Post by Deleted on Apr 16, 2016 19:55:00 GMT 2
Tujupäivs
two
two
Joponi pyörät rullasivat tasaisella asfalttitiellä eteenpäin. Tein loivan kaarteen kyltin kohdalla, jossa luki "Vaahterapolku". Pian päädyin tutuksi käyneeseen pihaan, jossa näkyi muutama auto. Olin tullut tallille aikaisin, jotta kerkeäisin puuhata Tujun kanssa ilman kisahälinää. Täytyi myöntää, että vatsassa lenteli dumboperhosia jännityksen vuoksi. En ikinä ole ollut rautahermoinen kilparatsastaja kun kerran pikkukisat omalla tallilla jännitti niin paljon. En kuitenkaan halunnut tartuttaa jännitystäni Tujuun, joten rauhoituin Vaahtiksen oven edessä hetken, ennen kuin astuin sisälle talliin. Suuntasin heti ensimmäisenä kaapeille. Kaivoin klubitakkini isoista taskuista avaimen, jolla aukaisin kaappini oven. Istahdin penkille ja vaihdoin jalkoihini ratsastuskengät. Sitten suljin kaappini ja jätin sinne myös turkoosit Converseni. Kappien luona ei ollut ketään, joten asetin nokan kohti Tujun karsinaa, enkä tietenkään voinut jäädä juttelemaan kenenkään kanssa (toim. huom. purkamaan jännitystä kenellekään). Pujottelin tieni kauraämpäreiden ja lantakasojen läpi siirtotallin puolelle. Tuju käänsi katseensa mua kohti ja höristi korviaan.
- Hei poika, tervehdin ruunaa ja annoin käteni liukua sen otsalta turvalle asti.
Tuju näpläsi takkini hihaa huulellaan.
- Mä oon täällä ilmesesti niin aikasessa, että Milakin on vasta aamukahvilla tai vetelemässä sikeitä, mutisin hoitsulleni.
Käväisin hakemassa sekalaisin fiiliksin Tujun harjat. Toinen puoli soimasi mua siitä, että olin mennyt osallistumaan koko kisoihin, kun taas toinen puoleni sanoi, että mun olisi syytä olla onnellinen siitä, että olen edes löytänyt koko Vaahterapolun. Tujulla oli karsinassaan vielä aamuheinien rippeitä, joten en sitonut ruunaa kiinni. Ei sille olisi ollut tarvettakaan, sillä Tuju mutusti heiniään kiltisti koko harjaustuokion ajan. Pyyhkäisin hevosen läpi ensin pölyharjalla, sitten kumisualla ja lopuksi vielä juuriharjalla. Harjaustuokion jälkeen poimin harjapakin pohjalta kaviokoukun. Tuju oli itsepäisellä tuulella, eikä jaksanut nostaa jalkojaan, vaan nojasi täydellä painollaan mua vasten. Hetken (krhm.. puolentunnin) päästä kaikki neljä kaviota oli putsattu. Löysin Tujun harjapakkia tutkaillessani valkoisia letityskummareita ja yritin tehdä ruunan harjaan nätit sykeröt. Se ei kuitenkaan onnistunut ihan niin kuin piti - jokaisesta sykeröstä pullotti jouhitupsuja & oljenkorsia.
- Tjaa-a, ehkä sä oot komeimmillas ihan luonnollisena, myhäilin ja purin tekemäni letit, joita ei edes olisi voinut kutsua leteiksi, vaan epämääräisiksi harjatöyhdöiksi.
Selvitin Tujun takkuisen harjan varovasti harjakammalla. Pian ruuna näytti kuin näyttikin uljaalta kilparatsulta.
Harjasta törrötti vielä muutamia oljenkorsia, jotka nypin pois ihan sormillani. Kun olin pohtimassa, mistä löytyisi kaviorasvaa, kuulin päätallin oven aukeavan siirtotalliin asti.
- Varmaan Mila, mutisin itsekseni ja taputtelin Tujua.
Ja niinpä siirtotalliin astelikin Mila.
- Moi! tervehdin häntä pirteänä. - Mistä löytyisi kaviorasvaa?
- Moikka! Kaviorasvaa taitaa olla tuolla satulahuoneessa. Aiot laitta Tujun kisakuntoon, vai? Mila virnisteli.
- Hahah, joo. Sain inspistä Tujun puunaamiseen, niin kyllähän se kaviorasvaakin tarvitsee, naurahdin ja lähdin hakemaan sitä kuuluisaa kaviorasvaa.
Mila antoi mulle jostain varustehuoneen kaapista sudin, jolla levittelin kaviorasvan Tujun kavioihin.
- Miten sä näin aikasessa olet? Mila kysyi ja haukotteli.
- Halusin viettää aikaa Tujun kanssa ilman kisahälinää, hymähdin ja tarjosin kaviorasvapurkin siveltimineen Milalle, joka kuskasi ne satulahuoneeseen.
Annoin Tujun viettää aikaa karsinassaan mun lueskellessa uusinta Villivarsaa, joka lojui taukotuvan pöydällä. Pian sen jälkeen taukotuvan ovi aukesi, ja sisään ryntäsi kilpailijalauma, jokainen omalle kaapilleen. Käänsin katseeni kelloa kohti.
- Herttinen sentään, nythän pitää valmistautua ittekkin, puuskahdin kellon näyttäessä jo vaikkapa mitä.
Pyyhkäisin pölyt pois kermanvärisistä ratsastushousuistani ja vetäisin kisoja varten puhtaaksi hinkatun toppaliivin vetoketjun kiinni. Avasin itsekin oman kaappini ja vetäisin kenkieni päälle uutuuttaan kiiltävät chapsit. Nappasin kaapista myös kypärän ja mustat ratsatushanskat valmiiksi Tujun karsinan luokse. Puikkelehdin ihmisjoukon läpi Tujun karsinalle. Jätin hanskani harjapakin päälle ja kypärän pakin vierustalle. Muutkin ratsastajat alkoivat laittamaan hevosiansa kuntoon. Harjasin vielä loputkin savikokkareet Tujun jaloista pois ja lähdin sitten katselemaan ratsuni varusteita satulahuoneeseen. Nappasin lattialla lojuvan pesusienen käteeni ja kostutin sitä kraanan alla. Hinkkasin sienellä Tujun varusteet melko pikaisesti, sillä niissä ei liiemmin likaa ollut. Huuhtaisin kuolaimetkin, sillä joku oli ollut huolimaton ja jättänyt niihin likaa.
Kiikutin varusteet Tujun karsinan luokse. Jätin satulan etukaaren nojaan satulan vierustalle. Suitset ja martingaalin ripustin Tujun karsinan oven koukkuun. Pyyhkäisin kämmenelläni jalustimista mutaa pois ja sitten varusteetkin olivat valmiit kisaratsuni päälle. Käväisin välissä kurkkaamassa ilmoitustaululle ilmestyneet lähtölistat läpi. Painoin myös radan muistiini parhaani mukaan. Olin lähtölistoilla kolmantena, eikä rata vaikuttanut hirmuisen vaikealta. Yritin siis olla panikoimatta turhia. Pieni kisajännitys leijaili kuitenkin ilmassa. Päätallista kaikui iloista puheensorinaa, kun taas ulkona ajeli hevosrekkoja ja autoja trailereineen. Kävelin taukotupaan ja istuin sohvalle jonkun tytön viereen.
- Hei! hän tervehti mua.
- Moi! Mä oon Roosa, Tujun hoitaja.
- Kiva! Mä vuokraan Ullaa, Jemina, tyttö esittäytyi.
Nyökkäsin. Jeminaksi osoittautunut tyttö alkoi selailla kännykkäänsä, joten sain keskittyä ihan rauhassa vain jännityksen karkoittamiseen. Istuskelin taukotuvassa siihen asti, että tuli aika lähteä laittamaan Tujua kuntoon. Nostin satulan sen selkään ja pujotin martingaalin kaulaan. Sitten asettelin martingaalin kiinni satulavyöhön ja kiinnitin vielä sen vyönkin. Lämmittelin kuolaimia kämmenissäni pari minuuttia, kunnes ne olivat tarpeeksi lämpimät Tujun suuhun. Sain suitsetkin päälle ongelmitta. Ennen remmien kiinnittämistä heitin HaloRiderin harmaan kypärän päähäni ja nappasin hanskat mukaani Tujun karsinaan. Ruuna odotti kärsivällisesti siihen asti, että kaikki remmit olivat kiinni. Kaviot kopisivat tallissa ja Tuju käänteli korviaan äänien suuntaan. Silittelin ruunaa hetkisen ja lähdin sitten taluttamaan sitä verryttelyaluelle, jossa oli käynnissä täysi tohina.
Ratsukkoja siinti siellä täällä. Pujahdin heidän kaikkien sekaan. Kiristin verryttelyalueella satulavyötä ja hyppäsin sitten kyytiin. Säädin jalustimet estepituuteen ja pyysin Tujun kävelemään. Ruuna käveli innokkaasti, eikä olisi halunnut keskittyä apuihini. Tein kaikkea kevyttä - vähän siirtymisiä ja voltteja, jotta saisin Tujun avuille. Se katseli virtaa täynnä ympäristöä, eikä juuri kuunnellut minua. Hyppäsin lopuksi verryttelyesteen pari kertaa, kunnes annoin Tujun kävellä. Pian olisi meidän vuoromme ratsastaa radalle.
- Hei poika, tervehdin ruunaa ja annoin käteni liukua sen otsalta turvalle asti.
Tuju näpläsi takkini hihaa huulellaan.
- Mä oon täällä ilmesesti niin aikasessa, että Milakin on vasta aamukahvilla tai vetelemässä sikeitä, mutisin hoitsulleni.
Käväisin hakemassa sekalaisin fiiliksin Tujun harjat. Toinen puoli soimasi mua siitä, että olin mennyt osallistumaan koko kisoihin, kun taas toinen puoleni sanoi, että mun olisi syytä olla onnellinen siitä, että olen edes löytänyt koko Vaahterapolun. Tujulla oli karsinassaan vielä aamuheinien rippeitä, joten en sitonut ruunaa kiinni. Ei sille olisi ollut tarvettakaan, sillä Tuju mutusti heiniään kiltisti koko harjaustuokion ajan. Pyyhkäisin hevosen läpi ensin pölyharjalla, sitten kumisualla ja lopuksi vielä juuriharjalla. Harjaustuokion jälkeen poimin harjapakin pohjalta kaviokoukun. Tuju oli itsepäisellä tuulella, eikä jaksanut nostaa jalkojaan, vaan nojasi täydellä painollaan mua vasten. Hetken (krhm.. puolentunnin) päästä kaikki neljä kaviota oli putsattu. Löysin Tujun harjapakkia tutkaillessani valkoisia letityskummareita ja yritin tehdä ruunan harjaan nätit sykeröt. Se ei kuitenkaan onnistunut ihan niin kuin piti - jokaisesta sykeröstä pullotti jouhitupsuja & oljenkorsia.
- Tjaa-a, ehkä sä oot komeimmillas ihan luonnollisena, myhäilin ja purin tekemäni letit, joita ei edes olisi voinut kutsua leteiksi, vaan epämääräisiksi harjatöyhdöiksi.
Selvitin Tujun takkuisen harjan varovasti harjakammalla. Pian ruuna näytti kuin näyttikin uljaalta kilparatsulta.
Harjasta törrötti vielä muutamia oljenkorsia, jotka nypin pois ihan sormillani. Kun olin pohtimassa, mistä löytyisi kaviorasvaa, kuulin päätallin oven aukeavan siirtotalliin asti.
- Varmaan Mila, mutisin itsekseni ja taputtelin Tujua.
Ja niinpä siirtotalliin astelikin Mila.
- Moi! tervehdin häntä pirteänä. - Mistä löytyisi kaviorasvaa?
- Moikka! Kaviorasvaa taitaa olla tuolla satulahuoneessa. Aiot laitta Tujun kisakuntoon, vai? Mila virnisteli.
- Hahah, joo. Sain inspistä Tujun puunaamiseen, niin kyllähän se kaviorasvaakin tarvitsee, naurahdin ja lähdin hakemaan sitä kuuluisaa kaviorasvaa.
Mila antoi mulle jostain varustehuoneen kaapista sudin, jolla levittelin kaviorasvan Tujun kavioihin.
- Miten sä näin aikasessa olet? Mila kysyi ja haukotteli.
- Halusin viettää aikaa Tujun kanssa ilman kisahälinää, hymähdin ja tarjosin kaviorasvapurkin siveltimineen Milalle, joka kuskasi ne satulahuoneeseen.
Annoin Tujun viettää aikaa karsinassaan mun lueskellessa uusinta Villivarsaa, joka lojui taukotuvan pöydällä. Pian sen jälkeen taukotuvan ovi aukesi, ja sisään ryntäsi kilpailijalauma, jokainen omalle kaapilleen. Käänsin katseeni kelloa kohti.
- Herttinen sentään, nythän pitää valmistautua ittekkin, puuskahdin kellon näyttäessä jo vaikkapa mitä.
Pyyhkäisin pölyt pois kermanvärisistä ratsastushousuistani ja vetäisin kisoja varten puhtaaksi hinkatun toppaliivin vetoketjun kiinni. Avasin itsekin oman kaappini ja vetäisin kenkieni päälle uutuuttaan kiiltävät chapsit. Nappasin kaapista myös kypärän ja mustat ratsatushanskat valmiiksi Tujun karsinan luokse. Puikkelehdin ihmisjoukon läpi Tujun karsinalle. Jätin hanskani harjapakin päälle ja kypärän pakin vierustalle. Muutkin ratsastajat alkoivat laittamaan hevosiansa kuntoon. Harjasin vielä loputkin savikokkareet Tujun jaloista pois ja lähdin sitten katselemaan ratsuni varusteita satulahuoneeseen. Nappasin lattialla lojuvan pesusienen käteeni ja kostutin sitä kraanan alla. Hinkkasin sienellä Tujun varusteet melko pikaisesti, sillä niissä ei liiemmin likaa ollut. Huuhtaisin kuolaimetkin, sillä joku oli ollut huolimaton ja jättänyt niihin likaa.
Kiikutin varusteet Tujun karsinan luokse. Jätin satulan etukaaren nojaan satulan vierustalle. Suitset ja martingaalin ripustin Tujun karsinan oven koukkuun. Pyyhkäisin kämmenelläni jalustimista mutaa pois ja sitten varusteetkin olivat valmiit kisaratsuni päälle. Käväisin välissä kurkkaamassa ilmoitustaululle ilmestyneet lähtölistat läpi. Painoin myös radan muistiini parhaani mukaan. Olin lähtölistoilla kolmantena, eikä rata vaikuttanut hirmuisen vaikealta. Yritin siis olla panikoimatta turhia. Pieni kisajännitys leijaili kuitenkin ilmassa. Päätallista kaikui iloista puheensorinaa, kun taas ulkona ajeli hevosrekkoja ja autoja trailereineen. Kävelin taukotupaan ja istuin sohvalle jonkun tytön viereen.
- Hei! hän tervehti mua.
- Moi! Mä oon Roosa, Tujun hoitaja.
- Kiva! Mä vuokraan Ullaa, Jemina, tyttö esittäytyi.
Nyökkäsin. Jeminaksi osoittautunut tyttö alkoi selailla kännykkäänsä, joten sain keskittyä ihan rauhassa vain jännityksen karkoittamiseen. Istuskelin taukotuvassa siihen asti, että tuli aika lähteä laittamaan Tujua kuntoon. Nostin satulan sen selkään ja pujotin martingaalin kaulaan. Sitten asettelin martingaalin kiinni satulavyöhön ja kiinnitin vielä sen vyönkin. Lämmittelin kuolaimia kämmenissäni pari minuuttia, kunnes ne olivat tarpeeksi lämpimät Tujun suuhun. Sain suitsetkin päälle ongelmitta. Ennen remmien kiinnittämistä heitin HaloRiderin harmaan kypärän päähäni ja nappasin hanskat mukaani Tujun karsinaan. Ruuna odotti kärsivällisesti siihen asti, että kaikki remmit olivat kiinni. Kaviot kopisivat tallissa ja Tuju käänteli korviaan äänien suuntaan. Silittelin ruunaa hetkisen ja lähdin sitten taluttamaan sitä verryttelyaluelle, jossa oli käynnissä täysi tohina.
Ratsukkoja siinti siellä täällä. Pujahdin heidän kaikkien sekaan. Kiristin verryttelyalueella satulavyötä ja hyppäsin sitten kyytiin. Säädin jalustimet estepituuteen ja pyysin Tujun kävelemään. Ruuna käveli innokkaasti, eikä olisi halunnut keskittyä apuihini. Tein kaikkea kevyttä - vähän siirtymisiä ja voltteja, jotta saisin Tujun avuille. Se katseli virtaa täynnä ympäristöä, eikä juuri kuunnellut minua. Hyppäsin lopuksi verryttelyesteen pari kertaa, kunnes annoin Tujun kävellä. Pian olisi meidän vuoromme ratsastaa radalle.
(suosittelen kuuntelemaan seuraavan tekstin lukemisen aikana tätä biisiä)
Näpläsin kaulassani riippuvaa pientä kaulakorua, jonka oletin toimivan jonkinlaisena onnenamulettina. Odotin kellon pirahdusta ja sitä tunnetta, kun nostaa laukan ja ratsastaa kohti ensimmäistä estettä. Sitten kuului kellon kilahdus.
- Ole hyvä ja ratsasta, ääni kuulutti kaiuttimista. Nostin laukan. Ensimmäinen este oli helppo ristikko, jonka Tuju ylitti vaivatta. Tein mahdollisimman hyvän linjan seuraavalle esteelle, joka oli astetta vaikeampi okserintapainen. Tuju sai matkalla jonkinsortin hepulikohtauksen, jonka seurauksena jouduin tekemään voltin. Se laskettiin toki kieltäytymiseksi, mutta seuraavalla yrityksellä Tuju ylitti okserin ilman hepulikohtauksia. Päätin nauttia radasta täysillä, vaikka ratsultani löytyi energiaa ihan liikaa. Seuraava este oli ristikko, mille Tuju teki liiotellun loikan. Toinen jalustimeni irtosi jalastani. Hapuilin sitä takaisin jalkaan, mutta se oli lähes mahdotonta. Niinpä tarrauduin harjaan ja keikuin mukana. Tuju hyppäsi kolmannen esteen vinosti, sillä keikuin oikealla puolella vasemman jalan irrottua jalustimesta. Juuri ennen neljättä estettä sain hapuiltua jalustimen jalkaani. Puomi kolahti. Huokaisin, mutta jatkoin matkaa. Kentän aidat vilisivät silmissäni. Kamerat räpsyivät ja toivoin, etten näyttäisi kuvissa täydeltä idiootilta. Viides este ylittyi puhtaasti. Matka jatkui kohti kuudetta ja toiseksi viimeistä estettä. Tuju stoppasi. Tuntui, että kaikki olisi tapahtunut kuin hidastetussa filmissä. Maiskautin silti. Tuju epäröi, mutta nosti etujalkansa korkealle ilmaan, takajalat perässä tullen. Puomit eivät kolisseet, mä olin kyydissä ja viimeinen este lähestyi. Olin tyytyväinen. Viimeinenkin este ylittyi tyylipuhtaasti.
Taputukset raikuivat korvissani. Olin tyytyväinen, mutten ollut tyytyväinen. Ristiriitaiset ajatukset siintivät päässäni. Lopulta totesin, että mun oli syytä olla tyytyväinen. Niillä mielin jäin odottamaan palkintojenjakoa. Tulokset olivat juuri sitä, mitä odotinkin. Olin viimeisten joukossa. Yhtäkkiä mutkin kutsuttiin palkintojenjakoon. Hämmästyin. Mut? Mut joka oli viimeisten joukossa? Hämmentyneenä ratsastin palkintojenjakoon. Ei, en saanut sijoituspalkintoa, vaan tsemppipalkinnon, joka oli karkkipussi ja pieni heppanamipussi. Pöllähtäneenä kiitin Milaa ja laukkasin muiden perässä kunniakierrosta.
Seuraava rata onnistui huomattavasti paremmin. Ensimmäinen este ylittyi puhtaasti. Seuraavalle esteelle oli pitkä matka, joten aikaa ajatellen iskin pohkeeni Tujun kylkiin. Ruuna painoi korvansa pitkin niskaa ja syöksyi pienen ilopukin saattelemana isoon laukkaan. Tuju protestoi päätään viskelemällä pidätteitäni, mutta hidasti tahtia ennen toista estettä, jolla tuli tiputus. Kirosin estettä jälkeenpäin mielessäni, sillä ilman sitä olisimme saaneet puhtaan radan. Mutta noh, jatketaan. Kolmas este, jättiristikko, ylittyi epäröintien saattelemana puhtaasti. Kaarsin neljännelle esteelle tiukasti, sillä aikaa oli kulunut jo muutenkin. Tuju laukkasi hurmaavaa vauhtia eteenpäin, kaviot hiekkaa ilmaan nostattaen. Viimeisetkin esteet ylittyivät hienosti. Tällä kertaa ei tsemppipalkintoja herunut, mutta olin tyytyväinen.
Yli tuhat sanaa
- Ole hyvä ja ratsasta, ääni kuulutti kaiuttimista. Nostin laukan. Ensimmäinen este oli helppo ristikko, jonka Tuju ylitti vaivatta. Tein mahdollisimman hyvän linjan seuraavalle esteelle, joka oli astetta vaikeampi okserintapainen. Tuju sai matkalla jonkinsortin hepulikohtauksen, jonka seurauksena jouduin tekemään voltin. Se laskettiin toki kieltäytymiseksi, mutta seuraavalla yrityksellä Tuju ylitti okserin ilman hepulikohtauksia. Päätin nauttia radasta täysillä, vaikka ratsultani löytyi energiaa ihan liikaa. Seuraava este oli ristikko, mille Tuju teki liiotellun loikan. Toinen jalustimeni irtosi jalastani. Hapuilin sitä takaisin jalkaan, mutta se oli lähes mahdotonta. Niinpä tarrauduin harjaan ja keikuin mukana. Tuju hyppäsi kolmannen esteen vinosti, sillä keikuin oikealla puolella vasemman jalan irrottua jalustimesta. Juuri ennen neljättä estettä sain hapuiltua jalustimen jalkaani. Puomi kolahti. Huokaisin, mutta jatkoin matkaa. Kentän aidat vilisivät silmissäni. Kamerat räpsyivät ja toivoin, etten näyttäisi kuvissa täydeltä idiootilta. Viides este ylittyi puhtaasti. Matka jatkui kohti kuudetta ja toiseksi viimeistä estettä. Tuju stoppasi. Tuntui, että kaikki olisi tapahtunut kuin hidastetussa filmissä. Maiskautin silti. Tuju epäröi, mutta nosti etujalkansa korkealle ilmaan, takajalat perässä tullen. Puomit eivät kolisseet, mä olin kyydissä ja viimeinen este lähestyi. Olin tyytyväinen. Viimeinenkin este ylittyi tyylipuhtaasti.
Taputukset raikuivat korvissani. Olin tyytyväinen, mutten ollut tyytyväinen. Ristiriitaiset ajatukset siintivät päässäni. Lopulta totesin, että mun oli syytä olla tyytyväinen. Niillä mielin jäin odottamaan palkintojenjakoa. Tulokset olivat juuri sitä, mitä odotinkin. Olin viimeisten joukossa. Yhtäkkiä mutkin kutsuttiin palkintojenjakoon. Hämmästyin. Mut? Mut joka oli viimeisten joukossa? Hämmentyneenä ratsastin palkintojenjakoon. Ei, en saanut sijoituspalkintoa, vaan tsemppipalkinnon, joka oli karkkipussi ja pieni heppanamipussi. Pöllähtäneenä kiitin Milaa ja laukkasin muiden perässä kunniakierrosta.
Seuraava rata onnistui huomattavasti paremmin. Ensimmäinen este ylittyi puhtaasti. Seuraavalle esteelle oli pitkä matka, joten aikaa ajatellen iskin pohkeeni Tujun kylkiin. Ruuna painoi korvansa pitkin niskaa ja syöksyi pienen ilopukin saattelemana isoon laukkaan. Tuju protestoi päätään viskelemällä pidätteitäni, mutta hidasti tahtia ennen toista estettä, jolla tuli tiputus. Kirosin estettä jälkeenpäin mielessäni, sillä ilman sitä olisimme saaneet puhtaan radan. Mutta noh, jatketaan. Kolmas este, jättiristikko, ylittyi epäröintien saattelemana puhtaasti. Kaarsin neljännelle esteelle tiukasti, sillä aikaa oli kulunut jo muutenkin. Tuju laukkasi hurmaavaa vauhtia eteenpäin, kaviot hiekkaa ilmaan nostattaen. Viimeisetkin esteet ylittyivät hienosti. Tällä kertaa ei tsemppipalkintoja herunut, mutta olin tyytyväinen.
Yli tuhat sanaa