En jaksanut edes välittä, missä Ilona oli ja miksi Markus liikkui jo toisen kanssa. Halasin vain Mikkoa lujasti kun nämä kävelivät Milan luokse kysymysmerkkeinä. Ilmeisesti kaikki muut olivat jo tietoisia Sarin lähdöstä, sillä Milan tarvitsi vain sanoa ”Sari” ja kumpainenkin ymmärsi mistä oli kyse. Tosin Markus tietenkin ymmärsi paremmin. Olihan meillä kolmella ollut se oma sotamme, joka nyt tuntui liiankin merkityksettömältä. Markus tuli luoksemme ja laski kätensä olkapäälleni. Nostin tyhjän katseeni tämän kasvoihin. Mies säikähti hieman kalpakkaa ihoani ja verestäviä silmiäni, mutta sai naamansa perulukemille silmän räpäyksessä. Markus ei odottanut hymyä, ei edes liikettä kasvoillani, silmän räpäystä. He lähtivät vähin äänin enempää huomiota herättämättä, hyvä niin.
Aamu olisi ollut rankka ilman lääketokkuraa, nyt se siis iski kasvoille kahta kauheampana. Ratsastimme Tintin ja Sessan läpi maneesissa Mikon kanssa ja lähdimme sitten takaisin Mustikkapolkuun. Koko iltapäivänä en poikennut kotitalliin. Selailin vain television kanavia läpi silmissäni edelleen tyhjä katse. Kaikki se selitys ja hehkusut ruudussa oli yhtä tyhjän kanssa. Mikään ei ollut aitoa, mikään ei oikeasti ollut kosketettavissa. Kaikki oli vain hetken huumaa, jonka tajutessa oli jo liian mylhä ottaa kiinni. Se lipui sormien välistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siltä tuntui menettää ystävä. Siltä tuntui menettää osa itsestään.
26HM
// Ei se Sari vielä ole minnekkään lähtenyt, tässä syksymmällä kunhan saan ne tallin sivut julkasu kuntoon. Olisi vain "miljoona" luonnetta kirjotettavana ja kuvaa piirrettävänä... :) Se Markuksen uusin on Riimin hoitaja, mutta sen jätkän tuntien ei tämä uusin estä Markusta lirkuttelmasta muillekkin.
|
|
|
Post by Kathreen on Jul 21, 2013 13:51:05 GMT 2
21.7.2013 RENTOA MEININKIÄKäväistiin nopealla uintireissulla, vaikka säät eivät oikein sallineetkaan. Oli kuitenkin mukavaa viettää hieman rennompi päivä parhaassa seurassa :) 27HM ps. Eiks se Sari oo nyt sielä tutustumassa? Tosiaan, ku silmät ristissä keskellä yötä kirjotti, nii meni asioita vähän sekasin : DD // Se tuli jo takasi, mutta ei se nyt niin maailmaa kaatavaa ole vaikka vähä ristiin meneekin jutut :D Kunhan minä saan sen tallin julkasukuntoon niin sitten se Sari lähtee lopullisesti... Tällä menolla siihen menee vielä kaaauan :D
|
|