|
Post by Jesse on Apr 14, 2018 8:38:08 GMT 2
Leo omistaa Mörkö-ruunan
|
|
Leo
Uusi kasvo
Posts: 8
Oma hevonen: Mörkö
|
Post by Leo on Apr 29, 2018 7:55:53 GMT 2
Vanhoja tuttuja muuttopäivä - 29.4.2018
Meidän muutto Vaahterapolkuun oli viivästynyt ikävästi. Meidän oli ollut tarkoitus pakata keltainen autoon jo viime lauantaina, mutta trailerin rengas oli ollut rikki eikä vararengasta nyt tietenkään ollut siihen hätään. Varatraileri olisi ollut seuraavana päivänä, mutta silloin meillä oli muuta hommaa, joten Mörkö sai elää vanhalla tallilla vielä viikon. Nyt oli viikko kuitenkin jo kulunut ja muuton aika.
Harjasin Mörön oikein nätiksi, selvitin sen hännän kauniin lainehtivaksi vaaleaksi vesiputoukseksi. Tavarat oli jo autossa, isä ei ollut oikein hevosihmisiä, joten hän auttoi kantamalla asioita. Äiti taasen oli joskus lapsena käynyt paljonkin tunneilla, mutta into oli hiipunut ajan myötä. Kyllä se välillä kävi Mörön kanssa maastossa. Ja shoppaili varusteita, sitä se teki. Se oli oikeastaan meidän juttu, saatettiin äidin kanssa viettää välillä kokonainen päivä hevostarvikeliikkeessä ja tulla sieltä ulos muutamaa sataa euroa köyhempänä mutta paria uutta satulahuopaa rikkaampana. Niitä Möröllä kyllä riitti. Ja riimuja. Ja korvahuppuja. Ja suojia ja suitsia. Mulla oli ongelma.
Lastauksessa ei kyllä ollut ongelmia, Mörkö käveli nätisti ylös ramppia sen tavanomaisen hetken tuumaustauon jälkeen. Se teki sen joka kerta, oli jo ensimmäisellä kerralla, kun haimme sen vuosi sitten. Muistin sen päivän vieläkin terävästi. Mörön entinen omistaja Rebekka oli saapunut auttamaan meitä keräämään ruunan tavarat ja sanomaan viimeiset heipat ja oli tuonut lapsilössinsä mukanaan. Väsähtäneen oloinen nainen oli mua ehkä maksimissaan seittemän vuotta vanhempi, mutta sillä oli jo kolmevuotiaat kaksospojat ja sylissään punanaamainen tyttölapsi. Se rääkyi viimeistä päivää ja pojat juoksi pitkin tallipihaa. Rebekka kirosi jotain helvetin Anssia, sanoi, että olisi edes toisen voinut ottaa mukaansa ja lukitsi sitten nyrkkitappeluun ruvenneet pojat jäähylle eri karsinoihin. Dumppasi rääkyvän pikkukakaran mun syliini että saisi pojat raahattua talliin. Palasi pihalle hevonen toisessa kädessään ja selitti, että miettisin kahdesti ennen lasten hankintaa. Ja kolmesti kenen kanssa. Ettei se kosisi, pamauttaisi paksuksi ja lähtisi sitten muualle vain lähettääkseen vuoden päästä tekstaria että haluaisi sormuksensa takaisin. Rebekka vaikutti vähän katkeralta ja mä vaan hiljaa kuuntelin sen selittäessä löytäneensä toisen elämänsä rakkauden vain joutuakseen taas jätetyksi. Tällä kertaa kuulemma viikkoa ennen synnytystä. Miehet on roskaa, mä olin sanonut ja Rebekka oli nauraen tehnyt mun kanssa vaihtokaupat. Se otti nyt täyttä päätä kirkuvan lapsensa takaisin ja antoi mulle hevosen.
Siitä oli itse asiassa aika tarkalleen kaksi viikkoa yli vuosi. Mietin mitenköhän Rebekalla meni, olikohan se kakara lopettanut jo huutamisen. Ei varmaan, sen veljet olisivat varmaan hoksanneet lyödä sitä eikä toisiaan. Ei käynyt sääliksi. Vaahterapolun piha tuli näkyviin ja mua alkoi vähän jännittää. En mä sitä tietenkään näyttänyt, fiksasin vain lippistä paremmin päähän ja pomppasin ulos autosta. Olikohan täällä ihmisiä koulusta? Vanhalla tallilla ei ollut, mutta toisaalta siellä asui vain kolme hevosta. Eikä siellä ollut kunnon tiloja. Halpaa kyllä, mutta ei edistänyt mun kehityshaaveita.
Meitä tuli joku tyyppi vastaan joka kätteli vanhempia ja esittäytyi Jesseksi. Äiti oli jo toitottamassa kovaan ääneen, että tässä oli poikamme Voitto, mutta mä kerkesin ensiksi. "Leo! Leo Tölli, moi", esittelin itseni. Leoksi mua kutsui kaikki, jopa vanhemmat, mutta äidillä oli paha tapa pistää mun ensimmäistä nimeä kaikkialle vähänkin virallisempiin juttuihin. Tai kaikille vieraile muuten vaan. Mä olin osalle sen tutuista Leo, osalle Voitto, ja valitettavasti muutamalle Leonardo. Kuka nimeää lapsensa Leonardoksi? Tällä vuosituhannella? Vielä pahempi oli Voitto-Leonardo, mikä periaatteessa oli mun oikea nimi. Keskinimenä äiti lisäsi sinne väliin Augustuksen. Miksei mulla voinut olla normaaleja nimiä? Nyt mä olin vähän niin kuin vaka-vanha Väinämöinen keskiaikaisella munkkitwistillä. Mahtavaa. Kiitti äiti.
Me hommattiin keltuainen ulos trailerista ja Jesse sanoi, että nyt on kyllä tutunnäköinen hevonen, että se oli asunut täällä aikaisemmin. "Mörkö, eikö vain? Sen omisti semmonen Rebekka, pirtee tyyppi. Sen poikaystäväkin tais käydä täällä. Mitäköhän sille kuuluu?" Jesse pohti ääneen. Mä halusin sanoa, että ei hyvää, se sen supersöpö poikaystävä oli jättänyt sen yksinhuoltajaäidiksi riiviöille. Sen sijaan mä kerroin, että Rebekalta me oltiin Mörkö ostettukin. Äiti oli haltioissaan, selitti Mörkylikullan päässeen takaisin tuttuihin maisemiin, isä väsäsi trailerin kanssa.
Niin, tuttuja maisemia. Mä vilkuilin ympärilleni ja yritin muistella sitä kertaa kun oltiin käyty tutustumassa paikkoihin. No, sentään yksi meistä sitten tunsi mestat, mä totesin ja katselin Mörköä, joka tuijotti jotain tarhassa olevaa hevosta sen asteen järkyttyneenä, että olis luullut, ettei se olis ikinä nähnytkään moista. Saman reaktion sillä sai aikaan vesilätäköt mistä se näki itsensä. Ja kaikki muutkin asiat vaikka se olisi nähnyt sen miljoona kertaa. Hm, ehkä se sit olikin joku sen vanha heppatuttu. Ottaa nyt tuosta selvää.
|
|
Leo
Uusi kasvo
Posts: 8
Oma hevonen: Mörkö
|
Post by Leo on Jun 27, 2018 19:09:04 GMT 2
Kesä27.6.2018 Mun kesä oli sujunut ihan hyvin. En mä mitään ollut saanut aikaiseksi, mutta hei, eihän mun tarvinnutkaan. Mörkökin oli saanut chillailla päivisin, kun mä sain ahterini raahattua tallille vasta illemmalla. Tänään mä olin niin myöhässä, että keltainen hevoseni oli saanut jo vähän liilan hehkun.
|
|
Leo
Uusi kasvo
Posts: 8
Oma hevonen: Mörkö
|
Post by Leo on Jul 23, 2018 11:46:23 GMT 2
Maastoreissu
joku sateinen päivä heinäkuussa Helteen jälkeen on kiva mennä sateiseen maastoon, eikö? Se riippuu ihan siitä, kuinka säikky hevosesi on. Leon olisi pitänyt muistaa, ettei mikään maastoreissu Mörön kanssa ole 'rentouttava' tai 'mukava pikkulenkki'. Siellähän on puunkantoja! Mörön 'huistna' -hetkiin Leo on kyllä tottunut, kun pystyy pyöräyttämään silmät niin pitkälle, että näkee aivot samalla kun hevosensa singahtaa jo sadannen kerran vartin aikana. Meni kaikki varusteetkin ihan kuraan. Se on kyllä Leon mielestä salaa parhain kohta maastoilua, kun pääsee takaisin kotiin ehjin nahoin ja pääsee hinkuttamaan kuraa irti saappaista ja suojista.
|
|