|
Post by Mila on Aug 16, 2016 20:37:12 GMT 2
|
|
|
Post by Rasmus on Aug 17, 2016 18:24:37 GMT 2
keskiviikko 16.8.2016
Elokuussa me muutettiin Benkun kanssa. Rinnstein vähensi toimintaansa ja mä tulin siihen tulokseen, että etenkin Bengtin olisi hyvä majoittua jossain, missä mä pystyisin a) käymään tunneilla b) treenaamaan seurassa c) kisaamaan. Mun kaksivuotias ori pikku-E sekä kesähevoset Lara ja Sasu saivat jäädä Rinnsteiniin vielä laidunkauden loppuun saakka, mutta Benkulle mä etsin ja löysin tallikauden jo kuun puolivälissä.
Ja niin me muutettiin Vaahterapolkuun.
Tiistai-iltana mä pakkasin tavarat yhdeltä istumalta naama hiessä ja selkä vääränä. Niitä ei ollut mitenkään hirveästi, mä olen ollut mikään varusteurheilija enkä yleensäkään omistanut kuin yhden asian kutakin lajia. Keskiviikkoaamuna ennen kukonlaulua lastasin Benkun traileriin ja lähdin ajamaan. Tuntui kumman yksinkertaiselta – mä poistuin vanhalta kotitalliltamme mulle tyypillisesti ilman hyvästejä ja läksiäisiä. Tietysti mulle oli kertynyt viimeiseltä vuodelta paljon hyviä muistoja ja mä olin ollut tallipaikkaan äärimmäisen tyytyväinen koko ajan, mutta tilanteet muuttui eikä niiden perään kannattanut jäädä itkemään. Jos niin tekisi, ei muuta ehtisikään.
Ja faktahan oli myös se, että mä tunsin jo entuudestaan muutamia vaahterapolkulaisia: itse Milan, Innan ja Julian nyt ainakin. Toki mä en arvatenkaan ollut Rinnstein-aikoinani suoranaisesti ystävystynyt kenenkään kanssa, mutta no – ainakin mä tiesin niiden naamat ja ne mun. Ehkä ne viitsisivät auttaa, jos mä joskus hortoilisin kielletyillä alueilla tai veisin Bengtin väärään tarhaan, tai eksyisin maastossa tai en löytäisi puominkannattimia mistään.
Hiljaisia teitä pitkin oli kiva ajella. Mä seurasin Bengtiä traikkukameran välityksellä, vaikka ruunassa ei ollut ihan hirveästi katseltavaa – se seisoi paikoillaan kuin patsas, nyhti vain silloin tällöin muutaman korren heinäverkosta. Mä luulin että se tiesi, että me oltiin muuttamassa eikä menossa kisoihin tai klinikalle tai jonnekin muualle. Yleensä se kasvoi kymmenen senttiä ja muuttui äkkiä takaisin oriksi, kun se tajusi mun toistavan kisa-aamun maneerejani, mutta tänään se oli lompsinut autoon kuin satavuotias laama.
Jos mua vähän jännittikin miten mä pärjäisin uudessa paikassa, Benkusta en ollut tippaakaan huolissani. Bengt sopeutui kaikkeen. Sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, missä se majoittui, tarhaili ja treenasi, kunhan se vain sai tehdä kaikkia edellä mainittuja säännöllisesti. Mä en ollut vielä jutellut Milan kanssa mistään yksityiskohdista Benkun hoidon suhteen, joten en tiennyt missä ruuna tulisi oleskelemaan tai tarhaisiko se yksin, mutta kaikki vaihtoehdot taatusti kelpaisivat hevoselle ja siten mullekin.
Oli ehkä viimeinen kunnon kesäpäivä, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämmitti tuulilasin läpi yllättävänkin kovasti. Matka ei onneksi ollut älyttömän pitkä, eikä mun tarvinnut pysähdellä juottamaan Benkkua. Ajelin rauhassa yhtä soittoa perille saakka – eksymättä, mikä oli mulle ilman navia aikamoinen saavutus – ja asettelin yhdistelmän parkkipaikalle niin, että saisin hevosen vielä uloskin.
Bengt alkoi jyskyttää trailerissa saman tien, kun mä sammutin moottorin. Ruuna kuopi lattiaa ja paukautti takasiltaa niin, että koko koppi huojui, ennen kuin mä ehdin edes avata etuovea. Hyppäsin traikun puolelle komentamaan hevosta ja sain saman tien Milan avuksi, se oli varmaan ollut jossain nurkan takana kytiksellä.
”Moi!” nainen tervehti leveä hymy naamallaan. ”Hyvinhän se löysitte. Otetaan se varmaan heti ulos, mä meen avaamaan ton takasillan.”
Mä en ehtinyt juuri muuta kuin huiskauttaa kättäni Milalle, ennen kuin nainen jo livahti tiehensä ja tehokkaana tyyppinä laski takasillan maahan n. puolen sekunnin kuluttua. Benkku asettui saman tien ja peruutti onneksi rauhassa ulos, kun mä pyysin. Se kajautti ilmoille korviavihlovan huudon kuin omistaisi koko paikan ja jäi sitten paikoilleen höristelemään korviaan.
”Menikö matka hyvin?” Mila kysyi kädet lanteillaan ja mittaili Bengtiä katseellaan. Hevonen oli varmasti paremmassa lihassa kuin mitä Mila oli sen viimeksi nähnyt, tai ainakin mä toivoin niin.
”Meni joo.”
”No kiva. Mä ajattelin että voitaisiin laittaa se tonne siirtotalliin, missä on vähän rauhallisempaa. Mutta haluutko viedä sen nyt ensin tarhaan?”
”Joo voisin”, vastasin välkysti. Mila nyökkäsi ja lähti näyttämään mulle tietä. Benkku kiskoi koko matkan kuin riivattu, mutta mä puristin narua sormet valkoisena enkä onnistunut karkuuttamaan sitä, mikä oli tietysti ihan hyvä startti. Tarhassa irti päästyään se painoi korvat luimuun, heilautti takakoipeaan vähän turhan lähellä mua ja ravasi pari kertaa tarhan ympäri, ennen kuin jähmettyi jälleen suolapatsaaksi. Osa hevosista tuijotti Benkkua jännittyneinä, osaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Bengt oli nopeasti tarhassa kuin kotonaan ja me uskallettiin jättää se sinne. Mila esitteli mulle ruunan uuden karsinan, joka oli kivassa kuuden hevosen siirtotallissa, ja näytti sitten paikat päätallissa ja ympäristössä. Puitteet oli kivat, tilaa riitti ja iloiset ihmiset tervehtivät mua lähes poikkeuksetta hymyillen.
”Tässäpä tämä sitten”, Mila totesi kierroksen päätteeksi. ”Kysy ihmeessä jos tule jotain. Toivottavasti viihdytte!”
”Kyllä mä uskon”, mä vastasin ja hymyilinkin vähän, enkä edes valehdellut.
Laittelin Bengtin tavaroita paikoilleen sen minkä jaksoin ja jätin loput autoon odottamaan uutta auringonnousua. Sitten mä raapustin nimeni ilmoitustaululla olevalle ensi viikon estetunnin osallistujalistalle.
Tästä se sitten lähtisi taas, tavalla tai toisella.
1/745
|
|
|
Post by Rasmus on Aug 27, 2016 21:33:58 GMT 2
lauantai 27.8.2016
Siirtotalliin oli ilmestynyt uusi asukas. Se oli pieni musta suomenhevonen, varmaan ihan juniori vielä. Siellä se höristeli leveitä karvaisia korviaan karsinassaan ja tunki turpaansa kaltereiden välistä, kun mä puin riimua Bengtin päähän viedäkseni sen isoon talliin kuntoon laitettavaksi. Mä en erityisemmin pitänyt suomenhevosista kun en yhtäkään mukavaa ollut eläissäni tuntenut, mutta se hevoslapsi oli ihan hauskan oloinen ja jostain syystä Benkkukaan ei tuntunut vihaavan sitä. Kuningas B oli enimmäkseen yksi iso sika muita hevosia kohtaan, mutta pikkumustalle se ei edes korviaan luimistanut, kun mä talutin ruunani suomenhevosen turvan edestä ulos.
Benkku talsi tottuneesti mun rinnalla talliin mutta ei malttanut sisään päästyään olla hörisemättä niin että koko kylä taatusti kuuli. Iippa vilautti sille hampaitaan, ja idiootti-Bengt koki vielä tarpeelliseksi paukauttaa etukavionsa maahan ihan vain saadakseen viimeisen sanan. Jos Mila olisi suurennuslasin kanssa syynännyt, olisi lattiassa taatusti näkynyt pieni kuoppa siinä mihin viisisataakiloinen elukkani kavionsa laski, mutta toivon mukaan kukaan ei koskaan huomaisi.
”Lopeta”, mä ärähdin ja huitaisin ruunaa kauemmaksi. Se oli välillä raivostuttavan orimainen, mitä mä käytin kilttinä synonyymina huonotapaiselle, ja etenkin uudessa tallissa uusien hevosten keskellä se ominaisuus korostui entisestään. Kaikista mieluiten mä olisinkin hoitanut Benkun yksin siirtotallin hiljaisuudessa, mutta olin päättänyt siedättää paitsi hevosen myös itseni ratsastuskoulun vilinään. Lauantai-ilta olisi taatusti paras aika aloittaa harjoittelu, sillä päätalli oli jo tähän aikaan suhteellisen rauhallinen. Peremmällä tallissa kaksi tyttöä jutteli hevosia harjatessaan mutta sanoista mä en saanut selvää, eikä käytävällä liikkunut onneksi ketään.
Mä harjasin ja satuloin Benkun pikavauhtia. Mä en ylipäätänsä rapsutellut tai harjaillut hevosiani muuten vaan koskaan, mutta erityisesti Bengt oli sitä tyytyväisempi mitä vähemmän sitä käsiteltiin. Ruuna ei kaivannut hellyydenosoituksia multa enkä mä siltä. Enemmän me oltiin työkaverit kuin mitään muuta: tultiin toimeen ja oltiin parhaimmillamme silloin, kun painettiin täysillä kohti yhteistä päämäärää.
Maneesissa oli valot, joten mä valmistauduin jo matkalla henkisesti siihen, ettei me saataisi tänään treenata yksin. Vihelsin ennen kuin avasin oven, mutta pitkää sivua ravaava suomenhevonen hätkähti vähän silti. Musta ori muistutti oikeastaan hämmentävän paljon siirtotalliin ilmestynyttä pikkuhevosta, vaikka tällä olikin enemmän lihasta luiden ympärillä ja leveä valkoinen läsi.
”Moi!” ratsastaja tervehti iloisesti ja jarrutti hevosen käyntiin. Vasta lähempää nähdessäni mä muistin, että me oltiin oltu samalla estetunnilla pari päivää takaperin. Veera, mä uskoin naisen nimen olevan.
”Moi”, mä sanoin takaisin, ”toivottavasti sopii tulla seuraan.”
”Joo tietty!” Veera naurahti. ”Kiva hevonen. Mikä sen nimi olikaan?”
Mä olin aika varma, että Veera kyllä tiesi Bengtin nimen – se vaikutti niiltä tyypeiltä, jotka puoliksi asuivat tallilla, tunsivat kaikki ja tiesivät kaiken. Mutta mä arvostin keskustelunavausta, kerroin Benkun nimen ja sain kuulla Veeran hevosen olevan Reetu. Musta ori tuijotteli Bengtiä siihen malliin, että olisi aivan taatusti käynyt sanomassa muutaman painavan sanan jos se olisi ollut vapaana, ja Benkku taas leikki välinpitämätöntä vaikka puhaltelikin kireänä ilmaa sieraimistaan.
”Täytyy varmaan jatkaa hommia”, Veera naurahti silmiään pyöritellen ja hoputti orinsa takaisin reitille. Mä nyökkäsin, kiristin hevosen satulavyötä ja ponnistin vähemmän sulavasti Benkun kyytiin. Pitäisi varmasti venytellä enemmän.
Bengt oli siitä kiva hevonen, että se lopetti ympäristön ja muiden hevosten kyttäämisen sillä sekunnilla kun sen selkään istui ja keskittyi aina töitä tehdessään vain ja ainoastaan duuniin. Reetu ei sen koommin häirinnyt sitä eikä Benkku toivottavasti Reetuakaan, ja me saatiin tehtyä ihan sujuva neljänkymmenenviiden minuutin treeni.
Jumppailin erityisesti Benkun heikompaa vasenta kylkeä, tein siirtymisiä väistöjen sisällä ja pyysin hevoselta sisätakajalkaa alle. Se oli alkuun sitä mieltä että mä saisin ottaa aika äkkiä omat jalkani alle, mutta varovaisesti vanuttelemalla ruuna vertyi sen verran että pystyi rehellisesti taipumaan pitkästä ja kankeasta kropastaan. Mä tiesin notkeuden olevan yksi Bengtin heikoimpia kohtia, joten olin iloinen jo niistä pienistä hyvistä pätkistä.
Loppuverkat me saatiin ravailla ylhäisessä yksinäisyydessämme Veeran ja Reetun jo lähdettyä. Benkku venyi pitkälle alas ja pärski suhteellisen tyytyväisen oloisena, ja tyytyväiseksi mäkin tunsin oloni. Nykytilanteesta oli ihan hyvä jatkaa kohti syksyn kisoja ja hallikautta. Hevosen ratsastettavuus oli parantanut kesän aikana huimasti, ja mä uskoin sen olevan valmis treenaamaan metri kolmenkympin luokkia.
Se oli isompaa kuin mitä mä taas olin hypännyt ratana vuosiin. Laran kanssa joitain yksittäisiä tehtäviä, joo, mutta ei koskaan kisoissa. Mutta mun ensimmäisen ison hevosen Callen kanssa 130 oli ollut joku lukema vaan, sen kanssa esteiden korkeudella ei ollut juuri mitään väliä, ja välillä musta tuntui että mä voisin palata sille tasolle vaikka yhdessä yössä.
Mutta Bengt ei tietysti ollut Calle enkä mä ollut kuusitoista enää.
Treenin päätteeksi mä vein Benkun suoraan siirtotalliin, jossa sen uuden suomenhevosen karsinassa puuhaili joku vieras nainen. Mä en ollut nähnyt niin monenkirjavia hiuksia koskaan ja Benkkukin tuijotti sitä vähän järkyttyneen oloisena.
”Ai terve!” nainen tervehti aurinkoisesti meidän astuttua sisään.
”Moi”, mä sanoin jotenkin tahattoman epäluuloisen kuuloisena. Bengt pyörähti karsinaansa ja jäi kärsimättömänä odottamaan, että mä riisuisin siltä varusteet ja päästäisin sen hyökkäämään iltaheinien kimppuun.
”Me ei varmaan olla tavattukaan”, sateenkaarihiukset jatkoi hetken kuluttua hevosensa karsinan oviaukosta. ”Mä oon Aura ja omistan tämän Siriuksen tässä. Muutettiin tosiaan vasta eilen, joten ihan uusi paikka molemmille!”
”Mä oon Rasmus ja tää on Benkku”, mä sanoin ja musta tuntui että kesti kiusallisen kauan saada hevoselta suitset päästä. Onnistuin lopulta ja käännyin posket helottaen Auran puoleen. ”Mekään ei olla viikkoa pidempään täällä vielä oltu.”
”Ootteko viihtyneet?” se tiedusteli.
”Oikeastaan joo”, nyökätä niksautin päätäni. ”Hyvät tilat.”
Se keskustelu olikin sitten mun puolesta siinä ja ehkä Aura jotenkin vaistosi sen, koska hetken Bengtiä katseellaan mittailtuaan se väläytti mulle hurjan ison hymyn ja kopautti kädessään olevaa pölyharjaansa karsinan seinään.
”Me varmaan törmätään sitten usein kun hevoset näin naapureina!” nainen heläytti ja taputti Siriusta lavalle niin että pieni pölypilvi nousi ilmaan.
”Joo niin voi olla”, nyökyttelin kiskoen samalla satulaa luimistelevan ruunani selästä. Rauhallinen hiljaisuus ei varmaan ollut painostava kenenkään muun kuin mun mielestä, mutta lätkäisin silti väkkärit Bengtin kuppiin yhdellä rivakalla ranneliikkeellä, nappasin varusteet syliini ja kiirehdin ulos.
Ulkona mä muistin, että olin unohtanut magnesiumit, mutta mä en yksinkertaisesti enää kehdannut palata. Saisi hevonen pärjätä tämän kerran ilman.
2/950
|
|
|
Post by Rasmus on Sept 25, 2016 10:29:44 GMT 2
lauantai 24.9.2016
Lauantaina me lähdettiin kilpailuihin, pitkästä aikaa. Edellisistä oli kulunut varmaan toista kuukautta, vaikka kausi oli vielä kiireisimmillään ja ulkokisoja, jotka sopivat Benkulle hyvin, oli vielä tarjolla. Mä tiesin että olisi pitänyt kisata enemmän – mitä useammin startteja tuli, sitä vähemmän painoarvoa yhdellä epäonnistumisella tai sen puoleen onnistumisellakaan oli. Se helpotti mun omia suorituspaineita, laski Benkun kierroksia ja piti meidät molemmat suhteellisen tasaisessa kisavireessä.
Nyt taas, kun me oltiin kisattu joskus ja jouluna, joka startti aiheutti levottomuutta sekä mussa että hevosessa. Radat ja tulokset olivat kuin vuoristorataa, pelkkiä aallonharjoja ja -pohjia peräjälkeen. Mä olisin mieluummin ottanut tasaisia ratoja vaikka sillä neljällä virhepisteellä kuin voittosuorituksia ja hylkyjä vuoron perään.
No, jos Benkun kanssa pelattiinkin upporikasta ja rutiköyhää, oli mulla yksi satavarma rusettihaikin mukana kisoissa. Olin jatkanut mulla kesähoidossa olleen Sasun kanssa kisaamista, ja se oli sellainen hevonen, jonka kanssa ei koskaan tarvinnut lähteä kotiin ilman sijoitusta. Oli hyvin pitkälti Sasun ansiota, että kisaamisesta ei mennyt maku silloinkaan, kun Bengt oli yksi idiootti.
Sasun omistaja Hanna toi hevosen kisapaikalle Yläkokkoon itse, joten mä pääsin matkaamaan sinne Benkun kanssa kahdestaan. Talli oli vielä hiljainen ja aamu synkänharmaa, kun mä lastasin ruunan kyytiin Vaahterapolun pihassa ja hyppäsin kuskin paikalle. Kisapaikalle oli matkaa jonkun verran enkä mä halunnut kiirehtiä, vaikka me hypättiinkin molempien hevosten kanssa vasta vikoissa luokissa, metrikymppi ja metrikaksikymppi.
Hanna taas oli aina myöhässä eikä se ollut vielä paikalla, kun mä pari tuntia myöhemmin saavuin kisapaikalle ja parkkeerasin trailerin. Benkku alkoi jyskyttää seinää heti, kun moottori sammui, joten mä koin fiksuimmaksi laittaa sen valmiiksi ja lähteä kävelemään heti, kun olin käynyt kansliassa. Hevonen höyrysi joka suuntaan korvat vuoroin pystyssä, vuoroin niskaa vasten liimautuneina, kun mä yritin pysytellä sen kanssa väljillä vesillä ja saada sen vähän asettumaan. Benkun kanssa pitäisi oikeastaan aina ottaa päiväkarsina, jonne sen sai lykättyä ylhäiseen yksinäisyyteensä, mutta nyt mä olin ajatellut säästää senkin summan ja selvitä molempien hevosten kanssa Hannan avustuksella.
Kun Hanna ja Sasu viimein saapuivat, lykkäsin mä Benkun Hannan käteen ja lähin saman tien kävelemään rataa. Se oli sama molemmilla korkeuksilla, joten selvisin yhdellä rataantutustumisella. Lähdin verryttelemään Benkkua, jopa hyppäisi ensimmäisenä, sillä välin kun Hanna lähti kävelemään Sasun kanssa. Sasu näytti omalta rauhalliselta itseltään, mutta B oli suoraan sanottuna järkyttävä. Mä en saanut mitään apuja läpi, kun hevonen juoksi eteenpäin selkä alhaalla kuolainta purren ja hyppäsi päin helvettiä. Enimmäkseen olisi tehnyt mieli perua osallistuminen ja lähteä kotiin, mutta pakotin itseni ja hyppivän hevoseni radalle ja uskottelin itselleni, että hyvää kokemusta tämäkin olisi.
No, en tiedä oliko – Benkku meni kovaa ja pitkänä, ponnisti hyppyihin monta metriä liian kaukaa ja ottikin kaksi puomia. Mulla ei ollut ihan hirveästi sananvaltaa sen tekemisiin ja jouduin ratsastamaan rumasti pitääkseni menon edes jotenkuten turvallisena. Hävetti, paljon.
Benkun jälkeen Sasu tuntui ihanan hitaalta ja varmalta. Se toimi kuin junan vessa, ja kun mä sain sen verryttelyssä vähän hereille, ei se radalla ollut yhtään pohkeen takana vaan juuri sopivan tasainen, mutta nopea vastaamaan apuihin. Yhden puomin se otti mun oman virheen takia, mikä ei harmittanut yhtään niin paljon kuin Benkun sekoilu. Mä olin tyytyväinen hevoseen ja omaan ratsastukseen, vaikka mitään sijoitusta ei kympistä tullutkaan.
”Tiedäthän että mä voin Sasun sulle myydä, jos haluat”, Hanna kysyi – kymmenettä kertaa – vähän huolestuneen näköisenä, kun mä kipusin takaisin Benkun selkään toista luokkaa varten. Ruuna oli, jos mahdollista, vielä kuumempi kuin vielä äsken ja olisi mieluummin kävellyt kahdella kuin neljällä jalalla, joten mun vastaus oli lyhyt nyökkäys, ennen kuin hoputin Benkun takaisin verryttelyyn.
Oli kyllä ihan totta, että Sasun ostaminen ei olisi mikään huono päätös ja veisi mua varmasti lyhyessä ajassa paljon eteenpäin. Toisaalta Benkku sopi mulle käteen vielä paremmin, ja kaikista sen hölmöilyistä huolimatta mä pidin siitä älyttömästi. B oli opettanut mulle jo lyhyessä ajassa paljon ja jatkaisi sitä opetustyötä joka ikinen kerta, kun mä kiipesin sen selkään.
Toiselta radalta me saatiin Benkun kanssa hylky, kun ruuna kielsi kahdesti muurille aivan kuin se ei olisi juuri tuntia aiemmin hypännyt sen yli jo. Entäs Sasu sitten? No, se tietysti voitti koko luokan. Joku kirous siinä oli, mutta en mä sinivalkoisen ruusukkeen – edes yhden – kanssa jaksanut sitä enää sen syvällisemmin miettiä.
3/667
|
|
|
Post by Rasmus on Nov 28, 2016 10:03:57 GMT 2
perjantai 11.11.2016 perustunti
Periaatteessa oli ihan hauskaa päästä pitkästä aikaa Benkun kanssa Milan tunnille. Tai ehkä olisi ollut, jos ruuna ei olisi tuntunut mun alla lähinnä kaasupallolta, joka saattoi hetkenä minä hyvänsä ottaa kipinän jostain ja räjähtää taivaan tuuliin tuhoten mennessään koko maneesin. Onneksi meitä ei ollut tunnilla kuin kolme, niin meillä oli hyvin tilaa sekoilla menemään.
Benkku oli ollut viikon vähän kevyemmällä mun flunssan takia ja koska se oli sellainen hevonen että sille ei tauko tehnyt ikinä hyvää, oli sillä ihan älyttömästi liikaa energiaa. Mä yritin olla roikkumatta ohjassa mutta oli se vähän vaikeaa, kun Bengt oli täysin valmis lähtemään lentoon. Tasapainoisista siirtymisistä ja meistä ei voinut puhua oikein samassa lauseessakaan, vaikka Mila kuinka yritti antaa hyviä vinkkejä. Mä en vain saanut hevoseen kontaktia eikä se todellakaan tehnyt mitään vahingossakaan oikein ilman sitä.
Tunnin ensimmäinen puolikas menikin lähinnä selviytymistaisteluksi, mutta niin vaan olin hengissä vielä siirtymistreenien jälkeen. Sitten Benkku jostain syystä sai sekoilusta tarpeekseen ja asettui. Se hyväksyi ohjastuntuman ja rentoutti vähän niskaa ja kappas vaan, oli ihan kiva ratsastaa. Mä en laskenut sitä omaksi ansiokseni mutta ei se mua kyllä haitannutkaan, päinvastoin. Lopputunnista Mila pääsikin keskittymään mun istunnan korjailuun, mikä teki hyvää. Könötyksestä ja käsistä huomasi heti, milloin en ollut käynyt vähään aikaan koulutunnilla.
Loppukäynneissä Benkku pärskähteli itseensä hyvin tyytyväisenä ja mä olin läpimärkä hiestä. Ehkä se tästä taas, joskus.
|
|
|
Post by Rasmus on Dec 31, 2016 11:47:55 GMT 2
perjantai 30.12.2016
Vaahterapolussa oli loppuvuoden aikana tapahtunut vaikka mitä. Tallille oli tullut läjäpäin uusia hevosia ja vanhoja oli lähtenyt niin kiivaassa tahdissa, että suoraan sanottuna mä en olisi enää osannut luetella puoliakaan nykyisten asukkaiden nimistä.
Yksi oli kuitenkin erityisesti kiinnittänyt mun huomion: iso kimo, täysiverinen, jota kutsuttiin kai Randyksi. Se oli jotenkin oudolla tavalla älyttömän viehättävän ja lahjakkaan oloinen hevonen ja välillä, kun Mila tai joku muu teki sen kanssa kentällä hommia, livahdin mä salaa katsomaan. Ruuna kiihtyi nollasta sataan reilusti alle sekunnissa ja eli ja hengitti juoksemiselle. Joskus mä haaveilin, että pääsisin itsekin kokeilemaan sitä ja vaikka uskoinkin että Mila olisi kyllä antanut luvan, en kuitenkaan koskaan kehdannut kysyä. Täytyi vain odottaa että nainen lukisi mun ajatukset ja antaisi sen mulle tunnille, tai jotain.
Viime viikot mä olin kuitenkin ratsastanut kaikilla mahdollisilla tunneilla Kustilla, joka oli mun ratsu tämän vuoden ratsastuskoulumestaruuksissa. Viimeinen osakilpailu kisattaisiin huomenna Metsälammella. Mulla ei ollut mitään asiaa finaaliin, sillä toistaiseksi kaikki osakilpailut olivat menneet tavalla tai toisella vähän penkin alle, mutta oli kuitenkin ihan kiva päästä kisaamaan.
Se oli itse asiassa vähän outo fiilis, sillä mä olin koko pienen elämäni kisannut aina voitosta. Jos voitto ei ollut mahdollinen tai edes todennäköinen, mä jäin kotiin ja treenasin yksin tai valmentajan kanssa maneesissa niin kauan että homma toimi yhdellä kädellä takaperin. Erityisesti ponivuosinani mä olin ollut säälimätön itseäni ja kaikkia niitä näppäriä ratsuponeja kohtaan, treenannut ja treenannut ja sitten kisannut niin, että osa ruusukkeista oli jouduttu heittämään roskiin tilan puutteen takia.
Niin että kai musta oli sitten nykyään tullut laiska.
Nykyään mä en enää jaksanut ahdistua menestyksestä. Ehkä juuri siksi, ettei sitä koskaan tullut. Bengt oli ollut mulla jo kuinka kauan enkä muista olinko voittanut sillä yhtään luokkaa ikinä, en varmaankaan. Mun tavoitteet olivat jo aika paljon matalammalla: mä halusin vain tehdä siistejä ratoja ja pitää hauskaa, vaikka en mä sitä kyllä koskaan kenellekään tunnustanut. Muiden silmissä mä olin aika varmasti edelleen se esteratsastaja, joka kulki synkkänä skaboista toisiin ja otti kaiken niin helvetin tosissaan.
That being said, perjantaina mä kuitenkin treenasin ihan tosissani. Kusti saisi levätä ennen kisoja, se kun tarvitsi kaiken mahdollisen virran huomenna, joten mä otin alleni Benkun. Kävin rakentamassa maneesiin seitsemän esteen ihan järjellisen radan ja päätin että ratsastaisin sen 120-senttisenä puhtaasti läpi tai en hyppäisi enää ikinä.
Bengt oli yllättävää kyllä vähän hitaan oloinen. Mä olin eilen painattanut sen kanssa menemään hangessa täyttä laukkaa, joten ehkä se oli sitten siitä vähän väsynyt. Verryttelyssä sitä ei tarvinnut kertaakaan ottaa taaksepäin, riitti kun piti käden kevyenä ja muisti puolipidätteet. Ravi tuntui tahdikkaalta ja rullasi hyvin. Laukassa Benkku olisi halunnut jäädä nojaamaan käteen ja levitä pitkäksi kuin VR:n joulun superjuna, mutta muutaman kierroksen jälkeen sain sen sieltä nostettua ryhdikkäämmäksi suhteellisen helposti.
Joten sitten me alettiin hypätä. Esteet olivat jotain 80-90-senttisiä ja sen verran helpoilla teillä, ettei niissä ollut mitään ihmeellistä treenattavaa yksittäisinä. Otin suhteutetun linjan ja sarjan pari kertaa niin että sain Benkun ja mut hereille ja lämpimäksi. Ruuna oli alkuun vähän löysä, mutta skarppasi siitä kolautettuaan puomia pari kertaa, ja alkoi sitten imeä esteille itse. Ponnistukset lähtivät fiksuista paikoista ja Benkku tuli nopeasti takaisin laskeutumisen jälkeen, vaikka usein meillä oli ollut nimenomaan sen kanssa vaikeuksia. Hyppääminen tuntui kivalta ja helpolta, vaihteeksi niinkin, vaikka tietysti esteet olivat vielä pieniä.
Kävin nostamassa ne sinne 120 senttimetrin tienoille ja kapusin takaisin Benkun satulaan. Hyppäsin linjan vielä pari kertaa näillä korkeuksilla ja ratsastin sitten niillä lämpimillä koko radan, ja arvatkaa mitä? Tuntui edelleen kivalta ja helpolta. Okseria se kolautti ja yhdelle kapealle pystylle tuli vähän heikompi tie, mutta hevonen teki mun kanssa töitä, kuunteli ja keskittyi.
Se taisi olla se joulun ihme nyt sitten.
Me oltiin juuri lopetettu hyppääminen, kun joku uusista tallilaisista raotti maneesin ovea ja kurkkasi sisään.
”Mahdutaanko me sekaan?” vaaleahiuksinen tyttö, ehkä Julia tai Julie, kysäisi.
”Tietty, me ollaan just lopettelemassa”, vastasin ja kuulostin hilpeältä jopa omissa korvissani.
”Kiva!” tyttö sanoi ja talutti poninsa sisään. Se oli ehkä maailman sievin pieni voikko, joka silmäili Benkkua innokkaana. Bengt hörisi sille vähän ja tamma hörisi takaisin. Me verkkailtiin hiljaisuuden vallitessa, mutta ei se mitenkään harmillinen hiljaisuus ollut, ja kun lähdin maneesista huikkasin Julialla tai Julielle vielä hyvän uudenvuoden toivotukset.
Ihmeellistä, kerrassaan.
5/682
|
|
|
Post by Rasmus on Feb 20, 2017 22:35:54 GMT 2
sunnuntai 19.2.2017Tänä vuonna mä muistin vasta helmikuussa, että vihasin talvea. Lunta, jäätä, loskaa, pakkasta, liukkautta, pimeyttä, kylmyyttä, the list goes on and on. Ehkä mä olisin jotenkin jättänyt asian tällä kertaa huomaamatta, ellen olisi helmikuun ensimmäisellä viikolla bussiin juostessani astunut kadun ainoaan hiekoittamatta jääneeseen laikkuun ja vetänyt vanhat kunnon lipat. Se bussi olikin sitten ehtinyt jo kauas sillä välin kun mä olin keräillyt itseäni tien pinnasta. Ensimmäinen ajatus oli tietysti helvetillinen häpeä ja pelko siitä että joku oli nähnyt. No, ei ollut, onneksi. Paljon muuta onnekasta tapahtumassa ei sitten ollutkaan, sillä häpeän suunnilleen haihduttua tilalle oli tullut viiltävä kipu. Ja tottahan toki se sama polvi, joka oli vähän yli vuotta aiemmin mennyt palasiksi, oli ottanut osumaa jälleen. Mä olin könkännyt lääkäriin ja sitten vähän aikaa keppien kanssa, ontunut menemään kuin satavuotias toinen jalka haudassa ja kironnut elämäni alimpaan helvettiin. Benkun ja Randyn kanssa treenit olivat menneet viime aikoina sensaatiomaisen hyvin, olin jo alkanut suunnitella kisakauttakin. Ja sitten oli käynyt näin. Välillä oli tehnyt mieli sanoa että se siitä kisakaudesta sitten. Välillä oli tehnyt mieli myydä kaikki kolme hevosta pois ja jatkaa elämää jotenkin muuten. ”Luovuttaminen kielletty”, oli äiti kuitenkin takonut mun päähän ollessani joskus poni-ikäinen, kun me oltiin kielletty ulos SM-kisoista tai jotain muuta hohdokasta. Siihen mantraan mä takerruin nytkin ja kestin kaikki takaiskut väkisin. Ja jalka olikin päivä päivältä parempi, mutta ei sillä ratsastamaan pystynyt. Mä kykenin liikuttamaan Benkun, hölkkäilemään sen kanssa maastossa tai kentällä, mutta ratsastamaan mä en pystynyt. Se tietysti korpesi mua, mutta niin korpesi Benkkuakin. Niinpä mä sunnuntaina yhytin toimettoman näköisen Julian Vaahterapolun käytävältä ja pyysin sitä ratsastamaan Benkun. ”Pliis”, lisäsin loppuun ja kaivoin naamalleni mahdollisimman säälittävän koiranpentuilmeen. ”Ai mä vai?” Julia tiiraili mua epäuskoisen näköisenä. Mä nyökyttelin vimmatusti ja osoittelin polvea, vaikka ei siinä mitään silminnähtävää vikaa enää ollutkaan. Selitin ummet ja lammet mun alentuneesta ratsastuskyvystä ja Benkun kivuudesta, varmaan yhtä monta lausetta kuin koko alkuvuonna tähän mennessä. Julia ehkä vaan yllättyi niin paljon, että se suostui. Niinpä mä laitoin Benkun pikapikaa kuntoon ja kävelytinkin sen Julialle valmiiksi. Jos musta ei koskaan tulisi esteratsastajaa, niin ihan hyvä groomi varmasti ainakin, luulisin. Suoraan sanottuna oli vähän koomista nähdä niin pieni ihminen niin ison hevosen selässä. Benkun kaula oli varmaan Julian itsensä mittainen ja sen jalat osuivat juuri ja juuri satulansiiven alapuolelle. Mutta hyvin se kyllä hevosen handlasi, vaikka Benkku olikin alkuun tikittävä aikapommi joka ei olisi kävellyt metriäkään. Mä jännitin aika varmasti enemmän kuin Julia, joka vaikutti yllättävän tyyneltä ruunan satulassa. Ihan kuin se olisi istunut siellä aina. Mä päätin että jos mä rampautuisin lopullisesti ja joutuisin myymään Benkun, keplottelisin sen jotenkin Julialle. Ehkä pitäisi alkaa jo pohjustaa asiaa, mä mietin vähän synkkänä klenkatessani maneesista pois. Huono tuuri tuntui seuraavan mua kuin pieni henkilökohtainen sadepilvi sarjakuvissa. // Kurja juttu toi sun jalka. Mut onneksi sait tuon Julian höynäytettyä (?) auttamaan! Ja varmasti jos jatkossa apua tarvitset, niin sitä saat muiltakin kävijöiltä. Oli sitten syynä pjaskana oleva jalka tai yleinen laiskuus. -Mila-
|
|
|
Post by Rasmus on Mar 21, 2017 14:48:59 GMT 2
maanantai 20.2.2017 yleistunti
Mun jalkahan ei edelleenkään ollut kunnossa, mutta olin silti päättänyt osallistua Minkan yleistunnille. Kyllä se nyt yhden tunnin kestäisi, uskottelin itselleni. Eikä me hypättäisikään kuin vähän. Vähän mä joutuisin kompensoimaan kipeää jalkaa muilla avuilla, mutta varmaan me selvittäisiin.
Pysähdykset ja peruutukset menivätkin ihan hyvin, Benkku kuunteli onneksi istuntaa eikä ollut eilisen ratsastuksen jälkeen mikään ruutitynnyri. Ympyröillä se olisi kuitenkin tarvinnut enemmän tukea ulkoavuilta, nyt ulkolapa meinasi välillä karata ja voltti muuttua ajateltua isommaksi. Seuraavaksi me jatkettiin avotaivutuksiin, joka oli varmaan yksi Benkun lemppari kouluratsastusliikkeistä. Se oli tuli tomerasti molempiin suuntiin, vaikka välillä pyrkikin poikittamaan liikaa. Mä taas huomasin istuvani satulassa ihan vinossa selkä lytyssä, mutta se nyt ei yllättänyt ketään eikä Minkakaan jaksanut siitä n. viittätoista kertaa useammin mainita.
Puomit oli Benkun mielestä hauskoja. Oikeastaan niin hauskoja, että se olisi halunnut mennä kaksi puomia kerralla. Ravin lyhentäminen olikin meille vaikeaa, mutta pidentäminen helppoa, ja sama meininki jatkui myös laukassa. Kun mä yritin lyhentää Benkkua laukassa, jäi se helposti pomppimaan aloilleen sen sijaan että se olisi rentoutunut vähän kootumpaan muotoon. Sitä pitäisi ehdottomasti harjoitella enemmän, ehkä ensin ilman niitä puomeja häiriönä.
Benkun mielestä ristikot eivät olleet oikeita esteitä eikä se viitsinyt niistä sen kummemmin innostua. Ympyrällä mun olisi tarvinnut olla vielä napakampi niiden ulkoapujen kanssa, edelleen, mutta siinä vaiheessa jalkaa oli jo alkanut kivasti kivistää enkä saanut ihan parasta itsestäni enkä hevosesta irti. Jumppasarjalla Benkku toimi sen sijaan hyvin. Se hyppäsi tarkasti ja varovaisesti, vaikka esteet olivat pieniä, mihin mä olin erityisen tyytyväinen. Vähän se valui kesken sarjan vasemmalle enkä tajunnut puuttua siihen tarpeeksi, mutta pysyttiin kuitenkin linjalla joten loppu hyvin, kaikki hyvin.
Seuraavana päivänä ei tosin juuri tarvinnut kävellä, että en mä oliko kaikki niin hyvin kuitenkaan.
|
|
|
Post by Rasmus on Apr 21, 2017 19:49:30 GMT 2
keskiviikko 19.4.2017 tähtivalmennus
Huhtikuun puoleen väliin mennessä mun jalka alkoi olla jo suhteellisen normaali. Sillä pystyi ratsastamaan ja hyppäämään ihan kunnolla eikä se jatkuvasti muistutellut olemassaolostaan, mikä oli kahden kuukauden toipilasajan jälkeen huikean hieno tunne. Niinpä mä olisin suorastaan innoissani osallistumassa huhtikuun valmennukseen Tie Tähtiin -skaboihin osallistuville esteratsukoille. Meidät oltiin jaettu pieniin ryhmiin ja treeniaikaa oli paljon, joten tiedossa oli taatusti hyvät harkat.
Ja tarpeelliset: mun ja Benkun cup ei ollut alkanut erityisen loistavasti. Vaikka ruuna olikin tullut viidenneksi puhtaalla radalla, oli meno ollut kaikkea muuta kuin kaunista katsottavaa. Mun piti ottaa ohjasta, antaa hevoselle painetta ja pitää sitä aika kovasti aisoissa, jotta me selvittiin radalta hengissä. Yhtään ei voinut hengittää eikä yhtään voinut antaa löysää.
Niinpä mä otin valmennuksen tavoitteeksi sen, että löytäisin sellaisen harmonian, että pystyisin vähän rentoutumaan Benkun selässä. Kuumana saisi käydä, mutta alta ei saisi juosta; niin mä päätin jo alkukäynneissä ja kerroin sen itse asiassa Milallekin. Tavoite oli senkin mielestä hyvä, joten ei kun hommiin vaan.
Me keskityttiin oletetusti radan ratsastukseen ja siisteihin lähestymisiin, asioita, joita ei vaan voinut painottaa liikaa. Benkku oli ehkä lukenut mun ajatukset tai sitten se oli väsynyt edellispäivän laukkamaastosta, sillä heti ensimmäisistä tehtävistä alkaen se teki yllättävän hyvin hommia mun kanssa, ei mua vastaan niin kuin välillä tuntui. Sen kanssa oli ilo työskennellä, kun koko ajan ei tarvinnut olla kiristelemässä hampaita.
Oli treenissä paljon korjattavaakin: lähestymiset saisivat olla vielä rennompia ja ponnistukset keskemmällä hyppyä etenkin perusratatilanteessa. Esteiden jälkeen Bengt meinasi välillä lähteä vähän kuskaamaan, mutta tuli onneksi takaisin ilman sen kummempaa säätöä. Ratatempoon sai olla jo melko tyytyväinen ja kaiken kaikkiaan meno oli paljon tasaisempaa kuin viime kisoissa. Toivottavasti me ei seuraavissakaan liikuttaisi elämän ja kuoleman välimaastossa, tai voisi olla etten kehtaisi enää nenääni näyttää niissä kolmansissa.
|
|
|
Post by Rasmus on Jun 28, 2017 11:12:03 GMT 2
tiistai 27.6.2017
Mun onni oli ehkä vihdoin kääntynyt.
Me oltiin Weebengerin kanssa nimittäin hetki sitten sijoituttu omissa kotikisoissa metrikympin luokassa NELJÄNNEKSI. Ja ei, luokassa ei ollut viittä osallistujaa, vaan kahdeksantoista. Se tiesi sijoitusta. Mä en edes muistanut milloin olin viimeksi sijoittunut Benkun kanssa. Olinko koskaan?
Rata oli ollut puhdas ja siisti, ei tosin kovin nopea; olin tarkoituksella tehnyt mahdollisimman pitkät tiet antaakseni itselleni ja hevoselle aikaa pysyä rytmissä. Jokainen laukka-askel, lähestyminen ja hyppy olivat tuntuneet musta hyvältä – ei ollut mitään epätoivoisia pelastuksia tai ponnistuksia kahta metriä liian kaukaa. Me oltiin tehty Benkun kanssa yhteistyötä, ja se oli tuntunut ihan älyttömän hyvältä.
Punainen ruusuke lepatti hevosen suitsissa. Lapsellista tai ei, mä en ollut raaskinut ottaa sitä pois, kun me oltiin lähdetty metsään loppuverryttelemään palkintojenjaon jälkeen. Benkku tuntui olevan itsekin tyytyväinen saavutuksestaan: se käveli pitkällä, joustavalla askeleella korvat pystyssä ja vähän pörhistellen, vaikka me oltiin kävelemässä ihan keskenämme. Se oli varmasti kokeneena kilpahevosena tottunut myös menestymään, olihan sillä kisattu paljon Englannissakin ennen Suomeen muuttoa.
Seuraavia kisoja mä en ollut meille vielä suunnitellut, enkä tiedä suunnittelisinko ihan hetkeen. Ehkä jos sopivia sattuisi lähialueille; mihinkään satojen kilometrien päähän mä en lähtisi ajelemaan pikkukisoja varten. Sitten, jos me Benkun kanssa pystyttäisiin vakiinnuttamaan taso jonnekin metrikahteenkymppiin tai ylemmäs, kisaamaan viitsisi lähteä pidemmällekin isompien skabojen perässä. Toistaiseksi meillä ei niihin ollut asiaa, eikä tämä yksi sijoitus sitä muuttanut mitenkään.
Vaan olin mä silti niin mielettömän iloinen ja ylpeä juuri siitä yhdestä sijoituksesta. Vihdoin tuntui, ettei me oltu raadettu koko vuotta ihan turhaan, takapakkeineen päivineen. Nyt jos sekä mä että hevonen pysyttäisiin terveinä, tie voisi vihdoin olla auki seuraavalle tasolle, ja ehkä sitäkin seuraavalle.
|
|