|
Post by Mila on Jul 30, 2013 13:36:03 GMT 2
P.O. Vikarasti" Vika" Suomenpienhevonen, ruuna Ikä: 6v Säkäkorkeus: 139cm Hoitaja: Miyiko (joulukuu 2014 ->) HoitajahistoriaTessa (Heinäkuu 2013 - kesäkuu 2014)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 30, 2013 19:32:24 GMT 2
30.7.13. ~ Tutustumista #1Vikarasti. Tuo nimi mielessäni ajelin kohti tallia, mielessäni muisto kymmenisen vuoden takaa, kun juoksin metsässä oranssi-valkoista suunnistusrastia etsien. Vikarastista vain tuli mieleen suunnistus, minkäs sille mahtoi. Ja nyt, un eilen olin tuon ruunan ensimmäisen kerran nähnyt, en voinut vastustaa kiusausta - ja tässä sitä oltiin, yksi hevonen lisää aietttamassa harmaita aivosoluja. Loikkasin tallin pihalla ulos autosta ja lukittuani ovet astelin reippain askelin tuntihevosten puolelle ja siellä suoraan Vikan karsinalle. Kurkkasin ruunan "huoneeseen", mutta eipä sitä siellä näkynyt, tarhassa taisi olla. - Moi! naisääni sanoi takanani. Käännyin ympäri ja hymyilin Larissalle. - Mitäs sä täällä? nainen kysyi ärähtäen jotain vieressään steppaavalle Riimille. - Kun eiks sulla oo se oma hevonen? Nyökkäsin Larille ja kerroin aloittaneeni Vikan hoitajana. - Aa joo, sain vastauksen. Lari talutti Riimin karsinaansa minun seuratessa perässä. - Olikos teillä sielä "tyttöjen illassa" kivaa? kysyin uteliaasti. Sain myöntävän vastauksen. Lari oli juuri sanomassa jotain, kun vaaleahiuksinen mies asteli talliin pohjoisruotsin hevosta taluttaen. - Hello ladyt, hän virnisti ja pysäytti hevosen - hoitsunsa kai - eteemme. - Hei, vastasin kohteliaasti. Larissakin tervehti ja esitteli itsensä saman tien. - Ja mä oon Tessa, jatkoin Larin puhetta. - Sacramento, Sacra, Peikon hoitaja, mies esittäytyi. Nyökkäsin. - Ai mut nyt mun pitää mennä, huikkasin ja kävin kylmästi Larin juttelemaan Sacralle. Itse suuntasin tarhoille, ja huomasin Vikan nopeasti. Vihelsin hiljaa, ja ihmisrakas ruuna jolkotteli portille Bawca perässään. Ojensin käteni ruunaa kohti, ja se nuuhkaisi sitä. Hymyilin, kun turpakarvat kutittivat kättäni. - Hienoja olette molemmat, totesin ja silitin hevosten kauloja. Vikan tarhakaveri oli hieman säikky, ja se ravasikin pian tarhan perälle. Vika sen sijaan jäi luokseni. Taputin hevosen kaulaa, ja se hamusi hiuksiani kiitokseksi. Nauraen työnsin kuitenkin sen pään pois, ettei se nyt ihan hiuksiani sotkisi. Ruuna ei siitä hetkahtanut, vaan siirtyi hamuamaan paitaani. - No johan on sulla halipula! // Sen oikea nimi on P.O. Vikarasti. Korjasin sen tuonne kisailmoitukseen Mutta eipä se haittaa vaikka ihan vaan Vikarastiksi sannoo
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 25, 2013 17:47:57 GMT 2
25.8.13. ~ Juoksutusta # 2Juoksutin Vikaa kentällä.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 31, 2013 17:25:32 GMT 2
30.813. ~ Harjoittelua # 3Harjoiteltiin Vikan kanssa tuleviin kisoihin :-)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 31, 2013 22:47:45 GMT 2
31.8.13. ~ Sumu #4Astelin mietteissäni tarhoille päin. Huomenna olisi syyskisat, ja aikomuksenani oli hypätä muutamia esteitä tänään. Oli jo aika myöhä, mutta oli kisoihin harjoiteltavakin, kun en ollut Vikalla kuin muutaman kerran ratsastanut, vaikka kuukauden olinkin jo sitä hoitanut. Mutta lukio oli suurempi pala kuin olin luullut, ja tallilla käyminen oli jäänyt näin ensimmäisen kuukauden aikana vähemmälle. Mutta nyt olin pääsemässä uuteen rytmiin mukaan ja osasin järjestää itselleni aikaa hevosteluun. Pohjoisruotsin hevosruuna Peikon näkeminen tarhassaan toi mieleeni Sacramenton. Olin tutustunut mieheen suunnilleen kuukausi sitten, kun olin aloittanut Vikan hoitamisen. Olimme viettäneet yhteen aikaan paljonkin aikaa yhdessä, mutta mielestäni ehkä enemmän vain kavereina. Vaikka sinä päivänä, kun Sacra oli halannut minua ja sanonut rakastavansa, olin tajunnut että kyseessä oli muutakin kuin vain ystävyys. Mutta viikkoihin ei miestä tallilla ollut näkynyt, ja aloin jo epäillä, että hän oli lopettanut Peikon hoitamisen. Ravistan päätäni karkoittaakseni miestä koskevat ajatukset. En miettisi häntä nyt. Kävelin tarhalle, jonka portilla Vika jo odotti minua. Sain ruunan helposti kiinni ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Vein Vikan karsinaan ja lähdin hakemaan harjoja. Matkalla törmäsin Markukseen ja Larissaan. - Moi, huikkasin kaksikolle. Nämä tervehtivät hymyillen. - Ratsastamaan menossa? Larissa utelee. - Joo, aion mennä hyppäämään pieniä esteitä kentälle, vastaan. - Mä voin tulla kanssa, niin Markus voi laittaa meille esteitä, Larissa keksii. - Toisin päin, Markus nauraa. - Mä voin ratsastaa ja sä laittaa esteet. Larissa tökkää miestä leikkisästi kylkeen, ja tämä myötyy lopulta. - Tuu, haetaan harjat, ehdotan Larille, kun Markus lähtee kohti kenttää. Vilkkaan rupattelun ohella saamme hevoset pian valmiiksi, ja lähdemme kentälle. Markus on kasannut yhden pystyn, okserin ja kahdesta ristikosta koostuvan sarjan. Kaikki esteet ovat matalia, sillä aion hypätä Vikalla vain kevyesti, ja lähteä sitten maastoon. Sen jälkeen Larissa saa ratsastaa rauhassa Riimillä isompia esteitä, jos haluaa. Nousen Vikan selkään ja alan alkukäyntien jälkeen taivutella ruunaa käynnissä ja ravissa. Kun hevonen tuntuu hyvältä, nostan laukan ja teen muutaman laukkakasin. Sen jälkeen ohjaan Vikan 40 - senttisen pystyn luo. Ori hyppää innoissaan turhan kaukaa, joten kokeilen uudelleen. Tällä kertaa ruuna hyppää rauhassa, ja päätän kokeilla sarjaa. Nostan laukan ja ohjaan ratsuni pitkällä sivulla sijaitsevan sarjan luo. Ensimmäinen hyppy tulee juureen, minkä seurauksena laskeutuminen tulee kauas, eikä Vika saa seuraavalle esteelle tarvittavia askelia. Yritän taas uudelleen, ja ruuna tottelee paremmin. Hyppään vielä okserin, jonka Vika ylittää suurella ilmavaralla. - Lähden nyt maastoon, huikkaan Larille ja Markukselle. Nämä nyökkäävät, ja ohjaan Vikan pois kentältä. Lähdemme käynnissä metsänrajassa kulkevaa polkua pitkin. Vika venyttää kaulaansa tyytyväisenä ja pureskelee kuolainta. Taputan ruunaa kaulalle ja kerään hetken päästä ohjia, siirtäen ratsuni raviin. Ravailemme pitkin teitä hiljaisessa, jo aika viileässä ilmassa. Syksy on kieltämättä tulossa - sen näkee jo selvästi. Yhtäkkiä huomaan saapuvamme metsästä erään pellon laidassa kulkevalle tielle. Hidastan Vikan käyntiin - metsässä en olekaan huomannut, miten sumu on jo laskeutunut. Metsä on täysin hiljainen, jo hämärän peittämä. Katselen epäröiden ympärilleni, ja huomaan pian palelevani. Samassa huomaan tumman hahmon sumuverhon takaa. Joku, mustiin pukeutunut seisoo ojanpientareella paikoillaan kuin patsas. Varovasti ohjaan Vikaa lähemmäs hahmoa - mistä sitä tietää jos hänellä on jokin hätänä. Huomaan hahmon olevan laiha poika, jolla on likaiset hiukset ja mustat vaatteet. Tämä katsoo minua ilmeettömästi ja alkaa puhua kolkolla äänellä jotain, mistä en saa selvää. Hätkähdän, kun hän yhtäkkiä ojentaa vaalean kätensä kohti minua. - Tule... Silloin minun itsehillintäni pettää. Käännän Vikan ympäri ja kannustan sen laukkaan. Kun vilkaisen taakseni, hahmo on poissa. Palaan tallille reippaasti, vilkuillen pelokkaasti koko ajan ympärilleni. Sumu alkaa olla jo sakeaa, kun vihdoin pääsen tallin pihaan. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkääni, ja yritän olla ajattelematta tapahtunutta. Mila kävelee huolestuneen näköisenä minua kohti, kun pysähdyn tallin pihaan. - Mikä kesti? nainen kysyy. - Aloin jo huolestua, kun Larissa sanoi sinun lähteneen pari tuntia sitten pienelle lenkille, etkä vieläkään ollut palannut. Ääni vavisten alan kertoa tapahtuneesta. Samalla vien Vikan talliin ja hoidan sen karsinaansa syömään. Kun saan tarinani päätökseen, Mila katsoo minua hänen ilmeensä muuttuessa yhä huolestuneemmaksi. - Taasko se on täällä, se pelotteli Larissaakin, hän mutisee. Seuraan Milaa vaitonaisesti taukohuoneeseen, missä nainen kertoo paikalla oleville Larissalle ja Markukselle minunkin nähneen pojan. Istun sohvalle kaakaomukin kera, mutta pian silmäni painuvat jo kiinni. // Kiva tarina. Himputin hiippari, kyllä minä kohta sen newfoulandin koiran tänne hommaan niin lähtee ne epämääräiset kulkijat karkuun! Tai ehkä joku sakemanni, rottweiler tai dobermanni ois pelottavampi...
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 2, 2013 7:10:08 GMT 2
1.9.13. ~ Kisajännitystä #5Oli syyskisojen aika. Siemailin kylmää mehua kentän laidalla ja tarkkailin kentällä työskentelevää ratsukkoa. Olin oman suoritukseni kouluratsastuksessa jo tehnyt, eikä se ollut kyllä mitään kehuttavaa... Mustapukuinen poika kummitteli mielessäni, enkä pystynyt kunnolla keskittymään. Kun minulta ei tullut hyviä apuja, teki Vika omat päätöksensä... Mutta ainakaan meitä ei hylätty, ja se oli jo jotain. Ratsukko pysähtyi tuomarin eteen ja suoritti lopputervehdyksen. Taputin muiden mukana, kun ratsastaja ohjasi hevosensa pois kentältä. Nousin ylös, olisi aika mennä laittamaan Vika kuntoon esteille. Suokkiruuna höristeli korviaan iloisesti saapuessani sen, ja sitä taluttavan Annikan luo. Olin antanut tytölle kunnian talutella Vikaa kymmenisen minuuttia, sen aikaa kun kävin juomassa ja syömässä hieman eväitäni. - Kiitti kun pitelit sitä, hymyilin tytön ojentaessa ruunan ohjat minulle. - Eipä kestä, hän sanoi ujosti ja lähti kohti tallia. Taputin Vikaa kaulalle, ja vein sen verryttely alueelle. Kiristin satulavyötä ja nousin selkään. Ratsastin hetken käynnissä ja siirsin sitten raviin. Hetken päästä ohjasin Vikan kavalettisarjalle, jonka ruuna hyppeli kevyesti yli. Myös ristikon pääsimme ilman vaikeuksia, joten annoin ruunan kävellä odottaessani vuoroamme. Eikä kulunut aikaakaan, kun meidät kutsuttiin radalle, ja ohjasin Vikan kentän avoimesta portista sisään.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 7, 2013 21:10:07 GMT 2
7.8.13. ~ Kohtaaminen #6
- Nyt mennään! sanon tomerasti ja irrotan rautiaan ruunan käytävältä. Talutan hepon ulos ja kiristän vielä satulavyötä. Säädän jalustimet sopiviksi ja ponnistan Vikan selkään. Puristan kevyesti hevosen kylkiä ja se siirtyy reippaaseen käyntiin. Annan Vikan kulkea pitkin ohjin, kun suuntaamme kohti metsää. Ruuna kulkee iloisesti pää ylhäällä. Päätän ratsastaa sen pellon luo, jossa olimme jokin aika sitten tavanneet sen oudon hiipparin. Hänet oli nimittäin saatu kiinni, ja poika olikin paljastunut Jonahin veljeksi. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkääni kun muistan sumuisen päivän, kun olin itse nähnyt kyseisen pojan seisomassa tien vieressä... Mutta nyt hän oli poissa, lähtenyt poliisin mukaan. Siispä metsässä voi taas rauhassa maastoilla. Kun olemme kulkeneet sen kymmenen minuuttia käynnillä, kokoan ohjat ja siirrän ratsuni raviin. Vika pinkaisee vauhdilla eteenpäin ja joudun takertumaan hevosen harjaan pysäkseni tasapainossa. Saan Vikan takaisin hallintaan ja käännän sen pikkupolulle, joka puolestaan vie tielle, joka kulkee pellon ohi. Vika pärskii innoissaan, ja saan pidätellä sitä aika tavalla. Kuitenkin ruuna onnistuu pitämään vauhdin nopeana, ja hetkessä putkahdamme jo polulta tielle. Käännän Vikan vasemmalle, ja hiljennän ruunan hetkeksi käyntiin. Vika nykii malttamattomasti ohjista, mutta pidän sen silti vielä kävelyvauhdissa. Korkeat puut varjostavat tietä, vaikka aurinko paistaakin pilvettömältä taivaalta. Tai no, kun siirrän ruunan raviin ja pelto aukeaa edessämme, huomaan pilvien kasaantuneen taivaalle. Lähtiessämme oli vielä ollut ihan nätti sää... Samassa huomaan tien vieressä, pellon laidalla, aivan metsän rajassa seisovan tumman hahmon. Tismalleen samassa kohtaa kuin se ihme hiippari. Hahmo seisoo paikoillaan, selin minuun. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkääni - mutta eihän se voi olla sama poika, eihän? Hänhän lähti poliisin matkaan... Päätän ratsastaa lähemmäs ja ottaa asiasta selvää. Lähempää huomaan hahmon olevan pukeutunut tummiin vaatteisiin ja vetänyt hupun päähänsä. Hän ei huomaa tuloani, kuin vasta ollessani parin metrin päässä hänestä. Poika pyörähtää ympäri kuullessaan Vikan kavioiden kopseen. Vain sekunnin sen jälkeen puskasta lähtee lentoon hirvittävällä rytinällä suuri metso, joka syöksyy Vikan edestä tien poikki metsään. Ruuna säikähtää, hyppää sivulle ja nousee pystyyn. Menetän tasapainoni ja hetkessä teenkin jo tuttavuutta äitimaan kanssa, kun tömähdän kyljelleni maahan. Tajuan vain kivun, joka lävistää käteni sekä sen, että Vikan kaviot huitovat aivan pääni yläpuolella. Huomaan pojan saavan otteen Vikan ohjista ja taluttavan sitä kauemmas. Yritän huutaa "ei", mutta kipuaaltojen lomasta en saa ääntä. Ymmärrän vain, että poika vei Vikan, kunnes kipu yltyy ja kaikki pimenee. Herätessäni seuraavan kerran, näen suoraan kasvojeni edessä kaksi jäänsinistä silmää. Silmien omistaja vetäytyy kauemmas minusta, ja huomaan hänen olevan tummapukuinen poika. - Pystytkö nousemaan istumaan? poika kysyy ystävällisesti. Yritän, mutta käteeni sattuu enemmän kun liikutan sitä, ja päässäni alkaa pyöriä. - E-en... vastaan hiljaa. Poika miettii hetken, ja kävelee sitten kauemmas. Hengitän syvään ja yritän olla ajattelematta kipua. Poika palaa taluttaen ruskeaa hevosta. - Mä autan sut hevosen selkään, yritä siis pysyä edes vähän pystyssä, poika pyytää. - Ei se onnistu... mutisen. - Pakko, poika vastaa ja nostaa minua kainaloista. Saan jalat alleni, ja nojaten poikaan pystyn kävelemään hevosen luo. Pojan avustuksella pääsen myös jotenkin selkään. Tunnen oloni huteraksi, kun poika lähtee taluttamaan hevosta. Hevonen on kiltti, ja ansaitsee halauksen. Kumarrun ruskean kaulan ylle ja halaan hevosta. - Kiltti humma... kuiskutan. En jaksa nousta hevosen kaulalta, vaan jään halimaan sitä. Poika puhuu välillä jotain, mutta hänen äänensä tuntuu jotenkin kaukaiselta. Suljen silmäni ja päätän nukkua. - Tästä eteenpäin sun on selvittävä itse, poika sanoo. Hätkähdän hereille ja huomaan tutun näköisen tallin siintävän jo edessä päin. Nyökkään mutisten jotain kiitoksen tapaista. Poika katoaa metsään ja lähden vaivalloisesti ohjaamaan hevosta tallia kohti. Tallin edustalla törmään tuttuun naiseen, joka katsoo minua säikähtäneesti. - Tessa, mitä on tapahtunut? hän kysyy huolestuneesti. - Mä tipuin... Käteen sattuu, mutisen. Nainen huutaa jotain talliin ja auttaa minut pois hevosen selästä. Hetken päästä ambulanssi kaartaa tallin pihaan ja naisen avustamana kävelen sen kyytiin. Huokaisen kun pääsen maate, ja hetkessä olen sikeässä unessa. - Näen epäselvästi hahmojen liikkuvan ylläni. Kuulen puhetta, joka voimistuu hetki hetkeltä. Lopulta hätkähdän kokonaan hereille. - Hei, heräsitkin jo, valkotakkinen sairaanhoitaja sanoo. Katson ympärilleni ja huomaan olevani sairaalassa - ja muistankin samalla, kuinka olin tippunut, ja kuinka tuntematon poika auttoi minua. - Lepää nyt, hoitaja sanoo, ja annan itseni vajota uneen. // Nonih, minä jo aattelin et täällä joku toinenkin hiippari säikyttelee muita mutta tää jätkä tais ollakki ihan normaali tapaus? Parantelehhan kolhujasi rauhassa, kyllä se Vika pärjää
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 18, 2013 14:53:28 GMT 2
18.9.13. ~ Paluu #7- Ole sitten varovainen, äiti huikkaa. - Joo joo, ärähdän ja työnnän auton oven kiinni. Äiti kaasuttelee punaisella autollaan tallin pihasta ja käännyn huokaisten punaista rakennusta kohti. Äiti oli muuttunut aika epäluuloiseksi ratsastuksen suhteen, kiitos sen, että pari viikkoa sitten olin tipahtanut Vikalta ja aivotärähdyksen ja kipeän käden saattelemana joutunut sairaalaan. No, ei mitään vakavaa sattunut, vaan pääsin jo samalla viikolla takaisin tallille. Mutta sitten, maastoillessani Rebekan kanssa, tipuin uudelleen. Tällä kertaa en niin helpolla päässyt, vaan samainen ranne venähti. Nyt sitä käppäilin siis kohti tallia ranne tukisiteessä, onneksi kipsiä ei tarvinnut laittaa. - Moi! huikkasin Rebekalle, joka lakaisi tallin käytävää. Tyttö nosti katseensa ja keskeytti työnsä. - Mooi, sua ei ookkaan muutamaan päivään näkyny, tyttö sanoi hymyillen vaisusti. - Kiitos äidin, mutisin. - Mitenkäs toi sun ranne? - Ei tässä mitää, viikon ratsastustauko, ei kummempaa, vastasin hymyillen. - No hyvä ettei pahemmin käynyt, tyttö vastasi. - Aika vastuuttomia ne pojat. Nyökkäsin ja muistelin muutaman päivän takaista maastoretkeä. Kuinka olimme laukanneet huimaa vauhtia, mutta samassa edestä oli kuulunut meteliä, Vika oli hypähtänyt sivulle säikähtäneenä ja hetkessä olin kohdannut armottoman kovan maan. Jalkani oli jäänyt kiinni jalustimeen ja hetken olin raahautunut ruunan perässä. Loppumatkan olin sitten pelännyt putoavani. Vika oli karannut, ja Rebekka oli raivonnut metelin aiheuttaneille pojille. Onneksi Vika oli löytynyt eikä mitään vakavampaa ollut käynyt. - Noo, mä taidan tästä lähteä moikkaa Vikaa, sanoin hymyillen vaisusti ja suuntasin kohti ruunan karsinaa. Siellähän se höristeli korviaan innokkaasti. - Mitäs poika, tervehdin lempeästi. Ruuna nyökytteli päätään, ja silitin sen otsaa. Sujahdin karsinaan ja rapsutin Vikan säkää. Ruuna ummisti silmänsä ja laski päätään. Selvästi nautti. - Joo poika, saat nyt vähän lepoa musta, kun en saa ratsastaa, kuiskutin. Ruuna höristi korviaan ja pukkasi minua lempeästi päällään. - Joo, oot hieno poika, oot oot, kuiskasin hymyillen. //tuli vähän tynkä... // Velekome päkk! Käyppäs kurkkaan se leikkitunti (11.9)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 2, 2013 21:25:01 GMT 2
3.10.13. ~ Olet ystävä #8
Sade rummuttaa tasaisesti auton ikkunaan. Tuulilasin pyyhkijät heiluvat, pyyhkien aina uudet vesipisarat pois. Auton valot valaisevat tietä, muuten on aivan pimeää. Edes puita ei erota, pimeys on nielaissut nekin. Tien päässä näkyy valoa, ja hetken kuluttua pieni henkilöauto sujahtaa ohitse. Sen punaiset perävalot hohtavat pimeydessä, kadoten lopulta mutkan taa.
Valoa hehkuu puiden takaa. Äiti hidastaa ja kääntyy Vaahtera polkuun päin. Tallin pihavalot valaisevat maisemaa ja luovat turvallisuuden tuntua. Jarrut kirskuvat, ja auto pysähtyy nytkähtäen. Hymyilen äidille kiitokseksi, vaikkei hän sitä pimeyden vuoksi voi nähdäkään. Pamautan auton oven kiinni perässäni ja kahden puolijuoksua kohti tallin ovea.
Vetäisen raskaan puuoven auki ja pysähdyn kuuntelemaan, kuinka se naksahtaa hiljaa sulkeutuessaan. Vedän keuhkoni täyteen ihanaa hevosen ja heinän tuoksua. Tallissa on ihanan lämmintä ja valoisaa syysillan pimeyden jälkeen. Tasainen puheensorina ja saunnaiset hirnahdukset sekä kavioiden tömähdykset kaikuvat tallissa. Hymynpoikanen hiipii kasvoilleni, ja lähden kävelemään rauhallisesti eteenpäin käytävällä.
- Mitä poika? kysyn lempeästi raudikolta ruunalta, joka kurkkii tyytyväisenä karsinassaan. Sujahdan hevosen luo ja painaudun sen vahvaa kaulaa vasten. Ruuna tökkää minua ystävällisesti, ja työntää päänsä syliini. Hymyilen ja nojaan karsinan seinään. Annan itseni valua sitä pitkin istumaan ja silitän lempeästi ruunan samettista turpaa. Rautias puolestaan nostaa hieman päätään ja puhaltaa lämmintä ilmaa kasvoilleni. Puhallan hellästi takaisin ja ruuna laskee päänsä syliini. - Mä oon maailman onnellisin tyttö, kuiskaan. - Ja se on täysin sun ansiota.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 12, 2013 21:24:25 GMT 2
12.10.13. ~ Mennään metsään! #9Iloisesti hyräillen talsin Vaahterapolun tallille. Tallipihalla hiljennyin ja kävelin reippaasti kohti tallin ovea. Päivä oli upea, vain muutama valkoinen pilven hattara lipui sinisellä taivaankannella, muuten aurinko paistoi kirkkaasti. Oli nätti sää pitkästä aikaa, ja tarkoitukseni olikin lähteä mastoon. Olin onneksi jo saanut tukisiteen kädestäni pois, joten pääsisin ratsastamaan kunnolla. En ollut vaelluksen jälkeen ehtinyt tallilla käydä, mutta näin syysloman alkaessa aikaa olisi toivottavasti enemmän. Olihan minua aluksi vaelluksella jännittänyt ratsastaminen, oli kai jokin kammo jäänyt putoamisestani. Mutta enää en pelännyt, vaan odotin innolla ratsastusretkeä. Ensimmäisenä hiippailin taukohuoneeseen, jossa Mila näpytteli tietokonettaan ja Petra ja Julia istuivat vierekkäin sohvalla tutkien hevosurheilulehteä. Moikkasin tyttöjä ja jätin laukkuni seinän viereen. - Onks Vika tarhassa? kysyin Milalta. Nainen mietti hetken ja nyökkäsi. - Me mennään maastoon, kerroin. - Okei, kiva, Mila vastasi ja keskittyi taas työhönsä. Riimunnaru kädessäni heilahdellen askelsin tarhoille. Vika ravasi aidan viertä pitkin, oli raukka jäänyt yksin tarhaansa. Huomatessaan minut, ruuna hirnahti ja teki täyskäännöksen portille. Naurahdin rautiaalle, kun se innokkaasti hamusi riimua kädestäni. - Maltahan hetki, hymähdin ja pujotin riimun Vikan päähän. Talutin ruunan hoitopuomille, jonne olin jo harjapakin jättänyt. Puomiin oli kiinnitetty myös musta friisiläinen, Diana. Tamman ympärillä hyöri ruskeahiuksinen tyttö, joka minut huomattuaan seisahtui ja hymyili. - Moi, mä oon Iiris, Dianan uusi hoitaja, tyttö esitteli. Vastasin tämän hymyyn ja esittäydyin itsekin. Jatkoimme molemmat puuhiamme hiljaisuudessa, kunnes tyttö ilmoitti olevansa valmis. Huikkasin hänelle heipat ja varustin Vikan reippaasti. Nousin raudikon selkään, ja lähdimme kohti metsää. Vika asteli rauhassa puiden varjoon. Keinahtelin satulassa ruunan askelten tahdissa ja katselin ruskan väreissä hoitavia puita. Keltaiset koivunlehdet leijailivat hiljaa maahan, viileän syystuulen antaessa niille vauhtia. Hymyilin tyytyväisenä ja silitin lempeästi Vikan kaulaa. Hetken päästä nostin ravin. Olimme matkalla pellon viertä kulkevalle tielle, jossa olin reilu kuukausi sitten tippunut Vikalta ja satuttanut käteni. Halusin varmistaa, ettei Vikalle ollut jäänyt traumoja paikasta. Sukelsimme metsän siimeksestä tielle, ja aloin keventää rytmikkäästi. Vika kulki allani innokkaasti pitkin askelin, korvat hörössä. Samassa huomasin tumman hahmon pyöräilevän meitä vastaan. Siristin silmiäni. Hahmossa oli jotain tuttua... Hidastin Vikan varmuuden vuoksi käyntiin. Pyöräilijäkin hidasti, ja hänen tullessa lähemmäs, erotin tämän olevan poika, jolla oli jäänsiniset silmät ja vaaleat hiukset. Samassa tajusin. Hän oli sama poika, joka oli auttanut minua tippuessani Vikalta. Poika pysähtyi ja minäkin pysäytin Vikan. Hymyilin epävarmasti pojalle. - Oot näköjään taas päässyt ratsaille, poika totesi hymyillen. Nyökkäsin. Hän muisti minut! - Ei mulle silloin pahemmin käynyt, mitä nyt ranne venähti... mutisin. - Ja kiitos avusta, sanoin ja nostin katseeni. - Eipä mitään, poika hymähti mietteliäästi. - Olin silloin menossa kotiin, kun jäin kattoo sitä metsoa, ja sitten hevoses säikähti... poika muisteli. - Onks toi hevonen muuten sun? tämä kysyi. Pudistin päätäni. - Se on mun hoitsu tästä läheiseltä tallilta, kerroin. - Onks tässä lähellä talli? poika hämmästyi. - Jep. Nimeltään Vaahterapolku. Siellä on tunteja... Muuten, ratsastatko sä? kysyin. - En, tai siis joo eiku... poika änkytti. Vilkaisin häntä hämmästyneenä, mutta tämä pysyi hiljaa. - Niin. Siellä pidetään tunteja, että jos haluut niin sinne vaan, sanoin hymyillen rohkaisevasti. Poika hymyili vaisusti. - Mut mun pitää nyt mennä, hän sanoi äkisti ja polkaisi pyöränsä vauhtiin. Hämmästyneenä jäin katsomaan pojan loittonevaa selkää, kunnes hän lopulta katosi mutkan taa. // Kiva tarina! Ja jos vielä tuon jätkän näet niin raahaa vaikka niskaperseotteella se tallille meillekkin näytille
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 13, 2013 22:19:53 GMT 2
13.10.13. ~ Vikan anatomiaa #10Part 1: Silmät Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Havaitsevat mahdolliset ratsastajat, pedot ja eläinlääkärit (jotka tosin luokitellaan petoihin), eikä söpöt tammatkaan jää huomaamatta! Part 2: Korvat Kuulee lähestyvän ratsastajan askeleet sekä kaurasangon kolinan. Part 3: Sieraimet Mahdollistavat erilaisten aromejen haistelun. Part 4: Suu Heinän, kauran ja porkkanoiden jauhamista varten. Suun kautta ruoka kulkee varastoon vatsalaukkuun. Kuolainallergia! Part 5: Kieli Mahdollistaa kuolaimella leikkimisen ja erilaisten makuelämysten kokemisen Part 6: Aivot Harmaissa aivosoluissa on hyvä juonia ratsastajan pään menoksi. Part 7: Häntä Mielenosoituksia varten. Ötökät saa tukkapöllyä! Part 8: Jalat Karkuun juoksemista varten. Ei sovellu koulukiemuroihin. Part 9: Kaasupoljin Tämä ominaisuus mahdollistaa Vika- Volvon kiihdyttämisen nollasta sataan alle kolmessa sekunnissa! Part 10: Sydän Suuri sydän täynnä rakkautta ! Toisinaan sydän sykkii tavallista nopeammin, varsinkin kun on nättejä tammoja näkyvissä... Sydämmessä on kaikille läheisille olennoille oma, pysyvä paikka <3 // Ihana Ja kymppiki ois kasassa...
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 14, 2013 17:28:53 GMT 2
14.10.13. ~ Runoratsu Vika #11
Kun mä heräsin aamulla, ei onneksi satanut kaatamalla. Kun nythän jo syksy on, ei sade olisi ilmiö tavaton.
Mun eteen kasassa tuotiin heinät, onneksi - muuten olisin syönyt vaikka karsinan seinät. Mutta nyt sain heiniä mutustella, ihan kaikessa rauhassa.
Seuraavaksi mut vietiin tarhaan, ja ajattelin jo, että nyt mä karkaan. Kun aluksi jouduin olemaan yksin, kunnes kaverit tuli takaisin.
Vietettiin aurinkoista päivää, mieli vailla huolen häivää. Kunnes Tessa tallille saapui, ja minut maasta taivaisiin paapoi.
Lähdettiin me ratsastamaan, vaihteeksi koulua pakertamaan. Yhteistä säveltä etsittiin, ja lopulta se löydettiin.
|
|
|
Post by Mila on Oct 21, 2013 12:28:27 GMT 2
10HM-palkinto
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 26, 2013 9:26:30 GMT 2
26.10.13. ~ Huhupuhetta? #12
//Kiitos Mila ihanasta kuvasta! <3 Parin viikon ajan koulu oli vieroittanut minut aika hyvin tallista, mutta nyt, viikonloppuna olin päässyt eroon kouluhommista. Istuin Iiriksen ja Annikan välissä taukohuoneen sohvalla. - Onks täällä tapahtunu mitään... Kovin erikoista? tiedustelin. - No Ellu ainakin vaihto hoitsua, Annika kertoi. - Nii se lopetti Jorilla ja hoitaa nyt Tuikkua, Iiris selvensi. - Ja tuli tänne vasta kaks uutta hevosta, Annika muisti. Hetkessä tytöt olivat päässeet vauhtiin. He kertovat minulle innoissaan Harrista, jääräpäisestä ja "ilkeästä" ponista, joka oli kuitenkin upean näköinen. Lopuksi kuulin myös uudesta suokkitammasta, Huhusta. - Huhu? Nimi kuulosti jotenkin niin tutulta. - Niin. Koko nimeltään K.B. Huhupuhe, Annika tiesi. - Mä kuulin, että se on Vikan kaksoissisko. Niinpä tietenkin! Muistin hämärästi Petran kertomukset Vikan siskosta, joka oli nyt muuttanut Vaahtikseen! - Mun täytyy mennä kattoo sitä, sanoin tytöille innokkaasti. - Se on Vikan viereisessä karsinassa, Iiris kertoi. - Okei, kiitti! huikkasin ja heilautin mennessäni kättäni tytöille. Huhu olisi pakko nähdä.
Astelin reippaasti Vikan karsinalle - ja näky oli niin hellyyttävä. Ymmärsin heti, miksi kaksoset oli laitettu vierekkäisiin karsinoihin - eihän niitä voinut erottaa. Molemmat olivat painautuneet väliseinää vasten ja kurkottaneet karsinan oven yli niin, että saivat turpansa yhteen. Hymyilin lempeästi ja astelin kaksikon luo. - On Vika sulla nätti sisko, juttelin silittäen vaaleanrautiaan tamman turpaa. Vika pukkasi minua mustasukkaisesti käteen, ja nauraen rapsutin hoidokkiani korvan takaa. - Teidät pitäs varmaan viedä tarhaan, mumisin. - Katotaan jos löytyis joku Huhua taluttamaan, sanoin. Eikä kauaa tarvinnut etsiä, sillä Larissa käveli juuri ohitsemme. - Moi! huikkasin naiselle. Tämä pysähtyi ja kääntyi puoleeni. - Ai sä oot ihastelemassa meidän uutta kaunokaista, hän hymyili. - Joo, ajattelin viiä nää tarhaan, nyökkäsin. - Haluisitsä tuua Huhun? - Vaikka, Larissa myöntyi. Niinpä nappasimme hevoset narun päähän ja lähdimme taluttamaan niitä rinnatusten kohti tarhaa.
Tarhassa riemu raikasi. Pukkeja toisensa perään, juoksupysähdyksiä ympäri aitausta. Hevoset nauttivat saadessaan olla yhdessä. Niiden välillä oli vahva side - sen näki helposti. - Muuten, eikös sulla oo nykyään talli tässä lähellä? kysyin naiselta, muistaen kuulleeni jotain sen tapaista. - Joo. Wia Lactea, Larissa nyökkäsi. - Pitäs varmaan joskus käydä, sanoin mietteliäästi. - Itse asiassa oon huomenna menossa sinne suoraan täältä. Haluutko tulla mukaan? Larissa ehdotti yllättäen. - Joo toki, vastasin innokkaasti. - Okei, huomenna kymmeneltä täällä? - Käy, nyökkäsin. Larissa vilkaisi kelloaan ja hengähti: - Markus oottaa mua jo, täytyy mennä! nainen huudahti. - Näkyillään huomenna, moro! huikkasin tämän perään. Sitten käännyin ja katsoin kahta maailman onnellisinta hevosta.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 2, 2013 23:49:04 GMT 2
2.11.13. ~ Hippasilla #13
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Dec 1, 2013 16:25:36 GMT 2
4-5.10.13. ~ Vaellus #14
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Feb 7, 2014 22:18:09 GMT 2
/Muahhahaa, kärsikää käsialasta B)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Feb 17, 2014 14:12:47 GMT 2
17.2.14. ~ Ystävykset #16Hups, oon piirtänyt ton kuvan about joulukuun alussa tai marraskuussa, jääny vaan laittamatta. Ite en oo kuvaan yhtään tyytyväinen, mutta joo, aukee klikkaamalla suuremmaks 8)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Mar 12, 2014 19:06:39 GMT 2
Koulukiemuroita ~12.3.14 #17
Reipas musiikki täytti Vaahterapolun maneesin. Vika askelsi allani rytmiä hakien, kaula kaarella. Rumpujen pärinä väreili ilmassa, kohosi kattoon. Vika yritti sovittaa askeleensa musiikin tahtiin, mutta ruuna tuntui tulevan aina sekunnin jäljessä askelissaan. Reippaassa käynnissä pyrin saamaan hevosen työskentelemään takajaloillaan, mutta koko ajan raudikko yritti kulkea pitkänä. Työskentelin istunnallani, hiki nousi pintaan ja posket punoittivat pomistelusta, mutta samassa Vika hellitti vastaan pyristelyn, ja tunsin sen kokoavan itseään. Takajalat polkivat voimakkaasti hevosen alla, ja hetken aikaa tuntui kuin ruuna leijuisi ilmassa. Kaviot tömähtelivät maneesin hiekkaan musiikin tahdissa. Hymyilin tyytyväisenä, keskittyen sitten siirtämään Vikan raviin. Hetkeksi rytmi katosi, mutta maneesin lyhyellä sivulla löysimme jälleen yhteisen sävelen. Käänsin Vikan huolellisesti kulmasta ja suoristettuani sen lähdin väistättämään sitä kohti kentän keskustaa. Tunsin, kuinka ruuna pyrki puskemaan lavalla eteen ja kulkemaan vinossa. Takapää tuli perästä päin, ja samassa hevosen jalat tuntuivat menevän solmuun. Ruuna hypähti pois lävistäjältä, mutta kokosin sen nopeasti, ja jatkoimme matkaa. Päästyämme uralle rentouduin, mutta heti seuraavalla lävistäjällä toistin liikkeen. Pyrin istunnallani saamaan hevosen takapään mukaan liikkeeseen, ja muutaman askeleen ajan onnistuinkin. Taputin hevosen hiestä tummunutta kaulaa ja annoin sen kulkea yhden kierroksen ravissa, yrittäen lyhyillä sivuilla saada sen kulkemaan peräänannossa. Sitten musiikin tahti muuttui, ja kulmassa siirsin ulkopohkeeni hieman taakse ja sisäpohkeen eteen. Vika nosti pyörivän, kolmitahtisen laukan tismalleen samaan aikaan. Laukkasimme pitkän sivun reipasta, hallittua laukkaa, jonka jälkeen käänsin Vikan ympyrälle. Sen puolessa välissä, kentän keskellä käänsin ruunan kuitenkin pois ympyrältä, vaihtaen samalla laukkaa ja siirtyen toiselle pääty-ympyrälle. Laukanvaihto tuli hitusen liian myöhään, ja jälleen kadotimme rytmin. Seuraavan ympyrän aikana Vika yritti sovittaa askeleensa musiikin tahtiin, ja minä pyrin auttamaan sitä kevyellä kantapäiden naputuksella. Lähestyimme kentän keskustaa, ja parin raviaskeleen kautta vaihdoimme sujuvasti laukkaa. Suoritimme vielä toisen ympyränpuolikkaan loppuun, ja annoin sitten Vikan siirtyä takaisin kaviouralle. Kappale vaihtui hieman rauhallisempaan, ja pienen käyntipätkän jälkeen siirsin Vikan rentoon eteen alas-raviin. Ruuna ravasi pitkänä ja venytti kaulaansa tyytyväisenä. Minä puolestani kevensin rauhallisesti sen askelten tahdissa.
Kappale loppui ja maneesin täytti hiljaisuus, vain Vikan askeleet ja pärskähtely kaikuivat hallissa. Siirsin ruunan käyntiin ja annoin sille vapaat ohjat. Samassa maneesin ovi kolahti ja Petra astui sisään suurta, mustaa hevostaan taluttaen. - Moikka! huikkasin ja ratsastin katsomon laidalle, jonne olin jättänyt radion. Sammutin sen ja pudotin samalla takkini sen päälle. Vika ei ollut ainut jolle oli tullut kuuma: tunsin poskieni punoittavan ja hiuksien liimautuvan päähän kypärän alla. Olisin varmasti upea näky, kun ottaisin kypärän päästäni, tuumailin pyyhkäisten hikikarpaloita otsaltani. - Oot sitten innostunut käyttämään maneesiakin, Petra huomautti leikkisästi. - Joo-o, teki ihan hyvää, naurahdin. Yleensähän, jos ehdin ratsastamaan, painelin suoraan metukkoon revittelemään, kouluratsastukselle en suonut ajatustakaan. Mutta meikäläinen maneesissa hikitreeniä vetämässä, ei, se oli kyllä harvinainen näky, täytyi myöntää. Mutta huomasin nyt, kuinka perus ratsastustaitoni olivatkaan ruostuneet. - Tällaista pitäs tehdä vähän useamminkin, huokaisin. Petra oli vastaamassa jotain, mutta samassa Hukkikselle riitti paikoillaan seisominen, ja se kiskaisi päänsä ylös tanssahdellen paikoillaan hermostuneesti. Petra joutui keskittymään omaan ratsuunsa, joten päätin antaa maneesin hänen käyttöönsä, ja liu'uin alas satulasta. Oli ihanaa tuntea kovaa maata jalkojensa alla, vaikka toisaalta tuntui, etten jaksaisi kävellä talliin saakka. Treeni oli ottanut koville. Nostin jalustimet ylös ja silmäilin Vikaa. Ruunan karva oli tumma hiestä, ja valkoista vaahtoa oli roiskunut sen ryntäille. - Kohta pääset kylpyyn, lupasin taputtaen rautiaan hikistä kaulaa. Sitten nykäisin hevosen liikkeelle ja heilautin kättäni Petralle. Maneesin ovi kolahti takanamme kiinni, kun astuimme viileään ulkoilmaan. Siristelin hetken silmiäni tottuakseni kirkkaaseen valoon. Lähdimme tallustamaan kohti tallia rauhallista tahtia. Taivas oli pilvinen, ja vielä oli valoisaa, sillä kello ei vielä ollut paljoa. Lunta ei kuitenkaan kummoisesti ollut, ja paikoin maassa oli täysin lumettomia alueita. Tiet olivat jäisiä ja liukkaita ja hevostarhat inhottavaa kuravelliä. Lämpömittarin lukemat olivat kohonneet hieman plussan puolelle - kerta kaikkiaan erikoinen talvisää. Linnutkin visersivät puissa.
Liukastelimme sohjoisen tallipihan yli tuntihevosten siiven ovelle. Astuimme sisään lämpöiseen talliin, ja talutin höyryävän Vikan suoraan pesukarsinaan napaten samalla sen riimun ja harjakopan matkan varrelta mukaani. Tallissa oli hiljaista, vain muutamat hoitajat hyörivät käytävällä tai hevostensa karsinoissa. Kiinnitin Vikan molemmin puolin kiinni naruilla ja löysättyäni satulavyötä, aloin availla suitsien solkia. Otin suitset ruunan päästä ja pujotin riimun niiden tilalle. Asetin suitset käsivarrelleni ja vedin niskahihnan ruskeiden korvien taa ja kiersin sitten hevosen kyljen kohdalle irrottamaan satulavyön. Nostin satulan hiestä kostuneen huovan kanssa pois hevosen höyryävästä selästä ja jätin varusteet niille tarkoitettuun telineeseen. Samalla kuoriuduin hupparistani ja kiskaisin kypärän päästäni haroen hikimärkiä hiuksiani. Kelasin rullalle jätetyn letkun auki ja säädin veden lämpimäksi, alkaen sitten suihkuttaa Vikan jalkoja. Ruuna pärisytteli sieraimiaan tyytyväisenä ja ummisti silmänsä nauttien kylvystä, kun siirryin kastelemaan sen selkää ja kupeita. Veden lorinan yli kuulin taukohuoneesta kantautuvan vaimean musiikin ja aloin toivoa pääseväni löhöämään sohvalle - ratsastus oli vienyt minusta mehut, ja tunsin olevani aivan puhki. Suljin hanan ja kieputin letkun telineeseensä, ennen kuin aloin kuivaamaan Vikaa. Kaivoin harjakopasta ensin hikiviilan, ja vetelin sillä suurimmat vedet pois. Vika pärskähteli ärtyneenä ja yritti näykkiä muovista viilaa. - No eikö se kelpaa sun kaveriksi, hassu, naurahdin ja työnsin hevosen pään pois. Kiersin etukautta hevosen toiselle puolelle ja reippaasti toistin saman toimenpiteen. Lopuksi kuivasin hevosen vielä froteepyyhkeellä ja harjasin ruskean karvan sileäksi. - Joo joo, pääset syömään heiniäsi, juttelin Vikalle sen yrittäessä hamuta herkkuja taskustani. Irrotin ruunan ja talutin sen omaan karsinaansa, jossa se alkoi heti etsiä päiväheiniensä rippeitä. Palasin pesuboksille, kuivasin sen ja vein varusteet sekä harjakopan satulahuoneeseen. Jätin satulahuovan kuivumaan ja huuhtelin metalliset kuolaimet, ennen kuin vein suitset roikkumaan paikoilleen. Lopuksi lähdin vielä hakemaan radiota ja takkiani maneesista.
Liukastelin jo toistamiseen tallipihan yli, kiskoen samalla hupparia päälleni. Ilma oli kolea, vaikka lämpöasteiden puolella mentiinkin. Sujahdin nopeasti sisään maneesin suurista puuovista ja huomasin Petran yhä ratsastavan Hukkista. Kaksikko liiteli lisättyä ravia hiekkakentän toisella puolen Hukkiksen pärskähdellessä ärtyneesti. Meno oli hurjaa katsottavaa, sillä musta ori nyki koko ajan lisää ohjaa ja yritti hypätä laukalle, josta johtuen ravi oli nykivää ja epätasaista. Petra puolestaan pidätti hevosta kaikin voimin, ja saatoin miltei nähdä tytön käsien tärisevän ponnistuksesta. Minut huomattuaan hän hymyili ja yritti hiljentää ratsunsa menoa. Pienen kamppailun jälkeen Hukkis siirtyi vastahakoiseen, reippaaseen käyntiin. - Miten menee? huikkasin kysyvästi. - Ääh, Hukkiksella on känkkäränkkäpäivä, Petra irvisti. - Jospa se tuosta rauhottuu, mietiskelin nostaen mustan radion katsomon laidan yli. Hukkis the pahapoika tietysti mukamas säikähti sitä ja hypähti kauemmas silmävalkuaiset vilkkuen. - Pyh, mustaa makkaraa siitä tulee, Petra virnuili. - Eikä! Hukkis on hieno heppa, nii on on... Ojensin käteni raaputtaakseni orin otsaa, mutta se nykäisi päänsä ylös ja mulkoili minua yläilmoista. Nielaisin katsellessani suurta, mustaa hevosta, jonka lihakset pullistelivat kiiltävän karvapeitteen alla ja olin sillä hetkellä hyvin onnellinen siitä, että Vika oli vain kiltti, pieni suomiputte eikä moinen lihaskimppu. - Mä taidan päästää teidät nyt jatkamaan töitä, virnistin ja nappasin takkini katsomosta. Petra nyökkäsi ja heilautin kättäni tuolle ennen kuin luikahdin ulos maneesista ja tasapainoilin radion kanssa liukkaan pihan yli takaisin talliin.
Ähisten ja puhisten raahasin radiota tallin käytävää pitkin. Käteni suorastaan huusivat armoa, ja tuntui kuin ne irtoaisivat tai vähintään katkeaisivat hetkenä minä hyvänsä. Taukohuoneesta kantautui edelleen vaimea musiikki, joka sai minut virnuilemaan itsekseni. Meikäläinen oli pöllinyt niiltä mankan, joten ne joutuivat tyytymään kännyköiden pieniin ja rahiseviin kaiuttimiin. Huokaisin ja nostaessani katseeni käytävän betonilattiasta, huomasin ilmoitustaulun luona vaaleatukkaisen pojan, ja ajatukseni keskeytyivät. Jokin hänessä oli kovin tuttua, mutta mikä? Aivoni raksuttivat hurjaa vauhtia, mutta en saanut päähäni, missä olin pojan nähnyt. Samassa hän kuuli askeleeni ja kääntyi ympäri. Huomasin tuijottavani suoraan vaaleansinisiin silmiin, ja hämmästykseltäni olin tiputtaa radion käsistäni. Niinpä tietysti! Poika oli sama, johon olin törmännyt syksyllä metsässä, kun olin loukkaantunut ja hän oli auttanut minut takaisin tallille. Sitten hän oli lähettänyt minulle sairaalaan kukkiakin. Hymyilin vaivalloisesti ja näin pojan kasvoilta puhtaan hämmästyksen ja ehkä kauhunkin, kun tämä tunnisti minut ja tajusi, että olin tunnistanut hänet ja tämän olisi pakko puhua minulle. Jatkoin matkaani radiota raahaten ja saavutin pojan. - Moikka! tervehdin ja väänsin kasvoilleni jonkinmoisen hymyä muistuttavan irvistyksen. Poika mumisi jotain vastaukseksi painaen katseensa alas, mutta huomasin hänen vilkuilevan minua. Samassa muistin märät, päänahkaan liimautuneet hiukseni ja kuin ohi mennen pyyhkäisin pari suortuvaa kasvoiltani. - Ootko tunnille tulossa? kysyin. - Ei kun mä tulin vaan kattoon hevosia, poika mutisi. - Mutta kuule, mun täytyy nyt mennä, hän jatkoi ja harppasi ohitseni. Heilautin hänelle kättäni yhä hämmentyneenä ja yritin saada ajatukseni koottua. Mitä kummaa hän täällä teki? Mihin hänelle tuli yhtäkkiä noin kiire?
Samassa taukohuoneen ovi riuhtaistiin auki ja Lispe ilmaantui käytävälle. - Vihdoinkin! brunette hihkaisi tuijottaen himoiten käsissäni roikkuvaa radiota. Myös Inna ilmaantui käytävälle ja hymyili. - Radio tänne ja sassiin, hän sanoi mukamasvaativasti ja laittoi kätensä puuskaan. - Tuliko ikävä? virnuilin. Lisää vaativia silmäpareja ilmestyi oviaukkoon. Pian puolen tusinaa tyttöä tuijotti mustaa radiota silmät kiiluen. - No okei, hyvä on, antaudun! myönnyin nauraen. Vikkelästi lukuisat kädet tarttuivat radioon ja kuljettivat sen riemun kiljaisujen saattelemana taukohuoneeseen. Seurasin perässä naureskellen uupuneena ja lösähdin sohvalle. Sai nähdä, kuinka kauan nuo jaksaisivat popittaa nyt, kun saivat masiinansa takaisin...
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Mar 17, 2014 14:57:36 GMT 2
Astelin tallille askeleissani ripaus määrätietoisuutta. Olin päättänyt selvittää, kuka kummajainen tuo vaaleatukkainen poika oli, johon olin törmännyt syksyllä metsässä ja nyt myöhemmin Vaahterapolussa. Alkutalvesta en ollut käynyt tallilla lähestulkoon lainkaan, joten mistäs minä tietäisin, vaikka poika olisikin pyörinyt tallilla jo pidempäänkin? Hänhän oli sanonut vain tulleensa katsomaan hevosia, ei siis tunnille. Panin projektini täytäntöön heti astuessani taukohuoneeseen ja huomatessani Milan ja Innan istumassa sohvalla. - Heissan, tervehdin iloisesti miettien kuumeisesti, kuinka heiltä kysyisin asiasta. - Moikka, Tessa! Mila hymyili. - Mitäs sie? - Mm... Ajattelin kerrankin olla tunnollinen hoitaja ja laittaa Vikan tunnille, vitsailin ja vastausta odottamatta jatkoin samaan hengen vetoon: - Ootteks te muuten nähny täällä lähiaikoina sellasta vaaleetukkasta poikaa? Sillä on semmoset siniset silmät... Vaikenin ja vilkaisin naisia kysyvästi. Inna rypisti kulmiaan mietteliäästi. - En minä ainakaan oo nähnyt, hän sanoi mietteliäästi ja vilkaisi Milaa. - En kyllä minäkään, tämä myönsi. - Mutta lupaamme raportoida sulle, jos tapaamme hänet täällä, Mila jatkoi ja hymyili tietäväisesti Innan kanssa. Olisin voinut vajota maan alle. Nyt ne vielä luulivat, että olin lätkässä siihen jätkään! Mutisin jotain Vikan harjaamisesta ja pingoin ulos taukohuoneesta yrittäen estää punaa kohoamasta kasvoilleni. Käytävällä hiljensin reippaaseen kävelyyn ja sujahdin nopeasti Vikan hämärään karsinaan. Ruuna hörähti ystävällisesti ja astui askeleen lähemmäksi. Painoin poskeni sen vahvaa kaulaa vasten, ja yritin koota ajatuksiani. - Enhän mä edes tiedä sen nimeä, mutisin. - Enkä ole siihen ihastunut, jatkoin itsekseni. Hengitin syvään tuttua hevosen tuoksua ja tunsin rauhoittuvani. Vedin syvään henkeä ja vilkaisin kelloa. Se oli jo puoli kaksi! Pitäisi alkaa harjata Vikaa, ettei tulisi kiire tunnille. Ratsastajaa ei vielä näkynyt, joten kipaisin satulahuoneeseen harjoja hakemaan. Matkalla koko äskeinen kohtaus alkoi naurattaa minua. Minäkö lätkässä siihen poikaan? En tosiaankaan, halusin vain tietää, mitä hän täällä kuljeskeli, jos ei kerta tunnille ollut tulossa... Enhän minä edes kunnolla tuntenut häntä. Yrittäen hillitä nauruani palasin Vikan karsinaan ja aloin harjata ruunaa. - On niillä kahella sitten vilkas mielikuvitus, heti ollaan parittamassa, naureskelin itsekseni. Vikan korvat kääntyivät kuuntelemaan ääntäni, mutta sitten ruuna antoi niiden lupsahtaa rennosti sivuille sen nauttiessa harjaamisesta. Pitkin, voimakkain vedoin kävin koko hevosen läpi, tiputin pölyharjan harjalaatikkoon ja kumarruin etsimään kaviokoukkua. - Onks tää Vika? kuului yhtäkkiä terävä tytön ääni yläpuoleltani. Oikaisin itseni ja vilkaisin karsinan ovelle. - Jep, ratsastatko sä Vikalla tänään? kysyin brunetelta, minua muutaman vuoden nuoremmalta tytöltä. - Joo. Mun nimi on Minttu, tyttö kertoi. - Mä oon Tessa, Vikan hoitaja, esittäydyin. - Ehdin jo harjata Vikan, mutta haluutko puhdistaa sen kaviot? kysyin kohteliaasti. Tyttö vilkaisi minua arvioivasti ja nyökkäsi. - Mä haen sitten sillä aikaa Vikan varusteet, jatkoin. - Tiedän mä itsekin, missä ne on, oon ratsastanu täällä jo puol vuotta, Minttu tokaisi. - Sulle tulee kiire, jos lähet itse niitä hakemaan, selitin kelloa vilkaisten. - Okei sitten, tyttö myöntyi olkiaan kohauttaen. Ojensin kaviokoukun Mintulle ja lähdin juoksujalkaa hakemaan satulaa ja suitsia. Kello läheni uhkaavasti tasaa, joten nappasin vauhdilla satulan ja suitset käsivarrelleni ja lähdin kiikuttamaan niitä karsinalle. Käytävällä huomasin Milan ja Innan astuvan juuri ulos taukohuoneesta, ja minulle tuli kiire Vikan karsinaan. Suljin oven perässäni ja vilkaisin käytävälle yrittäen estää hihitystä, joka uhkasi karata huuliltani. Hengitin syvään ja käännyin katsomaan, kuinka Mintulla sujui. - Tää tyhmä koni ei suostu nostamaan jalkaansa, tyttö sanoi vihaisesti. Vika katsoi minua viattomasti seisoen tukevasti neljällä jalalla, vaikka Minttu kuinka yritti saada sen jalkaa nousemaan. - Nojaudu kevyesti sen lapaa vasten niin että Vikan paino siirtyy pois kyseiseltä jalalta, neuvoin ystävällisesti. - Mä yritin jo, tyttö kivahti ja mulkaisi minua. - Kokeile uudelleen, sanoin rauhallisesti. Minttu tuhahti, mutta meni kuitenkin Vikan lavan viereen ja nojasi kevyesti ruunan lapaan. Hevonen väisti painetta, ja kun Minttu liu'utti kättään sen jalkaa pitkin, Vika nosti heti kavionsa. Minttu kumartui raaputtamaan liat pois kavion pohjalta ja kävi sitten kaikki neljä jalkaa yksitellen läpi. Hymyilin hänelle, mutta tämä vältteli katsettani ja tiputti kaviokoukun harjapakkiin. - Haluatko itse varustaa Vikan? kysyin kohteliaasti arvaten jo vastauksen. Mutta Minttu pudisti päätään, nosti katseensa ja vastasi hymyyni. - Sä... voisit auttaa suitsienlaitossa, tyttö sanoi hiljaa. - Okei, myönnyin reippaasti ja hymyilin hänelle rohkaisevasti. Yhdessä laitoimme Vikalle satulan ja suitset ja lähdimme sitten taluttamaan ruunaa kohti maneesia. - Tallilla, jossa ennen kävin, hoitajat olivat tosi itserakkaita ja ilkeitä. Ne harjasivat ja varustivat hevoset eivätkä antaneet meidän tuntilaisten tehdä mitään. Kentälle tai maneesiinkin ne talutti hevoset itse ja tunnilla ne vahti koko ajan meidän tekemisiä, Minttu kertoi kävellessämme maneesille. Tyttö talutti Vikaa ja puristi sen ohjia tiukasti kädessään. - Se on tyhmää, myönsin. - Ja sitten... kun sä olit harjannut Vikan valmiiks luulin että... Minttu aloitti, mutta vaikeni sitten. - ... Että mä oon samanlainen, täydensin. - Ei se mitään, jatkoin hymyillen, sillä ymmärsin nyt tyttöä hyvin. - Hyvä, ettet pahastunut, Minttu henkäisi helpottuneena. Naurahdin ja avasin maneesin oven. Muut tuntilaiset olivat jo kentällä, samoin Helena. Pitelin Vikaa paikoillaan samalla, kun Minttu laski jalustimet, kiristi satulavyön ja ponnisti selkään. - Hauskaa tuntia, toivotin ja taputin Vikaa kaulalle hyvästiksi. Palasin talliin ja kävelin käytävää pitkin hakemaan kottikärryjä. Nostin talikon ja harjan kottareihin ja lähdin työntämään niitä Vikan karsinalle. Talikko ja harja pomppivat kolisten kärryissä rullatessani käytävää pitkin. Pysähdyin Vikan karsinan eteen ja sujahdin ovesta sisään. Aloin nostella talikolla lantakikkareita ja märkiä alusia kärryihin. Siirsin puhtaat aluset seinän viereen ja harjasin lattian puhtaaksi. Lopuksi levittelin aluset tasaiseksi kerrokseksi karsinan pohjalle ja lähdin kärräämään lastia lantalaan. Talikon ja harjan jätin nojaaman karsinan seinää vasten. Kippasin lastin lantalaan ja palasin kärryjen kanssa talliin. Hain hieman puhtaita, uusia alusia ja levitin ne vielä karsinaan. Lopuksi palautin kärryt, talikon ja harjan paikoilleen ja vilkaisin kelloa. Ehtisin vielä seuraamaan tuntia parikymmentä minuuttia, joten lähdin talsimaan maneesille. - Kokorataleikkaa Hukkis kärjessä! Helenan huuto kajahti maneesissa astuessani sisään ja istahtaessani katsomon etupenkkiin Rebekan viereen. - Moikka, tyttö sanoi iloisesti, sammutti puhelimensa ja otti nappikuulokkeet pois korvistaan. - Moi, tervehdin ja kurottauduin uteliaasti katsomaan tämän olkapään yli ruutuvihkoa, jota hän piti sylissään. - Piirsin Rinon, Rebe selitti ja lykkäsi vihkon minulle. - Elävä malli löytyy tuolta kentältä, hän jatkoi virnistäen. - Vähän hieno! kehuin silmäillen luonnosta, jossa tumma hevonen ravasi kaula kaarella ja häntä lipun lailla liehuen. - Kiitos, eipä mallissakaan vikaa ole, Rebe naurahti ojentaessani lehtiön takaisin hänelle. - No ei, myönsin antaen katseeni lipua maneesissa ravaaviin hevosiin. Vika viskeli päätään innostuneena, eikä millään olisi malttanut pysyä ravissa. Minttu sai kuitenkin hyvin pidettyä ruunan hyppysissään. - Sitten laukkaa pääty-ympyröillä! Hukkis sekä Rino toiselle ja loput toiseen päätyyn! Helena ohjeisti. - Hukkiksella vakaat kädet! Rinolle pidätteitä, ettei se kiilaa Hukkikseen kiinni! Katselin lumoutuneena iloisesti laukkaavia hevosia ja näin silmäkulmastani Rebekan luonnostelevan nopeasti vihkoonsa jotain. - Eetulle lisää pohkeita, että saadaan laukka pyörimään kunnolla! Käänsin katseeni maneesin toiseen päähän ja näin Vikan laukkaavan häntä iloisesti tötteröllä. - Muistakaa välimatkat! - Muuten, aiotko osallistua niihin estekisoihin kuun lopulla? Rebekka kysyi samassa. Vilkaisin tyttöä hämmästyneenä. - Ai täällä on taas kisat? Tämä nyökkäsi. - Täytyy katsoa, mutisin mietteliäästi. Kisoihin olisi pari viikkoa... Periaatteessa voisin osallistua, olisivathan ne Vaahterapolussa. Se voisi olla hauskaa! - Ja sitten loppukäynneille! Ratsut hidastivat laukasta innostuneina pärskien ja siirtyivät käyntiin, joka lähinnä muistutti hidasta ravia. Pian hevoset kuitenkin rauhoittuivat. - Ja kaartoon! Loikkasimme Reben kanssa ylös ja astelimme hoitohevostemme luo. - Oliko kivaa? kysyin Mintulta, joka liukui juuri alas Vikan selästä. - Mahtavaa! tyttö hehkutti posket punoittaen. - Haluutko hoitaa Vikan itse? tiedustelin. - Muuten, mutta mulla on hammaslääkäri heti tähän perään, Minttu irvisti. - Okei, nyökkäsin. Astelimme ulos maneesin suurista ovista. - Heippa! huikkasin Mintun perään, kun lähdin kävelemään tallille päin. Tyttö heilautti hymyillen kättään ja asteli autossa odottavan äitinsä luo. Minä jatkoin matkaani Vikan kanssa kohti tallia. - Tessa, oota! kuulin jonkun huutavan. Pysäytin Vikan ja käännyin katsomaan. Rebekka talutti Rinoa kiireen vilkkaan meitä kohti ja saavutti meidät hengästyneenä. - Harjataanko hevoset yhdessä? hän kysyi hymyillen. - Joo, nyökkäsin iloisesti. Talutimme hevoset talliin ja aloimme riisua niiltä varusteita. - Aiotko sä viedä Vikan tarhaan vai jätätkö sen karsinaan? Rebe kysyi. - Itse asiassa... Ajattelin mennä taluttamaan sitä metsään, kerroin. - Voinko tulla mukaan? Rebekka pyysi silmät iloisesti tuikkien. - Tottakai! hymyilin. Oikeastaan minun oli tarkoitus mennä tutkimaan, törmäisinkö metsässä vaaleatukkaiseen poikaan - olihan niin käynyt jo kaksi kertaa. Mutta hauskempihan kaksin olisi metsässä talsia. Enkä oikeastaan tiennyt, mikä voisinkaan tänään olla kivempaa kuin mennä maastoon Rebekan kanssa! Viime kerrasta oli jo niin kovin pitkä aika.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 2, 2014 13:58:32 GMT 2
29.4.14. Vuosi sitten #19
- Argh... älähdin, kun auton pyörä pomppasi kuoppaan.
Veivasin rattia hullun lailla, välttääkseni ikävät routakuopat, joita tie oli täynnä. Hengähdin syvään seuraavan pompun jälkeen, ja takaata kuuluva raudoitetun kavion kilahdus kertoi tulisen sielun olemassa olosta.
Hämärä hiipi jo metsien ja peltojen yllä, kun käänsin viimein autoni Vaahterapolun pikkuiselle tielle. Huokaisin helpotuksesta, kun tallialue tuli näkyviin puiden takaa. Parkkeerasin, ja sammutettuani auton, jäin istuskelemaan vielä sisälle. Tarkkailin autiolta näyttävää tallia hetken, sipaisin hiuksiani pois kasvoilta, hyppäsin pihalle, ja annoin auton oven lässähtää kiinni. Menin kopin taa, ja kiskaisin salvat auki, ja laskin rampin varoen maahan. Kiipesin hämärään koppiin, ja silitin valkeaa karvaa rauhallisesti.
- Soojaa, poika, rauhoittelin tömistelevää oria.
Turin ilmiselvästi tahtoi ulos, joten avasin pikapikaa solmun, ja peruutin ulos. Turin syöksähti korskahtaen perässäni. pysähtyi ja lat haralleen, väristen keskelle tallin pihaa. Se nuuski ilmaa, nosti turpansa kohti taivasta, ja päästi ilmoille raikuvan hirnahduksen. Olen saapunut!
Lähdin kohti lähintä ovea punaisen rakennuksen päässä. Rakennus oli luultavasti talli, ja epäilykseni osoittautui oikeaksi, kun saavuin käytävälle jonka molemmin puolin oli tyhjiä karsinoita. Tummatukkainen nuori mies lakaisi käytävää, ja minut huomatessaan hän virnisti leveästi.
- Kukas sinä olet?hän kysyi virnistellen.
- Oon Teresa, ja tämä poika tässä on Turre. Minun pitäisi viedä se karsinaan? vastasin hämmentyneenä.
- Ahaa, no eipä se tuntihevosten puolelle taia kuulua. Seuraapas mua, niin näytän sen karsinan, mies nauroi.
Kävelimme takaisin ulos ja menimme toisesta tallin päädystä sisään, ja heti oven vieressä oli Turren karsina.
- No, tässä se on, mies kertoi.
Kiitin avusta, ja mies lähti takaisin töihinsä, tuntitallin puolelle. Pyörittelin silmiäni hänen peräänsä.
- Olipas outo hyyppäri, mutisin hevoselleni, kun otin kuljetus suojia pois.
- No, jätän sut nyt kotiutumaan rauhassa, tuon varusteet ja harjat sitte huomenna, sanoin, ja hyvästelin Turinin.
Palasin autolle, nostin rampin, ja lähdin ajelemaan kohti kotia. Silmäluomeni lupsahtelivat, pian pääsisin nukkumaan.
Suljin ruskeakantisen päiväkirjani huokaisten ja käänsin katseeni taukohuoneen ikkunasta ulos. Harmaat pilvet peittivät taivaan, lämpötila oli laskenut edellisviikosta ja sadettakin oli luvattu. Pureskelin kynsiäni ajatuksiini taipuneena ja mietin, että tänään oli tosissaan kulunut tasan vuosi siitä, kun hevosauto oli tuonut minut ja Túrin oxin Vaahterapolun pihaan, lastaussilta oli kolahtanut alas ja mahtava valkoinen ori oli astellut alas ysiluokkaa käyvän Tessan roikkuessa riimunvarressa. Niin paljon tuo valkoinen ihme oli minulle antanut, kantanut minua vahvassa selässään, kiidättänyt minut peltojen halki ja esteiden yli, jakanut murheet kanssani. Niin monet kerrat olin painanut kasvoni sen vahvaa kaulaa vasten, tuntenut sametinpehmeän turvan hipaisun poskellani, tarttunut sen silkkiseen harjaan ja pitänyt kiinni, tuntenut olevani turvassa. Olin taistellut tulista oria vastaan, monet kerrat se oli minut heittänyt selästään, usein olin miettinyt, mitä koko hommasta oikein tulisi. Kesän aikana olin silti oppinut rakastamaan arabialaista, tuulennopeaa oria, se oli varastanut sydämeni.
Jouduttuani myymään Turren takaisin entiselle omistajalleen, en ollut pystynyt käymään katsomassa oria, tuntui niin pahalta ajatella, ettei ori enää ollutkaan minun. Eilen olin kuitenkin kerännyt rohkeuteni ja soittanut Tinúvelille Daydreamiin kysyäkseni, voisinko tulla tervehtimään vanhaa ystävääni. Olin saanut kuulla suru-uutisen; Turre oli laukannut vihreämmille laitumille. Olin vihainen itselleni, etten ollut käynyt katsomassa oria, nyt en näkisi sitä enää koskaan.
Taukohuoneen ovi kolahti, ja Mila astui sisään.
"Morjens, Tessa, kuins menee?" nainen tiedusteli ja istahti sohvalle.
"Mitäs tässä, vanhoja aikoja muistellessa", naurahdin haikeasti.
"Niin, eikös siitä ala olla suunnilleen vuosi, kun sinä toit sen oriisi, Turren, tänne", Mila mietiskeli.
"Jep, tasan. Tasan vuosi..." huokaisin.
"No mistäs noin surullinen ilme? Eikös sitä pitäisi olla iloinen, kun on ikäänkuin synttärit?"
"Juu, niin kai", mutisin, "Mutta kun minä soitin sille Turren omistajalle ja se sanoi että se on... No, hevosten taivaassa."
"No höh, ei kai", Mila ähkäisi hämmentyneenä.
"Juu", huokaisin, "harmi että minun piti mennä myymään se... mutten voinut muutakaan."
"Olihan se mukava ja komea hevonen", brunette totesi.
"Jep."
"Mutta hei, etkö haluaisi mennä Vikalla maastoon? Sillä on tänään vaan yks tunti, kun meet enimmäkseen käyntiä niin kyllä se jaksaa", nainen ehdotti.
"Saisinko?" varmistin.
"Totta kai, se piristää varmasti", Mila hymyili iloisesti.
"Okei, kiitti ihan hurjasti!" hihkaisin ja nousin ryminällä ylös tuolilta.
Heilautin Milalle kättäni ja pinkaisin ulos taukohuoneesta. Läimäytin oven kiinni ja kiiruhdin ulos tarhoille. Päiväkirja unohtui nyt pöydälle, mutta tuskinpa sitä kukaan lukisi!
Aastelin reippaasti keväisen pihamaan yli tarhoille. Ylihuomenna olisi Vappu, niin, ja taukohuoneen jääkaappiin oli ilmestynyt montapullollista simaa. Petra oli järkännyt jotkut bileetkin, mutta minä en niihin pääsisi, kun mentiin sukulaisiin juhlimaan.
"Vika!" kutsuin tarhan portilta.
Raudikko nosti päätään ja jymisteli luokseni.
"Hieno poika, mennääns talliin", juttelin napsauttaen narun kiinni ruunan riimuun.
Huhua ei näkynyt, joten kaipa Lispe oli sitä hoitamassa tai sitten tamma oli tunnilla. Kävelimme Vikan kanssa tallille päin, auringon kurkkiessa ujosti pilvien takaa. Muutama vihreä ruohotupsu väritti jo tallin seinänviertä, ja lämpötilatkin olivat kohonneet mukavasti yli kymmenen asteen.
Löysimme Lispen ja Huhun tallista, jossa tyttö harjasi tammaa. Talutin Vikan viereiseen karsinaan ja moikattuani brunettea, lähdin hakemaan harjoja. Palattuani tyttö ja hevonen olivat mystisesti kadonneet johonkin, joten aloin harjaamaan hoidokkiani muuten hiljaisessa tallissa. Päätin ratsastaa ilman satulaa, joten suitsittuani ruunan, olimme valmiita lähtöön.
Ratsastin Vikalla käymäjalkaa metsän varjoon. Seurasimme koivujen välistä mutkittelevaa polkua rauhallisesti, ympäristöä tarkkaillen. Linnut laulelivat puiden oksilla, joita tuuli huojutti. Pian puhkeaisivat koivuihin pienet hiirenkorvat, mutta vielä niiden oksilla roikkui vain auringon valossa kellertäviä siitepölynorkkoja.
Polku yhdistyi tasaiseen metsätiehen, joten kannustin ratsuni raviin. Vikan selässä oli ilman satulaa vaikeampi pysyä, joten tarrasin kiinni sen ruskeaan harjaan ja yritin mukautua ruunan liikkeisiin. Tie päättyi pellolle, jonka laidassa nostin laukan. Tuuli humisi korvissani ja Vikan voimakkaat jalat nielivät maata, kiidättivät meitä eteenpäin hurjaa vauhtia. Mieleeni tulvahti muistoja, kuinka olin laukannut Turrella niin monet kerrat tällä pellolla. Kyyneleet kihosivat silmiini, eivätkä ne johtuneet ainoastaan tuulesta. Tunsin hevosen lihasten liikkeet kiiltävän karvapeitteen alla, kun liidimme eteen päin, ja puristin yhä lujemmin ruunan jouhia käsissäni. Silti olin varma, etten tippuisi.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 3, 2014 21:57:35 GMT 2
3.5.14. ~ Koulutreeniä maneesissa #20
|
|
|
Post by Mila on May 13, 2014 14:18:14 GMT 2
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 15, 2014 21:18:00 GMT 2
15.5.14.~Sähkömiestreffit #21
Astelin reippaasti kohti tallia muovipussin heilahdellessa kädessäni. Pussiin olin nyysinyt jääkaapista muutaman porkkanan kiitokseksi Vikalle viimeviikonlopun kilpailuista, jotka olivat kyllä yllättäneet minut täysin. Enpä olisi ikinä uskonut, että tällaisesta puskaratsastajasta voisi tulla Vaahterapolun mestari... Mutta ilmeisesti kaikki oli mahdollista.
Reippailin taukohuoneeseen ja istahdin pöydän ääreen Milaa vastapäätä. Toistaiseksi huoneessa ei muita meidän lisäksemme ollut. "Morjens!" nainen tervehti ja kohotti katseensa tuntilistoista. "Tereve!" vastasin nostaen muovikassin pöydälle. Samassa Milan silmät suurenivat varmaan lautasen kokoisiksi ja hyvä ettei leuka tipahtanut lattialle. "Mitä hemmettiä?" nainen huudahti. Vilkaisin kassia hämmentyneenä. Mitäs vikaa siinä muka oli?
Samassa älysin ja pokka meinasi pettää. Mitenkäs tässä oli näin päässyt käymään? Kassissa luki suurin kirjaimin: "Löydä elämäsi sähkömies! sähkötreffit.fi" "Mitä sä täällä oikein mainostat?" Mila ähkäisi. "Ööh, se on hyvä palvelu, kannattaa kokeilla", virnistin viattomasti - oli pakko keksiä jotain, jotta säästyisi täydeltä nolaamiselta. "Vaikka toisaalta, sähän oletkin tainnut jo löytää elämäsi miehen, siitä sähköstä en tosin tiedä..." "Tessa ei, älä sano että säkin tiedät", Mila voihkaisi ja peitti kasvonsa käsillään. "Kohta koko talli tietää..." "Moni ei tiedä ja harvoille kerrotaan, vai mitenkäs se nyt meni", totesin vain, samalla itseeni tyytyväisenä. Yritin peittää virnistystäni - Mila oli mennyt halpaan, se oli myötänyt, ainakin melkein. Vaikka kyllä minä olin sen jo arvannut. "Mut mun täytyy nyt mennä palkitsemaan Vika", tokaisin ja pakenin huoneesta sähkötreffipussini kanssa ennen kuin Mila tajuaisi paljastaneensa minulle salaisuutensa...
"Voi Vika, hieno, komea ja paras poika!" tervehdin ruunaa tarhan portilla. "Tosiaan, olet paras, kirjaimellisesti." Rapsutin raudikkoa korvan takaa ja napsautin narun sen riimuun. Vilkaisu ympärilleni kertoi kevään saapuneen: hiirenkorvat puskivat ulos koivujen silmuista ja ruoho vihersi auringon paisteessa. "Mennääs karsinaan herkuttelemaan, siellä on sulle porkkanaa", lepertelin astellessamme pihan poikki kohti tallia. "Ja vältellään Milaa, niin, mulla on sulle salaisuus. Mutta sitä et saa kertoa muille, et edes Huhulle. Muuten koko talli saa tietää."
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 16, 2014 14:51:34 GMT 2
16.6.14. ~ "Minä toivon kaikkea hyvää tästä eteenpäin" #22Satula narisi kotoisasti ja kaviot nostattivat pölyä ilmaan kentän hiekasta. Vika asteli allani rauhallisena, kaulaansa venyyttäen ja tylsistyneenä kuolaintaan purren. Kevättuuli pörrötti kypärän alta pilkistävää tukkaani ja sai ruunan punaruskeat jouhet tanssimaan kasvojeni edessä. Olimme käyneet reippaalla maastolenkillä sen kunniaksi, ettei tänään pidetty tunteja, ja nyt jäähdyttelin ratsuani kentällä. Hetken aikaa Juuso ja Mara olivat pitäneet meille seuraa esittäen hienoja koululiikkeitään, mutta sittemmin hekin olivat kadonneet talliin. Nyt piha oli hiljainen, vain Petra ja Lispe näkyivät ratsasvan metsään Hukkiksella ja Jimmyllä. Heilautin kaksikolle kättäni ja jatkoin sitten hidasta tahtia kentän kiertämistä. Hetken päästä havahduin siihen, että olin saanut yleisöä. Minulle jo tutuksi käynyt vaaleatukkainen poika nojasi rennosti kentän aitaan ja katseli ratsastustani. "Kuinkahan kauan hän oli siinä jo seissyt?" mietiskelin mielessäni. Pysäytin Vikan pojan kohdalle ja tervehdittyäni häntä kysyin sen saman kysymyksen, minkä ennenkin: "Ootko tulossa tunnille?""Öö, en, tulin vaan katsomaan... hevosia", poika vastasi hämmentyneen oloisena. "No eihän tänään tunteja olisi pidettykään", naurahdin. Poika mutisi jotain epäselvää ja hymyili epävarmasti. Huomautin varovasti hänelle, että hän oli jo aika monesti käynyt katsomassa hevosia... Enhän minä muuten, toki kaikilla oli lupa hengailla tallilla, mutta mistä sitä tiesi oliko tälläkään pojalla puhtaat jauhot pussissaan, vaikka toisaalta uskoin hänen olevan rehellisellä asialla, jostain syystä. "Joo", hän myönsi potkien vaivautuneesti maata kengänkärjillään. "Onhan ne hevoset kivoja", hymyilin. "Ratsastatko sä?" "En enää", poika sanoi pudistaen päätään. "Mikset?" "En mä tiedä, ei se enää ollut niin kivaa..." "Haluaisitko sä kokeilla Vikaa?" ehdotin. "En mä taida..." "Kokeilisit nyt, tää on ihan kiltti, ei yleensä niin villi kuin sillon syksyllä siel metsässä, ja sitä paitsi sä käsittelet hevosia hyvin, kyllä mä sen huomasin ja muistan", maanittelin viitaten syksyllä tapahtuneeseen onnettomuuteen, jossa olin pojan tavannut ensimmäistä kertaa. "No jos ei siitä ole mitään haittaa", tämä empi vielä. "No ei tietenkään!" nauroin.Istahdin syvemmälle taukohuoneen sohvan uumeniin ja vilkaisin vieressäni istuvaa blondia poikaa. Niin, siitä oli jo kuukausi aikaa, kun olimme Lassen kanssa viimein tutustuneet, ja poika oli aloittanut tunneilla Vaahterapolussa. Sen jälkeen meistä oli tullut hyvät kaverit, ja vietimmekin nykyään paljon aikaa yhdessä - mutta vain tallilla. "Mennäänkö taluttelee Vikaa tuonne tarhojen taakse?" ehdotin. "Joo", poika myöntyi, nousi ylös ja kiskaisi minut mukanaan. Yhdessä kävelimme läpi hiljaisen tallikäytävän, tutun riimunnarun heilahdellessa rennosti kädessäni. "Tiedätkös", aloitin hitaasti, "mä oon jo pitkään miettinyt, mikset sä vaan suoraan ilmottautunut tunneille,vaan hiipparoit tallilla puol vuotta?" Kultainen ilta-aurinko lämmitti kasvojani, lämmin kesätuuli pyyhkäisi hiussuortuvan silmiltäni. Vikan askeleet olivat pehmeät, lähes äänettömät ruunan astellessa rennosti vierelläni. Riimunnaru roikkui löysänä, kulki kädestäni Vikan riimuun, teki näkyväksi välillämme olevan siteen. Vilkaisin poikaa kysyvästi. "Mä pelkäsin", tämä myönsi, "pelkäsin ratsastusta." Annoin narun soljua yhä löysemmäksi kämmeneni sisässä. En kysynyt mitään, odotin vain, että poika kertoisi, jos haluaisi. "Noh, vuosi sitten tapahtui sellainen onnettomuus... Enkä mä voinut myöntää pelkääväni. Ei pojat pelkää, you know. Mutta sitten sä annoit mahdollisuuden, mahdollisuuden ratsastaa... ja mä huomasin, että pidän edelleen ratsastuksesta." Kuuntelin silmät kiinni pojan kertomusta. Pysähdyimme järven rantaan, katsoimme villejä aaltoja, piparmintun valkeaa lokkia, kuuntelimme sen huutoa, joka kiiri järvenselän yllä. "Sun ansiostas mä ratsastan taas", poika sanoi. "Kiitos." Tunsin pojan hengityksen kasvoillani ja avasin silmäni. Vaaleansiniset silmät katsoivat minua lämpimästi. Tartuin pojan käteen ja käännyin katsomaan horisonttiin, etsimään vastarantaa. "Mulla on sulle asiaa..." sanoin hitaasti. "Mä, niin, me lähdetään ylihuomenna kuukaudeks mökille." "Mutta sittenhän me ei nähdä melkeen koko kesänä!" Lasse huudahti. "Niin, eikä syksyllä... ainakaan täällä." "Miten niin?" Huokaisin syvään ja aloin kertomaan: "Mä... olen päättänyt lopettaa Vikan hoitamisen. Tää on viimeinen kerta", aloitin sanoen epävarmasti sen asian, jota olin viimeisten viikkojen aikana päässäni pyöritellyt. "Syksyllä alkaa lukion toinen luokka, me muutetaan kaupunkiin ja mulla ei oo enää aikaa käydä montaa kertaa viikossa tallilla. Musta ei oo enää hoitajaksi. Eikä meillä oo varaa tunteihin. Se vain on niin." "Ai", Lasse hämmästyi. Huokaisin syvään ja istahdin rantakivelle. Katselin aaltojen leikkiä, auringon kultaa ja rakasta ystävääni, joka hehkui punertavana auringon laskun alla. "Anna anteeksi, Vika", kuiskasin kyynelteni läpi. "Vaikka me nyt erotaankin, mä muistan sut aina. Sä oot mulle tärkeä, nyt ja aina." ? Hurjan iso kiitos koko Vaahterapolun väelle kuluneesta reilusta vuodesta, ja hyviä jatkoja teille! ?// Nyt minä kyllä sanon, että haistappa Tessa paska! Et sä saa jättää meitä Noh eih nyt sentääs. Hyvää jatkoa sinulle ja muista, olet aina enemmän kuin tervetullut takaisin jos siltä tuntuu! - Mila -
|
|