|
Post by Mila on May 24, 2016 22:39:38 GMT 2
Väittivät, että Mila sekä Hallavan omistaja, Aleksi, olisivat käsirysyyn päätyneet kuultuaan, että molemmat havittelivat samaa kesäleiripaikkaa tallilaisilleen. "ME MENNÄÄN SINNE!" "ETTEKÄ MENE, KUN ME!" Mutta totuus oli aivan toinen. Tallien omistajat nimittäin löivät viisaat (?) päät yhteen ja päättivät järjestää yhteisleirin tallilaisten kesken! Joten... TERVETULOA HALLAVAN & VAAHTERAPOLUN YHTEISLEIRILLE 1. - 5.6.2016 !Leiri järjestetään meren äärellä pienellä saarella, joka on kesäisin pyhitetty hevosen laidunpaikaksi. Leripaikalta löytyy pieni kolmen karsinan talli, kaksi suurta laidunta, joilta löytyy säänsuojat hevosille, päärakennus, mökki, grillipaikka, rantasauna, pieni uimaranta ja laituri, soutuvene ja ulkopelivälineitä. Päärakennuksesta löytyy keittiö ja ruokailutila, olohuone ja kolme makuuhuonetta, joissa majoittuvat Aleksi, Mila ja pojat. Mökissä nukkuvat tytöt jakaantuen kahteen makuuhuoneeseen ja parvelle. Mökistä löytyy myös pieni oleskelutila. Hevoset ovat yötä päivää laitumella (poikkeustapaukset voivat olla yön tallissa) ja saavat väkirehut kaksi kertaa päivässä. Jokaisen tulee tehdä leiristä maksuksi yksi tarina, mutta enemmänkin tuotoksia saa tehdä! Jokaiselle leiriläiselle arvotaan jokin tapahtuma tai ajanjakso josta maksu tulee tehdä. Tarinan ei tarvitse sisältää koko ajanjakson tapahtumia, kirjoitat vaan sen mielenkiintoisimman ja inspiroivimman osion (; Jokaiselle leiriläiselle jaetaan oma leirihoitsu, jolla sitten osallistutaan kaikkeen ratsastusohjelmaan (jotta vältytään säätämiseltä ja sekaannuksilta). Pääsääntöisesti yritämme jakaa hevoset siten että Hallavalaiset saavat Vaahterapolun hevosen ja päin vastoin. Toiveita saa esittää! Ilmoittautuessasi laita mukaan parin lauseen kuvaus hahmostasi! LeirihevosetKlikki - Laikukas poniruuna, joka kärsii ajottain emmätänäänjaksa-syndroomasta Palle - Tukkajumala, lempeä ja rauhallinen tinker-ruuna, jolta löytyy myös paljon osaamista. Dunja - Sympaattinen vuonohevostamma, jonka selässä pärjää kuka tahansa. Kyyhky - Häsähösö suomenhevostamma, jolta löytyy kapasiteettia niin esteille kuin koulupuolellekin. Nikita - Känkkäränkkä kimo puoliveritamma, jonka irvistelevän ulkokuoren takaa löytyy ajoittain myös ihan kiva kaveri. Oreo - Nuori paint-tamma, herkkä ja arka mutta aina parhaansa yrittävä. Bertta - rauhallinen shettistamma, jonka kanssa ei yleensä ongelmia tule. Eetu - perinteinen jääräpääshettis, jonka kanssa tarvitaan hyviä hermoja. Huttu - leppoisa risteytyshevonen, joka ei ole ehkä se kaikkein ketterin kaveri, mutta yrittää kyllä parhaansa. Liinu - pirteä ponitamma. Paha tapa hetkittäin kuumua ratsastaessa, mutta tamman saa nopeasti takaisin kuulolle. Sammy - lempeä puoliveriruuna. Laiskaksikin haukuttu, mutta ratsastaessa kulkee hienosti omalla moottorilla eteenpäin Rita - hoitotoimenpiteiden aikana hapanta naamaa näyttävä risteytysponi, joka kuitenkin ratsuna on kuuliainen sekä rauhallinen tapaus Hyrrä - mukava ruunaherra, joka on mestari luistamaan työnteosta. Hallavan kutsu
Pssssst. Vaahterapolkulaiset voivat leirin maksamalla kuitata kesäkuun hoidon/tallivuokran, kunhan maksavat kesäkuun aikana leirinsä! OSALLISTUJATInna on 21-vuotias ruskeahiuksinen kouluratsastaja. Luonteeltaan Inna tulee kaikkien kanssa toimeen ja ilmaisee kyllä tarvittaessa oman mielipiteensä. Leirihoitsu: Nikita Rosanna on tappijalkainen jokapaikanhöylä, hyppää esteitä ja vääntää koulua mukisematta. Positiivinen ja energinen nainen jonka kanssa ei tule tylsää. Leirihoitsu: Palle Jonna on 15-vuotias pirteä ponityttö. Hän tulee kaikkien kanssa toimeen, ja on päättäväinen hevosia käsiteltäessä. Lyhyeksi jämähtänyt pinkkipää hoitaa Vaahterapolussa Eetu-shettistä. Leirihoitsu: Klikki Veera on 20-vuotias hevostenhoitajaksi opiskellut aluksi hieman ujo, mutta kun tutustuu niin on puhelias. Veera tykkää aina auttaa muita, ja häntä saakin tulla aina nykäisemään hihasta, jos jossakin tarvitaan apua. Leirihoitsu: Oreo Jannica on 19-vuotias urheilullinen nainen. Hän on äärimmäisen mukava, sosiaalinen, auttavainen ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Hevosten kanssa toimiessa Jannica on määrätietoinen ja tykkää pitkistä harjailutuokioista. Leirihoitsu: Dunja 16-vuotias Jemina on estepainotteinen, tietysti kouluakin tulee väännettyä, ja ihan mielelläänkin. Toisiin mieluusti tutustuva nuori naikkonen on yleisesti energinen ja huumorintajuinen tapaus, joka haluaa olla aina mukana kaikessa jännässä. Valitettavasti myös puhelias ihminen, mutta ei toivottavasti haitaksi asti.. Leirihoitsu: Kyyhky Nanna on 19-vuotias punkkarityttö, joka saattaa aluksi vaikuttaa hieman pelottavalta. Todellisuudessa tyttö on kuitenkin aika hiljainen ja ihan kiva. Leirihoitsu: Hyrrä Mikki on 20-vuotias hyväntahtoinen ja sosiaalinen hetkessä eläjä, johon on helppo tutustua. Hän rakastaa heittäytyä niin älyvapaisiin kilpailuihin kuin syvällisiin keskusteluihinkin täydellä sydämellään. Leirihoitsu: Huttu Inkaa on elämä koetellut tavalla ja toisella, mutta hiljaisuudestaan huolimatta 19-vuotias naisenalku on tutustumisen arvoinen - jos siis saat hänet puhumaan... Leirihoitsu: Rita E evi-Sofia on 26-vuotias pohdiskelija, joka suhtautuu kaikkiin lempeän ystävällisesti. Ei suinkaan niin täti, etteikö hulluttelisi ilman satulaa siinä missä nuoremmatkin. Leirihoitsu: Liinu Nelli on 15- vuotias todella puhelias naisenalku. Nelli on sellainen kaikkien kaveri, joka tutustuu uusiin ihmisiin helposti. Leirihoitsu:Bertta Oscar on tavallinen ja vähän hiljainen 17-vuotias poika, joka konflikteja välttelevän luonteensa takia jää kuitenkin helposti toisten henkilöiden määräiltäväksi. Kyseessä on siis melko harmiton kundi, josta voi kuitenkin löytää sen puheliaammankin puolen, jos osoittautuu tarpeeksi mukavaksi ja luotettavaksi tyypiksi. Leirihoitsu: Rita Katriina, tutummin Katri, on 18- vuotias tyttö. Aluksi tämä vaikuttaa todella ujolta ja hiljaiselta, mutta kun kuoren saa murrettua, Katrista saa esiin huumorintajuisen ja heittäytyvän puolen. Leirihoitsu: Huttu Inari on parikymppinen, omalaatuinen ja aranpuoleinen persoona, jolla on luonto lähellä sydäntä. Leirihoitsu: Sammy Sandra on 16-vuotias punapää, joka rakastaa seikkailuja ja uusia asioita. Tyttö on ensivaikutelmalta ystävällinen ja mukava tyyppi, mutta jos joku saa Sandran ärsyyntymään niin siitä ei hyvää seuraa... Leirihoitsu: Eetu Salli on 15-vuotias brunette, joka on reipas ja haluaa tulla kaikkien kanssa toimeen. Hän tykkää vauhdista ja vaarallisista tilanteista eikä pelkää haasteita. Leirihoitsu: Eetu Valma on ihan tavallinen, rauhallinen ja ujohko 17-vuotias punapää, joka ottaa usein porukassa hiljaisen emäntähahmon roolin. Leirihoitsu: Sammy Miro on 19-vuotias entinen raggarikundi, nykyinen (hiukan kokematon) hevospoika, josta on Hallavassa sukeutunut hilpeä ja helpostilähestyttävä jätkä. Miro onnistuu aina jotenkin hankkiutumaan mitä hullunkurisimpiin kommelluksiin. Leirihoitsu: Hyrrä
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 27, 2016 11:33:30 GMT 2
Odottavat kesäleiriterveiset Hallavasta! Täällähän on jo mukavasti ilmoittautuneita, ensi viikosta tulee kaikkien aikojen kivoin kesäloman aloitus :-) Meillä olis ideana että haluttais käyttää paljon teidän hahmoja leiritarinoissa jotta saadaan vähän vuorovaikutusta. Täältä löydätte meidän kesäleiritopicin, jonne ilmestyvät sitten kaikki tarinat, kannattaa käydä stalkkaamassa säännöllisin välein niin tulee molemminpuolista vuorovaikutusta. ;-)
|
|
|
Post by Mila on May 29, 2016 18:44:22 GMT 2
Leiriläiset on nyt Vaahtiksen puolesta selvillä. Vielä toki voi joku mattimyöhänen tämän päivän aikana tulla mukaan jos siltä tuntuu!
|
|
|
Post by Aleksi on May 30, 2016 14:46:58 GMT 2
Odottavat terkut täältä Hallavasta minunkin puolestani. Jaoin nyt jokaiselle sen ajanjakson, josta leirimaksu tulee kirjoittaa. Enemmänkin tuotoksia saa toki tehdä! (:
keskiviikko Salli: Bussi lähtee Hallavan pihasta Jonna: Bussi lähtee Vaahterapolun pihasta Inka: Saavutaan meren rantaan ja lauttamatka Vaahterapolkulaisten kanssa alkaa Jannica: Asettaudutaan mökkeihin ja tutustutaan paikkoihin, lounas Miro: Ensimmäisestä koulutunnista on selviydytty, vuorossa päivällinen ja tutustumisleikkejä Nelli : Ensimmäinen ilta ja yö
torstai Sandra: Heräät ennen herätyskelloa, mitä puuhailet ennen aamupalaa Veera: Estetunnista on selvitty, vuorossa lounas ja ulkopelejä Katriina: Maastoreissu ja uitto, päivällinen
perjantai Nanna: koulutunnin jälkeen lounas ja varusteiden huoltoa Mikki: päivällinen, leirinuotio ja muurinpohjalettuja
lauantai Inari: aamupala ja ponileikkitunnit Inna: lounas ja tutkimusmatka majakalle Jemina: päivällinen ja yömaasto ilman satulaa Oscar: viimeinen yö saarella
sunnuntai Valma: aamupala ja laukkakisat niityllä Eevi-Sofia: kesämekot päälle, kuplivaa laseihin ja grilli tulille, eli grillijuhlat! Rosanna: tavaroiden pakkaus, uusien ystävien hyvästely ja kotiinpaluu
|
|
|
Post by jannica on May 31, 2016 12:28:40 GMT 2
Hienoa, kirjoittelen oman leiritarinan koko leiristä
|
|
|
Post by Mikki on Jun 2, 2016 11:58:57 GMT 2
Aleksi rohkaisi postaamaan leirituotokset myös tänne, joten tässä ensimmäisiä leirifiilistelyjä Mikiltä :3
Mikin tunnelmia ja mietteitä matkalla leirille
Siitä olikin jonkin aikaa kun olin viimeksi ollut leirillä leiriläisenä. Minua oikeastaan jännitti hieman, kun pakkasin tavarani ja lähdin ajamaan kohti Hallavaa. Räsyisessä (ja pakko myöntää, hieltä löyhkäävässä) putkikassissa oli vielä tilaa ratsastusvaatteille, kypärälle ja saappaille, mutta ne olivat tietysti tallin kaapissa lukkojen takana. Oli ollut jo useamman viikon ajan mitä parhain kesäsää, enkä millään uskonut, että tänään oli kesäkuun ensimmäinen päivä. Ylläni olivat galaktisen väriset uimashortsit ja erään sveitsiläisen tunnetun suklaan logolla varustettu haalistunut ja löysä toppi, joka suurimmaksi osaksi aikaa paljasti suurimman osan rintakehästäni. Sarvitatuointini oli jo hieman haalistunut, mutta ei ainakaan muutamaan vuoteen tarvinnut vielä terästystä. Punaiset hieman laineikkaat hiukseni olin laittanut puoleen väliin asti pienelle… miksi sitä kutsutaan, hiirenkorvalle, antaen korvieni alapuolella olevien hiusten olla vapaana. Olihan leiri minulle loma, ja loman aioin ottaa rennosti.
Leiriporukka ei minua huolettanut, olin tosi innoissani Vaahterapolun uusista kasvoista ja koin tulevani toimeen jokaisen hallavalaisenkin kanssa. Tai, ainakaan minulla ei ollut mitään heitä vastaan. Vaikka en oikein osannut enää lähestyä Valmaa millään tavalla, saatikka virittää keskustelua jostain muusta kuin säästä tai jostain muusta tökeröstä, uskoin että ajan mittaa voisimme olla hyviäkin kavereita. Tiesin kuitenkin kuinka hyvä tyyppi hän oli, ja ystävä hän oli minulle ennen kaikkea ollut seurusteluaikoinamme. Valmasta ajatukseni olivat pysyneet poissa viime aikoina muiden tallikaverien ansiosta. Sen lisäksi, että vuosien takainen, voisin jopa sanoa paras ystäväni, Inka oli palannut, olin tutustunut myös monien uusien hoitajien ja yksityisten omistajien kanssa. Mikä parasta, Hallava oli osoittautunut olevansa juuri se sama ihana ja kotoisa lämminhenkinen tallinväen ja asukkien muodostama yhteisö, jossa sai olla oma itsensä.
Saapuessani Hallavan pihaan, minibussi oli jo pihassa. Sydämeni ehti jo pumpata valtavan määrän adrenaliinia elimistööni, ennen kuin huomasin, että leiriporukka oli vasta kantamassa tavaroitaan autoon. Se vasta olisi ollut noloa, jos bussi olisi odottanut pelkästään minua. Kaikesta huolimatta juoksin adrenaliinipöllyssä hiukset hulmuten bussin ohi talliin, heittäen putkikassin johonkin bussin ja päätään huvittuneesti pyörittävän Aleksin lähettyville. Hetken kuluttua tulin saappaat ynnä muut sylissäni pihalle, mutta huomatessani, että porukka seisoskeli vielä pihalla, vältyin tunkemasta ratsastusvarusteita matkatavaroideni sekaan niin huolimattomasti, että vaatteeni likaantuisivat, kypärä halkeaisi ja saappaani vääntyisivät muodottomiksi. Niinpä kaikessa rauhassa ehdin kuin ehdinkin täydentää laukkuni ja asetella sen nätisti muiden matkatavaroiden sekaan.
Siinä ehdinkin jo unohtaa jännityksen, kun juttelin muiden kanssa odotellessamme vielä viimeisiä tulijoita. Ei kestänyt kauaakaan, kun minut oli jo täyttänyt suunnaton innostus tulevasta viikosta, ja jouduin jopa hillitsemään itseäni, etten olisi vallan särkenyt siroa ja pikkuruista Inkaa mahtipontisilla eleilläni. Vaikka Inka jännittikin tapansa mukaan melkein koko matkan ajan, sain olla hänen vierellään ystävän tavoin rohkaisemassa ja tukemassa. Nanna sen sijaan huoletti minua enemmän.
Olin pari päivää sitten todistanut järkyttävän tapahtuman puistossa, kun tytön (en voi edes uskoa tätä) poikaystävä, oli lyönyt häntä jonkin riidan johdosta. En tiennyt lainkaan, mitä asia koski, mutta sen tiesin, ettei kukaan ansaitse koskaan joutua väkivallan uhriksi. Olisin halunnut ilmoittaa asiasta poliisille ja varmistaa, ettei Nanna joudu kokemaan tuollaista kohtelua enää koskaan, mutta kun tyttö oli Nanna. Yksi niistä henkilöistä, jotka eivät yksinkertaisesti tuntuneet sietävän minua, eikä minulla ollut hajuakaan miksi. Niinpä tulin torjutuksi tälläkin kertaa, enkä suinkaan halunnut pahentaa tytön oloa tunkemalla hänen seuraansa, vaikka halusin vain auttaa. Nytkin tyttö vältteli katsettani, vaikka olisin vain halunnut antaa hänelle rohkaisevan hymyn, tai mitä tahansa hän olisi kaivannutkaan. Olin huolissani, mutta toisaalta iloinen, että Nanna sai ainakin tulevan viikon olla ystävällisten ihmisten seurassa, kaukana (toivottavasti entisestä) poikaystävästään.
Kun vihdoin saavuimme saarelle, tunsin todellakin olevani paratiisissa. Ihan kuin sisäinen lapseni olisi sillä sekunnilla ottanut minusta vallan ja saanut juoksentelemaan pitkällä kostealla nurmikolla meriveden raikkaan eksoottisella tuoksulla täyttämän lämpimän tuulen lennättäessä paitani helmaa ja hiuksiani. Tästä oli tulossa niiiiin ikimuistoinen viikko!
|
|
|
Post by Aleksi on Jun 3, 2016 8:13:11 GMT 2
Inkalta:Ai mitä, tonnekko?? leiripäiväkirja #1 Oli ihan älyttömän vaikeaa aamulla luovuttaa Rana Eveliina-open käsiin, ja musta tuntui että blondi nainen oli kyllä huomannut sen. "Aamulla kaks desiä kivennäistä, ja muista sitten että jossei sitä liikuteta niin kaura-annosta voi pienentää kyllä ihan niin paljon kuin vaan viitsii, ja aamulla vähemmän heinää..." "Juujuu, menes nyt siitä ettet jää kyydistä!" nainen oli vaan nauranut ja sitten hetken Aleksille juteltuaan toivottanut meille hyvää matkaa ja kadonnut. Kolmen tunnin bussimatka w/ yksi tauko puolimatkassa olleelle ABC:lle sai mut jo ikävöimään takaisin Pronssijoelle. Muut istuivat etupenkissä ja juttelivat koko matkan innoissaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta koska mä olin harvinaisen iso poikkeus, pysyttäydyin muutaman penkkirivistön päässä jalat viereisellä penkillä ja kuuntelin kuulokkeista repeatilla Tove Styrken Borderlinea. Kyllä Mikki ja Valma kävi kyselemässä multa fiiliksiä ja yritettiin jutella jotain, mutta sitten eturivissä olikin jo asiaa Mikille, enkä viitsinyt ryöstää Valmaa Oscarilta liian pitkäksi aikaa (jep, mä tiesin, mutta oli aika mahdoton olla huomaamatta pojan käyttäytymisestä). Rannikon lähestyessä tuuli nousi, höpötys Hallavan tilausbussissa oli jännittyneempää ja mä rupesin repimään hiuksia päästä. Lentokone oli mulle tuttu juttu, mutta en ollut ikinä astunut jalallanikaan laivaan, lauttaan, veneeseen tai jahdille. Merellä ajelehtiminen kuulosti mun mielestä huolestuttavalle, vaikka oltiinkin vain saaristossa. Vaahterapolkulaisten (ainakin oletettavasti) bussi nökötti jo pienoissataman parkkipaikalla ja porukka oli juuri repimässä matkustamon alla olevasta tilasta urheilukasseja parannellakseen kilometrin mittaista aurinkorasvakerrostaan. Snapchatin sääfiltteri kertoi, että lämpöasteita oli varmasti lähemmäs 30, vaikka rannassa tuulikin paljon. Nopean skannauksen jälkeen mä tein hyvin, hyvin lohdullisen huomion: Vaahterapolusta ei ollut tarttunut mukaan ainuttakaan miespuolista edustajaa. Ei siis ketään, johon voisin rakastua epätoivoisesti viiden päivän aikana, kun se tuntui olevan mun tyyli. Okei, ei voi rakkaudesta puhua mun tapauksissa. Ihastuksia ne oli. Heräsin todellisuuteen kun Aleksi otti kuulokkeen pois mun korvasta ja ihmetteli, miksen mennyt muiden mukana ulos tsekkaamaan millaisen porukan kanssa vietettäisiin nämä päivät. "No totta puhuen mua vähän jännittää. Entä jos ne on kaikki superpuheliaita, tai jos niillä on joku murre jota en ymmärrä? Sitten ne luulee, että oon joku puhevammainen, kun en saa sanaa suusta", selitin ja keräsin kuulokkeet käteeni samalla sammuttaen musiikkisovelluksen. "Äläs nyt höpöjä puhu! Siusta on vaikee olla pitämättä. Meet vaan rohkeesti juttelemaan." Nää sanat mun turvana hiivin sitten bussin etuosaan ja lopulta sain otettua ensimmäiset henkäykset puhdasta meri-ilmaa keuhkoihini. "Noniin, vartti vielä niin hypätään sitten takasin bussiin ja lastaudutaan lautalle!" kajautteli ruskeahiuksinen, vähän vaikutusvaltaisemman muttei kuitenkaan epämiellyttävän oloinen nainen vaahterapolkulaisten keskeltä. Se oli varmaan tallin omistaja Mila, koska seuraavaksi Aleksi meni vaihtamaan hänen kanssaan pari sanaa. Mä tunsin oloni aika ulkopuoliseksi kun seurasin Mikin selkää tietämättä minne oikein kävelin, katsellen muita. Puolet Hallavankin porukasta oli mulle ihan tuntemattomia (Nelli? Katriina? Inari?), joten hiukan hermostutti. Tai sitten tää oli just oikea tapa saada kaikki tutustumaan muhun, kun oli pakko tulla toimeen. Ei sillä, ensi silmäyksellä ei löytynyt ketään jonka kanssa näytti olevan suuria näkemyseroja - vaikka enhän mä kenellekkään jutellut, kunhan vaan oletin. Mikki marssi heti iloisen näköisenä vaahterapolkulaisten keskelle parin muun rohkean kanssa ja esitteli itsensä kuin vettä vaan. Vieraan tallin hoitajien (ja kenties yksityisten omistajienkin) suut alkoivat käymään ihan hulluna, kun he pääsivät juttelemaan hallavalaisille. No, ainakin he taisivat olla ihan avointa porukkaa. Mä jäin vaaleahiuksinen tytön kanssa Hallavan bussin viereen paahtumaan, mutta sen sijaan että olisin käyttänyt tilaisuutta hyväkseni saadakseni samalla aaltopituudella olevan juttukaverin, käänsin katseeni kohti kimmeltävää merta. Saaren saattoi melkein nähdä täältä, joten yritin hengittää syvään. Ihan pieni matka. Ei tässä ehtisi upota, ajaa karille tai joutua valaan ruoaksi... oh god, mä toivoin ettei Pikku Joutseneksi ristitty lautta tekisi Titaniceja just tällä matkalla. Tai mielellään perjantainakaan. Jonkin ajan päästä lauttaa alettiin lastaamaan, ja koska meidän bussit oli aika massiiviset, taidettiin olla ainoat jotka mahtui kyytiin. Aleksi ohjas meidät kaikki bussiin ja mä nousin sisään viimeisenä, polvet vetelinä. Mikki oli just ottamassa spontaanisti paikkaa Sallin vierestä, kun mä puristin miestä ranteesta. "Ai, Inka, onko sulla joku hätänä?" punapää kysyi heti, kun huomasi mun ilmeen. "Voitko vaan olla mun vieressä?" mä kysyin ja istuin ikkunapaikalle Sallin taakse. "Tietysti." Mä tartuin tiukasti Mikkiä kädestä kun bussin moottori käynnistyi ja seurasin kauhulla kuinka me ajettiin pienen rampin kautta lautalle. Tuli heti hutera olo, vaikka Mikki ei näyttänyt stressaavan ollenkaan. "Ei sulla oo nyt mitään hätää. Tää reitti on ihan turvallinen, ja lautta kans. Ja perillä oottaa ihana saari ja hepat", Mikki kertoi mulle ja kuulosti niin varmalta kuin kukaan ikinä vois. Mä sain siitä vähän rohkeutta, mutta silti tärisin kun lähdettiin viimein liikkeelle. Ja pidin turvavyön auki, etten uppoaisi bussin mukana, jos jotain sattuisi käymään. Koko matkan Mikki yritti saada keskustelua aikaan, mutta mä vastailin aika lyhyesti ja keskityin ihailemaan merta. Se oli paljon nätimpi kuin osasin kuvitellakkaan, ja ehkä vähän rauhoittavankin kaunis. Mä taisin puristaa Mikin kättä niin, että se alkoi sinertää meidän rantautuessa. Aleksi hyppäsi Eevi-Sofian vierestä seisomaan ja otti bussin mikrofonin käteen kuuluttaakseen meille kaikille mitä seuraavaksi tapahtuu. "Okei, nyt me ollaan rannassa, tervetuloa paratiisisaarelle kaikki!" (tässä vaiheessa tuli raikuvat suosionosoitukset, jos 12 tyyppiä sellaiset voi saada aikaan) "Kun bussi on ajettu rannalle, noustaan kaikki ja sitten puretaan kaikki tallilla tarvittavat kamat niinku satulat ja suitset, loimet ja vastaavat. Sitten vasta kun ne on hoidettu, saatte ottaa omat kamat. Käydään läpi huonejaot ja sen jälkeen voitte tutustua vähän unikavereihinne ja ottaa lähikontaktia sänkyjenne kanssa." "Toivottavasti meillä on edessä kiva leiri!" Aleksi lopetti ja sai mut hymyilemään. Olin joka sekunti varmempi, että Aleksi oli oikeassa. Tästä tulis hyvä viikko.
|
|
|
Post by Aleksi on Jun 3, 2016 12:07:43 GMT 2
Tässä vielä huonejaot:
päärakennuksen poikien huone: Mikki, Miro ja Oscar (yksittäiset sängyt) mökin makuuhuone 1: Salli, Inari, Eevi-Sofia, Veera, Jannica, Inna (kolme kerrossänkyä) mökin makuuhuone 2: Sandra, Katriina, Nanna, Nelli, Jonna, Valma (kolme kerrossänkyä) mökin parvi: Rosanna, Jemina, Inka (yksittäiset sängyt)
|
|
|
Post by jannica on Jun 4, 2016 14:20:20 GMT 2
Keskiviikko 1.6.
Pakkasin jännittyneenä viimeisetkin leirikamat kasaan, olin joka vuosi ollut leirillä, mutta tänä kesänä avauksen tekisi tyystin erilainen leiri. Olin myös menossa loppukuusta esteleirille, joten tässä kuussa tulisikin ratsastettua erittäin paljon! Heitin vielä laturin kassiini samalla, kun luureissa soi epämääräisen kovaa Negative. Kahdeksaksi piti olla Vaahterapolun pihassa, jos mieli matkaan mukaan, joten kiirehdin viimeiset metrit ehtien juuri matti myöhäisten mukana pihalle. Samaan aikaan, kun iso nelimetrinen bussi kaarsi tallinpihaan. - Huh, ehdinpäs! huudahdin kaikille huomenten vaihdon jälkeen. - No ei me sua oltas tänne jätetty.. Mila naurahti ja ojensi lauttalipun minulle samalla kun astuimme bussiin. Se ei välttämättä ollut kovin viisasta, koska pitkän bussimatkan aikana ehtisin kadottaa sen toivottoman monta kertaa.. Yöunet olivat jääneet vähäisiksi, joten suuri osa porukasta nukkui koko matkan bussissa. Mila jutteli hiljaa Innan kanssa leirisuunnitelmista ja puoliunessa väänsin musiikkia lujemmalle. Äiti aina ihmetteli miten pystyn nukkumaan siinä metelissä.. Mila tönäisi minut hereille. Kellosta ihmeteltyäni huomasin nukkuneeni toista tuntia. Olisimme kuulemma vajaan tunnin kuluttua lauttarannassa ja nainen jakoi aamupalaa kaikille. Päivän aloituksena oli näköjään tarjolla sämpylää ja trippimehua. Kiittäen otin ruoan vastaan, mutta laitoin sen laukkuuni, koska en ollut kovin hyvä syömään heti aamusta yhtään mitään. Nukahdin pian uudelleen ja vuorostaan Inna sai herätellä porukan 11 maissa että ehtisimme ajoissa lauttaan. Lauttamatkailu ei ollut mitenkään uutta, joten katselimme leiriläisten kanssa maisemia, myös Hallavan jengi oli ehtinyt lauttaan meidän kanssamme ja hyvä niin, koska seuraava menisi kuulemma vasta tunnin kuluttua. Puolen tunnin kuluttua tulimme perille, huokailin ihastuneena siniselle merelle, pitkille hiekkarannoille ja pienelle tallille joka lyhyen matkan jälkeen aukeni eteemme. Hevoset oli tuotu tänne jo edellisiltana ja Vaahterapolun porukan mukana matkassa kulkivat Bertta, Eetu, Huttu, Liinu, Sammy, Rita ja Hyrrä. Hoitohevoset oli kuitenkin kuulemma jaettu siten, että Hallavan porukka hoiti ja ratsasti niitä leirin ajan ja me puolestaan saisimme käyttöömme Hallavan hevoset. En tuntenut niitä kovinkaan hyvin, jonka vuoksi leirihoitsun saaminen etenkin jännitti todella paljon. Olin kuitenkin etukäteen jutellut tilanteesta Milan kanssa ja nainen oli luvannut, etten saisi mitään älyttömän haastavaa tai isoa hoitohevosta, sillä podin pienoista pelkoa huonojen kokemusten vuoksi isommista hevosista, vaikka niiden kanssa pärjäsinkin hyvin sekä selästä että maasta käsin. Paikalle päästyämme Mila ja Aleksi lähtivät näyttämään meille paikkoja ja jakoi meidät yöpymispaikkoihimme, josta lähtisimme puolen tunnin kuluttua kiertueelle ja tutustumaan paikkoihin ja hevosiin vielä tarkemmin. Päärakennuksessa pysähdyimme ensimmäisenä makuutiloihin, jossa yöpyisivät Mikki, Miro ja Oscar eli Osku. Ensimmäinen kodikas mökki oli pieni ja punainen ja meidän ikiomamme leirin ajan! Heitin vasemman puoleiseen yläsänkyyn omat kassini ja alapuolelle majoittui Inna. Toisen kerrossängyn valtasivat yksissä tuumin Inari ja Salli. Täten kolmas sänky jäi harmitteleville Eevi-Sofialle eli Eeville ja Veeralle, jotka olisivat molemmat halunneet yläsänkyyn. Sopuun kuitenkin päästiin ja tytöt päättivät vaihtavansa puolivälissä leiriä sänkyjä, jotta huonelepo säilyisi. Ratsastustavarat jätettiin eteiseen ja käytettyinä kengät olisikin hyvä säilyttää kokonaan ulkona paitsi tietenkin sadepäivinä, joita emme tietenkään toivoneet! Jatkoimme kierrosta toiseen mökkiin, jonne majoitettiin Sandra, Katriina, Nanna, Nelli, Jonna ja Valma. Paljon kiistelty mökin yläparvi oli arvonnassa ratkennut Rosannan, Jeminan ja Inkan nukkumapaikaksi ja toiset katsoivat hieman kateellisina kun nuoret kiipesivät reippaasti ylös. Pitkään ei arpaonnea kuitenkaan ehditty ihastelemaan, sillä oli aika lähteä kierrokselle Milan ja Aleksin kutsuessa meitä ulkona. Olimme juuri ja juuri ehtineet hieman vetämään henkeä tässä kohdin ja onneksi pian olisi jo lounasaika! Muistin harmikseni repussa odottavan aamupalan, mutta päätin jättää sen kuitenkin vielä odottamaan, että jaksaisin syödä lounasta. Kaikilla oli kuulemma päivittäin jokin vastuutehtävä ja tänään lounaassa avustaminen oli ratkennut (sopivasti) minun harteilleni, joten kauaa en ehtinyt ihmetellä esittelykierroksella. Näin kuitenkin paikat päällisin puolin ja lisää ehtisin tutustumaan myöhemminkin. Suuret laitumet kiinnittivät huomioni ja niillä laidunsi laskujeni mukaan kolmetoista hevosta ja ponia. Sääsuojien takana sijaitsi pieni kolmen hevosen talli tavallaan hätävarana, jos joku hevosista tarvitsisi hoitoa tai muuten vain yörauhaa itikoilta vaikka. Päärakennuksen takana olivat punaiset leirimökit ja merenrannalla sijaitsi pienen matkan päässä paitsi yksityinen ihana uimaranta, myös tietenkin asiaankuuluvat suihkukopit, grillikota, rantasauna, laituri hyppytorneineen ja vene. Lisäksi rakenniksilta löytyisi kuulemma pelivälineitä petankista sulkapallomailoihin, mikäli ratsastus ei tarjonnut tarpeeksi liikuntaa leirin ajaksi. Lisäksi leirimökeissä oli paljon hevoslehtiä, kirjoja ja lautapelejä sadepäivien varalle. Muutamalla oli kannettavat tietokoneet mukana, mutta olin periaatteesta vastustanut omani roudaamista lomalle mukaan, koska halusin olla hetken irti elektroniikasta. Päärakennukseen palattuamme kävimme vielä katsastamassa wc- ja suihkutilat, olohuoneen takkatilalla sekä keittiön ja ruokailutilat, jotka vaikuttivat viihtyisiltä ja tarjosivat lisää tekemistä, kuten pelejä, kirjoja ja tv:n karaokevehkeineen. Tylsää täällä ei siis ainakaan tulisi! Kierroksen loputtua Mila ja Aleksi pyysivät minua kanssaan valmistelemaan lounasta, sillä aikaa kun toiset saisivat käydä katsastamassa hevoset ja tarpeen mukaan heittämässä niille heinää laitumien lisäksi. Tuollaiselle määrälle hevosia ei oletettavastikaan ruohoa riittäisi koko leirin ajaksi, mutta tänään sitä vielä sentään oli! Salli ja Jonna olivat vieläkin ihan täpinöissään lauttamatkasta ja puhua pulputtivat koko matkan mökilleen. Inka seurasi vanavedessä, mutta tyttö ei kyllä sanonut sanaakaan, tosin Mila oli jo etukäteen kertonut hänen olevan hieman hiljaisemman sorttinen. Inka vaikutti kuitenkin todella mukavalta, joten päätin yrittää tutustua häneen myöhemmin. Leirillä oli myös kivaa, kun oli ikätoveri, Nanna ja Miro olivat nimittäin samanikäisiä kuin minä ja muutenkin koko leiriporukka, Eeviä ja Innaa lukuunottamatta, olivat suunnilleen samaa ikäluokkaa. Ajatuksiini syventyneenä hiippailin Aleksin vanavedessä keittiöön ja odotin, että mies antaisi minulle jotakin puuhaa. Alkupaloiksi tehtiin lohirullia ja mozzarellasalaatti, sitten oli vuorossa kinkkua ja perunaa kastikkeineen, mukavan simppeliä perusruokaa, mutta kuitenkin terveellistä ja täyttävää. Jälkkäriksi Mila loihti marjakakun, josta tuli ihanan pinkki. Kun ruoka oli valmis kaikki rynnistivät syömään ja varmaan puolet olisivat unohtaneet käsienpesun, ellei siitä olisi erikseen muistutettu. Syötyämme oli aika hetkeksi vetäytyä mökkeihin ruokalevolle ja purkamaan loputkin tavarat. Asettelin siististi vaatteeni niille tarkoitettuun kaappiin ja menin sitten ruokalevolle. Puoli neljän aikaan ärsyttävän ylipirteä Salli tuli sanomaan, että nyt jaettaisiin kuulemma leirihevosia. En tarvinnut toista käskyä, vaan nousin virkeänä istumaan ja vedin ratsastushousut jalkaan, koska neljältä alkaisi ohjelman mukaan koulutunti ensimmäisellä ryhmällä, enkä vielä tiennyt kumpaanko ryhmään minut oli laitettu. Mila ja Aleksi seisoivat päärakennuksen edessä kummallakin valkoinen paperilappunen käsissään. - Okei, katsotaanpas sitten ensimmäistä ryhmää, että pääsette laittamaan heppoja kuntoon ja etsimään oikeaa laitumelta. Toisen ryhmän ratsastajat auttavat varmasti tarvittaessa, Mila jatkoi luoden katseen meihin Vaahtislaisiin. Okei, eli ensimmäisessä ryhmässä ratsastavat Osku Sammyllä, Katriina Hutulla, Sandra Eetulla, Salli Bertalla, Nelli Liinulla, Inka Ritalla, Miro Hyrrällä, Rosanna Pallella sekä Jonna Klikillä. Muut saavat nämä myös hoitohevosikseen, mutta Oskun hoitohepaksi olen merkinnyt Ritan, Sallille Eetun ja Nellille Bertan. Saatte kuitenkin nyt ensimmäisellä tunnilla mennä näillä rauhallisemmilla hoitsuilla, koska etenkin Eetu osaa olla todella haastava. Nyt ei muuta kun kipin kapin kuntoonlaittoon! nainen hoputti ryhmää. - Jaahas, sitten toiseen ryhmään, Mila jatkoi ykkösryhmän lähdettyä etsimään ratsujaan. Ketäs meitä täällä vielä onkaan, opettaja jäi miettimään Aleksin lähdettyä valmistelemaan ekan ryhmän tuntia kentälle. Okei, eli Inari voisi ottaa Sammyn tuolta ekalta tunnilta, saat sitten hoitaakin sitä leirillä Valman kanssa.. Ja Valma voisi mennä Hutulla.. Eeville laitetaan täksi tunniksi Rita, mutta voisit hoitaa muutoin täällä leirillä ollessasi tuota Liinua, joka vaatii ratsastaessa vähän topakkuutta, niin saat mennä ekan tunnin Ritalla.. Ja sitten Nanna voisi mennä Liinulla. Hoidatko sä vaikka Hyrrää, sähän olit toivonut suokkia, eikö? - Joo, voisin mä hoitaa, tyttö sanoi hiljaa. Kaikki ympärillä olevat tirskahtivat, Nanna näytti punkkari lookillaan sellaiselta, joka pärjäisi kenen kanssa tahansa, mutta tyttö taisikin olla aika arka loppujen lopuksi. - No niin, no niin.. Mila rauhoitteli tilannetta ja palasi myhäillen listaansa. Kukas vielä on ilman ratsua? Nostin käteni ilmaan ja huomasin Mikin, Veeran, Jeminan ja Innan seuraavan esimerkkiäni. - Okei, elikkäs Mikki voisi mennä sitten vaikka tuolla meidän Hyrrällä, mutta jos hoitaisit vaikka leirillä Huttua, kun se on sellainen kiltti ja leppoisa, mitä toivoitkin? Ja sitten Jannica.. Mila loi pitkän katseen minuun, katsahti sitten listaa ja jäi miettimään hetkeksi pureskellen kynäänsä. - Eikö siellä ois Janskulle ketään sellasta, et kerrankin se lentäis ja joutuis leipoon kakun, Miro kysyi saaden puoli porukkaa hihittämään. - Ei teillä taida kyllä Hallavasta sellaisia löytyä, vaikka sanottakoot että Oreo ja Nikita kyllä parhaansa yrittää toisinaan.. Mutta jos Jannica menisi vaikka Dunjalla, saat hoitaakin sitä, kun etkös sä ponia toivonut? Hymyillen nyökkäsin ja jäin odottamaan vielä parin ratsun listaamista. Veera sai pahamaineisen Oreon ratsuksi ja leirihoitsuksi, Inna puolestaan sai pärjäillä Nikitan kanssa. Jemina sai suomenhevostamma Kyyhkyn, joka ihastutti kaikkia jo suloisella ulkomuodollaan, vaikka olikin luonteeltaan kuulemma vähän häslä. Huumorintajuinen ja energinen nainen pärjäisi tamman kanssa kuitenkin varmasti hyvin. Lähdimme katsomaan ensimmäisen ryhmän tuntia, koska melko varmasti tekisimme itse samoja asioita. Piti kuitenkin lähteä suhteellisen aikaisin laitumille, koska Dunja ei ollut tällä ekalla tunnilla mukana ja minun piti vielä löytää kurakuorrutuksen alta oranssi poni.. Tunnilla mentiin ihan perusjuttuja, joten sain ainakin osaltani huokaista helpotuksesta, lisäksi Aleksi tuntui erittäin mukavalta opettajalta (ei sillä että Milassakaan mitään vikaa olisi ollut..). Dunja osoittautui hoitaessa oikein symppistapaukseksi ja oli kiltti kuin mikä! Oli meidän vuoromme mennä Aleksin valvovan silmän alle. Talutin tottuneesti ratsuni Mikin vanavedessä kohti kenttää. Sieltä oli aivan ihanat näkymät merelle, saapa nähdä tulisiko työnteosta täällä yhtään mitään, ajattelin hymyillen. Pysäytin tamman keskihalkaisijalle turvallisen välimatkan päähän toisista ja ihmettelin hetken kentän kokoa. Toisaalta pitihän kentällä kokoa ollakin, kun ratsukkojakin oli tunnilla niin paljon! En ollutkaan tainnut koskaan ratsastaa näin isossa porukassa muuta kuin maastoillessa, mutta eiköhän siihen pian tottuisi, eikä Dunja näyttänyt olevan millänsäkään, vaikka osa hepoista oli sille tuiki tuntemattomia.. Hyppäsin kyytiin ja lyhensin jalkkareita pari kolme reikää, se oli ainainen kirous, kun sattui olemaan vain 155-senttinen.. Saatuani lyhemmät jalustimet lähdimme kävelemään uraa pitkin Aleksin kysellessä meidän ratsastustaidoistamme ja oliko jotain mitä halusimme treenata täällä ollessamme. Minulle ei tullut mitään mieleen, mutta olihan tässä onneksi aikaa harjoitella vaikka vähän kaikkea.. Aloittelimme tunnin perusasioiden parissa, perusverkalla käynnissä ja ravissa, jotta saimme totutella uusiin ratsuihimme. Teimme paljon voltteja ja askeleenpidennystä. Aleksi neuvoi vuoroin kunkin hevosen kanssa millaisilla avuilla se toimi parhaiten. Dunjan kanssa piti olla herkkä, mutta kuitenkin saada varsinkin ulkoavut läpi, ettei tamma lintsailisi tunneilla. Sitten aloitimme tulemaan pohkeenväistöä keskihalkaisijaa pitkin, väistimme vuoroin oikealle ja vasemmalle, että olisi ollut tarpeeksi tilaa kaikille. Toisella pitkällä sivulla sai tehdä lisäyksiä ravissa, joissa Dunja tuntui olevan todella energinen. Päätyyn tehtiin iso ympyrä ja sitten tultiin taas väistölle. Seuraavaksi vaihdoimme tehtävää hieman siten, että tulimme väistön samaan suuntaan kaikki ja sen jälkeen tuli laukannosto, jossa tehtiin iso pääty-ympyrä toiseen päätyyn mikäli mahtui. Tehtävä sujui mallikkaasti ja sitten saatiin pitää välikäynnit, oli todella lämmin ilma, joten kävelytauko tuli tarpeeseen ja vesipullot olivat kovalla käytöllä. Myös hevosilla oli kiva idyllinen juottopaikka kentännurkassa, jonne Dunjakin ahnaasti meni juomaan toisten perässä. Kävelyjen jälkeen otimme keskiravissa erinäisiä harjoituksia, joista yksi oli ottaa keskiravia keskihalkaisijalla ja muuten teimme itsenäisesti ravissa eri kuvioita. Ennen kulmaa joutui myös hieman kokoamaan hevosta, koska Aleksi tahtoi nähdä selkeän eron keskiraviin. Aluksi Dunja lähti liikkeelle hieman löysähkösti, mutta muutaman kerran jälkeen alkoi senkin pienistä jaloista lähteä liikettä ihan eri tavalla. Tunnin jälkeen kaikki olivat enemmän tai vähemmän levon tarpeessa, sekä hevoset että ratsastajat, joten hoidimme ne pikapikaa ja suihkutimme hikikohdat ulkona kätevästi. Ei tarvinnut kuin hevosjonoon asettua ja kävellä eteenpäin, niin ekan ryhmän ratsastajat suihkuttivat samalla hevoset.. joskin siinä taisi muutama ratsastajakin vähän maistaa letkusta.. Kuuden jälkeen olimme saaneet hevoset hoidettua ja päätimme lähteä uimaan, koska kaikki olivat aivan hikisiä tunnista ja ruokaankin oli vielä ruhtinaallisesti aikaa. Jossain kohtaa Miro huomasi onneksi kellon lähestyvän seitsemää ja huikkasi meressä vielä pulikoiville, että oli aika lähteä syömään! Päivälliskutsua ei moneen kertaan tarvinut huudella, koska porukka juoksi kuin tuli hännän alla syömään. Tarjolla oli monenlaista hyvää, tosin alkajaisiksi Miro sai aikamoisen läksytyksen, koska pojan olisi pitänyt kuulemma olla avustamassa leirikokkeja, Milaa ja Aleksia ruoanlaitossa.. eipä tullut minullekaan moinen mieleen, olin autuaasti unohtanut koko vastuutehtävät.. Saimme kuitenkin istuutua valmiiksi katettuun pöytään (Mirokin..) ja ahmimme vatsat täyteen herkullisia hampurilaisia. Tällä kertaa oli myös kasvissyöjät muistettu ja Inari ja Nanna söivät hyvällä ruokahalulla kasvisburgerinsa. Rangaistukseksi Miro sai keksiä illalle tutustumisleikkejä, joita leikimme melko myöhään ulkona. Sitten oli aika siirtyä yöpuulle kymmenen maissa, jotta jaksaisimme herätä aamulla ruokkimaan hevosia. Aamutalli tehtäisiin kuulemma vuorotellen mökkien välillä ja pojat heräisivät joka toinen aamu auttelemaan meitä. Eka aamu tietenkin osui meidän porukalle, kuinkas muutenkaan? Toisaalta illalla kyllä väsyttikin pitkä päivä jo niin, että hyvillä mielin saattoi käydä nukkumaan iltapuhteiden jälkeenkin. Kakkoshuoneessa ei millään meinannut tytöille tulla uni silmään ja Inna joutui käymään siellä useita kertoja sanomassa, että hiljaisuus oli alkanut. Onneksi en vähästä menettänyt itse yöuniani, vaan nukuin kuin tukki koko yön ----- Ihanat tarinat Inka ja Micci! Katsoin tuolta Hallavasta nuo tuntijutut, siellä siis lukee muutaman tunnin ratsut ja pienet pohjat jos ette oo huomanneet Ja laitan tämän tarinan tuonne Hallavan puolelle myös, tosin kirjoittelen vielä muistakin päivistä ^^
|
|
|
Post by Oscar on Jun 4, 2016 16:04:43 GMT 2
Micciä ei ole kirjoitettu väärin, koska häntä kutsutaan Mikiksi. (Tai siis en sano etteikö häntä voisi sanoa myös Miciksi, mutta siis kyseessä ei ollut kirjoitusvirhe) :-)
|
|
|
Post by Oscar on Jun 4, 2016 17:56:44 GMT 2
//Tein tän tarinan kännykällä, joten laatu ei ole paras mahdollinen ja aikakin "kului" ihan luonnottoman nopeasti tässä tarinassa :-D Ja tää sisältää muuten paljon Hallavan inside-juttuja, joten toivottavasti kaikki pysyy kärryillä.. Pahoittelut etukäteen!
--
Leiri paratiisisaarella oli sujunut oikeastaan aika mukavissa merkeissä, jos ei lasketa sitä että olin joutunut Mr. Osaan-sanoa-hyvin-monta-ranskankielistä-sanaa kanssa samaan huoneeseen ja Rita oli muutaman kerran sitä harjatessani yrittänyt syödä mut elävältä. Mutta Mr. En-jaksa-sanoa-hänen-nimeään oli ollut noista kahdesta todellakin kaikkein pahin, ja mä olin kyllä luonut siihen suuntaan useamman murhaavan katseen, kun tyyppi oli miljoonatta kertaa meinannut alkaa listaamaan kaikkia osaamiaan ranskankielisiä sanoja yhteen lauseeseen. Ja Mr. Osaan-sanoa-hyvin-monta-ranskankielistä-sanaa (mun pitäisi alkaa käyttämään sen lempinimeä Mr. Tomppeli, eihän tuota jaksa sanoa Erkkikään), oli ilmeisesti huomannut etten kauheasti tykännyt siitä. Mikä oli mulle täysin fine. Siinäpähän tiesi kuinka monta astetta mun mielenterveys kärsi sen pärstästä. Mutta Mr. Tomppeli ei sinänsä ollut aiheuttanut mulle mitään harmia, joten en viitsinyt olla sille kuitenkaan kovin ilkeä - enkä muuten ole varma olisinko edes uskaltanut olla sille erityisen paha, (kun mistä sitä tietää jos sillä on vaikka hankala vihanhallinnanongelma tai jotain). Ritan ansiosta mulla oli nimittäin jo aivan tarpeeksi mustelmia, ja mitä niitä nyt haalimaan lisää. Tamma oli oikeastaan ihan kiltti ratsastaessa, mutta heti kun kukaan ei nököttänyt satulassa, tamma oli ihan kamala riiviö. Ei sillä, etteikö mulla olisi ollut ihan mukavaakin sen kanssa, mutta pari ensimmäistä päivää oli kyllä mennyt sen ajatuksen totutteluun, että hoitaisin ilkeää jääkuningatarta seuraavat viisi päivää. Vaikka kyllä me tultiin lopulta ihan hyvin juttuun, en ainakaan ollut tippunut selästä vielä tähän mennessä. Itse Vaahterapolun tyypit olivat olleet (yllätys, yllätys) vähän rasittavia, mutta jollain mikrotaajuudella mukaviakin tyyppejä. Tai, miten sen nyt ottaa. Ainakaan näitä Vaahterapolkulaisia ei ollut paljoa - eli hyvät puolet oli siinäkin. Olinpahan tutustunut muutamaan edes jotenkuten, esimerkiksi Veeraan ja Jannicaan, mutta tytöt eivät olleet öh... Ihan mun tyyppiä? Inna oli taas vaikuttanut ihan mukavalta, mutten syystä tai toisesta ollut ruvennut tekemään sen enempää tuttavuutta, kun olin ollut jo niin rohkea että rupesin tutustumaan kahteen toiseen nobodyyn.
"Mitä sä täällä?", Valman ääni palautti mut maan pinnalle. "Kello on puoli kaksitoista, yöllä." "Ei tuu uni", mutisin haukotellen ja nostin vedessä kelluneet jalat takaisin laiturille. Niistä jäi vaalealle puupinnalle märkä läntti. "Ei mullekaan, johtuu varmaan tosta täysikuusta", Valma arveli. Tyttö istahti viereeni ja laski jalkansa veteen. "Oho, tää vesi on oikeestaan aika lämmintä." "Niin on.." Me oltiin hetki hiljaa ja kuunneltiin käen kukkumista ja ääntä, joka syntyi laineiden liplattaessa laituria vasten. Mulla oli oikeestaan melko onnellinen olo, vaikkei siihen ollut toisaalta minkäänlaista syytä. Kunhan vaan hymyilytti. "Hei mitä ihmettä sä muuten kirjoitit siihen Hallava-ryhmään?", Valma rikkoi hiljaisuuden. Öö? Mulla oli jäänyt puhelin koko leirin ajaksi kotiin, joten en käytännössä katsoen ollut voinut kirjoittaa mitään siihen ryhmään - enkä varmaan olisi edes uskaltanut. "Miten niin? Ei mulla oo täällä puhelinta mukana", sanoin. "Miten niin ei!" Valma hihitti ja selasi äkkiä puhelimestaan jotain. "Katso nyt vaikka itse!"
Hei kaikki Pronssijoen pikkulukiolaiset, tulkaa 11.6 meille, koska Laura järjestää BILEET!! Kaikille boolia!!! <3 ;-) Ja saatte hei kutsuu niin monta kaveria messiin ku vaa huvittaa! Sit bikinit tai uimashortsit mukaan, ulkoallas tulee nimittäin olee kovassa käytössä.. IT'S GONNA BE AWESOME!!!
Mä luin sanattomana tekstiä Valman puhelimesta ja pudistin turhautuneena päätäni. "Mä en todellakaan oo kirjoittanut mitään tollasta!" Valma katsoi mua myötätuntoisesti, ja näin heti että hän uskoi mua. Onneksi. "Okei, en mäkään oikeesti uskonut että se olis sun tekstiä." "Ihan varmasti Laura. Se ääliö on taas.... Voi helkkari nyt!", keskeytin lauseeni, kun Valma selasi keskustelua eteenpäin. Viirasiko sillä päästä? "Onks se Laura sun sisko, joka on, öööh.." "Joo, just se Pronssijoen pikkulukion rikkain kakkosluokkalainen - se on mun siskopuoli", tuhahdin litanian ulkomuistista. "Vähänkö ärsyttävää." "Mä voin lähettää sille että jättää sun puhelimen rauhaan." "Joo, kiitti."
Valma lähetti viestin, ja mä kiittelin tyttöä tuhannesti. "Laura osaa kyllä olla aika typerä. Ei sillä sinänsä oo mitään mua vastaan, mutta, tiiäthän sä - se vaan on Laura." "Mahtaa olla hankalaa tollasen velipuolena", Valma sanoi. "Tai siis, kyllä se Laura varmasti osaa olla mukava, mutta.." "Ei haittaa, oon kuullut tota ennenkin", hymähdin jo vähän paremmalla tuulella. "Enkä kyllä sanoisi etteikö Lauran velipuolena olisi välillä aika hankalaa." "Mä en tottapuhuen tiennyt aiemmin, että sä oot sen veli. Tai siis velipuoli." Valma sanoi. "Oikeesti? Luulin et oon kertonu sulle joskus", naurahdin. "Voi kyllä olla että kerroit, mutten oo yhdistänyt sitä just tohon Lauraan."
Aihe vaihtui pikkuhiljaa mukavampaan, ja juttelimme Valman kanssa niitä näitä koulusta, kuluneesta leiristä ja hevosista. Mun mielessä velloi yhä Mr. Tomppelin ja Valman välinen suhde, mutten kehdannut kysyä mitään haihduttaen pois Valman suloisen hymyn. Enkä toisaalta halunnut kuulla mitään heistä kahdesta, sillä for real, mä pelkäsin että uutiset olisivat positiivisia. Aika kului kuin siivillä, ja vaihdoimme Valman kanssa leirikuulumisia ja kokemuksia vaahterapolkulaisista. "Hui kauhea! Kello on kohta jo puoli yks", Valma virnisti. "Mutta arvaa nukuttaisko." "Musta tuntuu että mä istun koko yön tässä laiturilla ja tuijotan horisonttiin", totesin laimeasti. "Niinkö meinaat?" "Juu." "No kelpaisko seura? Ois nimittäin tylsää istuskella täällä yksin", Valma hymyili. "Ja tuskin mullekaan tulee uni. Tai jos tulee, niin voihan sitä aina nukkua tässäkin." "Kuulostaa hyvältä", virnistin iloisena ja vilkaisin taakseni. Hevoset laidunsivat kauempana niityllä, enkä varmaan ollut törmännyt ennen yhtä rauhalliseen yöhön. Ja voisin todella mielelläni viettää sen yön yhdessä Valman kanssa.
|
|
|
Post by Mila on Jun 4, 2016 18:08:03 GMT 2
Mä oon ollut stalkkeri ja käynyt kyllä Hallavan foorumia läpi, että pääsee perille mimmosta sakkia sieltä on leirille tulossa. Käykäähän muutkin lukemassa. Suosittelen! Siis muutenkin kuin tämän leirin takia.
|
|
|
Post by jannica on Jun 4, 2016 19:49:32 GMT 2
Joo huomasinkin Oscar Micin kommentteja lukiessa, että kutsutaan myös Mikiksi En vain tiennyt etukäteen, kun ei esittelyssä lukenut
|
|
|
Post by Mikki on Jun 5, 2016 12:38:46 GMT 2
Ihania tarinoita ja kuvia on kyllä kirjoitettu molemmilta puolilta! En malta odottaa, että pääsen lukemaan lisää (varsinkaan vaahtislaisten) tarinoita! Koitan myöhemmissä tarinoissa ottaa yhä enemmän teidänkin hahmoja mukaan, mutta nyt vielä tyydyin tällaiseen melko passiiviseen pohdiskelutarinaan. :-) Niin ja joo, itse kutsun itseäni harvemmin Miciksi (se on vaan pinttynyt nikki hallavassa), mutta Michael taipuu moniin lempinimiin ja kirjoitusasuihin, joten vapaasti saa valita Mikin pohdintoja ensimmäisestä leiripäivästäEnsimmäisenä leiri-yönä ei tietenkään väsyttänyt laisinkaan. Jaoin huoneen Oscarin ja Miron kanssa ja se sopi minulle oikein hyvin. Miron kanssa olimme nyt leirin ensimmäisenä päivänä tutustuneet jo aika hyvin, mutta kun Oscar tuli huoneeseen, tunnelma muuttui kokonaan. Yritin kyllä virittää keskustelua vaalean pojan kanssa, mutta vastaukseksi sain usein vain epämääräisiä tuhahteluja ja mulkoiluja. Hänellä oli ihan selvästi jotakin minua vastaan, mutta minulla ei ollut hajuakaan, mitä. Poika oli minulle täysin uusi tuttavuus, joten joko Hallavassa on kiertänyt minusta jokin epämiellyttävä huhu, tai sitten Oscarilla vain on henkilökohtaisesti jotain suomensveitsiläisiä punahiuksisia heppapoikia vastaan. Pudistin päätäni ja käännyin sängyssäni selkä muihin päin. Seinän vaalea maalipinta peitti kevyesti puiset juovat. Hengitin syvään. Minun piti vain antaa olla ja tottua siihen, etteivät kaikki pitäneet minusta. Nannan kanssa juttelisin mielelläni, mutta hänen kanssaan minulla oli tismalleen sama ongelma. Toivoin, ettei tyttö olisi pahoittanut mieltään joidenkin leiriläisten lapsellisesta reaktiosta leirihoitsujen jaossa. Nannahan oli taitava ratsastaja ja pärjäsi kyllä vaikeampienkin kanssa, mutta en minäkään olisi halunnut leirihoitsukseni mitään kiukkupussia saada. Tuskin kukaan ajatteli, että pieni naurunpyrähdys voisi pahoittaa kovalta näyttävän punkkaritytön mielen. Toivoin todella, että Nannalle tulisi kiva leiri, eikä häntä turhaan kartettaisi kaukaa pelkän ulkonäön takia. Katriinan kanssa saimme leirihoitsuksi mitä suloisimman suokin ja tinkerin risteytysruunan Hutun, joka kyllä tukkajumaluudellaan ja massiivisuudellaan haastaa Pallenkin. Ihanan kiltti ja lempeä jättiläinen tämäkin, jonka kanssa tulin toimeen ihan ensikosketuksesta asti. Nikitan kanssa olemme pikkuhiljaa saaneet välillemme luottamusta, mutta vaikka se onkin omalla tavallaan hyvin palkitsevaa, nautin täysin rinnoin tällaisesta Hutun kaltaisesta ennakkoluulottomasta ystävällisyydestä. Aleksin pitämällä koulutunnilla sain ratsukseni kuitenkin Hyrrän, jonka kanssa yhteistyömme ei lähtenyt aivan yhtä sujuvasti luistamaan. Aika kovilla avuilla sai ruunaa ratsastaa aluksi, mutta lopputunti menikin jo aivan erilaisella tuntumalla. Hyrrästä paljastuikin osaava ja taipuisa kouluratsu, mutta jos yhtään rupesi selässä laiskottelemaan, niin lapa edellähän sitä oltiin heti fuskaamassa. Tunnin jälkeen oli kuitenkin hyvä fiilis ja uimaanhan sitä juostiin kuin pikkulapset konsanaan. Ja vesihän oli kuin olikin lämmintä! Se oli jäänyt mukavasti saaren suojaan lämpenemään aurinkoon, eikä sekoittunut samalla tavalla kylmään meriveteen. Suolaisesta merivedestä kaikille tuli ihanat surffikampaukset ja minunkin hiukseni alkoivat muistuttaa enemmän tai vähemmän rastoja. Pienestä tahmaisuudesta huolimatta hikisen koulutunnin jälkeen oli ihana raikastua hyvää tekevässä merikylvyssä. Vaahterapolkulaisten pienessä määrässä oli se hyvä puoli, että kovin pitkään ei tilanne ollut Hallava vastaan Vaahterapolku, vaan viimeistään meressä pulikoinnin jälkeen olimme nyt yksi iso leiriporukka. Hallavalaisetkaan eivät kaikki tunteneet toisiaan kovin hyvin, joten muutamia vahvoja ystävyyssiteitä lukuun ottamatta jokainen oli samalla viivalla. Innan kanssa pääsin juttelemaan jo hevosten varustamisen aikana, kun hän sai leirihoitsukseen Nikitan. Heidän yhteistyönsä näytti kuitenkin sujuvan suuremmitta ongelmitta (ottaen kuitenkin huomioon, että Niki on Niki), joten en turhaan ollut siellä häseltämässä. Kaikki muutkin vaahtislaiset vaikuttivat oikein mukavilta ja persoonallisilta yksilöiltä, enkä malttanut odottaa, että pääsisin tutustumaan heihin paremmin leirin edetessä. Valmaa olin vältellyt aika onnistuneesti ensimmäisen päivän aikana. En tiedä, johtuiko se Oscarista, joka tuntui repivän tyttöä mukanaan minne ikinä menikin, ja että hän vältteli minua, vai siitä, että olin alitajuisesti vältellyt näitä kahta itsekin. Oli miten oli, Inkan seurassa en kovin montaa yhtäjaksoista sekuntia jaksanut Valmaa ajatella. Ja muutenkin, en tullut leirille sitä varten, että velloisin käsittämättömissä tunteissa ja pohtisin pääni puhki miten asiat välillämme lopulta olivat. Niinpä vedin peittoa lähemmäs korviani ja yritin jälleen nukahtaa.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 5, 2016 15:08:22 GMT 2
Tähän viestiin tulee otteita Valman päiväkirjasta leirin varrelta :-) (Voin käydä myös muokkailemassa tätä viestiä täällä Vaahtiksen topicissa.) 1.6.2016
Aamulla bussissa:
Rakas päiväkirja, tänä aamuna lähdimme kohti rannikkoa ja Paratiisisaarta ja kesäleiriä, jonne saapuu myös leiriläisiä Vaahterapolun tallilta. Matka alkoi kahdeksalta Hallavan pihasta. Tuntui hassulta, kun talli oli tyhjillään ja tarhoissa ei näkynyt tuttuja hevosia – ne odottavat meitä jo määränpäässämme. Tasan kahdeksalta bussiin nousi väsyneen mutta odottavan näköinen 12 hengen joukko hallavalaisia ja Aleksi. Nyt matkaa on taitettu vähän reilu tunti. Minä pääsin helpotuksekseni istumaan Oscarin viereen. Oscar sanoi jo alkumatkasta, että hänestä tuskin on väsymyksen takia seuraksi, mutta se ei oikeastaan haittaa. Hän torkkuu ikkunapaikalla, ja minä laitoin hetki sitten verhon kiinni niin, ettei aamuaurinko osu hänen naamaansa. Tuntuu turvalliselta, että Oscar on mukana. Meistä on tullut tosi hyviä kavereita, uskallan jopa kirjoittaa, että olemme ystäviä. Oscar on turvallista juttuseuraa. Hänen kanssaan minun ei tarvitse varoa sanojani ja miettiä jatkuvasti, tallonko jonkun varpaille. Meidän edessämme istuvat Miro ja Nanna. Miro kuorsaa vaimeasti pää selkänojaa vasten nojaten, ja hänen tukkansa sojottaa hauskasti. Miro on eräänlainen ilmanraikastin ja tunnelmankeventäjä. Hän saa kaikki nauramaan, tai aikaisin aamulla useimmilta irtosi vain unisia hymyjä. Nannasta näen vain päälaen. Hän taitaa selata kännykkää. Emme ole koko aamuna vaihtaneet sanaakaan. Minun vatsaani on nipistellyt epämukavasti koko aamun. On selvää, että väliemme katkeaminen ei johdu vain toisesta. Minulla on ikävä niitä aikoja, kun minä ja Nanna vaihdoimme salaisuuksia pojista. Kun katselen penkin selkänojan yli pörröttäviä sinivihreitä hiuksia, ne ajat tuntuvat olevan ikuisuuksien takana. Saisinpa puhua Nannan kanssa kahden kesken. Ja olisipa hän sopuisalla päällä. Nelli, Katriina, Sandra ja Salli istuvat käytävän toisella puolella, ja Mikki on liittynyt heidän seuraansa. He eivät vaikuta väsyneiltä, vaan höpöttävät taukoamatta tulevasta leiristä. Sandra virnisti minulle hetki sitten, kun katseemme kohtasivat. On hauskaa, että hän on palannut takaisin Hallavaan. Salli taas vaikuttaa hiukan poissaolevalta tänä aamuna. Kun nousimme bussiin, huomasin hänen vilkuilevan vähän väliä Miron ja Nannan suuntaan. En uskalla vilkaista taaksepäin Mikkiin. Emme ole jutelleet sitten parin viikon takaisen sattumuksen. Minulla ei ole hajuakaan, pitäisikö minun hymyillä lämpimästi, käyttäytyä kuin kaveri, vai olla noteeraamatta ollenkaan. Vai kenties mulkoilla vihaisesti. En ole ollenkaan selvillä tunteistani. Vanha suola janottaa, mutta se tekeekin asioista vain entistäkin mutkikkaammat. Ja jos lähestyisin Mikkiä, Nanna varmasti vihaisi minua entistä enemmän. Eevi ja Inari istuvat edempänä vierekkäin. Hekin kai nukkuvat. Kunpa pääsisin tutustumaan heihin leirin aikana paremmin. Aleksi istuu aivan etupenkillä tekemässä ristisanoja. Ai niin, ja monta riviä taempana istuu Inka. Yksin. Tavallaan haluaisin mennä istumaan hänen viereensä. Mutta minähän istun Oscarin vieressä. Olemme jutelleet Inkan kanssa monta kertaa, mutta välillämme tuntuu olevan pitkän tauon aiheuttama kuilu. En ole uskaltanut kertoa hänelle, miten ikävä minulla on ollut. Haluan saada Inkan, parhaan ystäväni, oikeasti takaisin. Sillä tavalla, että voisimme taas puhua rehellisesti, oikeista asioista. Mutta en tiedä, miten ylittäisin kuilun. Kävin hetkeä aikaisemmin juttelemassa hänen kanssaan, mutta vaihdoimme tavalliseen tapaan vain pari sanaa tulevasta leiristä, ennen kuin palasin paikalleni. Kappas, kello on jo paljon! Bussikuski kuuluttaa, että olemme kohta satamassa, ja nukkuvat leiriläiset heräilevät ja haukottelevat. Aleksi tiedottaa, että Vaahterapolun bussi huristelee meidän bussimme edessä. Sandra, Salli ja Nelli huitovat hurjasti bussin suuntaan. Vatsassani lehahtaa lentoon parvi alkukesän sitruunaperhosia. Millaisiakohan Vaahterapolun leiriläiset ovat? Tästä tulee epäilemättä ainakin jännittävä leiri jos ei muuta.
***
1.6.2016 Saapuminen Paratiisisaarelle
Seurallisen aamupäivän jälkeen kaipasin hiukan omaa rauhaa. Ensin vaelsin laitumelle tervehtimään Dunjaa ja kaikkia muita hevosia, pohdiskellen, kenet saisin leiriponikseni. Sen jälkeen riisuin tennarit ja kävelin päämäärättömästi merenpuoleisella tulikuumalla kalliorannalla, kuuntelin lokkien kirkunaa ja aaltojen loisketta ja siristelin silmiäni auringolta. Hetken kuluttua kuulin takaani askelia meren melun yli. Tulija oli Inka. Hymyilin varovasti ja pysähdyin. Inka oli laittanut vaalean tukkansa poninhännälle, ja hän näytti ujolta. - Ihana paikka tämä saari, vai mitä? Inka totesi. - Joo, tykkään, vastasin. Tämä on oikeasti Paratiisisaari. Kaikki rakennukset on niin kauniita. Voitaispa vaan olla täällä koko kesä. - No joo. Paitsi että mua vähän kammottaa, kun jouduin parvelle nukkumaan niiden kahden vaahterapolkulaisten kanssa… - Jeminan ja Rosannan? Ne vaikuttaa mukavilta. Älä pelkää, sä tutustut niihin nopeasti. Jutteleminen tuntui tönköltä. Tuli hiljaista. Siirtelimme jalkojamme kalliolla, paikalleen ei voinut jäädä, sillä kivi oli polttavan kuumaa. Mietin, miksi kaikki tuntui niin erilaiselta. Silloin päätin, että rikkoisin välillemme nousseen muurin, nyt tai ei koskaan.
- Mitä sulle kuuluu? kysyin ja katsoin Inkaa suoraan silmiin. – Niinkun oikeasti. Inka katsoi takaisin hämmentyneenä. - No, ihan hyvää kai? Heilautin kättäni turhautuneena. - Kerro jotain muuta! Helkkari, Inka. Me oltiin parhaita kavereita joskus. Miksi se nyt tuntuu niin kaukaiselta? Inka näytti säikähtäneeltä. - Mitä sä haluat kuulla? Minä vain katsoin häntä. - No… Inka takelteli. – On ollut ihanaa palata Hallavaan. Tuntuu niin kotoisalta. Porukka on tietenkin vähän vaihtunut ja silleen… Aluksi jännitti hirveästi ja vieläkin vähän. Inka puhui. Sillä tavalla tosissaan. Se tuntui hyvältä. Kuuntelin hiljaa. - Ja tää leiri vähän hirvittää. Inka tuijotti minua kyynelet silmissä. - Miksi se on aina tällaista kun menee jonnekin vieraiden ihmisten joukkoon? Pelkään, että kaikki inhoaa mua. Mitä jos jäänkin vaan yksin?
Katsoin Inkaa pitkään hiljaa. Sitten kurotuin puristamaan hänen olkapäätään. - Et sä jää yksin. Minä olen täällä, ja Mikki. Ja sä tutustut pian kaikkiin. Älä pelkää. Olin niin lähellä pääsemässä kapuamaan minua ja Inkaa erottavan muurin huipun yli. Pystyin melkein tuntemaan ylimmän kiven sormenpäilläni. Täytyi sanoa ne tärkeät sanat, ne, joista olin ollut hiljaa siitä lähtien kun Inka oli palannut. - Inka, aloitin. Ääni kuulosti hassulta, vähän korkeammalta kuin normaalisti. Kurkkua kuivasi. – Mä olen täällä sua varten, muista se. Sillä välin kun sä olit poissa, Hallavassa tapahtui kaikenlaista. Mulla on monta kertaa ollut ihan kamala ikävä sua. Ja mä olen niin iloinen, että sä olet taas täällä. Istuin sen muurin huipulla, heiluttelin jalkojani, keräsin rohkeuteni ja hyppäsin toiselle puolelle. Me vain tuijotimme toisiamme hetken. Sitten halasimme toisiamme tiukasti. Halaus tuntui uskomattoman lämpimältä ja ihanalta. Rutistin päätä lyhempää Inkaa ja nojasin leukaani hänen olkapäähänsä. - Mullakin oli ikävä sua, Inka kuiskasi. Alahuuleni värähti, enkä yrittänyt estää kyyneliä valumasta. Inka oli täällä, olin saanut ystäväni takaisin.
|
|
|
Post by Jonna on Jun 5, 2016 15:26:32 GMT 2
Jonnan leiritekstit
KESKIVIIKKO 1.6Olinhan mä joo pari kertaa kuullut sanottavan, että minä olin aina kaikkialla etuajassa. Vaahtiksen piha näytti melko autiolta, vaikka puhelimeni kello näytti ajaksi jo varttia vaille kahdeksan. Olin kuitenkin saanut kyydin äidiltäni, joka heitti mut tallille mennessään töihin. Siispä olin istuskellut maassa lähellä ovia jo vartin. Osa hevosista oltiin etukäteen viety leirikäyttöön. Siksi tarhatkin näytti varsin tyhjiltä, enkä voinut aikani kuluksi mennä tervehtimään Eetua. Aika mateli, mutta jotenkin mä Snapchatin ja muitten somejen kanssa sain ajan kulumaan. Pikku hiljaa porukkaa alkoi kasaantua, ja itsekin raahauduin lähemmäksi muita suuren matkalaukkuni kanssa. Siinä aikamme rupateltuamme, kaarsi suuri bussi pihaan. Itse menin etunenässä viemään laukkuni alatilaan, ja istuin melko eteen. Kärsin helposti pitkillä matkoilla matkapahoinvoinnista ja vaikken uskonutkaan matkan olevan superpitkä, pelasin varman päälle. Se nyt tästä puuttuisi, että minut passitettaisiin kotiin mahdollisen sairauden takia! Noin viisi yli kahdeksan kaikki mattimyöhäsetkin oltiin saatu kyytiin, ja lähdimme ajelemaan kohti lautturia. Osa näytti nuokkuvan väsyneenä, mutta itse olin jo ihan hereillä. Tuleva leiri tulisi varmasti olemaan huippukiva, vaikka leiri ei olekaan perinteinen: menisimmehän me paratiisisaarelle ja mukana olisi jengiä toiselta tallilta. Bussi kaartoi lähelle lauttaa. Hallavalaiset olivat kerenneet paikanpäälle ennen meitä, ja porukka näytti ahtautuvan jo lautalle. Me vaahtislaiset menimme heidän perässään, jolloin matka saattoi alkaa. Vihdoin saavuimme paratiisisaarelle. Raahasin matkalaukkua perässäni seuraten muita leiriläisiä. Paikka näytti juuri niin ihanalta kun olin kuvitellut, ellei jopa paremmalta. Hevosetkin näyttivät tykkäävän paikasta, ainakin iloisten pärskähdysten perusteella. - Tutustutaas nyt vähän paikkoihin, ja jaetaan teidät huoneisiin, Hallavan omistaja Aleksi sanoi kiinnittäen leiriläisten huomion. Ensimmäiseksi tsekkasimme päärakennuksen. Kun keittiö ja ruokailutila oli käyty katsomassa, siirryimme olohuoneen kautta makuuhuoneisiin. Mila, Aleksi ja pojat tulisivat yöpymään täällä, kun taas meidät tytöt jaettiin mökissä kahteen makuuhuoneeseen. - Tähän kakkosmakkariin tulee sitten Sandra, Katriina, Nanna, Nelli, Jonna ja Valma. Parvelle sit Rosanna, Jemina ja Inka, Mila selitti. - Voitte nyt asettautua näihin mökkeihin, niin käydään sitte jakamassa teille hoitsut! Aleksi jatkoi. Kaikki mun mökkiläiset vaikutti ihan kivoille, joskin alussa oli totta kai painostavaa hiljaisuutta. - Ketä te ootte toivonu hoitsuks? joku suurinpiirtein mun ikäinen brunette kysyi katkaisten hiljaisuuden. - Mä toivoin Klikkiä. Se on nii sulosen näköne, hymähdin raahaten matkalaukkuni yhden kerrossängyn lähelle. - Mä toivoin Eetua, punahiuksinen sanoi jälkeeni pirteästi. Käännyin kiinnostuneena katsomaan tyttöä, joka ei myöskään tainnut olla paljon minua vanhempi. - Aijaa, vähänkö kiva. Mä hoidan Eetuu Vaahtiksessa, se on kyl kiva poni kaikkine tempauksineen, naurahdin. Muutkin huonekaverini kertoivat toiveitaan, ja saimmekin jo pientä keskustelua aikaiseksi. Pari tyyppiä oli selvästi ujohkomman puoleisia, mutta oli tässä itsekin vielä vähän hämillään uudesta paikasta ja uusista tyypeistä. Vähän myöhemmin menimme katselemaan paikkaa ulkoa. Tarhat oli järkyttävän isoja, ja meri näytti houkuttelevalta. Meille esiteltiinkin hiukan kauempaa pieni uimaranta, joten uimaan tulisimme varmasti pääsemään! Kävimme läpi myös grillipaikan, saunan, laiturin ja muita saaren paikkoja. Sen jälkeen koko konkkaronkka palasi päärakennukseen, jossa meille oli loihdittu lounas. Itselleni olikin kerennyt tulla jo nälkä, sillä aamulla ei jännityksen takia ollut oikein ruoka maistunut. - Mitä ruokaa? joku jonon ensimmäiseksi rynnännyt kyseli. - Lohirullia ja mozzarellasalaattia. Lisäksi kinkkua ja perunaa kastikkeen kanssa, jälkkäriks marjapiirakkaa, Mila kertoi jonon edetessä. Olin aivan täynnä ruoan jälkeen! Meno oli vielä hiukan jakaantunutta: tallilaiset olivat eri pöydissä omiensa kanssa. Eka päivä nyt varmaan olisi tämmöistä totuttelua, kunhan pääsisimme kunnolla tutustumaan. Ruoan jälkeen menimme takaisin makuuhuoneisiin ja osa otti pienen ruokalevon, itse käytin ajan tavaroiden purkamiseen. Jos yhtään muistin oikein päivän ohjelmaa, olisi tämän jälkeen vuorossa ratsastustunti. Oli kyllä kivaa päästä kokeilemaan Hallavan hevosia! Leiriläiset olivat kerääntyneet päärakennuksen eteen, missä Mila ja Aleksi alkoivat jakaa meitä ryhmiin. - Okei, eli ekassa ryhmässä ratsastaa Oscar, Katriina, Sandra, Salli, Nelli, Inka, Miro, Rosanna ja Jonna, Aleksi luki paperilappusestaan. Heti perään mies luetteli meille ratsumme: mä sain hoitsutoiveeni, eli Klikin! Kun ratsut oltiin saatu jaettua myös kakkosryhmäläisille, kerrottiin samaan syssyyn hoitsummekin. Toiveeni toteutui, eli sain lehmänkirjavan lewitzerin hoitsukseni. Aika moni muukin näytti saaneen toivomansa, ainakin iloisista kasvoista päätellen. Koska ratsastin ekassa ryhmässä, lähdin muiden ryhmäläisteni kanssa hakemaan ratsuja. Ruuna nuokkui laitumen peränurkassa, ja kääntyi kyllästyneenä katsomaan mua tallustaessani lähemmäs. - Tuu Klikki, sun pitäs jaksaa mua nyt kokonainen viikko! Lewitzer ei onneksi lähtenyt karkuun, ja lähti syvään huokaisten seuraamaan minua. Varustin ruunan muiden ryhmäläisten seurassa, ja kyseessä olikin kiltti, joskin toivottoman laiska poni. Tunsin pientä jännitystä taluttaessani kirjavan ponin kaartoon. Ensimmäisen tunnin meille pitäisi Aleksi. Hyppäsin Klikin selkään, kiristin vyön, lyhensin jalustimia reiällä ja lähdin sitten Rosannan perässä kävelemään uraa pitkin. - Aloitellaas ihan perusjutuilla, että saatte uudet ratsut kuulolle. Pysähdykset L:ään ja C:hen, kulmiin voltit ja pitkillä sivuilla ratsastatte askeleen pidennystä, Aleksi sanoi kuuluvasti alkukäyntien jälkeen. Pysähdykset tapahtuivat meidän osaltamme usein melko jyrkästi, joten koetin käyttää enemmän istuntaa ja vähemmän ohjaa. Volteilla vauhti tahtoi usein hiipua, joten sain olla aktiivisena pohkeen kanssa. Pikku hiljaa sain temmon paremmaksi, mutta askeleen pidennystä ei kyllä ollut juuri havaittavissa. Ihan yhteistä säveltä emme ponin kanssa ainakaan tässä vaiheessa löytäneet. Ravissa sain askelta jo hiukan paremmin venymään. Jatkoimme tuntia pohkeenväistöharjoituksella. Aluksi Klikki lähinnä siirsi kaulansa mutkalle ja huokaili syvään "emmä-ny-jaksa" -tyylillä. Aleksin neuvoilla ja päättäväisellä ratsastuksella saimme homman sujumaan, eikä loppujen lopuksi edes ravipohkeenväistömme olleet niiin huonoja. Mun piti vain koko ajan muistaa ratsastaa, niin Klikki ei päässyt laiskistumaan! Loppuun ratsastimme keskiraviharjoituksia, jotka eivät menneet kovin hyvin. Itse valuin hikeä ja ruunakin taisi ( tai ainakin esitti hyvin ) väsähtää, joten saimme vain pieniä muutoksia normaaliin. No, eihän kaikki voi mennä hyvin ekalla tunnilla! Tunnin jälkeen purin Klikin, sillä se ei mennyt toisten ryhmäläisten tunnille. Kun ruuna oli tyytyväisenä laitumella, menin seuraamaan toisen ryhmän ratsastusta. He tekivät samoja harjoituksia, ja kaikilla näytti menevän ainakin pääpiirteittäin hyvin. Kun molemmat ryhmät oli ratsastaneet, sai joku päähänsä että menisimme uimaan. Vesi olikin ihanan viilentävää näin ratsastuksen jälkeen. Noin seitsemän aikaan meillä oli kuitenkin luvassa päivällinen. Ruoka maistui vielä paremmin kuin lounaalla, olihan välissä kerennyt tapahtua vaikka mitä. Päivällisen lopeteltuamme meillä oli tutustumisleikkejä. Aloin pikku hiljaa muistaa kaikkien nimet, etenkin punahiuksinen Sanda jäi Eetun hoitajatittelinsä vuoksi mieleeni, samoten Nanna erikoisemman ulkonäkönsä vuoksi. Kaikki vaikuttivat tosi kivoilta ja tutustumisen arvoisilta tyypeiltä! Leikkien jälkeen meidät komennettiin takaisin makuuhuoneisiimme. Meidän mökkiläiset jaksoi vielä parikymmentä minuuttia hiljaisuuden jälkeen pölistä esimerkiksi ratsastustunneista, kaikki halusivat kertoa mielipiteensä tämän päivän ratsuistaan. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin nukahtivat, ja mökissä vallitsi hiljaisuus. // en sitten tiiä kuinka epäselvää tää teksti on, kun kuumeessa kirjottelen... ja tähän samaan tulee siis kaikki tekstit, mitkä kirjotan!
|
|
|
Post by Nelli on Jun 5, 2016 19:10:28 GMT 2
1.6 Ensimmäinen ilta
Raahauduin vaivalloisesti mökille muiden kanssa. Me kaikki olimme syöneet liikaa. Ulkona leijui huumaava juhannusruusun tuoksu ja lintujen ihana viserrys. "Olipa melkoinen päivä", huokaisin päästyäni sisään mökkiin. "Älä muuta sano", Jonna ähkäisi. Minulla ja Jonnalla oli ollut mukavaa melko alusta asti. Me olimme saman tapaisia joka paikan häsliä.
Rojahdin mökin olohuoneen sohvalle ja kaivoin pelikortit sohvapöydän laatikosta. "Kuka tulee pelaamaan?" kysyin ja aloin sekoitellaan pakkaa. Mukaan ilmoittautui Jonna, Inna ja Nanna. Opetin muille erään pelin jota pelasin aina perheeni kanssa. Ensimmäisellä kerralla voitin minä, mutta muut oppivat nopeasti ja Inna voittikin jo toisen pelin. Jatkoimme kortti peliämme keskiyöhön asti. "Okei, eiköhän tälä nyt riitä", Inna sanoi ja siivosi kortit pois. Toivotimme toisillemme hyvät yöt ja lähdimme hampaitten pesun kautta nukkumaan.
Kun saavuin Jonnan kanssa huoneeseemme kuului kaikkialta täsmällistä tuhinaa. "Oho, kaikki on tainnut jo nukahtaa", Jonna kuiskasi ja kiipesin ketterin liikkein yläsängylleen. Seurasin Jonnan esimerkkiä ja menin itsekin yläsänkyyni. Väsyneenä vedin peiton korviini ja käänsin itseni kyljelleni. Sen jälkeen suljin silmäni ja yritin nukahtaa.
Nukahtamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Aloin kääntyillä sängyssäni. Kymmenen minuutin päästä luovutin ja nousin istumaan. "Jonna nukutko sä?" kuiskasin. En kuitenkaan saanut vastausta. Kaikki taisivat nukkua, tai no kaikki muut paitsi minä.
Kömmin alas sängystäni ja kävelin mökin aulaan. Sujautin varvassandaalit jalkaani ja astuin ulos raikkaaseen kesäiltaan. Lähdin kävelemään hevosten laitumia kohti. Annoin käsieni viistää pitkää heinikkoa polun vieressä, kun kävelin. Kesäilta tuntui niin täydelliseltä ihanine tuoksuineen ja äänineen. Hiljaisuuden keskeltä kuului vaan käen kukkuminen ja muutamien hevosten hirnahtelut. Tämä oli elämää.
Vihdoin pääsin laitumille. Silloin huomasin että en ollut yksin. Laitumenaitaan nojaili tutun näköinen punapää, Mikki. "Mitä sä täällä teet?" kysyin ja kävelin hänen viereensä. "En saa unta", Mikki tuhahti. Nyökkäsin Mikille. Siinä me sitten seisoimme hiljaa varmaan puolisen tuntia. "Mä taidan lähteä nukkumaan", Mikki sanoi ja lähti lampsimaan pois päin. Jäin seisomaan aidan viereen. Kuuntelin vielä hetken yön ääniä ennenkuin lähdin takaisin mökille.
Matkalla poimin kimpun kukkia mökin pikku pöytää koristamaan. Lopulta pääsin mökille ja heitin varvassandaalini pois. Sen jälkeen suuntasin etsimään maljakkoa kukille. Maljakko löytyikin yllättävän pian. Kaadoin sinne vettä ja asettelin kukat maljakkoon. Lopuksi laitoin kukat koristamaan sohvapöytää.
Lampsin sänkyyni ja vedin peiton toistamiseen korviini. Ennenkuin ehdin tehdä muuta olin jo unessa.
//Sori, tää on nyt vähän myöhässä, mutta toivottavasti kelpaa.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Jun 6, 2016 10:09:13 GMT 2
Eevi-Sofian leiripäiväkirja Lähdön tunnelmaa Ensimmäinen leiripäivä "Miten mä voin tehdä tän?" huokaisin ja rapsutin Susin otsaa sen paksun otsapehkon alta. "She's gonna be alright", Alana vakuutteli. "Mä tiedän", hymähdin takaisin. "Sä pidät siitä niin hyvää huolta, ettei se varmaan edes tajua, että mä olen poissa." Pikkuhevonen osoitti sanani todeksi kiinnostumalla nytkin enemmän ohi lepattavasta perhosesta ja sitten ruokailemisesta kuin minun seurastani. Tuskin se ehtisi minua ikävöidä, olihan sen elämä niin huisin jännittävää. Koskaan ei tiennyt, mikä oksa liikahtaisi tuulen mukana. Ei Susi ollut turhansäikkyjä, mutta se huomioi kyllä ihan kaiken, mitä sen ympärillä tapahtui - niin kuin saaliseläimen kuului. Lähdön sydäntäsärkevin osio oli tehty, kun Susi oli hyvästelty (viikoksi, vain viikoksi, ei sen enempää). Oli aika viskaista laukku pikkubussiin ja kiivetä itse perässä. Asettauduin Inarin viereen ja alkumatka sujui mukavasti rupatellen, kunnes uni vei meistä voiton. Taukopaikalla heräsin pöllämystyneenä ja jouduin räpyttelemään silmiäni useampaan kertaan, ennen kuin ymmärsin, missä oltiin. "Kas, heräsihän ne pöllönpoikasetkin", Aleksi nauraa hörötteli. "Itse olet pöllö", tuhahdin, mutta suupieliä nyki niin paljon, ettei minua olisi voinut ottaa tosissaan missään tapauksessa. Tauon jälkeen palasin pikkubussiin ennen Inaria ja ajattelin valloittaa ikkunapaikan itselleni, olisimmehan pian paratiisisaarella ja tahdoin nähdä siitä kaiken! Porukkaa alkoi hitaasti valua bussiin ja istuimilleen. Selasin puhelimeen tulleita viestejä - lähinnä perheemme whatsapp-ryhmään - kun viereiselle paikalle vajosi hahmo, jonka läsnäolo sai oloni sähköistymään. Oli kuin Aleksista olisi huokunut lämpöä ja jotakin mystistä säteilyä, joka sai vatsan tuntumaan ontolta ja olon levottomalta. Vaistomaisesti sipaisin hiuksia ja asetin jalkani asentoon, jossa sääret pääsivät niin oikeuksiin kuin bussin penkeillä oli mahdollista. Sitten sätin itseäni tyhmyydestä. Seuraavaksi olin musertua inhan oivalluksen alle: olin nukkunut ison osan matkasta tähän saakka. Mitä jos poskelleni oli kovettunut kuolaa ja ripsivärit matkustaneet silmien alle? ANNA OLLA SENKIN LEMMENKIPEÄ HUUHKAJA nyt keskity olennaiseen ÄLÄ OLE HÖLMÖ älä tee itsestäsi idioottiaNukuinko loppumatkalla? En todellakaan. Olin niin hereillä kuin vain saatoin. Valppaana ja valloittavana. Samalla kun siivitin Aleksin kanssa käymäämme keskustelua hymyillä ja naurahduksilla, murisin mielessäni itselleni ja tituleerasin itseni menetetyksi tapaukseksi. Oli oikeastaan helpottavaa päästä perille. Pölähdin ulos bussista ja Aleksin vaikutussäteen ulottuvilta heti kun pystyin. Loppupäivän pidinkin itseni aktiivisesti etäällä miehestä, sillä olin visusti päättänyt, että tämä leiri ei menisi pilalle typerän ihanan partaheikin takia. Tutustuisin uusiin ihmisiin, nauttisin hevosteluntäyteisistä kesäpäivistä ja ottaisin tästä leiristä kaiken irti. Eläisin ponityttöunelmaa. Eläisin ponityttöunelmaa ilman poikahaihatusta, täydensin painokkaasti.
|
|
|
Post by jannica on Jun 6, 2016 13:44:47 GMT 2
Ihania nämä uudet tarinat ! Koitan löytää aikaa kirjoitella seuraavasta päivästä pian!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 6, 2016 16:22:24 GMT 2
Täydensin vähän Valman tarinoita :-)
|
|
|
Post by Aleksi on Jun 6, 2016 17:46:19 GMT 2
Nannalta:Ensimmäinen leiripäiväMä olin vähän ristiriitaisissa tunnelmissa kun raahasin mustaa putkikassiani kohti Hallavan pihassa nököttävää bussia. Innoissani siksi, että pääsisin ratsastamaan ja uimaan ja nauttimaan mahtavasta hevosten täyteisestä lomasta, mutta vähemmän innoissani siksi, että siellä olisi Mikki ja Valma ja Inka. Ja erityisen vähän innoissani siksi, että Mikki tiesi miksi kyljessäni komeili suuri sinipunainen mustelma. Tyrkkäsin kassini bussin tavaratilaan ja moikkasin varovasti Sallille, Sandralle ja Nellille jotka pulisivat bussin etuosassa. Sain takaisin normaalit tervehdykset enkä mitään sääliviä katseita tai huolestuneita kommentteja kuten olin pelännyt. Mikki ei ollut kertonut. Saatoin hengittää hieman vapaammin. Istahdin käytäväpaikalle Miron viereen, joka oli jo siirtynyt bussiin nuokkumaan. ”Hei, väsyttääkö noin paljon?” tönäisin poikaa varovasti ja tuo aukaisi silmänsä. ”Nanna! Hei. Joo tuli eilen valvottua vähän myöhään..” poika mutisi ja suoristautui penkillään. ”Mäkään en saanut kunnolla nukuttua.” ”En jotenkin osaa kuvitella että sua jännittäisi ratsastusleiri”, Miro virnisti. ”Ei mua leiri jännittänyt…” mutisin, mutten kuitenkaan kertonut että olin viettänyt puolen yötä itkien sängynlaidalla sen jälkeen kun Sami oli taas loukkaantunut jostain jota olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. ***
Aleksin jaettua ensimmäisen tunnin hevoset jäi Mila jakamaan ratsuja toiselle ryhmälle, johon mäkin kuuluin. Sain ensimmäiselle koulutunnille ratsukseni Liinun, mutta leirihoitsukseni Hyrrän. Mila meni tietysti samalla möläyttämään että mä olin toivonut hoitsukseni suokkia ja Vaahterapolkulaiset tietytsi käsittivät sen niin, että mä olin arkajalka ja muutama jopa päästi hihityksen. Ihan sama. Mulkaisin niitä kerran pahasti ja hihitys loppui lyhyeen. Okei, mä tykkäsin leppoisista hevosista, mutta kyllä mä osasin kuumempiakin käsitellä! Ja sen nuo pikkulikat saisivat nähdä heti ensimmäisellä tunnilla. Kävin vaihtamassa ratsastusvaatteet päälle ja menin sitten muiden mukana kentän laidalle katsomaan kun ensimmäinen ryhmä ratsasti. Liinu tosiaan vaikutti hieman kuumalta ja varsinkin laukassa se kiisi menemään aikalaista haipakkaa. Nelli kyllä sai pidettyä pikkuhevosen käsissään, mutta parannettavaa silti olisi. Mikki istahti viereeni ja tähysti kentälle: ”Tuo Hyrrä näyttää kyllä aika kivalta, sähän taisit saada sen hoitsuksesi?” Vilkaisin Mikkiä kulmieni alta, ja vaikka tuo näyttikin ihan harmittomalta en voinut olla äyskäisemättä: ”Mitä sä haluat?” ”Nanna hei…” poika sanoi hiljaa vähän maanittelevalla äänensävyllä. ”En mä oo tehny sulle ikinä mitään pahaa. Vai olenko? Eli miksi katsot mua aina otsa kurtussa…” Hämmennyin. En olisi uskonut, että Mikki olisi niin suora. Mieleni teki lähteä menemään tai alkaa huutamaan kurkku suorana. Mutta suoraan sanottuna mäkin olin alkanut pikkuhiljaa kyllästyä tähän jatkuvaan vihaamiseen. Sitä paitsi, eihän Mikki ollut kertonut kenellekään? ”Äh en mä tiiä. Oot vaan niin ärsyttävän… täydellinen. Tai siis kun monetkaan ei tykkää musta, mutta kaikki pitää susta..” yllätin itsenikin olemalla rehellinen ”ja mäkin taisin joskus tykätä susta…” mutisin vielä hiljaa. ”Mitä?” Mikki virnisti hämmentyneenä, mutta samalla hilpeänä. En voinut itsekään olla naurahtamatta: ”Mutta mä olinkin silloin ihan sekaisin”, uskaltauduin jopa tönäisemään Mikkiä leikkisästi olkapäähän. Nauroimme hetken yhdessä ja tajusin jopa pitäväni Mikin seurasta, ei sitä ollut kieltäminen. *** Sandralta: Torstai-aamu-Pthyi, puhalsin suuhuni joutuneen hiuskiehkuran ulos suustani, lipaisten kuivuneita huuliani. Nyrpistin nenääni ja haukottelin, liikuttaen käsiäni pääni yläpuolelle venytelläkseni. Toinen käteni osui johonkin ja kaatoi jotakin matkallaan. Kuulin onton kolahduksen, ja saatoin tuntea valon kutkuttelevan naamaani. Auringon valo puski itsepintaisesti läpi suuren ikkunan sälekaihtimista kertoen, ettei ollut edes kovin myöhäinen aamu. Mitäköhän kello mahtoi olla? Oliko jo aamu? Avasin hiljalleen silmiäni, huomaten makaavani oudossa kulmassa kerrossängylläni, jonka olin jakanut yhdessä vaahterapolkulaisen Jonnan kanssa. Jonna hoiti leirihoitsuani Eetua Vaahterapolussa, ja olimme tulleet melko hyvin toimeen keskenään. Muita vaahtislaisia ei ollutkaan huoneessamme, vain Katriina, Nanna, Nelli ja Valma. Huoneessamme leijaili pöly, joka tuli lattialle hylätyistä vaatteista ja petivaatteistani, jotka roikkuivat puoliksi lattialla. Toinen jalkani roikotti sängyn ylitse. Vilkaisin melko lähellä odottavaa lattiaa, ja huomasin törkänneeni yöpöydältäni - onneksi tyhjän - limsatölkin kumoon. Se oli vierinyt melkein sänkyni alle, mutta sänkyni ja lattian välinen rako oli melko pieni. Haukottelin uudestaan, ja nousin istumaan kankeita raajojani venytellen. Joku oli hylännyt muutaman kenkäparin sinne tänne ahtaassa huoneessamme, ja tunsin melkein välittömästi olevani suihkun tarpeessa. Nousin seisomaan, ja huomasin peilin ohitse kävellessäni, etten ollut muistanut edes pestä meikkejä pois ennen nukkumaanmenoa. Huokaisin väsyneesti ja pyörittelin niskojani samalla, kun vaelsin huoneen poikki pyyhe käsivarrellani. Kaikki muut nukkuivat, joten pyrin olemaan mahdollisimman hiljaa matkatessani mökin suihkuun. Vanha kaappikello näytti puoli kahdeksaa, ja aamupala olisi vasta yhdeksältä. Tässähän oli hyvin aikaa valmistautua. Kun olin saanut itseni pestyä ja kevyesti meikattua päivää varten, palmikoin hiukseni olohuoneen peilin suotuisalla avustuksella kahdelle ranskanletille. Kello oli vasta viisi yli kahdeksan, joten päätin mennä tervehtimään hevosia ennen aamupalaa. Päälläni oli pyjamashortsit ja harmaa yksisarvistoppi, (oikeasti, se oli ihan hirmu söpö) mutten jaksanut lähteä ihan vielä vaihtamaan vaatteita. Mieluiten käyttäisin sen ajan hevosten kanssa. Niinpä hiippailin pihamaan poikki kohti laidunta, jossa hevoslauma tähysti saapumistani. -Huomenta söpöläiset! Hymyilin aurinkoisesti ja annoin hevosten haistella kättäni. -Mulla ei oo teille nyt mitään herkkua, mutta etteköhän te pärjää ilmankin.. Eetukin saapui suurin odotuksin paikalle, ja puski muiden läpi katsomaan mitä tapahtui. Todetessaan ettei mulla ollut ollenkaan herkkuja, se palasi paikalleen nyhtämään ruohoa. -Hölmö, et edes tarkistanut mun taskuja, puhelin ponille ja lähdin hipsimään Dunjaa kohti. -Heiippa söpöläinen.. Mumisin vuonohevoselle ja annoin ajatuksieni eksyä Valmaan. Oli ihanaa olla taas takaisin hallavassa, vaikka aluksi olikin ollut haikeaa ilman Huhua. Jotenkin… tyhjää. Olin kuitenkin erityisen iloinen siitä, että Hallavassa oli vieläkin tuttuja naamoja. Maikki, Salli, Valma, Miro, Nanna… Myös Valman eksä, josta olin kuullut vaikka mitä, oli palannut Hallavaan. Ihan kiva tyyppi, mutten vielä ollut tutustunut häneen kunnolla. Oli Hallavassa uusiakin tyyppejä. Katriina, Nelli, Inari, Oscar.. Katriina, Inari ja Oscar vaikutti hieman hiljaisemmilta tyypeiltä, mutta Nellin kanssa olin tullut ihan hyvin juttuun. Havahduin ajatuksistani, kun mökin ovi narahti ja kuulin askelia takaani. -Huomenta! Mitäs sä täällä näin aikaisin? Kuulin Milan ystävällisen äänen. -Huomenta. Satuin heräämään melko aikaisin, joten ajattelin tulla moikkaamaan hevosia, hymyilin naiselle ja tunsin punan nousevan kasvoilleni. Mullahan oli päällä toppi, jossa oli yksisarvinen! Okei, chill on, mistä lähtien mä oon alkanut punastelemaan moista? Ei se nyt niin noloa ollut. Miksi edes välitin mitä muut ajattelivat musta? -Haluatko auttaa mua aamutallissa? Mila ehdotti. -No, mikäs siinä. Kunhan nää mun vaatteet on ok. -Mistä lähtien pyjamissa ei saisi tehdä aamutallia? Nainen virnisti. -Sinähän sen tiedät! Naurahdin kohauttaen olkapäitäni. -Tuun kyllä ihan mielelläni auttamaan. -Noni! Alas tulla siitä!
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Jun 7, 2016 18:15:25 GMT 2
Eevi-Sofian leiripäiväkirja Uusia ystäviä Kolmas leiripäivä Päätökseni oli pitänyt ja olin nauttinut leiristä enemmän kuin olisin osannut arvatakaan. Jo toisena päivänä olin havahtunut ymmärtämään, että ihmisellä oli asiat hurjan hyvin, kun sai viettää aikaa tällaisella paratiisinomaisella saarella muiden hevosihmisten kanssa. Vaikka olin (jälleen) ikänestori leiriläisten keskuudessa, muut eivät juuri vieroksuneet minua. Meillä oli hirmu hauskaa, kun pelasimme rantalentopalloa (siinä olin hyvä), mölkkyä (siinä onnettoman huono) ja korttia (onneni vaihteli suuresti). Kaikkein parasta oli tietysti hevostelu. Vaahterapolun porukka oli solahtanut hyvin luontevasti osaksi ryhmäämme. Erityisesti Innan kanssa meillä riitti yhteistä jutunjuurta, hoitihan hän leirillä Nikitaa, joka oli minunkin vanha tuttuni. Innan lisäksi olin mielestäni onnistunut ystävystymään taitavan Veeran kanssa, joka käsitteli Oreota ihanan lempeästi ja järjestelmällisesti. Juttelin toki paljon muidenkin kanssa. Innan ja Veeran lisäksi samassa makuuhuoneessa kanssani nukkuivat hallavalaisista Salli ja Inari ja vielä Vaahterapolun Jannica. Jannicasta ei voinut olla pitämättä. Ja vaikka aluksi olinkin ollut hieman huolissani Sallin viihtymisestä, olihan hän selvästi porukan nuorin, mutta päällisin puolin tyttö vaikutti pärjäilevän hyvin. Välillä tyttö oli hiljainen ja uppoutui ajatuksiinsa, mutta silloin emme painostaneet häntä hulluttelemaan kanssamme. Hän liittyi kyllä aina seuraan kun niin halusi. Emmekä me tietenkään homehtuneet aina huoneissamme. Saarella piisasi tekemistä ja kelitkin suosivat meitä - enimmäkseen. Jos välillä vähän ripottelikin vettä, se ei meidän iloamme himmentänyt. Aurinkorasvaa kului runsaasti. En halunnut polttaa nahkaani. Väriä minuun kyllä tarttui. Perjantaina Jannica huomautti, että minulla oli komeat rusketusrajat - tietysti topin olkainten paikan lisäksi ratsastushanskan reunan kohdalla. "Ratsastajan kirous taisi iskeä", Inna myhäili. "No, mieluummin ratsastajan kuin golffarin. On sentään molemmat kädet valkoiset eikä vain toinen", keksin ilonaihetta. Olihan symmetrisesti ruma rusketus parempi kuin epäsymmetrinen ruma rusketus. Kai. Joka tapauksessa päivetys teki minulle ihmeitä. Kasvot näyttivät hehkuvan terveiltä. Ehkä mukavilla ihmisillä ja rennolla ilmapiirilläkin oli jotakin tekemistä asian kanssa - täällä ei ollut kertakaikkiaan mitään stressattavaa. Ei ainakaan enää, kun en stressannut Aleksiakaan. En kerennyt, sillä niin tiiviisti vietin aikaa muiden kanssa. Ja se oli mukavaa.
|
|
|
Post by Mikki on Jun 7, 2016 21:28:32 GMT 2
Tässä Katriina ja Mikki viettävät vapaa-aikaa rentoutumalla laitumella leirihoidokkinsa Hutun kanssa. Tässä osa hallavan leiripoppoosta viettämässä aikaa pyjamissa ennen nukkumaanmenoa. Oscarkin on ihme kyllä uskaltautunut Sandran hartiahierontaan (hehe, mä vaan niin halusin piirtää Oskun...). Kuvassa myös Eevi-Sofia, Salli, Nanna ja Mikki, jolle suihkun jälkeen joku välttämättä halusi tehdä kaksi ranskanlettiä :---P.
|
|
|
Post by Mikki on Jun 7, 2016 21:31:51 GMT 2
Oookei, eli linkitys ei toimi niinkuin Hallavassa . No jaa, joku saa muokata nuo kuvat näkyviin miten parhaaksi näkevät ja osaavat, mä en vissiinkään pysty tuota viestiä enää muokkaamaan :---D
|
|
|
Post by Mila on Jun 8, 2016 13:15:24 GMT 2
Muokkasin!
|
|
|
Post by jannica on Jun 8, 2016 19:00:03 GMT 2
Aivan ihanat kuvat Mikki <3 !!
|
|
|
Post by Aleksi on Jun 15, 2016 16:15:54 GMT 2
Sallilta:
bussi täynnä tuoksuja
Olin pakannut koko illan leirille. Äiti oli hiukan vastahakoisesti päästänyt minut ja oli Aleksin kanssa pitänyt kunnon keskustelun puhelimessa ennen leiriaamua. Äiti kertoi Aleksille sairaalareissusta ja terepianoinista. Isäni vain kippasi syliini karkkirahaa ja muistutti lämpimistä vaatteista. Itse olin taas innostunut leiristä, vaikka saisin taas olla nuorin Hallavan porukasta. Suljin matkalaukun kiinni ja raahasin sen eteiseen. Eteisessä odotti jo ratsastusvarustekassi josta isäni oli sanonut pari tiukkaa sanaa. Isä kyllä oli iloinen harrastuksistani, mutta silti sain välillä kovemman sanan siitä ettei koko tallia tarvitsisi aina tuoda ratsastussukissa tai kypärän sisällä kotiin. Avasin ulko-oven ja tunsin kuinka Suomen kesä pureutui oitis luihini. Äiti ja isä lupautuivat viemään minut Hallavaan jo ennen kahdeksaa. Olisin varmasti päässyt muiden tallilaisten kyydissä, mutta äiti halusi vielä välttämättä nähdä Aleksin ennen leiriä. Vaahterapolusta oli myös tulossa leiriläisiä, mikä jännitti minua. Ei sitä koskaan voisi tietää millaisia hulluja ja pelottavia ihmisiä sieltä voisi tulla. Aleksi oli kyllä moneen kertaan kertonut, että he olivat melkein yhtä hyvää porukkaa kuin mekin. Aivan, melkein. Isä lastasi laukut peräkonttiin ja heitti nopeasti pari vitsiä kuinka olisin muuttamassa. Isä heitti harvoin enää vitsejä ja oli muutenkin rauhoittunut. Äitini taas oli huolesta sekaisin. Äidin sisko oli puhunut, että hänen pitäisi hiukan hellittää ja ottaa toinen kohde mihin voisi siirtää huolensa. Äiti taisi ymmärtää sanan kohde hiukan väärin sillä nyt hän on alkanut puhua adoptiolapsesta tai sijaisvanhemmuudesta jollekin nuorelle ja epäilin vahvasti ettei tätini ihan lasta tarkoittanut vaan lemmikkiä. Hyppäsin takapenkille ja vedin turvavyön kiinni samalla isäni startatessa auton käyntiin.
Norsut lensivät törmäillen mahassani, kun isä kaartoi auton Hallavan tielle. Pihalla näkyi kasi punapäätä tavaroineen ja minibussi. Mitä lähemmäksi saavuimme erotin henkilöt Valmaksi ja Mikiksi jotka seisoivat hiukan erillään toisista. Aleksi seisoi minibussin vieressä ja jutteli kuljettajalle. Valma nosti katseensa ristipistotyöstään ja vilkutti huomatessaan automme. ”Valma on kyllä aina niin mukava”, äitini sanoi hieman kipakasti, mutta isäni vilkutti hänelle hymyillen. Valma laski työnsä alas ja käveli minua vastaan vähän matkan päähän autosta. Nousin hitaasti autosta ylös ja huokaisin helpotuksesta. En ollutkaan viimeinen paikalla. Toivotimme huomenet ja tartuin isäni ojentamiin laukkuihin. ”Äiti, Aleksi olisi nyt tässä”, sanoin äidilleni, joka seisoi vierelläni. Hän piti toisessa kädessä puhelinta mistä oli varmasti etsinyt uusia artikkeleita ja sivustoja nuorista. ”Mä luotan suhun nyt Salli. Pidä hauskaa ja ole varovainen!” äiti sanoi ja halasi minua tiukasti. Isäni halasi minua kevyemmin äidin jälkeen ja kiiruhti nopeasti takaisin autoon. ”Voisitte varmaan kantaa yhdessä nämä laukut”, äiti sanoi ja hymyili pienesti Valmalle, joka otti pienen askeleen lähemmäksi meitä. ”Joo totta kai”, hän kiiruhti sanomaan ja otti kädestäni ratsastusvarustekassin. Pudistin päätäni, mutta annoin Valman kantaa kassin omien tavaroidensa luokse. Auto lähti takaisin keskustaa kohti takanamme ja minä jäin Valman viereen seisoskelemaan. Mikki tervehti minua iloisesti. Hänellä oli kohtuuttoman vähän tavaroita verrattuna minuun. Aleksi irtaantui kuskista ja kertoi, että voisimme jo laittaa tavarat bussin kyytiin. Pian minun jälkeen loputkin leiriläiset saapuivat erinäköisin kyydein paikalle. Oscar liimaantui heti Valman kylkeen ja minä taas vetäydyin pois Valman luota lähemmäs Sandraa ja Inkaa. Olin pudottaa Sandran kameran maahan, kun huomasin Miron astelevan pihan poikki bussille. ”Salli varo!”, Sandra huudahti ja heräsin ajattomasta maailmastani. Nanna hiukan naurahti takanani, mutta se jäi ikuisesti mysteeriksi nauroiko hän minulle vai sille, että bussikuski astui hevosenlantaan. Aleksi pahoitteli tapahtunutta kovasti ja tarjosi maassa olevaa ruohoa mihin hän voisi pyyhkiä kenkänsä.
Koko porukan sullouduttua bussiin kuski kaartoi pois Hallavan pihasta kera makean hevosenlannanhaju mukanaan.
|
|
|
Post by Mikki on Jun 17, 2016 13:45:55 GMT 2
perjantai - lettujenpaistoa leirinuotiolla
Maittavan päivällisen jälkeen olimme ehtineet pariksi tunniksi keksimään jos jonkinmoista aktiviteettia ja oli jokseenkin pettymys lähteä kesken kaiken Milan kehotuksesta valmistelemaan nuotiota letunpaistoa varten. Suojaisan sekametsän reunustama rantahiekalle rakennettu idyllinen nuotiopaikka puolitetuista puunrungoista väsättyine istumapaikkoineen oli kuitenkin kuin suoraan häikäilemättömistä kesäillan unelmista. Ja mikä parasta, aurinko laskisi täydellisesti keskelle nuotiolta näkyvää horisonttia. Meri oli melko tyyni, vain lempeä merituuli puhalteli hellästi saaden aikaan rauhallisen meditatiivisen laineiden liplatuksen. Olin sekunnissa unohtanut, kuinka kivaa muiden leiriläisten kanssa oli ollut hetki sitten. "Vau, täällä kelpaa lettukestitellä", tokaisin Milalle, joka itsekin käytti muutaman minuutin näkymän ihastelemiseen. "Älä muuta sano, mutta paratiisisaarihan tämä on", punahiuksinen nainen totesi hymyillen. "Tuutko auttamaan tavaroiden kantamisessa, Aleksi lupasi hoitaa notskin ja mä tein hetki sitten valtavan satsin lettutaikinaa. Otetaan keittiöstä astiat niin ei tuhlata turhaan luonnonvaroja", Mila jatkoi silmää vinkaten ja lähdimme yhtä matkaa kävelemään keittiötä kohti.
Ei mennyt aikaakaan, kun nuotion vierellä olevalla pöydällä oli sopuisa pino astioita ja kahveleita, talouspaperia, hilloa, juuri vatkaamaani kermavaahtoa ja neljäsosapussillinen hienoa sokeria. Milan spesiaalina saattoi laittaa myös pari palaa suklaata letturullan väliin sulamaan. En malttanut odottaa kyseistä variaatiota, ja olinkin yhtä naantalin aurinkoa huudellessani muut nuotiopaikalle.
"Eikö ookin täydellinen paikka!" sanoin ensimmäisten jo ihastellessa puiden takaa aukeavaa nuotiopaikkaa. Aleksi kehotti kaikkia istumaan rinkiin nuotion ääreen tukkipenkeille ja viereeni päätyivät Sandra ja vaahtiksen Rosanna. Eevi huomautti huvittuneesti, kuinka leirin kiharapäät olivat päätyneet yhteen nurkkaan, kun minullakin oli jos jonkinmoiset kasarikiharat, kiitos viimeyön ranskanlettien. ”Oukkidoukki, nyt kun kaikki näyttää olevan paikalla ja löytäneet paikkansa…” Aleksi venytti lausetta niin että hieman myöhässä paikalle saapunut Jeminakin löysi istumapaikkansa Milan ja Valman välistä ja jatkoi sitten, ”…niin voimme aloittaa lettujen paiston! Tehdään niin, että vuorotellen tulette hakemaan lettuja sitä mukaan kun mie niitä paistan, käytte tuolla pöydän ääressä laittamassa haluamanne täytteet ja palaatte sitten omalle paikallenne syömään. Rannassa voi käydä pesemässä käsiä. Niin kauan kuin lettutaikinaa on jäljellä, saatte jutella vapaasti, mutta kun letut on syöty, niin alkaa varsinainen ohjelma!”
Innostunut hihitys ja puheensorina täytti pian rannan, ja Aleksi asettui tukevasti nuotion matalatuliseen päähän käärittyään ensin ruutupaitansa hihat. Hetken kuluttua nälkäisimmät olivat jo lautasten kanssa jonottamassa valtavan valurautaisen pannun luokse, missä hikeä otsaltaan pyyhkivä ruskettunut ponihäntämies tottuneesti taiteili toinen toistaa kauniimpia pitsireunaisia ohuen ohuita muurinpohjalettuja. Mitä rasvaisempi, sen parempi, jos minulta kysytään, eikä Aleksin letuissa ollut kyllä moittimista. Hillon, kermavaahdon ja sulan suklaan täyttämä letturulla oli kyllä syntisen taivaallinen makuelämys, eikä seurakaan sen huonompi.
Yllättävän nopeasti saimme väännettyä keskustelua Rosannan ja Sandran kanssa niin extreme-lajeista kuin kisa- ja esiintymisjännityksestäkin. Keskusteluun osallistui muitakin, ja yhdessä vaiheessa oli meneillään aikamoinen (ja melko lapsellinen) kissat vastaan koirat –väittely, josta puhekurssin opettaja olisi ollut kyllä suunnattoman innoissaan. Väittelyitä välttelevänä henkilönä väistyin tässä välissä lettujonon kautta takavasemmalle ja liityin sitten Inkan, Valman ja Sallin seuraan. Inka ja Salli ottivat minut avoimesti mukaan juttutuokioonsa, mutta Valma muuttui hieman sulkeutuneemmaksi, enkä voinut olla huomaamatta tämän vilkuilua Oscariin päin, joka oli Miron ja Jannican kanssa santsaamassa lettupannun välittömässä läheisyydessä.
”Muistatteko ensimmäisen kesäleirin Hallavassa?” tokaisin yhtäkkiä, kun ajatukseni vaelsivat seesteisen leiritunnelman mukana muistoihin. Se oli ollut yksi kultaisimmista Hallava-muistoistani, kun olimme kaikki vasta lähiaikoina aloittaneet uudella tallilla, mutta ehtineet tutustua toisiimme hieman ennen leiriä. Hetken päästä olimme niin nostalgisissa tunnelmissa, ettemme olisi edes muistaneet, mikä vuosi oli tai missä olimme. ”Kaikki yhteiset illanvietot ja aamuun asti venyneet syvälliset keskustelut tallinvintillä…” Katseemme kohtasivat Valman kanssa, ja meidän molempien kasvoilla oli hieman surumielinen hymy. Tuntui tosiaan siltä kuin haluaisimme olla ystäviä, mutta emme antaisi itsellemme lupaa siihen. Kuin välillämme olisi riita, mutta kumpikaan ei olisi vihainen. Ei ollut paluuta entiseen, muttei tästäkään ollut mitään iloa kenellekään. Olinko viimevuodet kaivannut juuri Valmaa, vai ylipäätään jotakin ihmistä, jonka hymy sai omatkin silmät loistamaan ja jonka seura sai huonoimmankin päivän kääntymään plussan puolelle? Kuka tahansa ihminen oli sellaisen rakkauden arvoinen. Minun oli aika kääntää uusi sivu ja päästää Valma mielestäni.
Havahduin siihen, kun Oscar tunki nutturapäisen pisamaposken viereen ja tajusin tuijottaneeni luvattoman pitkään tytön silmiin. Nousin nopeasti ylös ja palasin takaisin nuotion toiselle puolelle mustahiuksisen Rosannan viereen. Väittely oli lakannut ja Sandra oli hakemassa vielä viimeisiä lettuja. ”Onks kaikki okei?” ruskeasilmäinen tyttö kysyi varovasti nojautuen lähemmäs. Hätkähdin kysymystä, mutta tajusin pian pyyhkäistä poskelleni paenneen kyyneleen. ”Öh, joo, taisin tuijottaa liian kauan liekkeihin”, naurahdin ja onnekseni Aleksi pian kiinnitti kaikkien huomion tuikkaamalla sytytysnestettä näyttävästi nuotioon, saaden sen leimahtamaan kuin taikaiskusta. Muutamien kiljahdusten muututtua naurahduksiin ja huokailuihin, Aleksi alkoi kertoa seuraavasta ohjelmanumerosta. Puheensorinassa ja Milan kilistellessä astioita siivoillessaan harva sai Aleksin epämääräisestä miesiemurteesta mitään selvää. Hetken kuluttua viimeisetkin tulivat rannasta pesemästä käsiään, eikä aikaan kun kaikki olivat jälleen jatkamassa keskustelujaan.
Yhtäkkiä auringonlaskun värjäämässä paratiisinomaisessa leirinuotiopaikassa alkoi soida vähitellen voimistuva eksoottinen soitin. Puhe lakkasi ja kaikki kääntyivät ihmeissään kuikuilemaan, mistä ääni tuli. Hilpeä musiikki sai kaikki hymyilemään, mutta viimeistään silloin, kuin stetsoniin, ponchoon ja paksuihin mustiin tekoviiksiin pukeutunut banjoa taitavasti soittava Aleksi paljastui esiin puiden lomasta, oli myrtseimpienkin leiriläisten päivä pelastettu.
//tähän tulee ehkä jatkoa ja kuvitusta :-)
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Jun 19, 2016 8:37:48 GMT 2
Eevi-Sofian leiripäiväkirja Helmojen havinaaViimeinen leiripäivä[/center] "Voi, saanko mä laittaa sun hiukset? Saanhan?" "Missä mun toinen kenkä?" "Toivottavasti saadaan maissiakin eikä vaan makkaraa." Minua hymyilytti, kun kuuntelin uusien ja vanhojen ystävieni hyväntuulista säpinää. Leiri lähestyi jo loppuaan, mutta vielä oli edessä yhteistä aikaa grillijuhlien merkeissä. Leiriläiset kuoriutuivat ratsastushousuistaan ja helmat havisivat. Hymy paljasti ihmiset kauneimmillaan. Oli kesä. Paratiisisaari oli ollut nimensä mukainen leirimiljöö. Kaunis ympäristö ja hyvä seura olivat tehneet tehtävänsä ja minusta tuntui, kuin pitkä ja vaikea vuosi olisi valunut pois harteiltani. Saatoin viimein hengittää vapaasti ilman kireää huoliviittaa. Saaristoilma virtasi keuhkoihini elvyttävänä ja tuulenviri sipaisi poskea hellästi kuin ystävä, joka vakuuttaa kaiken olevan hyvin taas. Minä uskoin ja elämä hymyili hieman lämpimämmin kuin aiemmin. Juhlatunnelmaa ei voinut olla huomaamatta. Ihmiset ympärilläni vitsailivat ja tanssahtelivat. Musiikki soi ja tarjolla oli kesäruokaa laidasta laitaan - muutakin, kuin grillimakkaraa. Annoin katseeni vaeltaa yli juhlapaikan ja tunsin lämpimän ailahduksen, kun katselin tuttuja kasvoja. Näin Mikin hölmöilevän ja ympärillä olevan porukan nauravan. Näin Valman ja Sallin juttelevan keskenään. Inkankin kasvoilla käväisi hymy, kun Rosanna sanoi hänelle jotakin. Vain Nanna tuntui olevan irrallaan juhlatunnelmasta. Puhelin vei tytön huomion ja minä tunsin kurjan muljahduksen vatsanpohjassani. En kuitenkaan ehtinyt murehtia pitkään. "Eevi! Älä kyökkipiikaile", kuului Innan naurunsekainen huudahdus. "Aleksi, on sun velvollisuutesi pitää porukkasi kurissa", Mila komensi virnistellen. Näin kahden bruneten työntävän Aleksia, joka nauraa hörötti itselleen ominaisen hyväntuulisena. "Vangitse se tanssiin, niin se ehtii tehdä juhlissa muutakin kuin täyttää tarjoiluvateja", Mila ehdotti - jos niin ehdotonta ehdotusta saattoi sellaiseksi nimittää, ja Inna säesti vinosti hymyillen ja minulle silmää vinkaten. Minun vatsanpohjassani muljahti taas, mutta ei kovinkaan kurjasti. Hieman hermostutti: mitä Inna tarkoitti silmäniskullaan? Ei kai se ollut tietäväinen silmänisku? Minähän olin onnistunut, no, vieroittumaan Aleksista niin hyvin. Kun Aleksi tottelevaisena miehenä raahasi minut tanssimaan, oivalsin jotakin. Pakonomainen ihastus oli poissa. Mies ei ollut ainoa mieleen mahtuva ajatus ja saatoin olla oma itseni, vaikka hän olikin niin lähellä. Oivallus sai minut hymyilemään vapautuneesti. Tartuin hetkeen ja tanssin, kuten niin moni muukin ympärillämme. Siinä ihmisten keskellä tuntui täysin luontevalta olla juuri näin, lähekkäin. En mennyt solmuun. "Kiitos", sanoin Aleksille. "Mistä niin?" "Leiristä", hymyilin. "Ja Hallavasta." "Ilo on puolellani", mies totesi hyväntuulisena. "Sä et ehkä edes ymmärrä, mitä sä teet", uumoilin ja Aleksi jäi kuuntelemaan kiinnostuneen näköisenä. "Se talli on niin tärkeä paikka niin monelle, ja sano mitä sanot, mutta se on sun ansiotasi. Sä teet siitä paikasta kutsuvan ja turvallisen." Olin hetken hiljaa. "Ehkä sua pitäisikin kiittää siitä, että oot hyvä tyyppi", naurahdin. "Mä ainakin ihailen sua ihmisenä, enkä takuulla ole ainoa." Hymyni oli aito ja lämmin. Jokin kaistale siitä lämmöstä heijastui takaisin Aleksin katseesta, ja tiesin, että sanani olivat miehestä arvokkaat. Kiitoksen saaminen hyvästä työstä oli tarpeen, vaikka työtä tekikin mielellään. Kaikkein suurimman kiitoksen välittivät kuitenkin teot eivätkä sanat. Idea oli Mikin - kenenkäs muunkaan! Musiikin vaihtuessa kuulin avarasydämisen nuoren miehen kutsuvan kaikki Hallavahaliin (nauroin), ja ennen kuin ehdin laskea kolmeen, ihastuttavan moni hallavalainen oli kerääntynyt Aleksin ympärille. Olimme kuin teletappilauma parveilemassa hassuna ihmisläjänä kesäisen taivaan alla. "Hei! Miten olisi leirihali?" Mikki innostui entisestään. Siitä seurasi naurava ja kompuroiva kaaos luonnonmukaiselle tanssilattiallemme. Mikäs sen parempi tapa kiittää yhteisestä leiriviikosta kaikkia niitä, jotka olivat sen mahdollistaneet.
|
|
|
Post by jannica on Jun 24, 2016 12:16:48 GMT 2
Aivan ihana tarina & kuva Eevi-Sofia!!
|
|