|
Post by Mila on Aug 4, 2014 14:40:35 GMT 2
Maastoon lähdetään Helenan vetämänä kello 14:00
Hevosvaihtoehdot: Tuikku, Ressu, Rita, Moona
Mukaan mahtuu myös yksi yksityinen ratsukko!
Osallistujat: Helena - Raimo Julia - Kiara € Inna - Ressu € Iita - Rita Lotta - Moona Minka - Tuikku €
Hevosjoukko ratsastajineen oli kokoontunut tallipihalle ja kapusivat parhaillaan ratsujensa selkään. Itse istua tönötin kimon Raimon selässä ja odotin, että kaikki olivat tukevasti satulassa. - Okkei! Sitten kuulolle. Järjestys tänään on tämä: Minä ja Raimo, Minka ja Tuikku, Iita ja Rita, Lotta ja Moona, Inna ja Ressu ja perää pitää Julia Kiaran kanssa. - Se, joka päättää lentää tänään ratsunsa selästä, saa luvan leipoa kakun. Odotin, että ratsukot olivat muodostaneet jonon ennen kuin lähdin liikkeelle Raimon kanssa.
Kun talli katosi puiden taa, nostimme ravin. Oli jo pari viikkoo satanut, joten tiellä oli paljon vesilätäköitä ja kuulin, kuinka Inna noitui Ressun kanssa kun tamma hyppi ja pomppi lätäköiden yli tai kiersi ne. Tulimme maastoesteradalle ja ilmoitin, että laukkaisimme sen ympäri (ilman esteiden hyppäämistä tietenkin).
Laukkasimme rauhallista tahtia, jotta hevoset eivät aivan riehaantuisi. Tuikku yritti päästä Raimon ohi, mutta Minka sai tamman nopeasti takaisin omalle paikalleen. Pian oli hevosletka kiertänyt pellon ympäri ja jono alkoi taas muodostumaan, kun menimme takaisin mettätielle. Hidastimme raviin ja köpöttelimme eteenpäin verkkaaseen tahtiin. - Ihanaa, kun ei sada vettä! Iita kuului pälättävän Ritan selästä Lotan kompatessa vieressä. - Parempi olla satamatta tai tää hienohelma saa hepulin, Inna mutisi. - OOTTAKAA MEITÄ! kuului Julian huuto jostain kaukaa Kiaran löntystellessä ravin ja käynnin sekamuotoa jonon viimeisenä.
- Ottakaa käynti! huikkasin kuullessani Julian ahdingon. - Pitkät ohjat jos siltä tuntuu! Kun Julia oli saanut hevosjonon kiinni Kiaran kanssa, jatkoimme hetken käyntiä ennen kuin kokosimme ohjat ja jatkoimme ravissa.
Pitkillä pätkillä otimme laukkaa ja takaisin tullessa kävimme sänkipellolla revittelemässä ihan kunnolla. Moona innostui pukittelemaan, mutta Lotta pysyi takiaisen tavoin ponin selässä ja nauroi iloisesti. Ei siis kakkua siltä suunnalta. Tuikkukin pomppi vähän jokaiseen ilmansuuntaan, mutta Minkakin pysyi hoitsunsa emän selässä. Vaikkei ollut kaukana, että nainen olisi päässyt maistelemaan pellon multaa.
- Nonniin, rauhoitellaan hevoset ja lähdetään takaisin tallille. Merida ja Laila hörisivät tarhassaan, kun tulimme rauhallisesti käynnissä tallipihalle. Meidänkin hevoset hirnuivat tammoille tervehdyksensä.
Laskeuduimme alas ratsujen selästä ja samantein kaatosade iski niskaamme.
|
|
|
Post by Julia on Aug 29, 2014 17:34:51 GMT 2
Kiara haukotteli makeasti pullean vatsansa kanssa, minun yrittäessä kiristää tamman vatsavyötä selästä tiukemmalle, etten löytäisi heti ensimmäisen laukkapätkän jälkeen itseäni ojasta. Muut jo muodostelivat Helenan suunnittelemaa jonoa, mutta minä en pitänyt kiirettä, sillä tiesin joutuvani pitämään jonon perää. Muut hepat nimittäin olivat hieman reippaanpuoleisia maastoilijoita, eikä Kiara olisi kuin haitoilla reippaampien ratsujen edessä. Tai sitten tyhmänä keskellä jonoa menisi mukaan niiden tyhmäilyihin. Niinkuin arvelinkin, viimeisenä mollotimme minä ja Inna, töhöjen ratsujemme kanssa. Tästähän tulisi mielenkiintoista.
Raimo lähti viemään reippaasti possujonoa kohti kosteantuntuisia maastopolkuja. Tuuli vie mukanaan Kiaran mustaa harjaa, jonka auringon haalistamat latvat lentelivät tamman kaulan puolelta toiselle. Neiti tuntui olevan tänään varsin laiskalla tuulella, niinkuin yleensä jonon jatkeeksi joutuessaan, joten muksin alapohkeilla tiuhaan tahtiin Kiaralle vauhtia moottoriin. Korvansa luimuun painaen ja päätänsä nakaten tamma kiristi tahtiaan, kuin loukkaantuneena että kehtasinkin vinkata sille sen olevan patalaiska. Vauhti kuitenkin hyytyi yhtä nopeasti kun oli reipastunutkin.. Kohtapa ryhmä rämä lähtikin ravaamaan, joten keräsin ohjan pikaisesti tuntumalle ja paukutin tamman vaihteen pois ykkösestä, jolloin risteytys ravasikin ripeästi Ressun takapuolta kiinni.
Ponit olivat kovakuntoisia ja jättivät minut ja Innat melkein nielemään pölyä hiekkatiellä. Saimme kuitenkin letkan nopeasti kiinni, tosin vain sen ansiosta, että Ressuun tuli vauhtia enemmänkin vesilätäköiden kun Innan pohjeapujen ansiosta. Naureskelin tamman vastenmieliselle pelolle, mutta Innalla tuntui todella olevan Ressussa hieman pitelemistä, joka ei millään olisi malttanut kävellä neljällä jalalla lätäköiden ohi pellolle. Helena muistutti vielä kiljuen etupäästä, ettei pellolla saisi poistua jonosta eikä ohjata liian lähelle esteitä, vahinkojen välttämiseksi. En kyllä uskonut että monikaan hevosista nyt vahingossa olisi esteiden yli hypännyt.. Jono alkoi kuitenkin liikkua liukkaammin etiäpäin ja käskin Kiarankin laukkaan, itse eteenpäin nojaten ja maiskuttaen. Tamma nosti lennokkaan laukan, mutta heti ottaessani sitä takaisin kiinni, Kiara laukkasi oikein nätisti peräpäässä rauhallista ja täysin hallinnassa olevaa laukkaa. Muut eivät niinkään malttaneet pysyä pöksyissään, kun Tuikkukin harhautui Raimon takaa vahingossa kimon ruunan vierelle. Pikkutamma kuitenkin huomasi, ettei pääsisi puoliverisen ohi vaikka kuinka reippaista suokkitöppösistään vauhtia lähtisi, kun Helena oli tammaa vastassa, karjuen sille olemaan apinoimatta. Läsipää pakeni pian takaisin jonoon, jotta välttyisi selkäsaunalta. Pellon kaarteessa Kiaran töppöset vähän luistivat laukan tahdissa ja se oli vetää nenälleen kostean heinikon sekaan, mutta onnekseni tamma pysyi kerrankin tasapainossaan. Siitä säikähtäneen tamma ei olisi enää halunnut laukata, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä ja sentään ravasi muiden perässä pellon loppuun asti. He olivat kuitenkin paljonkin nopeampia, joten kiljuinkin monesti muiden perään että odottaisivat, mutteivat muut edes korvaansa lotkauttaneet. Vauhti kuitenkin hiljeni pian raviin ja Helenan johdolla jono siirtyi takaisin tielle. Voi pers... "OOTTAKAA MEITÄ!!" Kiljuin minkä kurkustani lähti, jolloin jonossa puheet keskeytyivät ja ryhmä hiljensi käyntiin, minut kuullessaan. Annoin pohkeita Kiaralle että saisimme poppoon taas kiinni, eikä kauaakaan kun tamma saavuttikin Ressun tumman takaliston ravin ja käynnin välimuotoa askellajinaan käyttäen.
Kiaran tasatessa hengityksensä siirryimme taas raviin ja etenimme reippaassa tahdissa vastassa olevat metsikön ylämäet ennen sänkipeltoa. Ressu hieman edessämme ravisteli päätään puusta tippuneiden vesipisaroiden takia, jota Inna mutisi selässä aivan naurettavaksi. Kiara ei ollut enää milläsäkään liukastumisestaan, vaan puksutti entistä reippaammin eteenpäin, ettei taas jäisi ystävistään jälkeen. Kaikkien toiveet toteuttaen Helena lupasi käyttää meitä kuivalla sänkipellolla revittelemässä. Jokainen ratsu varmaan innostui ajatuksesta vähän liiaksikin, jolloin ponien persuukset lentelivät ja suokkien raskaat päät vispasivat suuntaan jos toiseenkin, hullun laukan viedessä opetushevosilta järjen aivan täysin päästä. Kiarakin innostui laukkaamaan reippaammin, mutta vain pysyäkseen Ressun takapuolen lähettyvillä. Loppumatka sujuikin nätisti kävellen ja rauhallisesti ravaillen. Tammat olivat ihan puhki revittelystä, mukaanlukien Kiara, eikä puhtia ollut enää kuin elämäniloisena porukkaa johtavassa Raimossa, joka olisi jaksanut vielä montakin kierrosta laukkaa hallitun revittelynsä ansiosta. Neidit kun vetivät ihan sata lasissa, kun kerrankin siihen luvan saivat! Tallipihassa totesimme maastolenkkimme ihan onnistuneeksi, kun sadekin yllätti meidät vasta talliin tullessa. Kiara ainakin oli aivan naatti reissun jälkeen, eikä tarvinnut tälle päivälle enää yhtään enempää liikutusta, vaikka ensin niin arvelinkin!
Kiitoksia Helenalle taas kerran tunnista! =)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 3, 2014 13:58:03 GMT 2
No huh huh.. Mä olin hiestä märkä jo, kun olin saanut juuri ja juuri kammettua ruhoni Tuikku-tamman satulaan. ”Pojasta polvi paranee”-sanonta piti selkeästi paikkansa, sillä Tuikku oli huomattavasti vaikeampi hoidettava kuin jälkeläisensä Tuju, mun raivostuttavan rakastettava hoitsu. Tuikku oli yrittänyt pyöriä ympäri kuin hyrrä, luiminut tammamaisesti ja pakoillut satulaa seilaten ees taas kuin purjelaiva. Ja vielä olisi jaksettava keikkua sen selässä maastoreissun verran... Tuikku sahasi malttamattomana paikallaan kun odottelimme vielä muutamia satulavyötä kiristeleviä ratsukoita. Meitä oli yhteensä kuusi. Mua jännitti aivan pirskatisti; en ollut maastoillut moneen vuoteen, enkä ollut varma, pysyisinkö satulassa... ja tietenkin päässä liikkui kaikenlaisia uhkakuvia siitä, miten tömähtäisin johonkin louhikkoon ja murtaisin 30 luuta... Liikkeelle päästiin kuitenkin, mä onneksi heti Helenan ja kimon Raimon takana. Hermostutti vähemmän, kun edessä keikkui ratsastuksenopettajan selkä. Tuikku kulki eteenpäin virkeästi ja energisesti. Pidin sitä vähän kuulolla puolipidätteillä, mutta muutoin keskityin ”nauttimaan” syksyisen kosteasta ilmasta ja pohtimaan, milloin tummista pilvistä kaatuisi päällemme uima-altaallinen vettä. Laukkasimme maastoradan ympäri ja sain Tuikun pysymään käsissä, kun pidin sen turvan määrätietoisesti Raimon jykevässä takalistossa. Ilmeisesti kimon hännästä lemahti sellainen löyhkä, että tamma malttoi lopulta kulkea ihan kauniisti. Kiaralla ja Julialla oli erilaiset ongelmat, tamma kun lyllersi muiden perässä varsin leppoisaa tahtia. Julia näytti hämmentyneeltä hevosensa hitaudesta. ”Onkohan tää sairas?” Ihan niin kuin Tuikussa ei olisi ollut jo tarpeeksi pidättelemistä, Helena keksi vielä (muiden ratsastajien riemuksi, mun kauhuksi) että lähdettäisiin kiihdyttelemään sänkipellolle. Öööh.. sänkipellolaukasta tulikin varsinainen kokemus, Tuikku pukitteli ensin kuin valjastettu mustangi ja lähti sitten painamaan sellaista kyytiä, että mun kasvot melkein halvaantui ilmavirrassa. Kun tamma viimein suvaitsi hiljentää, haukoin henkeä sydän pamppaillen. Pakko myöntää, että nautin vauhdin hurmasta! Matka tallille sujui leppoisammissa merkissä. Kun hyppäsimme alas selästä, Iita erehtyi hihkaisemaan: ”Kiva, ettei kastuttu!” … Ja ehkä kymmenen sekunnin päästä ensimmäiset vesipisarat laskeutuivat maankamaralle, edeltäen kaiken supervauhtia kastelevaa kaatosadetta. Tää oli niin tätä... kiitos tunnista
|
|
|
Post by Inna on Sept 4, 2014 8:33:03 GMT 2
INNA Ressu seisoi kiltisti paikallaan, kun kiristin satulavyön ja Helena huuteli Raimon selästä järjestystä matkallemme. Muiden mennessä Helenan perään, Juliaa lukuunottamatta, joka saisi vetää perää Kiaran kanssa. Ratsastaisin heidän edessään Ressulla ja odottelin vain, mitä Minihukkis kaksikko mahtaisi keksiä. Kun Lotta oli Moonan kanssa Iitan ja Ritan peräpäässä kiinni, ratsastin Ressun omalle paikalleen samalla, kun lyhensin vielä varmuuden vuoksi jalustimia reiällä. Viime aikoina oli satanut kamalasti ja metsätiet olivat täynnä vesilätäköitä… ja vesilätäkkö + Ressu = ei hyvä yhdistelmä. Helena lähti liikkeelle ja heti, kun talli vain oli maisemista kadonnut, nostimme ravin. Ressu ravasi hieman laiskanpulskea eteenpäin, joten napsautin sitä mukaani ottamalla raipalla. Eipä se paljoa auttanut… Siispä me yhdessä Julian kanssa laiskoilla ja pulskeilla suokeilla/suokkiristeytyksillä jäimme muusta joukosta hieman jälkeen. Tosin Ressuun tuli samassa vauhtia, kun se tajusi tiellä olevan kamalasti vesilätäköitä! Yritin ohjailla hevosen niistä läpi, mutta Ressu teki “sulokkaita” väistöliikkeittä ja hyppi niiden yli. “Prkl!” kirosin. “Nyt niistä lätäköistä saatanan hienohelma!” jatkoin kiroamistani, mutta eihän Ressu ottanut asiaa kuuleviin korviinsa… Ainakin saavutimme muun joukkion! Saavuimme samassa maastoesteradalle. “Laukataan tämä ympäri ja kukaan ei hyppää!” Helena komensi ja nostikin kimolla puoliverisellä laukan ennen kuin kukaan kerkesi kissaa sanomaan! Ressu laukkasi isoa laukkaa eteenpäin ja pysyttelimme kiltisti Moonan perässä turvallisen välimatkan päässä. Toivoin vain, ettei pelolla olisi vesilätäköitä yllätyksinä. Kun olimme selviytyneet laukkakierroksesta, jatkoimme matkaa ravissa. “Ihanaa, kun ei sada vettä!” Iita hihkaisi Ritan selästä ja edessäni ravaava Lotta myönteli tyttöä. “Parempi olla satamatta tai tää hienohelma saa hepulin”, mutisin ja samassa Ressu väistikin jotain vesilättäköä. Ravasimme reippaassa tahdissa eteenpäin ja Ressukin oli herännyt. “ODOTTAKAA MEITÄ!” kuului huuto takaapäin ja Helena samassa käski siirtämään käyntiin. Hidastin Ressun käyntiin ja naurahdin Julialle. “Mihin sitä oikein jäätiin?” kysyin naureskellen saamatta koskaan vastausta. Kävelimme hetken aikaa ennen kuin nostimme uudestaan raviin. Loppumatkamme sujui mukavasti. Otimme laukkaa sopivilla suorilla ja takaisin palatessa päästimme hevoset revittelemään oikein kunnollla pellolle. Lotta ja Minka meinasivat tippua alas ja Helenan ilme oli jo toivoa täynnä kakun suhteen! Sitä kuitenkaan saamatta. Palattuamme tallille, Iita hihkaisi uudestaan, että onneksi ei satanut vettä ja samassa...
|
|