|
Post by Rebekka on Sept 30, 2014 18:45:29 GMT 2
LöllöLikka ja VauhtiRino - 30/9/2014Raahauduin pienessä flunssassa tallille, ja nenä punaisena kävin pyydystämässä Likan tarhasta. Tamma oli viimeinkin ulkona nakuna, ja olin tunkenut kärpäsloimen kaappiin, enkä ottaisi sitä ulos sieltä ennen kuin vasta keväällä! Likan punainen sadeloimi oli repeytynyt kyljestä, ja tuhisten korjasin sen jesarilla. Saisi sitten olla tuollainen.. Jätin loimen karsinan oveen ja suunnistin satulahuoneeseen hakemaan tamman tavaroita. Hähää, nyt saisi tamma kärsiä juoksutuksessa.. Nappasin suitset, harjapakin ja suojat mukaani, ja kun en omiani löytänyt, päätin lainata tallin juoksutusliinaa ja -raippaa. Kukaan ei huomaisi... Köytin Likan karsinaan, ja aloin sukimaan sitä puhtaaksi. Tamma mulkoili minua pahasti, ja vatsan alta harjatessa se nakkeli niskojaan ja polki jalkaa. "Hei lopeta!" ärähdin tänään erittäin tammamaiselle tammalle. Hoitelin Likan loppuun, ja suunnistin sen kanssa kentälle. Päästin tamman ympyrälle, ja pyysin sitä kävelemään muutaman kierroksen. Vaihdoin suuntaa, ja kävelytin sitä taas, ennen kuin komensin Likan raviin. Tamma lähti löntystelemään eteenpäin, ja vain heilautti korvaansa minua kohti maiskutellessani siihen lisää vauhtia, joten heilautin raipan narua Likkaa kohti. Se hypähti muutaman askeleen eteenpäin, ennen kuin taas hidasteli. Pyöritin sitä ravissa muutaman kierroksen, ennen kuin vaihdoin taas suuntaa ja käskin tamman raviin. Nyt Likka ei liikkunut ollenkaan, ja meni käynnin ja ravin sekoitusta "pyh mä sua kuuntele" -ilmeellä. "Nyt! Liiku!" ärisin ympyrän keskeltä tamman pysähtyessä taas. "Lau-kka! Hophop!" "Onkos sillä neitipäivä?" jonkun ääni kuului kentän portilta, ja vilkaisin nopeasti siihen suuntaan. Ai Mila terve.. "Noo, joo vähän... Lau-kka!" heilautin raipan tamman perseelle, ja johan lähti. Likka lähti laukkaan pää maata viistäen, ja tuhisten yritin pitää vauhtia yllä. "Se on silleen... Maisk.. Että oreilta pyydetään, ruunia käsketään ja tammoille lähetetään kirjallinen hakemus kolmena kappaleena.. NYT LIIKUT!" ärisin, hidastin Likan käyntiin ja vaihdoin suuntaa. "Hei tota, Helena käski lähettämään sellasia terveisiä, että Rinohan menis kuuden tunnille, mutta nyt sen ratsastaja ei pääsekkään, mut se tartteis kipeesti liikuntaa, ni Helena kysy et haluuks sä mennä sil sen tunnin vai meenkö mä?" Mila ehdotteli kentän laidalta, ja annoin Likan hengähtää hetkisen. "Hei kyl mä voin!" hihkaisin, ja katsoin kelloa. "Mitä ne menee?" pyysin Likalta taas laukkaa. "Ilman satulaa esteitä", Mila virnuili. "Aa, ja Rinolla on ollu nyt aika monta vapaapäivää, et varaudu sitte", nainen totesi mukamas ilkeästi, ja nauroin. "Onkos mulla vakuutus tallin puolesta?" heitin, ja hidastin Likan raviin, ja siitä sitten käyntiin. Tamma ei ollut tippaakaan hikinen, vain hyvin kiukkuisen näköinen, ja taluttelin sitä hieman ympyrällä. "No ei se nyt niin riehakas pitäis olla, laitoin mä Markuksen vähä juoksuttaa sitä eilen..." naisen ääni kuului jostain sivulta tuon avatessa kentän porttia minulle ja kiukkuiselle tammalleni. Hoidin Likan nopeasti pois, kävin hakemassa omat ratsastusvarusteeni, ja suunnistin sitten suitset ja harjat kädessäni Rinon karsinalle. Käytävällä kävi kova hälinä esteryhmän varustaessa ratsujaan, ja katsoin että parilla (Anna, Ressu) oli satulat mukana. Hetken pohdiskelin itsekin satulan ottamista, mutta vilkaisu kelloon totesi ettei siihen ollut aikaa. Hoidin Rinon nopeasti ja nakkasin sille suitset päähän vieläkin nopeammin. Suojia laittaessani vannoin, että tunnin jälkeen hoitaisin Rinon niin hyvin kuin pystyin, tämä oli vain tälläinen pikainen liat-pois sutaisu. Ihan hävetti.. Talutin Rinon Raimon paljaan selän takana maneesiin, ja käänsin muiden mukana kaartoon. "Tänään siis hypätään ilman satulaa, ja jos pysytte selässä niin mennään vähän rataakin.. Ja tosiaan, Vilma kun ei päässytkään tänään, niin Rebekka onkin sitten tuuraamassa. Se Rino on sitten ehkä vähän.. säpäkkä tänään, että pitäkäähän vähän välimatkaa jos se keksii jotain tyhmää.." Helena selitteli uralta, ja kasvoilleni kohosi virne. Jes, se vakuutus ois kiva... Lispe oli seurannut meitä maneesiin, se kuulemma halusi tulla pelastamaan mut ja kattomaan jos mä kuolisin, niin se saisi sitten Likan. Lispe siis punttasi minut selkään, ja Rino oli heti lähdössä liikkeelle. Pysäytin sen, ja lähdin Annan sekä tuon ratsastajan perään uralle alkukäyntejä varten. Rino harppoi menemään suuria askelia, ja jouduin alinomaan pysäyttämään sen ettei me oltaisi aivan edessä menevän perseessä kiinni. Vaikka se olisikin ollut niiiiiin kiva ahdistella poloisia kanssaratsastajia, päätin jättää sen välistä tällä kertaa. Pian Helena käski ottamaan ohjat, ja tekemään muutamia pohkeenväistöjä sekä voltteja, ja vasta sitten saisi alkaa ravaamaan. Pyörittelin mustaa ruunaa volteilla ja tein sen kanssa paljon väistöjä sun muita, ennen kuin joku lähti ravaamaan. Rinon mielestä hänenkin piti lähteä, jolloin se lähti kesken pohkeenväistön harppomaan eteenpäin. "Ja sitten vähän alkuverryttelylaukkaa, ja jos joku putoaa niin sitten ei ees hypätä!" Helena kailotti. "Voitte lähteä etäisyyksien mukaan vaikka Rino siitä ensimmäisenä laukkaan uraa pitkin, saa tehdä voltteja sun muita!" Jonkinlainen palanen kurkussa tein puolipidätteen ja liikautin pohkeitani, jolloin suuri ruuna allani ponkaisi eteenpäin, saaden minut liusumaan hieman taaksepäin. Nykäisin vahingossa ohjista hieman liian kovaa äkillisessä valumisessani, jolloin Rino ärtyneenä pukitti "pikkupukin". (Pikkupukit ei ookkaan niin pieniä niin pitkäjalkasella hevosella..) "Ää.. Whoo prrrrt..!" älisin selässä, kun yritin kammeta itseäni selkään kunnolla. Onneksi Rinon pukki auttoi minut jotenkuten oikealle paikalle, jolloin jatkoin laukkaa, tosin hitaammassa temmossa. Alkuverryttelyjen jälkeen oli tarkoitus hypätä pientä ristikkoa näin aluksi, ja kauhulla katselin Helenan vetäessä puomia sen eteen. "Eii ei puomia, kyl sä tiiät et jos Rinol on sellanen päivä, ni se saattaa vetää noi sellasena kamikaze-loikkana.." nauroin ratsastuksenopettajalle, joka jätti huomautukseni omaan arvoonsa. "Sitten sä vaan pidätät ja ratsastat ettei se tee sitä, ja jos tekee niin et sitte putoo. Voit vaikka alottaa, ura vapaaksi! Ravissa tai laukassa.." Helena virnuili, ja teki tietä. Keräsin ohjat paremmin käteen, ja nostin ravin kautta laukan, jonka yritin pitää mahdollisimman rauhallisena. Rino hyppäsi sulavasti pikkupompulla esteen ylitse, eikä siis päättänyt leikkiä lentokonetta -vielä. Kukaan ei pudonnut, joten Helena nosti korkeutta noin 60 senttiin, joka piti tulla laukassa. Hieman Rino kiihdytteli ja hyppäsi valtavalla loikalla, mutta olin varautunut siihen nappaamalla paljon harjaa sormieni väliin jo ennen hyppyä. Onneksi Rino hyppäsi sentään sulavasti, eikä kuten ylipainoinen norsu (köhköhLikkaköhköh). Katselin muiden suorituksia, ja toivoin ettei kukaan putoaisi. Rinja päätti pysähtyä ja sitten hypätä laiskasti yli, jolloin tuon ratsastaja valui epäilyttävästi kaulalle. Onneksi tamma ravasi läheiselle estekasalle, jolloin ratsastaja sai tolpista tukea ja kammettua itsensä kunnolla selkään. Helena piti lupauksensa, ja saimme kuin saimmekin hypätä rataa, jossa Rino kuummui aivan älyttömästi. Se rallitteli menemään seitsemän askeleen välin neljällä, ja käännöksissä sain pelätä meidän kaatuvan. Lopuksi saimme vielä yhdessä laukkailla ympäri maneesia, joka päätyi tantereen hurjaan töminään viiden hevosen pistäessä menemään pää viidentenä jalkana. Oltaisiin me menty kovempaa, mutta kun piti aina hiljentää käännöksiä varten. Loppukäynneissä joku totesi hiljaa, ettei haluaisi tulla meidän kanssa sitten peltoralleille. "Mitä, mitä, et sä voi!" joku toinen hämmästeli. "Liispeee... Arvaas mitä me voitais tehä, nyt ku pellot on viel hyväs kunnos....." huhuilin katsomoon niin maireasti kuin pystyin. "Ei. Ehdottomasti ei. Enkä mä voi mennä Huhulla." tuo muistutteli. "No sit sä saat mennä Likalla tai sit jos se sun yksäris tulee! Jes hyvä, se on sit päätetty!" totesin. "Ja sillon on sit molemmilla turvaliivit päällä!" Helena ilmoitti väliin. Juu juu... Lispen ilmeestä näki tuon luovuttaneen, ja käkätin hiljaa. "Voi vitsi.. Mä tartten tapaturmavakuutuksen.. Parhaimman mahdollisen sitten kans..." Lispe huokaisi hiljaa, kun liusuin alas Rinon selästä. "Niin tarttetkin Lispe kulta, niin tarttetkin..." Rebekka & Rägby's Rinaldo #22 Rebekka & Likka #6 //Hähää, ehdimpäs! > ja sanamäärää en nyt voi puhelimella katsoa, ai äm veri sorri Milperi
|
|
|
Post by Rebekka on Oct 27, 2014 19:06:44 GMT 2
"No hyväpä se sun on sieltä sanoa, kun et itse istu täällä höyryveturin päällä!" – sunnuntai 26.10.2014 Varustin Likan äidin valvovan silmän alla, tuo kun oli haluamalla halunnut tulla pitämään minulle ja Likalle jonkinmoisen estevalmennuksen. Enhän minä voinut siitä kieltäytyäkään, äidinhän kustantama hevonen se oli... Olimme siis käyneet hetkeä aikaisemmin raahaamassa viitisen estettä maneesin, nyt kun tuntiratsastajia ei sunnuntaisin ollut. Äiti oli jäänyt yksinään nostamaan puomeja, kun itse pujahdin hyytävään syysilmaan, ja kävin pelastamassa tammani uhkaavan nopeasti lähestyvältä pimeältä. Kun Likalle oli tungettu kaikki mahdolliset suojat ja vatsapanssarit, ja äidin pakotettua minulle turvaliivin päälle, suunnistimme yhteistuumin maneesiin, johon oli ilmestynyt Petra Tuuven kanssa. "Oi sori, me ajateltiin vähän hypellä, niin yritetään olla pois tieltä!" totesin toisen pikkusuokin tehden mitä ihmeellisintä säätöä, kuunnellen ratsastajaansa yhtä paljon kuin hyökkäävä koira. Kyllä se kuuli, mutta ei reagoinut. "No.. äh..! Mä ajattelin lopetella kyllä aika pian, kun ei tästä mitään tule.." Petra murisi oriinsa selästä, ja talutin Likan kaartoon turvallisen etäisyyden päähän toisesta ratsukosta. Ponkaisin itseni selkään äidin selitellessä sitä samaa saarnaansa istunnasta ja rauhallisuudesta ja johdonmukaisuudesta, jonka olin kuullut jo varmaan miljoona kertaa. Huokaisten kiristin Likan vyön, ja hyräilin itsekseni Billy Talentin uusinta tuotantoa, Kingdom of Zodia. Komensin Likan uralle, ja keskityin vain Tuuven väistelemiseen ja välttelemiseen. Aloin pikkuhiljaa ravailemaan, ja jossain vaiheessa alkuverryttelyjä Petra lähti maneesista, jolloin aloin laukkailemaan. Äiti huuteli vähän väliä ohjeita, ja itse tuskastelin Likan selässä, tamma kun ei ikinä mennyt äidin syynistä läpi. Milloin oli jalustin tai kypärä tai ohja vinossa, ja milloin päästin hieman ohjaa. Itse selkään Likka tuntui ihan hyvältä ja reippaalta, ja aavistelin että se tulisi hosumaan hieman, jonka takia pysäyttelinkin sitä ahkerasti. Kun tamma oli tarpeeksi rento, aloitimme hyppäämisen. Äiti halusi syynätä edistymistämme ensin pienellä ristikolla, jonka yli Likka suorastaan mateli, sitten kompuroi, ja vasta kolmannella yrittämällä onnistuimme edes jotenkuten. Kuitenkin äiti antoi, ihme kyllä, luvan aloittaa hyppääminen, joten suunnistimme uljaan ratsuni kanssa kävelemään hetkisen, kun äiti selosti rataa. ”No, oletkos kartalla?” kuului yhtäkkiä edestäni, ja hätkähdin horroksestani. ”No ööh… Joo?” naurahdin hiljaa, ja keräsin ohjia tuntumalle, kerraten rataa mielessäni. Ei se ollut pitkä, vain kaksi estettä ja neljä hyppyä, mutta jokaisen esteen jälkeen tuli voltti. Laukka piti nostaa pitkän sivun puolesta välistä käynnistä. Pitkän sivun lopussa piti tehdä kulmavoltti, sen jälkeen lyhyen sivun lopussa kääntyä lävistäjälle, jossa ensimmäinen este oli. Siitä piti tehdä heti voltti ja hypätä sama uudestaan, sitten jatkaa seuraavalle esteelle, jonka päällä piti vaihtaa laukka ja tehdä toinen voltti, eri suuntaan kuin ensimmäinen, ja hypätä sekin este vielä uudestaan. Kertasin radan vielä kerran mielessäni, ennen kuin nostin Likalla puolipidätteen kautta pontevan laukan. Kulmavoltti sujui oikein hyvin, mutta esteillä tamma keräsi niin paljon energiaa itseensä, etteivät voltit oikein onnistuneet. Laukka sentään vaihtui hyvin, ja onneksi niin tekikin, sillä olisimme muuten menneet nurin. En ollut ollenkaan siis yllättynyt, kun äiti käski meidän tulla sama uudestaan, ja tällä kertaa rauhallisemmin. ”No hyväpä se sun on sieltä sanoa, kun et itse istu täällä höyryveturin päällä!” ähkäisin, mutta nostin silti uuden laukan, ja tulin saman uudestaan. Nyt yritin ratsastaa pidätteitä hyvin läpi, ja kahden esteen välikin tultiin oikealla askelmäärällä, eli kuudella äskeisen viiden sijaan. Seuraavaksi vuorossa oli sama tehtävä, mutta ensimmäinen voltti jätettiin kokonaan pois, ja sen sijasta tein toisen, suuremman voltin toisen esteen ja sen ensimmäisen voltin jälkeen, jolla ylitettiin hurjan jännittävä laine-este, jonka jälkeen hypättiin toinen este kolmannen kerran. Tämä ei sitten onnistunut lainkaan, Likka kävi jo sen verran kuumana, ettemme meinanneet mahtua esteiden väliin ensimmäiselle voltille, ja laineen jälkeen vielä ympäri kääntäminen osoittautui miltei mahdottomaksi, nimittäin tulimme esteelle aivan vinossa ja huonolla linjalla. Äiti pakotti meidän menemään saman vielä kaksi kertaa, ja kun onnistuimme radan ilman spurtteja, antoi äiti minun hypätä vielä yksittäistä estettä isompana, kunnes se nousi 90cm asti. Parin onnistuneen hypyn jälkeen sai Likka luvan ravailla hieman pidemmillä ohjilla, ja siitäkös puuskuttava ja hikinen neiti piti! Alkuun se kaakotti menemään pää taivaissa ja jalat solmussa, mutta hetken päästä tajusi jutun juonen, ja laski päänsä, jolloin ravikin rentoutui ja hidastui. Ravailujen jälkeen hidastin tamman käyntiin, ja annoin aivan pitkät ohjat, ja katselin äidin raatamista esteiden kanssa. Käänsin Likan kaartoon, ja loikkasin alas selästä. Tamma huokaisi tyytyväisenä, pyyhkäisi räkänsä käteeni, ja rapsutti etujalkojaan. ”Pärjääksä äiti yksinäs, vai tuunko sitten auttamaan?” kysäisin löysätessäni mahavyötä ja taputellessani Likan hikistä kaulaa. ”Mene jo vaan, kyllä mä pärjään”, äiti hymyili, ja lähdin taluttamaan hepukkaani tallin suojaan. Karsinaan päästyämme purin tammalta kaikki varusteet, harjasin sen oikein hyvin, kuivasin suurimmat hiet pyyhkeellä ja aavistuksen kostealla sienellä, jonka jälkeen heitin heiniään tyytyväisesti rouskuttavan tamman selkään punaisen fleece- loimen. Siinä samassa äitikin sattui ilmaantumaan luokseni, jolloin veimme tavarat yhdessä pois, ja suunnistimme kotiin lämpimään ja ruokapöydän ääreen. Rebekka & Likka #7 Sanoja: 740 //sori, loppu kusas, eikä näin yhtään myöhässä tai mitään..
|
|
|
Post by Rebekka on Nov 3, 2014 19:29:42 GMT 2
Rinon tarhatouhuilua 3.11.2014Crowley oli jostain syystä päässyt pujahtamaan kakkostarhaan hevosten seuraksi, ja Rino hetken aikaa koiraa superrohkeana nuuskittuaan haastoi sen lönköttelykilpailuun. Rebekka & Rägby's Rinaldo #23 Pisteet: 2 (lokakuun rästi)
|
|
|
Post by Rebekka on Nov 9, 2014 19:28:15 GMT 2
Likka on astutettu Milan Pantsari -orilla. Varsa tulee syntymään vuoden lopulla/ensi vuoden alussa. Tunneilla Likka käy vielä marraskuun ajan, jonka jälkeen se jää kevyelle liikutukselle ja mammalomalle.
|
|
|
Post by Rebekka on Nov 14, 2014 21:07:49 GMT 2
Perjantaipäivä - 14.11.2014
Kun heräsin perjantaina, kello oli jo kymmenen. Ensin tunsin paniikin pomppaavan kurkkuun, voi hitto, nyt mä myöhästyin koulusta! Olin jo pomppaamassa ylös sängystä, kun muistin; ai niin, ei koulua tänään. Huokaisin helpotuksesta, ja yritin nukahtaa uudelleen, mutta olin säikähtäessäni herännyt niin, ettei se oikein onnistunut. Hinauduin siis alakertaan pohtien mitä voisin tehdä. Ainakin meidän omat hevoset piti liikuttaa, niitä kun alkoi taas remontin jälkeen tulla evakosta sukulaisiltamme.
Äiti oli myös löytänyt yhden uuden tuttavuuden, Mörön, jonka kanssa hän oli myös painostanut minua osallistumaan Vaahtiksen koulukisoihin. Mitähän siitäkin tulee... Mörkö oli muuten kiva, mutta aavistuksen liian herkkäpeppu (eli se säikkyi vaikka ja mitä, eikä selässä saanut vahingossakaan tökkäistä sitä raipalla). Nättihän se oli kuin mikä, mutta luiseva ja muutenkin vähän resuisen näköinen. Ennen kuin se alkaisi meidän tunneilla juosta, olisi sillä lihotus-, asioihin totuttelu- ja kuntoilukuuri á la Rebekka (johon näköjään kuului ne koulukilpailutkin). Äiti oli myös sitä ehdottanut, että Likka tulisi meidän oman pihaan rauhoittumaan ja varsomaan, ja Mörkö lähtisi suureen maailmaan, - eli Vaahtikseen jossa sillä olisikin hieman ihmettelemistä. Olin kieltäytynyt kohteliaasti vedoten siihen, että Likka kävisi tunneilla vielä marraskuun, ja että Mörkö saisi Vaahtiksen vilinässä sellaisen paskahalvauksen, että se todennäköisesti lopettaisi syömisenkin. Katsotaan sitten myöhemmin, lähempänä Likan varsomista, ja miten tamma reagoisi suuren tallin vilinään ja vilskeeseen mahansa kanssa.
Hotkaisin aamupalan parempiin suihin, ja suihkun kautta suunnistin pihalle, heppoja paapomaan. Aamutalli oli tietääkseni jo tehty, ja jos ei, niin ainakin yksi poninpirulainen olisi ottanut ohjat omiin pikku kavioihinsa, ja mutustelisi rehuvaraston antia jo kolmatta tuntia. Onneksi niin ei ollut käynyt, ja minun piti vain heittää hieman kärsimättömät elikot pihalle, paitsi Mörön, jonka olisi tarkoitus päästä hieman hyppelemään. Eli tappelu luvassa, ruunaa oli jo tarpeeksi vaikea raahata meidän maneesiin (ei sillä, se oli kyllä aivan kamala ja pieni, ränsistynyt halli, suorastaan kummitustalo), ja sitten vielä esteiden yli (äidillä kun oli pakkomielle erikoisen värisiin puomeihin ja erikoisesteisiin, jotka todellakin söivät ”pieniä” hevosia).
---
Aivan uupuneena raahasin persaukseni myös puolilta päivin Vaahterapolkuun, jossa saisin liikuttaa Likan kevyesti Helppo C-B varten, muuten se veisi niitä poloisia 6-0 vapaapäivän jälkeen. Rinonkin kanssa voisi myös touhuta jotain erikoista, ellei se menisi tunnille.
Tallilla oli ihanan hiljaista, toisin kuin Vaahtiksessa yleensä. Likka oli tarhassa mutustelemassa heiniä, ja pitämässä huolen siitä, että vain Hän saisi ruokaa, eikä tarhan muilla asukeilla, Damonilla ja Donella, olisi siihen nokan koputtamista. Jaahas, vaikutti hieman siltä, että pikkutammani olisi ottanut pomon paikan.
”No hei neiti!” hihkaisin tammalle, joka kohotti päätään hetkeksi, ja jatkoi sitten harjaansa ravistamalla touhujaan. Suunnistin kylmää ilmaa karkuun sisälle, jossa päätin hieman puhdistaa tamman tavaroita. Tau no, miten sitä nyt sanoisi. Harjasin sen suojat, ja vatsapanssarinkin puhdistin satulasaippualla. Muita varusteita en vielä puhdistanut, sillä ratsastaisin tamman ensin. Eikä se olisi hupaisaa pilata juuri pesusta tulleita housuja ja satulahuopaa inhaan satulasaippuamönjään. Puhdistin vielä hieman tamman harjoja, ennen kuin suunnistin ulos. Neiti punainen oli nyt siirtynyt portin luokse norkoilemaan, eikä se ollut temppu eikä mikään saada se sieltä pois. Talutin tamman talliin, jossa varustin sen, ja suunnistin sitten maneesiin.
Aikeissani oli vain rento läpiratsastus, joten annoin Likan löntystellä ensin oikein pitkät alkukäynnit, jonka jälkeen aloin tekemään voltteja sun muita käynnissä. Pian siirryin kuitenkin raviin, ja treenasimme hieman raviväistöjä, jotka olivat varmaan parhaimmat ikinä! Harjoittelimme myös hieman rataa koulukisoja varten, mutta muuten pidin ratsastuksen rentona humputteluna. Ainakin rentoa humputtelua se oli siihen asti, kunnes oli tarkoitus nostaa laukka. Likka oli ollut niin mukava, laiska jopa, etten ollut yhtään keskittynyt siihen, mitä tamma teki kuolaimella. Laukannostossa se sitten puri kiinni, ja lähti sellaiseen kiitoon ympäri maneesia, että hetken jopa pelkäsin. Onneksi tamma muutaman kierroksen jälkeen suostui hidastamaan edes jotenkuten, jolloin kokosin laukkaa hieman hallittavammaksi, ja annoin Likan laukata vielä kierroksen, ollen tällä kertaa kuulolla. Lopettelin siitä aika pian, ja kiitin vielä pirteää tammaa.
Suunnistin takaisin talliin, jossa jo muutama yli-innokas ja koulusta aikaisin päässyt hoitaja olikin jo pyörimässä. Purin Likalta varusteet käytävältä, ja heitin sille myös lopuksi fleece-loimen niskaan, sillä se oli hieman hikinen kainaloista, jotka olin pyyhkäissyt nopeasti lämpimään veteen kastellulla sienellä. Harjasin ja kuivasin tamman kuitenkin hyvin, ja päätin että sen tultua tunnilta hoitaisin sen vielä paremmin.
Lompsin taukohuoneeseen katsomaan menisikö Rino tänään tunnille, ja eihän se menisi. Hetken pohdin mitä sen kanssa tekisin, kunnes päädyin maastossa taluttelemiseen. Käväisin hakemassa Uljaan Mustan tarhasta, ja hommasin sen sisälle. Rinon jalat olivat likaiset ihmeen lumi-mutaseoksessa, mutta päätin harjata niitä vain hieman, ja tekisin perusteellisemman puhdistuksen sitten takaisin palattuamme. Metsässä ne menisivät kuitenkin likaisiksi, ja joutuisin joka tapauksessa puhdistamaan ne uudelleen. Päädyin siis laiskan hoitajan ratkaisuun, ja harjasin ruunan muuten. Suitsin sen, ja hihkaisin tallissa häärivälle Eljakselle lähteväni noin puoleksi tunniksi taluttelemaan.
Uhmasimme Rinon kanssa urheina kuuden asteen pakkasta, ja talsimme lumisen pellon läpi kohti metsää, jossa olisi todennäköisesti vielä joitain mutakohtia sun muita ällöttäviä yllätyksiä. Sormet alkoivat turtua riimunarun ympärille, ja kirosin hiljaa sitä, että olin jättänyt hanskat Likan harjojen joukkoon. Lenkkimme sujui oikein mallikkaasti, mitä nyt puusta maahan hypähtänyt ninjamutanttiorava meinasi syödä Rinon, jolloin sen oli pakko hypähtää syliini ja heittää lunta saappaideni sisälle. ”Hyiih, Rino..! Joo, ei tarvitse puhista, kato, se on orava..” selitin korisevalle ruunalle kaivaessani lunta pois saappaistani. Rino tuijotti edelleen oravan maahan jättämiä jälkiä kuin kraattereita, ja jouduin suorastaan kantamaan rohkean hoitsuni reppuselässä siitä ohi. Ja niin, matka sai taas jatkua. Loppumatka sujui oikein hienosti sekä hyvin, mutta huokaisimme molemmat helpotuksesta tallin lämmön levähtäessä naamaamme.
Hommasin Rinon heti sen karsinaansa, ja aloin jynssäämään lumimönjää pois ruunan jaloista. Onnekseni mutamönjä irtosi ruunan jaloista hyvin ilman vettä, nimittäin en olisi näillä pikkupakkasilla halunnut lotrata vedellä. Harasin ruunaa vielä parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen nakkasin sille viltin selkään, sillä hevosen päälle tipahtanut lumi oli sulanut, ja vaikka kuinka yritin sitä kuivata, jäi Rinon selkä hieman kosteaksi. Kun Rinolla oli kaikki hyvin, otin suunnakseni yksityispuolen, jossa Likan ratsastajan pitäisi olla täydessä tammanpurkutouhussa.
Neuvoin ja avitin hieman ratsastajarukkaa, joka valitteli käsiään. Likka oli kuulemma painanut kuolaimelle, ja tyttö oli joutunut kannattelemaan joissain vaiheissa tamman päätä käsivoimin. Kysyin miten muuten tunti oli mennyt, ja tyttö sanoikin Likan olevan ihana, mutta hän ei ollut odottanut sen olevan niin laiska. ”Se oli joskus meidän tunnilla tosi reipas, mutta nyt se ei kyllä ollut.” ”Joo, sillä on sellaisia päiviä joskus”, hymyilin, ja kaivoin vielä mahdollisia likoja Likan kainaloista, jota tamma protestoi vinkumalla ja viskomalla päätään. Pölhö.
Tyttö halusi auttaa minua varusteiden puhdistamisessa, ja annoin tuon mielihyvin puhdistaa satulaa, samalla kun itse pakersin suitsien kanssa. Tyttö vaikutti todella tyytyväiseltä ja tärkeältä saadessaan puhdistaa yksityishevosen varusteita, ja itsekseni naureskelin tuon touhutessa. Hyvä että edes joku oli innoissaan, itse kun olin aina niin patalaiska tavaroitteni kanssa. Kun tyttö oli joutunut lähtemään kesken kaiken, pyyhkäisin satulaan vielä loppusilauksen, ja lähdin sitten kotiin valmistautumaan illanviettoon. Luvassa olisi joku hömppäleffa kera parin kaverin, yhden kaverin tyttöystävän, sekä Anssin. Saa nähdä mitä tulee.
Sanoja: 1099 Rebekka & Likka #8 Rebekka & Rägby’s Rinaldo #24 (sori ihan kakka tarina :<) (mutta ohhoh, oonpas ihan ahkera, kun kaks kertaa oon tänne jotain kirjottanu eikä kukaan oo tullu väliin )
// DINGDINGDING! 20p kasassa! Joten teen sulle jonkin sortin kuvaa ensi viikon puolella - Mila -
|
|
|
Post by Rebekka on Nov 28, 2014 21:21:32 GMT 2
Fun fact: Rebekalla on huono itsetunto. (28.11.2014)Lispe oli soittanut minulle jo seitsemän aikoihin tiistaiaamuna, ja hihkunut sitä, että omistaisi nyt yhden suomenhevosvarsan, joka sattui nyt olemaan Surun niminen ja näköinen. Tuo oli hihkunut menevänsä ostamaan ensin tammalle tavaroita, jonka jälkeen suunnistaisi tallille. Kovasti tuo oli yrittänyt minuakin saada mukaan, mutta mullapa oli ollut koeviikko jo viime viikolla, eli joutuisin koulun penkille. Tänään, perjantaina ehtisin kuitenkin tallille, vaikka keskiviikkona ja torstaina olin jäänyt ylimääräisiin tanssitreeneihin. Vuorossa olisi Likan liikutus, sillä se ei menisi tänään tavanvastaisesti tunnille, ja varmaan viimeisiä kunnollisia hikitreenejä, ennen kuin se jäisi kevyelle liikutukselle joulukuun ajaksi. Itse en enää 12. päivän jälkeen uskaltaisi tehdä selässä mitään erikoisempaa, muuta kuin humputeltaisiin menemään maastossa, mutta pikkujouluihin olin tamman tunkenut Milan ratsuksi, Mila kun painoi minua varmaan kymmenisen kiloa vähemmän. No ei nyt sentään, mutta melkein. Olin lääkäreiden (ja joidenkin tuntemieni poikien) mukaan muodokas tai kurvikas, minkä tulkitsin vain isoperseiseksi ja hyvin syöneeksi. Suurimmistanikin omistamistani rintsikoistakin tursusin ulos, ja ratsastaessa ne hölskyivät joka suuntaan, vaikka kuinka yritin niitä kaiken maailman virityksillä pitää paikoillaan. Pitäisi käydä taas kaupoilla, mutisin itsekseni seistessäni peilin edessä alusvaatteisillani. Vedin farkut jalkaan, ja totesin kuitenkin onnekseni, että vatsa ei pursunnut inhottavaksi makkaraksi. Se sai mielen paremmaksi, ja annoin ajatuksen normaalista vartalostani jäädä kitumaan päähäni. Ehkei se ollut pahemman näköinen… Meikattuani naamavärkkini oikein kauniiksi, suunnistin kouluun. ”Vahingossa” jätin aamupalan ja eväät pöydälle, voisi ehkä kuitenkin yrittää laihduttaa. Enhän minä mikään läski ollut, mutta inhotti silti. Viimeisiään vetelevä moponi vinkui kohti Vaahterapolkua suoraan koulusta, ja sammutin sen heti pysähdyttyäni. Vetäisin kypärän pois päästä, ja suoristin hiukseni jonkinlaiseen kuosiin ennen kuin lähdin suunnistamaan kohti tallirakennusta. Kello lähenteli puoli kahta, kun Milan naama suli pahaenteiseen hymyyn tuon hoksatessani minut. ”Hei Rebekka, ei sulla sattuis olemaan sellaista puolisen tuntia aikaa?” nainen kyseli pipo päässä, ja hieman epävarmasti vastasin minulla olevan kyllä aikaa. ”Hyvä! Sä laitat sitten Harrin kuntoon kahen tunnille!” nainen hihkaisi, ja läpsäisi kätensä yhteen. ”Harrin? Mä olin kyllä ajatellut ihan sitä, että säilyttäisin sormeni, mutta jees, onnistuu..” mutisin hieman, ja sain kuulla joutuvani metsästämään ponin tarhasta. Saatana… Kävin dumppaamassa koululaukun taukohuoneen sohvan taakse (pomminvarma paikka tahmatassujen varalle), ja otin suunnakseni Harrin tarhan. Mila huuteli vielä tallin ovelta, että viitsisinkö tuoda myös samassa tarhassa olevan Rudin sisälle, sillä sekin menisi tunnille. Pyh, Mila ei vain viitsisi liata hienoja tallisaappaitaan, vaan minä joutuisin koulutennareissani mutaan rämpimään. Luikahdin tarhaan, ja otin kiinni ensin Harrin, sillä sen metsästäminen toinen hevonen jo narun päässä olisi tuskallista. Ihme kyllä, ponia ei tarvinnut kauaa hakea, ja Rudikin tuli mukaan hyvin. Raahasin molemmat hevoset talliin jotenkuten, ja tyrkkäisin Rudin Milan kouraan. Harrin ratsastaja odottelikin jo ovella varusteet mukanaan, ja käänsinkin ponin karsinaansa ja köytin sen kiinni. Tarjouduin ensin pitämään Harrin päästä kiinni tytön harjatessa sitä, mutta epävarmuus paistoi tuosta läpi kuin aurinko ohuesta pilvestä, ja poni yrittikin napsia palasia minusta minkä kerkesi. Kun kello lähenteli varttia vaille, totesin hoitavani Harrin itse, ja asiasta helpottuneena tyttö ojensikin minulle hiljaisesti harjan ja väisti. Hoidin ruunan rivakasti loppuun ja viskelin sille tavarat niskaan, ennen kuin ojensin ohjat minua muutaman vuoden nuoremmalle tytölle, ennen kuin Harri ehtisi tuhoamaan käteni kokonaan. "Siinä ois." "Kiitti tosi paljon, mä en uskalla laittaa näitä ikinä kuntoon..." tuo mutisi itku silmässä, johon totesin vain että kaikki eivät uskaltaneet. Suunnistin yksityispuolelle, ja kipaisin hakemaan Likan sisälle märältä keliltä. Hoidin tamman käytävällä, sillä se oli taas vaihteeksi kärttyisellä päällä, ja mihin tahansa sitä koskikin, se päästi ilmoille tammavinkauksen. Tarkistin sen mahdollisten haavojen sun muiden varalta, ja totesin tamman olevan terve, mutta vain kiukkuinen. Kävin nopeasti vaihtamassa verkkarit farkkujen tilalle, ja kiskoin kypärän päähän. Saakoon nyt mennä kouluvaatteilla. Suitsin ratsun retaleeni, ja lähdin taluttamaan sitä ulos. Kylmän viiman kuitenkin tulvahtaessa naamaani tallin ovella käänsin Likan ympäri, heitin sille fleeceloimen selkään, ja lähdin sitten kohti kenttää. Mongersin Likan selkään kentälle päästyäni, ja lähdin kierrättämään sitä pitkin kenttää. Tamma askelsi reippaasti eteenpäin, ja katseli korvat hörössä ympärilleen. Annoin sen kävellä kymmenisen minuuttia, välillä käännellen ja väännellen sitä jos jonkinlaisille ympyröille. Jonkin ajan kuluttua otin ohjaa enemmän kätöseen, ja jäin pääty-ympyrälle, jossa aina välillä väistätin tamman takapäätä sisälle, sitten ulos. Samalla ympyrällä tein myös pysähdys-ravi -siirtymisiä, ja vasta silloin kun Likka nosti heti ravin ja pysähtyi heti ilman yhtäkään käyntiaskelta, nostin laukan ympyrällä ja päästin Likan laukkaamaan koko uraa pitkin hallitusti. Sillä pitkällä sivulla, jossa kenttä oli edes jotenkuten kuiva, pyysin punaiselta hieman reippaampaa askellusta, ja innoissaan pompahtaen Likka kiihdytti vauhtiaan. Kun rennot alkulaukat oli tehty, siirsin tamman käyntiin, jonka aikana otin siltä loimen pois, ja heitin sen kentän aidalle roikkumaan. Sen jälkeen nostin tamman raviin, ja tein sen kanssa paljon ympyröitä ja pohkeenväistöjä. Likka alkoi hieman väsähtää, ja pidinkin sen kanssa paljon käyntipätkiä aina kun kerkesin. Hikirääkkiä kertyikin puolitoista tuntia, mutta annoin sen itselleni anteeksi, sillä kävelemiseen siitä meni ainakin puoli tuntia. Loppukäynneiksi suunnittelin pikaisen maastoreissun, ja selässä pysyen taiteilin loimen takaisin Likan selkään. Avasin kentän portin, ja ratsastin kohti maastoesterataa. Humputtelimme menemään viisitoista minuuttia rennosti vain kävellen, ennen kuin tallin pihalle päästyämme loikkasin alas selästä, ja kiitin tammaa vuolaasti. Se oli kyllä porkkanansa ansainnut. Tungin Likan karsinaansa, ja hoidin sen kunnolla pois, jonka jälkeen suunnistin rehulaan laittamaan tammalle mömmöjään. Kaadoin rehuja ämpäriin, jonka jälkeen laitoin koko hommaan kiehuvaa vettä, ja jätin ruuat vesineen päivineen sinne, jonka jälkeen suunnistin ulos ja hain Rinon tarhastaan. Mustis tuli mukaan oikein mielissään siitä, ettei sen tarvinnut jäädä ulos pitkäksi aikaa. Käytävällä meidän yli meinasi ajaa Lispe kottikärryineen, jotka nähdessään Rino peruutti samantien ulos tallista paniikin vallassa, raahaten meikäläisenkin mukaan. Me saimme yhteistuumin (minä narussa ja Lispe pyydellen vuolaasti anteeksi) Rinon turvallisesti karsinaansa, jonka jälkeen estinkin valtavalla ruhollani toisen etenemisen kottikärryjen ulos viemisessä. "Oonks mä sun mielest läski?" kysäisin hiljaa, kiristäen hupparia kuin näytääkseni kaikki piilevät vatsamakkarat. "Et! Miks oisit?" Lispe parahti heti ja pudotti talikkonsa maahan. "Älä nyt riehu sentään, tai sä korjaat oven silloin kun Rino rynnii tuolt ulos. Ja siis ihan muute vaan..." mutisin lopun. "No mut et sä oo läski! Hieman pyöreä ehkä..." tuo virnuili, mutta ilmeeni nähtyään lisäsi kuitenkin: "En mä tota nyt tosissani sanois, Rebe hei..." "Mmm..." naurahdin hiljaa, ja nostin talikon Lispen puolesta. "Ihan oikeesti. Onks joku sanonu sulle muka jotain, vai mistä toi nyt tuli?" Lispe tentti samalla kun hain Rinon harjoja varustehuoneesta. "Eiiipä oikeestaan, mitä nyt muutama sanonu jotain.. jännää, ja kyselly kuppikokoo.." hymähdin. "No mikä se on?" Lispe tönäisi minua kylkeen, ja virnistin. "Pyhä asia, et saa tietää", nauroin, ja aloin sukimaan Rinon karvaa ojennukseen. Lispe virnisti, ja vei kottikärryt pihalle, ja saapui sitten pölisemään sisälle. Tuo otti Huhun käytävälle seisomaan, ja juttelimme niitä näitä hoidokkejamme harjaillessa. Eniten hihkuimme molemmat sitä, että pian, ainakin joulun jälkeen, omistaisimme molemmat suomenhevosvarsan, sikäli mikäli kaikki sujuisi suunnitellusti Likan kanssa. Suunnittelimme kovasti kesää, ja sitä mitä tekisimme silloin. Lispe jaaritteli kesäsuunnitelmiaan Antonion kanssa, mutta lopetti heti kun minä hiljenin. ”Älä jaksa, kyllä säkin jonkun löydät..” tuo mutisi selvästi vaivautuneena. "Mm.. Kattoo nyt..." totesin hiljaa, ja kehotin Lispeä jatkamaan suunnitelmiensa jakamista. "Eiks se Anssiki oo silleen..." sen sijaan tuo jatkoi väärästä aiheesta, ja tunsin muuttuvani hiljaisesti punaisen puolelle. "En mä tiiä", totesin ja siirsin Rinon pään pois kainalostani, johon ruuna oli ystävällisesti sen tunkenut. Harjailimme heppojamme kaikessa rauhassa aika pitkäänkin, ennen kuin päätimme yhteistuumin lähteä kaupungille viettämään perjantai-iltaa epämääräisellä porukalla. Oma moponi ei ottanut käynnistyäkseen vaikka kuinka yritimme sitä polkea, joten loppujen lopuksi Lispe päätyi heittämään minut kotiin, josta emme saaneet aikaiseksi mennä mihinkään muualle kuin lähikaupan tiskille ostamaan sipsejä. Se siitä laihdutuksesta sitten... Rebekka & Likka #9 Rebekka & Rino #25 //Sanoja: 1207 Pisteet: 1,5p Pisteet yhteensä: 1,5p (jos mä nyt vaikka itekkin laskisin näitä...) // Ah, nykynuoret. Nyt se katse pois sieltä "läskeistä" ja leuka ylös. Sipsit on hyviä ja niitä saa (ja pitää) syödä! Kiitti kun autoit Harrin kanssa vaikkei se mikään tallin mukavin kaveri olekkaan kaikkien mielestä - Mila -
|
|
|
Post by Rebekka on Dec 23, 2014 19:16:50 GMT 2
Aatonaaton hyppelöt 23.12.2014
Raahauduin tallille silmät turvonneina ja punaisina, pyyhkien aina välillä kyyneleitä silmistäni etteivät ne jäätyisi ulkona. Pysähdyin Rinon karsinan eteen, ja katselin karsinan pohjaa hamuavaa mustaa ruunaa. Pakkasta oli mittarin mukaan 21 astetta, jolloin ruuna oli otettu sisälle jo kahdeltatoista, ja nyt se seisoi tuhoamassa viimeisiä heinänrippeitään, jotka sille oltiin nähtävästi heitetty kaveriksi miltei autioon talliin. “No hei…” mutisin hiljaa, ja jäin nojaamaan karsinan autioon seinään. Tallin hiljaisen puheensorinan muutaman hoitajan kesken keskeytti Markuksen järkyttävä hoilotus, kun tuo pelmahti sisälle kottikärryjen kanssa. “Mun korvat kuolee..” ähkäisin tuskastuneena päänsärkyni lomasta, ja sainkin tuntea Markuksen läpsäisyn selässäni. Ja tietenkin tuo sihtasi juuri siihen, jossa takki oli noussut hieman, paljastaen suikaleen ihoa, johon mies ystävällisesti tunki kylmät sormensa. “Markuus..!” hypähdin kauemmas virnuilevasta miehestä. “No hei vaan sullekki..” “Mitä mitä, sä et heitä mua paskalla! Mitäs tää nyt on?” tuo naureskeli hyväntuulisesti, ja vippasi pahimmat lannat Rinon karsinasta parilla sujuvalla liikkeellä. “Loput saat hoitaa ite, jos nyt tuolta darraltasi kykenet.” tuo virnisti, ja siirtyi viereiseen karsinaan. “Ai miltä? Een mä oo juonu..” mutisin, ja keskityin riisumaan Rinon loimea. “Pyh pah, mistä lyödään vetoa että olit eilen kaupungilla ties kuinka pitkään. Älä yritä, se paistaa vaikka kuinka kauas susta”, Markus tunki tekopirteän virnistyksen kaltereiden välistä, ja vippasin tuota päin likamöykyn jonka löysin Rinon harjasta. “Kumpa olisinki ollu, mä olin eilen töissä..” haukottelin. “Ja kuka nyt sut on ottanu töihin?!” toinen jatkoi virnuiluaan. Jos olisin ollut yhtään paremmassa kunnossa, ja tuosta ei olisi silloin joskus alkuaikoina tullut itselleni jonkinlaista hyvää ystävää, niin miehen nenä olisikin kasvanut sisäänpäin tästä lähtien. Pitäisin siitä huolen. “Mä pidin eilen jotain äidin valmennuksii.. Sen oli tarkotus pitää ne niinku kauden lopettajaisina, mut sit Mörkö säikähti ekalla tunnilla ja saatto ratsastajansa sairaalaan..” mutisin, “Muistatko, se voikko resupekka hevonen jolla mä osallistuin niihi koulukisoihin..?” selvensin, ja Markuksen todettua että se hevonen säikähti sitä kun nousin selkään, ja kun kiristin satulavyötä (en olisi tarvinnut muistutusta), jatkoin tarinaani. “Niin, ni mun piti tehä kaikki sit ite yhteentoista asti, ja sit viel vahtii toista hevosta ku se alko äkkii oireilee ihan kummasti. Ei sil sit mitää sen kummempaa ollu, mut sit yöllä alettiin jutella iskästä ja sit oonki pillittäny koko yön.” “Jaa.. Mä oisin halunnu nähä sen, sä et oo ikinä itkeny missään julkisella paikalla”, Markus nauroi, ja mielessäni korjasin tuon. Olinhan minä, useasti, mutta onneksi kukaan ei ole nähnyt. “Eiks sun pitäis olla töissä, eikä kiusata mua?” virnistin ja heitin Rinon loimen oveen roikkumaan. Ruuna nappasi siitä samantien hampaillaan kiinni, ja heilutteli sitä riemuissaan. Jaha. “Mähän oon, koko ajan!” Markus totesi, ja jatkoi matkaansa karsinalta toiselle.
Kävin hakemassa Rinon harjat, ja tulin sitten takaisin. Näin joidenkin uusien hoitajien vilkuilevan minua käytävällä nököttävän Brendan ja karsinassaan olevan Ritan luota, ja kuiskuttelevan sitten keskenään. Kiva, nehän oli tietenkin kuulleet meidän keskustelun. Saisin pian kuitenkin jonkun ihmeen känniääliöhuoran maineen. Vaikka tallilla olikin suurin osa porukasta ihan mukiinmenevää, niin juorut kiersivät aina. Rino nosti päänsä jonkinlaiseen tervehdykseen saapuessani karsinaan, ja heitin riimunarun ovelle siten, että se toimittaisi jonkinlaisen portin virkaa. Eihän nyt rakas Rinoni mitään tekisi…
Harjailin ruunaa kaikessa rauhassa, miettien mitä tekisin uljaan mustani kanssa tänään. Tai eihän se nyt minun ollut, vaan Milan, mutta noh, pikkujuttuja. Ja jos armas tallinomistaja päättäisi ikinä Rinosta luopua, niin tuo saisi olla varma että olisin ensimmäisenä jonossa tuputtamassa rahojani tuolle. Rino tuijotteli käytävälle ihmeissään, ja hörisi tervehdyksen tarhakaveri-Annalle, joka huuteli karsinastaan. Muistaakseni Annaa ei näillä keleillä tarhattaisi ollenkaan. Kun Rino oli hoidettu kiiltäväksi, kävin hakemassa satulan ja suitset, sekä itselleni kypärän mukaan. Satuloin ratsuni nopeasti, ja heitin selän päälle vielä fleeceloimenkin ruunan (ja varpaideni) suojaksi. Ei tulisi herralla kylmä. Vedin kypärän päähäni ja lähdin taluttamaan Rinoa maneesiin.
Maneesi oli onneksi typpötyhjä, ja ponnistin Rinon selkään jakkaralta. Korjasin fleeceä paremmin ruunan päälle, ja lähdin sitten kierrättämään sitä pitkin maneesia miettien mitä tekisin sen kanssa. Rino harppoi reippaana eteenpäin, selvästi energisenä pakkasista. Se meinasi useasti nostaa ravin, ja hiljensi aina vain sellaiseen nopeaan pomppukäyntiin. Kun alkukäyntejä otiin menty tarpeeksi, nostin Rinon kanssa ravin, ja aloin pyörittelemään sitä volteilla sun muilla. Joku oli jättänyt maneesiin muutaman puomin ja esteradan, joten päätin hyppääväni hieman ruunalla. Lyhensin samantien jalustimia muutamalla reiällä, ja varovasti Rinoa säikäyttämättä heitin fleeceloimen penkin reunalle.
Tein Rinon kanssa paljon käynnistä laukan nostoja ja laukasta miltei suoraan pysähtymistä, ennen kuin ajattelin esteitä. Pysyisi heppa jotenkuten lapasessa. Kun Rino oli jarrutuskyvyillään todistanut minulle osaavansa pysähtyä myös tänään, mietin mielessäni miten radan voisi suorittaa parhaiten. Päätin hypätä yhtä pystyä verryttelyesteenä pari kertaa, ja sen jälkeen hypätä samaa estettä voltilla, jonka mahtui tekemään siihen hyvin, jos Rino olisi samaa mieltä vauhdista. No, kokeilemalla sekin selviäisi, joten nostin ruunan kanssa lennokkaan laukan, ja ohjasin sen estettä kohti. Rino olisi heti halunnut lähteä rynnimään esteelle, mutta onneksi se pysyi hallinnassa, ja teimme pikkupompun esteen yli. Ruuna vaihtoi laukan esteen päällä vääräksi, mutta se vaihtoi sen lennosta takaisin oikeaksi. Oli aivan mahtavaa ratsastaa ruunalla hetken tauon jälkeen, mutta se oli odottamisen arvoista. Rino oli itse täydellisyys taas vaihteeksi, ja itse olin seitsemännessä taivaassa päästessäni taas ratsastamaan oikeasti osaavalla hevosella.
Kun verryttelyloikat oli tehty, kaavailin mielessäni radan, johon lisäsin tahallani monta suunnan- ja laukanvaihdosta, ettei vauhti lähtisi aivan hallinnasta. Hyppäsin muutamaa eri osaa radasta ensin yksitellen, ennen kuin aloitin itse radan. Korkeus oli siinä jossain 70cm maissa, ja sehän passasi oikein hyvin. Rinonkin piti hypätä edes hieman, mutta se ei tarvitsisi tuhottomasti vauhtia niiden yli pääsemiseen.
Olin jännittänyt aivan turhaan, ja jouduinkin hyppäämään radan uudestaan toisen kerran, kun Rino oli niin hyvä. Säteillen olin juuri pitämässä välikäyntejä, kun maneesin ovi avautui, ja sisään tallusteli Julia Kiaran kanssa. “Heissan!” hihkaisin, ja vilkaisin yhtä sarjaa kohti. Julia vastasi tervehdykseen, ja ennen kuin tuo kerkesi ratsunsa selkään, pyysin tuota nostamaan “noi kaks pystyä silleen viistoista senttiä, jos pystyt? Nii ne siniset.” Julia teki työtä käskettyä, ja siirtyi sitten Kiaran kanssa toiseen päätyyn. Kävelin vielä muutaman minuutin, ja nostin sitten Rinolla uudelleen laukan, ohjaten sen muuria kohden. Sen yli kepeästi, sitten laukanvaihto, vasempaan, suoristus ja tuplasarja, jonka Julia oli äsken nostanut. Rinon korvat nousivat höröön sen nähdessä esteiden olevan nyt korkeampia, jossain 90 tai metrin välillä, ja ruunan laukassa tuntui heti selkeä ero sen työntäessään itseään eteenpäin takajaloillaan. Kolmen laukan väli sujui kepeästi, ja yli päästiin esteistä helposti. Hidastelin Rinon raviin, ja ravailin sillä hetkisen, ennen kuin jäin kävelemään loppukäyntejä, jutellen niitä näitä Julian kanssa. “Oi vitsi jos oma heppa hyppäis yhtä hyvin ku Rino..” blondi huokaisi, ja nauroin. “Samat.. Mut paras olis, jos Rino olis oma heppa”, virnuilin, ja Juliakin totesi, että ruuna voisi päästä vaikka mihin jos sitä kisattaisiin toden teolla. “Ei mut on se ihan kiva että se on täällä, mieti kuin kiva se on tuntilaisille ku on oikeesti hyvä hevonen joka tietää mitä tekee”, huokaisin, ja salaa toivoin että meidänkin hevoset olisivat joskus yhtä hyviä kuin Rino. Loikkasin alas hoitsuni selästä, viskaisin sille loimen takaisin niskaan, ja keräsin esteet niille kuuluvalle paikalle. Huutelin sitten moikat Julialle, ja lähdin suuren mustan kanssa kohti tallia.
Rino oli vain hieman hikinen satulan alta, ja kuivattelin sitä pyyhkeellä ennen kuin hoidin ruunan niin hyvin kuin pystyin. Sain hokkienkin tarkistukseen kulumaan vartin, mutta onneksi Rino nautti saadessaan olla sisällä, ja niistä parista porkkananpalasta, jotka olivat taskuuni eksyneet. Kuiskasin ruunalle hyvät joulut, ja siirryin sitten yksityispuolelle katsomaan olisiko Likka niin leveä, ettei se mahtuisi karsinastaan ulos.
Rebekka & Rino #26 Sanat: 1883 Pisteet: 1,5p Pisteeet yhteensä: 3p.
|
|
|
Post by Rebekka on Dec 26, 2014 18:10:26 GMT 2
Olin juuri vasta herännyt sinä päivänä, ja olin juuri sinä hetkenä vetämässä vaatteita ylleni, kun kännykkäni pärähti soimaan. Näytöllä vilkkui Milan numero, ja sydän hypähti kurkkuun ajatellessani kauhuskenarioita. Tuskinpa Mila nyt soittaisi hyvää huomenta toivottaakseen. Epäröiden nappasin kännykän käteeni, ja sohaisin vihreää luuria. "Onks jotain käy-" en ehtinyt edes änkyttämään lausettani loppuun, kun Milan ääni keskeytti minut: "Se syntyy." "Ai hä?" älähdin ja vedin housut kunnolla ylös. "No se syntyy! Likan varsa! Se näytti vähän siltä että se varsois ni en vieny sitä ekana ulos ja nyt ku muut on ulkona ni tää pyörii täällä ympyrää", Milan ääni rätisi, kun juoksin alakertaan ja nappasin leivän suuhuni. "ÄITIII! Likan varsa!" karjuin pihalle, josta äiti viittoi minut samantien autoon. "Okei, kiitti tiedosta me tullaan sinne viiden minsan päästä", selitin Milalle, ja suljin kännykän. Loikkasin ulos miltei liikkuvasta autosta, ja äiti kintereilläni hölkkäsin yksityispuolelle, jossa Mila kurkki Likan karsinaan. Tungimme äidin kanssa molemmat siihen tallinomistajan viereen, ja katselimme kaikessa hiljaisuudessa Likan puskiessa maailmaan pienen orivarsan. Likka nousi samantien seisomaan ja nuuhki varsaa hämmentyneen oloisena, aivan kuin se olisi puhunut aivan jotain toista kieltä tuhistessaan siinä hiljaa. Päässäni alkoikin heti raksuttaa ajatus nimestä, ja varsan noustessa haparoiden ylös pitkän ajan kuluttua, Likka katsoi sitä kuin ufoa. Hetken pelkäsimme sen hylkäävän pienoisen siihen paikkaan, kun tamma piti etäisyytensä, mutta se hörähti sitten, ja ohjasi jälkikasvunsa juomaan. Varsa kävi ahneesti kiinni, ja tyytyväisen oloisena imi maitoa, pudottaen sitä karsinan pohjallekin. Likka katsoi nyt meitä korvat hörössä, ja näytti selvästi ylpeältä -tai huojentuneelta siitä että viimeinkin sai tuon pois vatsasta potkimasta- kummin päin tahansa. "No, ne tais selvittää välinsä, tai sit ne kiers aika sujuvasti kielimuurin", totesin hymy korvissa asti. "Ootkos miettinyt sille nimeä?" äiti ja Mila kysyivät miltei samaan aikaan. "Kierretty Kielimuuri ois aika jees.." hymyilin, ja sain osakseni hyväksyviä nyökkäyksiä. "Ja sit sen nimi on Rämä", päätin puheeni ilkeään virnistykseen. Likka ja Rämä, aika hyvä yhdistelmä.
|
|
|
Post by Rebekka on Dec 30, 2014 23:29:48 GMT 2
Kosto on söpö:3
Rebekka: Kiiruhdin taukohuoneeseen sormet jäässä ja nenä punaisena vain kohdatakseni Lispen pahenteisen virnistyksen. “Tää ei lupaa hyvää..” totesin puoliääneen ja lysähdin sohvalle. “Mitä sä suunnittelit?” virnistin ja aloin riisumaan viisikerroksista vaatevuorta päältäni. “Mulla on supertärkeetä asiaa!” Lispe julisti ylpeänä, ja olin jo melkein avaamassa suutani kyselemässä, kun tuo lisäsi: “Paitsi että saat kuulla sen vasta maastossa.” No höh. “Se on kanssa salaista, sen takia.” “Jaa, eli mennään kertomaan asiamme metsänörkeille?” varastin itselleni keksin jonkin pöydälle jättämästä paketista.
Lispe: "Juuri niille! Eli näpit irti niistä kekseistä ja ponit sisälle!" komensin ja nappasin Rebekan mukaani. Olin heittänyt Väinön Surun karsinaan siivottuani sen, joten ennen kuin kuskasin varsan sinne otin Väinön hihnaan. Ukkeli istahtui nätisti käytävälle komennettuani sen siihen. Rebekka oli reippaana tyttönä kipaissut hakemaan jo harjat ja Likalleen suitset. "Et varmaan ratsasta!" huudahdin tytön laittaessa kypärää päähän. "Sä voit ratsastaa kun tullaan" Rebekka nauroi. "Hmph..." mutisin. Surulle olin ottanut liinan jos se vaikka haluaisi vähän juosta. Punttasin Rebekan ulkona selkään ja komppanjamme lähti liikkeelle.
Rebekka: Vilkuilin koko ajan Rämää kohden, tarkistaen pysyisikö varsa nyt varmasti mukana. Pysyihän se, ja jopa niin tehokkaasti että Likkakin päätti sen perseessä roikkumisen riittävän. Tamma huiskautti hännällään suoraan Rämän naamaan, ja itse aloin kikattelemaan selässä sen verran, että meinasin luisua alas. Onneksi Likka oli säilyttänyt harjansa kesällä, ja oli vielä sen verran pyöreä, että pysyin paljaassa selässä jotenkuten. Lispe naureskeli huonoa tasapainoani roikkuessaan itse kiinni Surussa, ja tuota kohtasikin karma Rämän loikatessa toisen naaman eteen.
Lispe: Suru olisi tahtonut tehdä Rämästä leikkikaverin ja hyppeli innokkaana orin ympärillä. Pikkuinen ei oikein tajunnut leikkiä vaan piiloutui mamin taakse. Nösssö. "Käydäänkö jäällä? Ota pari laukkaspurttia!" virnuilin Rebekalle. "No jos neiti välttämättä tahtoo" Rebekka irvisti ja käännyimme tielle joka johti lammelle. "Paljonkohan tossa on jäätä..." tyttö mutisi. "No aika paljo kun on tossa autollakin vedetty" päättelin renkaiden jäljistä. "Ota tää nii mä ravailen vähä" Rebe käski ja lähti uhkarohkeasti ravilla keskelle lampea. Tallustimme varsojen kanssa perässä syvässä hangessa. Tennarit eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset kengät tähän hommaan...
Rebekka: Likka nosteli jalkojaan hävyttömän korkealle ravatessaan jäällä, ja itse naureskelin selässä. Pidin huolen pitää tamman renkaidenjälkien kohdalla, jossa Likan olisi hieman parempi kulkea. Saadessamme tarpeeksi jäällä olemisesta ja Likalle tullessa ikävä varsuuttaan, talsimme miltei polviaan myöten lumessa rämpivän Lispen luokse. "Jaa, me taidettiin löytää sellanen metsäörkki jo", virnuilin ja kaappasin lähimmästä puusta lunta. Likka hoksasi lumen olevan kiva leikkiväline, jolloin tuo alkoi kuopimaan innoissaan. "Likka hei, sun piti olla vanhin ja viisain.." naureskelin ja heitin lumet Lispen päälle. Siinä samassa tammalta lähti etujalat alta sen mitoittaessa kuopimisensa väärin, ja lätsähdin naama edellä lumeen Lispen räkättäessä vieressä. Likka nosti itsensä ja kaulansa, jota olin käyttänyt laskeutumisapuna, ja sai minut kierähtämään hangessa vielä selälleni, takin hörpäten itsensä täyteen lunta.
Lispe: Nauroin kuollakseni Rebekan törväilyille niin, että kaaduin polvilleni maahan. Tyttö kömpi itsekin nauraen ylös. "Sun vuoro, käy vähä laukkailemassa!" Rebekka käski ja tarjosi Likan ohjia minulle. Nappasin tammasta kiinni antaen vuorostaan varsojen liinat punapäälle. Pääsin ominavuin pienen ponin selkään ottaen ohjat tuntumalle. Käänsin Likan kohti ulappaa ja nostin suoraan käännöksestä laukan kuin cowboy-elokuvissa, jiihaa!! Katsahdin nopeasti taakseni ja siellä pikkutyttönen seisoi lumenpeitossa kuin lumiukko. Kosto! Likka laukkasi korvat hörössä hetken aikaa, ennen kuin laski pään alas ja heitti peräpään ilmaan. Pysyin kuin pysyinkin selässä, valahtaen tosin kaulalle ja siitä kaulan alle. Vanha ja viisas tamma tajusi hiljentää ja pysähtyi. Irroitin otteeni tippuen selälleen lumeen. Perrrkule...
Rebekka: Jäin itse kaivamaan lunta paitani sisältä kun Lispe karautti menemään. Naureskellen itselleni en tohtinut kertoa että Likan sai kierroksille vähemmälläkin, enkä ollut tippaakaan yllättynyt Lispen tipahtaessa maahan. Nauraen aloin raahaamaan vastaan hanaavia varsoja (köhköh Suru) kohti lumessa kököttävää Lispeä ja harvinaisen tympääntyneen näköistä Likkaa. Jos se olisi osannut puhua, olisi tamma laukonut ilmaan sellaisia noituuksia mitä olisi voinut kuvitella kuulevansa vain kyläkauppojen laitamilla kulkevilta vanhoilta ämmiltä. "Yrittäkää nyt ees stna." Nappasin tamman kiinni ja katselin hangesta ylös mönkivää Lispeä. "Oliko arvon neidin deluxe lumikylpy odotuksienne täyttävä?" hihittelin ja niiasin liioitellulla kohteliaisuudella.
Lispe: "Nyt perkule!" murisin ja pudisteltuani lumet housuistani salamyhkäisesti, nappasin Rebekan jaloista kiinni ja vetäisin tytön selälleen. Punapää nousi kuin salama ja hyökkäsi päälleni siten, että kaaduin vuorostani selälleni. Hetken painiottelun jälkeen makasin kädet levällään lumessa Rebekan istuessa päälläni ja pitäen käsistäni kiinni. "Perrkale, miten mä tähän jouduin" mutisin ja yritin nousta. Pienessä tytössä oli enemmän voimaa kuin kuvittelin. "Luovutatko?" Rebekka irvuili. "Noo jos sä.." olin jatkamassa lausettani loppuun mutta onneksi tajusin pitää vielä suuni kiinni ja vaihdoin aihetta. "Missä ponit on?" hämmästelin ja Rebekkakin malttoi nousta päältäni. Noustuani tiirailimme hetken ympärillemme ja varsat sekä Likka löytyivätkin rannasta. "Niin sulla oli jotain asiaa?" Rebekka muistutti kävellessämme hevosia kohti. "Niin tota jooh..." aloitin ja tunsin kuinka puna levisi kasvoilleni.
Rebekka: Päätin jättää Lispen punaisuuden hetkeksi omaan arvoonsa, ja rämmin lumen läpi nappaamaan uljaat ratsunalkumme ja yhden ratsumme. Raahasin kaikki kolme nelijalkaista pois puskasta, ja pudistelin lunta pois päältäni. "Miten sulla ja sillä sun korvanpuolikkaallas menee?" kysäisin Lispeltä mukamas ohimennen, viitaten tuon poikaystävään. En minä ollut varma miten noilla nyt viime aikoina meni. "Se on ainaki viettäny aikaa Anssin kaa", tuhahdin mukamas loukkaantuneena.
Lispe: "Siitä mun pitiki jutella..." muistin ja käännähdyin Rebekan eteen. "Onks niiden käytökses ollu sun mielest mitää outoo?" kysyin. "Eei? Kui?" Rebekka hämmästeli. "Noku ne on koko ajan yhessä ja Antonkin ei oo enää lähes ollenkaa mun kanssa. Mites Anssi?" selostin.
Rebekka: "Hmm... No nyt ku miettii ni se on ollu vähän epäilyttävä.. Mä esim pyysin sen leffaan eikä se tullu. Eikä se suostunut kertomaan ees syytä, mut sit se sano et sen kaverit oli sopinu jotain", mutisin ja näpräsin Rämän pörröistä harjantynkää. "Mut ettekai te oo riidelly tai jotain? Et se ei johu siitä?" kysäisin heti perään, aidosti huolissani. Lispe näytti hieman surulliselta, mutta en ollut varma oliko se vain kiristyvä pakkanen. Pian pitäisi lähteä Vaahtista kohti, tai uljaat varsamme jäätyisivät paikoilleen.
Lispe: Suuntasimme nokkamme kohti tallia jutellen samalla kaksilahkeisista orheistamme. "No ei me nyt varsinaisesti riidelty, väitelty sanoisinko..." huokaisin. "Mistä sitten?" Rebekka kysyi. Punapää ei vaikuttanut edes yhtään kiinnostuneelta asiasta vaan ehkä enemmänkin miten minulla meni. "Ni yleensäkkin meistä. Et kun ei aika oikein riitä ku asutaan eri paikkakunnilla ja mä en muka ymmärrä et sen pitää käydä koulua. Se uhkas et se vois lähtee käymään sukulaisissa Skotlannissa ja samalla meillä vois olla sit taukoo. En sit tiä millon se meinas..." selitin. Vihdoin sain avautua jollekin joka kuunteli. "No höh. Kauan täst on?" "Ööm... joku pari, kolmeviikkoo?" Sitten tuli hiljaista. Kumpikaan ei keksinyt mitään. Kävelimme hissukseen lumista tietä pitkin, Suru minulla, Rämä ja Likka Rebekalla. "Hei, mullois suunnitelma.." Rebekka keskeytti hiljaisuuden ja pysähtyi. "Tää on kyl aika kreisi, mut ei se haitta" tyttö virnuili.
Rebekka: Lispe katsoi minua sellaisella ilmeellä, ettei olisi odottanutkaan minulta mitään muuta. "Älä kato noi, tää vois oikeesti toimii", selitin innostuksen aallon pyyhkäistessä lävitseni. "No nii, homma ois siis näin. Kostetaan niille!" hihkaisin, ja hetken kertasin suunitelmaani päässä. "Eli siis.. Öö..." hihittelin itsekseni, ja jouduin henkäisemään syvään kertoakseni asian. "Dodiih, eli öö mä mietin sitä, et jos unohdettais noi jätkät hetkeks." "Ai miten niinku? Tauko vai hä..?" Lispe kysyi hämmentyneenä, ja virnistin. "Ei, vaan jos tiiäks, öö... Tätä on muute tosi vaikee sanoo, mutta jos tehtäis niille ultimate kosto. I mean, niil on ihan varmasti jotain keskenään ku ne on ollu molemmat nii outoi ja silleen, mieti kuin söpö pari ne ois!" hihkaisin, karaten aiheesta. "Öö... Okei..? Mut jatka nyt vaan, mä oon pelkkänä korvana", Lispe jatkoi hiljaa, mutta huomasin tuon olevan selvästi kiinnostunut. "Annetaan niille samalla mitalla takas, so to speak", päätin puheeni ylpeänä.
Lispe: "Oh my fucking god Rebe!!" nauroin tytön hullulle idealle. "Mistä lähtien sä oot muuten tienny?" hämmennyin. "Ai mistä?" Rebekka kysyi yhtä hämmentyneenä jote luulin että hän pelleili. "No että tykkään myös tytöistä" virnuilin. "Aijaa, emmä tienny!!" Rebekka nauroi. Ei helevetti... Mä oon tyhmä. "Mut miten ois? Deal?" punapää varmisti. "Deal!" nauroin ja kättelin herrasmiesmäisesti Repeä. Ei hitto mihin mä ton porkkanapään kanssa aina joudun..
Rebekka & Likka (ja Rämä) #11
|
|
|
Post by Rebekka on Jan 23, 2015 20:36:35 GMT 2
Rebekan heppapäiväkirja
Sunnuntai 18.1.2015
Talliorjailua Milalle, pessyt ainakin viisitoista ruoka- ja juomakippoa. Ei enään ikinä sunnuntaisin tallille. Karsinoita puhdistettu: kaikki yksityishevosten karsinat. Mila saakoon hoitaa tallinsa yksin, tai alkaa maksamaan mulle palkkaa siitä että olen ainut epäonninen joka sattuu ilmaantumaan pakkasessa sunnuntaina tallille. Ens viikolla en kyllä suostu siivoamaan yhtäkään ylimääräistä kippoa, satulaa tai harjapakkia. Hyihyi, saakoon muiden heppojen hoitajat hoitaa sen, sehän on niiden homma. Minä puhdistan tästedes vain Rinon ja Likan tavarat. Sen pituinen se.
Maanantai 19.1.2015 Rämällä on uhmaikä. Se on järsinyt Likan fleeceloimeen reiän perseen kohdalle, ja nyt sen loimen häntäremmit on ties missä. Tarhasta kun hain niin Rämäpä päätti että HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ haluaa tutkia metsää. Ja sinne meni, ja sinne meni kanssa asiasta tuohtunut Likka. Rämän riimu ja naru messiin ja perään. Siellä se teki tuttavuutta jonkun kauhistuneen koiranomistajan kanssa, jonka koira tutki Rämää ja Likka ei päästäny sitä miestä lähellekkään varsaansa. Hemmetti noiden kanssa. Odotanpa vain sitä että Rämälle kasvaa hampaat ja se alkaa teroittamaan niitä. Nytkin sen mielestä mä oon joku hamuamispuu jota saa napsia sillon kun mieli tekee. Kyllä mä sitä komennan, mutta jos ärähdän liian kovaa niin Likka mulkoilee mua sillä lailla että paras olisi nyt lopettaa.
Tiistai 20.1.2015 Rento ratsastus Likalla. Plus Rämä. Plus satulan puuttuvuus. Plus Likan "hyi stna, tääl on pakkasta". Plus lantakasa maneesissa. Tulos: Rebekka naamaltaan lannassa. Kiva. Miksen ottanu vaikka miniponia…. Tai alottanu vaikka agilitya koirien kanssa. Mutta mun piti valita hevoset, ja vielä tälläset vammaiset hevoset jotka ei kuuntele. Luovutan seuraavaks, ei oo ollu hirveen kivaa viime aikoina noiden kaa.
Keskiviikko 21.1.2015 Annan anteeksi hevosille, on ne ihan kivoja. Huonon viikon pelastus, laukkabaanailu Lispen kanssa. Lähdettiin pellolle rallittamaan Rinon ja Annan kanssa. Hähää, mä voitin! Jos kysyt Lispeltä niin se sanoo että se voitti, mutta se on vaan huono häviäjä. Tai ehkä se oli tasapeli, mutta joka tapauksessa oli aivan mahtavaa! Se pelto ei voinu mitään sille että meillä oli nopeet hevoset ja pakkasta just sopivasti että lisävirtaa ainakin on. Rino ei varmana astunu kunnolla maahan ollenkaan sillon kun me lähettiin, se vaa tanssi ja sipsutti koko ajan.
Torstai 22.1.2015 Likan kurinpalautus. Löysin jostain Milan kätköistä tarpeeks pitkän vyön jota sain lainata, joten vyökin meni tammuskan läskien ympärille. Sillä olisi edessä vauvakilojen karsiminen ja kunnon kohottaminen, ja tänään mentiin pikkuristikoita ja sitten vain hömppäiltiin maneesissa. Hevoseni osaa nykyään seistä paikoillaan kun heitän vesimaton sen selän päälle, eikä se oo myöskään moksiskaan jos pidän sen maton kulmasta kiinni ja vedän perässä samalla kun ratsastan. Teräshermoinen neiti. Onnistuin sentään jossain. En kyllä onnistunut pitämään sunnutain lupausta siitä etten siivoa enää kenenkään muun tavaroita, kun Lispe tuli anelemaan multa suorastaan polviltaan sitä että siivoaisin Huhun kipot. Sain myös tilaisuuden hämmentää Markuksen pikkuaivoja, kun tulin tallille ja olin Rinolle silleen ”Hei kulta”, niin Markus kysy multa että sillekkö mä puhuin. Mä oisin halunnu nauraa ääneen ja sanoa jotain fiksua Sarista ja niiden lapsesta, mutta Lispe ilmaantuikin raahaten niitä Huhun kippoja jotka mun piti siivota, ja sanoi että mä puhuin kyllä hänelle. Markus oli hämmentyny mut sit se vaan totes jotain teinitytöistä ja lähti ulos. Pyh, ollaanhan me kohta 18!
Perjantai 23.1.2015 Nyt loppui Rämän villi lapsuus. Se osaa jo seistä käytävällä kiinni, ja kesti myös sen että ronklin sen jalkoja ja vatsanalusta. Hieeno mies, harmi vain että se varmasti ajattelee mun olevan joku hirvee hipelöijä, ja että Likka vahtas mua karsinastaan silmä kovana ja jos hetkeksikään peitin sen näön leveällä takapuolellani niin se hyppäs sivuun ja tarkkaili sitten sieltä. Ootan vaan sitä että noi pitäis vierottaa toisistaan. Siinäpähän oppisivat, kyllä se siitä kun sen hiljalleen tekee. Kävin meiän totuttelusession jälkeen Rämän kanssa nopeasti kävelylenkillä kentälle ja takas, ja kohtasinkin takas tullessa huolestuneen näköisen tallityöntekijän Likan luona. Tammaparka oli ihan stressaantunu, ja jouduin selittämään siinä vaikka kuinka kauan että Likalla oli vaan ikävä varsaansa, mutta lopulta sain sen naisen uskomaan sitten kun päästin Rämän takas karsinaan niin Likan järkkynyt maailma palasi ennalleen. Rauha maassa. Vieroituksesta tulee varmasti mielenkiintoinen tapahtuma.
Rebekka & Likka #12 Rebekka & Rägby's Rinaldo #27 Sanoja: 647 Pisteet: 1 Pisteet yhteensä: 6p.
|
|
|
Post by Rebekka on Feb 2, 2015 20:40:57 GMT 2
Mixed feelings - 1.-2.2.2015sunnuntai 1.2.2015Juoksin tallille niin nopeasti kuin pystyin, puristaen ratsastuskypärää kädessäni. Itku puristi kurkkua ja kiirehdin yksityispuolelle. Likka seisoi karsinassaan loimi päällään ja hymyilin hieman. Naama tuntui jäätyneen ja turvonneelta, mutta ripeästi kävin hakemassa tamman tavarat satulahuoneesta. Rämä kurkki emänsä takaa karsinan oven auetessa ja alkaessani harjaamaan Likkaa. Suin loimi ulkona päällä olleelta hevoselta liat nopeasti pois, ja varustin sen parilla helpolla liikkeellä. Vedin kypärän päähäni ja suljin karsinan oven Likan takapuolen perästä, jättäen Rämän karsinaan. Kyllä se selviäisi, ei minulla menisi kauaa. Talutin Likan ulos lumisateeseen ja kapusin selkään, tehden vielä viimeiset vyön kiristelyt ennen kuin käskin pikkusuokin kohti maastopolkua. Sunnuntai-ilta alkoi jo hämärtyä tallustellessamme lumen peittämää metsäpolkua. Ulkona ei tuntunut liikkuvan ketään, ja rauhassa vuodatin hevoselleni murheeni. Likka kuunteli kärsivällisesti kertoessani kuinka äidin mielestä Zombi piti lopettaa ja kuinka ajattelin olevani ainakin osasyy Lispen muuttoon. Enhän minä ollut mikään paras kaveri vanhempien mielestä, mutta kyllä minä yritin… Koulussa meni huonosti ja masensi enkä jaksanut ikinä tehdä mitään. Likka heilutteli päätään ja pärski tarpoessaan hangessa pitkin ohjin. Tamma huokaisi hiljaa pyytäessäni siltä hieman ravia, mutta totteli kuitenkin. Äkkiä pusikossa rasahti, ja eteemme hyppäsi rusakko, perässään liian innostunut koira. Likka veti liinat kiinni ja kääntyi ripeästi ympäri, tehden säikähtäneen pukin ”petojen” suuntaan, ja lähti sitten rymistämään täyttä vauhtia eteenpäin kohti tallin turvaa. Itse roikuin mukana kaulalla, yrittäen saada täysin vauhkoontunutta hevosta pysähtymään. Tamma loikkasi pois polulta, muistaen oikoreitin pellon kautta tallille. Otteeni paksusta harjasta kirposi, ja tömähdin hankeen. Pärskien lunta pois suustani ja kaivaessani sitä takkini sisältä kömmin ylös laskeutumisalustaltani vain nähdäkseni hevoseni punertavan takapuolen jo kaukana edessäpäin. ”Voi hitto..” mutisin, ja lähdin tarpomaan Likan jälkien perässä kohti Vaahterapolkua. Kyyneleet valuivat vailla hallintaa poskilleni, ja kylmissäni hytisin syvien kavionjälkien vanavedessä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen näin Milan tutun hahmon edessäpäin, ja Crowleyn läähätys hihnassa kuului tänne asti. ”Rebe! Hyvä kun löysin!” nainen hihkaisi koiran vetäistessä suuren ruhonsa kohti lähintä puskaa. ”Anssi oli ollut kävelyllä kun Likka juoksi sen syliin. Hevosesi on siis turvassa, Anssi jäähdytteli sen ja sanoi purkavansa sen. Raukka oli ihan vauhkona… Likka siis”, Mila pulisi ja nyökkäsin hiljaa. Lähdimme yhdessä kävelemään kohti Vaahterapolun lämpöä, Mila selitellen omiaan ja minä vierellä hytisten. ”Onks se kunnossa?” kysyin heti päästyäni tallin sisälle ja nähdessäni pojan ruskean hiuspehkon touhuavan hevoseni karsinassa. ”Juu, jalat on kunnossa eikä ole haavoja tai muuta. Hengästynyt ja väsynyt se on, juossut varmaan paljon..” Anssi selitti peitellessään Likkaa fleeceloimensa alle. ”Se säikähti koiraa ja lähti täysin käsistä.. Se meni tyyliin puolmetrisessä hangessa varmaan kilsan, että syytäkin on olla väsynyt”, mutisin ja suoristin Likan otsaharjan. Tamma hörähti hiljaa ja hamusi takkini kostunutta hihaa. Väsymys painoi päälle, ja vaikka kuinka yritin estää haukotteluani, tuli se silti. ”Sua taitaa vähän väsyttää?” ”Mmm..” maanantai 2.2.2015Herätessäni Anssin huoneen lattialta pääni jyskyttäessä aivan vietävästi, olin lievästi sanottuna hämmentynyt. Miten ihmeessä olin tänne joutunut? Nousin hitaasti istumaan vetäisten kainaloihin asti nousseen paidan helman takaisin paikoilleen. ”No huomenta”, kuului ääni ovelta, ja säpsähtäen katsoin virnuilevaa Anssia. ”Et näköjään sitte arvostanu sitä, että mä lahjoitin sulle mun sängyn, ja nukuin itse sohvalla.” Mutisin hiljaisen huomenen ja pikkuhiljaa alkoi eilisen tapahtumat muistua mieleeni. Olin saanut ihme itkupotkuraivari-kohtauksen, ja kieltäytynyt menemästä kotiin. Anssi oli sitten vienyt minut heille. ”Öö… Kyllä se varmaan kelpas, lattia nyt vaan tuntu eilen kivoimmalta vaihtoehdolta..” naurahdin kuivasti ja kömmin seisomaan. ”No sä olitki vähän outo eilen.. Sanoit kanssa mielenkiintoisia asioita..” poika virnisti, ja hämmennyin entisestä enemmän. ”Jaa.. No toivottavasti en loukannu ketään, oli vähän huono päivä..” hymyilin ja suunnistin kohti vessaa. ”Et sä mua loukannut, olin enemmänkin otettu. Et ole varmaan ikinä kiittäny mua niinkin vähäpätöisestä asiasta kun ruuan lämmittämisestä.” ”Mut hetkinen… Sä missään sohvalla ollu! Mä oon ihan varma et sä olit tossa noin”, totesin ja osoitin pojan sänkyä. Juuri siinä kohtaa olin eilen pillittänyt mitä typerimmistä asioista, ja Anssi oli kärsivällisenä istunut vierelläni. Olinpa ollut säälittävä… ”No juu, mut sit kun nukahdit siirryin sohvalle...” poika totesi hymyillen ja tyydyin kohtalooni uskoa tuota. ”Mitä kello on?” ”Yheksän.” ”Eikö sulla ole koulua?” ”Alkaa vasta kaheltatoista.” ”Aijaa…” mutisin. Päätin etten mene tänään kouluun. ”Mutsis muuten soitti. Sanoin sille et olet täällä ja kaikki on kunnossa ja silleen”, Anssi totesi hetken hiljaisuuden jälkeen, ja nyökytin vastaukseksi. Kun olin kunnolla herännyt ja Anssin pakottamana syönytkin jotain, päätin suunnata kohti kotia. Ovella minut kuitenkin pysäytti poika itse. ”Sä sanoit muuten eilen kans jotain muuta..” ”Ahaa?” katsoin tuon silmiin kysyvästi. ”Että sä tota… niin kuin.. mm.. Tiedätkö silleen rakastaisit mua tai jotain?” poika tenttasi, ja tunsin valahtavani punaiseksi. ”Sä olit kyllä vähän poissa tolaltas mutta onks se totta?” ”Noo öö… Ehkä vähän tai siis silleen öö...” mutisin pärstä punaisena kuin tomaatti. ”Sen mä halusinkin kuulla”, Anssi virnisti hyväntuulisena. Jaahas.. Mitä tuostakin nyt ottaisi. ”Mäkin sua!” kuului vielä selkäni takaa pojan virnuileva vastaus kun lähdin kohti kotia. No, nyt ei ainakaan olisi kalpea naama, hymyilin itsekseni. //sorii, inspas en ees tiedä pitäiskö tätä laskea hoitomerkinnäks kun hevosia tässä oli minimaalisesti, mutta voivoiii Rebekka & Likka #13 Sanoja: 783 Pisteet: 1p. Pisteet yhteensä: 7p.
|
|
|
Post by Rebekka on Feb 13, 2015 21:59:35 GMT 2
"Sun eksäs on katkera." - perjantai 13.2.2015
Kännykkä oli piipannut koko sen ajan jonka olin ollut Anssin luona koulun jälkeen. Nyt poika nappasi kapulan kädestäni juuri kun olin katsomassa uusinta ilmoitusta. "Tää menee takavarikkoon! Oot ollu sillä melkein koko aja- Heeeeeeeeeiiiii..." Anssin ääni muuttui yhtäkkiä tuon nähdessä ruutuun hyppäävän kuvan. "Mitä? Näytä!" "En!" poika nauroi tyytyväisenä, mutta suostui näyttämään ruutua minullekin kaivettuani kyynärpääni tuon kylkeen. Kuvan oli lähettänyt hyvä ystäväni, jonka vanhojen tansseja olimme olleet katsomassa. Johanna oli lähettänyt kuvan kanssa mahtavan "sä oot kyl nii hyvä hovikuvaaja, laitat poikaystäväs kuvaa kun itse nukut :* " -kommentin. Mistä hemmetistä se oli saanut kaivettua tuon kuvan, jossa Anssi istui vieressäni kamera kädessä, ja itse olen ilmeisesti kaivamassa jotain laukustani. Nyt tämä "hovikuvaajan poikaystävä" näpytteli virnuillen vastausta Johannalle, ja heitti sitten kännykän minulle. "No kiitoksia vaan", virnistin ja katsoin viestejä. Eksyin siitä jotain kautta facebookkiin, ja sieltä viesteihin. Yksi lukematon... Hyvä mieleni haihtui sen sileän tien lukiessani kyseistä pikaviestiä. "Anssi...? Etkös sä ollu tän Anniina virtajoku kaa jossain vaiheessa?" "Joo? Kui?" "Mm... Se on vähä katkera, kuuntele... "Vitun huora tuut kuolee yksin ku kaikki jättää sut. Luuletko oikeesti et se tulee pysyy sun kaa ku se saa selville kuin lutka oot!" Tosi kiva hei..." mutisin lukien viestiä ääneen. "Eikä mul oo ollu ku vaa kaks ennen sua... Sillä itellään on ollu monta kertaa enemmän!" käperryin kerälle ja sammutin puhelimeni. Tunsin käsivarret ympärilläni, jotka vetivät minut pojan lämpimään syliin. "Se on vähän vinksahtanu. Sillä on syy miksen oo sen kaa enää." Anssi mutisi korvaani ja nyökkäsin hermostuneena. Hetken hiljaisuuden päästä tuo jatkoi: "Hei.. Huomenna on ystävänpäivä, niin tota mitä sä haluaisit teh-..?" "Saat ratsastustunnin multa. Likalla", kiirehdin sanomaan, ja katsoin ylös pojan silmiin. "Tunneista puheenollen, meiän pitää mennä jos haluun ehtiä sille", Anssi tajusi äkkiä, ja veti minut seisomaan. "Mä käyn vaihtaa vaatteet niin mennään sit?" Siinä samassa tuo olikin jo kaivanut ratsastushousut kaapistaan ja kiirehtinyt vessaan vaihtamaan. _____________________________________________________________________ Anssi raahasi minut ilmoitustaululle Vaahterapolkuun päästyämme, ja hihkaisi lukiessaan Rinon nimensä kohdalla. ”Noniin, meneppäs laittamaan hevoseni valmiiksi”, poika virnisti ja työnsi minua kohti Rinon tavaroita. ”Mä voin harjata ja varustaa sen, mutta sä haet sen tarhasta”, totesin ja raahasin tavarat hoitohevoseni karsinan luokse. Mutisten jotain laiskoista hoitajista Anssi nöyrtyi ja lähti naruineen kohti tarhoja, jolloin minulla oli hyvää aikaa heittää lannat pois Rinon karsinasta. Joku uudemmista hoitajista pyysi minulta kottikärryjä puhdistaakseen Sammyn ja Villan karsinat, joten mielelläni tyrkkäsin kottarit tuon käteen, antaen tytön viedä myös Rinon pienet sievät kakat mukanaan. Oli ilo olla avuksi. Olin juuri kaivamassa epämääräisiä likamöykkyjä Rinon juomakupista kun ruuna kolisteli karsinaansa Anssin saattelemana. ”Hevosesi, madam”, poika kumarsi liioitellusti, ja nopeasti suukotin tuon poskea. Kuorin Rinon loimistaan, ja heitin ne pojan käsivarsille. Viikatkoon itse. Kaivoin harjojen joukosta kumisuan ja pölyharjan, joilla aloin harjaamaan mustaa ruunaa. Rino katseli tallin menoa tuntilaisten varustaessa ratsujaan, ja uljas heppani pörisi jännittyneenä jonkun lakaistessa käytävältä löytyneet ylimääräiset heinänkorret sen karsinaan. Kun Rino hetken katselun jälkeen tajusi harjan mukana tulleen ruokaa, se tunki turpansa kuivikkeisiinsa. Siitä se eteni juomaan, ja tunki sitten märän turpeen peittämän turpansa koko komeudessaan naamalleni. ”Se antaa sulle pusun”, joku nauroi ovelta, mutta väisti nopeasti Rinon kurottaessa päätään myös tuota kohti. Anssin kyykkiessä Rinon jaloissa suojien kanssa, lämmitin itse kuolaimia sopivan lämpimiksi, sillä eihän herra Rinolle nyt kylmiä kuolaimia sopinut tarjota. Varustin Rinon loppuun kun tuon ratsastaja yritti kiskoa turvaliiviään kiinni, ja tungin ohjat sitten Anssin käteen muiden lähtiessä maneesia kohti. Toivotin pojalle hyvät ratsastustunnit, ja totesin etten ollut vastuussa jos tuo putoaisi. ”Tekohengitystä voit tulla antamaan”, poika hymyili iskien silmää ja lähti sitten taluttamaan Rinoa muiden perässä maneesille. Itse suunnistin yksityisten puolelle. Likka oli vielä ulkona Rämän kanssa, joten hain tamman tavarat oven eteen ja suunnistin sitten tarhoille metsästämään hevostani. Likka tuli mukaan helposti, mutta Rämä halusi jäädä tarhaan, jolloin minun piti köyttää punainen tamma ensin aitaan kiinni ja hakea orivarsa tarhan pohjalta erikseen. Kun viimein molemmat olivat narujen päässä, ”pitkä” matkamme talliin pystyi alkamaan. Rämä hanasi vastaan koko kehonsa voimalla, ja Likka halusi kiirehtiä talliin. Onneksi sain molemmat hevoset onnistuneesti talliin, ja aloin harjaamaan Likkaa. Tamma touhotti ja kuopi koko ajan, ja Rämäkin tunki koko ajan tielle. Turhautuneena köytin orin käytävälle, ja harjasin Likan loppuun. Pian oli Rämän vuoro, ja harjasin sitä reippain vedoin. Oripoika halusi koko ajan napsia minusta palasia, ja kärttyisenä se seisoi jalat harallaan käytävällä. ”Älä jaksa nyt..” mutisin, ja kaivoin laukustani pienen varsakokoisen loimen. Annoin Rämän haistella sitä ennen kuin varovasti laitoin sen ponin vaaleaan selkään. Rämä mulkaisi minua pahasti, muttei muuten välittänyt loimesta. Päätin jättää varsan kiusaamisen siihen, ja palautin poniinin Likan luokse karsinaan. Tamma hörisi tervehdyksen varsalleen, ja keskittyi sitten nuolemaan suolakiveään antaumuksella. Keräsin tavarani kasaan, ja suunnistin sitten maneesiin katsomaan tunnin loppua. Vihelsin maneesin ovella ja luikahdin sisään, ehtien juuri parahiksi nähdä Anssin tekevän hallitun laukkaympyrän Rinon kanssa, ruunan näyttäessä siltä että se haluaisi olla vaikka pellolla menemässä täysiä eikä olla täällä maneesissa homehtumassa. Liityin katsomossa istuvien äitien joukkoon, ja hihitellen itsekseni katselin kuinka Rino ratsastajineen erottui selkeästi ryhmän muista, noin 10-vuotiaista tytöistä. Tunnin loputtua autoin Anssia purkamaan Rinon tuon vastaväitteistä (eli ”Kyllä mä nyt itsekin osaan..” –nurinoista) huolimatta, ja suunnistin sitten kotiin jossa odottaisi kahden koiran lenkitys. Jippikaijee. Rebekka & Rägby’s Rinaldo #28 Rebekka & Likka #14 Sanoja: 837 Pisteet yhteensä: 8p.
|
|
|
Post by Rebekka on Mar 1, 2015 19:18:42 GMT 2
Adios amigo! - 1.3.2015
Niskaani lentänyt lumipallo suli inhottavasti takin sisälle, ja kuulin ilkeää käkätystä takaani. ”Yää! Sä oot ihan hirvee!” nauroin Rosannalle, jota kohti lähetettiin loskapallo suoraan Rebekan raivon uumenista. Harmikseni minulla ei ollut yllätyksen etua, joten Rosanna vältti sujuvasti pommituksen. Muristen omiani suunnistin tuntsaripuolelle, jossa käteeni tyrkättiin talikko. ”Mit-?” älähdin kun Milan sormet tunkeutuivat lapaluitteni väliin naisen työntäessä minua kohti lähintä karsinaa. ”Olet talikon onnellinen voittaja! Hophop hommiin siitä!” Mila virnuili ylipirteästi ja työnsi kottikärrytkin naamani eteen. ”Mä tulin kyllä vaan pakkaamaan Rämän tavaroita, äiti tulee hakeen sen tunnin päästä”, mutisin vastaukseksi. ”Pääset pakkaamaan viiden karsinan jälkeen.” ”Yhen. ”Neljän”, Mila vastasi. Kovan tinkimishetken jälkeen jouduin siivoamaan kaksi karsinaa, jonka jälkeen minut vapautettiin orjan hommista.
Suunnistin satulahuoneeseen, jossa Rosanna ahkerana puhdisti Fellan tavaroita. ”Mä kostan tän vielä, mulla on vettä vieläki paidan sisällä!” totesin tuolle kaivaessani Rämän varsakokoista riimua ja loimea tavaroitteni joukosta. ”Sulla on uus heppa”, Rosanna vaihtoi aiheen sujuvasti. ”Ainaki sillon kun lähdettiin niin sulla oli se kirjava.. se se…” ”Zombi. Sillähän meni se jalka, niin äiti hommas Likan mulle kisaratsuks”, selitin. ”Likkahan on se rautias pikkusuokki, se jolla on varsa?” Rosanna siirsi naamalleen levinneitä hiuksiaan satulasaippuaisilla sormilla pois tieltä. ”Jep, paitsi kohta siitä tulee varsaton tamma, Rämä lähtee meinaan tunnin päästä”, totesin ylpeänä, mutta vain kauhulla odotin sitä metakkaa jonka Likka asiasta nostaisi. Tammasta oli tullut aivan liian ylisuojelevainen varsansa suhteen, ja nyt kun nuo pärjäsivät erossa toisistaan, oli äiti päättänyt ottaa orivarsan meille. Hän oli kuulemma jo miettinyt sitä aikaisemmin, mutta olkapäähäni ilmestynyt, Likan hammasrivistöä jäljittelevä mustelma oli vauhdittanut päätöksentekoa. Rosanna toivotti minulle onnea, kun tungin nuoren ponin tavaroita muovipussiin. Miten sille oli jo näin paljon tavaraa ilmestynyt…
Kävin metsästämässä Rämän tarhasta, julmasti jättäen Likan katsomaan jälkikasvunsa perään. Rämä seisoi betonikäytävällä tyytymättömän oloisena sukiessani sen karvoja ojoon. Varsa ravisteli päätään ja oli koko ajan hamuamassa palasia reidestäni. Olisi nyt kunnolla.. Kun pikkuoriin karva kimmelsi, laitoin sen karsinaansa (oikeastaan Likan karsinaan, mutta ei sillä nyt sen väliä) tekemään tuttavuutta Kiaran kanssa kaltereiden välistä.
Jonkin ajan kuluttua äiti raahasi Vaahterapolun pihalle ikivanhan trailerin, ja naureskellen Mila epäili kestäisikö autonrähjämme Rämän ”huiman suuren” painon. ”Noh, nytpähän nähdään! Tuoppa se Rämä nyt tänne pihalle sitten!” äiti komensi, ja kiltisti kipitin hakemaan nuorukaisen tallin suojista. Likka huuteli tarhasta, Rämä vastaten kuoroon.
”Se kyllä kuulostaa ihan isältään..” pihalle ilmestynyt Mila huokaisi, viitaten Pantsari -oriinsa, joka lopetettiin tammikuun puolessavälissä. ”Mm..” mutisin vastauksen ja pitelin Rämän narusta kiinni äidin touhutessa trailerin kimpussa. Likka jatkoi huutamistaan tarhasta, ja ravaili hermostuneena aidanviertä pitkin.
Nuori hevosenalku kapusi rohkeasti traileriin perässäni, jääden sisälle mutustamaan pilkottua porkkanaa. Reippaasti suljimme ja lukitsimme lastaussillan, jonka jälkeen äiti kapusi auton sisään. Likka hirnui hätääntyneenä varsan kadotessa näkyvistä, ja Rämä vastasi vielä trailerin sisältä, ennen kuin äiti lähti ajamaan nuorukainen mukanaan kotia kohti.
Likka tajusi varsansa kadonneen pihalta auton mukana, ja kiristi juoksutahtiaan aidanvierustalla. Se pysähtyi portin viereen ja steppaili hermostuneena. Olin juuri suunnistamassa tamman luokse, kun se päätti hypätä aidan. Hypätä aidan. Mutta koska ei juuri mammalomalta päässyt pieni suomenhevonen sellaista korkeutta päässyt yli mitenkään, veti tamma ylimmät laudat mukanaan alas. Tallipihan täytti laudan paukahdus ja suunniltaan olevan Likan mekastus. ”Se meni läpi!” huusin Milalle joka tajusi hienon aitansa menneen katki. Likka rynnisti minua kohti, ja yritin epätoivoisena hidastaa sitä. Tammalla oli kuitenkin eri suunnitelmat, ja nelisti täyttä vauhtia metsään. ”Voi helvetin helvetti… ” manasimme Milan kanssa molemmat, ja huusin pihalle paukkeesta tulleille Petralle ja Innalle Likan ottaneen Rämän lähdön hieman liian raskaasti. Metsiköstä pystyi vielä juuri erottamaan hevoseni punaisen takapuolen, kun päätimme Milan kanssa lähteä tammajahtiin, ja kun Petra ja Inna veisivät Likan tarhakaverit Hileen ja Donen sisälle ennen kuin nuo hoksaisivat tammanmentävän aukon aidassa.
”Hei! Oletteko kadottaneet hevosen? Tästä meni äsken sellainen punainen, jolla tuli verta jalasta.. Mie yritin sitä pysäyttää, mutta se vain juoksi tuonne järvelle päin!” meille huusi jo kaukaa koiranulkoiluttaja koiransa rähinän lomasta. Kiitin naista suuntaneuvoista, ja lähdin hölkkäämään järveä kohti. Kyllä, maassa oli kavionjälkiä ja joitain veritippoja, ja turhautuneena ajattelin tamman nyt katkaisseen jalkansa. Mila puhisi takanani, mutta muuten matka oli varsin hiljainen. Voi hemmetti, miksi Likan piti olla tuollainen draamakuningatar…
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Mila hihkaisi nähdessään epäilyttävästi hevoselta näyttävän möykyn pusikossa. Kiirehdimme sen luokse, ja totta tosiaan, hevonen se oli. Ja miten säälittävän näköinen, yltäpäältä hikinen ja harja täynnä oksia tamma olikaan. ”Voi Likka..” huokaisin helpottuneena suomenhevosen katsoessa minua kuin anoen apua. Se oli jäänyt hännästään kiinni pieneen kuuseen, ja pysähtynyt siihen odottamaan. Sen vasemmassa kintereessä oli haava, mutta muuten tamma näytti olevan kunnossa. Mila pujotti riimun sen päähän samalla kun itse kykin Likan hännän luona repien sitä irti kuusesta. Mukaan tarttui muutama tikku, mutta päätin selvittää sen tallissa paremmin.
Tarkastimme Milan kanssa tamman jalat ennen kuin suuntasimme mihinkään, ja kun totesimme haavan olevan ainoa eikä edes niin syvä, lähdimme tarpomaan kohti tallia. ”Voi kuules, säikäytit meidät…” mutisin päätään kainalooni tunkevalle tammalle Milan toimiessa tienraivaajana lumihangessa. Tallille päästyämme oli meitä vastassa tervetulokomitea huolestuneita ihmisiä, ja superahkera Jesse, joka touhusi jo aidan kimpussa.
Likka loimitettiin ja haavat puhdistettiin useamman ihmisen voimin, mutta lopulta pesupaikalla seisoi vain väsynyt tamma ja minä. Touhusin ahkerana harjan kimpussa, karsien oksanpätkiä ja havunneulasia paksusta harjasta ja hännästä. Likka hörisi hiljaa saadessaan ruokansa eteen, ja näytti unohtaneensa Rämän edes hetkeksi. Onneksi sentään, mutta olisin minäkin aivan yhtä väsynyt juostuani muutaman kilometrin umpihangessa ja huolesta sekaisin. Jos totta puhutaan, niin niinhän olinkin tehnyt, ja kyllä minuakin väsytti. Suuntasin taukohuoneen sohvalle, joka paljastui oikein mukavaksi paikaksi torkahtaa hetkeksi..
Rebekka & Likka #15 Sanoja: 882 Pisteet yhteensä: 9p.
|
|
|
Post by Rebekka on Mar 14, 2015 18:21:52 GMT 2
Onkos se sitten jo aikuinen? - perjantai 13/3/2015
”Ai sä mitä?!” olin kiekaissut puhelimeen Lispen soittaessa pari päivää sitten. Tuo oli ilmoittanut saapuvansa meille päin pariksi päiväksi, ja asuvansa sen ajan vanhempiensa luona. Tänään tuon oli tarkoitus tavata minut tallilla, jossa Lispellä oli kerrottavanaan kuulemma jänniä uutisia. Hurrjaa.
Tallipihalla erotin jo kaukaa ystäväni sinisen takin, ja kiiruhdin tuon luokse kädet edellä. ”Lispeeeeeee!” halasin tyttöä takaapäin, ja meinasin samalla kuristaa tuon. Huppista. ”Rebeeeeeee!” Lispe hihkaisi ja halasi takaisin. ”Mites sulla on menny? Anssistahan sä kerroit jo, mutta entäs muuten?” tunsin tytön kyynärpään kyljessäni. ”Hyyyyvin”, virnuilin, palaten halusta tietää Lispen tärkeän asian. ”Sulla oli jotain asiaa, vai?” ”Mm… Jotain… pientä…” Lispe virnisti, ja veti hanskansa kädestään. Vasta silloin hoksasin tuon sormessa jotain. Sydän hyppäsi kurkkuun, ja vilkaisin nopeasti toista kuin varmistaen etten nähnyt harhoja. Lispe hymyili ja nyökkäsi ylpeän oloisena, jolloin aloin hurjalla vauhdilla selvittämään tietoja päässäni. Jotain se oli puhunut sormuksista ja Antoniosta, ja tuskinpa se kenenkään uuden kanssa nyt olisi… ”Jaa”, oli ainoa asia jonka sain pöllämystyneestä suustani ulos. ”Jaa, sekö oli ainut asia mitä tulevan lapseni kummi saa suustaan ulos?” Lispe virnisti ja tökkäisi mahaani. Lapsen?! ”Ei vaan siis… ööö… Minä? Mitä?” takeltelin hämmästyneenä. ”Toihan on siis tosi hienoo!” viimein sain hihkaisun suustani, ja halasin toista nopeasti. Se oli siis mennyt kihloihin Antonin kanssa, olettaisin.
”Mut mitä sä oikein höpisit jostain lapsesta? Ootko saanu sisaruksia vai onko susta tullu täti?” hämmästelin Rinon karsinan edessä. ”Vai ooksä vähän hidas vai tosi hidas?” Lispe nauroi, ja joutui selittämään asiansa uudestaan. ”Siis. Minä. ja Anton. Lapsi. Sinä. Kummi.” Vasta nyt asia koko komeudessaan alkoi iskostua päähäni. Ai että tällaisia uutisia, minä kun luulin jotain opiskelupaikkaa tai muuta vastaavaa, jotain ei niin… suurta. ”Nyt kusetat. Ethän sä voi.. Tai siis voit mutku eikö...” änkytin. Eihän me Anssin kanssa mitään tuollaista oltu suunniteltu… ja jos oltaisiin, niin vasta useamman vuoden päähän. Halusin istumaan, nyt heti, ja luisuin seinää pitkin tallin kylmälle lattialle. Henkäisin syvään, ja katsoin Rimppakinttua tervehtivää Lispeä. Mitä? Lispelle lapsi? Sehän oli saman ikäinenkin… Toinen puoli minusta hihkui riemusta toisen puolesta, olihan se kieltämättä aika mahtavaa, mutta toinen puoli olisi kovasti ollut kysymässä oliko siinä nyt mitään järkeä. ”Kait… Kait sun vanhemmat tietää?” piipitin hiljaa. Kovin usein piilossa oleva järkeilevä puoleni puski esiin. ”No tietää tietää. Isä kuritti heti Antonia ja äiti hyppi riemusta”, Lispe istahti viereeni hyväntuulisesti. Jotenkin pystyin elävästi kuvittelemaan Lispen vanhempien reaktion, ja etenkin tuon isän ”kuules poika, ymmärräthän että tällaisilla asioilla ei leikitä?” jupinan. Olin itsekin kuullut saman Lispen isän toimesta, kun yritin mankua Lispeä ulos kanssani. Harmi vain että tuon isä oli kuullut minun ”hengailevan hulttioiden ja nuorisorikollisten kanssa”, joten lupaa ei herunut (Lispe silti jostain kumman syystä oli kanssani sinä iltana, hysst). ”Heeei, älä sano et tää on joku aikainen aprillipila?” kysyin vielä hieman epävarmana, joskin hyväntuulisempana. ”No ei varmasti oo! Kato vaikka!” Lispe virnuili ja nosti paitaansa. Ehkä tuo oli hieman pyöristynyt… Samassa tallinkäytävälle saapasteli Juuso, joka nähtävästi kuuli ”noh, millos musta tulee kummi?” –kysymyksen. ”Hei hei hei Lispe! Eikös sulle olla koulussa opetettu kumin käyttöä, häh?” tuo virnisti kävellessään vierellemme. Lispen naama muuttui aavistuksen punaiseksi, ja itse yritin olla hihittelemättä vieressä. "On sille, mutta se ei vaan halua kuunnella järjen ääntä", hymähdin, ja törppäisin Lispeä kainaloon "On on! Ihan niin hyvin että koulussa sain jo ihan tarpeeksi rullailla niitä kurkkujen päälle!" Lispe totesi, ja Juuson ilme oli ikuistamisen arvoinen. Kas kun ei meidän koulussa sentään ihan niin hyvin opetettu. "No minkäs ikänen se sun poikaystäväs nyt oli?" Juuso kysäisi. "Kakskyt.." Lispe vastasi, ja hääti sitten miehen pois. Itse pakenin hakemaan Rinon harjoja satulahuoneesta, ja palasin ystäväni luokse pohtien miten äiti näihin uutisiin reagoisi. Eihän meillä ollut edes ajokorttiakaan...
Rinon harjaus sujui varsin iloisissa tunnelmissa pölistessämme Lispen kanssa kaikesta mahdollisesta, vaikka keskustelu jumittuikin varsin usein takapuoliin. Musta ruuna seisoi miltei hievahtamatta Lispen selittäessä omiaan perseistä minun kyykkiessä Rinon kavioiden luona. "Mulle tuli kerran bussipysäkil joku random jätkä selittään että mulla oli seksikkäin perse minkä se oli ikinä nähny. Huonompi homma sille, Anssi tuli just sillon bussista ja nähtävästi tää tyyppi oli joku sen tuttu kautta vanha kilpakumppani tai joku sellanen. Mä meinasin joutua nyrkkitappelun aiheeks. Näin monologiisi liittyen", virnistin ja setvin Rinon harjaa. Kommenttini sai Lispen nauramaan raikuvasti, ja sitä ääntä olikin Vaahterapolun tallirakennus ollut vailla jonkin aikaa.
"Kipaseppa kattomassa meneekö tää tunnille tänään, ja jos ei niin arvon orjani saat raahata mun ja tän kamat tänne", käskytin Lispeä, joka alkoi jonkin ajan kuluttua lähettelemään viestejä Antoniolleen. Tyttö, vai pitäisikö tuota kutsua naiseksi kun kerta kihloissakin oli ja haikarapaketti postissa. Joka tapauksessa, Lispe teki työtä käskettyä, ja pian kiikutti paikalle sylillisen tavaraa. "Ei se mee tänään." ”No hyvähyvä”, virnistin ilkeänä, ja nostin satulan Lispen sylistä. Rino siirtyi hieman sivulle, mutta napatessani riimusta kiinni se tyytyi kohtaloonsa seistä paikoillaan. Nostin satulan Rinon korkeaan selkään, ja varovasti kiristin sen vyötä. Lispe avuliaana anterona lämmitteli kuolaimia minun suojittaessa arvon ylhäisyyden Rinon takajalkoja. ”Dodiih, suukku auki.. Ei, vaan noooin, hieno!” maanittelin päänsä korkeuksiin heittänyttä Rinoa kuolainten kanssa. Loppujen lopuksi sain ruunan aukaisemaan suunsa, jolloin reippaasti suitsin sen loppuun. Lispe tunki syliini kypäräni ja hanskani, ja vaihtokauppana tungin tuon syliin kamerani. ”Ajahaaaaa vai että silleen”, Lispe esitti loukkaantunutta. ”No jos et haluu olla mun kaa, ni mee pois..! Koska mä pärjään ihan hyvin ilma sua, siis daaaa”, vinguin takaisin, ja lähdin taluttamaan Rinoa perässäni maneesiin. Lispe kipitti perässä, ja kertoi tuntien alkavan puolentoista tunnin päästä. Se sopisi vallan mainiosti.
Lispe testaili kameran asetuksia kyykkien maassa, samalla kun itse punnersin Rinon selkään. Ruuna olisi kovin innoissaan ollut menossa jo uralle, mutta harmi vain, sen vyö oli hävyttömän löysällä, ja edellinen ratsastaja ollut nähtävästi kääpiö estetunnilla. Säätelin remmien kanssa tuskastuneena, ja Lispe räpsi varmasti kovin edustavia kuvia minusta. "Hihhih, et arvaakkaan kuinka paljon rumia kuvia mulla on susta!" toinen hihitteli kävellessämme Rinon kanssa ympyrää tuon ympärillä. "Mä en ees haluu tietää", totesin ja heitin kännykkäni Lispen hoteisiin. Jos se soisi, niin en haluaisi aiheuttaa Rinolle ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
Alkukäynnit käveltyämme aloin keräilemään hieman ohjaa, ja työskentelemään mustiksen kanssa käynnissä. Tein paljon pysähdyksiä ja peruutuksia, ja vasta kun Rino pysähtyi pienestäkin pidätteesä ja perutti suoraan, siirsin sen suoraan pysähdyksestä raviin. Lispe räpsytteli varsin hehkeitä selfieitä puhelimeni kameralla, mutta muisti ottaa myös ihan ratsastuskuviakin.
Ravailin kahdeksikkoja sekä voltteja, välillä pidentäen ja välillä lyhentäen Rinon askelta. "Lispe muutes, miten tossa pääs käymään noin?" kysyin silkkaa uteliaisuuttani. "Noh, Antonin kämppikset oli pari viikkoo poissa, joten mä asuin sit sillä... Käytiin siinä yks ilta katto Luokkakokous, oli muute iha sika hyvä ku siinä se yks-" "ÄLÄ SPOILAA!" kantautui maneesissa minun ollessa vielä aikova mennä katsomaan kyseinen leffa. "Mut niin, käytiin sit syömässä ja tälleen, ja siitä sit mentii nu-" "Tystyst en haluu kuulla kaikkee", huomautin väliin. "-kkumaan. Tai siis nii", Lispe naureskeli estekasan päältä. "Ja oliko tää ihan suunniteltu juttu?" kyselin uteliaisuudenpuuskassani. "Noooo siis juu ja ei... Antonhan nyt oli puhunu jotain mut en mä ollu varma, mut nyt ei kyl kaduta yhtää!" Lispe selitti. "Ja kauan tästä sit on?" "Koooolme kuukautta...?" toinen vinkaisi reaktiotani peläten. "KOLME?! Ja sä et oo kertonu mulle?!" älähdin. "Nii, ku halusin nähä sut livenä", toinen selitti, ja säikähdyksestäni toipuen nyökkäsin. "Mmm.... Eli musta tulee kummi puolen vuoden päästä?" varmistin. "JEBA!" Lispe paukautti kätensä yhteen aiheuttaen Rinon säpsähtämisen ja Lispen epämääräisen tuijottamisen. Asioita parantaakseen kännykkäni pärähti soimaan, ja ilkeästi virnuillen Lispe katsoi soittajaa.
Kaappasin luurin tuon kädestä ennen kuin Lispe kerkeäisi vastaamaan. "Moi? No terve vaan sullekki... Mmm.... Joo, kyl mä oon tänää tallilla... Ai teille? Nyt? Miks? Ahaa.. Kyl mä haluaisin, mut oon nyt ratsastaa. En mä pääse sen jälkee, ku Lispe on täällä-" "MOI ANTERO!" kuului Lispen mölinä taustalta. "-nii, sullahan on se tunti tänään. Nii, nähään sit täällä. Juu, hei heii... No pus pus vaan sinnekki", nauroin puhelun loputtua. Lispe virnuili mukamas tietäväisen näköisenä, ja kyseli miksi Anssi halusi minut heille juuri nyt. "No mietippä sitä. Öhöhöö, siis daa se halus tekee lapsii hahahahaaa", puhuin tyhmällä matalalla äänellä. "Ei vaan siis se sano et mä olin unohtanu mun hupparin niille." "Jepjep... Ja miks se oli sinne jääny?" Lispe jatkoi irvailuaan, ja virnistäen ojensin tuolle puhelimen takaisin. "Noni jätkä, mitäs sanot jos laukattaisiin vähäsen?" taputin Rinon kaulaa, ja keräsin valuneet ohjat takaisin kätöseen.
Suuri ruuna pureksi kuolaimiaan tympääntyneenä ravatessani sen kanssa ympyrällä. Musta karva kimmelsi maneesin ikkunoista tulvivassa auringonvalossa, ja lihakset sen alla työskentelivät kovasti. Istuin alas harjoitusraviin ja kokosin Rinoa paremmin kuulolle. Laukka-avut saatuaan se nosti hienon ja lennokkaan laukan, ja hetken vain matkustin selässä nauttien hevosen askelluksesta. Lispe räpsi samalla kuvia kamerallani, ja vaikka Rino hieman epäilevänä "poksuvaa taikalaatikkoa" kyttäsikin, laukkasi sen nätisti siitä ohi.
Saatuani tarpeeksi humputtelusta käänsin ruunan voltille, ennen kuin Lispe käski vaihtaa laukan lennosta. Ottaisi sen kuulemma videolle. Tein työtä käskettyä, ja suunnistin Rinon kanssa lävistäjälle. Ruuna harppoi eteenpäin, mutta puolipidätteeni saatuaan malttoi itsensä. Se vaihtoi laukan hienosti, käyttäen energiaansa tekemään vaihdosta oikein näyttävän.
Kun olimme työskennelleet tarpeeksi ja kävelimme jonkunlaisia loppukäyntejä, ovi kävi, ja sisään asteli Inna ratsuineen. Rino katsoi korvat hörössä pää korkealla tulijoita, ja hörisi tervehdyksen. "Moi! Hei Lispe suakin näkee! Juuso sano et sä oisit raskaana", Inna pulisi, ja jäi keskustelemaan Lispen kanssa. "Joo, syyskuussa pitäis olla..." Lispe vastasi, ja kertoi samalla että minusta tulee varmasti paras kummitäti.
"Ääh, mä en jaksa olla tääl enää..." huokaisin tajutessani että Rinolla piti vielä mennä loppuravit. Katselin Lispen vaatetusta, ja sain neronleimauksen. "Liispee, tuuppa tänne", maanittelin, ja loikkasin alas ruunan selästä. Hämmentyneen oloinen Lispe sai päähänsä kypärän, ja tyrkkäisin tuon hevosta kohti. "Ylös vaan!" hihkaisin ylipirteänä, ja Lispe kömpikin hoitsuni selkään. Komensin tuota ravailemaan hieman, samalla kun itse kävisin tallipihalla katsastamassa olisiko Anssi jo tullut.
Kuinka ollakkaan, poika tarpoi juuri maneesia kohden punainen hupparini käsivarsillaan, ja hymyillen vetäisin tuon maneesiin. "Kattos kuka ratsastaa", virnistin ja osoitin Lispeä. "Pallomaha se siellä!" "No moi vaan", Anssi mutisi ja kaappasi minut kainaloonsa. "Ai niin, anteeksi, sulle pitää sanoa ekstrahyvin moi", virnistin ja painoin nopean suukon tuon poskelle. "Toi oli vähän parempi", poika hymyili ja veti minut istumaan estepalikan päälle. Lispe taasen huikkasi nopean "hei":n ravatessaan ohi, ja katsoin Anssia. "Arvaa mitä... Lispe on menny kihloihin sen Antonionsa kaa.. Sit se on kans raskaana..." kuiskasin istuessani pojan sylissä. "No sehän on hyvä juttu! On se Anton aika onnenpekka..." "Ai hä? Sanoksä et mä en kelpaa?" virnuilin tuolle, ja tunsin pojan käden ympärilläni. "En mä nii sanonu." "Hyyyvä, kunhan varmistin", hymyilin ja tunsin pojan huulet omillani.
"Krhm, tääl on muitaki", Lispen rykäisy kuului takaani, ja Rinon turpa työntyi niskaani. "Me voitais varmaa mennä loppukäynneiks maastoon?" Lispe ehdotti ja nyökkäsin. Anssi totesi joutuvansa laittamaan ratsuaan valmiiksi tunnilleen. "Kenel sä meet?" kysyin hiljaa ja rapsuttelin Rinon otsaa samalla. "Likalla." "Haa, sepä hyvä, haluaisitkos sit laittaa sen yöpuulle..? Meillä on Lispen kaa paljon puhuttavaa illalla", lähetin merkitsevän katseen Lispen suuntaan. Tuo tulisi meille yöksi, oli mikä oli. "Juu, laitan varmaa ruuatki valmiiks?" poika varmisti. "Se ois kiva", hymyilin, ja suunnistin avaamaan maneesin ovea. Huikkasimme heipat Innalle ja Ullalle, ja lähdimme kaikki kolme maneesista.
Anssi jäi matkan varrelle mentyään talliin, ja minä sekä Lispe Rinon kanssa suunnistimme hiekkatielle. "Te ootte kyl nii söpöi Anssin kaa.. Ihan niiku in löööööv", Lispe kikatteli Rinon selästä. "Älääää... Ei saa kiusata. Tulee paha mieli", mutristin huuliani lapsellisesti. "Pyhhhh", Lispe vain nauroi ja tökkäsi minua kantapäällään. "Ai! Mä säälin sun lastas...." mutisin hymynkare huulillani, ja sain uuden potkun olkapäähäni. "Okeiokei, perun sanani ihan rauhassa nyt joo..." nauroin joutuessani tien reunaan.
"Tääl on nii nättiä!" hihkaisin pysähtyessäni katsomaan maisemia. Lispe oli laskeutunut ratsailta, ja talutti Rinoa perässään. Äkkiä tunsin tyrkkäisyn kyljessäni, ja kiljaisten jouduin vielä lumiseen ojaan. "Hyää! Kylmää!" hytisin yrittäessäni mönkiä ylös. Lispe nauroi peruuttavan Rinon vieressä, joka selvästi oli eri mieltä taluttajansa kanssa ojasta mönkivän hoitajan huvittavuudesta. "Soo... Se on vaan Rebekka.." "Lispeee... Ei saaa..! Yhyy!" esitin itkevää, ja saimme osaksemme hieman oudoksuvia katseita meidän ohi käveleviltä lenkkeilijöiltä. "Hihihi, sori, hehe.." Lispe hihitteli. "Et kuitenkaa oo pahoillas", virnistin ja taputin Rinon kaulaa. Ruunakin näytti tajuavan etten ollutkaan pieni vihreä mies.
Päätimme yhdessä tuumin ottaa suunnaksemme Vaahterapolun, sillä minä aloin jäätymään, kiitos Lispen, ja Lispe taasen valitteli vatsansa kramppaamista liiasta nauramisesta. Olin naljaisemassa siihen mukaan jotain varsin typerää, mutta päätin pitää suuni kiinni. Lispe pölisi jotain aivan omiaan viiksistä. "....siis sellaset tuuheet viikset on kyl nii....." "Ahaa, jaa, vai niin?" hymisin itse vieressä. Tallille päästyämme hoidimme Rinon loppuun yhteistuumin, ja nopeasti kävin vielä sanomassa Anssille heipat.
Istutettuamme ahterimme vanhalle sohvallemme ja tungettuamme Pocahontaksen DVD-soittimeen, aloin kyselemään siitä miten ihmeessä Lispe oli onnistunut saamaan sormuksen. "Noh, annas kun selitän. Se meni silleen, että Anton oli ollu...."
(Mitä käykään, kun Rebellä ja Lispellä on mielenkiintoiset keskustelut meneillään. Toteutettu jonkunlaisessa yhteistyössä Lispen kanssa; Osa Lispen vuorosanoista on siis ihan oikean Lispen ideoimia.) Rebekka & Rägby's Rinaldo #29 Sanoja yhteensä: 2039 Pisteet: 2p Pisteet yhteensä: 11p
|
|
|
Post by Rebekka on Apr 6, 2015 18:07:02 GMT 2
Olipa kerran valmennus...
20.03.2015Rebekka & Rino, valmentajana Helena Aloittelimme siirtymäharjoitukset Rebekan ja Rinon kanssa jo heti alkuverryttelyissä sillä ruunalla näytti olevan hieman energiaa ja tarvitsi tekemistä ihan heti kättelyssä ettei olisi aivan plörinäksi vetänyt hommia. Rino totteli Rebekkaa hienosti enkä löytänyt motkotettavaa parivaljakon työskentelystä ollenkaan - ainakaan vielä. Verryttelyjen jälkeen siirryttiin avotaivutusharjoitteluihin. Alkuun ei meinannut oikeanlaista taivutusta tulla ollenkaan, mutta pikkuhiljaa taivutukset alkoivat näyttämään siltä miltä pitikin. Käskin tehdä taivutuksia niin vasemmalle kuin oikeallekkin ja kun kaikki menivät nappiin, siirryttiin jälleen siirtymisharjoitteluihin. Tällä kertaa kuitenkin siirryttiin keskikäynnistä lisättyyn käyntiin, sitten sama homma ravissakin. Hienosti meni tämä homma kaksikolla ja Rino kulki todella näyttävän näköisesti eteenpäin. Laukkatyöskentelyssä oli alkuun ongelmia lumien rymähdettyä alas maneesin katolta jonka vuoksi Rinolla alkoi puntit tutisemaan ja ruunan keskittyminen herpaantui. Rinon rauhoituttua jatkettiin ympyrällä laukkaamista ja hienostihhan se meni. Lopuksi annoin parivaljakon tehdä loppuverryttelyt itsenäisesti ja kehotin Rebekkaa puhumaan Milalle, josko kaksikko saisi kilpailla "itsenäisesti" muissakin kuin tallin omissa kisoissa. Sen verran mallikkaasti meni tää koitos. Rebekka & Rägby's Rinaldo #30 Pisteet: 2p. Pisteet yhteensä: 13p. //hyihyi mikä sutturoinen, mutta no can do
|
|
|
Post by Rebekka on May 9, 2015 22:24:56 GMT 2
Likka vs. Loimi
(ja Rebekan ja Lispen tekstiviestikeskustelu) Rebekka: Tiiäks, Likka on välil tosi ihmeellinen Lispe: kui nii? Rebekka: no mä en välil vaa tajuu miten se onnistuu olee noin.. tollanen Lispe: noo se on tamma anna se sille anteeks ;3 Rebekka: mä en ikinä anna Anssin enään koskee siihen khyl :'D Lispe: kuis? Rebekka: mä olin vatsataudis muutaman päivän kotona ja anssi hoiti likan, ja tänää ku tulin takas ni se on ton näkönen. MISSÄ MÄ MENIN VINAAN Rebekka: *vikaan Lispe: en mä tiiä mis menit vikaan, mut tiiän mis menit viinaan kyl.. Rebekka: hyst tai mä lähetän zombihiddlestonin sinne Lispe: ai kamala Rebekka: ootas ku kaivan kuvan Likast tänää tarhas Rebekka: noni Lispe: oho Rebekka: mm.. Lispe: mite se sai sen noi? Ja ton hupunki tollee? Sulla on kuule hieno hevonen, siit vois tulla vaik kuinka kuuluissa Rebekka: nii, Likka Houdinilleston Lispe: tunge nyt jo ne tom hiddlestonis v***uun Rebekka: :< Rebekka & Leiskuva Peilikuva #16 pisteet: 2 pisteet yhteensä: 15 (jee, taas lisää rebekan mahtitaideteoksia. Tää on siis huhtikuun maksu, sori kun oon ollu koomaileva ihminen)
|
|
|
Post by Rebekka on Oct 12, 2015 21:07:42 GMT 2
Superpitkän tauon jälkeen olin taas saanut aikaiseksi palautua tallille. Kesällä oli sattunut pieni äksidentti kavereiden kanssa pelleillessä, ja olinkin mukavasti viettänyt koko kesän jalka paketissa. Hups. Likka oli saanut hieman suunniteltua pidemmän laidunloman, ja Rino pärjäili Milan ja tallityöntekijöiden hellässä huomassa. Olin sitä paitsi passittanut Anssin aina välillä hoitamaan puoliverisen ja äiti oli hoitanut Likan liikutuksen ettei tamma pyöristyisi liikalihavan siitostamman näköiseksi, joten en ollut jättänyt hevosiani (vaikkei toinen niistä oma ollutkaan) ihan heitteille. Mutta nyt olinkin terve ja äitikin päästi minut tallille, joten olin reippahasti polkenut (eli vartin verran) jonkin aikaa seisseen moponi käyntiin ja huristellut tallille. Kaikki näytti juuri siltä kuin kesänkin alussa, mutta silti niin erilaiselta. Äiti oli tuonut Likan jo parisen viikkoa sitten takaisin, ja tänään olisi vuorossa koulutreeni. Tammahan oli jo tottunut liikkumaan paksuuntumissessionsa jälkeen, mutta minä olin lojunut pääasiassa sohvan pohjalla koko kesän. Paitsi en aivan koko kesää, Lispe ja Antonio olivat kutsuneet minut ja Anssin rakkaan kummipoikani Herbertin ristiäisiin. (Oikeastihan sen nimi on Julius, mutta minä ristin sen omatoimisesti ja Lispen ihastukseksi Herbertiksi. Ja sain tarkkaan tähdätyn koristekynttilän päähäni muiden vieraiden lähdettyä.) Lispestä puheen ollen, kävellessäni kohti tallitupaa sain taas, varmaan miljoonannen kerran, kuvaviestin Herber- Juliuksesta, mutta nyt se oli ihan söpö ja siedettävä, ainakin jos vertasi muutaman viikon takaisiin "kato se puklas Antonin päälle" viesteihin. Siinäpä näky, jota en halua nähdä uudestaan. Reippaasti kiskaisin tallituvan oven auki, ja olin lentää persiilleni Milan kiiruhtaessa ulos aavistuksen nuhaisen näköisenä ja kuuloisena. "Rebekka! Heissan! Sua ei ookkaan näkyny, mutta äitiäs oon kyllä tavannu täällä. Ja sä oot näköjään värjänny hiukses", tuo selitti, ja kiinnitti sitten huomiota nyt burgundyn värisiin hiuksiini. "Joo, mä mursin jalan aika pahasti kesällä..." "Ja mites se kävi?" Mila virnisti ja pudistin päätäni. "Siitä ei puhuta. Älä vaan anna vieraiden ajaa sun mopollas. Varsinkaan sun päältä koska se yks ei osannu jarruttaa. Mut onneks saan ajokortin kohta ni ei tartte tolla rämällä ajella", totesin huvittuneena ja murahdin kännykän vastaanottaessa taas viestin Lispeltä. "No mitä se nyt koko ajan mulle lähettelee viestejä.." "Kuka?" "Lispehän se", totesin. "Ai niin, eikös se sen mukula syntynyt tai jotain?" Mila näytti muistelevan jotain sen tapaista. "Juup, tässäpä on Julius", näytin naiselle sitä yhtä ainoaa söpöä kuvaa, ja sainkin kuunnella Milan päivittelyä siitä, kuinka söpö se olikaan. "Niin onhan se joo ihan..." kiertelin, kun en ihan vauvaihmisiä ollut. "Ja millos sit voidaan kattoa kuvia sun lapsistas?" Mila virnisti leikillään. "Ei ikinä. Tai ei ainakaan vielä miljoonaan vuoteen." Jatkoin matkaani ja dumppasin kypäräni jääkaapin päälle, ja siirryin sitten satulahuoneen puolelle. Raahasin kaikki Likan tavarat sen karsinalle, ja lähdin sitten ulos hakemaan sen sisälle. Käytävälle kuitenkin ilmaantui tyttö mustan hevosen kanssa, ja hetken kuluttua kysyin hevosensa ikää. Noin vartin jutustelun jälkeen ksityispuolen valtasi hiljaisuus Rosan laittaessa hevosensa kuntoon, ja itse luikahdinkin tarhojen puolelle. "Likkaa!" vihelsin portilla, ja yllätyksekseni tamma höristi korviaan ja lähti tarpomaan kohti minua, sen yleisen paikallaan jöröttämisen sijaan. Hymyillen tyytyväisenä nappasin ötökkäloimessaan hengailevan Likan mukaani, ja pääsimme turvallisesti talliin hetken kuluttua. Vähän Likan oli ollut pakko puhista tarhassaan määkivää Hakkaraista kohden, muttei singahtanut mihinkään suuntaan. Päästin Likan pyörimään karsinaansa ennen kuin riisuin sen ötökkäloimen tamman suureksi järkytykseksi. Harjailin sitä kaikessa rauhassa, jutustellen niitä näitä yksityispuolelle eksyvien ihmisten kanssa. Likka oli normaali itsensä, nökötti vain paikoillaan session ajan, paitsi kainaloista harjatessa sen oli aivan pakko mulkoilla minua. Kun uljas ratsuni oli valmis varustin vielä itseni yhdillä lisävillasukilla ja ratsastusvarusteilla. Sen jälkeen raahasin Likan kentälle ja kampesin itseni selkään. Hetken ajan pohdin kunnon koulurääkin pitämistä, mutta päätin vain heittää jalustimet jaloistani ja ottaa astetta rennommin. Paljon harjoitusravia, voltteja, ympyröitä, ja muuten vaan rentoa humputtelua. Hieman pohkeenväistöä kyllä teimme, ja takaosakäännöksiä, mutten oikein mitään muuta. Laukkaakin otin keskiympyrällä pari kierrosta per suunta, enkä tehnyt siinäkään juuri mitään muuta kuin hieman koomnut sitä ettei Likka kaahottaisi etupainoisena menemään. Loppukäyntien jälkeen luisuin selästä alas ja taputellen Likan kaulaa talutin sen talliin. Siellä hoidin sen ja puin vielä ötökkäloimen tamman päälle. Se olisi enään noin viikon käytössä, ennen kuin tunkisin sen niin syvälle kaappiin ettei sitä löydettäisi enää ikinä. Palautin Likan tarhaan vielä joksikin aikaa, ja siirryin Rinon puoleen. Ei kun vaan ruunaa metsästämään tarhoilta päin. Onneksi se ei ole Rinon kanssa suuri prosessi, sillä se usein lompsi luokseni saapuessani portille, tai jatkoi vain touhujaan, muttei yleensä viipottanut karkuun. Kuten ei tehnyt nytkään, vaan mustuainen tuli mukaani varsin helposti ja kulki vierelläni talliinkin leppoisasti. Päästin ruunan karsinaansa pyörimään ja riisuin sadeloimen siltä, kuunnellen hoitajien papatusta käytävältä hajamielisesti. Hakiessani Rinon harjoja moikkasin joitain tuttuja naamoja, ja selitin kysyjille murtaneeni jalkani ja pitäneeni hieman taukoa heppahommista. Rino höristeli korviaan uteliaana saapuessani takaisin sen karsinalle suurelta harjojenhakuseikkailultani, ja hymyillen päästin itseni harjapakkeineni karsinaan. Ruunan oli pakko tutkia (ja kaataa) loota sisältöineen karsinan lattialle, ja sen jälkeen yrittää haudata kaviokoukku. Hymähtäen hevosen touhuille keräsin tavarat takaisin pakkiin ja jatkoin harjaamistani. Rino pyöri kuin puolukka siellä jossain, joten jossain vaiheessa luovutin ja solmin sen kiinni. Nyt se tyytyi vain liikuskelemaan hieman eteen ja taakse ja nakkelemaan niskojaan tyytymättömänä. Kavioiden puhdistuksesta ei meinannut tulla mitään ruunan yrittäessä koikkelehtia ympyrää kolmella jalalla minun roikkuessa kiinni neljännessä, mutta hieman ärähdettyäni sekin päätti pysyä paikoillaan edes hoitosession ajan. Ollessani valmis kello näytti olevan lähellä ruokintaa, joten autoin tallityöntekijää ja avuliaita hoitajia tuomalla muutaman hevosen sisälle, ja jakamalla tuntiratsuille heiniä. Kun tallin oli täyttänyt kotoisa rouskutus Harrin ovenpotkimisen sijasta lähdin hissukseen köröttelemään takaisin kotia kohti. Rebekka & Leiskuva Peilikuva #17 Rebekka & Rägbys Rinaldo #31 Sanoja; (lasken myöhemmin) Pisteet: ^^ Pisteet yhteensä: jaa-a. //huaah, vihdoin otin itseäni niskasta kiinni ja väänsin tän, ja leikitään että tää tapahtui ennen syystalkoita, eiks nii (plusplus oon ihan hirveen epäakti laiska kakka :<) // Laiskajaakolla oli tarinassaan sanoja 872 ja pisteitä on nyt kerättynä 16! Muistahhan raapustaa tässä kuussa vielä jotain kakkendaalenia. -mila-
|
|
|
Post by Rebekka on Nov 1, 2015 21:25:51 GMT 2
31.10.2015 - Halloweenlauantai
"Voi v***u, nyt se luulee et mä oon raskaana..!" tuhahdin ehkä hieman kovaäänisesti kännykkääni pelmahtaessani taukohuoneeseen. Dumppasin laukkuni nurkkaan, ja tajusin huoneessa olevan muitakin, kuten esimerkiksi Mila, joka näytti puhuvan jonkun rouvashenkilön kanssa. Ja nyt tämä kyseinen rouvashenkilö tuijotti minua syyttävästi, ja Mila hieman hämmentyneen, mutta huvittuneen oloisena. Oli sohvalla pari muutakin, nuorempaa hoitajaa joita en tuntenut, ja he toljottivat minua myös oikein hämmentyneen näköisinä. Ja lojuihan sohvanpohjalla myös Julia, Catherine, Jonna ja Rosannakin. "Joo, tota nyt ei oo oikeen hyvä hetki, selitän myöhemmin, moooi", selitin luuriin ja tungin sen sitten taskuuni. "Mä tästä lähdenkin..." virnistin syyllisenä ja suunnistin ovea kohti. Mila kuitenkin vilkaisi minua merkitsevästi, selkeästi haluten kuulla juoruja, kun pöydällä lojuvista seiska-lehdistä ei löytynyt infoa Vaahtislaisten touhuista ja draamoista. Vanhempi nainen päätti keskustelunsa Milan kanssa ja lähti, sekä jäin oven luokse seisomaan sekä tuijottamaan kiinnostuneen oloista yleisöäni. Rykäisin. Hiljaisuuden kuitenkin keskeytti Mila. "Ai mitäs, onkos se Anssi nyt pannut sut paksuksi?" nainen virnuili. "Eei..." mongersin, mutta awkwardia hetkeä todistamassa ollut yleisö ei selkeästi tyytynyt tähän. "Siis äitillä on nyt vaan sellanen kuva, kun saatoin oksentaa joku aamu", virnistin. "Mutta se ei kyllä johtunu yhtää mistää lapsista kiitos kysymästä. Eipä ollu pitkä matka vessaan, ku olin illalla saanu itteni portaitten yläpäähän ja jääny näköjää siihe." Onneksi äiti ei ollut huomannut, tai olisin varmasti lukittuna huoneeseeni seuraavat neljä vuotta. "Jaahas jaahas", kuului edelleen tyytymätön mutina. "Ja sit se kans selittää et oisin muka pyöristyny, mut sitä kutsutaan kyl vaa syömiseks. Et nii, periaattees. En oo Lispe kakkonen", lisäsin vielä. Jep jep, annoin varmasti hyvän ja asiallisen kuvan itsestäni, etenkin noille pienemmille hoitajille. Lupaan, en olle kännäilevä huora, mullahan on poikaystävä, ja aivan ihana sellainen.
Liukenin piinapenkiltä vikkelään (heti kun olin kaapannut mukaani kuulemma Emmin leipoman mokkapalan), ja nappasin satulahuoneesta Likan harjat, sillä ehtisin hyvin liikuttaa sen ennen kuin minun pitäisi viedä Rino maneesiin Arvon Ilonan Korkeudelle. Likka oli ulkona, ja viimeinkin nakuna, joten hyvillä mielin lähdin hakemaan hevostani sisälle. Jes, eipä tarvitsisi kuoria sitä kärpäsloimen keskeltä!
Matkani katkesi puolitiehen, kun yleensä niin punertava hevonen oli yhtäkkiä ruskea. Melkein pääsi itkut, kun tajusin että tamman harjakin oli aivan järkyttävän mutainen. Joskus keltainen riimukin näytti nyt viikon ripulissa lilluneelta. "Voi Likka..." huokaisin napatessani tammani kiinni ja raahatessani sen suoraan pesupaikalle.
Ratsastusvarusteiden sijaan hain shampoopullon, ja aloin tuskastellen pesemään hevostani sitten ihan kokonaan. Muta ei ollut vielä kuivunutta, enkä varmasti alkaisi harjaamaan tuota kaikkea irti silloin kun se olisi.
Letkun lähestyessä Likkaa tamma näytti vähintäänkin närkästyneeltä, mutta niin näytin minäkin, ja käytävälle Tuuven kanssa käppäillyt Petra totesikin, että näytimme molemmat sitruunan syöneiltä. No niin varmasti näytinkin, eikä silmiään pyörittelevä tammakaan miltään pirteältä näyttänyt. Jonkin ajan vedellä läträämisen jälkeen mutakerroksen alta alkoi paljastua hevostakin, joten aloitin Likan saippuoimisen.
Tämä oli selkeästi Likan mielestä paras kohta, sillä sen huulet alkoivat väpättämään niin tyytyväisen oloisina, ja se yritti rapsuttaa riimunnarua. Ok. Hymyillen huvittuneena jatkoin hevoseni pesua, ja näpräilin shampoota sen häntään.
Kun shampoota oli kyynerpäihini asti, laitoin letkun päälle taas Likan mieliksi. Suihkuttelin vettä pois, ja taisin siinä samalla kastella housuni ja kenkäni. Noooo, eipä se mitään..
Vihdoin ja viimein tammani loisteli puhtauttaan, ja sitten alkoikin kuivausoperaatio. Hikiviila oli nähnyt parhaat päivänsä jo kymmenisen vuotta sitten, joten se toi oman haasteensa tehtävään. Pyyhe kuitenkin löytyi, ja kuivailin sillä harjaa, häntää ja jalkoja. Kun Likasta ei enään valunut vettä, kipaisin hakemassa sen karsinanovesta fleeceloimen, ja heitin sen tammani selkään. Noin, oikein nätti paketti.
Palautettuani Likan karsinaan vilkaisin kelloa, ja totesin siinä samalla että Ilonan tunti alkaisi kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ilona itse saapui aina vasta kymmentä vaille, ja oli lokakuun ensimmäisellä tunnilla informoinut minulle voivani tuoda hänelle hevosen valmiiksi.
Rino oleskeli sisällä, ja oli juuri suorittamassa karsinan kaltereiden puhdistussessiota. Ruuna lopetti seinän nuolemisen saapuessani paikalle, ja pärskien heilautti harjaansa. Aika majesteettinen otus, selkeästi. Kipaisin hakemassa ruunan harjat ja varusteet, ja päästin itseni karsinaan.
Rimppakinttu kuikuili käytävälle avoimesta ovesta, ja taputellen sen kaulaa suljin ovea niin, ettei se pääsisi ovelana otuksena luikahtamaan karkureissulle. Rino oli aavistuksen pölyinen, ja olisin tahtonut harjailla sitä paljon pidempään, mutta kello läheni koko ajan kuutta. Harjasin ruunasta pahimmat pölyt pois, ja selvitin sen harjan nopeasti. Häntääkin selvittelin hieman, ja kaivoin sitten kaviokoukun käteeni.
Rino nosti jalkansa reippaasti ja kiltisti ylös, välillä hieman nykien jalkaa josko operaatio kivenirroituksesta pääsisi nopeammin eroon. Eipä päässyt, joten ruuna joutui pitämään koipensa paikoillaan hetkisen. Laitoin sille suojat jalkaan, jolloin olisi Rinon mielestä ollut otollinen hetki tanssia ripaskaa, mutta vähän ärähtämällä se suostui pitämään edes suojitettavan jalan paikoillaan. Satulan kanssa ei ollut mitään ongelmaa, sillä Rino keskittyi kuuntelemaan käytävällä pörräävien tuntilaisten juttuja, eikä suitsetkaan tuottaneet päänvaivaa vähäisestä kirahviksi tekeytymisestä huolimatta.
Tadaa, ja Ilonan arvon ratsu oli valmis, ja kellokin oli sopivat kolmea vaille. Edellä mainittukin pelmahti paikalle juuri sopivasti, joten ojensin naiselle ohjat ja taputin rohkaisevasti Rinon takapuolta sen lähtiessä tunnille.
Tyytyväisenä saavutuksiini satuin vilkaisemaan taakseni ruunan karsinaan, ja pettyneesti huokaisten lähdin hakemaan kottikärryä ja talikkoa.
Rebekka & Leiskuva Peilikuva #18 Rebekka & Rägby's Rinaldo #32 Pisteet: 1 Pisteet yhteensä: 17
//sovitaan sit, etten nukahtanut lauantai-iltana näppäimistölle...
|
|
|
Post by Rebekka on Dec 2, 2015 11:35:25 GMT 2
Tallin mestaruudesta kilpailtiin 31.10., ja olin saanut Anssin kuvaamaan ratani. Poika oli sitten vetäytynyt "muokkaamaan kuviani", jotka sain muutaman "lähetä nyyyyyytttttt" -tekstiviestikeskustelun jälkeen.
Likan ja Rinon kanssa kouluradat sujuivat hyvin, molemmilla pääsimme luokissa toiseksi, mutta Likka oli näistä kahdesta se sijoittunut. VaB:ssä kun oli vain kolme osallistujaa...
Esteet olivatkin sitten mielenkiintoisempi tapahtuma. Likan kanssa pääsimme ylväästi viimeiselle sijalle, tamma kun oli päättänyt kommentoida puomien väritystä, tekemällä spurtteja ja pari kieltäytymistä. Säilyivät sentään ehjinä...
Rino taasen kävi muutamilla kierroksilla 120cm verryttelyssä, eikä radallakaan puuttunut kuumia hevosia ja vaaratilanteita. Vauhti kuitenkin oli ihan sopiva(hko), mutta eipä yhtään kovemmalla kiireellä olisi päässyt yhdestäkään esteestä yli. Muutama hyppy lähti hitusen liian kaukaa, ja naureskelinkin radan jälkeen Rinon leikkineen lentokonetta. Aika ei kuitenkaan aivan riittänyt voittoon, sillä loppuradasta olin joutunut jarruttelemaan kaahottavaa ruunaa, jotta pääsisimme viimeisistäkin esteistä yli.
Kaiken kaikkiaan, olin oikein tyytyväinen hienoihin ratsuihini, ja molemmat saivat porkkanan illalla. Ratsastuskoulumestaruuksien Vaahterapolussa järjestetystä osakilpailusta ei sitten puhuttu, Rino ainakin oli päättänyt esitellä hälinäisessä maneesissa hienoja säikkyhyppyjä kesken kouluradan...
Rebekka & Rägby's Rinaldo #33 Rebekka & Leiskuva Peilikuva #19
//tungen supermahtavat piirrokseni tähän sitten kun kone suostuu paremmin yhteistyöhön (:
|
|
|
Post by Rebekka on Feb 13, 2016 14:54:10 GMT 2
Syy ja seurausSyy: Seuraus: Likka oli päättänyt olla tekemättä kouluratsastusta, jonka seurauksena Rebekka mursi jalkansa. On ne ihania <3 Nyt Rebekka on kuitenkin toipunut ja hevosenomistajaa kuukauden leikkinyt Anssi joutuu luovuttamaan Likan (ja Rinon) takaisin tyttöystävälleen. (+ rebekka värjäsi hiuksensa) Rebekka & Rägby's Rinaldo #34 Rebekka & Leiskuva Peilikuva #20 Pisteet: 4 Pisteet yhteensä: 21 (tammikuun rästit) // Minäpäs kaivan piakkoin nuo mun piirtovehkeet tuolta pölyttymästä ja piirrän palkintokuvaa! - Mila -
|
|
|
Post by Rebekka on Feb 29, 2016 16:54:25 GMT 2
...tai niin voisi ainakin päätellä Likan hirveästä hirnumisesta. R & R #35 R & L #21 pisteet: en kehtaa antaa tästä enempää kuin yhden pisteen, jos sitäkään yht: 1 jaa-a, miten niin tuli kiire ja tiedän etten aio saada tarinaa aikaiseksi just nyt :'D + laatukuvia on aina ilo katsella
|
|
|
Post by Rebekka on Mar 28, 2016 19:26:54 GMT 2
Mörkö se lähti piiriin... - 28.3.2016
Sunnuntaina Vaahteraplun pihaan oli kurvannut traileri, joka oli vienyt Likan ylläpitoon tuttavaperheellemme. Heillä oli 12-vuotias tytär, joka oli kiinnostunut kenttäratsastuksesta, ja äiti oli heti tunkenut Likan heille. Olihan se vähän harmi, tamman kanssa oli ollut niin kiva touhuta, mutta kävisin kuitenkin kerran viikossa moikkaamassa ja läpiratsastamassa suokkia, joten en joutunut sentään hyvästelemään sitä. Jotain puhetta tunneistakin olisi, että kävisin välillä myös neuvomassa tyttöä Likan kanssa.
"Omaksi hevosekseni" oli siis Likan tilalle valikoitunut Mörkö, joka oli jo käynytkin Vaahtiksessa muutaman kerran pyörähtämässä, mm. kouluvalmennusviikonlopulla ja yksissä kisoissakin. Mörön kanssa olin jo joka tapauksessa tehnyt töitä jo vuoden, mutta silti ruuna oli edistynyt vain vähän, joten se muuttaisi sitten Vaahterapolkuun tutustumaan ison maailman menoon. Oikeastaan suurin edistyminen mitä ruunan kanssa olin saanut aikaiseksi oli painon kohotus, se oli vieläkin aika rimpula, muttei enään ollenkaan yhtä luiseva kuin se oli aikaisemmin, lihastakin se oli hieman saanut. Jospa se parantuisi siitä, nyt kun minulla olisi enemmän aikaa touhuilla sen kanssa.
Niinpä maanantaiaamulla sain kyydin äidiltä tallille, ja vanhan lava-automme takana keikkui traileri, joka kuljetti voikkoa hevosta. Kello oli vasta yksitoista, joten tallilla ei hirveästi populaa ollut, onneksi. Mörkö pääsi trailerista oikein mukavasti, ja suoraan tarhaan mussuttamaan päiväheiniä muiden heppojen läheisyyteen. Me kuskasimme äidin kanssa tavaraa talliin, jonka jälkeen jäin itse tallille hoitamaan Rinon, ja tarkkailemaan Mörön sopeutumista.
Rimppakinttu seisoi tarhassa kavereidensa kanssa, joten suuntasin talliin siivoamaan sen karsinaa. Lantaa olikin aika paljon, mutta puhisten selviydyin sontavuoresta ja siivosin ruunan kipot. Kun tekeminen meinasi loppua, kaivoin satulasaippuan esille, ja aloin jynssäämään mustiksen varusteita puhtaiksi. Viime puhdistuskerrasta taisikin olla aikaa, sillä sain tovin puhdistella suitsien remmejä ennen kuin ne olivat taas puhtaita. Kun kello läheni yhtä hain Sarin kanssa muutaman tunneille menevän hevosen sisälle, ja Rinonkin siinä samalla. Se menisi vasta kuuden tunnille, mutta ehtisin hyvin harjata sen ja palauttaa sen vielä pihalle. Rino heilui koko ajan puolelta toiselle harjatessani sitä, ja kerran löimme viisaat päämme yhteen sen säpsähtäessä jotain tyhmää. Harjattuani ruunan palautin sen tarhaan, ja menin tsekkaamaan miltä Mörön elämä näytti. Voikko näytti voivan hyvin, ja nappasin sen mukaani tutustumaan maneesiin ennen tuntien alkua. Vietyäni ruunan karsinaansa päivitin rehuhuoneessa Likan ruokintaohjeet Mörön ruokintaohjeiksi, ja vein supersöpön my little pony -sadeloimen roikkumaan ruunan karsinan oveen, josta se huomenna aamutallin mukana menisi pihalle keltuaisen kanssa.
Tydyynks, hienoa merkintää taas :'D R&R #36 R&M #1
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 24, 2016 19:00:16 GMT 2
perjantai 24.6.16, ensimmäinen, yht. 1p
Astelen litimärät Adidaksen kengät jaloissani tallipihan poikki. Säihkyn iloa ja pientä jännitystä avatessani Vaahterapolun oven. Mun ei tarvitse vääntää kasvoilleni tekohymyä, kun pystyn hymyilemään ihan itsekin. Tallissa ei näy hevosia, mutta ihmekös tuo, kun ulkona oli hellettä. En itsekään jaksaisi kyhjottää sisällä tylsistymässä! Tallilla ei näy muita ihmisiä mun lisäksi, mutta yritän kierrellä ympäri tallia. Enhän mä ikinä saisi yksin selville, missä Rino on ja minne mä voisin jättää viininpunaisen Kånkenini, joka on ahdattu niin täyteen kamaa, että reppu muistuttaa reppua enemmän jotain palloa. Lopulta mun hermostunut kiertely ja odottelu palkitaan, kun talliin kävelee punertavanruskeat hiukset omistava nainen.
"Moi! Sä oot varmasti Merika? Mä oon Mila, tallin pääpiru. Mua sä voit tulla nykäsemään aina hihasta jos tarvit jossain apua, mut jos mua ei näy, veikkaan ettei muutkaan hoitajatytöt pure", Milaksi osoittautunut naikkonen virnistää. Nyökkään ja kysyn, minne mä voisin jättää reppuni ja mistä löytäisin Rinon. Mulla on päällä ruudullinen flanellipusero, mutta kietaisen sen lanteilleni, sillä jopa tallissa hikipisarat nousevat pintaan. "Rino on tällä hetkellä laitumella tuolla kilometrin päässä tallista, mut reppusi sä voit kyllä jättää tänne..." Mila toteaa ja lähtee johdattelemaan mua huoneeseen, josta löytyy aika paljon mukavuuksia.
"Jos ei jaksa tehdä muuta kuin lekotella sohvalla ja juoda jotain viilentävää tai lämmittävää, voi tulla tänne löhöilemään ja juoruilemaan muiden tallilaisten kanssa", tallin omistaja sanoo ja näyttää, minne mä voisin laittaa Kånkenini. "Juorupesästä" löytyy nimittäin kaappeja, joiden oviin on tehty nykyisten ja vanhojen tallilaisten käsialalla sydämiä ja hymiöitä. Valitsen itselleni jonkun vapaan kaapin ihan randomisti ja sullon reppuni sinne mahdollisimman nopeasti, sillä mulle alkaa tulla kiire päästä katsomaan Rinoa, mun ekaa ratsastuskoululla asustelevaa hoitohevosta.
Mila sanoo, että se voi opastaa mulle tien laitumille samalla, kun vie sinne lisää vettä. Istahdamme hetkeksi sohvalle juomaan jääkaapissa oleillutta litran limsapulloa. Kun olemme juoneet lasimme tyhjäksi, Mila kertoilee mulle jotain hoitamisen perusasioita, joita mä kuuntelen sivukorvalla. Pääosin mä kuitenkin keskityn pöydällä lojuvan hevoslehden selailuun ja Rinon miettimiseen. Mun haaveissa Rino on komea (no totta kai kaikki oriit ja ruunat on komeita) ja uljas, mutta mä veikkaan silti, ettei me tulla laukkaamaan ilman varusteita pellolla tai luottamaan toisiimme täysillä lähitulevaisuudessa, mut aina voi yrittää. Tai ainakin voi haaveilla.
Mun on pakko myöntää, että mua jännittää. Kävelen laidunta kohti ja riiputan toisessa kädessäni riimunnarua ja harjapussukkaa, toisessa puolilleen täytettyä vesisankoa. Mila raahaa perässäni kahta ämpäriä ja ähkii hiukan tekopyhästi. Mä hihitän kääntäessäni pääni pois Milasta. Ehkä vähän ilkeetä tirskua kun toinen puhisee ja harkitsee luovuttamista, mutta joka tapauksessa pilkka osuu aina omaan nilkkaan. Onnistun astumaan löysänä roikkuvan riimunnarun päälle ja kaadun vatsalteni maahan. Sitten onkin Milan vuoro tirskua ja hihittää selkäni takana. Loppujen lopuksi olen iloinen, ettei mun uuden hoitohevosen omistaja ole yhtä ankara kuin mun bilsanopettaja, vaan sellainen, joka osaa ottaa mokatkin huumorilla. Sydämeni lyönnit tihenevät, kun laidun alkaa näkyä. Yhden laitumen vierustalla on toinen laidun ja sen toisen laitumen vieressä vielä kolmaskin laidun.
"Millä laitumella noista Rino laiduntaa?" kysäisen ja nyökkään laiduntrioa kohti. Mila pohtii selvästi jotain mielessään ja vastaa sitten. "Rino laiduntaa tolla toisella laitumella", Mila tokaisee ja laskee vesisangot maahan. Naikkonen jää täyttämään laitumien vesiastioita, kun mä lähden tervehtimään Rinoa. Mulla ei todellakaan ole aikeissa ratsastaa vielä ekalla tutustumiskerralla, eikä välttämättä toisellakaan, mutta en viitsisi kuitenkaan häiritä Rinon ruokarauhaa niin "katalasti", että lähtisin leikkimään sen kanssa Parellin seitsemää leikkiä. Ehkä sitten heinäkuussa, kun ruuna ei enää olisi laitsalla. Etsin Rinoa katseellani. Samalla laitumella laiduntaa monia muita hevosia, ainakin joku cremello ja toinen musta. Ja se toinen musta on sit hei tamma, joten pystyn olemaan varma, ettei se ole Rino, ellen sitten ole erehtynyt hoitohevoseni sukupuolessa... Lopulta bongaan laitumen sekalaisesta seurakunnasta mustan ja ison, ruohoa nyhtävän ruunan. Pujahdan laitsan aitojen ali ja lähestyn Rinoa rennosti puhellen. Pari hevosta tulee mua vastaan, mutta Rino tyytyy nostamaan päänsä heinikosta ja katselemaan mua isoilla, lempeyttä loistavilla silmillä.
Rino antaa näppärästi kiinni, vaikkei tullutkaan omatoimisesti mua vastaan. En vaan voi olla hymyilemättä taluttaessani mun omaa hoitohevosta kohti laitumen portin vierustaa, missä olisi hyvä kiinnisitomispaikka. Olin jättänyt harjat laitumen portille, mutta Rino päättää heti alkuun kytätä harjapakkia, jonka kahva kolisee kevyen tuulenvireen pyyhkäistessä laidunnuspaikan ylitse. Saan Rinon maanittelulla ja rapsuttelulla ohi hirmu pelottavasta harjapakista. Kaivan sieltä luonnonharjaksisen juuriharjan ja alan harjaamaan Rinoa, ihan vaan siitä ilosta, että mulla on hoitohevonen (Rino oli siis jo valmiiksi puhdas). Vieläpä hoitohevonen, jota mä jaksaisin hoitaa pitkään ja noh... rakastavaisesti? Ruunanrupsukkani ravistelee kärpäsiä pois päänsä ympäriltä ja huiskuttelee hännällään muitakin inisijöitä, jotka rehellisesti sanottuna härnäävät muakin.
Kun olen harjannut Rinon molemmilta puolilta parilla harjalla, en jää sen kummemmin siistimään harjaa tai häntää, vaan tarkastan kaviot pikkukivien varalta. Kun olen nappaamassa kaviokoukkua harjaboksista kavioon juuttuneen kävyn takia, laitumen portti avautuu ja sisään astuu herasilmäinen, kaunis tamma, jota taluttaa ehkä parikymmentävuotias naisenalku. "Moi!" tervehdin häntä. Naikkonen nyökkää mulle ja hymyilee. Hän päästää hiukan kärsimättömän hevosensa irti ja jää juttelemaan mun kanssa. Pyydän Linneaksi esittäytynyttä naista oottamaan sen aikaa, kun tongin kävyn Rinon kavioista. Kun probleema käpy on suoritettu, jään rapsuttelemaan Rinon säkää, josta ruuna tuntuu tykkäävän. Juttelen Linnean kanssa jonkin aikaa, mutta ei meistä nyt kuitenkaan tullut "parhaat kaverit minuutissa".. Kun Linnea lähtee pois laitumilta, huomaan, että ehkä se Milakin kaipaa apua laitumen tarkastuksen ja vesisaavien täyttämisen kanssa. Hiukan nolona päästän Rinon irti ja sanon sille heipat tältä päivältä.
Mila näytti ilahtuvan avustani ees vähän, joten jäin vähän pidemmäksikin aikaa auttelemaan tallin omistajaa laidunten tarkastuksen ja muun sellaisen kanssa. Kun alan valmistella lähtöäni takasin kotia kohti, kello on kerennyt vieriä jo seitsemään asti. Tai no, ei seittemän edes ollut paljon, mutta ainakin kaikki ulkopuoliset hengailijat olivat jo lähteneen aikoja sitten koteihinsa. Kotimatka kului tulevaisuuden ajattelulla - meistä saattaisi tulla Rinon kanssa vielä jotain!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 27, 2016 12:25:01 GMT 2
maanantai 27.6.16, toinen, yht. 2 p
Rino kääntää persauksensa tuulta päin ja alkaa nyhtämään lisää ruohoa vihreänä loistavasta maasta. "Rinoo", huutelen ruunaa, mutta tuulenvire taitaa kuljettaa ääneni Rinon korvien sijaan metsäneläinten korville. Musta ruuna ei nimittäin edes korvaansa lotkauta... Avaan siis laitumen portin ja lähden kävelemään kahisevan heinikon läpi Rinon luokse. Sillä on selvästi rutkasti ylimääräistä energiaa tuulisen kelin takia, ainakin meidän hippaleikistä päätellen. Kun Rino huomaa mut, se lähtee pikkuhiljaa hivuttautumaan kauemmas laitumelle. Ruuna antaa kuitenkin hetken päästä kiinni. "Terve poika", moikkaan Rinoa ja silitän sen päätä. Sitten lähden taluttamaan hevosta riimusta kiinni pitäen lähemmäs porttia. Sidon Rinon taas puutolppaan kiinni maassa lojuvalla riimunnarulla ja nappaan portilla odottelevasta harjapakista kumisuan, sillä Rino on onnistunut piehtaroimaan itsensä kuraseksi. Laitumella ei ole ketään muuta, joten mä saan harjata Rinoa kaikessa rauhassa, vaikka juttuseuraa olisi kieltämättä kiva saada.
Kun joku mustahiuksinen tyttö pelmahtaa laitumelle hakemaan tummanrautiasta tammaansa, koen tilaisuuteni tulleen. "Hei! Mun nimi on Merika, hoidan täällä Rinoa. Mä haluaisin lähteä maastoon käppäilemään, mutten tunne näitä maastoja sitten yhtään, ni voisiksä tulla opastamaan mua?" kysyn ja taputan Rinon pölyävää takamusta. Ehkä sitä pitäis harjata vielä vähän lisää. Mustatukka poimii hevosensa kiinni ja nyökkää sitten. "Mun nimi on Rosanna, omistan tän Divan ja yhen Fella-tamman. Ilman muuta mä voin tulla sun kanssa maastoon", tyttö vastaa ja alkaa hoitamaan Divaa. Vedän kasvoilleni hymyn ja harjaan Rinoa vielä vähän, lähinnä aikani kuluksi, sillä Rosannan pitää harjata Diva ennen maastoon lähtemistä. Rino on yhä villillä ja säpsyllä tuulella, joten meinaamme lyödä öh... viisaat kaalimme yhteen useampaan otteeseen ruunan viskellessä pääkoppaansa. Kun olemme lähtövalmiita, Rosanna ponnistaa ratsunsa selkään, mutta mä päätän lähteä ihan vaan taluttaen, sillä mulla ei ole edes ratsastusvarusteita, pelkkä ruutupaita ja likaantuneet Niken lökärit.
Rino jatkaa maastossakin riehumistaan, joten kiepautan riimunnarun varmuuden vuoksi sen turvan ympärille. Ruuna tuijottelee vähän kaikkea, esimerkiksi isoja kiviä, kun taas Rosannan hevonen kulkee rauhallisesti, kompastelematta ahtaistakin väleistä. Itikat eivät häiritse tuulen ansiosta, mutta lentelevät muovipussit ja muualta kantautuvat hajut härnäävät Rinoa vähintään yhtä paljon kuin ötökät. Kun matkamme etenee rennosti, Rosannalla ja mulla sujuu juttu hyvin. Tuntuu, kuin olisimme tunteneet toisemme jo pidemmän aikaa, vaikka tapasimme vasta parikymmentä minuuttia sitten. Tyttö ehdottaa, että kiertäisimme vajaan tunnin lenkin käynnissä ja rennossa hölkässä. "Okei, kuulostaa hyvältä", totean, vaikken pystynyt hahmottamaan lenkkiä mielessäni. En tunne edes lähimaastoja melkein lainkaan, joten tyydyn seuraamaan edellä kulkevaa ratsukkoa ja yritän painaa kaikki mahdolliset maanmerkit mieleeni, jotta osaisin kulkea maastoissa seuraavan kerran vaikka sitten yksinkin. Tai no, mun muistin tuntien pystyisin kulkemaan Vaahterapolun maastoissa aikaisintaan puolen vuoden päästä.
Meille tulee mutka matkaan, kun Rosanna hoksaa, ettei ollut nähnyt punaista postilaatikkoa. "Olisko sun vai pitänyt nähdä punainen postilaatikko?" kysyn hiukan hämilläni. Mihin hemmettiin punaista postilaatikkoa tarvittaisiin? Pysähdyn Rosannan taakse ja silitän Rinoa, joka oli pikku hiljaa alkanut rauhoittua ja seurata mua nöyrästi. "Olis! Se on mun maamerkki, jonka kohdalta pitää kääntyä vasemmalle. Me..." Rosanna aloittaa ja tukkii suunsa. "Me ollaan eksytty", jatkan Rosannan nyökätessä. Varmistan, että onhan kaverillani puhelin. "On sentään", Rosanna sanoo ja virnistää mahdollisimman iloisesti. Eksyksissä ollessaan ei vaan ole kovin helppo hymyillä. Tyttö kaivaa taskustaan kännykkänsä, jonka näyttö on mennyt parista kohtaa halki. "Ei!" hän lopulta parahtaa. "Mitä?" katsahdan Rosannaan, joka näyttää hätääntyneeltä. Meidän hermostuneisuus tarttuu hevosiinkin. Rino alkaa tempoa päätänsä ja Diva menaa peruuttaa pusikkoon. "Akku loppu! Sano, että sulla on kännykkä", Rosanna huokaisee, vaikka tietääkin, että mun kännykkä on kaapissani.
"Miten me päästään takas laitumille?" kysyn ja tajuan, että vaihtoehdot ovat todella vähissä. Emme tienneet, missä olimme, ja sadepilvetkin lähestyivät uhkaavannäköisinä. "Kohta alkaa sataa, eikä me tiedetä, miten me päästään täältä veke", Rosanna sanoo ja puistelee päätään. Mulla ei ollut mitään ideoita, miten me saataisiin tietää, missä ihmeessä me olimme, ja miten ihmeessä me päästään takaisin muiden luokse. "Mä kyllä lähetin lähtiessämme viestin Milalle, että me lähdettäisiin viidenkymmenen minuutin lenkille punaisen postilaatikon lenkille, että kai meitä jossain kohtaa aletaan ettiäkin", Rosanna sanoo. Nyökkään alakuloisena ja rauhoittelen kärsimätöntä Rinoa parhaani mukaan. "Hevoset kyllä osaa kyllä yleensä takaisin kotitallille..." mietiskelen. "Niin! Annetaan hevosten viedä!" Rosanna hihkaisee. "Kas kun ei heti tajuttu", hän tokaisee ja tunnustelee kädellään, miten raskaat sadepisarat alkavat tippua taivaasta päällemme.
Koska Rino on majaillut Vaahtiksessa pidempään, mä ja ruunani asetutaan kärkeen. Vaikka Rinoa vähän jänskättääkin kulkea etunokassa, toisen hevosen seura rauhoittaa sitä jonkin verran. Yritän itsekin puhella sille rauhoittavaan sävyyn, vaikka kasteleva sade saakin mut ärsyyntymään hieman. Rosannakin huokailee takaaltamme. "No ainakin pääsemme varmaankin takaisin tallille", virnistän ja taputan Rinoa. "No niinpä... Vaikka märkinä tullaan, niin tullaan kuitenkin!"
Tallilla saamme Milan vihat niskaamme. "Hei, mä etin teitä tuol vesisateessa! Ette olis viittineet soittaa olevanne eksyksissä", Mila pyörittelee silmiään, mutta muka niin vihaisen ilmeen takana piilee pieni hymynkare siitä, että saavumme ehjinä paikalle. "Siinä se just onkin. Rosannan kännykästä loppu akku kesken matkan, varmaan kylmyyden takia, sillä lähtiessämme puhelin oli täynnä virtaa!" sanon Milalle, joka leppyy sen sileän tien. "No hyvä että sentään löysitte takaisin. Mut miks te ette menneet laitumelle vaan tulitte tänne?" tallin omistaja kyselee. Tällä kertaa annan Rosannan vastata. "Me hokattiin, että ainakin Rino osaa varmana kotiinsa. Ja ei se laitumelle mennyt, vaan tuli tänne." Mila nyökkää ja katselee vettä valuvia hiuksiamme. "Kastuittekin sitten ihan kunnolla."
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 28, 2016 8:44:46 GMT 2
tiistai 28.6.16, kolmas, yht. 4 pTreenailin tänään kevyesti kisojen kouluosuutta varten. Kuvassa meneillään pohkeenväistöharjoitus. // pahoittelen huonoa laatua, täällä mökillä ei oo skanneria, joten kuvista tulee pakosti huonolaatuisia :/ Tää kuva on sit tosiaan piirretty sarjistyylillä, että Rinolla ei ole noin isoja silmiä eikä Merikan jalat oo noin kapeet :-D
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 30, 2016 21:18:22 GMT 2
torstai 30.6.16, neljäs, yht. 4p
Tiivistyä kisoista Merikan päiväkirjasta; "Tallin mestaruus meni osaltamme aivan päin p*rsettä. Rino tuijotteli kaikkea, eikä totellut yhtään. Ruunaan heijastui vahvasti mun jännitys, eikä siitä voinutkaan tulla muuta kuin katastrofi. Olin kieltämättä vähän (lue: erittäin) kateellinen Jullelle ja Artulle, sillä heidän yhteistyönsä sujui erinomaisesti, mutta lohdutin itseäni miettimällä, ettei mulla ja Rinolla ole ollut yhteistä elämää takana paljon ollenkaan. Ensi kerralla paremmin ja ahkerammalla harjoittelulla!"
// kuvaa viikonlopusta tulossa :-)
|
|