|
Post by Mila on Jan 5, 2014 11:23:09 GMT 2
|
|
|
Post by Julia on Feb 15, 2014 23:20:54 GMT 2
15. helmikuuta 2014
Taas oli takana yhdet estekisat, joista ei valitettavasti tullut lasta eikä p*skaa, mutta ainakin Kiaralla oli hauskaa! Tamma todellakin tykkää hypätä ja ristikkoluokan 40-50 senttiä korkeiden pikkuesteiden yli se pomppi mielissään, korvat hörössä. Tamma on kuitenkin vielä sen verran raaka ja tekniikka niin hakusessa, joten muutamat puomit tipahtelivat, vauhdin kiihtyessä entisestään. Jaettu neljässija lämmitti kuitenkin ainakin minun mieltäni ja Kiarakin oli vielä suorituksensa jälkeenkin ihan intopiukeana. Vaan eipä tiennyt tamma minne seuraavaksi joutuisi!
Purin tammalta ratsastusvarusteet ja tilalle se sai päällensä violetin fleeceloimen, paksut kuljetussuojat ja riimun. Kiara hirnui kuin mikäkin hullu ennenkuin sain sen vihdoin lastattua ja pääsimme lähtemään kohti tamman uutta kotitallia..... Vaahterapolkua! Tamma oli asunut siellä hetken tuntihevosen hommia hoitamassa mutta Kiaran ollessa vähän vääränlaista tyyppiä ratsastuskouluhevoseksi, se lähti takaisin minulle talliremontin alkaessa. Mielelläni neitokaisen takaisin otin vaikka ensin niin hätäisesti sen pois myinkin.. Pysäytin auton parkkipaikalle ja lähdin purkamaan neitiä pois traikusta, josta se tulikin heti riimun irrottua ryminällä ulos. Se veti syvään Vaahterapolun tuttua ilmaa ja päästi ilmoille kimakan hirnahduksen. " Jaa, minä kun luulin että pääsin jo tästä hihhulehtajasta eroon ", Mila nauroi ja riensi ottamaan Kiaralta suojia pois, joita se innostuksissaan tykkäsi potkia pois jaloistaan pitkin pihoja. " Et kuule niin helposti meistä pääsekkään ", sanoin ja nappasin trailerista joitakin tavaroita mukaani, samalla kun Mila kiikutti suojia ja Kiaraa yksäripuolelle tutustumaan uuteen yksiöönsä. Tamma tykkäsi kämpästään niin, että jyräsi melkein Milankin alleen, jonka arvasin naisen murisevasta äänensävystä. " Saamarin hökäle ", toinen huokaili ja veti oven kiinni perässään. Nauraen suuntasin varustehuoneeseen järjestelemään tavaroita paikoilleen ja sittemin hakemaan lisää tavaroita autosta.
Olin hätyyttänyt Petrankin katsomaan tätä ihanaa ilmestystä ja kohta hän rymistelikin sisään musta suokkiluus(k)a riimussaan. " Ihanaa, perhemiitti ", mustan oriin omistajatar Petra sanoi, kun Hukkis tunki päätään innostuksissaan Kiaran karsinan kaltereista sisään. Kiara oli ihan ihmeissään 'tunkeilijasta', muttei siihen osannut inahtaakaan ennenkuin Hukkis luimistellen veti päänsä takaisin. " Isi ei tykännytkään sekasikiöstä ", sanoin mutristaessani suunpieliäni. No, olihan tuota syytäkin olla häpeissään moisesta yhdenillan hoidosta.. Kuitenkin Kiara oli nyt minun hellässä huomassa enkä enää antaisi sitä pois vaikka mikä olisi!! Kyllähän tammasta on ainakin puskaratsun virkaa toimittamaan.
|
|
|
Post by Julia on Mar 11, 2014 18:49:33 GMT 2
11. maaliskuuta 2014
Kyllä nämä pienet omat lomat piristävät mukavasti, varsinkin kun ne ovat luvattomia! No, ei se yksi lyhyt päivä mitään haittaa, joten kerkesin sopivasti ratsastamaan vähän raskaammin ja ehkä opiskelemaan itsenäisesti (jota en kuitenkaan tulisi tekemään). Aurinko paistoi jo täydeltä taivaalta kellon lyödessä 11.30, jolloin heinät olivat pikkuhiljaa hävinneet tarhoista ja nyt hippasta leikkivät vähän jokaisen tarhan ponit ja konit. Kiarakin kiusasi loimitettuja kavereitaan, jotka eivät millään olisi tykänneet sekasikiöni seurasta. Siksipä nousin pikaisesti autosta hakemaan toisia härnäävän villikkoni pois, liikutusta varten.
" Täällä sitä vaan kavereita kiusataan! " huusin ja Kiara hyökkäsi päätään nakellen portille. Pujottelin itseni sisään ja kiinnitin narun kiinni tummassa päässä vinosti roikkuvaan riimuun. Raotin porttia sen verran, että tamma pääsi juuri ja juuri ulos, etteivät kaverit karanneet omani perässä. Ei sillä että ne jotenkin Kiaran perään olisivat olleetkaan.. Tamma puuhki lämmintä ilmaa sieraimistaan vilpoiseen mutta auringon lämmittämään kevätsäähän ja tuntui kompuroivan jalkoihinsa kun niin kiire oli sisätiloihin häseltämään. Sain monta kertaa nykiä narusta Kiaran takaisin vierelleni, sillä kohtahan se olisi vienyt minua kuin sukkaa perässä, oli se kuitenkin sen verran vahva. Sidoin tummanpuhuvan nuorikkoni keskelle tyhjää yksärikäytävää. Aluksi Kiara ei malttanut asettua aloilleen sitten millään, mutta kun se sai suan ja pölyharjan nuuskittavakseen, alkoi se jo rauhoittua harjausta varten. Mustaa lähentelevä talvikarva, seassaan ruskeita haituvia irtosi kyljistä ja kaulasta jo varsin hyvin. Onneksi Kiarassa oli seassa lämppäriäkin, jonka karvanlähtö ei ollut läheskään niin kammottava kun suokin.. Silti sekasikiö tarkeni pakkasissa yllättävänkin hyvin, vaikkei kovin paksua turkkia omistakaan. Vai piileekö salaisuus kenties risteytystamman rasvakerroksessa?
Hokilliset kaviot nousivat yllättävän reippaasti puhdistettaviksi, mutta niiden ylhäällä pito olikin sitten toinen juttu. Kiara kun omaa varsin huonon tasapainon, joten se tykkää nojailla ihmiseen ja koetella sen voimia varaamalla painoaan juuri puhdistettavalle puolelle.. Pyyhkäisin hikeä otsalta kun kavioihin tarttuneet jääpaukut olivat irroitettu, joten saatoin alkaa jo varustamaan Kiaraa, jotta kerkeisin ratsastaa oikein kunnolla ennen ratsastustunteja. Kipitinkin seuraavaksi varustehuoneeseen hakemaan Kiaran varusteita. Irroittelin aluksi suitsista rintaremmin, kun ei siitä tällä kerralla olisi kuin haittaa. Nappasin mukaani suitsien lisäksi mustan yleispenkin ja palasin tallin puoleen, jossa pienikokoinen hevostamma oli jo kuopimassa tylsyyteensä. " On sullakin tavat, lopeta ", läpsäisin Kiaraa ryntääseen, jolloin se päätään nakaten lopetti kuoputtamisen. Heitin satulan selkään tummanvioletteine huopineen ja asettelin sen hyvään kohtaan, ja kokeilein, ettei penkki mennyt lapojen päälle. Pudotin vyön ja kiristin sitä niin kireälle kun se vain ylsi (eli vain ensimmäisiin pikkuläskipossulle). Pehmustetut suojat löysivät tiensä sukilla koristettuihin jalkoihin ja enää vain suitset puuttuivat. Tappelu alkakoon!
Kiarapa olikin kiltti tänään ja otti kuolaimet suuhunsa jo toisella yrityksellä, eikä yrittänytkään pyristellä vastaan! Kehuin sitä äänellä, samalla kun pujottelin muut remmit paikoilleen ja vapautin otsaremmin alle jääneen hippiotsiksen. Olimme valmiita ennätysajassa, jolloin kiiruhdimme samantien maneesiin aloittelemaan. Matkalla meinaisin vetää itseni nurin useempaan otteeseen, josta pelästynyt Kiara, HOKKIKENGÄT jalassa meinasi tulla mukana. Kuitenkin pääsimme perille asti, jolloin hyppäsin samantien selkään penkiltä ja säätelin jalustimet sekä vyön kireäksi kävellessä. Ainakin aluksi Kiara tuntui varsin tasaiselta, eikä selkään tuntunut mitään erityisiä jumeja tai yleistä jäykkyyttä. Muutaman käyntikierroksen jälkeen keräsin ohjaa hiljalleen tuntumalle, jolloin etupainoinen kamelini alkoi näyttää todellista luonnettaan. Siispä aluksi ajoin tahdin reippaaksi, jottei tamma jäisi ihan liian taakse. Pidin ohjan hyvällä tuntumalla, samalla kun nypläsin oliivikuolainta ohjien varassa kevyesti, jotta tamma herkistyisi edes hieman kuuntelemaan apujani. Asettelin rautatankoa kulmiin pyöreiksi reilulla pohjeavulla ja ohjilla avittaen, kuitenkin niin että ulkoavut tukivat liikettä täysin. Muuten koko taivutus kaatui ulos, kun neiti ei yhtään omaa järkeä omannut..
Napautuin alapohkeet reippaasti kylkiin, joista Kiara vain nakkasi päätään ja alkoi kävellä reippaammin. Pöh! Annoin avut uudestaan, raipan kera pohkeen taakse, jolloin tamman reaktioherkkä puoli vastasi pyyntööni ja siirtyi askellajista reippaampaan. Pyörittelin paljon isoja ympyröitä pitkille että lyhyille sivuille, jossa taivutin Kiaran ympäri sisäpohkeen. Välillä neiti meinasi lähtä omille teilleen, mutta ulkopohjeen napautuksesta palasi takaisin ympyrälle. Pikkuhiljaa Kiara alkoi olla rennompi askeleissaan, muttei uskaltanut vielä hellittää niskaansa vaan painoi kädelle kuin mikäkin norsu. Ravin tahdin reipastuessa ja lihasten lämmetessä aloin tehdä loivaa kiemurauraa molemmille pitkille sivuille. Aluksi ulkopohjetta käyttäessäni Kiara leikki niin kuuroa että ei edes liikahtanutkaan seinän vierestä sisäuralle. No, minäpä en sellaista sallinut ja ensikerralla rauhoitin ravin tahtia reilusti hitaammaksi ja paukutin ulkopohjetta raipan kera kylkeen, jolloin vihdoin ristiaskeleet alkoivat viedä meitä lähemmäksi keskihalkaisijaa. Mahtavaa! Takaisinpäin tullessa ristiaskeleet olivat kyllä niin hukassa ettei taas ollut tosikaan. Pitikö sitä hakea raippa toiseenkin käteen?
Muutaman kerran jälkeen tamma väisti pohjetta jo vallan mainiosti, vaikka muutamia kertoja meinasikin omiin tassuihinsa sotkeutua. Pikkuvikoja. Laukkaan siirtyminen tuotti aina niin hirmuisesti hankaluuksia, joten tänään päätin työstää väistöjen lisäksi siirtymistä ja laukan ylläpitämistä. Rauhoitin nyt jo kaahotuksen puolelle menevän ravin käyntiin ja istuin tiiviisti alas satulaan. Samalla kun sisäpohje siirtyi eteen ja ulkopohje taakse, raippa napautti sisäpohkeen taakse tehostamaan laukka-apuja. Siitä huolimatta Kiara otti mukaan ainakin sen yhden raviaskeleen, jonka jälkeen laukka nousi lennokkaasti. Puristin pohkeet kiinni kylkiin pitämään laukkaa yllä ja ohjan pidin hyvällä tuntumalla. Tamma sai minulta reilusti tukea, jonka takia se uskalsikin laskea päätään luotiviivalle ohjanvaraan, aina pieniksi hetkiksi kerrallaan. Käynnistä laukkaan siirtyminen ollessa haastavaa, jostain syystä ravisiirtyminen oli Kiaralle tähän suuntaan helpompi. Mutta vain toiseen suuntaan! Vasempaan kierrokseen sai yrittää tuhat ja sata kertaa nostaa laukkaa ravista, muttei siitä tullut kyllä kun vain kaahotusta ja ravurimaista kiitoravia. Kunhan olin saanut onnistuneet nostot molempiin suuntiin nini käynnistä että ravista, aloin tekemään loppuverryttelyä ja kääntelemään isoja ympyröitä, löysemmällä ohjalla. Kiara hakeutui vähän allemmas ohjan varaan, ja uskalsi jopa päästää tyytyväisen pärskähdyksen ilmoille. Siitä hämmentyneenä tamma palautti päänsä takaisin ylös ja jatkoi ravailua pää korkeuksissa.
Kello oli ylittänyt jo yhden, kun palasimme takaisin talliin, joka kuhisi tuntilaisia. Purin Kiaran nopeasti varusteistaan ja tilalle lämpimän fleeceloimen, kun Kiara oli kerennyt mennä hikeen noinkin helpoista harjoituksista. No, eihän puskaratsut ollutkaan luotuja kouluradalle.. Lähtiessäni kotiin opiskelemaan ah niin ihania koulujuttuja, nakkasin Kiaran takaisin tarhaan kiusamaan Meridaa ja Zanzaa, jotka näyttivätkin jo kaipaavan turhamaista kaveriaan.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Mar 19, 2014 21:04:51 GMT 2
Kävelin kohti Vaahterapolkua,koska vanhempani eivät ehdi minua tuoda. Täällä tunnen oloni mukavaksi,Sessin ja muitten tallilaisten kanssa. Kun tulin tallirakennuksen sisälle Sessi hörähti tervehdyksen,niin kuin aina.
Menin hakemaan Sessin harjat,ja sitten menin sen karsinaan harjaamaan sitä. Kun olin harjannut sen,vein harjat pois ja hain riimun ja riimunnarun. Laitoin ne Sessin päälle,mutta tänään neiti oli selvästikin huonolla päällä.
Menin taluttelemaan Sessiä ulos,ja kävelylenkki venyikin sitten tunniksi. Talutin Sessin sisälle,vein karsinaan ja otin riimun pois. Sitten moikkasin vielä Sessiä ja aloin kävellä kotiin päin.
Tuli sitten tosi lyhyt,mutta tein parhaani,jos miettii sitä ekaa...öitä!
|
|
|
Post by Julia on May 4, 2014 14:56:25 GMT 2
4. toukokuuta 2014
Railakas toukokuun aloitus sattui vieläkin päähäni, kun ajelin krapulaisena takaisin kohti Vaahterapolkua. Kolmen päivän ryyppyputki tuntui hyvältä ajatukselta ennen, mutta jälkeenpäin se sai vain sisuskaluni hyppimään pahasta olosta. Yök. Sessin oli määrä lähteä tänään. Sen jalka oli sen verran huonossa kunnossa, että se tarvitsisi piiiitkän sairasloman ja rauhallisemman paikan toipua. Joutuisin ajamaan lehmäni tutulle maalaistallille, jossa Kakrun lähdettyä oli juuri yksi paikka vapaana. Onneksi matka ei olisi pitkä. Vaahterapolun parkkipaikalle saapuessani vastassani oli heti ensimmäisenä hiustyyliään muuttanut Petra. Kaappasin tyttöystäväni lämpimään syleilyyni, josta hän ei millään olisi halunnut irtautua. “ Onks jotain sattunut? “ Kysyin huolestuneena ja toinen suorastaan hypähti askeleen kauemmas minusta. “ Ee-Ei! Mulla oli vaan ikävä.. “ Petra vakuutteli ja nyökkäsin. Hän lupautui samalla auttamaan minua Sessin kanssa ja olisi tullut vielä mukaanikin viemään Sessiä uudelle tallille. Kiittelin vuolaasti avusta mutta lopulta päädyin lähtemään matkaan yksin. Mutta ihanaa että minua oli sentään joku kaivannut!!
Kolmijalkaisena Sessi rymisteli alas trailerin ramppia, pienemmän ja vanhemman tallin pihassa. Pihan tarhoissa nökötti muutama poni ja yhtä russia yritettiin epätoivoisesti saada taltutettua kentällä. Poni heitteli takapuoltaan minkä kerkesi, eikä olisi millään halunnut juosta liinan varassa. Naurahdin tytön epätoivoisille komennuksille ja kyykistyin ottamaan suojia tammani jaloista. Etunen oli edelleen turvonnut mutta Sessi pystyi varaamaan sille jo painoaan.. hieman. Huokaisten lähdin harhailemaan talliin päin, tamman pomppiessa perässä. Pilkkuperseet olivat samassa asennossa kuin viimenäkemällä- siis silloin kun varastimme Kakrun yllätyslahjaksi Milalle. Peppi kurkotteli karsinan seinän ylitse kohti Brunin harjantyveä, ja Bruni teki ystävälleen samoin. Tein tilaa Sessille isoimmasta nurkkakarsinasta, johon laikukas lehmäheppa jäi mielellään nököttämään. Kasasin Sessin tavaroita karsinan eteen, kun joku saapui vauhdilla ja äännekkäästi talliin. “ Saamarin pässi!! Susta oo kyllä mihinkään “. tuttu naisääni valitti ja pikkuponi riuhtoi vierellä, tukka silmillä. Harvoin näin Heidiä noin äkäisenä! “ Eikai toi vaan oo sun uus ponis? “ Nauroin ja brunette suuntasi katseensa minuun. Hän puuskahti ja nyökkäsi sitten. “ Nyt ollaan tasoissa, oliko toikin hukkaostos, kenties? “ Nakkasin viimeisen loimen loimitelineeseen ja katselin Heidin ronskeja otteita pienen russiruunan kanssa. Hän yritti peitellä pettymystään. “ En tuu koskaan pärjäämään tälle “, hän huokaili ja repi suitset pois ruunan päästä. Onneksi krapulainen pääni oli täynnä mahtavia ideoita.
“ Kouluta siitä sitten kunnon poni tai en ota sitä enää takasin! “ Heidi huusi perääni, kun talutin pientä ruunanrupsukkaa traileriin. Olimme tehneet pienen vaihtokaupan; Ottaisin Kelmin kurinpalautukseen ja Heidi saisi hoitaa Sessin jalan kuntoon. Mahtava diili ja molemmat olivat tyytyväisiä! “ Yritetään “, nauroin ja kasasin ponin vähäiset tavarat autoni takapenkille ja iloisin mielin huristelin takaisin näyttämään uutta tulokasta muille! Mitä meninkään taas lupaamaan.. Matka kului leppoisissa merkeissä, ponin hirnuntaa ja potkimisen ääntä kuunnellessa. Uskaltaisiko sitä edes talliin asti viedä..
Pysäytin autoni lähemmäs tallia ja riensin avaamaan trailerin takaluukkua. Samontien poni yltyi riekkumaan entistä enemmän riimunsa varassa ja yritti tunkea peppuaan jo takapuomista läpi. Nakkasin puomin tieltä ja samantien pikkuponi syöksyi alas ramppia, riimunnaru perässä laahautuen. " Hei! Mihinköhän sä luulet meneväs?! " karjaisin mutta poni jo vilisti minulta karkuun.. Voi helvetti sentään! Kelmi ei ottanut kuuleviin korviinsa minun käskyjäni vaan juoksi pitkin pihaa persettään nakellen. Läähättäen yritin kiristää tahtiani mutta kuntoni ei kyllä riittänyt lisäämään enää yhtään enempää vauhtia. Poninperkele lähestyi uhkaavasti kenttää ja siellä laukkaavaa Danielaa, mutten uskonut sen olevan niin tyhmä, eihän se pääsisi edes aidasta yli.. Mutta katsopas vaan! Punaruunikko ponnisti hietikolta voimaa ja hyppäsi valkoisen, melko matalan kentän aidan yli. " Ei se ole tosissaan.. ", puuskutin ja riensin portista sisään jahtaamaan Kelmiä kiinni. Daniela veti jo pultit ympärillä pörräävästä pikkuponista, jota Jessekin tuntui kiroavan tamman selässä. Onneksi aivoton poniini ei huomannut tuloani, joten kerkesin napata vihreästä riimusta kiinni juuri ajoissa. Voitto! " Sainpas! " Hihkaisin ja vedin ponin vierelleni. Samalla se sai remmin turpansa ympärille, että pysyisi edes jotenkin hallinnassa.. " Mikäs helvetti se tämä on? " Jesse karjui ja yritti saada korskuvaa ratsuaan rauhoittumaan. Nauroin sisäisesti mutta pidin mölyt mahassani. Hups. " Mun uus poni! Mitäs pidät? " Kerroin miehelle ja talutin ratsukon vierellä puuskuttavaa poniinia. Taisi ottaa tuollainen pakoreissu ihan kunnon päälle. " Mistä sinä nuita hulluja poneja oikeen hommaat!? Toiset tuodaan makuuhuoneeseen ja loput ryntäilevät kentälle häiritsemään muita! " Jesse nauroi jo itsekin ja enkä voinut pidätellä enää nauruani. " Voin hankkia sullekin yhden, jos se siitä on kiinni ", nauroin ja pujottelin kentän portista ponini kanssa ulos. " Ei! Ei missään nimessä, pidä ne kaukana minusta! " Hän huusi perääni, minun nauraessa paskaisia. Mitähän konnuuksia tämäkin poni tulisi vielä keksimään, ihan kaikkien mieliksi..
Kelmi oli nyt turvallisesti karsinassa, johon väsäsin vielä lisäksi turparemmillä "lisälukon", ettei ruunaa tarvitsisi joka välissä olla pihamaalta metsästämässä. Kasasin sen varusteita karsinan eteen ja iskin väliaikaisen lapun oveen; r.KELMI, VARO VAARAA! " Ja minkähän sä taas raahasit mukanasi? " Petra huokaisi ja säikähdin toisen ei-niin-mukavaa äänensävyä. " Ponin! Kato sitä ", intoilin ja Petra kurkotteli katsomaan kaltereiden taakse. Hamuava turpa huomasi äkkiä meidät ja yritti viedä sormet kädestäni. " Oikeesti? Toi on ruma.. ", Petra nauroi ja tyrkkäsin toisen kauemmaksi kaltereista. " Eikä oo! Mä pidän tän ja.. myyn sut ", letkautin. " No selvä! " " Mutta kuntotarkastus on vielä tekemättä! Et päässy musta näin helpolla ", sanoin ja Petran juoksuvauhdista päätellen hän ei koskaan enää päästäisi minua pidennetyllä viikonlopulla kauemmaksi kuin metrin säteelle itsestään..
|
|
|
Post by Julia on May 14, 2014 16:25:29 GMT 2
14. toukokuuta 2014
Lukuisien tippumisien ja ratsastusyritysten jälkeen annoin periksi Kelmin suhteen. Eihän tuommoisesta sikailijasta ollut mihinkään! Petrapa ei kuitenkaan antanut minun vaipua epätoivon valtaan, vaan johdatteli minut heti aamutuimaan tallille ja kertoi mahtavan ideansa, josta innostuin itsekin. " Ootko sä varma et se jaksaa vetää noita? " kysyin kun Petra jo kolusi heinäladosta koppakärryt pihamaalle. Hän pyyhki päällimmäiset pölyt kärryiltä ja olihan ne ihan siedettävän näköiset! " Jos se vetää sutkin nurin mennen tullen ja hyppelee aitojen yli, niin eiköhän.. " Petra totesi ja nauroi muistellessaan aiempaa välikohtausta.. Kelmillä oli energiaa niinkin liiaksi että minun jutellessa niitä näitä tyttöystävälleni, poni jyräsi minut tallipihalla nurin. Petra meinasi tukehtua nauruun ja ojensin riimunnarun lopuksi hänelle. Lopulta hänkin myönsi ponin olevan melkoinen katujyrä, joten anteeksipyyntönä sain pienen suukon poskelle. Petruska johdatti minut kaivelemaan satulahuoneesta vanhoja harjoitusvaljaita, jotka hänellä oli kaapissaan tallessa vielä Usvan ajoilta. Ne olivat hieman kärsineet mutta eivätköhän ne käyttöä vielä kestäisi. Kannoin siloja ja muita ylimääräisiä remmejä, joilla saisimme Kelmin köytettyä kärryihin hyvin kiinni. Ruuna seisoi jo käytävällä kuopimassa betonilattiaa kengättömällä kaviollaan ja piti kimakkaa meteliä. Heitin silat patjoineen ruunan harjattuun selkään, josta se riemaistui peruuttelemaan ja heittelemään päätänsä.
Petra valjasti ponia reippaammin kun edes huomasin, minun mallaillessa takapään remmejä vähän miten sattuu. " Valjakkoako sä tällä meinasit ajaa? " Petra kysyi ja näpläsi muutenkin väärin laitetun mäkivyön irti valjaista. Tuhahdin ja asettelin ainakin potkuremmin oikealle paikalleen, ettei Kelmi potkisi meitä hengiltä matkalla.. Iskin vielä vanhoista pikkusuokin ajosuitsista soljet kiinni ja hemmetisti kireämmälle, ja ponimus oli valmis! " Talutappas se tohon pihalle niin laitan kärrit kiinni ", Petra neuvoi ja irroitin Kelmin irti käytävän ketjuista. Jätin ruunalle ihan tarkoituksella riimun päähän, jos vahinko sattuisi..
" Sehän näyttää ihan oikealta ajoponilta! " Petra kehui ja hyppäsin kärryjen ollessa paikallaan kyytiin istumaan. Kelmi heitteli päätänsä ja pääti lähtä vetämään minua pidätteistä huolimatta. " Hei! Mä en taida keretä edes kyytiin kun Kelmillä näyttää olevan niin kiire.. ", brunetti nauroi ja vihdoin ponin seisahtuessa Petra kiipesi nopeasti kyytiin. Nyt lätkäisin ohjilla Kelmin perseelle vähän vauhtia, josta se riemastui ja lähti vetämään painavampaa lastia reippaasti eteenpäin. Suuntasimme isoa tietä kohti ja metsän hiekkateille, joilla kärryt pysyisivät edes jotenkin tiellä. Kelmillä ei ollut lainkaan ongelmia vetää meitä molempia, vaan pikemminkin ruunan perkele yritti vetää meitä ojaan aina sopivan tilaisuuden tullen. Kun itseäni alkoi ponin kenkuilu ja kädelle painaminen kyrsiä, ojensin ohjakset Petralle, joka haukkui minut samantien heikoksi. Oli siitä aikaa kun viimeksi olin metsälenkkejä kärreillä ajellut. Onneksi Petran haba oli kasvanut suokkeja ohjastaessa, niin pienet Kelmitelmit olivat helppoja taltutettavia niiden rinnalla..
Viimeinen jyrkkä ylämäki oli nyt kavuttu ja ruuna puuskutti hullun lailla. Se oli ravannut tukka tuulessa hulmuten mäet ja suorat, kavunnut ja kivunnut ylä- että alamäet sekä lisäksi vielä yrittänyt nousta etusten ja takasten varaan riehumaan. Nyt Kelmi vaikutti kerrankin rauhalliselta, eikä sen puuskutuksesta päätellen energiaa ollut jäljellä enää riekkumiseen, vaan juuri ja juuri tallille asti. " Huhhuh! Kaikkea tuo kovakallo on yrittänytkin tämän lyhyen lenkin aikana ", vieressä istuva Petra sanoi ja pyyhki hikeä otsalta. Huokaisten nyökkäsin ja nojasin auringonpaisteesta kipeän pääni Petran olkapäälle. 'Muutaman' viattoman pusun jälkeen kumpikaan ei voinut pitää näppejään erossa toisistaan ja.. niin. Kelmin kävellessä hiljalleen Petra päästi ohjat kädestään ja samantien kietoi ne ympärilleni. Seuraavaksi olikin pakko irroittautua, kun emme pysyneet enää tasaisella tiellä. Hyvä etten toisen kieltä nielaissut kärryjen alkaessa kyntää loivan ojan pohjaa ja Kelmin ollessa enää vain toiselta puolelta kiinni kärryissä. " Voi pyhä jysäys.. " kirosin kun juoksin jo hakemaan ponia kiinni, Petran nauraessa ja korjaillessa paitaansa takaisin paikalleen.. " Tää on sun syys, älä yhtään naura! " Huusin vakavana kun yritin parhaani mukaan korjata kärryjä takaisin kiinni siloihin, mutta turhaan. Remmit olivat katkenneet ja toinen ohjakin poikki. Kelmi varmaan nauroi sisäisesti kun epätoivoisena yritin saada sen vielä vetämään meidät kotiin saakka. " Sä aloitit, älä mua syytä ", hän sanoi ja nousi kärryistä, todeten että loppumatka olisi käveltävä. Hienoa! Ei ollut sen arvoista..
" No onneks ei lähetty tän kauemmaksi, en oiskaa jaksanu kävellä enää yhtää enempää ", huokailin kun tuttu tallitie siinsi näkökentässäni vihdoin. Petra nauroi ja yritti taltuttaa Kelmin tuulessa leijailevaa mörrimöykyn harjasta. " Se selvästi pitää huolta siitä että mekin saadaan liikuntaa! " Hän sanoi ja minä pyörittelin silmiäni. " Väitätkö muka ettei me harrasteta... liikuntaa.. erilaisissa muodoissa? " kikatin ja kohta sainkin jo kaksimielisen ja vaikka minkä pervon tittelin.. Tallipihalla Petra repi toispuoleisesti roikkuvat kärryt irti siloista ja vei ne takaisin sinne mistä ne olivat pihalle ilmestyneetkin. Toista kertaa en kyllä tämän ponin kyytiin lähde.. Talutin Kelmin yksäripuolelle kiinni ja aloin purkaa sen osittain ehjiä ja ehkä vähän rikkinäisiäkin remmejä ja hihnoja pois. " Siis tommosen kirpunko sä sen lehmän tilalle hankit? " miesääni sanoi ja huokaisin kun viimeinenkin remmi oli auki. " Äläpäs viitsi, täähän on ihan kelpokirppu! Veti meidät just ojaan ja rikkoi varusteensa ", sanoin Juusolle, joka uskaltautui vetämään ruunaa etutukasta. Kelmi yrmisteli miekkoselle mutta ei kerrankaan iskenyt hampaitaan toisen käsivarteen. Kerrankin kun luvan olisi saanut! Mennessään hän vielä läpsäisi ruunikkoa takapuolelle, josta se ei selvästikkään tykännyt, luiminnasta päätellen. " Mene vaan sitä Innaasi piiskaamaan ", huusin perään ennenkuin pakenin satulahuoneeseen. " Käskystä! Kunhan et koputtele seinään volyymitason noustessa ", Juuso nauroi. Voi hyvä luoja sentään.. Yritin viimeiset 10 minuuttia saada sitä mielikuvaa pois päästäni.
Joka paikkaa koski, enkä varmasti pääsisi edes ylös sängystä huomenna. Onneksi kouluakin oli niin vähän jäljellä että varmaan abina saisin muutaman tunnin jopa lintsata, heh.. Porukka kökötti pariskuntina sohvilla, paitsi Petra, minun tullessa sisälle. Hän pikemminkin paijasi muutamia viereen hakeutuneita mir-kissoja. Milakin uskalsi käpertyä lähemmäksi Jesseä, nyt kun Petra ja Inna olivat yllättäneet parin itseteossa. Tai no, ei ehkä kuitenkaan, vaikka naiset niin tuntuivat minulle vakuuttelevan. Minut huomatessaan Mila korjaili asentoaan istumaanpäin, irtautuen Jessen sylistä. " Ole vaan ihan rauhassa, kyllä mä jo tiesin ", hymyilin ja istahdin käsinojalle rapsuttamaan mustavalkeaa kissimirriä. Mila siristi silmiään ja katsahti sitten Petraan ja Innaan. " Senkin hölösuut! " Nainen kahahti ja nakkeli jo lattialla lepääviä tyynyjä heidän päälleen. " Kyllä mä sen jo ilman näitä kahta salapoliisia huomasin.. ", totesin ja keräsin lattialle tippuneitä tyynyjä viereeni. Mila kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään, selvästi miettien että miten ihmeessä. " Mä luen sun auraa ", vinkkasin silmääni ja hymyilin. Kaikkihan sen jo tiesivät, tai viimeistään sitten kuin asiaa eteenpäinkylväneet Petra ja Inna pääsivät vauhtiin..
|
|
|
Post by Julia on Jun 7, 2014 0:54:23 GMT 2
6. kesäkuuta 2014
Pyyhin hikeä otsalta ja muutama musta karvakin taisi hikiseen kallooni jäädä kiinni. Kiara vain leppoisasti lepuutti takatossuaan ja nautti täyshoidostaan. Tamman talvikarva irtosi yllättävän hyvin ja hilsekin pölisi, kun kumisuka teki tehtävänsä tamman tummalla karvapeitteellä. Silti karva ei tuntunut loppuvan sitten millään. Palleroita leijaili tuulen mukana pitkin Kiaran kylkiä aina hiekkatielle asti. " Täällä se kirjaimellisesti heittää hevoseltaan talviturkkia ", blondi huomautteli sivusta, mustahiuksinen mieshenkilö vierellään. No, kukapas muu kuin Inna ja hänen "ystävänsä" Juuso. Viikonlopun äänistä päätellen heidän ystävyytensä oli syventynyt monilla eri osa-alueilla..... " Eihän se muuten niin edustavalta tulevissa kesän kisoissa näyttäisi ", kehuskelin ja jatkoin karvapallojen pyörittelyä irti tamman kyljestä. " Näkisipä tuonkin sekasikiön joskus loistavan radalla ", nauruun purskahtava Juuso mollasi ja sai samontein murhaavan katseen meiltä blondikaksikolta. " Mitä? " Miehen hymy hyytyi ja pyöräytin silmiäni. Minun hevosethan nykyään olivat tallilaisten yleinen naurunaihe.. Kiarahan on niin precious little unicorn että luulisi kaikkien tätä ihanuutta paijaavan. Mutta ei! Pilkkasivat vaan senkin edestä.
Kunhan parivaljakko keksi vihdoin parempaakin tekemistä kun tammani nimittelyn, poistuivat he vähemmän tai enemmän äänekkäämmin paikalta, kun minä taas riensin sisälle hakemaan varusteita. Aiemmista valmennuksista minulle oli jäänyt niin hyvä mieli, että ajattelin treenata tänään oikein kunnolla- esteitä, kun kisat niin penkin alle menivät. Satulahuoneen syvyyksistä kaivoin Kiaran vähäiset varusteet, eli pitkärunkoisen estesatulan ja meksikolaiset suitset. Suojat odottivatkin jo ulkona, toivottavasti kuivina, kun aurinko oli niin kuumasti lähipäivät porottanut. Rapaisen yömaaston jälkeen ne todellakin kaipasivat pesua.. Takaisin tullessani sain kyllä miettiä mihin hevoseni kiltisti napottava pää oli oikein kadonnut. Sisäisesti kiroillen riensin jo kulman taakse karjumaan tammalle mutta siellähän se vielä napotti.. tosin metrin kauempana aiemmasta paikastaan, turpa maankamaraa hamuten, niin paljon kuin naru antoi periksi. Huh.. " Voi idiootti.. ", pyörittelin silmiä ja nakkasin satulan suoraan ruohoa nyhtävän tamman selkään, ennenkun revin sen pään takaisin ylös ruohonjuuritasolta. Ruskeat nappisilmät möllöttivät minua kohti niin viattomina, että niistä huomasi, ettei tamman mielessä ollut karkumatka vaan pikemminkin pieni välipala.. Kiara märehti vihreän sisuksiinsa mahdollisimman hitaasti, jonka jälkeen vihdoin sain iskettyä suitsetkin tamman päähän.
Sain metsästää vapaata tilaa maneesista ja kentältä, kunnes lopulta päädyin kentälle muutaman tuntihepan kanssa pyörimään. Ahkerat koulukiemuroiden taivuttelijat saivat väistyä tieltäni ja pian kyllä kaikkosivatkin, kun kenttä alkoi täyttyä erilaisista esteistä. No, saatiinhan sitä tilaa! Eipä aikaakaan kun aidanvierelle siirtyi nojailemaan sama pariskunta, jonka luokse talutin urhean ratsuni selkäännousua varten. “ Ettekö keksineetkään parempaa tekemistä? “ Iskin silmää Innalle, joka pyöräytteli silmiään vastaukseksi. “ Mikäpä olisikaan viihdyttävämpää kun katsella teidän menoa ", Inna tokaisi ja naurahtaen hyppäsin jalkaansa rapsuttavan tamman kyytiin ja säädin vyön kireälle. Jalustimet olivatkin jo sopivat minun kaltaiselleni persjalkaiselle. Alkuverkaksi pyörittelin paljon isoja ympyröitä ja kaarevia uria, joilla sain tammaa vetreämmäksi esterupeamaa varten. Aina aidan ohi mennessäni porukka tuntui vaan lisääntyvän, sillä nyt Petra oli istahtanut nuoren parin seuraan ihailemaan takapuoltani ratsastustani. En antanut sen häiritä ratsastustani vaan siirsin Kiaran pohjeavuin raviin. Ravissa tein isompia kuvioita ja kiemuroita, ennenkuin ohjasin Kiaran ristikkolinjalle. Tamma kiihdytti vauhtiaan uhkaavasti, jolloinka puomit kolisivat ristilaukan tahdissa. " Pidätä enskerralla että se kerkee nostaa laukan ", astetta matalampi ääni ohjasti minua. Jahas, vai että ihan Jessekin minua tullut vahtaamaan, mietiskelin kun käännähdin vauhdin huumassa ääntä kohti. Ohjasin Kirppanan uudestaan linjalle, jossa pidätin reilusti ennen estettä. Lopulta päästin korskuvan tamman menemään ja laukka nousi juuri ristikolla, jolloin toinenkin este ylittyi sujuvasti viimeisessä askellajissa. Jesse näytti minulle peukkua aidan takaa ja minä nyökkäsin. Laukkasin muutaman kerran molempiin kierroksiin, että sain laukan pyörimään ennenkuin aloin kokeilla isompia esteitä. Kiara pyöristyi nopeasti alleni eikä aikaakaan kun jo ohjasin ensimmäiselle pystylle. Tamma lähestyi sitä varmoin askelin ja lopuksi annoin vielä lisärohkaisua maiskutuksin, jolloin hyppy oli mielestäni hyvin onnistunut. “ Se tuli liian lähelle “, Juuso kerkesi moittia kun olin jo kumartunut kehumaan Kiaraa rapsutuksin. Puuskahtaen kannustin tamman uudestaan laukkaan ja kaarsin lyhyeltä sivulta uudestaan esteelle. Tällä kertaa potkin Kirppanaan lisää vauhtia ja tamma ponnisti oikein mukavasti, vaikkakin vähän eteen eikä ylöspäin. “ Nyt oli aika hyvä “, pojat nyökyttelivät ja sanoivat, jolloinka kaarsin takaisin aidanreunalle purnaamaan asiasta. “ Toi olisi ollut kiitettävän arvoinen kenttäradalla, mutta rataesteillä hätiköity hyppy “, huomautin ja Jesse meinasi mutista jotain vastaukseksi, mutta tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. “ Senkin kenttäratsastajat “, pudistin päätäni ja annoin Kirpulan kävellä hetken aikaa pitkin ohjin.
Suunnittelin päässäni rataa Kiaran huilatessa hellesäässä, vaikka tuulenpuuska viilensi ilmaa tehokkaasti. Muutama ristikko tosin piti nostaa vielä täyteen pituuteen, joten huutelin apujoukkoja aidan toiselta puolen. Petra kiikutti ensimmäisenä sievän takapuolensa kentälle ja kilttinä (=tossun alla olevana) tyttöystävänä nosteli juuri niitä esteitä, joita pyysinkin. “ Kiitos “, hymyilin kun olin tyytyväinen esteiden korkeuksiin. Petra nyökkäsi ja jäi sarjan vierelle seuraamaan, josko puomit löytäisivät tiensä kohta uudestaan maankamaralle.. Keräsin ohjaa kireämmälle, jolloin Kirppandeerus tiesi heti että nyt sitä mennään eikä meinata. Nostin kaarteesta kierrokseen sopivan laukan ja Kiara laukkasi oikein sujuvasti ympäri kentän, kun tarpeeksi kauan pohjetta paukuttelin ja muistin pitää tukevan ulko-ohjan tuen. Lyhyeltä sivulta ohjasin ensimmäiselle sarjalle, jossa kaksi peräkkäistä pystyä odottivat hyppääjäänsä. Kun askeleet meinasivat jäädä vajaaksi, pidätin hieman ennen ensimmäistä estettä, jolloin tamman oli helpompi hypätä. Toiselle esteelle Kiara katsoi itse oman paikkansa ja yli päästiin -hengissä. Petra huuteli jotain minulle mutten vauhdin huumassa siitä selvää saanut, vaan jatkoin rataa kaarteesta lävistäjälinjalle. Kiara pinkoi estettä kohti kun viimeistä päivää, ja vaikkeivat askeleet ihan täsmänneetkään, neiti ylitti esteen tooodella hienosti. Paskat nuista kenttäratsastajista, mehän ollaan seuraavat Suomen mestarit! Laukkaa Kiara ei vielä osannut vaihtaa, joten pidätin tummaverikön raviin ja ympyrän kautta uusi laukka nousi hieman viiveellä. Tosin eteenpäin päästiin ja vastassa oli vielä pelottavan pitkä okseri. Annoin tammalle reilusti ohjaa ja kauhukseni se ponnisti kaukaa, minä parhaani mukaan selässä roikkuen. Kiitos oudohkon hyppytyylin, että pääsimme esteestä yli.. Kehuin Kiaraa hirrmuisesti samalla kun hidastin sen raviin ja annoin sille pitkät ohjat. Ohjasin ratsuni kohti aidanviertä, jossa Petrakin illakoi ja riensi taputtamaan uljasta ratsuani. “ No, vetikö vertoja teidän taidoille? “ nauroin poikien empiessä, pudistellako päätä vai ei. Juuso tuntui vihdoin nielevän sen faktan, että kyllä siitä Kiarasta vielä korkean tason puskaratsu tulisi! “ Ainakin yli pääsitte, sehän se on tärkeintä “, Inna selitti ja no, olihan se, mutta toisaalta tämä kouluratsastaja ei tiennyt tästä lajista sitten mitään.
Ratsastelin loppuverkat pitkin ohjin ravaten, Kiaran pärskiessä tyytyväisen oloisena. Tamma olisi varmaan halunnut hypätä enemmänkin, vaan helteellä se tuskin olisi ollut hyvä ajatus. Petra keräsi ahkerana esteitä takaisin paikalleen, Innan ja Juuson kuherrellessa penkillä. Ugh, gross! “ Täälläkö te kaikki ootte? “, punapää hihkaisi, tunnetusti kaljapullo kädessänsä. Olihan tänään sentään perjantai. “ Täällähän me, tai siis minä, ja muut tulivat häiritsemään “, informoin kun olin lopetellut ja laskeuduin vihdoin puuskuttavan tamman selästä alas. Taputin hiestä märkää olevaa kaulaa, ennenkuin koko poppoona työnnyimme yksäripuolelle. Vein Kiaran aluksi karsinaansa, jossa jo matkan varrella aukaisin varusteista solkia ja kiskoin ne mahdollisimman nopeasti pois tamman yltä. Petra jäi vahtimaan ovelle hulluna vettä ryystävää sekasikiötäni, sillä välin kun kävin heittämässä Kirpsukan varusteet takaisin paikalleen. Matkalla nappasin pesarilta hieman haaleaa vettä sekä sienen, jolla varmasti Kiaran olo viilentyisi hetkessä. Käskin Petraa (orjaani) tuomaan tamman keskelle käytävää, ja hän teki työtä käskettyä. Petra piti kiinni tammasta sillä välin, kun pyyhkäisin siltä hikiläikkiä puhtaiksi. Aina puolta vaihtaessani annoin matkalla orjalleni pienen pusun poskelle.
Viimein neiti oli puhras ja ohjasin sen karsinaan odottelemaan sapuskoja. Öristen tamma kävi karsinaansa, jossa nappasin siltä riimun pois päästä. Petran kuikuillessa vieressä vetäisin oven kiinni ja vilkuilin ympärilleni pikaisesti. Ennenkuin Petra kerkesi mitään sanoakaan, hiljensin hänet aiempaa pusua pidemmällä suudelmalla. Tallin sääntöjä rikkoessamme en irroittanut otetta Petrasta, ennenkuin joku oikeasti tuli viereen rykimään. Nimittäin itse Mila! “ Muistattehan tallin säännöt, ei lääppimistä! “ hän muistutti, tietenkin vitsaillen, koska oli itsekin jo oman tallinsa sääntöjä rikkonut. Ja varsinkin nyt, kaljapullo kädessään. “ Se oli vaan Petran palkinto ahkeruudesta “, puollustelin ja nappasin Petraa kädestä. “ Tarkoitat kai, että ensimmäinen niistä palkinnoista.. “, omistajatar kyseenalaisti minun sanomisiani ja Petra purskahti nauruun, minun punastellessa. “ Vaikka niin.. “, mutisin Petran nauraessa edelleen outo virne naamallaan. Olin velkaa hänelle moooonenmonta palkintoa! Eikä epäilystäkään, etteikö Petra niitä tulisi saamaan…
|
|
|
Post by Julia on Jun 12, 2014 20:58:10 GMT 2
12. kesäkuuta 2014 (Julia) "Mutku en haluuuuu", vinguin, vonguin ja valitin kun lämmintä peittoa yritettiin kiskoa väkisin yltäni. Muutaman päivän mittainen 'sadekausi' väsytti enemmän kuin koskaan, enkä millään olisi jaksanut nousta sängystä vielä puolenkaan päivän jälkeen. Mutta pakkohan se kuitenkin oli. "Meen sitten yksin", Petra tuhahti ja pamautti oven kiinni perässään. Murahdin kovaa ääntä ja vetäisin peittoa enemmän päälleni. Samantien olin jo höyhensaarilla..
(Petra) Saapastelin sateiselle pihamaalle, vilkaisten vielä taloon vievällä tiellä huoneeni ikkunaa kohden. Koska mikään ei näyttänyt liikkuvan huoneessani, hieman loukkaantuneena lähdin harppomaan kohti tallia. Koska Hukkis ja Jimmy olivat kesälaitumilla menin suorinta tietä satulahuoneeseen, jossa hinkkasin Hukkiksen yleissatulaa vielä puhtaammaksi. Tarkoitushan oli ollut, että olisimme Julian kanssa ratsastaneet Kirpulan laitumelle ja ajaneet Kelmiä ja jotain tyttö oli höpöttänyt tallin toisesta russista, jota oli lupautunut ratsastamaan. Mutta ei sitten. Nousin penkistäni satulan rasvattuani ja menin norkoilemaan yksityispuolen siistille käytävälle. Karsinat olivat tyhjiä; hevoset olivat joko laitumilla tai tarhailemassa. Kelloa vilkaistuani totesin, että kellokin oli sen verran, että päiväheinät oli jo jaettu. Mitähän sitä sitten tekisi… ?
(Julia) Paukahdus vihdoin herätti minut kauneusuniltani, jotka olivat saaneet minut entistä väsyneemmäksi. Ja tippumaan lattialle, hups. Vilkaisin kelloa yöpöydältä, joka uhkaavasti läheni jo kahta. “Voi hitto“, mutisin ja kapusin ylös kovalta ja kylmältä lattialta. Salamannopeasti heitin jotakin vaatetta päälleni, ennenkuin jo ryntäsin alakertaan. Hyvä että edes takkia muistin mukaani ottaa, mutta kun huomasin terassin olevan täysin kostea, pujotin jalkaani keltaiset kumpparit ja lompsin takkia pujotellen hiljaista tallia kohti. Päätallin puolella ei oikein ketään näkynyt, joten eksyin istumaan taukohuoneeseen kahvikupposelle. Ties minne Petrakin oli jo lähtenyt huitelemaan, enkä oikein tiennyt mistäpäin häntä olisi kannattanut metsästää. Istahdin pöydän ääreen hörppimään kahvia lehteä lueskellen, sillä yksin tuskin uskalsin lähteä viemään Kiaraa maastojen kautta laitumelle, puhumattakaan Kelmistä..
(Petra) Ajelin Milan romukasalla kauppakassit pelkäänjänpaikalla. Olin lähtenyt pian satulan putsattuani sisälle ja todennut, että jääkaapissa oli valo ja siinäkin taisi olla hampaanjäljet… Näinpä olin napannut Milan auton luvan kysyttyäni ja kierrellyt hyvän aikaa kaupassa ostamassa kaiken tarpeellisen - olin myös tankannut kärryn täyteen “meillä on aina näitä” ja sitten niitä ei olekaan ja sitten niitä ei muista ostaa”-tavaroita. Kassit painoivat ihan suhteellisen reilusti kun rahtasin niitä taloon ja aloin täytellä jääkaappia. Innakin päätti herätä henkiin ja tuli keittiöön lagailemaan ja kyttäsi, kun järjestin kauppakassien sisältöä kaappeihin. “Et ostanu kaljaa?” Inna valitti, puoliksi maaten keittiön pöydän ääressä. Tuhahdin vain, että ei tullut mieleen ja menin ulos. Että osasikin taas kaikki ärsyttää… Ulkona ei enää satanut, mutta sää oli kesäsääksi kolea ja muutenkin ihan mehh… Suuntasin tallia kohden, alkaen lakaista rehuvaraston lattiaa.
(Julia) Kahvikuppini tyhjeni nopeasti ja huokaisten nakkasin sen tiskialtaaseen lojumaan. Eikai se muu sitten auttanut kun viedä se konimus laitumelle, vaikka taluttaen, jos ratsain en uskaltanut liikenteeseen lähtä. Lompostelin kuralammikoita kiertäen tarhoille, jossa ihan muutama tuntihevonen sekä Kelmi ja Kiara kököttivät tihkusateessa kettuuntuneen oloisina. Kelmikään ei jaksanut roikkua toisen kaltaisensa aivottoman perässä vaan tyytyi repimään läheisestä puskasta vastikään auenneita lehtien silmuja. Pujottelin aitojen välistä sisälle konimusten tarhaan, josta Kiara tuli mielellään minua vastaan. Nappasin neidin nopeasti narunnokkaan, ennenkuin Kelmi kerkesi tulla hätistelemän tammaa sen kummemmin. Kirpula tallusteli perässäni verkkaisesti yksäritallin puolelle, johon se sai jäädä möllistelemään keskelle käytävää. Poikkesin satulahuoneeseen hakemaan pakillisen harjoja, jossa törmäsinkin sopivasti kaipaamaani henkilöön. “Siinähän sä oletkin!“, hihkaisin ja nappasin kiinni harjanvarresta, jolla Petra oli tallia niin ahkerasti lakaissut.
(Petra) “Ai säki oot heränny.” murahdin, antaen Julian napata harjan. Laitoin käteni puuskaan, suu mutrulla. Olin jollain tapaa loukkaantunut Julian nukkumisesta ja pidin pääni enkä puhua pukahtanut, kun Julia ihmetteli, mikä minulle tuli. Tuhisin tyytymättömänä, lähtien sitten kävelemään kohti yksäripuolta. Julia pysäytti minut ja kietaisi kätensä hetkeksi ympärilleni. “Pässi” blondi naurahti korvaani, suukottaen minua poskelle pikaisesti. Annoin hartioideni rentoutua ja puuskahdin. “Okei okei, en oo vihanen.” puuskahdin tytölle, rimpuillen sitten itseni irti ja lähtien sitten kohti yksityisten puolta. Julia seuraili minua, kunnes käännyin. “Eli mikä on päivän epistola?” kysyin, kohottaen kulmiani. “No mä vähän ajattelin, että mä ratsastaisin Kiaran laitumelle ja sä ajaisit Kelmiä ja tultais takasi kärryillä?” Julia ehdotti, hymy huulillaan. Nyökkäsin ehdotukselle ja ajatuksesta inspiroituneina lähdimme kohti yksäreitä. Kiara oli kiinni käytävällä ja hörisi hölmö ilme naamallaan Julialle, samalla kun itse marssin ulos pyydystämään Julian hirviöponia.
(Julia) Helpottuneena, ettei Petra ollutkaan minulle vihainen, ojensin vihreän riimunnarun naisen kouraan ja lähetin tämän hakemaan kauhukakaraa tarhasta. Itse poikkesin tallin puoleen harjailemaan tummaverikköä ratsastuskuntoon. Vihdoin ja viimein pohjavilla oli karissut pois Kirpsulan läskejä lämmittämästä, joten kävin sen tumman karvapeitteen vain nopeilla harjanvedoilla läpi. Kengättömät kaviot eivät koskaan keränneet patskaa, joten en edes vaivautunut niitä putsaamaan muuten kuin käsin. Petra saapui pienemmän poninpässin kanssa ulkoa, ilmeisesti kiroten ja suunnitellen reissua makkaratehtaalle, minun palatessa varustehuoneesta. “Taasko sillä on kiukkupäivä?” nauroin kun Petra teutaroi vihdoin päätään riuhtovan ponin kiinni käytävälle. Sanaakaan sanomatta Petra nyökytteli ja lampsi kohti varustehuonetta. “Anna minä, varusta sä Kirpula”, tarjouduin menettämään hermoni Petran puolesta ja hän suostui, yllättävän nopeasti.
Kiara oli nopeasti valmis ja odotteli nätisti sillä aikaa paikallaan, kun Petra korjasi väärin laitettuja valjaita oikeinpäin, minun pyöritellessä silmiä vieressä. “Ne oli sillee viimeksikin! Mikä niissä oli muka taas väärin..”, valitin ja samalla yritin tunkea kuolainta pikkuponin suuhun. Tarpeeksi kauan Kelmin ientä kutiteltuani ruuna aivan vahingossa raotti suutansa, jolloin salamannopeasti kiskaisin suitset paikalleen. Solkien kiinnityksen jälkeen Petra lähti hakemaan kärryjä, joten irroitin molemmat pässinpäät ketjuista ja talutin ne vierätysten pihamaalle.
(Petra) Kiinnitettyäni kärryt ponin perään hyppäsin kärryille välittömästi - onneksi. Pikkuhirviö nimittäin lähti heti ravaamaan kun kärryt olivat kiinni ja vedinkin vahvasti ruunan ohjista, kiroten. Eihän ruuna suoranaisesti vahva ollut, mutta niin arvaamaton… Kaikki suokkiravurini olivat sellaisia lupsakoita pikku kullannuppuja, joiden kanssa ei tarvinnut ikinä pelätä ajavansa ojaan, mutta Kelmi oli aivan eri maata. Istuin ponin koppakärryihin mahdollisimman tukevasti, vilkaisten samalla Kiaran selkään kipuavaa Juliaa. Kävelin/ravasin/taistelin pientä ympyrää tallipihalla Kelmin kanssa, kunnes Julia lähti kohti laitumia. Annoin Kelmin nostaa ravin ja ravailin hitaasti Kiaran perässä, välillä Kelmi pääten melkeinpä Kiaran persiiseen kiinni. Tien levetessä ajoin Kiaran vierelle, aikoen sanoa Julialle, että Kelmi painoi kädelle, kun Kelmi otti yhtäkkisen sivuloikan ensin Kiaraa päin ja sitten rynnäten laukalle. Nappasin Kelmin ohjat käsiini ja vedin ruunan ohjista, lopulta onnistuen rysäyttämään ponin puolittain ojaan. Julia ravaili huolestuneen näköisenä paikalle, kun kiroten hyppäsin kärryiltä ja nostin ponia ojasta, josta se kiitokseksi puri minua. Prrrrrrrrrkl.
(Julia) “Ja minä kun luulin että teillä meni hyvin, kun mitään ei kuulunut”, voivottelin ja käskin Petraa menemään edeltä, pomminvarman Kiaran seuratessa perässä. Jatkoimme matkaamme käynnissä vielä hetken hiekkatielle asti, jotta Petra saisi Kelmin rauhoittumaan edes hetkeksi. Maisemat vilisivät oikein silmissä ravin kiihtyessä melkoiseksi juoksemiseksi. Kelmi kipitti hirmuista kyytiä, meidän niellessä pölyä peräkanassa Kiaran kanssa. Tai sitten Kiara vain oli entistä laiskempi, kun lomaa oli tiedossa. “Jarruta jo! “, karjuin lähemmäksi päästessäni Petralle, ennenkuin Kelmi vetäisi taas kärrynsä ojaan riemastuessaan. Käskystäni Petra pidätteli jo hengästynyttä ponskia, jolla selvästi äkillinen juokseminen oli ottanut ihan kunnon päälle! “Eihän tällä oo energiaa muuhun kun pelleilyyn”, ohjastaja puuskahti ja heitti ohjaa pidemmäksi. No, ehkä sen kunto kohentuisi kunhan kunnolla päästään ponin kanssa työskentelyn makuun.. Tiesin laitumen olevan aivan mutkan takana, kun isompi ja kahta kokoa pienempi lehmänkirjava ponimus erottuivat juuri kaukaa katsottuna heinikon seasta. Kiara höristeli korviaan innostuksissaan ja yritti ottaa enemmän reippaampia askelia kohti vihreää, mutta pidin tamman tiukasti kärrien perässä, jotta pääsisimme turvallisesti perille.
(Petra) Kelmi otti omia käyntiaskeleitaan normaalien väliin ja tikitti melkoista vauhtia eteenpäin, painaen samalla kädelle. Nyt ruuna oli onneksi selvästi rauhoittunut, eikä viitsinyt selvästikään ojiinkaan ryntäillä, joten käänsin katseeni perässämme tulevaan ratsukkoon nopsasti, samalla kuitenkin vahtien, ettei Kelmi keksisi mitään. “Ootko miettiny tälle himmarin ostamista?” kysyin Julialta, joka oli hetken hiljaa ja kurkkasi sitten Kiaran kaulan takaa. “Himmarin?” nainen toisti hämmennys äänessään. “Joo, siis himmennin. Se estää hevosta---” selitin lyhenteen ja meinasin alkaa selittää, mikä oli himmentimen käyttötarkoitus. “Joojoo, kyllä mä tiiän, mihin sitä käytetään” Julia ilmoitti selästä, mutta lupasi miettiä ostoa.
Kun muiden hevosten hirnunta tervehti Kelmiä ja Kiaraa, Julia käveli minusta ja Kelmistä ohi ja loikkasi ketterästi alas Klaaran selästä. Blondi rapsutteli ja taputteli sekasikiötään hyvän tovin, taluttaen sen sitten laitumelle ja ottaen suitset pois tumman hevosen päästä. Tämän jälkeen Julia lähti uhkaavasti lähestymään Kelmin kärryjä, mitä ilmeisimmin toiveenaan kyyti tallille.
|
|
|
Post by Inna on Aug 1, 2014 20:59:20 GMT 2
Julia ja Kelmi treenaamassa pukkeja, mukana myös palsternakka! t. Inna
|
|
|
Post by Julia on Aug 5, 2014 19:49:33 GMT 2
Kesäleiri 30.kesäkuuta- 6.heinäkuuta 2014 30. maanantai
Sarin keittämät puurot alkoivat maistua pahalta suussani, kädet olivat yltäpäältä hevosen p*skassa ja kanamunakin oli jo kuivahtanut otsaani kun vihdoin sain pelleilevän pikkuponini valmiiksi maastoretkeä varten. ONNEKSI Mila lupautui viemään meidät lammelle, jossa voisimme kastautua ja ehkä päästä eroon kamalasta hajusta, joka leijaili kaikkien leirikasteen suorittaneiden ympärillä. Kun talliin tallusteli aina seuraava radan selvittänyt raisusti kirosanoja luetellen, keskustelu alkoi käymään kiivaaksi mitä kaikkea mukavaa toiset olivat saaneet niskaansa Eljakselta, Markukselta ja Jesseltä. Läpimärkänä olikin mukava lähtä tuonne vilpoiseen ulkoilmaan.. Petrakin tuntui kiroavan paskaisuuttaan viereisessä karsinassa, jossa laittoi pikkusuokkia Vikaa valmiiksi. Itse jo kapusin pienemmän Kelmin selkään ja ohjasin sen ulos tallista. "Äläs nyt hosu, Carida on vielä etsimässä hevosenkenkiä tarhoilta!" Kuulin Milan takaani, joka kiirehti jo talliin laittamaan omaa ratsuaan Raimoa valmiiksi maastoa varten. Nyökyttelin huokaisten ja aloin kierrellä tallipihassa pientä lenkkiä muita odotellessani, ettei Kelmi tylsistyisi ja nakkaisi minua heti ensitöikseen alas.
Tovin jos toisenkin odoteltuani porukka alkoi virrata tallipihaan, ja kohta likainen sakkimme oli kokoontunut hoitoponeinensa odottamaan lähtöä. Kelmi alkoi jo olla niin täynnä tätä touhua että mielellään kääntyi juuri vastakkaiseen suuntaan, mihin sitä olin kääntänyt. Kun olin repinyt ponin takaisin jonoon, teimme lähtöä lammelle päin, jonne Mila meitä parhaillaan vei valkoisen unelmaratsunsa kanssa. Heti metsäpolulle päästyämme brunetti koetteli hermojamme ja takapuoliamme, sillä jouduimme ravaamaan ainakin seuraavat kymmenen minuuttia, että kerkeäisimme illaksi vielä takaisinkin. Kelmi ravasi minkä pienistä sievistä jaloistaan pääsi, eikä minun (tai muidenkaan) onneksi lähtenyt ohittelemaan isompia lajitovereitaan. Yleensä poni oli niin pirullinen, että ihan kiusallaan eteni reippaasti ihan vaan päästäkseen ohi muista.. Takapuoli kuitenkin alkoi jo pikkuhiljaa turtua niin pieneen ja ponimaiseen raviin, että teki mieli jäädä suosiolla jo matkalle. Pian Milakin alkoi horjua ison ratsunsa selässä, joten hänen käskystään siirryimme kävelemään pitkin pellonreunaa. "Eikä, laukataan mielummin!" Jenny huusi Tohveliinan selästä ja muutama muukin oli innokas laukkaamaan pitkin kosteaa peltoa kuravellit silmillä, satulatta. "Käskystä", Mila huusi ja siirsi ruunansa miltei paikoiltaan lennokkaaseen laukkaan, jonka perään säntäsivät vuorotellen minä, hepat ja lopuksi jonon hitaimmat ponit. Russinrupsukkani yritti heti alkuun vetää päätään kinttujensa tasolle, mutta tarpeeksi raivon vallassa ollessani sain ponin pään revittyä takaisin aloilleen, jolloin ohjasote tiukentui vielä entisestään. Minähän en alas tule! Muut ponit alkoivat jo ratsastajien huudoista päätellen alkaa pelleilemään kimpassa, joten Mila hidasti koko jonon raviin ja siitä käyntiin.
Lampi oli lähempänä kuin muistelinkaan. Pienimmät ponit jäivät rantaan kahlaamaan, kun puokit polskivat jo kaukana viilentäytymässä. Sitten oli Kelmi, joka tykkäsi ennemmin räiskytellä vettä päälleni kun mennä itse veteen kastautumaan. Nytkin ruuna pärski päätään nakellen ja yritti saada minua kastumaan aaltojen loiskuessa rantaan päin. "Koita nyt edes uida..", mutisin ja potkin poniin vauhtia, joka yhtäkkiä syöksähtikin eteenpäin aaltojen sekaan. Vaimean kiljahduksen saattelemana löysäsin ohjaa ja tarrasin kiinni mustaan takkutukkaan. Poni polski menemään kuin vanha tekijä, ja sai minut nauramaan selässä. Ohjasin Kelmin kuitenkin takaisin lähemmäksi rantaa, jonne se innostui loikkimaan kuin mikäkin sammakko, samalla onnistuen pudottamaan minut selästään alas, onneksi pehmeälle hiekalle. Hypättyäni takaisin ponin selkään päästin sen vielä pulikoimaan, josta se nyt yllättäin tykkäsikin! Viimekerralla ruuna kierteli vain rantavesissä, eikä millään olisi halunnut tulla syvemmälle. Nyt ponia sai ihan vetää pois vedestä! Milan käskyn mukaisesti lähdimme suuntaamaan takaisin tallille, rauhallisessa käynnissä edeten, sillä kukaan ei varmasti halunnut läpimärkänä ja likaisena enää tipahtaa pöpelikköön. Kelmikin tuntui rauhalliselta takaisinmenomatkan aikana, mutta heti kun siirryimme raviin, ruuna päätti nähdä ojassa jotain niin pelottavaa, että sitä piti ihan hypähtää karkuun. Minä pahaa aavistamatta en osannut varautua moiseen loikkaan, jolloin löysin itseni, kuinka ollakkaan, maasta! "Ai p*rkele!" Karjaisin, kun takapuoleni laskeutui sopivasti isoon kiveen. Ja voi pirulainen että kävi kipeää! Liutan kirosanoja mutistuani sanoin olevani kunnossa, vaikka reittä kolotti h*lvetillisesti. Kapusin takaisin jo hieman hermostuneen oloisen ponin selkään. Eipä taas hetkeen tämän ponin kanssa maastoon satulatta lähdettäisi. Sen tiesi hyvin Kelmikin, kun korviaan luimistellen tallusteli koko loppumatkan tallille.1. tiistai Koulutunnin jäljiltä olin mitä tyytyväisin, sillä Rino oli toiminut oikein näppärästi, jo ensimmäisellä kerralla kun ruunan selkään olin kavunnut. Kakrun vähäisten varusteiden lisäksi raahasin mukanani Kelmin ponivarusteet kentän laidalle, jossa toinen ryhmä ratsasti samanlaisia kuvioita kun me tunti sitten. Seuraani liittyi hetken päästä Lispe, joka taukoamatta jauhoi minulle miten Huhua ratsastava Veera tekikin yhden kiemuran väärillä avuilla tai ratsasti liian takakenossa, puhumattakaan siitä että Huhulla oli vääränvärinen satulahuopa yllään! Nyökkäilin myöntyen vastaukseksi aina välillä, kun kokosin ponien suitsia oikeisiin mittoihin, vaikkakin mahdottomuus oli muistaa molempien suitsien solkien kohdat ulkoa..
Laukkatyöskentelyssä ratsut pölyttivät koko pihan vauhdillaan, että välillä puhtaat suitset saivat taas uuden p*skakerroksen päälleen. Muutaman kerran innostuessaan Tuju pyöristeli kaulaansa ihan muut kuin peräänannot mielessään, josta muutama aidan takaa katselija huokaili ihastuksissaan. "Siis aivan ihana toi Tuju!" Jonna sanoi ja sysäsi hetkeksi shettiksen pään kokoiset suitset syliinsä. Muutkin yhtyivät tytön kommenttiin ja suuntasivat katseensa mustaan hulmuharjaan. "Kuolatkaa te hevosta niin mä keskityn ratsastajaan", mutisin virnuillen, jolloin muutamat tytöt pyörittelivät silmiään minun nauraessa. Tunnin loputtua kakkosryhmä suuntasi ratsunsa talliin, jonne seurasin perässä, etenkin suunnistaen Tujun karsinan suuntaan. Petra purki mustaa unelmaa kehuen joka toisella sanalla suokkiputtea. "On se ihan kun isänsä, yhtä hieno ja komeakin vielä", nainen mussutti ja ylisti samalla muitakin kasvattejaan, jolle minä pyörittelin silmiäni vieressä. "Kyllä kaikki Hukkiksenkin vauvat on niin hienoa ja komeaa, mutta jos Kiarasta puhutaan niin 'se nyt on vaan tollanen'?" sanoin mukamas nokkavasti, johon vastaukseksi Petra vain nauroi ja yritti puolta vaihtaessaan lähestyä minua avosylin. "Ei! Ei auta yhtään nyt kuule", käännyin ja hymähtäen suuntasin kohta varustehuonetta. Nakkelin ponien paketoidut suitset paikalleen, sekä Kelmin pikkuruisen yleispenkin alarintsille pölyttymään. Lampsin haukotellen suoraan tallista syömään, jotta jaksaisi myöhemmin Kiaran kanssa teutaroida. Tamma oli mitä luultavammin laidunlomansa jälkeen riehumistuulella.. Pöydässä Petra istui viereeni, niinkuin normaalistikin, mutta sanaakaan sanomatta. Taisi luulla, että oikeasti suutuin. Lapioidessani keittoa suuhuni pidin pokkani edelleen pitkälti siihen asti, kunnes lähdimme yhdessä tuumin vaihtamaan vaatteita talolle. Heti oven pamahtaessa kiinni Petran perässä, kaappasin naisenalun lähelleni, toisen arvaamatta painaen huuleni hänen huulilleen. "Kuin kauan meil on aikaa?", kysyin ja Petra vilkaisi kelloa, ennenkuin nauraen painoi huulensa takaisin omilleni.
"Et oo tosissas", huokaisin nähdessäni siivottoman näköisen ratsuni, jota minulla oli aikaa laittaa seuraavat kymmenen minuuttia, mutta tamma oli niin p*skainen ettei sitä saisi harjattuakaan tuossa ajassa. Maata jalalla polkiessani kuitenkin nappasin violetista riimusta kiinni ja lähdin viemään hiekan peittämää tummaa tammaa talliin. "Ohhoh", Petra taivasteli ja aukoi jo violettia pakkia, ottaen itselleen yhden ja ojentaen minulle toisen harjan, kunnes jatkoi, "Äkkiäkös me saadaan tää yhdessä puhtaaksi". No, sehän nähtäisiin kohta. Puunasin karvapeitettä puhtahammaksi minkä kerkesin ja lopulta päätin, että tamma olisi tarpeeksi puhdas ja pesisin sen tunnin jälkeen, niin varmasti tulisi puhdasta! Petran suitsiessa tähtipiirtopäätä heitin satulan tamman selkään, asetellen romaanin ja violetin huovan kunnolla satulan alle. Vyötä olikin sitten hieman hankalampi saada kiinni, sillä tamma oli nauttinut lomapäivistään ehkä vähän liiankin pitkän ajan.. Nytpä ainakin Kiara pääsisi maistelemaan, miltä tämä syksy tulee vatsamakkaroissa tuntumaan.
Talutin tammani muiden mukana kentälle, jossa Helena jo järjestelikin kentän keskelle pieniä kavaletteja ja ristikkoja, vaikka luvassa oli tarkoitus olla koulutunti. Nojaa.. Jalustimet laskettuani ja vyötä kiristettyäni, jos se enää kireämmälle tamman pallomahan ympäri meni, kiipesin Kiaran selkään ja ohjan sen kiertämään uralle pitkin ohjin käyntiä. Helena alkoikin pian selittää tapansa mukaisesti, että alkutunnin vääntäisimme mielin määrin koulua, ennenkuin hyppäisimme vasta pieniä esteitä. Esteratsastajat olivat hieman pettyneitä pienistä esteistä, mutta niin kuumalla säällä he tuskin itsekään jaksaisivat pomppia metrisien ja pelottavien muurien ynnä muiden erikoisesteiden yli. Alkukäyntien jälkeen keräsin hiljalleen ohjia ympyröillä, joita pääasiassa yritin kääntää pohje- ja painoavuin, muttei Kiara semmoisista tajunnut paljoakaan mitään. Herkistyessään se saattoi kuunnella pohjetta paremmin kun ohjaavia apuja, mutta hyvin harvoin. Siksipä keskityinkin pitämään Kiaran moottorin käynnissä koko tunnin ajan. Pyörittelin isoja ympyröitä taivutellen sisään ja pohkeella vauhdittaen tahtia, jolloin Kiara alkoi jo toimia ihan mukavasti. Teimme alkuun kiemurauria, joihin käytin enimmäkseen pohjeapuja. Kiara taipui kiemuroihin kokoajan vaan paremmin, kuumuudesta ja muista riehuvista ratsuista huolimatta.
Ravissa väistöt ja kolmikaarinen kiemuraura olivat olleet Kiaralle ainainen vaikeus, mutta tamma kulki kuin vanha tekijä, Helenan antaessa hyviä neuvoja nuorikon ohjastamiseen. Jopa nyrkkien asennolla oli vaikutusta, jolloin sain Kiaran taipumaankin paremmin, kun sisänyrkki kulki välillä vaakatasossa. Laukassa Helena pisti meidät tekemään kahdeksikkoa, ja kaikki tehtävälle samaan aikaan luottaen, että osaisimme pitää välimatkat tasaisina. Kiaralle vaihtojen ollessa vielä vaikeus, vaihdoin ravin kautta nopeasti uuteen laukkaan lyhyellä sivulla, joita Helena kehui oikein näppäriksi siirroiksi noinkin tahmealla hevosella. Helenan käskyn mukaisesti siirryimme raviin ja pyrimme tekemään kasista mahdollisimman pyöreän näköisen. Kiara oli ehkä hitusen liian lähellä Nukkia, mutta toimi kootummassakin ravissa oikein mallikkaasti, kaulaansa hiljalleen pyöristäen. Välikäynneissä Kiara puuskutti äänekkäästi ja oli ihan väsynyt jo muutamasta koulukiemurasta. Pysäytyin tamman hetkeksi aidan vierustalle juomataukoa varten, jolloin vilpoista vettä kokispullon verran upposi minuun helposti. Nakkasin pullon takaisin köllöttämään kentän reunalle, jossa toisen ryhmän leiriläiset huolehtivat sen pois hevosten jaloista. Samalla Helena selitti esteradan kulkua, johon piti ensin ravata, pysäyttää linjalle ja nostaa laukka, ennenkuin sai edes edetä kavalettilinjalle asti. Sen jälkeen laukanvaihto, josta kahden ristikon sarja oli ylitettävä kahden laukan välillä, tosin pienemmillä poneilla kolmella tai jopa neljällä, mutta tavoite oli kahteen. Jos kahdella pääsisi esteistä yli, pääsi kokeilemaan samaa tehtävää korkeampine esteineen. Tämäpä erikoinen tehtävä.. Helena patisti Caridan aloittamaan, joka mutisi kieltäviä vastauksia, ennenkuin lopulta suostui ja siirsi kirjavan ruunansa raviin. Hänen onnekseen suoritus meni täysin nappiin Nukin ollessa innokas hyppääjä, joten ainakin Carida pääsi hyppäämään seuraavankin kerran. Vuorollani patistin Kiaran ensiksi raviin, josta se oli työn takana saada takaisin käyntiin, saati sitten pysähtymään, kun esteitä oli edessä. Tamma kuitenkin pysähtyi ja lähti innolla pohjeavuistani laukkaan ja ylitti pienenpienet pystyt laukassa, jatkaen hyvässä tahdissa sarjalle asti. Otin ennen hieman estettä Kiaraa kiinni, ettei se ihan rynnisi ristikoista läpi, joka koitui melkein kohtalokseni, sillä Kiara ponnisti kesken toisen laukka-askeleen seuraavalle esteelle. Minun korjatessa asentoani takaisin horjahduksestani Helena nauroi ja sanoi hyväksyneensä Kiaran hyvän yrityksen.
Muutaman kierroksen jälkeen jäljelle olivat jääneet minä, Lispe sekä Luna, estehirmuilla ratsuillaan. Helena nosteli ristikoita ja raivasi kavalettilinjaan vain kahden esteen sarjaan, jotta sitä olisi helpompi ratsastaa läpi esteiden korkeuden noustessa. Lispe aloitti Annalla, joka ylitti helposti isoilla koikkajaloillaan 70cm esteet, täysin ongelmitta. Minua hieman jo kammotti esteiden korkeus, sillä koskaan Kiara ei niin isoja esteitä ollut ylittänyt kuin vahingossa. Pamautin kuitenkin tammaan vauhtia ja se teki mitä halusinkin, pinkoi läpi pienemmän sarjan, mutta lähti ehkä liiankin rohkeasti kaukaa ylittämään toista sarjaa. Puomit kolisivat ja tippuivat paikoiltaankin, kun jarruttelin Kiaraa hyppäämään hieman maltillisemmin, niinkuin se toisen esteen yli tekikin. Seuraavalle kierrokselle pääsemättömyydestä en silti lannistunut, vaan taputin rohkeaa tammaa hienosta suorituksesta, kun liityin muiden seuraan katsomaan Annan ja Harrin hyppäämistä aina metrin korkuisiin esteisiin saakka.
Loppuverryttelyksi laukkasimme muutaman kierroksen pitkin ohjin, jotta ratsut saivat revitellä hieman hyppyrupeaman jälkeen. Harri saattoi heitellä ehkä hieman takamustaan ja villitä siinä samalla muitakin, jolloin jouduimme lopultakin hiljentämään raviin ja keventelemään loppuraveja. Kiara pärski tyytyväisen oloisena enkä itsekään kyllä keksinyt tammasta tai tunnista pahaa sanottavaa. Alas tullessani kiittelin tapojeni mukaisesti Helenaa tunnista ja ohjasin Kirpsulan sisälle, suoraan pesupaikalle, jossa purin siltä varusteet, hirmuisesti kehuen. Samontein kun satula oli löytänyt tiensä varustehuoneeseen muiden varusteiden kanssa, avasin hanan ja suihkutin tummaan ja hiestä kihartuneeseen karvapeitteeseen reilusti haaleaa vettä. Pesutuokion jälkeen suuntasin ulos, jossa seuraava tunti pyörikin jo hyvässä vauhdissa. Olin napannut Kiaran riimunnokkaan mukaani ja talutin sen kentän reunalle mussuttelemaan vihreää, samalla kun vedin arskat päähäni ja istahdin katsomaan muiden ratsastusta.
3. torstai Muiden jo poistuessa pakkailemaan kamoja yömaastoa varten, käskin Petraa tuoda vielä minulle yhden leivän ja lasin maitoa. Silmiään pyöritellen hän suostui ja mutisi jotain minun suurtakin suuremmasta mahalaukusta. "Eipä oo sua tähän asti haitannut", hymähdin ja pyyhkäisin suunpieleni hupparin hihansuuhun, ennenkuin kiitin itsekin ruokaa rohmuavaa emäntää ja pakenin Petran perässä jo viilentyneeseen ulkoilmaan. Yhdessä tuumin ja haukotellen aloimme valkata jotain lämmintä päälle. Petra valitteli väsymystään, kun oli aamulla niin aikaisin jo noussut ettei millään jaksaisi kahteen asti valvoa. "Onneks Vika oli aika reippaalla tuulella aamulla, että ei huolta, se kyllä pitää sut hereillä!" sanoin samalla kun vaihdon vaatteitani paksumpaan, harmaaseen villahuppariin ja mustiin collareihin. Pakkasin matkaani myös vesipullon, joka kulkisi matkassa hupparin hupussa, kun laiska olin kantamaan mitään turhaa mukanani.
Kirpatti mutusteli karsinassaan heiniä tyytyväisen oloisena, mutta tulisi nyt varmasti pettymään kun veisin sen tekemään töitä, vieläpä niinkin pelottavaan ja pimeään maastoon. Hetken tummaa harjantyveä rapsuteltuani nappasin tammaa etutukasta kiinni ja heitin sille riimun päähän, jotta voisin mennä laittamaan sitä valmiiksi muiden seuraan. Suurimmaksi osaksi tyhjä yksäripuoli enemmänkin kammotti kuin rauhoitti minua.. Toisella puolella porukka oli jo täydessa vauhdissa laittamassa ratsujaan, joten parkkeerasin Kiaran käytävälle möllöttämään pienempiä, karsinan ovella roikkuvia pikkuponeja. Isommilla ratsuilla sentään oli jotain tapoja, eikun..! Nopean harjauksen jälkeen pujotin haukottelevalle tammalle meksikolaiset suitset päähän, joita se olisi vastustellut vaikka viimeiseen asti, jos en olisi ovelana tunkenut kuolaimia tamman haukotellessa sen suuhun. Minun ollessa valmis, vilkuilin ympärilleni, jossa ensimmäiseksi näin vieressäni ahertavan Petran, joka laittoi valmiiksi ihan eri ponia, jota hänen täytyisi. "Eikö tää maasto ollukaan hoitohevosilla?" muistelin ääneen ja muut nyökkäilivät, sekä Petra sanoi Milan käskeneen laittaa hänellekin ratsun valmiiksi. Niimpä tietenkin, mihin lie hän itse juuttunut..
"Täällä ollaan, valmiina!" Mila pyyhälsi paikalle kypärää kiinnittäen, meidän valuttua hiljalleen tallipihaan odottamaan itse päätähteä. Kiara rapsutteli etustaan turvallaan, eikä muutkaan ratsut kovin innostuneilta vaikuttaneet, mutta kunhan pikkuruinen emäntä oli kiivennyt kipakan risteytysponin selkään, johan alkoi jokaiseen tulla lisää virtaa. Ainoa, jolla taisi mennä pupu pöksyyn, oli Salla, joka ei millään olisi halunnut liikkua välillä eteenpäin ja jumitti koko loppujonoa keskelle metsää. Tuttuun tapaan muutamat pelottomat kertoivat aikansa kuluksi pelottavia juttuja uusimmille Vaahterapolun maastoista ja asukkaista, jotka yllättivät joka kerralla enemmän tai vähemmän kammottavammalla tavalla. Minä pelkurina turvauduin juttelemaan edessä talsivalle Petralle omia juttujani, että välillä myös Kiaralle rauhoittaakseni sitä, koska se tuntui olevan räjähdysaltis pienemmästäkin heilahduksestani. Ravatessa pikkuponit pelleilivät minkä kerkesivät, mutta onneksi Jenny ja Veera pysyivät hyvin ratsujensa selässä, joten uskalsimme ravata pidemmänkin matkan aina rantatielle asti. Muutamat halusivat kokeilla laukkaa loivaan ja ihan hyväkuntoiseenkin ylämäkeen, joten tarpeeksi vonguttuamme Mila antoi periksi ja siirsi pienen ratsunsa viimeiseen askellajiin. Hetken aikaa jono pysyi kasassa tosi hienosti, eikä mitään ongelmia ollut. Kiarakin laukkasi oikein reippaasti, joten jouduin jarruttelemaan tammaa paljon puolipidättein. Kuitenkin Eetu ja Tohveli, kauhukaksikko, saivat huijattua ratsastajiaan ja perseilivät melkein koko jonosta ohi, saaden Kiarankin siinä mukana heittelemään leveää persuustaan. Onneksi takanani oleva Salla oli muutenkin jo pysähtynyt pidemmän matkan päähän, ettei saanut osumaa Kiaran tosin kengättömistä kavioista. Ainakin puoliksi juotu vesipulloni löysi tiensä pusikkoon, josta Kiara sai uuden hepulin, hypellen milloin etusten ja milloin takasten varaan! Minun karjuessa olinkin jo melkein pääsemässä tarkistamaan maastopolun pehmoisuutta, mutta taiteilin itseni tamman kyljeltä takaisin selkään. Siitä huolimatta porukka sai kuulla lisää helmiä kirosanavarastostani. "Voi helkatin pässiaivo!!" Murisin ja puristin ohjia tiukemmaksi kouraani, muidenkin korjatessa jonoa taas oikeaan järjestykseen. Etupään hepat olivat täysin tiedottomia takana tapahtuneesta, mutta sattuneesta vahingosta huolimatta peräpää käski pistää viestiä eteenpäin, että voisimme jatkaa matkaa.
Suurimman osan loppumatkasta kävelimme rauhalliseen tahtiin pieniä metsäpolkuja pitkin, ja juttu meidän välillä kulki ihan hyvinkin, kun muutamat olivat unohtaneet kauhujutut ja siirtyneet miedompiin tarinoihin. Yökin alkoi valostua seuraavan päivän puolelle siirryttäessä, jolloin kostea heinikko ja hiljaa visertävät linnut jättivät pelot taakseen. Kiarakin oli aiempaa rauhallisempi ja enemmän itsensä oloinen, kuin aiemanlainen huligaani, jonka rooli on Kiaran luonteessa yleensä niin mitätön. Pidemmän matkan kierrettyämme lammen ympäri, oli aika suunnata tallia päin, jolloin Mila ehdottikin pientä ravipätkää. Kahdesti mietittyäni peräpää suostui, sillä kaikki alkoivat olla jo niin väsyneitä, hevoset mukaanlukien, että mitä pikemmin olisimme tallilla, sen parempi. Etenimmekin siis hetken rauhallista ravia pitkin isompia hiekkateitä, jonka jälkeen annoimme ratsuille pitkät ohjat, kävellen pienen metsikön läpi oikotietä suoraan pihaton taakse.
Tallipihassa kaikki kiittivät ratsujaan maastolenkistä, ennenkuin luisuivat alas hevostensa selästä. Kaikki minua ja Kiaraa lukuunottamatta karkasivat päätallin puolelle, jossa hepat saivat käydä yöpuulle. Minä vein Kiaran ahdistavassa hiljaisuudessa yksäripuolelle, jossa minua tervehti oma ponini hiljaa höristen. Ensin meinasin jo säikähtää moista ja käskeä Kiaran käydä tunkeilijan kimppuun, mutta hillitsin mielikuvitukseni ja purin nopeasti Kiaran, jättäen tamman rauhoittumaan karsinaansa. Odottelin Petran mukaani, ennenkuin painuimme yhdessä sisälle nukkumaan. Kaikki olivat varmaan rättiväsyneitä, kun pitkä päivä oli takana ja seuraava vielä edessä. Kaaduttuani sänkyyn vintti pimeni kyllä miltei heti, ei epäilystäkään.
5. lauantai
Tankattuani muutaman leivän ja muroja olin valmiina haasteeseen; Reippaalle maastolenkille Kelmillä. Matkasin siis suoraan tarhoille, josta mitä luultavammin löytäisin ponin. Jos en, se olisi karannut ja takaisin ei olisi tulossa. Olisikin karannut matkoihinsa! Eikun.. Poni juoksenteli tarhassaan Kiara perässään, joka mielellään olisi myös halunnut lähtä mukaan, kun vihdoin ja viimein olin saanut edes russipässin kiinni. "Ehkä ensikerralla sitten", taputin tumman tamman kaulaa ja nykäisin pienemmän tyhmeliinin mukaani. Ruuna ravasi perässäni hipsutellen koko matkan talliin asti, jossa sidoin sen käytävälle hoidettavaksi. Punaruunikko yritti hamuta ketjuja, mutta onneksi mutruhuuli ei ihan ylettänyt ottamaan korkealla roikkuvaa riimua suuhunsa asti. Hain varustehuoneesta nopiasti vain Kelmin varusteet, sillä poni oli juuri päässyt pihalle, eikä vaikuttanut kovinkaan likaiselta. Takaisin talliin tullessani ponilla oli mielessään ihan joku muu kuin työnteko. "Mihinköhän sä luulet meneväsi?" sanoin Kelmille, joka oli nykimässä itseään irti ketjuista, kuitenkaan siinä onnistumatta. Ponihan oli ihan liian pieni tekemään tuhoa ja ihan voimatonkin vielä. Nykäisin pollen takaisin paikalleen ja varustin sen mustiin vehkeisiinsä nopeasti, sillä muut olivat varmaan jo valmiita. Minä pelkurina laitoin satulan muiden mennessä satulatta, sillä maanantaisesta maastosta tullut mustelma oli edelleen aika kipeä...
Haukotellen talutin ponini tallipihaan, jossa muut olivat jo miltei nousseet selkään. Laskin jalustimet ja kiristelin vatsavyötä kireämmälle muiden nauraessa edelliselle maastoreissulle, jonka takia olinkin nyt varustautunut paremmin. Ponnasin pikkupollen selkään reippaasti ja pujotin samalla jalustimet jalkoihini kun muodostimme maastoletkaa, jonon hännille jääden. "Katokin että pysyt selässä", Jonna huomautti naureskellen, sillä olimme ilmeisesti menossa hieman reippaampaan tahtiin kun viimeksi. Heitin ohjat kokonaan käsistäni, ja annoin ponin venytellä alkuun paksuhkoa kaulaansa. Kipusimme heti alkuun pienen ylämäen metsän siimekseen, jossa saimme hetken rauhan kirkkaalta ja paahtavan kuumalta auringolta. Kelmi meinasi matkalla napata välipalaa puskista, mutta tiukasti nykäisin ponin takaisin jonoon. Tympääntyneenä siitä ruuna alkoi hidastelemaan, eikä millään olisi halunnut liikkua hiekkaista alamäkeä alas. "Nyt se taas alkaa..", mutisin ja potkin poniin vauhtia, samalla pitäen ohjat tiukasti käsissäni, jos ruunalla olisi jotain typerää mielessään. Kelmi kuitenkin lopulta taipui tahtooni ja seurasi muita jyrkkää alamäkeä kohti hiekkatietä.
Muutaman tovin käveltyämme olin jo niin ajatuksissani, etten huomannut porukan lähtevän raviin. Kelmi oli lähteä porukan mukana itsekseen, jolloin nykäisin sen takaisin käyntiin kerätäkseni ohjaa. Hieman jälkeen jäätyämme pukkasin Kelmiin vauhtia, mutta ruunapa ei tyytynyt pelkkään raviin, vaan heitti matkalla muutama protestipukin. Siinä horjuessani kerkesin päästää suustani muutaman ehkä äänekkäänkin kirosanan, porukka oli jo seisahtunut odottamaan. "Onko se Julia taas siellä maankamaralla vai voidaanko jatkaa?" Helena murisi etupäästä ratsunsa selästä, jolloin minä jo hieman naurahdin. "Kyydissä ollaan, jatketaan vaan", kuittasin ja kohta porukka olikin taas täydessä vauhdissa. Laukkamäen lähestyessä hevoset alkoivat jo muistaa, missä oikeen oltiin. Helena käski kaikkia pysymään jonossa ja huutamaan jotain, jos joku hevosista lähtisi käsistä. Minäkin nyökyttelin mukana, vaikka tiesin jo valmiiksi kuinka riemu repeäisi kun porukka lähtisi laukkaamaan. Ennenkuin kissaa oli edes kerennyt sanoa, porukka jo laukkasi ylämäkeen, jättäen ponit reilusti jälkeensä. Paitsi Kelmin. Ruuna olisi ohitellut pienempiä ihan leikiten, mutta minä revin sitä viimeisillä voimillani pysymään Sallan takana. Onneksi kohta ylämäki oli selätetty ja hidastin puuskuttavan ponin ravin kautta käyntiin. Jos tämän reissun jälkeen kädet ei oisi rakkuloilla niin ei sitten koskaan..
|
|
|
Post by Julia on Aug 13, 2014 21:41:04 GMT 2
13. elokuuta 2014
Kahlasin lähikaupan sipsiosastoa läpi, josta silmääni osuivat vaan kalleimmat ja mausteettomat sipsit. Mielessäni kirosin, etteikö niitä perkuleen paprikasipsejä löytyisi mistään juuri silloin kun niitä teki mieli!? Koko koulupäivän en ollut muuta miettinytkään kun niitä pirun sipsejä.. Hammasta purren tyydyin sitten kaappaamaan mukaani ihan normaaleja sipsejä. Ja dippiä. Ja ehkä vähän suklaatakin. Kämpillä poiketessani kaksio oli kuin pommin jäljiltä, enkä edes muista milloin olin viimeksi vuorokautta tai kahta pidempään pienessä asunnossani aikaa viettänyt. Tai muistanpas, silloin kun olin suututtanut Petran. Yleensä se toimi vain päikkäreiden ottopaikkana ja kaikille avoimena vaatteiden vaihtopaikkana. Tänään kipaisin vain nakkaamassa tarpeettomat koulukirjat tarpeellisiin (jos sellaisia edes on olemassa) ja samalla poimin lattialta suht koht puhtaan näköisiä rytkyjä laukkuun täyttämään Petran vaatekaappia (lue: koristamaan Petran huoneen lattiaa). Nokka kohti Vaahterapolkua, mietiskelin hiljaa mielessäni että aivonikin tajuaisivat lähtä oikeaan suuntaan, rutiinien omaisesti; tavarat kyydissä ja musiikit täysillä.
"Päivää talohon!" huudahdin heti ovelta, muttei kukaan vastannut. Koirat sentään olivat hyvinkin kiinnostuneita tulostani, tai toisaalta ehkä vain minun mukana tulleista ruokaostoksista mutta kuitenkin. Pujahdin suoraan keittiöön jossa Inna ja Petra olivat niin paneutuneita koulutehtäviin että tuskin edes kuulivat tuloani. Lämäytin ruokakassin suoraan keskelle pöytää, säikyttäen molemmat omista maailmoistaan takaisin maan tasalle. "Sanoin, että päivää taloon", toistin ja sain kaipaamani tervehdykset, ennenkuin aloin tyhjentää ruokia - mässyjä ja leipää sekä muutama erilaista juustoa, kaappeihin. Kyllähän tuolla ainakin tämän viikon vielä eläisi, toisinkun Innan ja Milan kaljaostoksilla. Onnekseni Inna oli keittänyt kahveet tullessaan, joten kaadoin itsellekin hitusen haaleaa kahvia. "Ootteko vielä käyny liikuttamassa hevosia?" Kysyin maitoa kaataessani äkkiä vaalenevaan sumppiin. Molemmat tytöt ravistivat päätään, katsetta kirjasta nostamatta. "Liikutettaisko yhdessä, vaikka kentällä tai maastossa?" Jatkoin ja sain taas vastaukseksi vain pään ravistuksia. Vai niin. "Siellä sato jo äsken ja kohta sataa uudelleen", Inna huomautti ja hymähdin tympääntyneesti. Toisten ollessa niin kiinnostuineita koulukirjoistaan jäin itsekin keittiöön selaamaan sosiaalista mediaa puhelimestani ja hörppimään äkkiä jäähtynyttä kahvia.
Pyörittelin lusikkaa kahvikupissa keittiön ikkunasta ulos katsellen, kun yritin vielä kertaalleen vakuuttaa Petraa ja Innaa mukaani maastoon. "Ois ihan oivallinen maastoilusää, vieläkun näitä lämpimiä kelejä riittää", totesin keittiönpöydässä kirjojensa kanssa tuskailevalle kaksikolle. Itse osasinkin olla niin laiska että luin kouluhommia vapaa-ajalla vain unilääkkeeksi. "Usko jo, iltapäiväksi luvattiin sadetta", Petra intti kääntäessään sivua kirjastaan, jonka lopulta läppäsin naisen nenän edestä kiinni. "Jos mennään heti niin ei kastuta", ehdotin ja hetken tyttöystävääni tuijotettua koiranpentuilme kasvoillani, hän antoi periksi silmiään pyöräyttäen. "Entäs Inna?" Petra kysyi blondilta pakatessaan kirjoja takaisin laukkuunsa. Minä olin jo puoliksi yläkerrassa kun kuulin Innan kieltäytyvän, ihan vain varmuuden varalta. Nainen ilmeisesti toden teolla pelkäsi ja/tai vihasi sadetta ja ukkosmyrskyjä. Puin ylleni lämpimästä ilmasta johtuen vain löysän, masun paljastavan t-paidan ja harmaat ratsastushousuni, jotka Petran huoneesta löysin. Petra taas varustautui hieman lämpimämmin, vaikka ulkona ilma seisoi polttavan kuumana.
Petra laittoi hiljokseen uljasta mustaa turkooseihin varusteisiin, kun vasta talutin oriin erästä jälkeläistä talliin. Hukkis mullotti paikallaan korvat niskaa hipoen, joten koin paremmaksi viedä Kiaran karsinaan, ettei NEITIEN välillä mitään irvistelyhippaa alkaisi. Kiara tuntui tänään olevan taas tyhmä oma itsensä, kun se ei millään jaksanut seistä edes kahta sekuntia paikallaan. Harjatessani oikeaa puolta jouduin tyrkkimään tammaa kokoajan takaisin toiseen suuntaan, tilan käydessä minulle ahtaaksi. Kiaraa tuntui myös ihmetyttävän tallin läpi kulkevat työntekijät ja yksäripuolelle eksyneet hoitajat, joita tamma mulkoili nenävarttaan pitkin kuin mikäkin pahamaineinen teini. Petran odotellessa ja pelotellessa yllättävällä sadekuurolla sain töppösiini ehkä hieman vauhtia ja kipaisin hakemaan Kiaralle varusteet, jotka samantien löysivät tiensä tumman tamman päälle, salamannopeasti! Tosin jos ei lasketa mukaan Kiaran jalkojen nostelua ja pullistelua ja pään heittelyä ja.... Puoli viiden maissa olimme kuitenkin valmiita lähtemään ja nousimme tallipihassa selkään, Milan varoittaessa meitä äkkiä muuttuvasta säästä. Kohautin vain olkiani ja hyppäsin silti urhean tammani selkään, kun Tujun ikioma team Mila, Stina ja vielä hoitaja Minka pakenivat sisälle.
Syksyn merkit olivat silti huomattavissa, vaikka aurinko jaksoi vielä tohottaa täysillä. Tiet alkoivat peittyä puiden hylkäämistä lehdistä ja muista roskista, eikä ruohokaan enää vihreimmillään ollut. Suokki ja suokinsukuinen kulkivat vierätysten rauhallisesti, välillä hiljaisesti höristen ilmeisesti omia hevosjuttujaan, pitkin leveää hiekkatietä, jonne olimme poikenneet kostean ja risuisen pikkupolun sijaan. Ettei aika käynyt tylsäksi alkukäyntien aikana, juttelimme jonkun verran koulusta ja muutenkin kuulumisista, kun vähemmän koulun alun jälkeen näimme - tai no, vähemmän ja vähemmän... Aloimme olla hiljalleen jo lähellä peltoja, eli syvemmälläkin Vaahtiksen maastoja, kun kannustimme hevoset rauhalliseen raviin. Hukkis olikin reippaampi maastokaveri, joten sain potkia Kiaran moottoria käyntiin useitakin kertoja. Kiara kuitenkin lopulta tajusi jäävänsä yksin jos ei nyt liikkuisi reippaampaa tahtia, joten kohta molemmat tummaveriköt kiitivät ravissa pitkin pitkää ja loputtomalta tuntuvaa hiekkatietä. Aurinko pakeni nopeasti pilvien taa, muttei se meidän menoa haitannut. Vietimme mukavan tovin ravaillen, ennenkuin huomasimmekaan, että vastassamme oli jyrkkä ja kaareva alamäki, jota tuskin ainakaan minä olin kertaa enempää kammennut läpi. Ehdotin Petralle että menisin ensimmäisenä, koska Hukkis tuntui niin rauhattomalta ainakin päännakkelun perusteella. Hän nyökkäsi ja lähdin hiljalleen laskeutumaan upottavaa hiekkaista mäkeä alas, hakeutuen mielellään toiseen reunaan. Vilkaistessani taakse Petralla oli kova työ saada Hukkis pidettyä rauhallisena. Puoleen väliin asti molemmat askelsivat alamäkeen hyvin pienin askelin, mutta auta armias, kun kerran välkähdys taivaalla ja siitä johtuva paukahdus kävi, oli tahti kaksinkertainen. Kiara teki ison pompun alas, onneksi kompuroimatta, ja Hukkis tietenkin perässä oudohkoja ääniä päästellen. "Ei hätää, se oli ukkonen vaan..", mutisin ja kohta puiden lehdet rapisivat, kun taivas itki päällemme kokoajan vain rajummin vettä. Saatoin ehkä kirotakin ääneen päästessäni takaisin tasaiselle, kun matka ollutkaan kovin lyhyt takaisin tallille. "Mitäs mä sanoin.." Petra murisi ja antoi Hukkikselle ohjaa taputellen hiljalleen kastuvaa kaulanahkaa, kun oli vihdoin ja viimein selättänyt hurjan jyrkän alamäen. Mutisin takaisin vain hiljaisia kirosanoja ja määräsin tahdin raviin, ohjaten Kiaran lähimmälle tielle, joka veisi meidät tosin metsäpolun kautta nopeiten takaisin tallille.
Housut ja kaikki vaatteet olivat ihan läpimärkiä, mutta ainakin Kiaralla tuntui olevan hauskaa. Tamma pärski ja heitteli päätään ravin tahtiin, eikä tuntunut olevan milläsäkään moisesta yllätyksestä. Hukkis taas näytti siltä, että mitä pikemmin oltaisiin tallilla, sen parempi. Korvat olivat liimautuneet oriin takkutukan sekaan ja vauhti entistä lujempi. Sitä samaa, Hukkis, sitä samaa, mietiskelin kun puristin pohkeet Kiaran kylkiin ja tamma lähti kuin tykinohjus laukkaan. Loiva ylämäki pientä maastopolkua oli takana, joka oli merkki, että kohta oltaisiin kotona. Sade vain yltyi yltymistään eikä salaman välkähdyksiltäkään vältytty. Onneksi raivoava ukkonen oli vielä kaukana, kun jyrähdykset saapuivat viiveellä valoilmiön jälkeen. Poikkesin hieman meitä suojaavasta metsästä avonaiselle tielle, joka oli tallille vievä tie, Hukkis perässä ratsastajansa kanssa seuraten. Sade tuntui piiskaavan meitä yhtä lujasti kun maata, kun ropina koveni hetki hetkeltä äänekkäämmäksi. Jarruttelimme raviin, jottemme ihan hengenhädässä juoksisi tallille. Tallipihalla näkyi vain tuulessa huojuvat puut ja sateen r*iskaamat kukat, ei ihmisiä, koiria, hevosia. Ohjasin Kiaran lammikoiden sekaan tallin edustalle, mutta Petralla olikin muut suunnitelmat mielessä. "Eikö me ratsasteta loppuun asti kun kerta aloitettiinkin?" Hän huusi ja minä huokaisten patistin Kiaran maneesia kohti, jonne Petra tunkeutui jo etunenässä. Punainen ratsastushalli oli tyhjä, juuri kuin tilauksesta. Tuskimpa kukaan muu hullu olisikaan lähtenyt tässä säässä ratsastamaan paitsi minä ja pakottanut vielä jonkun mukaani!
Kiara tuntui vain virkistyneen pienestä vilvoittavasta sadekuurosta, eikä sitä yhtään haitannut pyöriä ukkosen myskämässä maneesissa. Tein paljon ravityöskentelyssä ympyröitä ja jopa pohkeenväistöä, eikä Kiara koskaan ollut parempi ratsastaa kuin nyt. Innokkuudesta huolimatta se kuunteli pidätteitä, eikä vain juossut vinottain, vaan oikeasti väisti takana käyvää pohjetta. Petra kävi toisessa päässä läpi rauhallisempia harjoituksia, vesivanan seuratessa ratsukon tietä. Pyörin laukassa enimmäkseen isommalla pääty-ympyrällä, jossa taivutin Kiaraa kulmiin ja yritin saada sitä paremmin alle, jolloin tamma totaalisesti heräsi elämäntehtäväänsä. Sekasikiö pyöristi kaulaansa ja laukkasi myös takapäällään aktiivisesti, kuola suunpielistä jo valmiiksi märille ryntäille valuen. "Kohtahan te meette samoja luokkia kun me Hukkiksen kanssa", Petra nauroi ivallisesti, minun ravaillessa pidemmällä ohjalla loppuraveja, että Kiara sai venytellä kaulaansa mielin määrin. "Saatetaan vaikka mennäkin!" totesin ja jarrutin sitten jo puuskutuksensa lopettaneen tamman käyntiin ja taputin sitä kostealle kaulalle, joka oli nyt varmasti märkä sateen jäljiltä että hiestä. Ulkona paukunta oli jo rauhoittunut, mutten siihen kerennyt edes keskittyä, eikä kyllä Kiarakaan, työnteon ohessa. Hukkis oli kuulemma vähän väliä vauhkonnut moisesta, ettei Petra kovin paljoa muuta kuin askellajeja pystynyt hermoheikolla oriillaan ratsastamaan. Loppukäyntien jälkeen pysyin edelleen selässä, jos vaikka joutuisimme hätäisesti juoksemaan tallin ovelle sadekuuron yltyessä. Raotin ovia Kiaran selästä, ja mitä kummaa, taivas Vaahterapolun päällä oli kirkas, eikä ukkosesta ollut enää tietoakaan. Hilppasimme kuitenkin pikapuoliin yksäripuolelle, sillä sade saattoi yllättää milloin vain. Nyt se ainakin huomattiin, eli mitä tästä opimme? Usko aina säätiedotusta!
Yksityistalli oli täynnä vauhkoavia hevosia, mutta ovien auetessa huomio kiinnittyi heti meihin, jotka kosteanhikisinä olivat uhanneet luontoäidin raivoa. Kiara meni mielellään heti karsinaansa, josta se alkoi heti ensitöikseen hamuta heiniä kuivikkeen seasta. Nykäisin kuitenkin tamman pään ohjasta takaisin minun tasolleni, jotta sain tarpeeksi vettä imeneet meksikolaiset pois tähtipiirron koristamasta päästä. "Onneks ei menny satula p*skaks", Petra ilmoitti ja kuivasi enimpiä vesiä satulasta pyyhkeellä satulahuoneessa. "Joo elä, saapi heittää kaikki samantien pesuun", nyrpistelin nokkaani ja roikutin kuraisia suojia toisessa ja järkyttävälle haisevaa että vettä valuttavaa huopaa taas toisessa kädessä. Suojat huuhdoin pesarilla ennen kuivumaan menoa ja huopa löysi suoraan tiensä pyykkipussiin. Varusteet olivat vielä kuitenkin hyvässä kunnossa, vaikkakin kaipaisivat ekstrakerroksen valjasrasvaa päällensä seuraavalla puhdistuskerralla! Heipat sanottuamme lähdimme hämärästä tallista vähin äänin, mutta kuinka ollakkaan, ulkona ripsi taas vettä. "Voi elämän kevät", huokaisin ja hölkäten lähdimme kohti taloa, jonka kuistilla olleet kengät että pyykit olivat taas entistä kosteampia. No, jääköön siihen.. "No oliko kiva reissu?" Mila vinoili sohvalta, johon oli rahtautunut sipsipussin ja kahvikuppinsa kera. Minun sipsit!!! "Joo, tosi hauska", kommentoin vaimeasti ja riensin yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Perhana kun palelikin jo ihan kiitettävästi.. Tutistessani nakkelin litimärkiä vaatteita yläkerran vessaan kuivumaan, ja samalla kävin nopeassa mutta lämpimässä suihkussa. Juuri kun sain shampoot päähäni, valot räpsyivät ja lopulta sammuivat. Karjuin ensin kaikki yläkerran asukkaat idiooteiksi pelleilijöiksi, mutta harmi vaan ettei valokatkaisija ollutkaan vain pois päältä. Alakerrasta kuului kiroamista, luultavasti telkkarin ääreen linnoittautuneilta, kun he yrittivät sinnitellä hetken ilman sähköjä. Katkos kesti onneksemme vain hetken, joka tuntui jo niin maailmanlopulta että..
Ukkonen voimistui iltaa kohden, ja kuulosti oikeasti olevan ihan päällä. Olin kääriytynyt jo niin tiukasti peittoon, etten jaksanut vaivautua enää alakertaan muiden seuraan. Luultavasti kohta Petrakin sen tajusi ja raotti ovea katsoakseen, olinko jo nukahtanut. "Älä luulekaan että nukun tämmösellä ilmalla yksinäni", murjotin ja käänsin kylkeä. Brunetti vaan hymähti ja hyppäsi itsekin sänkyyn, kuivine vaatteineen. Ilmeisesti myös puoliksi syöty sipsipussi ja pikkukisu Naya löysivät samalla tiensä sänkyyn. Samantien ukkonen piti taas järkyttävää ääntänsä ja kääriydyin syvemmälle peiton syövereihin. Petra vaan tuijotteli säätä ikkunasta kuin elokuvaa, mussutellen samalla sipsejä. "Siis et oo tosissas? Sunko mielestä tää on hauskaa?!" Kihisin peittoni sisästä ja sain toisen vain nauramaan. Hyvä etten itse sydänkohtausta tässä möykkeessä saanut.. "Voi pientä", Petra mutisi ja ennenkuin hän kerkesi kunnolla itsekin peiton alle kaivautua, olin jo käpertynyt tiukasti naisenalun viereen.
|
|
|
Post by Julia on Sept 9, 2014 22:48:05 GMT 2
9. syyskuuta 2014
Tallin tuoksu oli mitä miellyttävämpi, kun koulu loppui kerrankin aikaisemmin ja oli aikaa tehdä vaikka mitä. Tuntilaiset laittelivat juuri hevosiaan valmiiksi Helenan johdolla päätallissa, jonne olin juuri astunut sisään. Moikkasin ratsastuksenopettajalle kättä nostaen tallin läpi kulkiessani, joka puuhasi uuden lempiratsunsa Raimon luona. Yksäripuolen karsinat olivat jo siivottu, joten lampsin suorinta tietä sisälle, jossa oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Midas oli edelleen vankina alakerrassa pikkukisujen vallatessa Petran (ja minun) huonetta. Mieluummin pikkukoissun olisin viereeni ottanut kun kuunnellut joka pirun yö sitä miukumista ja maukumista juuri tuntia ennen herätystä, joten tyydyin viettämään alakerrassa enemmän aikaa koirulin kanssa. Petra kuitenkin kieltäytyi kissojen toiseen huoneeseen telkeämisestä ja ehdotti ennemminkin minun telkeämistä, joten tyytyväisenä illalla painoin peiton tiukasti korville..! Ruskean ja valkean sekasotkun värinen pikkupenikka hyppeli kovasti pikkutossuillaan minua vasten, joten kaappasin vauvelin syliini. Pikkumies näytti kuitenkin siltä että asento oli sille epämukava ja pyöriskeli sylissäni levottomasti. Äkkiä kyse ei ollutkaan enää asennosta vaan täydestä rakosta.. "Voi.. EI! Nyt ulos!" nakkasin koirulin alas maan tasalle ja avasin äkkiä oven, jotta koira tekisi tarpeensa ulos eikä eteisen matolle. Midas ei oikein vielä tajunnut olevansa sitä sukupuolta, jonka oli tarkoitus nostaa jalkaansa tarpeillaan, vaan juoksi losottamaan tarpeensa sahapukkina puun juurelle. Voi mikä toope...
Ilma oli tuulinen ja alkusyksyksi aika kylmäkin, joten kävin Midaksen kanssa vain katselukierroksen tallin ympäri, jos pikkuapina tekisi lisää tarpeitaan mieluummin ulos kuin sisälle. Muut koirat mullottivat häkissä tyytymättömän oloisina, kun päästin pikkurakin puremaan verkkoseinää. Midas oli oikein vaatinut päästä moikkaamaan "ystäviään", ja oli miltei pujottautunut pannastaan ulos jos en olisi piskiä täysikasvuisia ärsyttämään. Huoh.. Koiran käpälöidessä Micoa häkin raoista, kurkkasin ympärilleni, jossa vain tyhjyys ja tarhailevat hevoset täyttivät maiseman. Kellokaan ei ollut vielä mitään, ei edes kahta, sillä Inna ja Petra olivat vielä koulussa, Jesse töissä ja Mila.. no, nukkumassa tai maailman kolmannen ihmeen tapahtuessa tallitöitä tekemässä. Löysin itseni lopulta haukottelemasta sohvalta Midas sylissäni, joten päätin raahautua hetkeksi yläkertaan lataamaan akkuja. Harmillisesti pikkukoira jäi alakertaan ja viipsuttikin muutaman kerran perääni, mutta lopulta tajusi ettei tulisi pääsemään mukaani. Kaaduin suoraan kissantuoksuisen huoneen sänkyyn ja haukotellen asetin herätyksen puolen tunnin päähän, ennenkuin annoin itselleni luvan matkustaa höyhensaarille..
..Ruunikko poni pärskähti tyhjässä, valoisassa tallissa kun varustin sitä tuttuun tapaan uusiin ja täysin Kelmille suunniteltuihin kouluvarusteisiin. Ruunan harja oli nätillä letillä, jonka olin taiteillut ponin harjaan aikani kuluksi, sillä Kelmin ahkerat hoitajat Mila ja Inna olivat jo tehneet kaiken muun. Olihan Kelmi nykyään suosittu monien tallilaisten keskuudessa. Ruuna oli niin kiltti ja upea ilmestys, ettei kukaan voinut olla vastustamatta korkean tason kouluratsuani.
Kentän laidalla hymyili monia tallilaisia, kun monet olivat kerääntyneet katsomaan minun ratsastustani, halusivathan he samalle tasolle kun minä. Kiiltävä ruunikko poni teki pohkeenväistöjä kun apteekin hyllyltä, eikä seuraavalla lävistäjällä tehtävä koottu laukka ollut ponille mikään ongelma.
"Julia!" Petran ääni kuului kentän laidalta. Naisenalku vilkutti minulle korviin asti nouseva virne naamallaan, joten moikkasin hänelle hymyillen takaisin ponini selästä. Hänen kouluratsunsa Hukkareissu oli vasta uransa alussa, eikä se ollut läheskään yhtä tasokas ratsu kuin omani. Valmensin naisenalkua satunnaisesti ja siitä olimmekin tutustuneet paremmin. Naisen miesystäväkin Jesse oli satunnaisesti nähty oriin selässä, vaikka täysin osaamaton hän olikin, mutta itse olin nähnyt pariskuntaa vain kertaalleen yhdessä vain taukohuoneessa kuhertelemassa. "Juliaaaa...Ylös siitä", tyttö kailotti mutta.. ylös mistä?
"JULIA!" "Mitä hittoa!?" Säpsähdin hereille salamaakin nopeammin, karjaisten sen kummemmin miettimättä sanojani. Samoin voisi sanoa unestani, mitä hittoa.. Petra oli yrittänyt ilmeisesti ravistella minua hereille, sillä toinen oli miltei päälläni ja kaapannut tiukan otteen ranteistani. Ehh.. "A-ajattelin vaan kysyä et tuutko meidän kans alakertaan vai haluutko olla täällä?" Hän kysyi tarkasti kasvojeni piirteitä lukien. "Joo.. Tai siis paljo kello on?" Kurtistin kulmiani ja siristin silmiäni valon täyttämässä huoneessa. Petra kertoi että Salkkarit olivat käyneet kertaalleen mainoskatkolla. Voi..... "En oo vielä liikuttanu edes Kelmiä", huokaisin ja pyörittelin silmiä, samalla kun halusin hautautua takaisin peiton alle ja varsinkin nyt, kun Petra suukotti parhaillaan kasvojani märäksi, muttei muu oikein auttanut. Loppuviikosta olisin kyllä ruumis, kun eilenkin ratsastus oli ponilla täyttä helvettiä kahden vapaapäivän jälkeen. Tarpeeksi muristuani p*skaa tuuria, aloin vaihtamaan vaatteita ratsastuskelpoisempiin.
Lampsin suu hyvin mutrulla alakertaan ja suoraan kenkien ja takin laittamisen jälkeen pimeälle tallipihalle, jossa vastassani ei kyllä ollut sitten yhtään mitään. Kentällä näkyi olevan vielä valot mutta maneesin ovet olivat visusti kiinni. Voi huoh! Eikai se sitten muu auttanut kun ulos jäädä.. Räväytin yksäripuolen oven auki, jossa tuskin oleili ristin sieluakaan hevosten lisäksi. Kello oli jo ainakin kahdeksan, mutta eipä tallin kellot aina olleet tismallen oikeassa, joten veikkasin että joutuisin antamaan Kelmille ruuat itse. Ruuna möllisteli kaltereiden välistä korvat luimussa, kun rymistelin sen karsinalla varusteiden kanssa. Eli uneni oli siis toiveajattelua.. "Luulitko että saisit eillisen jälkeen vapaapäivän?" Keljuilin ruunalle kun pujotin sille vihreää riimua sen leveään päähän. Kelmi oli nimittäin pistänyt minut todella koetukselle koulukiemuroiden käydessä tylsäksi, jonka seurauksena löysin lopulta itseni maneesin pohjalta. Milakin kyllä oli kironnut ratsunsa Harrin alimpaan helvettiin kun ruunat eivät osanneet kun kiukutella yhdessä tuumin. Toin poniinin keskelle käytävää seisomaan, jotta sain rauhassa harjailla ruunanrupsukan ilman, että takaset pääsisivät kontaktiin minun kanssa muussakin kun kavioidenpuhdistusoperaatiossa. Ruuna nyrpisteli nokkaansa kun harja kävi liian reippaasti sen masun alla, josta se päästi ilmoille säälittävän vingahduksen. Siitä enemmän ky*piintyneenä murahdin ponille, jonka jälkeen se osasi pitää turpansa tukossa. Ruuna sai ylleen varusteiden lisäksi sivarit ja lopuksi kiinnitin sen suitsiin pitkän liinan. Viimeistään punaruunikko poni avasi suunsa uudelleen kuullessaan jonkun tulevan tallipihalla vastaan. Punarautias suokkitamma tallusteli vastaan höristen, jonka vierellä Rebekka puuskutti yhtä punaisena kuin hevosensa. "Ai sori, mä en tienny et tääl on vielä joku. Laitoin jo maneesin ovet kiinni mut voin kyllä käydä avaamassa.." hän selitti ja selvensin tytölle meneväni kentälle. Tiedosta helpottunut tyttö riensi talliin puuskuttaen yhtä kovasti kuin Likka, joten toivotin hänelle illanjatkoja ja toivoin ettei minun tarvitsisi ihan noin hengästyneeksi itseäni rääkätä Kelmin selässä.
Räpsäytin kouluraippaa Kelmin takapuolen ulottuvilla ja ruuna lähti reippaasti liikkeelle, häntänsä kanssa huiskien. Se oli selvästi jo tottunut ajatukseen, että saisi pitää kolme vapaapäivää viikossa, mutta ihan turha luulo. Kelmi käveli laiskamadon lailla alkuun molempiin kierroksiin, kunnes kiinnitin sille sivarit kuolaimiin. Poni oli selvästi kauhuissaan kun joutui myötäämään niskasta, eikä millään tahtonut kulkea ne päällään edes käynnissä. Nopeasti siihen kyllä vauhtia tuli kun raippa napautti sitä takajaloille. "Japjap!" Komensin ruunan raviin raippaa samalla heilauttaen, johon ruuna ei luonnollisestikaan lähtenyt, vaan rodeohevosen lailla pompahti takasilleen ja takaisin pelkkien etusten varaan. Huokaisten annoin sille vain enemmän liinaa ja odotin, että se saisi pelleilynsä päätökseen. Ruuna rauhoittui yllättävän nopeasti ja ravasi ihan kuin kelpohevosen pitäisikin. Se ei kuitenkaan uskaltanut oikein päästää itseään menemään reippaammin sivuohjien kanssa, joten maiskuttelin poniin sopivin väliajoin lisää kyytiä. Toiseen suuntaan ruuna puuskuttikin jo aika mukavasti ravissa, eikä sille ollut enää vaikeaa höllätä niskasta, päinvastoin, turpa kentän hiekkaa pitkin viilettäen (ei ihan mutta melkein) se pisteli menemään ja nyt näyttikin jopa rauhalliselta, joten rauhoittelin ääniavuin ruunan ravista käyntiin. Pujottelin ylimääräiset remmit irti ponin kaulaa kaartamasta ja nakkasin ne kentän laidalle, ennenkuin ponnistin selkään.
Kävelin heti alkuun jo reipasta käyntiä, pitäen pohkeet lähellä ponin kylkiä. Ruuna meni epäillyttävän nätisti eikä vielä suunnan vaihdoksenkaan jälkeen uskaltanut tehdä temppujaan, joten sain kerätä huoletta ohjaa tiukemmalle, samalla kuolainta liikutellen sen suussa. Sain nopeasti hyvän tuntuman suuhun ja jatkoin taivuttelua ympyröillä ja mitä ihmellisemmillä kuvioilla, suuntaa tiheään tahtiin vaihtaen. Kelmi sai siinä mietiskelläkin miten ja mihin väliin jalkojaan tunkisi, mutta selviytyi kyllä yllättävän hyvin, vastoin odotuksiani. Ruuna taipui näppärästi jokaisessa kaarteessa ja ympyrällä myös ravissa, eikä pimeys tuntunut ponin kuuliaisuutta häiritsevän. Välillä taputin ruunaa kaulalle ja kehuin sitä ääneen. Aloinkin epäillä, oliko ruuna väsynyt eillisestä pelleilystä, sillä eihän ponin käytös vastannut ollenkaan sen perimmäistä luonnetta.. Napautinkin seuraavaksi raipalla pohkeen taakse, laukka-apuja vahvistaen, josta poni ei nostanutkaan rodeopukkihyppelypelleilyshowta, vaan tahdikkaan ja tasaisen laukan. Joku oli selvästi ripotellut sen eillisiin iltaruokiin jotakin kiltteyspölyä!
Vaihdoin suuntaa melkein aina kierroksen jälkeen lävistäjällä tai täyskaarrolla, ja kun Kelmi ei vielä taitanut laukanvaihtoa, se pääsi menemään vastalaukkaa, joka eteni oikein sujuvasti. Muutaman kerran sen jalat saattoivat mennä sekaisin ja etujalat kompuroivat mitä ihmeellisimmin, mutta ruuna nosti nopeasti pyynnöstäni uuden, kierrokseen sopivan laukan. Laukkatyöskentely oli hieman vaikeampaa toiseen kierrokseen, mutta tuin paljon ulkoavuin ruunan askellajia, eikä kohta mitään vaikeutta enää edes ollut. Nousin lopuksi kevyeen istuntaan ja annoin punaruunikon laukata juuri niin reippaasti kun se ikinä jaloistaan pääsi. Ruunan tahti ei juurikaan muuttunut, ennenkuin sitä raipalla napautin, jolloin se takapääkin heräsi ja kävi ilmassa ainakin kertaalleen tämänkin tunnin aikana. Kelmi pärski kuitenkin tyytyväisen oloisena, vaikka korvat kuuntelivatkin tarkasti edelleen minun antamiani apuja. Päätin kuitenkin lopettaa silloin kun molemmilla oli hyvä mieli, ja pidätin ruunan raviin. Hölläsin ohjat miltei käsistäni, jolloin ruuna automaattisesti vetäisi päänsä alas ja venytteli kaulaansa pärskien. Hypähdin ponin selästä alas ja silloin vasta huomasin, kuinka pimeää ulkona todella oli. Nostin kaikessa hiljaisuudessa jalustimet ylös ja hölläsin vyötä, kunnes nappasin ruunan ohjista kiinni ja juoksin, Kelmi perässä tukka putkella ravaten, takaisin yksäripuolen turvaan. Eljas oli juuri lakaisemassa heiniä käytävältä, kun toin Kelmin juuri sopivasti hänen keräämänsä heinäkasan eteen. Moikkasin häntä hyväntuulisesti, mutta mies vaan mutisi minulle juuri ja juuri tervehdyksen, mutta lopulta uskaltautui kysymään, miksi olin vielä tallilla. "Eihän näin kilttiä ponia olisi voinut jättää ratsastamatta", iloitsin ja aloin purkaa nätisti paikallaan napottavalta ponilta varusteita. Eljas mulkoili minua oudosti, eikä ollut uskoa puheitani todeksi. Ajatteli mitä luultavammin, että jokin oli vinksahtanut päässäni eilettäisen tippumisen takia.. Sain ponin reippaassa tahdissa purettua, jonka jälkeen päästin sen irti ketjuista, ohjaten ruunikon suoraan karsinaansa. Eljas olikin kilttinä poikana iskenyt pellettikauramössön Kelmin ruokakuppiin, joten vedin riimun pois ruunan päästä ennenkuin sanoin heipat sille ja Eljakselle, joka jatkoi vielä tallin lakaisua.
Rymistelin sisään ja katseeni osui ensimmäisenä olkkariin, jonne koko poppoo oli taas kokoontunut. Jesse ja Petra istuivat pelottavan lähellä toisiaan, jota en voinut olla katsomatta kieroon aikaisemman uneni takia. Petra huomasi minun tulevan ja hyppäsi nopeasti sohvalta, seuraten minua yläkertaan, jonne olin miltei huomaamattomasti pujahtanut. Pujottauduin nopeasti tallivaatteistani ennenkuin kaaduin sänkyyn, rättiväsyneenä. "Riepotteliko se sua taas?" Brunetti kysyi ja ravistin päätäni. Hän huokaisi ja selitti olleensa huolissaan, olihan ulkona pimeää ja Kelmikin aika epäluotettava ratsu.. En voinut kuitenkaan olla keskeyttämättä hänen puhettaan ja kysellä tyhmiä. "Voisitko koskaan ees ajatella Jesseä SIINÄ mielessä?" kysyin siinä-sanaa painottaen. Petra naurahti kuuluvasti mutta hiljeni sitten nopeasti, kysyen mitä oikein tarkoitin. "Näin vaan sellasta unta ku-" "AAAA siks yritit lyödä mua unissas kun yritin herättää sua?" "Enhän?" Intin vastaan kun en muista tehneeni mitään.. sellaista.. Hmm. "Joohan?" Petra naurahti ja käänsi katseensa vihdoin minuun päin. Hymähdin ja nousin paikaltani istumaan. "Ihan sama mut en ainakaan sua, vaan Jesseä jos jotakin", mutisin ja käteni löysivät tiensä puuskaan. Pitäisi näppinsä vaan omassa muijassaan.. "Se oli vaan unta ja Mila varmaan mielellään pitää Jessen itsellään.." Petra totesi ja myönnyin, ehkä toisaalta niin oli parempi. Muuten saisi Jesse oikeasti nyrkistäni...
// Voi luoja :DDD - Mila -
|
|
|
Post by Julia on Sept 20, 2014 19:04:00 GMT 2
20. syyskuuta 2014
Menin aikani kuluksi kentällä Kelmin kanssa ilman satulaa. Jos en olisi alkuun taas juoksuttanut siitä enimpiä energioita pois, olisin löytänyt itseni kentän pohjalta useammankin kuin vain yhden kerran. Kunhan olin takaisin selkään päässyt, Kelmi sai kyllä kokea virheensä persnahoissaan asti..! Seuraavan puolituntisen ajan ruunanrupsukka kipitti mitä miellyttävintä ravia, mitä nyt vänkäsi vähän vastaan väsyessään. Kuitenkin poni oli paljon paremmin kuulolla ja se selvästi huomasi, ettei enää kauaa tulisi pärjäämään minulle. Lopulta poni olikin ihan hiessä moisesta riehumisesta ja tyytyi puuskuttamaan kiltisti pää painuksissa. Julia 2 - Kelmi 1!// älkää huoliko, en piirrä toiste :'DD
// Piirrä toki! Sulla on nyt se 20p kasassa, joten kuvvaa tulossa kunhan ehdin tuhertaa! Mennee ens viikon puolelle. - Mila -
|
|
|
Post by Mila on Sept 24, 2014 20:42:54 GMT 2
20 pistettä kasassa Julialla. Tässäpä "palkintokuvaa"
|
|
|
Post by Julia on Sept 24, 2014 21:57:34 GMT 2
24. syyskuuta 2014 Kelmi irvisteli taas hyvin happamana minulle, eikä epäillystäkään että poni olisi kettuuntunut. Lukuloman ansiosta olin nukkunut hyvät yöunet (Petran vieressä) ja pirteä, enkä antanut poniinin kenkuilun häiritä. Kemiakin alkoi hiljalleen olla hallussa kirjoituksiin niin minulle jäi enemmän aikaa hevosille.. Tai no, ehkei ihan vielä kuitenkaan. Lukeminen yleensä harhautui aina aivan johonkin muuhun, joten olin päättänyt viettäväni seuraavan yön omalla kämpälläni. Voin vain kuvitella soittavani keskellä yötä Petralle ja itkeväni hänelle ikävää.. Harjasin ruunikkoa päätallin puolella, sillä aikomuksenani oli heti ensimmäiseltä talliin astuvalta kysyä, lähtisikö hän kanssani maneesiin hyppäämään. Ohi oli kerennyt vaeltaa jo Anni mustan Meridan kanssa, mutta hän oli sopinut treenavansa Lunan ja Tohvelin kanssa.. Aha, vainiin. Tyydyin siis paijaamaan ponia entistä pidempään ja menemään sitten maneesiin keskenäni.
Kelmi sai yllensä täyden estevarustuksen, jolloin se näytti ihan siedettävältä. Ratsulta. Fiksulta. Kunnes Moonan uusi hoitaja talutti hoitsunsa käytävän poikki karsinaan. Kelmi luimisteli kuin tamma olisi ollut sille pennin velkaa!! Näpäytin ponia ryntäälle ennenkuin se kerkesi ilmaa näykätä, hävetys.. Moonan ja Lotan hävittyä näkökentästä talutin Kelmin tallipihan poikki maneesille. Huokaisin jo heti alkuun, kun ratsastushalli oli tyhjyyttään täynnä ja esteetkin visusti varastossa. Eikai se auttanut kun rueta kantamaan! Kelmi olisi mielellään varmaan juossut ympäri maneesia ja potkinut esteet maan tasalle mennessään, joten pidin ohjien päässä vempuilevan ruunan visusti kiinni. Olin saanut kannettua ainakin jo sarjan toiselle puolelle maneesia, kun ovi rymisi ja Kelmikin havahtui puremasta ohjiaan, suunnaten katseensa tulijaan. "Ai sori, luulin et tää on tyh-" Brunetti kerkesi sanoa kunnes keskeytin hänet. "EI! Tai siis ei haittaa, liity ihmeessä seuraan" Vakuuttelin tytölle ja hän nyökäten talutti kirjavan pienen ratsunsa kentän keskeen. Tähän tyttöön en ollut vielä tutustunutkaan kummemmin. Iitaksi häntä kuitenkin sanottiin ja hyvin ahkerasti hän tuntui hoitoponiaan Lailaa käyvän ratsastamassa. Katsellessani parivaljakon touhua olin kompuroida tolppien kanssa ja vedin Kelmin ohjatkin ristiin, jolloin poni käytti tilaisuutensa hyväksi ja nykäisi itsensä irti niin, että tolpat olivat levällään kun hujasen eväät. "Mäkin aattelin hypätä niin voin kantaa loput esteet", brunette ehdotti ja nyökkäsin, metsästäessäni Kelmin ohjia maankamaralta. Hän kantoi näppärästi montakin puomia kerralla, eivätkä tolpatkaan kaatuneet kun Laila seurasi löysällä ohjalla tyttöä kuuliaisesti. Iita sanoi hoitavansa loputkin esteet ylös joten kapusin jo pyöreämasuisen Kelmin selkään, joka ei malttanut hetkeäkään pysyä paikoillaan. Sivusilmällä vilkuilin toista ratsukkoa, jonka yhteistyö oli miltei saumatonta. Itse sain räpsiä Kelmiä raipalla aina sillä välin, kun brunetti ei huomannut. Muutenhan Kelmi olisi jo pistänyt koko maneesin mukkelismakkelis.
Reilujen alkukäyntien jälkeen aloin kerätä ohjaa, samalla kun pyörittelin Kelmi ympyröillä. Poni oli nöyrtynyt hetkeksi kulkemaan allani riehumatta, ja tiesi varmasti saavansa raipasta jos vielä kertaakaan peruuttelisi ja nousisi takastensa varaan. Iita oli katsonut menoamme kauhistellen Lailansa selästä, joka tuskin edes havahtui ulkoa kuuluvista äänistä. Tuskin Kelmikään mitään epäillyttävää kuuli, kunhan temppuili ja halusi nöyryyttää minua.. Nostin ravin heti kun Iitakin oli saanut ensimmäiset käyntikuvionsa tehtyä, jotta kummankaan ei tarvinnut väistellä toista sisäuralla. Naputtelin kouluraipalla tahtia pohkeen taakse, jonka ansiosta Kelmi osasi pidentää askeltaan ja ehkä hellitti hetkittäin luotiviivalle muulikaulasta nättiin pyöreään muotoon. Ruunaa ei oikeasti tarvinnut hirveästi edes repiä ohjasta, vaan pieni nyplääminen riitti saamaan sen huomion. Toinen juttu olinkin taas se, jaksoiko se keskittyä.. Tein alkuun pelkkiin päätyihin ympyröitä, kun siellä eniten tilaa sattui olemaan. Taivuttelin ponia ympyröillä kyljistä auki, jotta sain sen ravaamaan itse eteen kuin ylöspäin, jota ruuna harrasti varsinkin tylsistyessään. Tällä kertaa Kelmi kuitenkin taipui ja olin tyytyväinen ravityöskentelyyn.
Iita teki muutamaan kertaan laukassa hyppyjä ristikko-pysty-linjalla, joten seurasin perässä ja laukan nostettuani ohjasin Kelminkin koittamaan onneaan esteillä. Ruuna kiihdytti kaarteesta vauhtia sarjalle, ja kannustin sitä pohkeita puristamalla hyppäämään jokaisen esteen yli. Kelmi hidasteli heti toisen esteen jälkeen ja pudotti raville viimeistä ristikkoa ylittäessä. Iita tuli heti perääni ja Laila hyppäsi innokkaasti etusiaan korkealle nostellen. Voi pirun kelmikki.. Seuraavalla kerralla piiska heilui ja poni oikein rymisteli esteiden yli. "Hophop! Yli! Mene yli!" Karjuin sarjalla ja ennenkin sarjaa, joka tunnetusti auttoi Kelmiä menemään esteistä ylitse vaikka väkisin. Ruuna nakkasi peppuaan vielä muutaman kerran esteiden jälkeenkin, joten rauhoittelin sen käyntiin, Iitan nauraessa vieressä. Laila oli vielä energiaa täynnä, mutta Kelmi puuskutti jo ryntäät hiessä. Kävelimme siis hetken aikaa välikäyntejä, kun suunnittelimme Iitan kanssa suuntaa ja järjestystä rataan. Kolmen esteen sarjan lisäksi pääty-ympyrällä oli matala ristikko sekä lävistäjälinjalla pieni okseri. Epäilin Kelmin hyppytaitoja jo ristikollakin, joten taisi jäädä meiltä okserit hyppäämättä.. Rohkeasti kuitenkin Iita ohjasi poninsa uralle ja aikoi tulla suunnittelemamme radan ensimmäisenä. Laila pomppasi esteet vaivatta ja vieläpä täydellisistä paikoista. Iita oli taitava ohjastaja ja Lailakin jo kokenut estekonkari, joka verrattuna meihin oli aivan jotain toiselta planeetalta. "Sun vuki", Iita sanoi ja taputti tammansa kirjavaa kaulaa. Nielaisin kirosanani ja keräsin ohjaa tiukemmaksi, ennenkuin istahdin syvälle satulaan ja potkin ruunaan vauhtia. Poni lähti puuskahtaen pieneen raviinsa, josta nostin asetuksen ja pidätyksen jälkeen laukan. Takapää otti laukan vähän liiankin lennokkaasti alleen ja sainkin rutistaa nyrkit tiukemmin ohjien ympärille ja iskeä takapuoleni syvemmälle satulaan. Pääty-ympyrällä oleva ristikko ylittyi ensimmäisenä, kunhan pidin ohjat käsissä ja jalat ponin ympärillä. Kelmi sai esteestä itseensä lisää virtaa, ja meinasi vetää ympyrän uralle asti, mutta sain kuitenkin ponin käännettyä pitkän sivun ristikko-pysty-ristikko sarjalle, jonka aiemminkin olimme verryttelyksi hypänneet. Ruuna reippaili näppärästi jokaisen esteen ylitse, minun myödätessä sen liikkeitä ohjalla. Taputin ruunaa kaulalle samalla kun ohjasin sitä jo seuraavalle, uran kautta lävistäjälinjalle.
Mutta sitten tapahtui se, mitä olinkin pelännyt. Nouseva okseri oli ruunalle vaikea katsottava, eikä se oikein tiennyt kuinka sen ylitse pääsisi. Se päätti kuitenkin yrittää aivan minun kiusakseni - tasajalkaa, mahdollisimman vinosti, tolppia hipoen. En siinä kerennyt muuta kuin ottaa tukea ruunan harjasta ja pysyä selässä ilman toista jalustinta. Pääsimme kuitenkin keltaraidallisten puomien ylitse, järkyttävällä ryminällä. Kelmi tietenkin innostui ajatuksesta, että saisi minut nyt helposti alas selästään. Äkkiä löysinkin itseni kiroamasta maasta, kun ruuna oli vetänyt semmoiset pukkilaukkahyppelyt että harva siinä kyydissä enää jo valmiiksi horjahtaneena pysyi. Iita kysyi taukoamatta, kävikö minuun kuinka, kun en saanut suustani ulos muuta kuin kirosanoja. "P*rkele EI! Käynyt mitenkään.. siis..", sanojen valuttua hieman väärin suustani, tyttö oli jo pudottautunut ratsunsa selästä ja auttoi minua parhaillaan ylös, pyyhkien enimpiä hiekkoja yltäni. Rientäessäni hakemaan Lailan ympärillä pörräävää poniani takaisin kurinpalautukseen, selitin brunetille, ettei tuossa kyydissä olisi mitenkään voinut pysyä ja että se oli jo jokapäivästä puuhaa Kelmin liikutuksessa. "Annas kun mä kokeilen", hän sanoi ja ennenkuin kerkesin edes vastustella, hän ojensi Lailan ohjat kouraani ja nappasi russini ohjat omaansa. "No, siitä vaan! Mutta omalla vastuulla.." naureskelin ja autoin tytön selkään, ojentaen hänelle raipan toiseen käteen. Siirryimme Lailan kanssa keskelle maneesia, pois ratsukon tieltä. Iita otti heti topakan asenteen selässä, ohjalla vemplaten kuolainta ruunan suussa. Äkkiä poni nosti kuitenkin puhtaan laukan, eikä rikkonut sitä raville ennenkuin ratsastajan pyynnöstä. Olin kuin puulla päähän lyöty, kun hetken päästä okserikaan ei Kelmistä tuntunut missään, vaan se hyppäsi innokkaan oloisena koko radan loppuun. Puuskuttava ruuna sai sitten paljon kehuja brunetelta ohjastajaltaan, jonka taidoista olin jopa kateellinen. "Se on aika lapsi vielä", tyttö sanoi ja ohjasi ponin vierelleni, laskeutuen samalla kyydistä, ennenkuin jatkoi. "Se kannattaa pitää kokoajan kiinnostuneena, ettei käy köpelösti.." hän lisäsi ja kapusi takaisin tutun ja turvallisen poninsa selkään. Siitäpä vasta sainkin ajatuksen. "Sittenhän mulla on sulle vähän ratsutettavaa!" Innostuin ja osoitin minua jo kumoon puskevaa Kelmiäni. Naisen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, liekkö sitten hämmennyksestä, innostuksesta vai pikemminkin inhosta.. Tiesin tytön ratsuttajan haaveista, mutta vastasiko ratsu sitten odotuksia? "Niin no, miksipä ei", hän vaikeiroi mutta pakotti lopulta hymyn kasvoillensa. "Hyvä! Kerran viikkoon läpiratsastus ei varmaan tekis pahaa, kun sulta tota taitoa kuitenkin löytyy..", hymyilin ja olin kyllä aivan varma, ettei ruunalle tekisi hallaa moiset oppitunnit. Saisipahan vähän muutakin mietittävää kun ainaiset konnankoukkunsa..
Loppuverkkojen jälkeen Kelmi oli kyllä puhki Lailaan nähden joka oli ruunaa reilusti vanhempi, mutta olihan sillä reilusti parempi kuntokin minun karvakasaani verrattuna. Samaa voisi sanoa myös ratsastajista, sillä posket helottivat tulipunaisina estehyppelöiden ansiosta, eikä sydänkään malttanut rauhoittaa tykytystään. Iitan kiitellessä seurasta minä yritin peitellä räikyvänpunaista naamani ja sovimme, että Iita kävisi kokeilemassa ensiviikolla Kelmiä, ennenkuin tiemme erkanivat tallien välillä. Kelmi löysi tiensä suoraan pesupaikalle, jossa riisuin siltä hikiset varusteet pesua varten pois. Varustehuoneessa nakkasin vihreän, kostean satulahuovan pyykkikoriin ja iskin satulan paikalleen huovatta. Taisi olla jo ennestään kaikki huovat pesussa joten olin kiltti ja pistin osan tummempia huopia ja pinteleitä pesuun. Ruuna möllötti pesarilla tukka pystyssä minua, kun palasin takaisin leivänkannikka kourassani. Kelmi mussutti saamaansa leipää pitkään ja hartaasti, sillä välin kun valuttelin sankkoon lämmintä vettä. Ruuna ei yleensä pitänyt vedestä sitten ollenkaan, mutta tällä kertaa taisi olla niin puhki, että antoi minun pyyhkiä hiet jopa korvien takaakin. Ettei ruuna ihan paleltuisi käytävälle, menin hakemaan kaapistani Kelmille ostamaani uutta villaloimea, jonka kuosiin olin rakastunut täysin. "Pidäkin huoli ettet riko tätä!" Varoitin ponia mallatessani loimea sen päälle. Se olikin sille juuri sopiva ja aivan upean näköinenkin! Kuivasin sitten vielä pesun jäljiltä kosteat jalat ja muistaessani laitoin rasvat että linimentit jokaiseen jalkaan.
Hain ruunalle siivun heinää tuhottavaksi samalla työntäen kottikärryt ponin karsinaan. Kelmiä ei juurikaan kiinnostanut, että häärin sen ympärillä talikko kourassani, kunhan ruoka ei loppunut kesken. "Täällähän sä! Oon ettiny sua joka paikasta", kuulin äänen takaani ja ennenkuin kerkesin huomatakaan, Petra oli kietonut kätensä vyötärölleni. Karsinan siivous unohtuikin ihan kokonaan, kun muistin, että joutuisin viettämään yöni yksin. Yksinäinen susi Kelmi ei pitänyt sen kummemmin meteliä meidän kiehnätessä ja juorutessa toisen 'kämpässä', kuinka hävytöntä, kunnes vahingossa osuin herran takapuoleen omallani. "Noniin, nyt riitti Kelmille..", mutisin ruunan mulkaistessa taaksensa se veti korvansa niskaan, josta tiesin pitää Petran kaukana ponin takapäästä. Kertaalleen yksi hulluista hevosistani oli jo vahingoittanut brunettia, joten en antanut sen tapahtua toisten. Viimeisen pusun jälkeen lupasin tulla huomenna kirjoituksista suoraan tallille, jotten jäisi mistään paitsi. Autolle kävellessäni koppi parkkeerasi pihaan tuttu kuski ratissaan. Inna huokaili huolestuneena ja laski rampin alas rampaa hevostaan varten, josta muutamat tallitytöt minulle infosivatkin taukohuonessa vieraillessani. "Voi ei, onko Lullerolla kaikki hyvin?" kysyin, johon nainen kohautti harteitaan. Vastasi vain, että sairasloman tarpeessa. Sepä siis tiesi sitä, että kohta olisi entistä söpömpi heppa tallissa pitämässä paikkaa suokkitammalle. Tai no, en tiedä oliko Ullaa sievempää hevosta edes olemassa (paitsi Kiara). Kotona lukeminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, eikä oma kämppä tuntunut enää kodilta. Hevonkakka ei haissut missään nurkassa, koirat ja/tai kissat häärineet kokoajan ympärillä, eikä kaljapullojen kilinä kuulunut alakerrasta. Nyt ehkä sanonta 'talli on toinen kotini' alkoi hiljalleen pitää paikkaansa, eh?
// KIITOSKIITOS IHANASTA KUVASTA <3
|
|
|
Post by Julia on Oct 13, 2014 20:49:44 GMT 2
12. lokakuuta 2014
Rankkasade piiskasi äänekkäästi auton tuulilasia, mutta tallillla oli käytävä.. Kauppareissun aikana helvetti oli saartanut Vaahterapolun ja pistänyt pihan oikein tulvimaan sadevedestä. Maihareiden vaihduttua kumppareihin ja pusakkaan kampesin ulos autostani, lontostellen rapaisella pihamaalla nopeasti talliin hakemaan Kiaran riimua ja narua. Todellakin toivoin, että ne löytyivät tallista eivätkä Kelmin repiminä tarhan pohjamudista.. Valppaat tallityöntekijät olivat kuitenkin kunnioittaneet heille antamiani ohjeita hyvin, joten löysin tallista violetin riimun ja narun, syöksyen niiden kanssa samantien yltyvään sateeseen. Ponit vapisivat ruudullisissa loimissaan ja pitivät sadetta vierivieressä. Kiaraa ei pahemmin ilma näyttänyt haittaavan, mutta Kelmi taas näytti siltä, että saattaisi v*tutuksenpuuskassa keksiä jotain todella tyhmää, josta en tykkäisi sitten alkuunkaan. Onneksi ruuna oli rauhoittunut Iitan ratsutusavun kanssa ja alkoi hiljalleen tottua säännölliseen työntekoon. Piti täällä muidenkin töitä tehdä, vaikka työhaluttomuuseläke varmasti pyöri jokaisen, myös minun, mielessä joka maanantaiaamuna.. Kiara talsi suorinta tietä kuralammikoiden läpi portille, jossa sujautin sille äkkiä riimun päähän ja narun kiinni, jotta ei ihan kastuttaisi. Tai no, olihan Kiara jo ainakin muutaman tunnin sateessa seisonut, eniten kai pelkäsin omaa vilustumistani! Sisälle päästyämme tamma päätti ravistella kuravedet käytävällä juuri minun päälleni, jolloin kiroillen saatoin Kiaran karsinaansa sikailemaan. Raahasin kosteaa loimea perässäni kuivumaan, kunhan ensin olin teutaroinut sen kanssa kymmenisen minuuttia kun en halunnut saada kuraa ja hirveää hajua juuri pestylle tuulitakilleni.
Tuuli yltyi entistä riepottelevammaksi, ettei puiden oksatkaan meinanneet enää pysyä kiinni. Mitä luultavammin sää tulisi jatkumaan aina seuraavaan päivään saakka, joten hautasin ajatuksen kentällä työskentelystä ja odotin maneesin vapautumista, jonka oli vallannut tallin uusin tulokas Nippe ja hänen omistajatar Ellida. Siis mahtava aika iltapäiväkahveelle! Taukohuone oli täyttynyt nuoremmasta sakista, jonka puheensorina kantautui jo talliin asti. "Joo ja sit Joni jutteli jonkun blondin kans, siis se joka on meidän koulussa", punapää selosti ystävilleen, jotka nyökkäillen kuuntelivat toisen selostusta alkuviikon kemuista. Sattumalta olin kuullut moisesta Lispeltä, joka oli juorunnut asiaa kikatellen taukohuoneessa jo muutama päivä aikaisemmin. En tuntenut Claraa sen kummemmin kuin muitakaan hoitajia, joten minua ei juoruilu hetkauttanut sitten alkuunkaan, vaikka hauskaltahan tilanne toki kuulosti. Miehet on sikoja, testattu on. Kaadoin kahvia kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin kuunnellen, kun muut alkoivat lohduttaa punapäätä moittien toisen poikaystävää minkä kerkesivät. "Se on idiootti kun teki sulle tolleen.." "Jätä se!" "Eihän tollasesta oo muutakun harmia", totesi viimeiseksi brunetti, muiden 'lohduttaviin' puheisiin yhtyen. Hymähtäen istahdin pöydän ääreen tyhjälle paikalle, jolloin sain osakseni katseita tytöiltä, joidenka joukkoon olin tahtomattani liittynyt. Nostin hiljalleen katseeni vilkuilemaan ympärilleni, mikä minussa niin kummastutti. "Jatkakaa vaan, ihan kun mua ei olisikaam", nyökkäsin ja laskin katseeni lehteen, jonka olin juuri avannut eteeni. Naurua pidätellen kampesin tovin kuluttua penkiltäni tallin puolelle, pudistellen päätäni. Voivoi, onneksi oma iltani oli sujunut ilman parisuhdedraamaa Petran kanssa..'katsoen elokuvia'..sängyssä..krhm. "Hei, onko se maanantain tarjous vielä voimassa?" Kuulin äkkiä äänen takaani tehdessäni tietä yksäripuolelle. Käännähdin katsomaan tummaverikköä, Iitaa, jolle olin luvannut lähtä maastoon seuraksi Kiaralla, Iita kun väkisin halusi mennä tapattamaan itsensä maastoon Kelmillä. "Umm.. joo, miten vaan, mut mä en oo vastussa jos sulle käy jotain.." naurahdin vaikeasti, kuitenkin myöntyen. Siinäpähän.. "Hyvä..! Nähdään sit, vaikka, öö, kolmelta?" toinen ehdotti ja nyökkäsin.
Kiara mollotti karsinassaan etutukka takussa, ja riensinkin harjaamaan tamman ennenkuin heitin sille loimen päälle. Tamma sai päähänsä myös achensuitset ja jalkoihinsa suojat, muttei satulaa! Tallista poistuessani päivittelinkin muille, että jos minua ei näkyisi, olisin mitä todennäköisimmin vainaa. Sanoin siis yksityistallissa lakaisevalle Petralle hyvästit, jos minua enää mahdollisesti näkyisi.. Tuuli yritti viedä meitä mukanaan, mutta onneksi maneesi oli lähellä, eikä helvetillisessä ilmassa tarvinnut kauaa kärvistellä. Vedin punaiset ovet reippaasti perässäni kiinni, jottei kylmä viima puskisi sisälle. Kampesin Kiaran selkään rampilta, jota tamma mulkoili epäilevästi, mutta antoi minun kuitenkin nousta selkäänsä. Tamman selkä tuntui leveältä eikä yhtään niin epämiellyttävältä kun luulin. Ehkä se oli saanut lihaa luittensa päälle viime kertaan nähden. Tai muuten vaan rasvaa.. Tänään olin liikutukseen suunnitellut kevyeksi, sillä eilinen valmennus vielä kiristi tamman lihaksia. Vakkaritunnillakin Kiaran pitäisi vielä laahustaa, joten parempi oli pitää tämä päivä vähän kevyempänä. Muutaman kierroksen jälkeen keräsin ohjaa hieman tuntumalle, antaen tammalle napakat ravipohkeet. Kiara oli todella epäpuhdas, jälleen kerran, jonka takia päätinkin aloittaa suoraan ravityöskentelystä. Istuin mahdollisimman rennosti selässä, vaikka selkäranka tuntui porautuvan persvakoon väkisin, ja kääntelin isohkoja ympyröitä. Autoin pohjeavuin tammaa kääntymään ympyröillä pyöreämmin, johtavan ohjan kanssa. Rautakanki vetreytyi ravissa pyöriteltyäni kaikenmoisia kiemuroita ja kuvioita, jonka jälkeen testasin laukkaa. Ravista nostaminen oli Kiaralle taas vaikeus, eikä toiseen suuntaan laukka meinannut millään nousta. Käynnistä taas tamma osasi iskeä jalat oikeille paikoilleen, ja laukkasikin kierroksen mukaista laukkaa. Kiaran laukka oli alkuun töksähtelevää, eikä ollut kaukana, ettenkö olisi huutanut kivusta selässä. Aikamoisen hellä takapuoli oisi varmaan huomenna! Tuuli rymisteli maneesin seiniä minkä kerkesi, muttei Kiara pelästynyt kovaa huminaa kuin kertaalleen, kun unohdin höpötellä ja rupatella tammuskalle rauhoittavia sanoja. Sen jälkeen se ei pahemmin enää välittänyt vaan keskittyi pyllerehtämään allani innokkaasti, ilman kiristävää vatsavyötä.
Askellajit käytyäni ravasin pitkin ohjin pitkät loppuverkat, Kiaran ollessa vielä virtaa täynnä. Lopuksi päädyinkin ratkaisuun, että pudottauduin itse kyydistä ja annoin mustanruunikon juoksennella pitkin maneesia. Tosin tamma juoksi vain, jos itse juoksin perässä raippa kourassa.. "Noniin hupsu, riittäköön tältä päivältä", puuskutin huonokuntoisena juostuani tamman perässä hyvän tovin. Kiara tallusti luokseni maneesin toisesta päädystä, mutta päättikin vielä pyörähtää ravikierroksen, ennenkun antautui minulle kiinni. Taputin jo hyvää vauhtia paksuuntuvaa kaulan karvapeitettä ja talutin tamman ulko-ovea kohti. Huono olo valtasi minut tallissa, joka mitä luultavammin johtui eilisistä Jessen synttärijuhlista, joissa juominen oli sallittua - eli siis pakollista, jos Milalta kysyttäisiin. Purin varusteet reippaaseen tahtiin pois, Kiaran jo mussutellessa iltaheiniään. Näin paremmaksi poistua ja antaa Kiaralle ruokarauhan, joten suuntasin suoraan tamman harjattuani talolle. Sade oli lakannut mutta sen sijaan ilma oli entistä kylmempi ja pimeämpi.
Huokaisten istuin sängyn reunalle ja aloin vaihtaa vaatteita vähemmän hepalta haiseviin yövaatteisiin (jos se talliympäristössä oli mitenkään enää mahdollista). Petra oli valoittanut oman puolensa ja kirjoillaan ehkä pienen osan minunkin puolesta, mutta huomatessaan minut naisenalku ei pahastunut, vaikka kirjat olisivat menneetkin lattiatasolle. Kumarruin suukottamaan toisen poskea, sillä ei parennut häiritä neitiä koulujutuissa, tai sain tuntea sen nahoissani. Vaikkakin olisin ottanut tarjouksen mielellään vastaan... "Mitäs jos tehtäs huomenna jotain yhessä?" Petra kysyi samalla kun näpytteli koneellaan intensiivisesti, silmälasit nenävarrella napottaen. "Tottakai", tuhahdin, sillä eikös me joka päivä ainakin jotain tehty yhdessä? hmh.. "Eiku lupasinkin jo Iitalle yhen jutun", muistin, enempää asiaa avamatta ja Petra pyöräytti silmiään. "Aijaa, nytkö oot sen kans niin hyvää kaveria?" brunetti kysyi ja yritin selittää, kuinka asiat oikeasti olivat. "Me mennään vaan maa-" "Kahestaan? No siitähän se lähtee", Petra kumosi minut vastaväitteellään, johon huokaisten en keksinyt sanottavaa. Välillä Petran mustasukkaisuus sai minut tuntemaan syyllisyyttä tekemättömistäkin asioista. Kun jutut alkoivat mennä romanttisen maastoreissun ja metsätreffien suuntaan sain tarpeekseni ja kampesin ylös sängystä, vetäen samalla vaatteita ylleni. "Mee vaan, en jaksa sua ja sun Iitojas nyt", brunetti huokaisi ja painui takaisin peittonsa alle. Olin kuitenkin jo ovella menossa ja päätin heittää vähän bensaa liekkeihin. "Toivottavasti löydät parempaa yöseuraa, niinku vaikka se Antonio, sehän oli ilmeisesti ihan kiva?" muistelin kulmiani kurtistellen ja Petran katse löysi omani, silmät pyöreinä. Lispe oli siitäkin asiasta minulle taukohuoneessa juoruillut, vaikkei tietenkään hänelläkään ollut harmainta aavistusta koko jutusta. Juttu lähti alunperin Claran poikaystäväjuoruista ja siitä, kuinka Antoniokin oli viettänyt kertaalleen yönsä Vaahterapolun talossa. Vitsaillen arvailimme, kenen viereen poika oli tiensä löytänyt, eikä Antonion vaikerointi Petrasta puheen ollen jättänyt mitään arvailun varaan. Lispe kyllä väitti, ettei mitään olisi tapahtunut, sillä hänhän tunsi Antonion paremmin kuin omat taskunsa. Niinpä niin..! Petra ei saanut sanaa suustaansa, vaikka kuinka haukkoi henkeään kuin kala kuivalla maalla. "Että helvetin hyvää yötä sitten!" Pamautin oven kiinni kovempaa kuin olisi ehkä pitänyt, mutta ainakin se peitti oven molemminpuoliset nyyhkytykset alleen. Sade oli taas jälleen yltynyt, joten ainakaan tällä kelillä en pääsisi kotiin asti hengissä, kyynelvanat valmiiksi sumentaen näkökenttääni.
Rymistelin portaat alas peitto kourassani alakertaan, jossa Inna katsoi minua sohvalta kummastuneena. Mila ja Jesse olivat ilmeisesti jo vallanneet makkarin ja Juuso ilmeisesti kämpillään, joten nainen oli rantautunut olkkariin ihan ypöyksin. Kävin hakemassa keittiöstä itselleni ja Innalle juomista, jonka jälkeen palasin olohuoneeseen, naama väärinpäin. "En mä ju-" "Juotpas", keskeytin ja nakkasin Innalle lauantaisista pippaloista jääneen kaljan. Nopein ottein nainen kuitenkin otti pullonsa kiinni ja hetken ihmetellessään alkoi kysellä tyhmiä. "Mitä sä täällä teet?" Dippilatva kysyi kun rojahdin sohvalle istumaan, peittooni kääriytyen. "Samaa vois kysyä sulta.. mut tuli vähän riitaa", mutisin toiseen katsekontaktia luomatta. Samalla otin kourallisen poppareita viereeni sopivasti ilmestyneeestä kulhosta, selaten kaukosäätimellä kanavia läpi. Telkkarista ei kyllä tullut ikinä mitään hyvää! Paitsi Vain Elämää. "Voooi, eikö Julia saanutkaan tänään?" Inna kihersi ja repesi kohta nauramaan. Nakkasin toista tyynylläni ja kaappasin popparikulhon kokonaan itselleni. "Pää kiinni, sä et tiedä mitään..", murisin tympääntyneenä, ehkä hieman surullisenakin. Pitikin mennä taas tappelemaan tyhjästä.. Kohta brunetti olikin ymmärtänyt yskän ja kyykki parhaillaan dvd'n luona. "Leijonakuningas, Spirit vai-" "Leijonakuningas!" Sanoin ennenkuin toinen kerkesi kolmatta vaihtoehtoa edes esitellä. Kohta elokuva oli pyörimässä ja me nyyhkyttämässä Mufasan perään.
|
|
|
Post by Julia on Oct 25, 2014 23:21:09 GMT 2
24. lokakuuta 2014
Edellisen viikon ilmat olivatkin liian hyviä ollakseen totta. Aurinko ei uskaltanut enää pilkahdella pilvien välistä, jotka tihkuttivat kokoajan räntää liukastamaan maanpintaa. Viikko oli sujunut yhtä kylmissä tunnelmissa kun oli alkanutkin, muutenkin kuin sään puolesta, eikä ainakaan vielä Inna ollut huomannut Petran leppyneen viikonlopun rähinöistä. Naisenalku oli kuulemma purkanut kiukkuaan myös muihin, joten kenelläkään ei kovin paljoa tietoa Petran päässä liikkuvista ajatuksista. No, kaikki ajallaan. Mustanruunikko tykkäsi lätsytellä kertalleen jäätyneissä ja sitten sulaneissa vesilammikoissa, jota pääsin nyt itsekin todistamaan. Tamma kuoputteli lätäkköä kengättömällä kaviollaan, loiskuttaen hyytävän kylmää vettä itsensä kuin kaverinsakin ylle, vaikka Kelmi kylläkin siirtyi hyvin nyrpein naamoin syrjempään Kiaran leikkikentältä. Lopuksi tamma vielä tunki turpansa kuoppaan, ihan kuin vettä muualla ei olisi ollut tarjolla.. Päätäni ravistellen pujottelin hakemaan hölmistyneen Kiaran pois lammikkonsa ääreltä ja napsautin riimun kiinni päitsiin. Kirputti lähti nöyränä perääni ja yritimme parhaamme olla kaatumatta liukkaalla polulla.
Päästin itsekseen, vai liekkö tyhjälle tallille hörisevän Kiaran karsinaansa vapaaksi siksi aikaa, että saisin sadeloimen tamman yltä. Ruudullinen loimi oli hieman kostea, joten raahasin sen kuivumaan toiselle puolelle tallia, ja palasin harjapakin kera takaisin. Kiara asettui nätisti karsinansa nurkkaan etten viitsinyt sitä edes kiinni sitoa, joten harjailin tamman hiljalleen ilman kiirettä puhtaaksi, myös jaloista, jotka olivat saaneet taas kurapeitteen ja jäistä vettä päällensä. "Julia! Siinähän sinä", Helena kirkaisi kiireisen oloisena kaltereiden takaa. Nousin samassa vuohisten tasosta kuulemaan Helenan hätää. "Moona ontuu toista etustaan ja kenkäkin lähteny irti, et ois halunnu lainata jompaa kumpaa ponias tilalle?" Ratsastuksenopettaja kysyi ja hetken mietiskelin, etteikö tosiaan ratsastuskoulusta löytynyt toista tuntiratsua tilalle. No, hoitajat tietenkin halusivat pitää hoitsujensa liikutusajoista kynsin ja hampain kiinni, joten myönnyin lainaamaan russiani kolmen aikaan alkavalle tunnille. "Se kyl pitää juoksut-" "Äkkiä sit kans, se on jo puoli!" Helena muistutti mennessään ja lähdin samantien tarpomaan takaisin tarhoille päin. Kelmiitti tutisi loimessaan tarhan edustalla, kerrankin, ja antoi helposti itsensä kiinni, kerrankin! Ei kyllä tainnut tietää poni mikä sitä taas odotti..
Liukastelimme talliin ylämäen onneksi kaatumatta, josta tulikin mieleeni, että kengitysaika täytyisi varata piakkoin. Eihän tätä menoa meinannut enää pystyssäkään pysyä. Harjasin jo talvikarvakasvustonsa aloittaneen ruunan reippasti läpi, kunnes kipitin hakemaan Kelmille kaikki mahdolliset varusteet päälle. Irvistellen ruuna antoi kiristää vyönsä ja kuolaimetkin otti suuhun etusta polkien, mutta ei mahdottomaksi heittäytynyt. Kello raksutti jo lähempänä kolmea ja kiirehtien nappasin liinan mukaani, ennenkuin suuntasimme vielä tyhjään maneesiin. Punaruunikko oli taas kenkuilupäällä, eikä millään olisi tykännyt kävellä liinan varassa. Kiroillen passitinkin ruunan heti raviin, joka näytti alkuun niin takkuiselta, että pelkäsin tuntilaisen löytävän heti ensimmäisenä tiensä alas selästä. Onneksi muutaman kierroksen jälkeen Kelmi vetreentyi ja ajoin sen laukkaan, jossa lukuisat pukit varmistivat sen, että tunti tulisi menemään ihan kohtuullisen hyvin. Toiseen suuntaan ruuna oli luonnostaan parempi ja vetreytyi nopeasti. Laukan jälkeen kävelytin ponia pienellä ympyrällä, kunnes ovet jo rymisivätkin tuttuun tapaan. Poneja alkoi virrata sisään ratsastajineen, mutta yksi oli ratsuaan vailla. "Täällähän se Riinan ratsu jo odottaakin", Helena huomautti, vaikka olin vasta purkamassa pärskivältä poniltani liinaviritelmää pois suitsista, luovuttaakseni ponin ratsastajalleen. Tyttö otti ruunan topakasti haltuunsa, josta yllätyin, mutten kyllä uskonutkaan Helenan antavan Kelmiä yhtäänkään pelokkaalle pienelle ratsastajalle. "Älä anna sen tippua.." mutisin ohimennessäni ratsukoita tarkkailevalle Helenalle, joka vain naurahti päätään ravistellen.
Palatessani yksityistallin puolelle Catherine ja Carida puuhailivat hevostensa ympärillä hiljaisesti. Morjestin tutuille tallikavereille hymyillen, kunnes siirryin itsekin paijaamaan omaa hevostani. Kiaralla oli ilmeisesti sillä välin napsahtanut päässä, eikä sen yli-innokkaasta käytöksestä tullut loppua. Tamma nuuhki minua läpikotaisin, jopa hiuksista ja kasvoista, ennenkuin antoi minun jatkaa harjausta. Senkin ajan sain pyöriä pääni pyörälle keskelle karsinaa, Kiaran kiertäessä rinkiä karsinaansa. Harjausurakka päättyikin kiinnisitomiseen, josta Kirpula ei tykännyt sitten ollenkaan. Kuitenkaan en tamman mielipiteitä kuunnellut, vaan hain satulahuoneesta satulan kirjavine satulahuopineen sekä achensuitset, jotka olin vastikään Kiaralle ostanut. Ensimmäisenä risteytystamma sai selkäänsä satulan ja sen mukana vielä irti olevan martingaalin, jonka klipsut kiinnittelin satulaan. Lopuksi muistin vielä laittaa alalenkin satulavyöstä, ennenkuin siirryin pujottamaan suitsia tamman päähän. "Ootko menossa kentälle?" toinen blondi kysyi karsinasta poiketessaan. Nyökkäsin myöntyvästi ja Carida sanoi menevänsä edeltä, jos ei haitannut että hän liittyi seuraan. "Ei haittaa ei, eiköhän me mahduta", vakuuttelin ja siirryin pujottamaan putseja etusiin, joita vaille valmis Kiara oli. Istutin pähääni vielä kypärän lämpimän tupsupiponi tilalle, jonka jälkeen jätimme tallin jälkeemme, pimentyvään ja viilenevään ulkoilmaan vaeltaen.
Sohjoa satoi taivaan täydeltä eikä olisi yhtään huvittanut mennä kentälle mutaan lätsyttelemään ja likaamaan varusteita. Kaikesta huolimatta kapusin kentän reunalta vyön kiristeyttyäni ratsuni selkään. Carida oli vallannut kentästä toisen puolen, joten päätin jäädä maleksimaan ja säätelemään jalkkareita tallipihan puoleiseen päätyyn. Annoin Kirppanan kävellä reilut alkukäynnit ja totutella entistä vetisempään pohjaan, jotta se osaisi hieman varoa astumasta harha-askelia ravissa tai laukassa. Puoliveriratsukko oli parhaillaan ravaamassa uraa pitkin, joten päätin liittyä seuraan, tosin vielä verkkaisimmin raviaskelin. Keräsin samalla ulko-ohjaa tiukemmalle tuntumalle, kun taas sisäohja roikkui hieman löysemmin tamman kaulaa myöten. Pyörittelin enemmänkin päätyihin ympyröitä kun koko kenttään, ja pidin kokoajan tukevan ulko-ohjan, jonka kanssa Kiara kulki heti alkuun tosi kivasti. Sisäohja ei taivuttanut kaulaa ihan lynttyyn, vaan ohjaili tarvittaessa, mutta keskityin enimmäkseen antamaan apuja pohkeilla. Sain kenttäänkin kulmat vihdoin pelkällä sisäpohkeella, kunhan ulkoavut olivat tarpeeksi tukena! Istuin hetken harjoitusravissa ja Kiaran ravi tuntui hyvin letkeältä tähän suuntaan, jonka seurauksena ilmoitin Caridalle vaihtavani suunnan. Naisenalku 'taipui' tahtooni ja vaihtoi myös suuntaa, jatkaen omia tehtäviään toiseen kierrokseen. Ohjat vaihtoivat taas paikkaa ja tälläkertaa oikea puoli kiristyi tiukemmaksi, vasemman jäädessä löysemmäksi. Kiara oli jäykempi tähän kierrokseen, niinkuin aina. Jatkoin kuitenkin samoja pääty-ympyräharjoituksia kuin aiemminkin. Vaikka tamma vaati rentoutuakseen enemmän työskentelyä tähän suuntaan, oli se sen jälkeen kuin eri hevonen. Laukassa en uskaltanut paljoa liikkua kentän liukkauden takia, eikä tilannetta helpottanut se, ettei Kiaraa olisi huvittanut laukata yhtään rauhallisesti. Carida oli siirtynyt jo sisäuralle tekemään loppuverryttelyjä, joten minulla oli koko ura tilaa laukata. Lopulta päästin Kiaran liukastelusta huolimatta laukkaan, jota puolipidättein sainkin parempaan kierrokseen muokattua mukavammaksi. Toiseen kierrokseen tamma oli taas yhtä tohelo itsensä ja meinasi luiskahtaa kyljelleen oikoessaan kulmia. Sain kuitenkin laukan tähänkin kierrokseen nostettua, joka riitti minulle ja kiitin mustaruunikkoa rapsutuksin, ennenkuin päästin ohjaa löysemmäksi loppuravien ajaksi.
Kenttä oli aivan järkyttävässä kunnossa ratsastuksen jälkeen, enkä viitsinyt enää vetistää sohjoista pintaa, vaan kipsuttelimme loppukäynnit maastossa. Vähän hirvitti moiseen tuiskeeseen lähteä, mutta Kiara osasi jo varoa jalkojaan eikä kompuroinut hiljalleen jäätyvään sohjoon. Tuntilaiset olivat lopetelleet hetkeä aikaisemmin ja seuraavat asiakkaat valuivat jo maneesiin päin, minun ohittaessa hevosletka oman luuskani kanssa. Kiittelin Kiaraa taputuksin kostealle kaulalle ja pudottauduin alas selästä. Tuuli alkoi olla jo hyytävän kylmä, joten puikkelehdimme Kiaran kanssa nopeasti lämpimään yksityistalliin. Parkkeerasin Kiaran suoraan pesupaikalle, ja ensitöikseni purin siltä suitset että satulan, vieden ne jo satulahuoneeseen turvaan kosteudelta. Suojat olivat niin parhaat päivänsä nähneet, että tämän jälkeen taidettiinkin siirtyä muovisiin suojiin talven ajaksi.. Nakkasin suojat ja putsit syrjään, jotta sain hoidettua tamman jalat pesupaikalla. Poiketessani hakemaan riimua Kiaran karsinalta, Kelmin luona puuhaileva tyttö näytti pitävän luimivasta karvapallosta, ainakin lässyttävästä äänensävystä päätellen. "Noh, olikos se kiltisti tänään?" Kysyin ohimennen ja tyttö, nimeltänsä muistaakseni Riina, kääntyi katsomaan. "Joo. Meinasin tippua aika monesti mutta se oli hauskaa!", tytöntyllerö nauroi ja minä hymyillen jätin penikan puuhailemaan Kelmin kanssa. Ihme kun ei kysynyt saisiko rueta ponin hoitajaksi, josta minun olisi kyllä ollut kieltäydyttävä, kun niin nätisti ruunasta puhui. Kiva etten ollut ainoa, joka näki ponissa edes jotakin hyvää..
Kirppuliini hörisi talliin saapuville yksityisille, vaikka tuskin kukaan tamman lämpimiä tervehdyksiä edes kuuli. "Höpsö..", pudistin päätäni ja rapsutin toisen tummaa nenäpiitä. Vaihdoin samalla puolta pesemään kuravellin värittämät jalat taas valkoisiksi. Kyykkiessäni pesarilla yksärinomistajia alkoi pörrätä tallissa jo useampia, enkä ollut yhtään varma, kuulinko seasta vielä Petrankin äänen, vaiko harhoja. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään asiaa hänelle, joten jatkoin vihdoin pestyjen jalkojen kuivaamista. Takasten vuohiskuopat saivat vielä ekstrahyvän kuivauksen jälkeen rasvauksen, jolla hoidin joka syksyisin ja keväisin ilmestyvää riviä. Nyt ihottuma oli onneksi pysynyt poissa ahkeramman hoidon seurauksena, mutten kuitenkaan uskaltanut luopua rutiineistani.. Nakkasin vielä Kiaralle loimen ylle, ennenkuin se pääsi karsinaansa lepäämään. Kurotellessani toiselta puolelta vatsaremmejä, näin Petran vilahtavan päätallin puolelle. Voi hitto, ajattelin ja kävin viemässä Kiaran karsinaansa, että pääsin putsaamaan suojia kuivatushuoneeseen.
Kellon ollessa vielä ihmisten ajoissa poikkesin satulahuoneesta taukohuoneeseen, ihan oikealla asialla. Yllätyksekseni koko huone ammotti tyhjyyttään yhtä yksinäistä tallityttöä lukuunottamatta. Ilmeisesti tyttö oli joku hoitaja, kun utelias katse ei vahdannut minun jokaista liikettä tai suu kysellyt minkä hevosen tallista omistin. Ilmoitustaululla roikkui ainakin miljoonia erilaisia lappusia, joista alimmaisena oli ensiviikon kengityslista. Kaivelin kynää joka pitäjästä, mutta ne olivat niin pirun ovelia piiloutumaan käyttäjiltään.. Sohvalle katsahtaessani tallin varmaankin _ainoa_ mustekynä teki juuri jälkeään heppalehteen. Huokaisten lampsin tyttörukan luo, aikeissani pilata hänen ilonsa. "Hei, voitko lainata sitä kynää?" Kysyin asiallisesti pienemmältä blondilta, joka alkuun vain tuijotti minua, ojentaen sitten kynänsä minulle. Kiitin mutisten lasta ja palasin ilmoitustaululle etsimään, missä se kengityslista taas olikaan.. "Voi perhana sentään kun ei yhtä kynää koko tallista löydy", taukohuoneeseen ryminällä tuleva brunette mutisi, myrtsi ilme kasvoillaan, jonka tunsin liiankin hyvin. Ei ollut tarkoitukseni tuijottaa, mutta näköjään Petrakin huomasi poraavan katseeni salamannopeasti. Suuni haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla, vaikka piti vain sanoa, että minulla oli kynä. "M-mulla ois kynä.. Löysin täältä, t-tai siis tolla se oli", sekosin sanoissani ja osoitin pientä blondia likkaa mustekynällä. Katsettani vältellen Petra nyökytteli ja asteli lähemmäksi, joten ojensin kynän hänen käteensä. Hädin tuskin kiitoksen mutistuaan hän rustasi nimensä listaan ja poistui paikalta niin reippaasti kun oli sisälle astellutkin. Jaaaaaahas. Ei ollut taas toivettakaan sovinnosta tai anteeksipyynnöstä, vaikken oikein tiennyt kumman tässä anteeksi pitikään pyytää.. "Käytäks sitä kynää vai saanko sen?" Pikkulikka vaati ja havahduin koomastani, ennenkuin rustasin molempien ponien nimet ainoille tyhjille paikoille, Tuuven ja Hukkiksen seuraksi, eih.... "Kiitos lainasta", kiitin ja nakkasin muovisen kynän takaisin 'omistajalleen' ja pujahdin talliin vaihtamaan kamppeita ennen lähtöä kotiin. Kyllä tämä talleilu alkoi jo käydä raskaaksi..
//vähän myöhäiseksi jäi tää julkaisu mutta perjantaina en muistanut, sattuneista syistä..
|
|
|
Post by Julia on Oct 26, 2014 22:49:15 GMT 2
Rakas hoitopäiväkirja..
// tein huvikseni jotain erilaista (lol petra tekee samanlaisen myöhemmin lololol mikä matkiapina), jos ei mene vuokranmaksusta niin ainakin lisäät päiväkirjan kanneksi ekaan viestiin KESKITETYSTI! kiitos!!
|
|
|
Post by Julia on Nov 2, 2014 22:32:20 GMT 2
3. marraskuuta 2014
Mustanruunikkoni napotti nätisti keskellä käytävää, puuhkien lämmintä ilmaa sieraimistaan normaalia äänekkäämmin. Olimme vallanneet koko käytävän superhoitourakkaa varten, maanantaina MUTTA Kiaran synttäripäivänä, neljän aikaan, kun kaikki yksityistenomistajat olivat kaikista kiireisimpiä.. Muutaman kerran sain osakseni hyvin tuimia katseita, joten irroitin toisen ketjun tamman violetista riimusta ja tuuppasin Kirpsulan lähemmäksi karsinoita. Kävin koko Kiaran jatkuvasti paksuuntuvan talvikarvan läpi ensin sualla ja sen jälkeen pölyharja teki tehtävänsä eli pölytti kaiken hilseen päälleni. Sekasikiövauveli mussutti tyytyväisenä Innan tyrkyttämiä synttärilahjaporkkanoita, joita olin aiemmin kieltänyt tammalle antamasta. "Se on niiin iso tyttö jo! Siis muutenkin kun kooltaan..", Inna hekotti ja minä pyörittelin silmiäni ja jatkoin selvittämään pitkäksi hurahtanutta harjaa. Epätasainen tukka selvisi nopeasti sormin. Viimeisen silauksen saadakseni suihkuttelin selvitysainetta jouhiin ja kävin hännän sekä harjan läpi piikkisualla.
Porkkanapussin tyhjennettyään Inna oli piakkoin rientänyt liikuttamaan omaa kaakkiaan, joten minä nappasin karsinan loimitelineestä fleeceloimen ja nakkasin sen Kirpsulan ylle, maastoreissua varten. Ensin ajattelin meneväni vain taluttelemaan, mutta paksu lumikerros oli laskeutunut yöllä maan pinnalle enkä halunnut rypeä 'syvässä' hangessa, joten hain satulahuoneesta tamman meksikolaiset suitset. Suitsien lisäksi kiedoin violettiraidallisen riimunnarun Kiaran kaulaan, kaiken varalta, jos tamman järki katoaisi päästä kesken reissun. Varmistin, että päälläni oli tarpeeksi lämmintä vaatetta, jonka jälkeen talutin tammani tallipihaan selkäännousua varten. Lunta oli ainakin kymmenisen senttiä, joka oli tosin vielä niin märkää, että tulisi sulamaan piakkoin pois. Siispä lähdimme ihastelemaan valaistunutta metsämaisemaa tuuleen ja tuiskeeseen.
Kiertelimme ja kaartelimme kaikki isot tiet, sillä yksin en uskaltanut ihan syvimmälle metsää vieviä pikkupolkuja kulkemaan. Kiara oli tynynenrauhallinen käynnissä, jota en voinut uskoa silloin, kun pikkuneiti kirmasi maastossa luimivan emänsä vierellä niin, että veti lopuksi jalat solmussa itsensä pohjamutiin. Tai ratsukoulutuksen alussa, kun Kiaralla oli tapana puksuttaa höyryveturin tavoin eikä se osannut kävellä ollenkaan, vaan ravi oli sen pääaskellaji.. Voivoi, kuinka äkkiä tamma oli oppinutkaan tavoille. Olin niin vähässä ajassa saanut koulittua omasta kasvatistani juuri sellaisen ratsun kun olin halunnutkin. Vaikka totaalisen rahapulan takia olin hätäpäissäni myynyt tamman turvaan Vaahterapolkuun, oli Mila sen minulle takaisin myynyt, kun häntä koipieni välissä tulin anelemaan tammaa takaisin. Patistin sekasikiöni raviin ja ohjailin tamman tienreunaan, jotta liukas tie ei saisi hätähousua kompuroimaan jalkoihinsa. Istuin selässä pomppien, välillä puolipidättein jarrutellen.
Maastoreissuthan eivät tunnetusti olleet mitään ilman laukkapätkiä, joten pitkälle suoralle kääntyessämme napautin pohjeet lujemmin Kiaran kylkiin, josta risteytystamma innostuneesti nosti laukan. Tamman harja hulmusi varmasti vauhdissa niin lujaa, että takkuuntui selvittelystäni huolimatta uudestaan. Kaarteen jälkeen pidättelin tamman käyntiin ja heitin ohjat löysiksi. Pärskähdellen Kiara venytteli kaulaansa ja nuuhki uteliaana maata peittävää lumikerrosta. Metsä rapisi normaalia reippaammin, enkä ollut enää varma, näinkö harhoja vai liikkuiko siellä joku. Kohta Kiarakin huomasi moisen ja rauhoitellen ohjasin sen kauemmaksi ojanreunasta. Silti musta hahmo tuli vain lähemmäksi ja kohta pomppasikin jo ojan ylitse. Ennenkuin kerkesin edes huomata, Kiara juoksi päättömänä pois päin, vaikka joku muu ratsukkohan se vain oli. "Ei teidän karkuun tarvi meitä juosta", tuttu naisääni kaikui ilmoilla, joka sai minut pysäyttämään tamman paikoilleen. Bruntetti käveli lähemmäksi mustan ratsunsa kanssa. "Petra? Mitä helvettiä, yritätsä aiheuttaa meille jotain sydänkohtausta?!" Kiljuin vieläkin hieman säpsyn Kiaran selästä, mutta Petra vain naurahti Hukkiksen selästä. "Siitäs saitte kun lähitte synttärimaastoon ilman meitä", naisenalku tokaisi olkiaan kohauttaen. Ainiin, tosiaan.. Niinhän me sillon joskus sovittiin. Olin unohtanut ihan kokonaan. Jatkoimme kuitenkin matkaa käynnissä, hiirenhiljaa, lumihiutaleiden leijaillessa pimeässä, marraskuisessa illassa.
Tie vei meidät nopeammin tallille kun olin edes ajatellut, mutten valittanut. Minua paleli ja oli jo pimeääkin, jota pelkäsin varsinkin Petran säikyttelyn jälkeen entistä enemmän. Pihassa heittäydyimme satulattomien ratsujemme selästä. Petra suuntasi sisälle nopeasti, minun vielä paijatessa hörisevää tammaani tallipihalla. Kiaraa ei tuntunut niinkään paleltavan fleeceloimensa kanssa, mutta talutin kuitenkin ennenpitkää tamman takaisin talliin, kylmyydestä vapisevin jaloin. Petra puuhasteli hiljaa Hukkiksen karsinassa, eikä katsahtanut enää minua, vaikka kovin yritin luoda toiseen katsekontaktia. Hiljaa huokaisten kuitenkin aloin riisumaan Kiaralta sen varusteita, jotka löysivät paikalleen karsinan eteen. Kuolaimet suitsista pestyäni nekin pääsivät paikalleen satulahuoneeseen, josta aloinkin kuumeisesti kaivamaan omaa kaappiani. Innan tyhjentäessä porkkanapussin minulle oli jäänyt enää muutama omena porukoideni omenapuusta, jotka päätin viedä tammalle syötäväksi. Pussin mukana sain mukaani ainakin puolikaappia, mukaanlukien pinon valokuvia. "Voi perhana..", mutisin ja aloin keräämään betonilattialle levinneitä valokuvia. Ikivanhoja kuvia Pepistä ja Brunista, jotka vieläkin odottivat pääsyä valokuva-albumiin, satunnaisia kuvia Tohvelista ja Lallasta, enkä todellakaan tiedä miksi sekä yksi kuva pikku-Kiarasta. Voi mikä rääpäle! Muistan edelleen sen hetken, kun heiveröisestä ja rumasta risteytystammasta oli kuoriutunut tyhmänrohkea karvapallo, joka kirmasi tarhassa, kun Ninja tyytyi mollottamaan karsinassaan. Talli oli muuttunut hiljaisemmaksi, joten veikkasin kaikkien pakkautuneen taukohuoneeseen. Täytin rauhassa melassisankon haalealla vedellä, ja pilkoin omenoita sekaan. Kiara oli niin perso ruualle, että söisi vaikka omaa lihaansa jos nälkäinen olisi.. "Oleppa hyvä ja hyvää syntymäpäivää!!" Iskin sankon oven edustalle, johon ruskeanharmaa turpa työntyi välittömästi. Siististi se ei kuitenkaan osannut syödä, vaan imuroi sokerilientä niin sotkuisesti kun vain osasi. Omenatkin tamma rohmusi niin että puolet löytyivät karsinan puruista..
Kuten arvasinkin, porukkaa oli taukohuoneessa enemmän kuin laki sallii. Tuolla määrällä tallityttöjä iltatallin saataisiin valmiiksi viidessä minuutissa.. Mila yritti tehdä toimistopöydän takana jotain hommiaan, joka ilmeisesti oli mukaanlukien uusien myynti-ilmoitusten selaamista. Inna hörppi kahvia pöydän ääressä Eljaksen vieressä, tallityttöjen piirittämänä. Iskin kuvan keskelle pöytää kaikkien nähtäväksi, mutta enimmäkseen tarkoitukseni oli näyttää se Innalle. "Kato! On se joskus ollut pieni ja sievä, kooltaankin", todistelin ja brunetti nauroi pienelle sympatiaotukselle. "Ompa se oikea rakennekukkanen!", hän nauroi ja läpsäisin toista olkapäähän. Ei ollut kivaa. "Ai kuka?" Milakin nousi paperien täyttämän pöytänsä äärestä ja riensi katsomaan, olinko tullut kauppaamaan jotakin oikeaa rakennekukkasta. "Kiara.. Kato sitä!!", Inna jatkoi nauramistaan ja Milakin totesi, ettei hänen minihukkiksensa yhtä epäsopusuhtaisilta pieninä näyttäneet. "Voi luoja.. Petra! Tuus nyt säki kattoo tätä Hukkahomon yhtä luomusta", Inna huusi juuri ovesta astuneelle Petralle. Brunetti katsahti meitä kaikkia hämmentyneenä, mutta katsahti sitten, ketä pöydän ääressä ihailtiin.. Tai no, pilkattiin. "Aika söpö", naisenalku sanoi vaimeasti, joka ei todellakaan ollut hänen tapaistaan. Sen pystyi todistamaan hoitopäiväkirjakin, joka oli täynnä KIARA ON RUMA, TYHMÄ KLAARA -kommentteja. Mistähän nyt oikein tuuli.. "Noniin riittää, menkää kaikki antaa Kiaralle synttärirapsutukset ja pyytäkää anteeks, et sanoitte sitä rumaksi!!", totesin ja nappasin kuvan mukaani. Se saisi niin raamit ympärilleen kotona. Pikkutytöt kirmasivat yksityispuolelle, kun kerrankin olivat saaneet rapsuttaa jotain yksäriä. Olihan se aika siistiä!
Heipat hihkaistuani lompsin autolleni, jonka annoin lämmetä hiljalleen pihassa, kun selasin soittolistoilta jotain hyvää biisiä. Spesiaali sai minut tällä kertaa laulamaan ja hetken hoiloteltuani joku koputti ikkunaani. Katsahdettuani ikkunaan avasin Petralle oven, ja tyttö istahti vänkärin paikalle. "Need a ride?" sanoin ja käänsin volyymia vähän pienemmälle. Nainen pudisti hiljaa päätään ja kiinnitti turvavyönsä nopeasti. "Mitä sä sit haluat?" kysyin, hieman väärin kysymykseni muotoillen, joka sai sen kuulostamaan vihaisemmalta kuin oli tarkoitus. Vastausta ei siltikään kuulunut, joten aikomuksenani oli lähteä ajamaan, mihin ikinä Petra halusikaan sitten mennä. "Okei, vienkö sut johonk-" sain sanotuksi ennenkuin naisenalku tarrasi kiinni kasvoistani ja suuteli niin, että sai minut hetkeksi unohtamaan kaiken muun. En tiedä, kuinka kauan vain katsoimme ja suutelimme toisiamme, mutta tiesin, etten halunnut sen olevan viimeinen kerta. En tiedä, oliko se anteeksipyyntö vai jotain muuta, mutta tiesin, etten tarvinnut tällä hetkellä yhtään mitään muuta.
//niin ja tässä se kaikkien pilkkaama kuva, joka on oikeesti tosi ihana, kiitos Petralle lineistä <3
|
|
|
Post by Julia on Dec 2, 2014 23:44:07 GMT 2
2. joulukuuta 2014
Tallilla oli mahdottoman hiljaista. Vain Sari lakaisi tallikäytäviä omissa maailmoissaan, eikä edes huomannut minua, ennen kuin moikkasin häntä äänekkäämmin. Mitä lie miettinyt sekin.. Tämä päivä oli pyhitetty vain ja ainoastaan Kelmille, joten nappasin tarhasta mukaani vain fleeceloimeen vuoratun ponini ja jätin Kiaran imuroimaan viimeisiä päiväruuan rippeitä lumipeitteen seasta. Kelmi seurasi minua kuuliaisesti talliin, varsinkin ketjuriimun ketju suussaan ja riimu kymmenen kertaa turvan ympäri köytettynä..
Ruuna asettui käytävälle näppärästi Sarin tielle. Minun harjaillessa paksun talvikarvan kasvattanutta poniani Sari jutteli minulle työnsä lomassa kaikenlaista turhaa. Naisen maha oli kasvanut taas kerran oikein silmissä, ja hän valittelikin, ettei Mila ollut vieläkään hommannut uutta tallityöntekijää. "Tuskin sun täytyy täällä raataa viimeiseen asti.. Kohtahan sä synnytät tuolla hevosten seassa varsomiskarsinassa!", vitsailin ja blondi naurahti vertaukselleni, silti huolehtien, meinasiko Mila tehdä asialle jotain. Noh, eiköhän sekin ajallaan hoituisi. Sari rapsutteli hetken Kelmiä, kunnes taas riensi työn touhuun (taukohuoneeseen kahville, eihän Markus antanut naisen tehdä enää mitään). Ruunan ympärille oli muodostunut rinki vaalea karvapeitettä, joka karisi uuden, paksumman karvapeitteen tieltä. Vaikka kuinka yritin hinkata hilseitä täplittämästä karvapeitettä, sitä irtosi kokoajan vain lisää, joten päätin luovuttaa ja hain varusteet sileällä ratsastusta varten. Kelmikki antoi pistää tänään suitsetkin päähän oikein nätisti, eikä pullistellut satulavyötä kiristäessäkään. Ainoa, mikä ruunasta tuntui inhottavalta, oli häntäremmi. Poni huiskutteli häntäänsä pitkin lautasia ja välillä räpsien minun kasvojakin, eikä lopettanut jalkojen nosteluakaan, ennenkuin lopetin toisen persvaon häplimisen. "Nyt kunnolla, ei tämä satu..", huokaisin ja lopulta sain pujotettua remmin hännän ali. Ruunan nyrpeistä ilmeistä huolimatta taputin sitä takapuolelle, siitähän se tykkäsi.. not.
Ulkona aurinko oli kirkastanut koko maiseman ja lumihiutaleet peittivät hiljalleen jo hyvin kasautuneet hanget kevyemmällä puuterilumella. Raahasin russiruunaani maneesiin siinä toivossa, että saisin ratsastella itsekseni. Ketään ei vielä kylläkään näkynyt ja tarhatkin olivat täynnä yksäreitä, joten kiirehdin puskemaan maneesin ovet auki ja visusti perässämme kiinni. Kelmi mullotti kiltisti paikallaan sillä välin kun pidentelin jalkkareita ja kiristin mahavyötä, mikäli se enää tiukemmalle läskimahan kuin kohoavan pullataikinan ympäri meni. Kelmi oli kuitenkin oppinut tylsistyessään uuden tavan, pyörimisen selkäännousussa. Siksipä pyörimme hetken ympyrää, ennenkuin ruuna antoi minun nousta selkään ja annoin sille luvan kävellä. Ihme kuriton penikka! Poninpässi kipitti käyntiä erittäin reippaasti, joten muutaman kierroksen käveltyäni keräsin ohjaa tuntumallem, siirtäen samalla ruunan raviin. Kahdesti ei tarvinnut käskeä, vaan poni säntäsi suoraan tikittävään poniraviin. Annoin vispaavalle päälle vähän ohjaa ja kääntelin isoja ympyröitä, yrittäen saada askelta enemmäkin pidemmäksi kuin nopeammaksi.
Pienen kädenväännön kanssa ravasimme niin kauan ympyrällä, kunnes Kelmi lopetti pelleilynsä ja rentoutui. Löysäsin siitä hyvästä kehuksi ohjaa, ja kokeilin tehdä pohkeenväistöjä uralta keskihalkaisijalle ja takaisin. Kelmi ei aluksi tajunnut väistäviä apuja, mutta pienellä ohjasavulla se ymmärsi, mitä siltä tahdoin. Kunhan ruuna jaksoi keskittyä tehtävään, se osasi sen paremmin kuin tiesikään. Laukannostoissa sain taas pitää takapuoleni liimattuna satulassa, kun Kelmi päätti olla pistämättä seuraavaa vaihdetta päälle. Se vain kiihdytteli hullunnopeassa ravissa. Pidensin hieman ohjaa ja siirryin käyntiin, taka-ajatuksenani rauhoitella ponia. Tähän lankaanhan ruuna meni, ja nosti laukan reippaasta käynnistä kaarteen tullessa vastaan kuin unelma. Pidin pohkeet lähellä kylkiä ja yritin karsia oikomista reippailla sisäavuilla ja taivutuksilla, jotka lopulta menivät ponin kovan kallon läpi. Toiseenkin suuntaan laukka sujui ehkä hieman takkuillen, mutta lopulta sain ruunasta irti parempaakin laukkaa. Siihen oli hyvä lopetella, joten tein pitkin ohjin loppuravit ympyröitä pyöritellen. Kelmi pärski ja puuhki minkä kerkesi, muttei läheskään niin paljon kuin ennen, joka viesti ruunan kunnon kohoamisesta. Hienoa, seuraavaksi alettiinkin opettelemaan koulukiemuroita! Iita varmasti opettaisi kovakalloiselle ponille niitä mielellään, kjeh kjeh.
Selästä alas tullessani kehuin helpotuksesta huokaisevaa Kelmiä, joka vaikutti tyytyväiseltä aikaiseen lopetukseen. Nostin jalustimet hihnojen varaan ylös ja löysäsin vyötäkin, ennenkuin poistuimme kohta uudelleen täyttyvästä maneesista, kun oli vielä hiljaista. Puuterilunta oli satanut sitten useammankin kuin vain muutaman sentin, ja satoi edelleen. Eikä Kelmillä ollut suojia jalassa.. "Nyt et kuule tiiäkkään, mitä tehdään..", kihisin ja talutin ruunan pitkien ohjien varassa lumiseen penkkaan. Kelmi hieman mulkoili minua oudoksuvasti, kun aloin maiskutella sitä liikkeelle. Muutaman kerran se nosteli kinttujaan ja ryntäsi sitten täyteen vauhtiin, pomppien pehmeässä lumessa kuin hyppykeppi. Aikoinaan säästettiin tallinomistajan lompakkoa ja kylmättiin heppojen jalat lumella, eikä tallityttöjä tarvinnut kahdesti käskeä ponien kanssa kahlaamaan. Olihan se hauskaakin, vaikka Kelmistä ei niinkään tuntunut kivalta pomppia ravin ja laukan sekaisessa askellajissa jääkylmässä lumihangessa palelevine kinttuineen. Eikä kyllä enää minustakaan, kun poni tajusikin olevansa nopeampi ja riuhtaisi itsensä irti otteestani, huomaten pian olevansa irti. Ruuna kiihdytti vauhtiaan uhkaavan nopeaan tahtiin.. "Uskallakin!", karjaisin ja säntäsin jo hyvää vauhtia tallipihaa laukkaavan ponin perään. Mikä ihme saikin ruunan suuntaamaan siirtotallia kohti, sitä en tiennyt. Yhde jutun ainakin tiesin; kohta se saisi turpaan Tujulta! "Tujuu, tuuppas nyt!", tuntematon ääni kutsui raamikasta suomenhevosta, joka juoksenteli yhtä reippaaseen tahtiin tarhaa ympäri, kun Kelmi sitä kohti. Ruunan sai kuitenkin pysähtymään suuri heinäkasa aidanvierustalla, jota varsulit parhaillaan tuhosivat. "Nyt p*rkele!", kiljuin ja sain juuri ja juuri karkurin ohjasta kiinni, ennenkuin se ryntäsi uudestaan karkureissulle. Siinä kiroillessani merimiehen tavoin ruunalle muutaman tovin, sain kummaksuvia katseita toiselta puolelta tarhaa. Oho! Olikos se.. se uusi.. hoitaja? "M-moi vaan, me tästä varmaan mennäänkin sitten häiritsemästä..", tokaisin mahdollisimman nopeasti ja kiskaisin Kelmin ohjasta mukaani. "Jos vielä kerrankin karkaat niin susta tulee mun seuraava leivänpäällyste.." murahdin hiljaa heinänkorsia jauhavalle, hölmistyneelle ponille, jonka talutin yltyvässä lumituiskussa yksäritalliin hoidettavaksi. Toivottavasti ko. hoitaja ei saanut käsitystä, että Vaahterapolussa on tapana 1, kiroilla 2, karkuuttaa hevosia ja 3, kiroilla. Voi luoja..
Jalkani vapisivat maitohapoilla kovan urheilusuorituksen jälkeen, mutta onneksi vihdoin saavutin kuistin ja kiirehdin sisälle kiristyvästä pakkasilmasta sekä tuulesta ja tuiskeesta. Ihastuttavat Wienna ja Midas ravasivat häntiään heilutellen syleilyyni, lopulta kaataen minut pyllylleni eteiseen. Midaskin oli oppinut kasvaessaan, kuinka vasten hyppiminen oli mukavaa, varsinkin silloin kun olin heikoimmillani= ottamassa kenkiä pois yhden jalan varassa.. "Hei, oottakaa ihan hetki.. Nyt alas!", yritin sanoa totisesti lipsivien kielien puhdistaessa kasvojani, vaikka näille ihanuuksille ei koskaan voinut olla vihainen.. Sain kuitenkin kamppeet pois päältäni, jonka jälkeen syöksyin sohvalle paijaamaan loppuja karvakamuja, Midaksen huomiohuoratessa vinkuen jalkaani vasten. Kurkkasin olkani yli keittiöön, josta peräisin olevat äänet viestivät jonkun tekevän ruokaa. Mitä luultavammin hän oli Petra, täydellinen kotiäiti/vaimoke, joka hoiti ruuanlaiton parhaiten. Mahani olikin sopivasti tyhjillään, joten ryntäsin keittiöön vahtaamaan, milloin ruoka olisi valmista. Yllätin kauhalla kattilaa hämmentävän tyttöystäväni poskipusulla, johon nainen vain tuhahti tyytymättömänä. "Ai jaa, että ihan viimeisenä paijaat mua?" nainen vinoili, eikä nostanut katsettaan kattilasta, ennenkuin kaappasin Petran lanteilta, edellistä poskipusua syvempään suudelmaan. "Varokaas ettei ruoka pala pohjaan!", Inna huudahti ovesta suoraan keittiöön saapuessaan. Samassa säpsähdimme irti toisistamme, tosiaan ihan vaan sen ruoan pohjaanpalamisen takia.
Kun muut jäivät nätisti pöytään/sohvalle syömään, kipitin lautaseni ja kahvikupposeni kera huoneeseeni.. *huoneeseemme.. *Petran huoneeseen! Ovi oli tiiviisti kiinni, jota kirosin kahvien läikkymistä pelätessäni. Ovi avautui ja silmäni kirkastuivat. "PETRA!! Sä oot laittanu jouluvaloja?" Huusin alas, vaikkakin brunette seurasi minua vanavedessä yläkertaan. "Joo, mulla oli vähän tylsää.. Onksne pahat?" nainen kysyi ja asteli edeltä huoneeseen oma lautanen kourassaan, osoittaen ikkunanpieliä koristavia tähtivaloja. "Ei? Mut laitoit ne ilman mua!?" "En haluu mitään ällöpinkkejä hellokittyvaloja, jotka oisin kuitenkin joutunu laittaa koska susta ne on maailman hienoimmat..", Petra mutisi ja haarukoi pastan seasta kanat suuhunsa. Hymähtäen istahdin penkille sängyn sijasta, enkä irroittanut katkeraa, nyrpeää katsetta tyttöystävästäni. Poraavan katseeni huomatessaan naisenalku huokaisi syvään ja nosti lautasensa sivuun. "Joojoo, laitetaan ne pinkit vaikka tohon sängynpäätyyn jos haluut..", Petra tuhahti lopulta. JEEEEEEE!
|
|
|
Post by Julia on Dec 4, 2014 23:00:49 GMT 2
4. joulukuuta 2014
Catherine: Tälläisinä päivinä tunsin olevani tyhmä ja spontaani samaan aikaan. Ja ne yhdistettynä ei todennäköisesti synny mitään kovinkaan fiksua.
"Arvatkaapas mitä, nyt lähetää mäkkii!" huudahdin taukohuoneessa maleksiville Innalle, Petralle ja Julialle. "Auto rikki", Inna sanoi lähes samantien. "Ei autolla, vaan... Hevosilla!" nostin kädet ilmaan ja vedin suun hammashymyyn. Kuvittelin jo, että jokainen vetäisi facepalmin naamasta läpi, mutta yllätyksekseni koko porukka sanoi että no mikäs siinä.
Julia: Ensin luulin tytön pelleilevän, mutta muidenkin myöntyessä en voinut kieltäytyä itsekään. Tosin ehdotin ensin satulatonta reissua, mutta kukaan ei tuntunut haluavan lumipesua ennen määränpäähän saapumista.. Ryntäsimme yksäripuolelle pistämään kaakkeja kuntoon, jossa ei kauan nokka tuhissut. Ensimmäisenä valmiusasemissa talutin ilosta nyrpeän russponini tallipihalle selkäännousua varten. “Ootteks te nyt ihan varmoi tästä?” Inna sanoi hopeanhohtoisen tammansa selästä, joka jo heti ennen reissun alkamista meinasi heittäytyä hankalaksi. “No joojoo, ja se joka tippuu, tarjoo ruuat”, Catherine nauroi ja kapusi nuoren poninsa selkään. Eli mitä luultavammin se olin minä..
Petra: “No mä en sitte ees ota kukkaroo mukaan...” murisin teutaroivan Tuuven viereltä, vaikka kukkaro tosiaan löytyi taskuni pohjalta, mutta tiesin putoilevani sekopäähevoseni-selästä, joten miksi en vetäytyisi leikistä jo nyt... Piensuokki pörhisteli itsekseen ja steppaili paikallaan. Ori oli jo valmiiksi äärettömän energinen, sillä ei ollut saanut vielä nauttia minun paiskomisestani pitkin kenttää tänään, joten pelkäsin jo valmiiksi, mitä tulisi käymään. Tuuven pikaisesti harjattua selkää koristi estesatula, jonka vyöhön oli kiinnitetty martingaali - ihan varmuuden vuoksi… Julia oli liian kiireinen pitäessään poninretalettaan kurissa, joten jouduin kiipeämään pienikokoisen suomipullan selkään omin neuvoin, melkein pudoten heti alkuun, kun Tuuve lähti kävelemään minun roikkuessani satulan takakaaressa, vasta toinen jalka pujotettuna jalustimeen. Päästyäni Tuuven selkän huomasin, että kaikki muut olivat jo päässeet selkään ja odottelivat minua. “Missä järjestyksessä mennään?” kysyin kolmikolta, kohottaen kulmiani.
Inna: “Ööö… me ei ainakaan mennä ensin”, sanoin Ullan selästä. Lopulta matkaan lähdettiin niin, että Catherine johti Wandan kanssa, joka oli ehkä “järkevin” hevossukuinen olio joukossamme. Heidän perässään ratsastivat Julia ja Kelmi. Petra ja Tuuve olivat minun ja Ullan edessä, kun pidimme perää. Tästä reissusta ei todellakaan tulisi kuin ruumiita. Onneksi oli sentään valoisaa, kun neljän hevosen possujonomme lähti liikkeelle. Nopein reitti lähimpään Mäkin Drive Iniin johti tietä pitkin, joten rohkeina suomalaisina suuntasimme tietä pitkin. Koko kössi tuntui olevan hermona ohiajavista autoista. “Kenen idea oli mennä tietä pitkin?” Petra murahteli Tuuven selästä, joka pomppi pystyyn. “Innan”, Julia ja Catherine sanoivat. Jeee, hyvä mie!
Catherine: Wanda tuntui olevan tavallista rennommalla päällä, yleensä varsinkin punertavat autot ja rekat aiheuttavat ponille hermoromahduksen. Ohi oli kuitenkin mennyt jo yksi mielettömän rumasti teipattu vaaleanpunainen lada, eikä Wanda sanonut siitä mitään. Matka tien vieressä sujui (Tuuvea lukuunottamatta) aika hyvin, turhaa hölmöilyä ei tapahtunut.
“KELTANE AUTO!”, huudahdin ja yritin koskettaa raipallani Kelmin päätä. Kelmi nosti päänsä samantien pilviin, ja siltä seisomalta lähti ravaamaan, mutta Julia sai pikkuponin heti takaisin käyntiin. “Joo seuraavan auton kohalla älä tee noin…”, Julia tuhahti. Hihittelin kuin mikäkin pikkutyttö. Hetken päästä ohitsemme singahti toinen keltainen auto, tällä kertaa minä en ollut se, joka yritti koskea jotakuta, vaan Petra. Petra saikin muksittuaan Kelmin perää koko lauman villiksi ja, jokainen otti laukalle. Yritin hiljentää Wandan vauhtia, mutta tammahan ei missään nimessä viitsinyt rauhoittua, ja pian huomasinkin muiden ohittavan minut. Yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan apua, sitten kuului tumps ja hevonen laukkasi ilman ratsastajaa.
Julia: Keltaiset fucking autot olivat saaneet koko konilauman sekoamaan. Wanda laukkasi pikkulaukkaansa viimeisenä. Kelmin johtaessa joukkoja tikitysravilla ja pukkisarjoilla, Ulla laukaten perässään sekä Petra hangessa voivoitellen. Oho! Kunhan oma joukkiomme pysähtyi, jäi Tuuvekin lähistölle ihmettelemään, miten onnistuikaan saamaan liimaperse-Petranratsastajansa selästään. “Tarviitko tekohengitystä!!” ratsastin lähemmäksi lumia itsestään karistelevaa Petraa, joka oli liian kiltti kiroamaan ääneen, ja pysyikin hiljaisena, kunnes sai taas itsensä liimattua oriinsa selkään. Ja tämän kierroksen tarjosi tänään, Petra!
Matka jatkuikin hieman rauhallisimmissa merkeissä, eikä keltaisiakaan autoja, onneksi, tullut enää yhtäkään vastaan. Kaupunkiin ei ollut enää kuin muutaman sadan metrin matka, jonka takia siirryimme tieltä kävelytielle liikennettä sekoittamasta. “Ravataanko kaupunkiin asti?” Inna huusi takapäästä, pidätellen innosta piukeana olevaa tammaansa. Kukaan ei uskaltanut kieltäytyäkään, joten pidimme ohjat tiukasti käsissä, vahinkojen välttämiseksi. Kohta vastaantulijoiden päät kääntyivät tiuhaan tahtiin tuijottamaan ravaavaa hevosletkaa, jonka määränpää oli aivan eri, mitä ihmiset osasivat odottaa.
Petra: Vaikka lumi suli vaatteideni sisällä ikävästi ja sai minut hytisemään, mie lähinnä nauratti ohikulkijoiden pitkät katseet letkaamme. Onneksi mäkkäri oli aikalailla kaupungin laitamilla, joten jo kun näimme pienen keskustan läpi ja käännyimme kävelytieltä, näkyi mäkkärin ämmä melko lähellä. “Kävellään loput!” kiljaisin, hiljentäen Tuuven temmokasta ravia. Ori hiljensi käyntiin nopeasti, sillä orilla oli liian kiire kytätä kaupungin vilskettä. Päivä ei ollut vielä kovin pitkällä, joten liikennettä ei ollut paljon eikä kävelijöitäkään ollut kuin muutamia mummoja ja koirank*settajia. Sekä tietenkin koko kylän tuntema kylähullu, joka nukkui tienvarren penkillä.
Inna: McDonald’s kyltit erottuivat jo ja näky oli varmasti omituinen, kun neljä hevosta pysähtyi kylän ainoisiin liikennevaloihin odottamaan. Ulla tepasteli hermostuneena ja ajatuksissani toivoin valojen jo pikkuhiljaa muuttuvan vihreiksi. Viimein ne tekivät sen ja tepastelimme jonossamme tien ylitse. Oli näkemisen arvoisia ilmeitä autoilijoilla, jotka odottivat vihreitä valoja. Drive In kaista oli viimein edessämme. Catherinen edellä kävelimme Drive In pömpelin luokse. “Tervetuloa McDonald’siin. Saisinko tilauksenne?” naisääni pyysi. “Big Mac -ateria kokiksella ja ilman sipulia”, huutelin ensimmäisenä.
Catherine: “Elikkä Bic Mac kokiksella ja ilman sipulia, happymeal kokiksella, juustoateria fantalla ja toinen juustoateria ilman mausteita kokiksella”, selitin mustaan tolppaan. Myyjä toisti samat asiat mitkä minäkin, ja saimme luvan mennä maksamaan. “No Petra, tuutkos sä maksumieheks?” käännyin satulassa ja katsoin naista. Petra huokaisi syvään ja käänsi Tuuven jonosta pois. Annoin Wandalle pohkeita jotta Petra saisi tilaa maksaa.
“Elikkä se tekee…” lippiksessä oleva nainen sai sanottua kunnes huomasi menopelimme. Hän ryhtyi nauramaan ja sanoi samalla yhteissumman. “Heetkonen…” Petra sanoi hiljaa “Onkos siinä Larissa?” Naurunpuuskassa nainen vastasi myöntävästi. ”Ja onko sulla uus hevonen?” “Joo, Tuuve, 7 vee suokkiori”, Petra jaaritteli. Hetken aikaa Larissa ja Petra jäivät suustaan kiinni, kunnes rikoin keskustelun. “Onks Tuuve ori?!”
Jokainen katsoi minua kummastuneena. Olin hämmentynyt, olin koko ajan luullut, että Tuuve on tamma, Tuuvehan on niin tammamainen nimi. Petra nyökkäsi hitaasti.
Julia: “Et voi olla tosissas, Catherine..” totesin oman ruunani selästä, muidenkin pudistellessa päitänsä, ennenkuin oli aika lähteä tyytyväisin mielin takaisin tallille. Larissa lähetti terkkuja Vaahterapolkuun ja varsinkin Markukselle, mutta taisivat jäädä erikoisterveiset miehelle kertomatta.. Matka meni minulla varoen tippumista ja keltaisia autoja. Petra löysi tiensä takaisin hankeen viimeisillä metreillä. Tuuvetäti oli tuhmana tänään! Ruoat selvisivät turvallisesti tallille, josta kiitin hienoa ratsuani antamalla tälle hampurilasestani mausteettoman kannen. “Siis missä te ootte oikeen käyneet?” Mila taivasteli taukohuoneessa, jossa tapansa mukaan ryysti kahvia kintut työpöydällään. “Mäkkärissä!” Catherine tokaisi ja iski pussit pöytään, jotta pääsisimme syömään. Muutama tallityttö sohvalla ihmetteli touhujamme. “Ainiin, ja Larissalta terkkuja. Se on nykyään mäkkärin kassalla”, Petra muistutti nauruaan pidätellen.
// joo Catherinen ideat on parhaat
|
|
|
Post by Julia on Dec 16, 2014 22:21:22 GMT 2
16. joulukuuta 2014
Pienoista krapulanpoikasta oli huomattavissa Innan synttäribaardien jäljiltä, eikä olisi kyllä koko päivänä huvittanut nousta sängystä. Onneksi Petra ymmärsi yskän ja vietimmekin melkein koko aamupäivän verhot kiinni sängyssä, välillä torkkuen, välillä syöden ja katsoen jotain tyhmää ohjelmaa telkkarista. Vihdoin ja viimein vähän jälkeen 12 kipitimme alakertaan sekaisine hiuksineen vilkuilemaan muiden meininkejä. Alakerta oli vähän sotkuisessa kunnossa, Inna voivotteli kammottavaa oloaan, Mila vaan käkätti sohvalla ja totesikin "sillä se lähtee millä on tullutkin", ennenkuin korkkasi uuden kaljan. "Onks vähä tukka kipeeee synttärisankarilla?" naurahdin ja nainen tukki välittömästi korvansa. "Elä saakeli huuda.." Vaikkakin normaalia äänensävyä olin käyttänytkin, taisi olla nyt naisella vähän pahempi darra kun aikoihin! "Noh, mitkäs on muistikuvat eillisillasta?" Petra kysyi ja Inna katsahti kauhuissaan kysyvään brunetteen. ".. Ai, häh?" "Niin, eipä mitään..", muistin samantien mistä Petra puhui ja jätimme Innan, taas jälleen kerran, miettimään 'kohtaloaan'. Minun poiketessa talliin Petra lupasi jäädä tekemään ruokaa känniääliöille, joten jouduin hankkimaan itselleni seuraa tallilta.
Ilma oli taas vetistynyt eillisestä, ja ennenkuin kerkesin huomata, pinkit halpaversiot uggit olivat vetäneet minut perseelleen tallipihalle. "No voi perhana", kirosin ja kopistelin itseäni hiekasta, mutta collarini olivat yhtä märät kuin läpimärät. Nohh, jospa mulla ois kaapissa varahousut, ajattelin. Yksityistallissa vallitsi ihanan rauhallinen hevosten tuhina, omistajien hiljaiset äänet sekä tasainen tohina. Oli omistajia, jotka koristivat hevostensa karsinanpielet naruin ja palleroin, mutta sitten taas oli neljä karsinaa, ilman koristeita, sekaisine loimitelineineen. Hetkonen, nehän olivat minun ja Petran hevosten! Jopa Jesse oli tuonut Danielalle ison sydämenmuotoisen piparin roikkumaan karsinan kaltereihin, jota tamma parhaillaan yritti hamuta sillä välin, kun mies puunasi ratsuaan. Nyt ihan hävetti. Eikä siinä vielä kaikki! Satulahuoneen kautta poikettuani päätalliin, aikeinani hakea Kiara sisään, 'parempi' puoli tallista oli kuin sateenkaaren värittämä. Oli naruja, palloja, pipareita, joulukalentereita, kortteja, lisää naruja... Olipas ne penik- hoitajat olleet ahkeria! Ehkä pitäisi itsekin kopeutua jotakin koristeita pistämään, ennenkuin koko joulukuu hurahtaa ohitse.
Luistelin tieni tarhoille hakemaan Kirputsaa, joka lähti mukaani reippain mielin, meinaten samalla houkutella Kelminkin mukanaan. Onneksi Kiaran leveä takapuoli tukki ponin pakotien, ja pienempi kauhukakara jäi nyrpein katsein napottamaan tarhan aitojen sisälle. Talliin talutusmatkalla oli kallon halkeaminen lähempänä kuin lähin puhelin, varsinkin kun lopulta luiskahdin jo toistamiseen takapuoleni varaan. Mustanruunikko tamma säikähti välilaskupaikkaani ja karkuutti itsensä minun mukamas tiukasta otteesta. Heinäkasan houkutus oli kuitenkin liian suuri, joten Kiara ei karkumatkaltaan tosin ehtinyt metriä minusta pidemmälle. Aiemmasta episodista johtuen tänään varsinaisen harhailevalla päällä oleva Kiara joutui kiinni karsinan kaltereihin, toki löysällä narulla, mutta niin, ettei vahingossakaan harhautuisi ulos avoimesta ovesta. Toin samalla kertaa satulahuoneesta kaiken mitä tarvitsin; suitset, harjapakin ja tietenkin ne uudet, ei violetit mutta sinertävät mutta mustaa lähentelevät pintelit! Pitihän niitä nyt käyttää, kun sellaisiin tuli 11,95€ kuitenkin tuhlattua.. Tuntilaiset menivät vakiintuneesti viettämään vuoden viimeistä tuntiaan maneesiin, joten päätin lähteä taas kartoittamaan maastolenkkien kunnon. Yritin metsästää yksityistallista itselleni maastokaveria, mutta valitettavasti kukaan muu kuin Jesse ei ollut hevostaan ratsastuskuntoon laittamassa. Jessekin kertoi menevänsä kentälle 'treenaamaan', joten sain haudata seuralaisajatukseni heti. Kiaran saatua päällensä pintelit ja suitset, lähdin vaihtamaan housujani ratsastusmallisiin, jotta voisin samalta istumalta hypätä viimeiselle vakkaritunnille, sekin vielä!
Taukohuone oli hiljainen, eikä kukaan onneksi nähnyt minun läpimärkiä housuja, jotka olivat ottaneet osumaa kaatuessani. Farkkuratsastushousut kiristivät sopivasti ylimääräiset makkarat ja paukurat piiloon, ollen ainoa vastaväri pinkille toppatakille ja ugg-kengilleni. Kaapaten sitten kypärän mukaani, suuntanani yksityistalli, oikotien eli satulahuoneen kautta. Omat ajatuskuplani sai kuitenkin puhkeamaan pitkähkö brunetti, joka huitaisi minua vahingossa kädessä keikkuvalla kypärällään. "Oih! Sori, ei ollut tarkoitus", nainen pyysi anteeksi ja minä tietenkin sanoin, ettei moinen mitään haitannut. Kappas, Mila sittenkin sai aikaiseksi hommata sen tuuraajan! Nappasin Kiaran karsinastaan käytävälle, kun olin nakannut ohjat sen kaulalta käsieni ulottuville. Tamma seurasi minua kuuliaisesti ulos ovesta, mitä nyt meinasi haukata palasen Danielan koristepiparista, heh.. "Läski, pysähy!" Kiljuin kun Kiara tallusti hitaasti mutta varmasti ohi rampista, eikä millään malttanut pysähtyä lähemmäksi, että olisin selkään asti päässyt. Muutaman kerran vekslattuani Kiara alkoikin peruuttelemaan kävelemisen sijasta. Voi hevonpeppu! "Tarviitko apua?" Naisääni kysyi ja talutti tummemman mutta leveämmän merkin omaavan suokkimamman tallipihalle, lähemmäksi minua. Perhana, sehän oli Ressu! "Elä tuo noin lähelle!" Karjuin, sillä tiesin tamman olevan kipakka ja varsin huonotapainen (samanlainen kun isänsä), joten Kiara saisi heti siltä turpaan. Nainen ohjasi ripeästi suokkiputen kauemmaksi, odottaen että hyppäsin kyytiin lopulta vauhdista, Kiaran ollessa tänään varsin malttamaton. "Sori, en tunne näitä hevosia vielä niin hyvin", nainen voivotteli ja hyppäsi kuuliaisemman tammansa selkään, ohjaten sen kauemmaksi minusta. "Eipä mitään. Sä taidat olla se Eerin?" Kysyin ja annoin Kirpulalle ohjaa veivata päätään. "Erin", nainen korjasi hymyillen ja asetteli jalustimet paikoilleen, jatkaen. "Ootko menossa maastoon? Mila nimittäin vaan anto mulle listan käteen eilen ja kertoi, minä päivänä liikutetaan ketäkin mutta enhän mä tiedä v-...", nainen pulputti mutta oli selvästi vielä ulalla tallin arjesta, tietysti. "Niin niin, eiköhän lähdetä, mä näytän sellasen reippaan maastolenkin, että keretään joskus vielä tämän päivän aikana takaisinkin", mutisin ja lähdin vetämään sekalaista maastoletkaamme kohti reippainta metsälenkkiä, jonka varrella tietysti oli vielä loppuhuipennus, laukkapelto.
Puolituntemattomasta seurasta johtuen Kiara oli kokoajan tuli pyllyn alla, eikä malttanut oikein kävellä hetkeäkään. Ressu käveli kuitenkin todella nätisti Erinin alla ja parivaljakko tuntui tulevan hyvin toimeen. Hiekkatien ollessa petollisen lumiharson alta jäässä, poikkesimme pienelle metsäpolulle, joka oikoi pientä lenkkiämme entisestään. Teiden liukkaudesta huolimatta pidimme kuitenkin hyvän tovin ravipätkän seuraavan isomman tien pientareella, joka oli sopivan pehmeän lumikerroksen peittämä. Kiara puhisi ja puuhki, kun olisi halunnut mennä täyttä vauhtia, mutta missään vaiheessa en höllännyt tiukkaa ohjasotettani. Hiljalleen reipastuva vauhti alkoi vaan pian tuntua takapuolessa.. Ressu vaan puksutteli perässä ja unohti hetkeksi täysin sen pomotustaipumukset, nauttien vauhdin huumasta. Pahaa aavistamaton jäätynyt vesilätäkkö loi kauhukuvia molempien tammojen päässä, joten hidastimme hetkeksi käyntiin, että pääsimme putoamatta kenguruloikista lätäkköjen ohi. "On ne outoja otuksia", Erin nauroi ja antoi Ressulle pidempää ohjaa käyntipätkää varten. Tammat kävelivät nätisti läpi tiheimmänkin havumetsäpolun, vaikka saivatkin puista niskaansa, ja milloin minnekin, lunta. Vihdoin oltiin saavuttu läheiselle pellonpientareelle, jonne johdatin pienen sekalaisen joukkiomme. Tammat alkoivat jo aavistaa mitä oli luvassa, jonka huomasi ripeästi reipastuvista askelista. Kerroin uudelle tallityöntekijälle, että tämä oli pelto, jolla yleensä pidettiin laukkapätkiä ja milloin mitäkin hoitajien/yksäreiden omistajien välisiä laukkakisoja. "Ja nyt pidät vaan huolen että pysyt kyydissä, niin heppa hoitaa loput", sanoin ennenkuin passitin Kiaran laukkaan, jota ei tarvinnut kahdesti kyllä käskeä! Annoin kaulaansa tarvitsevalle tammalle ohjaa ja pidin sen pitkähköstä harjasta kiinni, odottaen jo, milloin Kiara kiskaisisi päänsä kinttujen väliin ja pukittaisi minut alas. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan laukkasimme ratsuinemme pitkän matkan vierätysten, lumihiutaleet piiskaten vasten kasvoja. Ojan siintäessä jo näkökentässä aloin hiljentää, samoin kun Erin, ottaessaan mallia minusta, jotta maastolenkki ei saisi ikävää päätöstä. Tallipihassa kaivoin puhelimen taskustani, ja kello alkoikin jo olla lähempänä kahta. "Perhana", tokaisin ja pudottauduin alas tammani selästä, viilettäen jo sen kanssa kohti yksäritallia. Erin huusi perään vielä kiitokset seurasta, jonka kuittasin nyökkäämällä. Yksäritallissa Iita jo puuhasi poninrääpäleensä Kelmin kimpussa, jonka viereiseen karsinaan talutin Kiaran, ripeästi purkaen tamman vähäiset varusteet. Matkalla vaihdoin varusteet satulahuoneessa lennossa, vaeltaen laittamaan känkkäränkkäponia Harria valmiiksi vakkarituntia varten.
Tunnin jälkeen olin enemmän kuin puhki, eikä takapuoleni kestänyt tälle päivälle enää yhtään enempää ratsastusta. Harrin tyrkättyäni innokkaille hoitajille ryntäsin taukohuoneeseen vaihtamaan ratsastuskimpsuja ja kampsuja vähän rennompiin vaatteisiin. Risaiset collarit ja violetti liivi oli perusvaruste, joihinka pujottauduttuani lähdin vilkuilemaan yksäripuolelle, olivatko Mila ja/tai Inna päässeet vihdoin ylös sohvalta. "No katos, täällähän te.. Mitä te teette?" Kysyin kulmiani kurtistaen, kun pieni rinki oli kokoontunut Hukkiksen mustan loimen päälle joulutilpehööreineen ja pipareineen. "Joulukoristeita! Kato, miten hienoja", Inna sanoi ja osoitti koristelemaansa piparia, jonka kuvio muistutti kaukaisesti ilmeisesti Ullaa.. tai sitten norsua. Ilmeisesti Petra oli ruuan sijasta taiteillut jättimäisiä pipareita? "Siis.. Kenen idea tää oli?" Naurahdin, istahtaessani naikkosten seuraan, josta Mila nosti kätensä innokkaasti ylös. Voi hyvää päivää.. Milan tehdessä omia 'Jensen<3' koristeitaan, väkersin Kiaralle oman piparin, jonka kiinnitin sitten kultaisen ja hopean väriseen nauhaan, karsinan kaltereihin, löysästi. Tamma olisi mieluiten vetänyt narut omalle puolelleen kaltereita, samoiten kuin Kelmi, jonka muutamaan kalteriin taiteilin pakettinarusta raitoja. Tietysti niin mahdollisimman ylös, ettei ruuna saisi niitä koskaan suunsa ulottuville. "Niin ja tota, mistä ihmeestä te sillon aamulla puhuitte.." Inna sanoi vaimeasti ja sai minut ja Petran vaihtamaan salamyhkäisiä katseita. "Ei se ollu mitään, nuolit vaan vahingossa Jessen kanssa", Petra hihitti ja sai toiset naiset vaihtamaan outoja katseita. Jos Inna olisi voinut muuttua yhtään enää enemmän punaisemmaksi kuin paloauto, tällä hetkellä hän olisi ainakin 5 kertaa punaisempi! Milan kuittailun jälkeen naiset kyllä totesivat, etteivät muistaneet tapahtuneesta sitten yhtään mitään, joten sitä ei varmaan ollut edes tapahtunut. Jep, niimpä!
// En tiedä onko se tää nouseva kuume vai mikä, mutta nauran täällä ihan kuset housussa Jotenki voin kuvitella itteni niin elävästi naukkailemaan loiventavia ja tekemään jotain Jensen-koristeita <3
|
|
|
Post by Julia on Dec 25, 2014 3:15:04 GMT 2
24. joulukuuta 2014 Joulu oli todenteolla jo ovella ja minulla oli tärkeimmät lahjat vielä ostamatta aatonaattona! Petran pieni paketti oli töröttänyt ainakin jo viikon naisen pöydällä muistuttamassa minua. Kiireissäni olin napannut Innan mukaan kiertämään kaupunkia ja hulluna koittanut etsiä Petralle sekä äidilleni sopivaa lahjaa. Brunette raahautui mukanani välillä jo todeten, että olin maailman huonoin lahjojen keksijä, sillä olin kysynyt miltei jokaisen vastaantulevan esineen kohdalla, olisiko se sopiva joululahjaksi. No, myönnettäköön että olen huono keksimään mutta toivottavasti kuuden tunnin kauppareissu tuotti tulosta ja lahjojen saajat pitävät paketeistaan. Petran herätyskello herätti myös minut aikaisin vasten tahtoani, joten kaappasin peiton itselleni Petran noustua vaihtamaan vaatteita. "Ei auta, sunkin pitäs nousta viimestään... kymmenen minuutin päästä", brunetti mutisi ja tarkasteli yhdeksää lähentelevää kelloa. Hautasin itseni syvemmälle pehmeisiin lakanoihin, mutta Petra veti ne samantien ympäriltäni, jättäen minut puolialastomaksi kärsimään. Pyyhittyäni unihiekat silmistäni tallustimme tyhjään alakertaan, ja aloin heittämään päälleni kerroksittain ulkovaatteita; takin, toppaliivin, villahuivin ja pipon sekä kypärän, collarit ja niiden päälle vielä toppahousut. Petra nauroi kerrospukeutumisen tuomalle eskimolookille, ja loinkin tyttöystävääni surullisen koiranpentukatseen. "Onko pakko lähtä?" huokaisin ja sain vastaukseksi pienen pusun, joka jäi vain ja ainoastaan pieneksi pusuksi, vaikka olisinkin toivonut muuta..
Taapersimme talliin, pakkaslumi naristen kenkiemme alla, muttei muutaman asteen napakka keli paljon meitä haitannut. Sitä paitsi, mitä joulu olisi ilman lunta?? Hevoset olivat vielä suurimmaksi osaksi sisällä, ja Petra sai kiittää onneaan, että ehdimme talliin juuri ennenkuin meidän hevosia oltiin viety ulos. Muuten vilukissana tunnettu nainen olisi vinkunut koko matkan tarhoille, kuinka kylmä ulkona oli.. Olimme sopineet ostavamme uudet fleeceloimet kopoteille, Petra ykkösratsuillemme ja minä kakkoisratsuillemme. Oli siis selvää, että tyttöystäväni oli panostanut valintaansa huolellisesti, ja minä taas kolunnut yhden tavaratalon laarin läpi sekalaisen värisiä loimia. Kuitenkin molemmille herroille löytyi jotain, johonka olin tyytyväinen. Ei ne hevoset kuitenkaan ymmärrä muodin päälle mitään, sama se minkälainen retku oli päällä, kunhan se lämmitti. Petra oli onneksi ajatellut myös katsojan silmää, ja avasi parhaillaan pakettia, jossa Hukkiksen ja Kiaran samantyyliset loimet olivat. Kieltämättä, nähdessäni sinisen tähtitaivaan ja violetin avaruuden, olin sokaistunut. "Siis älä nyt sano et käytit noihin ihan hirveesti aikaa ja rahaa?" huokaisin ja vilkaisin Petraa, joka jo kuumeisesti sovitteli tummansinistä loimea mustan ratsunsa päälle. Nainen vain kohautti olkiaan, ja kaivoin esiin lahjakassista toiset loimet. "Tää isompi on Tuuvelle, ja tää pienempi ei-niin-joulunvärinen loimi on Kelmin", kerroin ja ojensin punaisen joululoimeksi tarkoitetun rytkyn Petralle. "Ihana! Tällänen kaunis, pun- eiku veriappelssiinin värinen!" Siniseen takkiinsa pukeutunut Petra taivasteli ja meinasin lyödä käteni otsasta läpi. Mikä hemmetin veriappelsiini?! "Petra? Se on JOULUloimi eli se on PUNAINEN niinkuin JOULU!" Painotin sanojani ja osoitin hänelle täysin jouluomenan, tonttulakin tai vaikkapa verenpunaista loimea! "No se vähän taittuu oranssiin.." Hän höpötti ja ravistin päätäni, laittaessani Kelmin ruman, lammaskuvioisen ja ruskean fleeceloimen loimitelineeseen. Noh, olipahan mitä pukea päälle jos entiset hajoaa. Kiaran loimi taas oli liian hieno käytettäväksi jokapäiväisesti. Hepat tuhisivat tallipihassa pelkät suitset ja uudet loimet yllänsä. Pakkanen oli kiristynyt entisestään ja nipisteli jo valmiiksi poskipäitä, joten päätimme lähteä heti matkaan. Hukkis kulki tuiskussa etunenässä, oriin pienempi versio perässään. Vaikka kiersimmekin pienen lenkin mahdollisimman leveitä teitä pitkin, oli ratsujemme hieman nosteltava jalkoja viimeyönä sataneessa kinoksessa. Ja hyvä niin, sillä tämä taisi jäädä ainoaksi liikutukseksi kahteen päivään. Ravasimme pätkän pitkin peltoa, muttemme tohtineet laukata jo muutenkin pakkasesta pirteinä olevilla hevosilla. Hukkis näyttelikin parhaita puoliaan pellolla ja yritti näytellä takapuoltaan Kiaralle vähän paremmin loimensa alta.. Petran kiroaminen sai meidät samantien kääntymään takaisin tallille. "En haluu sua sairaalakuntoon, joten me lähetään nyt justiin", kimitin ja Petra huokaili ylihuolehtivaisuuttani. Enemmänkin mietin sitä kaikkea perheväkivallan aiheuttamaa ruuhkaa päivystyksessä, jonka sekaan en tahtonut itse joutua, eikun..
Ennen jouluruuille lähtemistä viemme uljaat ratsumme takaisin tarhoihin nauttimaan omaa jouluateriaa, joka ikävä kyllä oli samaa mitä aina muulloinkin. "Ainiin! Midas pitää hakee mukaan!" Petra kiljui ja ojensin avaimet hänelle siistimmän takkini taskusta, käskien naisen pistämään vipinää kinttuihin. Kohta kirjava koiranpentu saavutti minut ja nappasinkin hurjasti kasvaneen rakin syliini, Petran kävellessä hitaampaa vauhtia kohti autoa. "Me ootettiin sua vaikka kuin kauan!" Parkaisin ja nappasin avaimet hänen kourastaan, tuikaten kuitenkin pienen pusun toisen punertavalle poskelle. Nakkasin Midaksen takapenkille ja suuntamme kävi kohti Petran vanhempia, jotka olivat luvanneet tarjota meille jouluaterian. Pidemmän ajomatkan aikana kerkesimme huudattaa Demi Lovatoa ja Gleebiisejä, nauraa Midaksen typerille nukkuma-asennoille ja hidastella tahalleen punaisiin valoihin, koska emme voineet pitää näppejämme irti toisistamme sitten hetkeäkään..
Petran opasteiden mukaan olimme kahden tunnin ajomatkan jälkeen saapuneet oikeaan pihapiiriin, ja käänsinkin punaisen, valkoisten lumihiutaleiden peittämän autoni tuttuun omakotitalon pihaan. Yritin vielä varastaa muutaman pusun kauniiksi sonnustautuneelta tyttöystävältäni, mutta hän torjui minut kylmästi. Tosin ymmärsin, eivät vanhemmat koskaan halunneet nähdä yksityiskohtia lapsiensa suhteista, enkä viitsinytkään riskeerata jouluateriaamme muhinoimalla autossa, suoraan Lukkarien silmien edessä.. Nappasin Midaksen hihnaan takapenkiltä, Petran kantaessa konvehtirasiaa. Ovi avautui oikein railakkaasti ovikellon soimisen jälkeen. "Hyvää Joulua!" Lasipäinen, iso mies pituudeltaan kuin leveydeltäänkin toivotti ja halasi meitä molempia, ennenkuin sisällekään kerkesimme päästä. Toivotimme samat takaisin, ennenkuin päästin Midaksen irti ja ryhdyimme riisumaan ulkokamppeita. Petra oli nopeampi ja ryntäsi heti keittiöön, luultavasti näkemään äitiään. "Missä äiti on?" kuulin hänen kysyvän, minun vaeltaessa olohuoneeseen istumaan. Takassa liehui lämpimät liekit, joten istutin itseni ruskealle nahkasohvalle mahdollisimman lähelle tulisijaa. "Ainiin! Se lähti mökille Jennin, mamman ja papan seuraksi. Käski sanoa teille terveisiä ja jouluja", hänen isänsä toitotti ja alkoi laittaa pöytää valmiiksi Petran avustuksella. Tunsin itseni täysin turhaksi keittiössä, joten istuin ja kuuntelin hetken heidän perinteisiä sukujuoruja. Pian hänen isänsä toitottikin kaiken olevan valmista, ja kutsui minutkin syömään. "Kiva että otit kaverinkin mukaan syömään, eikö hänen vanhemmat asu täälläpäin?" Hänen isänsä kysyi ja olin tukehtua kinkkuuni. Kaverin? Tosin ennenkuin kerkesin avata suutani, Petra potkaisi minua huomaamattomasti, joka sai minut hiljentymään samantien. "Juu ei asu, ja aattelin että Julia nyt vois tulla mun mukaan kun ollaan niin läheisiä kavereita", Petra sopersi ja yritin pitää naamani peruslukemilla. "Ilman muuta, se on hieno juttu. Et sitten tuonut näytille sitä poikaystävääsikin!" Mies letkautti. Petrankin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän yritti peitellä jälkiään hätäisesti. "Poikaystävää?" Kysyin minäkin ja vilkaisin Petraa, joka oli selvästi todellisessa pulassa, jos meidän juttumme paljastuisi hänen isälleen. "Mitä poikaystävää? Ei mulla sellasta ole", brunetti naurahti ja jatkoi potkimistani pöydän alla, kun katseeni alkoi käydä liian poraavaksi. "Äitis sanoi että oot sellaisen seurustelukumppanin löytänyt! Noh, sillähän on aina tapana liioitella, tiedä häntä.." Hän mutisi ja palasi takaisin ruokansa ääreen. Ei ollut äitinsä tainnut kertoa, että kyseessä olikin tyttöystävä..?
Poikaystäväkeskustelut käytyämme ja syötyämme muutenkin epämiellyttävän ilmapiirin saartaessa minua ja Petraa, Petra tahtoi käydä huoneessaan etsimässä jotakin, ennenkuin lähtisimme äitini luokse. Seurasin häntä kuin perävaunu, hänen isänsä kaapatessa Midas hellään huomaansa. Hän sulki oven perässään kiinni, katsahtaen minuun sitten kauhulla. "Se ei tiiä meistä", hän ravisti päätään, ja huokaisten kaappasin vapisevan naisenalun syleilyyni. Yritin saada toisen rauhoittumaan, ettei isänsä epäilisi mitään. "Shhh, äitis kyllä varmaan kertoo, mutta älä nyt itke.. Kyllä se vielä ymmärtää, lähetään vaikka samontein jos se helpottaa yhtään", mutisin vaihtoehtoja, silitellen toisen olkapäälleni laskeutunutta päätä. Petra rutisti minua vielä hetken, ennenkuin kokosi itsensä, pyyhki kyyneleensä ja nyökkäsi. "Lähetään vaan", hän sanoi ja nappasi huoneestaan rekvisiitaksi mukaan vanhan kaulakorunsa.
Vaikkakin Petran isä voivotteli lyhyttä visiittiä, oli hän kiitollinen käynnistämme. Toivotettuamme vielä kerran hyvät joulut, pakenimme autolleni. Äidille kestävä matka olikin vain vajaan tunnin, johon mahtui paljon kuittailua Petran äidin sanomisista. "Miks se on menny koskaan edes sanomaan tollasta! Vieläpä noin epäselvästi", hän päivitteli ja lohdutin häntä sillä, ettei minun äidilleni ainakaan tarvinnut piilotella. Toivottavasti ei enää kauaa hänenkään perheelle. Äiti oli laittanut valmiiksi jo jälkiruokakahvit, jotka hörpättyämme siirryimme olohuoneeseen rupattelemaan hevosista, koulusta ja milloin mistäkin. Äitiä ei tuntunut 'kiinnostavan' meidän parisuhteemme, joten Petrakin sai hetken huokaista ja jutella normaalisti. Äiti tosin voivotteli, että tahtoisi toisen version Midaksesta itselleen. "Varo vaan, se vielä joku kerta kaappaa sen", varoitin Petraa, joka sanoi olevansa paremmin kuin sujut sen kanssa. Enemmän koiranpenikan puuttumista kaipaisin varmaankin minä. Iltapäivä teki nopeasti tuloaan ja aika oli kulunut nopeammin, mitä ajattelimme. Mahat täysinä ja päät kipeinä porukoidemme höpötyksestä, suuntana oli taas koti. Siis Vaahterapolku. Kasasin Petran syliin muutaman saamamme suklaarasian ja pienet lahjat vanhemmiltamme, mitä ikinä ne sisälsivätkään. "Tässäkö tää Joulu taas oli?" huokaisin ja iskin avaimet virtalukkoon, vilkaisten tyttöystävääni lahjapakettien keskellä. Hän ravisti päätään hymyillen ja onnistui yllättäen suutelemaan minua moisen kasan takaa, saaden minut lehahtamaan lämpimäksi tunteja pakkasessa seisoneessa autossa. Taisimme kuitenkin unohtaa todellisen sijaintimme, sillä havahduimme irti toisistamme vasta äitini koputtaessa ikkunaani rööki kädessään. Voi TAIVAS! Vilkutimme pärstät tulipunaisina äidilleni, joka vain hymyili, ennenkuin painoin tallan pohjaan ja toivoin, ettei hän nähnyt tarkalleen missä kohti kehoa kätemme olivat sijainneet..
Pitkän ja pimeän ajomatkan jälkeen olin enemmän kuin väsynyt, joten kapusimme heti takit riisuttuamme yläkertaan, toivottaen alakertaan hyvät yöt että joulutkin. Ajattelin vaihtaa suoraan pinkkiin pyjamaani, mutta Petra nakkasi pöydällä lojuneet lahjapaketit sängylle. "Hei! Meillä on vielä yhdet lahjat avaamatta", hän muistutti ja ajatus sai minut vielä sinnittelemään hetken hereillä. "Avaa eka mun", brunetti sanoi ja pyöräytti pitkät kutrinsa nutturalle minun repiessä nauhaa ja valkeanpunaista paperia pieniksi palasiksi. Paketti tuntui vähän pehmeältä ja ehkä kovaltakin, enkä osannut yhtään aavistaa, mitä naisenalku olisi nyt höynähtänyt minulle ostamaan. Kuitenkin nähdessäni sukat ja kirjan, jonka hullunkuriset kirjaimet antoivat selvän merkin, että kirjakin liittyi vahvasti sukkiin. "Säpinää.. sukkiin?!" Nauroin ja sain Petrankin samalla kikattamaan. Kaikkea se aina keksikin.. Halattuani häntä ojensin samalla Petralle pienemmän paketin avattavaksi, joka ei sisältänyt mitään yhtä hauskaa. Vain pienen palan onnea ja lupauksen. "Et oo tosissas.." Hän kauhisteli ja luulin jo hetken hypänneen liian monta askelta eteenpäin. "Oikeesti, en tienny mitä mä sulle ostaisin ja sit Inna vaan ehdotti, mut teinkö nyt isonki virheen?" Huokaisin, katsahtamatta brunetteen. "Et tehny", Petra vain ravisti päätään ja huokaisin syvään. "Se on sit vaan lupaus, että saat hienomman tulevaisuudessa.. Siks toi ketjukin ettei kukaan epäile mitään", naurahdin hermostuneesti ja pujotin hopeisen, ohuen sormuksen kokeeksi vasempaan nimettömään, Petran tuijottaessa haltioissaan sormustaan. "Pistetään se silti ketjuun", sanoin ja pujotin sormuksen ketjun kera toisen kaulaa koristamaan. "Kiitos", hän totesi ja ennenkuin kerkesin vastata, oli minut jo hiljennetty..
HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE TOIVOTTAA JULIA JA KAUHUKAKARAT eli Kelmi ja Kiara!
// No aaaaaws. <3 - Mila -
|
|
|
Post by Julia on Jan 17, 2015 1:47:56 GMT 2
16. tammikuuta 2015
Olin vallannut Kelmin kanssa päätallin käytävän ja parhaillani kyttäsin, milloin viimeinen tunti alkaisi. Iita olikin joutunut liikuttamaan tänään Lailan ihan mitä ihmeellisimmistä syistä ja hylkäsi Kelmin siinä samassa minun hoidettavaksi. Ei minulla ollut aikaa liikuttaa koko tallillista hevosia tänään! Petrakin oli sairastunut alkuviikkoisesta tandemmaastoretkestämme katsomaan revontulia, joten jouduin hyppäämään heti aamusta jo Tuuven selkään, jonka kanssa ratsastamisesta ei kyllä tullut sitten yhtään mitään.. Loistoideoideni ansiosta Kelmi kuitenkin napotti tällähetkellä vierelläni täysissä varusteissa, odottaen tulevan tunnin ratsastajia. Kyllähän minä keinot aina keksin! Helena pyyhälsi talliin valmennusryhmäläiset perässään ja moikkasi minulle ohimennen, mutta katsahti hetken päästä uudestaan minuun ja valmiiksi varustetuun poniini. "Ketäs te odotatte?" Hän kysyi ja minä vilkuilin talliin valuneita tuntilaisia, joista pienimmälle brunetelle tytölle tyrkkäsin ruunan ohjat käteen. "Hei kuule! Tässä on sun tämän päivän ratsu, Kelmi! Se on yksityinen ja Helena kertoi sun olevan niin hyvä, että voit sillä ratsastaa ", selitin ja lettipäinen tyttö nyökkäili innokkaana, kun muut tytöt katselivat vierestä kateellisina. Helena naurahti ohimennessäni ja sanoinkin hänelle, ettei antaisi heidän tiensä päättyvän tyttörukan sydämen särkymiseen. Kelmi nimittäin tiesi, miten tuollaiset kevyet natiaiset saisi kentän pohjalle ja nopeasti..
Pujottelin tieni yksäripuolelle, jossa Kirppana napotti nätisti käytävällä, takajalkaansa lepuuttaen. "Mihis me jäätiinkään.. Ainiin", mutisin itsekseni ja kaappasin tamman suitset karsinan edestä, aikomuksenani vain juoksuttaa Kiaraa kentällä. Karvalehmää muistuttava pallero otti suuhunsa kuolaimen kiltisti ja antoi laittaa suojat että putsitkin ilman ylimääräistä häsellystä. Kaapattuani vielä liinan mukaani, poistuin viilenevään pakkasilmaan yksäreiden puolelta. Kenttä näytti autioituneelta sen auraamattomuuden takia, mutta pieni lumikerros ei meitä haitannut. Päästin liinan pitkäksi ja passitin Kiaran kiertämään kehää ympärilläni. Hytisin toppahousuissaa ja vaaleanpunaisessa tupsupipossani hypellen ja kiroten pakkasta, samalla kun Kiara käveli lämpimikseen muutaman kierroksen käyntiä tähän suuntaan. Raippaa huitomalla sain tamman raviin, joka oli aluksi niin tahmean näköistä, että jouduin kokoajan maiskuttamaan tammaan lisää vauhtia.
"Hophop, jaksaa jaksaa, ravaa ravaa, menee menee, juoksee juoksee", Rebekka taputti tumppujaan yhteen saapuessaan kentälle Rino perässä laiskasti tallustaen. Kieltämättä Kiara kyllä tarvitsi kaiken mahdollisen rohkaisun, oli se sitten raipalla räiskintää tai jumpanvetäjän kannustavia puheita, mutta lopulta tamma liikkui yhtä liukkaasti kuin oikea hevonen konsanaan! Rebekka lähti kiertämään uraa käynnissä ja minä vaihdoin jo käyntiin jarruteltuani suuntaa, jotta kerkeäisin ratsukon alta pois säheltältämästä. Tamma kipitti toiseen kierokseen paremmin kuin aiempaan, joten ajoin huoletta Kiaran laukkaan. Jouduin käskemään muutaman kierroksen ajan etanan lailla laukkaavaa tammaa liikkumaan reippaammin, mutta jäykkyyden lauetessa alkoi Kiara pysyä itsekin jo reippaassa ja tahdikkaassa laukassa. Loppuravien jälkeen Kiara alkoikin olla jo hikinen, kiitos paksun talvikarvan, joten saatoin antaa sen kävellä hetken pärskien ympärilläni, ennenkuin kiristin liinaa ja taputin tummaa, hikistä kaulaa. "Eiköhän me lähdetä häiritsemästä teitä", sanoin ja moikkasin lopuksi Rebekalle, jättäen ratsukon rauhaan kentälle treenaamaan.
Yksäripuolella Hukkis napotti keskellä käytävää odottamassa ilmeisesti rakasta kakkosomistajaansa Milaa. Onneksi Petra oli unohtanut mainita minulle Hukkiksen liikutuksesta, sillä en olisi jaksanut enää kolmatta hevosta tälle päivälle. Aloin purkaa Kiaralta vähäisiä varusteita, taputtaen tammalle kiitoksen kaulalle ja aikeenani sitten poiketa satulahuoneeseen, mutta heti karsinan ovella minua odotti hyvin vihaisen oloinen tyttöystäväni. "Mitä.. Siis sun pitäs olla lepäämässä vai etkö ookkaan enää kipee?" Kurtistin kulmiani ja pujottelin itseni toisen ohitse satulahuoneeseen. "Pitäis ja olen, mutta sulta tais unohtua jotain tärkeetä", hieman käheäkurkkuinen Petra totesi ja käännähdin ympäri. Hukkis napotti satulaa vaille valmiina käytävällä, muttei ajatustakaan mistä tokkurainen nainen nyt oikein puhui. "Eikö se ois voinu mennä vaikka tunneille? Tai Mila varmaan mielellään ratsastas sen", huokaisin ja raahustin nappaamaan painavan satulan pois Petran käsivarsilta. "Ei se ehdi, ja luulin et tajusit?" Brunetti väitti ja aloin varustamaan mustaa oria aikani kuluksi. Niin, Mila oli kiireinen homenduttamaan takapuoltaan sohvanpohjalle, sillä tänäiltana tuli Supernatural maratooni. Loppujen lopuksi minähän sen ratsastaisin, halusin tai en.. "Joojoo liikutan sen ku tunnit loppuu kohta, mee sä vaan sisälle parantumaan, me pärjätään kyllä", toitotin ja kieputin pinteleitä parhaillaan oriin jalkoihin. "Eikun mä tuun kattoo!" Hän intoili ja hetken jo epäilin, että se luuli minun tekevän orille jotain. Hetken kinastelun jälkeen, minun annettua periksi Petra seurasi minua maneesiin, Hukkiksen turkoosi loimi tiukasti ympärillään. Revin jalustimet reippaasti alas ja kiristin vyön, jotta pääsin nousemaan selkään. Siitähän ei tosin tullut mitään, vaan Petran naurun saattelemana jouduin hakemaan penkin katsomosta ja hyppäämään isohkon oriin selkään. Huoh..
Kävelin alkuun pitkin ohjin muutamia kierroksia suuntaan jos toiseenkin, samalla kun Petra huuteli turhaakin turhempia ohjeita minulle, tyylillä 'ohjat käteen'. Naisenalun kiljuttua sitä jo tarpeeksi, päätin kerätä ohjaa tiukemmalle ja tehdä pääty-ympyröitä, samalla kun sisäohja teki pidätteitä, hakien tuntumaa suuhun. Pidin kuitenkin alkuun hieman löysemmän ohjan, että orii sai itse hakeutua omatoimisesti pyöreäksi. "Kiristä sitä ohjaa, ei se kuuntele tollasta hempeilyä", Petra ohjeisti ja nappasin naisen toivomuksesta ohjaa tiukemmaksi, saaden suokkioriin alkuun vain entistä jäykemmäksi kaulastaan. Jatkoin kuitenkin ympyröiden pyörittelyä rautakangella, joka taipui viimeistä isoa ympyrää taivutellessani vasta siedettävästi. "Sillä nyt on ollu vähän vapaata, siks se on tollanen", brunetti puolusteli ja naurahdin, ennenkun siirsin Hukkiksen raviin. Napakoiden pohjeapujen ansiosta se lähti heti raviin, ja lähdin keventämään kierroksen mukaisesti. Musta orii meinasi alkuun oikoa kaikki kulmat, mutta minun potkiessa sisäpohjetta läpi oriin kyljestä, ymmärsi se vihdoin, että pohjetta piti väistää. Toiseen suuntaan Hukkis oli paljon jäykempi, joten annoin sen ravata alkuun muutaman kierroksen ravia omaan tahtiin. Sen jälkeen suokkia pystyi jopa taivuttelemaan, joten tulin muutaman kerran pitkän pohkeenväistö/sulkutaivutuslinjan vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. "Vasempaan saat käyttää enemmän pohjetta, ei väistänyt ollenkaan", ohjeistajani neuvoi ja tulin uudestaan samaan suuntaan, paukuttaen oikeaa pohjetta entistä napakammin taaksepäin. "Nyt meni hyvin", Petra kehui KERRANKIN ja taputin Hukkista, ennenkuin jarruttelin sen käyntiin. Seuraavasta kaarteesta valmistelin laukkaa ja nostin sen suoraan käynnistä, mikä sai oriin heti temppuilemaan. Lätkäisin kerran sitä pohkeen taakse raipalla, jonka jälkeen laukannosto sujui tähän kierrokseen kuin tanssi. Laukka oli tosin sitäkin huolimatonta ja orii kaahasi minun keikkuessa selässä mutkat suoriksi. "Se sievä perse syvälle sinne satulaan, kyllä sä saat sen sinne kun keskityt", Petra kiljui ja yritin istua oriin eteenpäinvievään laukkaan. Hetken päästä olin löytänyt hyvän balanssin, ja aloin kokoamaan laukkaa niin, että se näyttäisi enemmän kouluhevosen kuin ex-ravurin laukalta. Tiukan ohjasapujen avulla orii kohta laukkasi kuin mikäkin vaativien luokkien konkari.
Toiseen suuntaan Petra joutui käymään kertaalleen kentän keskellä paimentamassa oriin laukkaan raipan avulla, mutta Hukkis taisi enemmänkin laukata karkuun vilttiin kääriytynyttä emäntäänsä.. Muuten orii oli hyväntuntoinen selkään, ja sain opettajattareltani luvan lopetella. Selästä laskeutuessani reidet ja takapuoli kyllä huusivat hoosiannaa, ja selkäkin varmaan kiittäisi huomenna. "Oot kyllä mulle nyt jotain velkaa", kihisin ja yritin venytellä kipeytyneitä hartioitani. Nivusetkin tuntuivat siltä, että olisivat kohta entistä kipeämmät. "Hieronnan?" Brunette sanoi arvaamattakin. "Mielellään kaksi!"
|
|
|
Post by Julia on Feb 9, 2015 22:22:41 GMT 2
9. helmikuuta 2015
Tallilla oli nykyään tosi tylsää. Hoitajat olivat vähentyneet puoleen, yksärinomistajatkin ilmoittivat lopettavansa asiakkaina entistä tiheämmin. Yleensä ollaan iloisia, kun on kerrankin tilaa ratsastaa, mutta tämä harrastus oli mielestäni mukavampaa porukalla. Viimeisen viikon olinkin ratsastellut yksikseni iltamyöhällä askellajit läpi, sillä Petrakin meni rikkomaan kätensä eikä ollut varmaa milloin hän pääsisi taikaisin satulaan, joten vietin aikaa mielummin potilaan kanssa kuin yksin tallilla. Petra selasi parhaillaan yksikätisesti netistä jotain kauppaa, eikä hiljaisesta hihityksestä tullut loppua. Vaikka kuinka yritin painautua takaisin toisen kylkeen, siihen ehjään, hän työnsi minua intensiivisellä näppäinten naputuksella poispäin. "No hyvää huomenta vaan mullekin", nurisin ja venyttelin käsiäni ylös, haukotellen. "Huomenta vaan, kato mitä löysin!" Petra sanoi ja irroitti kätensä hetkeksi pois koneelta harteilleni. En kummemmin saanut näytön tekstistä selvää silmät edelleen unihiekassa, joten kurtistin vain kulmiani. "Mikä toi on..", puuskaisin ja painoin pääni takaisin toisen rintakehää vasten. Pieneltä rasialta se näytti, mutten kyllä ymmärtänyt, mitä hauskaa siinä oli. "Se on säilytysrasia! Siinä on lukko ja se ei aukee ennenku se laitettu aika menee umpeen", brunetti selitti ja nyökkäsin. Ihan siistiä. "Niin, ja sit aattelin, et sinne vois laittaa kaikki herkut viikoksi! Tai, tai hei! Entäs kaikki Milan ja Innan kaljat?" Petra nauroi ja hymähtelin kun en nauramaankaan väsymykseltäni vielä kyennyt. "Tai sun koulukirjat viikonloppuna", tuhahdin ja suukotin toisen mutruun kääntyneitä huulia hymyillen.
Kammettuani ylös sängystä päätin kipaista tallille, olihan kello jo lähempänä yhtä. Petra muistutti vielä ovella että liikuttaisin Hukkiksen tai Tuuven tai jopa molemmat, johon vain nyökkäsin ja pakenin ulos ovesta. Tallilla näkyi kuitenkin olevan aika hiljaista, joten Stinan lehdenlukemisesta ja Milan papereiden vellomisesta taukohuoneessa sainkin idean. "Hei, haluaisitteko te jotain tekemistä?" Kysyin ivallinen hymy kasvoillani.
(Julia) Tyylikkäästi Hukkiksen Milalle ja Tuuven Stinalle liikutettavaksi tyrkättyäni minulla oli mielessäni vain rento maastolenkki Kelmin kanssa, jos se nyt koskaan tuon ruunan kanssa oli mahdollista.. Tallin ollessa täynnä tyhjyyttään lähetin kuumeisesti viestiä Iitalle, joka lupasi lähteä maastoon kanssani, kunhan pääsisi koulusta. Siihen oli vielä noin tunnin verran aikaa, joten päätin olla ahkera ja mennä siivoamaan hevosteni karsinat. Ennenkun kerkesin edes huomata, Iita moikkasi minua ja ihmettelinkin, miten aika oli lentänyt kuin siivillä. Taisi johtua huonosta kunnostani tai siitä, että karsinat olivat tänään erityisen likaiset. Veikkaan silti ensimmäistä.. Lähdimme samantien hakemaan hevosia tarhoilta maastoretkeä varten.
(Iita) Julia suuntasi Kelmin tarhalle, kun itse pujahdin Lailan ja muun poppoon tarhaan. Risteytysponi tuli iloisesti hörähtäen luokseni ja antoi napata itsensä narunpäähän. Työnsin muita tarhalaisia pois tieltä, kun pujahdin Lailan kanssa ulos tarhasta. Julia tappeli vielä Kelmin kanssa, joka ei olisi halunnut lopettaa tarhapäiväänsä vielä. Odottelin blondia kärsivällisesti samalla pidellen Lailan narua löysällä. “No, niin nyt on kurissa?” naurahdin, kun Julia sai viimein ponin tarhasta. Vastattuaan jotain epämääräisesti, menimme talliin ja törkkäsimme ponimme karsinoihinsa. Julia oli jo fiksuna ihmisenä hakenut Kelmin pakin karsinan luokse - tai kenties unohtanut sen siihen? - joten kävin nopsaan hakemassa kirkkaanvihreän pakin Lailan varustekaapista, joka odotti järjestelijäänsä. Lailan turpa tutki karsinanpohjalla olevia heinänkorsia, kun pujahdin karsinaan mukanani pölyharja. Ponitamman karva oli märkä sataneesta rännästä.
(Julia) Kelmin riepoteltua minua koko lyhyt talutusmatka talliin asti, olin jo valmiiksi pahalla päällä. Änkäsin ruunan nopeasti karsinaan ja kiinni kaltereihin, alkaen riisua hiljaa sen läpimärkää loimea. Kelmi oli suurinpiirtein puhdas loimensa alta, joten skippasin perinteisen harjauksen ja pyyhkäisin satulansijaa kädelläni, mutta puhdistin kaviot kuitenkin normaalisti ja tunnustelin ponin läpi, että kaikki oli ok. Muutaman kerran Kelmi kyllä huitoi takasiaan luimien, mutta se saattoi kyllä johtua siitä, että se oli vieläkin kiukkuinen joutuessaan töihin. Hmh. Koska reissun piti olla rento, iskin Kelmille vain turparemmittömät suitset päähän ja lopuksi tietenkin suojat jalkoihin. Ulkona alkoi olla jo sen verran lämmintä ja aurinkokin paistoi lämpimästi, että loimea tuskin tarvitsi. “Joko alkaa olla valmista?” Huudahdin karsinasta toiseen, jossa Iita oli vielä vasta alkutekiöissä poninsa harjaamisessa. Se oli vielä tuota alkuhuumaa, että halusi tehdä kaiken huolella ja rauhassa..
(Iita) “Joo ihan kohta!” huudahdin takaisin ehkä turhan kovalla äänellä, koska välissämme oli vain yksi karsina. Harjasin Lailan loppuun huolella ja putsasin lumiset kaviot sekä selvitin harjan ennen kuin iskin Lailalle kaikki tamineet paikoilleen. Martingaalin kanssa sain hetken väännellä, kun se ei millään meinannut asettua kunnolla paikoilleen. Viimein myös minun ponini oli valmis lähtöön ja sujautin kypärän päähäni. Huikkasin Julialle olevani valmis ja hänen perässään talutin Lailan tallipihalle. Kiristettyäni satulavyön muutamalla reiällä ja laitettuani jalustimet sopivaan pituuteen maastoa varten, nappasin ohjat käteeni ja ponnautin itseni selkään. Julia päästeli suustan litanjan kirosanoja, kun yritti nousta ympyrää tanssahtelevan russin selkään. Eikä asiaa helpottanut se, ettei Kelmillä ollut satulaa. Viimein Julia pääsi selkään puoliksi ja siitä jo kokonaan. Lähdin johdattamaan meitä metsää kohti ja annoin ponin kulkea pidemmällä ohjalla. Lailalla oli virtaa tänään ja se tuntui askeltavan lennokkaasti. Metsätien ollessa liukas melkein plussakelin takia, emme uskaltaneet vielä ottaa ravia.
(Julia) Kaduin heti, etten ottanut satulaa perseeni alle turvaamaan maastoreissuamme. Kelmi nakkeli päätään ja pysähteli tämän tästä jo tallipihassa, joten käskin Iitan mennä edeltä. Energiset ponimme eivät tänään jättäneet huomaamatta pienintäkään puskanrapinaa, joten ainakin minä sain pidätellä omaa ratsuani kokoajan kädet kipeinä. Paksumman lumikerroksen peittämälle tielle käännyttyämme käskin Iitan siirtyä raviin, ellei tahtonut saada kohta malttamattoman ruunan purukalustoa poninsa persuuksiin. Lailan lähtiessä reippaampaan askellajiin annoin Kelminkin mennä, ja se pinkaisi tikittävään raviinsa, jossa oli hervottoman inhottavaa istua ilman satulaa. Ylämäen päällä hidastimme käyntiin ja jatkoimme ristauksesta vasemmalle, lähemmäksi autoteiden helmaa. Kelmi heitteli päätään ohjan varassa minkä kerkesi, minun kirotessa ruunaa olemaan kerrankin kunnolla.
(Iita) “Pysytkö selässä, jos otetaan laukkaa tossa suoralla?” kysyin Julialta. “Enköhän”, Julia vastasi hieman epäilevästi. Mutkan jälkeen, nostin Lailalla laukan ja poni lähti sellaista kiitolaukkaa eteenpäin, että oli itsellä vaikeuksia pysyä selässä. Tein pidätteitä ja sain energiaa tihkuvan ponin siirtymään juuri sopivasti raviin ennen mutkaa. Kaikki meni siihen asti hyvin, kun jokin liikahti puskassa ja Laila lähti aivan väärään suuntaa. Tipahdin tielle ja tuntui kuin ilmat olisivat lähteneet pihalle. Pihisin vain, kun Julia tuli paikalle Kelmin kanssa ja laskeutui alas. “Oletko kunnossa?” blondi kysyi hieman säikähtäneellä äänellä. Nyökkäsin ja vedin hetken aikaa henkeä ennen kuin nousin varovasti istumaan. Joka paikka tärisi tippumisen takia. “Mitä tapahtui?” “Jokin liikahti tuolla puskassa ja Laila säikähti”, mutisin, kun kapusin ylös maasta. Katseeni harhaili puskaan ja olin varma, että näin siellä yhä liikettä. Hitto soikoon! “Onko tuolla vielä joku vai kuvittelenko vain?” kysyin Julialta ja osoitin puskaa. Naisen katse kohdistui puskaan ja samassa jokin tumma hahmo juoksi puskan takaa metsän siimeksiin. Kiljahdimme Julian kanssa ja sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. “Hui, saatana! Helvetin teinipojat varmaan vaan taas säikyttelemässä…” Julia sanoi jo vihaisemmalla äänellä. “Niinpä tietysti”, mutisin ja lähdin hakemaan Lailaa, joka oli kaiken onneksi seisahtunut vähän matkan päähän. Pitelin Lailaa ohjista samalla, kun autoin Julian takaisin Kelmin selkään ja nousin itse Lailan.
(Julia) Maastolenkin tunnelma vaihtui samantien energisestä pelokkaaseen, sillä kieltämättä minua vähän kammotti, että joku olisi meitä metsästä vakoillut. Toisaalta, mistä se ees tiesi meidän tulevan tänne, ellei se ollut joku tallilainen joka oli sattumoisin kuullut suunnitelmamme? “Mua pelottaa vieläkin”, Iita vapisi poninsa selässä, jonka yleensä ominainen maastovarmuus oli karissut tiehensä ja kirjava tamma käveli vastahakoisesti eteenpäin. Kieltämättä minuakin, mutten uskaltanut antaa pelolle valtaa. Kelmi ei kerrankaan vempuloinut äkäisenä, vaan käveli eteenpäin kiemurrellen, korvat hakien paikkaa, mitä puskaa pitäisi seuraavaksi tarkkailla. “Ehkä se oli vaan joku lapsi.. tai joku idiootti teinipoika.. “Yritin keksiä vaihtoehtoja, mutta lopulta kysyin, haluisiko Iita kääntyä takaisin tallille. “Ehdottomasti”, hän totesi ja käänsi poninsa ympäri, nostaen suoraan ravin. Kelmi ampaisi perään, ja lähdimme takaisin sama reittiä kun olimme tulleetkin. Kääntyessäme tielle jossa episodi tapahtui, ponit kiihdyttivät entisestään. Ketään ei näkynyt, joten huokaisimme helpotuksesta ja käännyimme takaisin pienelle polulle, joka vei meitä nopeammin tallille.
(Iita) Huokaisin helpotuksesta, kun saavuimme takaisin tallille. Laskeuduin alas Lailan selästä ja talutin sen sisälle talliin. “Oli siinäkin kyllä maasto”, sanoin Julialle. “Jep. Huomenna heti uusiksi?” “Totta kai”, heitin sarkastisesti.
Riisuin Lailan varusteista ja jätin karsinaansa kellon näyttäessä jo melkein viittä. Heitin Lailan varusteet paikoilleen ja kävin heittämässä tamman ruokakippoon pari porkkanaa ja omenanpalaa. Viereisessä karsinassa oleva Ulla yritti saada myös osansa potkimalla karsinanovea, mutta ikävä kyllä jäi ilman herkkuja. Koko matkan kotia olin vainoharhainen ja vilkuilin olkani ylitse melkein joka askeleella. Oloni jo hieman typerä, kun viimein pääsin kotiovelle. Metsä oli minulle tuttu, eikä siellä todellakaan liikkunut ketään hiipparia. Vertin epätavallinen metsään haukuntakin johtui varmasti jäniksestä tai peurasta.
"Mites orien kaa sujui?" Petra kysyi tullessaan minua vastaan ovella ja nyökkäilin vain, että ihan kivasti.. Kerroin myös metsässä meitä säikytelleestä hahmosta, jonka henkilöllisyys jäi kysymerkiksi. "Toivottavasti se ei oo se mummeli", brunette mutisi ja kävi takaisin sohvalle istumaan vilttinsä alle, josta oli äkkiä minua halaamaan pinkaissut. Kurtistin kulmiani, sillä en tiennyt oliko naisenalun kommentti kysymys vai pelkkä ääneen sanottu ajatus. "Mitä? Mikä ihmeen mummo", naurahdin ja pujotin mustat ratsastushousuni kintuistani eteisen lattialle, jättäen itseni kärsimään kämpän kylmyydestä. "Ei mitään, ei se varmaan enää missään puskissa jaksais kykkiä", Petra totesi ja hyppäsin sohvalle naisenalun seuraksi katsomaan telkkaria. "Mut siis eihän Hukkis tai Tuuve tiputtanu sua?" Kohta hän kysyi ja tuhahdin hymyillen. "Ei, ei onneksi."
|
|
|
Post by Julia on Feb 24, 2015 20:11:23 GMT 2
24. helmikuuta 2015
Petra valitti taas avuttomuuttaan kätensä kanssa niin pistin sen sitten pitämään Kelmiä sillä välin kun räpsin siitä kuvia, joista ei kovin mahtavia nyt räntäsateen ja ponin idioottikäytöksen takia tullut.
kiittis petrovalle taas lineistä!!
|
|
|
Post by Julia on Apr 1, 2015 20:00:43 GMT 2
1. huhtikuuta 2015 Viimekuu oli ollut yhtä hullunmyllyä työnetsinnän ja hevosten asioita hoitaessa. Kelmin ylläpitosopimus raukeaisi piakkoin ja soitin viimein Kiaralle tilaamani eläinlääkärikäynnin jälkeen kyseisen ponin omistajalle. "Moikka! Teistä ei ookaan paljo mitään kuulunut", tyttö naurahti heti alkuun. "Joo, on ollut vähän kiireitä mutta voin sanoa että hyvin on mennyt! Ajattelin vain soitella, että joko kaipalisit tuota pikkumonsteria takaisin?" "Tietenkin! Mulla on ollut kamala ikävä ja aattelin, että oisko viikonloppu sopiva aika hakea ruuna takaisin kotiin?" Heidi sanoi enemmän kuin innostuneen kuuloisena ja sai palan nousemaan kurkkuuni. Enhän minä ollut vielä niin nopeasti valmis luopumaan Kelmistä.. "No totaah.. Miksipä ei, soitellaanko lähempänä niin voidaan jutella enemmän, nyt olis vähän kiire", sopersin ja toinen purskahti langan toisessa päässä nauramaan. "Aprillia! Olisitpa kuullu äänes, ihankun itkua pidättelisit", Heidi nauroi ja huokaisin itsekin muutaman kerran naurahtaen, antaen Heidin jatkaa puheenvuoroaan. "Oon löytänyt jo viime vuonna uuden ponin, jonka kanssa ollaan päästy jo pitkälle. Voisin silti tulla käymään viikonloppuna niin tehdään ponista paperit ja sit se on sun!" Eikä! En osannut kuvitellakaan että kohta ponin jokainen raaja olisi minun, vaikka kuin omana olin sitä jo vuoden ajan kohdellutkin.. "O-okei! Nähdään sillon", sanoin ja hyvästelimme sitten toisemme. Toivottavasti se ei ollut aprillia...
"Mitäs teinimamma?" Mutisin ja kaappasin Kiaran etutukasta kiinni, jolloin se lähti seuraamaan minua vetisessä tarhassa portille päin. Kelmikin yritti korvat luimussa seurata meitä, mutta hätistelin pienen ponin pois kannoiltamme samalla kun pujotin Kiaran riimun tamman päähän. Kuolemanrauhallinen mustanruunikko seurasi minua tarhasta talliin ilman turhia hötkyilyitä, vaikka yleensä hormoonien hyrrätessä tammat olivat kiukkuisempia kuin koskaan.. Tai sitten pahin oli vielä edessä, heh. Jätin pollen keskelle käytävää, mennäkseni hakemaan tarvittavia varusteita satulahuoneesta. Nappasin mukaani tutun pakin, joka oli sattumalta joutunut väärään paikkaan, sekä Kiaran tummanruskealta näyttävät varusteet. "Tänään hypellään vielä viimeisen kerran ennen sun lomaa", totesin, sillä olin tehnyt Kirpulalle tarkan suunnitelman, milloin mentiin mitäkin ja mihin saakka. Viimekuun räväkät estetreenit kilpailuja varten saivat jäädä nyt unholaan ja tilalle tulla rauhalliset maastolenkit ja koulutunnit. Harjattuani pölyävän tammani asetin sen selkään violettihuopaisen satulan, joka ei millään tuntunut asettuvan selkään. Vedin sitä edemmäs ja välillä taaksekin, mutta ei! Se ei ollut sopiva sitten laisinkaan. "Ompa outoa.." Mutisin ja palasin satulahuoneeseen, jossa olin epähuomiossa ilmeisesti ottanut eri satulan. Kiaran paikalla nökötti sen oma musta estepenkki tummine huopineen. Hymähtäen vaihdoin satulat ja palasin takaisin varustamaan rauhallista tammaani. Satula asettui kuin unelma, ja siirryin pukemaan tamman suitsia päähän. "Äiti oli äsken vähän höpsö ja otin vahingossa jonkun eri s- Mitä ihmettä?" Selitin Kiaralle kunnes huomasin suitsienkin olevan aivan erilaiset kuin Kiaran omat. Itseasiassa vielä ponikokoa! "Voi jeesus, miten sitä onkaan niin hölmö..", murisin itsekseni ja kävin vaihtamassa ruskeat ohjakset Kiaran omiin mustiin.
Oikeiden varusteiden löytyessä pakenimme Kiaran kanssa maneesiin, jossa ei vielä tunteja näin aamupäivästä ollut. Kiinnitin tamman ohjat jalustimien taa, ja päästin sen irti maneesiin siksi aikaa, että kasaisin muutaman esteen hypättäväksi. Kirpula ei kuitenkaan innostunut juoksemaan, vaan seurasi minua kuin koira, välillä edessäkin pyörien. Kunhan tarpeeksi lähellä puomien kanssa riehuin, tamma pysyi kauempana. Nostin yhden pystyn lävistäjälinjalle ja yhden sarjan toiselle sivulle, jossa oli okseri ja pysty. Viheltäessäni uljas mustani ravasi luokseni, joten hyppäsin heti selkään ja pujotin jalustimet jalkoihini. Kiara lähti tallustamaan rauhallista vauhtia uralle, eikä hötkyillyt kuin kertaalleen maneesin katolta tippuvia lumia, jotka yleensä olivat niin hurjan pelottavan kuuloisia. Pitkien alkukäyntien jälkeen nostin ravin pohjeavuin ja aloin keräämään ohjaa vasta, kun tamma ravasi reippaasti eteen omalla moottorillaan. Asettelin kevyesti kulmissa ohjalla mutta pidin pohjeavut napakoina. Kiara oli heti alkuun tosi kivasti kuulolla, joten saatoin käännellä isoja ympyröitä tai koota ravia pitkillä sivuilla. Tammasta oli tullut jotenkin paljon herkemmän oloinen tiineyden edetessä, joka vaikutti myös ratsastaessa myönteisesti. Ei ihme että viimeisimmistä kisoista on tullut paljon sijoituksia.. Kevennellen vaihdoin suuntaa ja potkaisin samalla satulaa vähän sisäjalalle, joka koitui pahaksi virheeksi. Jalustinhihna petti ja koko jalustin tipahti pohjahiekkaan. "No voi nyt perhana!" Murisin ja jarrutin tamman käyntiin. Ikävä kyllä jalustinhihna oli napsahtanut poikki, ratsastaessani lähemmäksi tarkistamaan tilannetta. Hymähtäen revin toisenkin jalustimen irti satulasta ja jatkoin matkaa. Mennään sitten näin!
Ravi ja laukkatyöskentely tuntui yllättävän paljon helpommalta satulan kanssa mutta ilman jalustimia, sainpahan minäkin vähän treeniä reisille keventäessä.. Laukan jäädessä hyvin pyörimään, ohjasin Kiaran n. 60 senttiä korkealle sarjalle. Tamma kuumui sopivasti ja otin sitä vähän kiinni, kunnes lopuksi päästin sen itse katsomaan paikkansa esteelle. Kiara oli oppinut hyvin paikanhaun ja hyppäsikin sopivan läheltä huolellisesti, eikä aikaisemman tapansa mukaan kaukaa kaahottaen. Tarrasin tamman pitkään mustaan hiuspehkoon, jotta pysyin hypyissä mukana ilman jalustimien tukea. Vähän alkuun tuntui hassulta ja laskeutuessamme meinasin pudota tamman kaulalle, mutta Kiarapa lähti näppärästi jo seuraavaan hyppyyn minun kammetessa uudelleen kevyeen istuntaan. "Hieeno tyttö!" Kehuin taputuksin ja jatkoin laukassa, ohjaten uudelleen samalle sarjalle. Muutaman hyppykerran jälkeen toiseen suuntaan aloin jo löytää jaloille paikan, jotta pysyin tukevasti selässä häiritsemättä ratsuni hyppäämistä. Päästin ohjat pitkiksi suunnitellakseni tulevaa tehtävää, johonka ajattelin laittaa vähän haastetta. Selostin päässäni, että sarjasta hypättäisi vaan ensimmäinen este, kierrettäisiin lävistäjälinjan este ja ensimmäinen sarjan este, jonka jälkeen hypättäisiin lävistäjälinjan este. Suunnan vaihtuessa laukanvaihto ja sarja normaalisti. Tuumasta toimeen!
Välikäyntien rauhoittaessa tammaa tarpeeksi keräsin ohjat takaisin käsiini, samoin kuin Kiaran takaisin tuntumalle. Tamma lähti reippaasti laukkaan minun pyytäessä niin, joten ohjasin suoraan pystylle. Kiara lähti kiirehtien vähän kauempaa, joten minulla oli ensinnäkin vaikeus pysyä selässä ja kääntää se tarpeeksi aikaisin pois linjalta. No, kääntyi kuitenkin ja ympyrän tehtyämme lävistäjälinjan pysty olikin helpompi hypättävä. Taputuksien jälkeen hidastin tamman laukkaa ja yritin vaihtaa sitä pohjeavuin, jonka Kiara ihme kyllä ymmärsi ja vaihtoi laukkansa nätisti ennen sarjaa. Molemmat esteet hypättiin kuin vettä vaan, eikä Kiaralla ollut mitään ongelmaa jaksamisen kanssa, joten hyppäsin saman tehtävän kertaalleen, ennenkuin aloin tekemään loppuverryttelyä. "Hieno äitin vauva", lässytin ja päästin Kiaran ohjat pitkäksi, halaten pärskähtelevää tammaa kaulalta. Minun olisi niin tehnyt mieli istua tamman selässä vaikka seuraava päiväkin, mutta kello lähestyi uhkaavasti sitä aikaa, kun Helena marmattaisi minulle kuinka esteet olivat nyt tuntilaisten tiellä. Siksipä pysäytin Kiaran ja pudottauduin alas selästä, päästäen samalla tamman takaisin kävelemään rinkiä. Minun kantaessa viimeisiä esteitä nuori mamma innostui spurttailemaan maneesin toisesta päästä toiseen laukalla, välillä kiitoravilla. Kieltämättä tamma näytti sivusta katsottuna aivan muulilta.. "Eiköhän jo riitä neiti rallikiituri", nauroin ja viheltäessäni koniponi tuli luokseni tosi nätisti. Keräsin myös mukaani jalustimet, joiden hihnat kyllä menisivät vaihtoon pikimiten.
Tallissa oli yhtä hiljaista kun tullessani, olihan kello vasta vähän vaille kaksi. Nappasin samantien Kiaran varusteet ja vaihdoin ne riimuun sekä ohueen fleeceloimeen. Kärräsin varusteet takaisin satulahuoneeseen, jossa Kiaran paikalla oli jo satula. Mitäs perskattia? Raivasin tilaa omille kamppeilleni ja menin sitten syyttämään jotakin tallityttöä sotkemisesta. Taukohuoneessa ei kuitenkaan ollut ketään muita kuin Petra ja Mila, sillä tallitytöt puuhasivat parhaillaan ratsujensa ympärillä. "Mitä tuolla satulahuoneessa tapahtuu kun kaikki on ihan sekasin? Mene Petra nyt siivoomaan kun kätes on kerta kunnossa", murisin ja osoitin naisenalulle takanani olevaa ovea. Brunetti vilkaisi virne naamallaan tallinomistajaa ja nousi sohvalta pikimiten. "Minäpäs menen!" Vein matkallani taloon Kiaran tarhaan, jossa se saisi vielä hyvän tovin tuulettua. Kiskoin kuitenkin tamman riimun pois päästä, ettei Kelmi repisi sitä tylsyyksissään. "Päivää taloon!" Kiljaisin päästessäni vihdoin syljeskelemään kattoon ennen töihinlähtöä. Vastassani oli kuitenkin vain lauma koiria, sillä talon nykyinen emäntä Ritva puuhaili parhaillaan keittiössä. "Päivää vaan! Tuus syömään, Petra teki sulle leipiä", Ritva huuteli keittiöstä ja riisuin ulkovaatteet eteisessä, hätistellessäni samalla Midasta kauemmaksi jaloistani pyörimästä. Astelin parhaillani keittiöön kunnes tunsin sukkani kastuvan läpimäräksi. "Hyi! Etkai sä Midas enää sisälle tarpeitas tee", kiljaisin ja katsahdin koiraan, joka vain käänteli minulle päätään. Kiskoin kirjaimellisen kusisukan pois jalastani ja hain samalla vessasta paperia, kuivatakseni koiran jätöksen. Samalla ovi kävi ja koira juoksi vahtaamasta minua ääntä kohti. Kun huomasin tulijan olevan Petra, kiljuin hänelle Midaksen käyttämisestä pissivahinkojen välttämiseksi ja hän vain nyökytteli, välillä hymyillen. "Otappas sieltä keittiöstä muutama leipä niin mennään ylös, pitää kertoo sulle yks juttu", Petra sanoi ja meni jo itse edeltä portaita kohti yläkertaan. Nappasin lautaselle kaksi täytettyä leipää ja kipaisin sitten yläkertaan. Petra oli vallannut paikan sängystä ja minä istuuduin tietokonetuoliin, joka sai minut p*skahalvauksen partaalle summerin huutaessa kuin viimeistä päivää. "MITÄ HELKKARIA?" Kiljuin ja nousin penkistä sydän kurkussa, Petran tukehtuessa nauruunsa. "Ap..Aprillia!! Oon huijannu sua koko päivän ja et oo huomannu mitään, en kestä", hän kikatti ja minä huokaisin syvään, kaapaten yhden leivän kouraani ja istuuduin sängynreunalle. Ennenkuin kerkesin haukata palastakaan, Petra kiljui minulle, etten saisi syödä sitä. "ELÄ SYÖ SITÄ! Siellä on hammastahnaa välissä!" Brunetti nauroi, mutta minusta ei ollut yhtään hauskaa, varsinkin kun olin mennyt naisen jokaiseen lankaan.. "Vihaan sua!" Huusin ja nakkasin leivän Petralle. Pirun aprillipäivä, en kyllä poistu enää ikinä ulkomaailmaan kyseisenä päivänä.....
sovitaan etten kirjottanu tätä kun olitte jo tehny erilaisen van ihan sama
|
|
|
Post by Julia on May 6, 2015 20:12:42 GMT 2
6. toukokuuta 2015 "Perhanan varsovat tammat kun osaavatkin olla yks riesa", tupisin Innalle käytävällä, joka tuntui olevan toista mieltä. "Helppoja just! Vähän ehkä äkäsiä vaan kun 'paikkoja' pakottaa mutta muuten ihan leppoisia", brunetti selitti mutta minusta tuntui eläinlääkärikäynnin jälkeen, että Kiaran varsottaminen oli entistä huonompi idea. Tamma kuitenkin oli edelleen aika rauhallinen ja tälläkin hetkellä vain napotti käytävän ketjuissa minun harjattavanani. "No sun varsas onkin aina syntyneet ongelmitta. Mulle tuli sellasta infoa että varsa on pyörähtänyt siellä masussa ympäri", sepostin ja Inna ei ensin meinannut tajuta mitä virkaa sillä oikein oli. "Aa.. AA! Eiköhän se siellä vielä liiku ja kääntyy niin että mahtuu uloskin", nainen totesi ja ravistin päätäni. "Muistuttaa uhkaavasti Kiaran omaa syntymää, kun meinasi jäädä koko polle syntymättä, JOS ei olisi Jenni ollut avittamassa", kerroin ja muistin edelleen kuinka kamalaa se touhu oli. "Nonni, kärräät sen sinne sit", Inna sanoi ja veti Ullansa karsinanoven kiinni, tehdessään lähtöä taukohuoneeseen. Itseasiassa, kerrassaan mahtava idea!
Hiippailin hyvin hiljaa portaat ylös Petran luo, joka oli vähän aikaa sitten jäänyt päiväunilleen minun poiketessa tallin puolelle. Raotin ovea hiljaa mutta onneksi kaikeksi onnekseni Petra oli jo heräillyt. "Hyvä että oot hereillä, mulla onkin sulle yks juttu", sanoin ja päästin ilmoille normaalia raskaamman hengähdyksen, jota olin pidätellyt. "Ei, en haluu lähtä taas tänään kävelymaastoon. Ja ei, en tuu kattomaan Kiaraa, se on ihan kunnossa, usko jo", brunette mutisi väsyneen oloisena ja alkoi vaihtamaan collareita ratsastushousuihin. "Häh? Ei, ei mitään sellasta. Aattelin vaan että eiks Jennillä ollu vielä muutama paikka vapaana Kaihorannassa?" Kysyin suoraan, sillä mitäpä sitä kiertelemään. "Kai, sun pitää soittaa sil- Siis, mitenniin? Oisit sä multakin yhden uuden suokkilapsen saanut", Petra katsahti minuun ja ravistin päätäni. "Ei mulla mitään uutta hevosta oo.. Mä että jos Kiara olis lähteny sinne mammalomalle.." Petra oli sanonut minulle tuhat tulimmaista kertaa, että Kiara tulisi varsomaan ihan hyvän varsan, ihan hyvissä olosuhteissa eikä sitä tarvinnut stressata. Kuitenkin olin niin huolissani omasta tammasta, että mielummin luopuisin pienestä rääpäleestä kuin omasta, ensimmäisestä rakkaasta kasvatistani.. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän huokaisi ja istahti takaisin sängynlaidalle. "Minäpä soitan sille kohta", Petra sanoi ja pinkaisin samontein brunetin syliin, suukottaen toista joka puolelle kasvoja. "Kiitos, kiitos kiitos!! Mut mulla oli vielä sulle yks toinenkin juttu.." Sanoin ja kaadoin tyttöystäväni takaisin sänkyyn.
Kirpula oli hyvin rauhallisen oloinen tänään, eikä ihmettelyt edes kohtaloaan kun pujottelin sille violetteja kuljetussuojia jalkoihin. Petra puki tammalle sen avaruuskuvioisen fleeceloimen ja lopuksi minä ujutin sille päitsien alle turparemmittömät suitset. "Se on varmaan kohta jo pihassa. Mitä muuta se tarvii mukaan?" Höpisin itsekseni ja ehkä hieman Petrallekin, joka kuunteli minua puolella korvallaan, silmiään pyöritellen. "Ei mitään muuta. Nyt mennään ulos", Petra sanoi ja irroitin pyöristyneen risteytystammani käytävän ketjuista, taluttaen sen tyttöystäväni perässä pihamaalle. Jenni onneksi ymmärsi yskän Petran soittaessa, vaikka tosin olin käskenyt häntä sanomaan, että minulla oli niin paljon töitä, etten kerennyt tallilla paljon Kiaraa vahtaamaan.. No, syy kuin syy! "Vai että niin paljon töitä.. Toivottavasti kuitenkin ehit kattomaan kun laps putkahtaa maailmaan", Petran täti Jenni sanoi halatessaan minua ja sen jälkeen Petraa. "Toivottavasti", sanoin hiljaa ja rapsuttelin takkiani hamuavaa Kiaraa. Yhtäkkiä en halunnutkaan enää sen lähtevän.. Nej! "Äläs nyt jänistä, se on hyvissä käsissä", Petra murisi ja tyrkkäsi minua kylkeen, jonka johdosta lähdin taluttamaan Kiaraa koppiin, johon se meni niiiiin tyynenrauhallisesti. Kun olin sitonut sen kiinni väliseinättömään traikkuun, rapsutin sitä vielä sen valkeasta otsasta. Se tulee vielä takaisin.. "Kiitos ja kuittaus, me pidämmekin sit sen tulevan varsan!" Jenni nauroi ja hetken aikaa jutusteltuamme hän kuitenkin hyppäsi autoon ja lupasi pitää tammasta hyvän huolen. Auto lähti hyvin hiljalleen pihasta ajamaan, kuten olin Jennille sanonut, että tamman on oltava ehjä kun sitä tulen hakemaan..
"Siis kaipaatteko koskaan sitä kunnon hoitajaelämää, kun kiljuttiin riemusta jos saatiin harjata hoitsu kokonaan itse? Tai jos se ei mennyt tunneille niin pääsi liikuttamaan sen itse? Ja karsinan siivous oli kerrankin hauskaa?" Selitin taukohuoneeseen kerääntyneille Innalle, Petralle ja Catherinelle, sekä muutamalle hoitajatytölle, jotka katsoivat minua kummaksuvasti. "Öö.. En oikeestaan", Inna naurahti ja vetosi siihen kuinka ihanaa oli, että tallityöntekijät huolehtivat p*skaisesta karsinan jynssäämisestä. Huoh, laiska akka, asuu sentään jopa kahden askeleen päässä tallista.. "No eikun oikeesti, ja sitä paitsi, ei sillon tarvinnu kantaa niin isoo vastuuta toisin kun nyt omasta hevosesta", huokasin, sillä Kiara oli jättänyt jälkeensä tyhjän karsinan ja suunnattoman suuren huolenaiheen. "No se jos jokin", Petra mutisi, mutta kirkastuvista silmistä huomasin hänen keksivän jo vastauksen pulmaani. "Ala hoitaa Tohvelia!" Hän nauroi mutta kun ei paljoa hoitajia tuntenut, sai pöydässä istuvalta Lunalta murhaavan katseen. "Se on mun!" Hän sanoi ja hymyilin, eihän se poni minun painoa muutenkaan kestäisi.. "Entäs se Rööki? Eikun Kessuko se oli..", Catherine mutisi ja muisteli minun lässyttäneen suloiselle ruunivoikkolle. "Hei, pikkusen haasteellisempi kun joku laiska kehänkiertäjä", totesin ja aloin miettimään, mikä tuntihevonen minulle sitten hoitsuksi kelpaisi. "Tuju? Siinä on sulle haastetta jos sitä kaipaat", Inna ehdotti ja todentotta, Tujussa oli sitä jotain. Tarpeeksi puskapolle, tarpeeksi tasokas ja haastava ratsastaa. Nyökyttelin hitaasti ja nousin samantien aloiltani kipittääkseni siirtotalliin, jossa Mila oli härppimässä mitä luultavammin Hippua. "ANNATHAN MULLE TUJUN HOITOHEVOSEKSI?"
|
|
|
Post by Julia on Jun 9, 2015 23:31:19 GMT 2
10. kesäkuuta 2015
Kelmin kesäkuu oli alkanut varsin rennoissa tunnelmissa, sillä hädintuskin jaksoin liikuttaa ponia itsekään kuin kolmesti viikossa aurinkoisina päivinä. Äkkiä ruunan kunto oli kyllä laskenut, kun tämänpäiväsellä koulurääkillä meinasin saada Kelmin hengityksen vinkumaan hengästyksestä.. Talutin hikeen menneen ponini pesupaikalle ja riisuin ruunalta kaikki hiestä märät varusteet pois pikimiten. Nuutunut takkutukka ei jaksanut pistää hanttiin pesupaikalla seisoskelua ja välillä kylmäksi valahtanutta vettä, vaan napotti kiltisti paikallaan kun valelin sen koko kauneuden harjaa ja häntää lukuunottamatta kosteaksi. Ainoastaan naamavärkin ja korvientauksien pesusta emme olleet Kelmin kanssa samaa mieltä. Ruunan naama oli ihan rupinen, rähmäinen ja ötöiköiden syömä, joten pitihän se puhtaaksi saada. "Sä tarviit kyllä jonkun hupun.." Mutisin ja heitin likaisen sienen sankkoon ja aloin vetää vesiä ponin karvapeitteestä hikiviilalla.
Tutkimusmatkani varustekaappiin päättyi nyrpein naamoin, sillä kärpäshuppua ei löytynyt vanhojen kamojeni seasta. Lampsin siis lainaamismielessä taukohuoneeseen huutelemaan, josko joku lainaisi omaansa. Tytöt pyörittelivät päätä, eikä Stinakaan löytänyt tallin romukopasta yhtään käypää kärpäshuppua. "On mulla yks itseasiassa, mikä oli Ullalle vähän pieni.." Inna mietiskeli ja minä katsahdin häntä anovasti. "Saat sen! Käyn laittamassa sen suorilta sille päähän, kunhan löydän", brunette sanoi ja paineli samantien etsimään sitä tallin puolelle. Hieno juttu!
Kahden kokonaisvaltaisen karsinanpuhdistus ja -siivousurakan jälkeen kippasin kottarit lantalaan, joka haisi konehallin juurella. Mila oli istahtanut viereisen puunjuurelle savukkeelleen ja moikkasin tallinomistajatarta. "Mikähän ihmeen luomiväriä silmiinsä saanut poni tuolla tarhoilla mökötti", Mila nauroi ja hetken mietin, että mitähän se oikein horisee ja hetken jo luulin naisen olevan tuiterissa. "No sun ponis! Minkä ihmeen sä olit sille vetänyt päähän", hän nauroi ja vastasin vain, että Inna oli luvannut lainata Ullan vanhaa kärpäshuppua. Mila vain repesi nauramaan ja sanoi että minun olisi nähtävä, mitä se elukka päässään kantoi. Tarhoilla paikansin ensin vain ponini edessä seisovan Vikan ja vihelsinkin Kelmiä tulemaan luokseni. Eihän se millään olisi halunnut, ja ymmärsin kyllä sen nolouden määrän moisen hupun nähtyäni. "...INNA!!" Huusin ja paikansin räkättävän naisen Ullan tarhalta. Kelmi niiiiiin tulisi tappamaan minut seuraavan viikon aikana...
// Te tapatte mut nauruu ihan kohta! :''D -Mila-
|
|
|
Post by Inna on Jun 19, 2015 21:43:11 GMT 2
Petra sitoi epäuskoisen synttärisankarin, kun ojensin hänelle paketin ja toivotin hyvää syntymäpäivää yhdessä Milan kanssa. Julia räpläsi paketin auki mutisten siitä, että ensin oli sidontaleikkejä ja seuraavaksi me pakottaisimme hänet strippaamaan. Jep. Sitähän t-paidan vaihtaminen oli! Kun Julia oli saanut silmät sidottuina myrkynvihreän t-paitansa vaihdettua aikuiselle paljon sopivampaan pinkkiin Hello Kitty-paitaan, Petra tarttui hän kädestä ja johdatimme hänet ulos. Voi tyttö raukkaa, kun terassin portaissa meinasi kuralammikkoon naamalleen lentää Milan ”vahingossa” häntä kampittaen. Tai taisi se vahinko olla, koska Mila oli itse kuralammikossa. ”No, niin! Odottakaa tässä!” sanoin ja juoksin talliin. Kelmi katsoi minua murhaavasti, kun olin sitonut sen vain viisi minuuttia sitten karsinaansa kiinni, ettei yllätys vain menisi pilalle. Voi pikkuponia, kun hampaansakin yritti miljoonatta kertaa iskeä käteeni. Nappasin ponin riimunnaruun ja talutin pihalle. Mila ja Petra repesivät nauruun ponin nähdessään. ”Mitä? Mitä tapahtuu? Ette sitten varmana heitä päälleni mitään!” Julia kiljui. ”Älä huoli, en halua likastaa paitaasi!” huikkasin hänelle. ”Okei, Petra, voit ottaa siteen pois.” Petra avasi Julian siteen umpisolmun ja tyttö katsoi suupolvissa sekä silmät suurina poniaan ennen kuin repesi nauruun taittuen polviensa varaan. ”Mitä hittoa olet tehnyt sille?” hän kysyi minulta. ”No, näin videon, jossa nainen opetti kuinka hevonen paketoidaan lahjapaperilla ja ajattelin kokeilla”, kerroin ja katsoin Hello Kitty (mihin muuhunkaan?) –paperiin käärittyä Kelmiä, joka yhä yritti purra minua vittuuntuneena. ”Koska tänään on aikuisille sopivaa toimintaa, niin hyppääpä poniratsastuksen pariin!” Mila sanoi Julialle nauraen, jonka Petra punttasi Kelmin paketoituun selkään. Kelmi yritti lähteä omistajansa alta pois, mutta suurella haballa pidin ponin paikallaan, kunnes Julia oli kunnolla selässä ja lähdin taluttamaan naista ympäri tallinpihaa, välillä kiusaten ravilla. Laskeuduttuaan selästä Julia avasi naureskellen pakettiponinsa lahjapapereista. ”Hyvää synttäriä!!”
|
|