|
Post by Mila on Jun 10, 2014 16:38:21 GMT 2
VAAHTERAPOLUN TUJU-SOPPA " Tuju "
Suomenhevonen, ruuna 6 vuotias Hoitaja: Roosa (huhtikuu 2016->)
Hoitajahistoria Tara (kesäkuu 2014) Minka (Elo-syyskuu 2014) Rosanne (marraskuu 2014 - tammikuu 2015) Julia (toukokuu 2015 - huhtikuu 2016)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 10, 2014 22:18:46 GMT 2
"Aja suoraan eteenpäin, toinen erkanemiskaista..." Navigaattorini selosti. Ajoin mustalla mopollani varmaan neljääkymmpiä että ehtisin kääntyä navigaattorin tahtomaan suuntaan. Päämääränä oli tälläkertaa joku talli, jonka sivuja eilen illalla olin selaillut. Olin täysin ihastunut Tuju, nimiseen suomenhevoseen, ja olinkin pyytänyt sitä sähköpostilla hoitohevoseksi. Ilmeisesti olin sen hoitohevoseksi saanut, ellen ollut täysin väärin ymmärtänyt. Jatkoin matkaa, kunnes kaarsin parkkipaikalle, jossa muutama auto tönötti. Koetin jättää mopon mahdollisimman pieneen tilaan, ja jätin kypärän penkille. Vedin avaimet irti, ja tungin ne taskuihini. Katselin hetken ympärilleni, kunnes jatkoin matkaa. Katsoin kännykästä paljonko kello oli, näytti jo vartin yli kuutta. Kävelin kohti punaista tallirakennusta, tai ainakin päättelin sen olevan tallirakennus. Sisällä ei näkynyt ketään. Tallissa oli siistiä, ja kun kurkkailin karsinoihin, niin niissä joissa oli hevonen, oli kaakki oikein puhdas ja hyvinvoivan näköinen. Tallustelin pitkin tallia, kunnes "the boss"- t-paitainen punertava hiuksinen nainen kipitti talliin. Hän ähisi jotain hyvin tuima, mutta hauska ilme kasvoillaan. Hän katseli ilmoitustaulua, ja kaivoi puhelimensa esiin. Hän näppäili siihen ilmeisesti jonkun tekstiviestin. "Anteeks, onko tää Vaahterapolku?" kysyin. "Joo on. Miks niin" nainen vastasi. "Kun mun vissiin pitäis alottaa hoitamaan Tujua?" Sanoin kysyvällä äänellä. "Aaaaaaaaa, joo,sä oot siis Tara? Tervetuloa vaan" nainen sanoi erittäin ystävällisesti. "Juu, kiitti" "Ja mä oon muuten Mila hauska tutustua" nainen esittäytyi ja kätteli minua. Naikkonen opasti missä Tuju on, ja kertoi hieman tallin sääntöjä jne... Tämä Tuju oli karsinassaan, kunhan vaan bongaisin karsinan jossa oikea hevonen olisi. Pian musta suokki löytyi, ja tarkastin hevosen tiedot karsinan ovesta. "Vaahterapolun Tuju-Soppa 'Tuju', Suomenhevos ruuna"... Avasin varovasti karsinan oven, ja vastassani oli korvat hörössä oleva kivan värinen hevonen. Se nuuhki minua, ja taputin sitä. Katselin Tujua hetken, ja mietin, että tässä se nyt olisi, minun hoitohevoseni. Otin karsinan ovessa olevasta harjapakista juuriharjan, ja aloin varovasti harjata hevosta. Se katseli uteliaasti minua, ja minä tarkkailin sitä sivusilmällä. Sain pian harjattua jo valmiiksi puhtaan hevosen, ja otin riimunnarun sen karsinanovesta. Kiinnitin hevosen siihen, ja lähdin taluttamaan tallipihaan. Rapsuttelin sitä matkalla. Tallipihassa etsin ruohoisan kohdan, ja aloin syöttää hevosta. Istahdin itse katselemaan kun Tuju rouskutti ruohoa. Se oli ollut kiltisti koko ajan, uteliashan tuo oli. Kaivoin puhelimen esiin, ja rupesin lukemaan Vaahterapolun sivuilta Tujun luonnekuvausta. "Ratsastaessa vaativa", voiko näin leppoisa ja kiltin oloinen hevonen olla vaativa? Nooh, ei kait se haittaa, parempi vaan jos on haastetta. Istuskelin noin kymmenen minuuttia siinä, ja talutin Tujun takaisin talliin. Ruuna ei olisi malttanut jättää ruohotupsuja rauhaan, se jäi junttaamaan paikoilleen. Maiskautin pari kertaa, ja hevonen singahti kun tykin suusta! Pitelin tiukasti kiinni narusta ja annoin ruunan hetken höristellä pää korkealla. Loppu matka talliin meni hyvin, ruuna löntysteli kiltisti vieressä, pari kertaa se tuuppasi minua sivulle, mutta jatkoin vaan matkaa. Karsinassa otin riimun pois Tujulta, ja laitoin ne naulaan. Suljin karsinan oven, ja lähdin itse moponi luo. Tara & Tuju ensimmäinen HM// Tervetuloa sinullekkin! Muistahhan pitää Tujusta hyvää huolta, meikäläisen silmäterä, joten vahdin tekemisiänne kuin haukka - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 11, 2014 11:17:02 GMT 2
Kävin irtojuoksutteeleen Tujua, mentiin noin kymmenen minuuttia käyntiä ja sitten alettiin ravailla. Ei kokeiltu laukkaa, koska Tujulla oli ihan valtavasti energyä... Ensimmäiseksi Tuju oli mulla narussa, ja kipitin sen vieressä, harjoteltiin hidasta ravia. Sitte annoin Tujun kuluttaa energiaa juoksemalla nopeaa ravuri raviaan. Tara ja Tujuli toinen hooämmä
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 18, 2014 11:32:03 GMT 2
Karautin mopollani Vaahterapolun parkkiskalle. Vastassa oli pari tyttöä, jotka suurinpiirtein tunnistin. He olivat olleet kanssani samalla estetunnilla vähän aikaa sitten. -Mooi, moikkasin heitä. -Moi, oliko sun nimi Tara? toinen heistä kysyi. -Joo, vastasin. – Ja te olitte Veera ja... -Jonna, toinen sanoi hymyillen leveästi. -Okei, haluun vaan tutustuu teihin ku en oo oikeen vielä keheenkää tutustunu, sanoin vilauttaen pienen hymyn. -Juu, tytöt sanoivat ja jatkoivat matkaansa kikattaen jostain. Tarhat olivat tyhjinä. Tallipihalta kuului vaan hiljaista puheen sorinaa. Kävelin talliin, ja siellä hääräsi muutama tuntilainen ratsujensa karsinoissa. Yhtäkkiä joku peitti silmäni! -Iiih! älähdin ja sitten käännyin katsomaan kuka tulija oli? Joku poika!? -ööh kuka sä oot? kysyin hölmistynyt ja ehkäpä typerin ilmeeni kasvoillani. -Aijaa et ollukaa Marja, poika, tai oikeastaan miehen alku sanoi katsomatta edes minuun. Tuo poistui nopeasti paikalta. Mikäköhän lienee, yritti varmaan yllättää tyttöystäväänsä tai jotain? Hmph... Sipsutin viidennen karsinan kohdalle, ja huomasin että ovi oli auki, ja joku naikkonen harjaili Tujua. -Moikka, sanoin naiselle, joka käännähti katsomaan kuka olin. -Moi, kukas sä oot? nainen kysyi. -Tara, Tujun hoitaja, kerroin. -Aijaa, en olekaan nähny sua ennen, mä oon Stina, ja koulutan Helenan kaa Tujua, mä ratsastan tänää Tujulla, niin haluutko tulla auttaan? Helena ei kerkee, Stinaksi esittäytynyt nainen kysyi. -Joo, kai mä voin, sanoin. Otin harjan käteeni Stinan käskystä, ja aloin harjata Tujua sen toiselta puolelta. Se oli varmaan piehtaroinut tai tehnyt jotain muuta vastaavaa, kun oli aivan hiekassa ja sen sellaisessa... Harjasimme Tujun ennätys ajassa kiiltävän mustaksi, ja putasin myös kaviot. Taputin Tujua, kun Stina meni hakemaan varsuteet. Pian hän palasi ilman niitä varusteita. ja sanoi menevänsä vessaan. Käski minun hakea ne ja varustaa Tuju. Laitoin Tujun karsinan oven melkein kiinni, mutten aivan. En uskonut että ruuna keksisi karata, kun pää oli suuri, mutta aivot ei (ainakaan vielä). Hain varusteet, ja eiköhän Tuju seissyt puoliksi poissa karsinastaan. Onneksi ei ollut uskaltautunut kauemmaksi. -Pakittapas heponen, jupisin hevoselle ja työnsin sitä ryntäiden kohdalta taaemmas. Se pakitti jotenkin, mutta hitaasti ja epävarmasti. Taputin Tujua onnistuneen pakituksen jälkeen jaa varovasti nostin satulan selkään. Hevonen katseli kummissaan kun laitoin satulavyötä kiinni. Se tunki lähes syliin. Stina palasi pian, ja kysyi ettenkö vieläkään ollut saanut hevosta maneesiin. Mitenpä sitä, kun aikaa minuutti kun toinen käy vessassa ja toisen pitää varustaa hömelö hevonen. Stina lähti laittautumaan ratsastusta varten, ja jätti minut taas Tujun kanssa kahdestaan. Satula oli nyt selässä, mahavyö kiinni, mutta sitä pitäisi kiristää vielä. Taputin Tujua, ja katsoin sitä hetken, kunnes aloin laittaa suitsia. Varovasti otin Tujun mustavalkoisen pään kainaloon, ja tungin kuolaimet sen suuhun. Se avasi suunsa kiltisti, ja lonksutti kuolaimiaan. Laittelin remmit kiinni, ja nostin ohjat kaulalta. Tuju oli tosi kiltisti, ihme kyllä. Ei aikaisemmat koulutettavani näin helppoja olleet. Joko nostivat päätään tai sähelsivät liikaa. Avasin karsinan oven kokonaan, ja lähdimme maneesiin. Kentällä Helena kailotti ohjeita tuntilaisille, jotka tekivät työtä käskettyä. Tuju kipitti pää korkealla vierelläni, ja olin koko ajan varautunut äkkinäiseen pystyyn hyppäämiseen tai muuhun vastaavaan. -Moiiii, onko Tuju kiva? pari tyttöä tuli vierekkäin ohitseni. -Joo onhan se, sanoin ja katsoin tyttöjä kummissani. -Mä oon Inna, ja tää on Petra, toinen sanoin vilkaisten ja virnistäen kaverilleen. -Okei, no mä oon Tara, sanoin. -Joo, käskyttikö Stina sut auttaan Tujun kaa? Inna kysyi. -Juu, mutta kivahan tuo on touhuta hoitopollen kaa, sanoin hymyillen, ja katsoin kun Petra ja Inna sipsuttivat Milan taloa kohti. Maneesissa ei ollut ketään muita. Kuinka kauan sillä Stinalla oikein kestää? Varmaan joku puhelias mummeli soitti sille? Kaivoin puhelimen shortsieni taskusta ja vilkaisin kelloa. 17.08. Tungin puhelimen takaisin taskuun, ja taluttelin Tujua uraa pitkin. Tuju tuuppasi minua kärsimättömänä, ja horjahdin hieman. -No mitäs nyt? kysyin hiljaa hevoselta ja rapsutin sitä harjan alta hymyillen leveästi. Musta, pari valoista laikkua omaava hevonen käveli rauhallisesti vierelläni, kunnes ovi avautui. Stina asteli koreasti meikattuna, hiukset niin täsmällisesti laitettuna ja hienot merkkivaatteet päällä. -Sä oot siis kiristäny jo mahavyön ja taluttanu sen jo alkukäynneiksi? Stina kysyi noustuaan penkille. Eikö se päässyt Tujun selkään maasta? -Joo, mut kävele tällä sitte vielä vähän aikaa, sanoin. -Ok. Pidin Tujusta kiinni kun Stina nousi penkiltä Tujun selkään. Tuju nosti päänsä korkealle, ja heilutteli korviaan varautuneena. Stina antoi pikkuisen pohjetta ruunalle, joka syöksähti eteenpäin, ja oli jyrätä minut. Siirryin suosiolla katsomoon, ja aloin katsoa kun Stina ohjat kunnon tuntumalla käveli Tujulla. Tuju sipsutti lyhyin askelin, ja oli koko ajan jännittynyt ja reipas. Stina antoi vähän ohjaa, ja heti Tuju lähti poukkoilemaan ympäriinsä holtittomana. Stina keräsi ohjat taas hyvin tuntumalle, ja napautti Tujun raville. Ravi oli reipasta, ja liikkeistä huomasi että hevonen oli entinen ravuri. Se pää korkealla juoksi eteenpäin, ja Stina oli säälittävän näköinen ratsunsa kanssa, vaikken epäillyt etä oli hyvä ratsastamaan. Ei Mila häntä varmaan Tujun selkään muuten päästäisi. Olihan Tuju hänen silmäteränsä. Stina rauhoitteli ruunaa, ja koetti pysäyttää sitä. -Tällä on liikaa energiaa, juoksutetaan tätä eka! hän sai sanotuksi, ja arvasin että minun piti lähteä hakemaan liinaa. Kipitin mahdollisimman nopeasti, ja jouduin kysymään apua missä liina oli? Palasin nopeasti takaisin, ja siellä Stina jo istui maassa, ja Tuju vieressä. Stina näytti tyrmistyneeltä. -Mitä tapahtu? kysyin varovasti. -No tää lähti kauheeta pukki pieru laukkaa ympäri maneesia, ku koitin löysätä ohjia ja istunnalla rauhottaa tätä, mut viuuh se vaan lähti käsistä, ja mun jalkkarit irtos ja ohjat lähti käsistä ja kaikkee! -Sattuko sulle? kysyin. -Ei, mut mun hienoille housuille sattu, Stina sähähti ja nousi ylös. Tuju katseli minua ja ärtyisää Stinaa. -Nooh, niitä sattuu näiden nuorikoiden kaa, sanoin ja otin Tujun liinaan. -Haluutko sä jatkaa sen kaa, nii mä lähen kotia peseen nää housut? Stina kysyi. -kai mä voin, sanoin ensin katsoen Stinaa ja sitten Tujua. -No, moikka. -Moikka. Stina vaikutti ihan kivalta, vaikka olikin aluksi ollut vähän pomotteleva, mutta ei se mitään. Otin Tujun liinaan, ja nostin jalustimet. Annoin Tujun kävellä niin kauan että se oli rento. Maiskautin hiljaa, ja sanoin ”ravi”. Tuju lähti reippaaseen raviin. -Sooh, rauhotuhan Tuju. Tuju hidasti pikkuisen. Huomasin sen olevan kuuliainen hevonen. Hienoa! Ravi oli pian miellyttävän pyörivää, muttei liian kovaa. Siinä olisi ollut mukava istua. Pian pysäytin Tujun, ja vaihdoin suuntaa. Tähän suuntaan Tuju oli hieman virkeämpi. Siltä pääsi muutama pikku pukki, ja se tanssahteli käynnissä. Annoin Tujun vaan kävellä tähän suuntaan, jälleen niin kauan, milloin rentoutuisi. Siinä meni hetki, mutta ei se haitannut. Kotiin ei ainakaan ollut mitään kiirettä kun Taikan (isosiskoni) poikaystävä oli meillä. Vaihdoin pian taas suuntaa, ja annoin Tujun nostaa laukan. Laukka oli pukittelevaa, mutta Rauhoittelin Tujua, niin alkoi laukkakin rauhoittua. Tosin Tuju oli jännittynyt, ja laukka oli pitkää ja askeleet meni aina välillä Tujulla hieman sekaisin. Pian aloin hidastella käyntiin Tujua, ja löysäsin mahavyön. Lähdin taluttamaan Tujua talliin, ja huomasin että moni tunnilla ollut hevonen oli tullut talliin. Viides karsina oli lähellä, ja joku putsasi nelos karsinaa, ja p*ska kottarit oli siinä, Tuju alkoi haistella niitä. Maiskautin pikkuisen ja sain Tujun karsinaansa. -Hieno poika olit! kehaisin hevosta ja rapsutin sitä. otin satulan ja suitset pois, ja vein ne varustehuoneeseen. Harjasin pikaisesti Tujun, ja sitten lähdin kotia. Tarppi ja energiapakkaus 3hm// Kiva, että tutustuit jo vähän muihinkin tyyppeihin. Stina on kyllä ihan kiva tyyppi, vaikka alussa naisen juttuja ei välttämättä ymmärräkkään - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 4, 2014 12:29:16 GMT 2
03.08.2014Kesäkatu todellakin poltti miestä, tai no naista, kun ilmastoimattoman bemarini renkaat hankasivat kuoppaista maantietä pitkin. Lämpömittari oli kohonnut lukemiin, joka sai ihon pinnalle kertymään sitkeän kerroksen hikeä. Ainahan me suomalaiset näistä keleistä haaveiltiin, mutta niiden iskiessä yhtäkkiä oltiinkin tukehtumiskuoleman partaalla. Ihmisen kohtalo oli kai olla ainiaan kiittämätön kasa... noh, sitä itseään. Eniveis, mä olin itse asiassa yllättävän hyvällä tuulella, eikä edes selkärankaa alas virtaava hikinen vesiputous saanut mun ketutuskäyriä kohoamaan. (Kunhan opitte tuntemaan mut paremmin, ymmärrätte, miten suuri ihme tämä fakta oikeastaan olikaan.) Mun sisäinen heppatyttö oli jo pitkään itkeskellyt lannanhajun ja kavioiden tallaamien varpaiden perään, mutta sopivaa tallia ei ollut tuntunut löytyvän. Ratsastustunteja en kertakaikkisesti voinut sietää, ja kaikki haastattelemani vuokrahevosten omistajat olivat osoittautuneet jollakin tapaa sekopäisiksi. Eräs työkaverini oli kuitenkin vinkannut tallista nimeltä Vaahterapolku, jonka omistaja oli kuulemma ainakin kutakuinkin selväpäinen ja jossa oli mahdollisuus hoitohevoseen. Hoitoheppa. Oih, miten nostalgista. Ja ehkä vähän noloa, mä en enää ollut 12. Mutta toisaalta pääsisin tekemään muutakin kuin kiertämään kehää elämäänsä kyllästyneillä kaakeilla, ja oikeesti ajatus leikistivähänniinku omasta heposta oli ihan kiva. Joten olin soittanut tallin omistajalle (öö... Milka.. Mali.. ei hitto sehän on se Afrikan maa.. Mila!) ja udellut kaakeista. Olin tiivistänyt oman hevostaustani (hulluja ex-ravureita, talli jonka katosta vesi tuli kaatosateella läpi, kaikki nyrjähtäneet nilkat ja paikoiltaan menneet olkapäät - okei, ehkä olin pukenut kokemukseni vähän salonkikelpoisempaan asuun mutta kuitenkin) ja olin - yllätys yllätys - saanut ehdotukseksi viisivuotiaan entisen sh-ravurin. Kuulosti niin lupaavalta, etenkin jos oli jollakin tapaa itsetuhoinen. Mitä mä hevosten kanssa ilmeisesti olin. Tietty mulle oltiin vakuutettu, että tää tapaus oli oikein herttainen ja hyvätapainen, mutta niinhän niistä kaikista sanottiin. Mutta toisaalta oli kotoisa fiilis. Ainakaan en joutunut puunaamaan mitään puoliveristä, yök. Sunnuntai tuntui hyvältä päivältä ensivierailulle, koska toivottavasti paikka olisi semityhjä. Mä en ollut mitenkään supersosiaalinen, ja lähinnä pänni joutua tutustumaan roppakaupalla uusiin ihmisiin. Halusin vain nähdä tämän paljon kehutun hevosen (Tujuko sen nimi oli), tietää koordinaatit oikealle karsinalle/lantalaan/rehuhuoneeseen/tarhoille/varustehuoneeseen jne, esittäytymään niille pakollisille eli tallin henkilökunnalle, saada vähän tuntumaa... jotta itse hoitajataipaleen alettua olisin kykenevä toimimaan mahdollisimman itsenäisesti. Ja ihan hienoltahan se Vaahterapolku näytti, tuumasin, kun parkkeerasin saunaa muistuttavan bemun varjoon tallin parkkipaikalle. Punavalkoinen tallirakennus kylkiäisrakennuksineen kylpi auringossa, ja isot tarhat levittyivät ympärille. Niissä näytti laiduntavan kaikenkokoisia ja -näköisiä hevosia. Suurimpaan osaan (ponit ja peeveet) ei tehnyt mieli koskea, terveisin asennevamma-Minka. Mutta kuitenkin sisälle levisi lämmin tuttu tunne. Näissä hommissa taas. Tallin pihalla ei näkynyt ristin sielua. Mä mietin, mitä tehdä. Nostin aurinkolasit silmiltä ja lähdin vähän vastahakoisesti kulkemaan tallia kohti. Ovet olivat sepposen selällään, mutta tyylikäs tallikäytävä karsinoineen oli autio. Jäin ovelle tutun heinän- ja hevosentuoksun täyttäessä sieraimet. Ahhhhh. Jotta en kuitenkaan olisi vaikuttanut hämärältä hiipparilta, päätin saada selville mistä etäinen musa kantautui. Eipä aikaakaan, kun musiikin yli alkoi kuulua myös epävireinen mukana hoilaaminen, joka sai tärykalvot tärisemään muusta kuin nautinnosta. Ainakin ääni kuitenkin auttoi minut löytämään perille satulahuoneeseen, jossa blondi naikkonen tunki parhaillaan satulahuopia pesukoneeseen. "Ööö... moi..." mä en oikein tiennyt, miten päin olla. Nainen, aika kaunis eloveena, käännähti ympäri ja hymyili mulle korvasta korvaan. Miten jotkut jaksoikin... "Moikka! Mä en ookaan ennen nähnyt sua täällä?" "Joo, öö, mä oon Minka. Soittelin tänne hoitohevosista, ja mulle tarjottiin jotain suokkia... Tuju se tais olla..." "Ai, kiva että Tuju saa hoitajan! Mä oon Sari", nainen ojensi kätensä ja oli niin täynnä kuplivaa iloa, että mä tunsin sen energiatasoihin verrattuna itseni 80-vuotiaaksi mummoksi. "Muut hoitajat lähti ihan varmaan kymmenen minaa sitten ottaa arskaa rannalle, voi harmi", hän sitten lisäsi ja loi muhun pahoittelevan katseen. Harmi? Enemmänkin HALLELUJA. Kiitin kaikkia universumin voimia mielessäni samalla kun Sari jatkoi: "Mutta mä voisin näyttää sulle paikkoja!" "Joo, se ois varmaan ihan kiva..." Varmaan. Mä vaikutin varmaan niin täydeltä ämmältä, mutta Sari ei häiriintynyt, vaan aloitti pirtsakan monologin tallista. Informaatiota tuli liikaa. Yritin kuitenkin jättää avainfaktat mieleeni: hevosia oli aika järjetön määrä sekä päätallissa, pihatossa, että siirtotallissa (jossa tää Tuju kuulemma myös majaili). Varuste- ja rehuhuoneet olivat kuitenkin kaikkien tallirakennusten yhteisiä. Tallilla oli kentän lisäksi tietysti myös maneesi. Hoitajien tehtäviin kuului kaikki se tavallinen. "Ja Milan sääntö on, ettei hoitsulla saa ratsastaa itsekseen ennen kuin on käynyt yhdellä valvotulla ratsastustunnilla. Eikä tietty saa ratsastaa päivinä, jolloin hoitsu on muutenkin tunneilla... vaikka Tuju on vielä niin raaka, ettei se oo tietenkään tunneilla..." Hmmmmmmmm. Mielenkiintoista. Sari johdatti mut tarhalle, jossa laiskottelivat pieni pilkullinen herasilmä, hontelo ruunikko ja.. varmaan kaunein suomenhevonen, jonka mä olin koskaan nähnyt. Ja hei, mä en todellakaan ollut mikään hempeilijä, eikä tääkään kaakki aiheuttanut mussa mitään sydämentykytyksiä. Kunhan vaan totesin, että se oli upea näky: musta karva kiilteli auringonvalossa, ja valkoiset merkit antoivat persoonallista pilkettä. "Tässä on sitten Tuju!" Sari ilmoitti iloisesti. "Se on siis meidän oma kasvatti, tuli vaan takasin kun ei siitä ollut ravuriksi. Stina ja Helena, joista mä jo kerroinkin (öö, niin varmaan oli kertonut, mutta mä en muistanut mitään), kouluttaa sitä ratsuksi. Se on oikeesti tosi symppis höntti, kiltti ku mikä... Tuliskohan se moikkaamaan, yleensä se ei kyllä tykkää antaa kiinni tarhasta...." Hmmmmmmmmmmmmm. Vielä mielenkiintoisempaa. Lopulta koko kolmikko saatiin houkuteltua luoksemme Sarin taskusta löytyneen suklaapatukkapaperin rapistelulla - klassinen kikka. Kakarat, joiden nimet oli kuulemma Kakru ja Vinski, olisivat varmaan tulleet aidan läpi makupalan toivossa, Tuju oli vähän maltillisempi. Se tuli luokse, tunki turpansa ihan kiinni haistellakseen mut läpikotaisin, ja puhalsi lämmintä ilmaa naamalle. Hamusi T-paitaa turvallaan. Symppis höntti, tosiaan. "Mitä äijä?" Rapsutin massiivista kaulaa harjanjuuresta, ja Tuju pärskähti tyytyväisenä. Kauaa se ei kuitenkaan luona viihtynyt tajuttuaan herkkupalojen olleen pelkkää huijausta, ja painui takaisin varjoon nahistelevine kavereineen. Ensikohtaamisemme oli siis ollut ihan jees. "Haluisitsä ottaa sen harjattavaks tai jotain?" Sari oli ilmeisesti diilannut yli-innokkaiden hoitajatyttöjen kanssa monet kerrat. "Näääääh. Antaa sen chillata." "Joo, se näyttää kyllä nauttivan olostaan. Stina yleensä treenaa sitä nyt iltapäivisin, sit ku vähän viilenee. Joskus viiden aikaan." "Oke, hyvä tietää. Pitää kattoo jos ehtisin heti huomenna..." Sari piti yllä kevyttä smalltalkia matkalla takaisin päätallirakennukselle. Enimmäkseen se kertoi mitä Vaahterapolulla oli kesän aikana tapahtunut, kesäleiri ja muuta, ja kyseli muutamia juttuja musta. Kun selitin hevoshistoriakseni vähän ympäripyöreästi "ex-ravureita maalaismeiningissä", se vaikutti ilahtuneelta. "Ai, no sittehän te ootte Tujun kanssa just sopiva pari!" Joo, matchmade in heaven. Molemmat luultavasti jostain kohtaa pehmeitä päästään. Päätin, että tää saisi riittää ekaksi kosketukseksi mun uuteen talliin (vou, mikä ajatus), ja kiitin Saria turistioppaana toimimisesta. "Tää kyllä vaikuttaa kivalta paikalta." Kyllä mä sitä tarkoitinkin. "Ja sä viihdyt varmasti tosi hyvin!" Sari vakuutti vilpittömän hyväntahtoisesti. "Talliporukka on täällä ihan huippu." "Varmasti..." mä yritin hymyillä, ja kaivoin jo autonavaimia taskusta. "Okei, mä lähden ajelee. Kiitti vielä, moikka!" "Moimoi, oli kiva tutustua ja nähdään pian!" Pälyilin vielä Tujun suuntaan autoa käynnistäessä. Oli sellainen fiilis, että meidän kahden yhteistyöstä tulisi mielenkiintoista - ainakin muulle talliväelle katsella. // Ai hitsin vie! MMMahtava aloitus, lisää kiitos! Tuju tosiaan alkaa nyt elokuussa sitten käymään muutamalla tunnilla viikossa. - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 5, 2014 21:50:25 GMT 2
05.08.2014
Olin ollut heinäkuun duunissa tuuraamassa vanhainkodin keittiössä, ja näillä helteillä meno siellä oli aika villiä. Kuumuus sai tummujen ja tuhareiden päät pyörälle, ja keittiössä oli tuskaisen kuuma. En kuitenkaan viitsinyt pitää siellä kovinkaan pintaapaljastavia vaatteita, sillä papat olivat vielä kahdeksissakymmenissä yllättävän viriilejä. Himokkaita kurttusormia sai läpsiä irti takalistostaan yhtä ripeällä tahdilla kuin aamuyöllä baarissa. Päivä oli siis jälleen ollut tuskaisen hikinen, mutta olin päättänyt kuitenkin raahauta vielä Vaahterapolun tallille, jos ei muuten niin antaakseni itsestäni edes jotenkuten vastuullisen kuvan. Joten viilentävän suihkun jälkeen olin ajanut suoraan tallille, ja tallikäytävää lakaisseelta tytöltä nimeltä... ööööhh... Iita (punertavat hiukset, nenäkoru, jonkun Lailan hoitaja, tein itselleni muistilistaa, jotta ehkä kykenisin tunnistamaan tytön toistekin) olin kuullut, että se oli juuri hikoilemassa kentällä. Saatuani koordinaatit kentälle olin löytänyt perille ja istahtanut puiselle penkille jauhamaan purkkaa ja kyttäämään Tujun ja sen ratsastajan menoa. (Vinkkinä: voisiko sen penkin hioa?! Housujenkin läpi tuntui tikkuja persauksissa. Auts.) Tujua ratsastavalla naisella oli blondit hiukset sinisillä raidoilla, ja hän selkeästi tiesi, mitä teki. Istunta oli pehmeä ja hevosen isoja liikkeitä myötäilevä, mutta toisaalta herkeämätön. Jotain ihan muuta kuin mun "kunhan nyt tässä kyydissä pysytellään" -tyyli. Tuju sen sijaan... sen kulku ei kyllä ollut varsinaista herkkua silmille. Innoissaanhan se selkeästi oli helteestä huolimatta, puhisi ja tuhisi ja heilutteli päätään sen mikä martingaalilta pystyi, rinta valkoisessa vaahdossa. Mutta se kulki aika levottomasti, yritti jatkuvasti kiihdytellä, pureskeli kuolainta. Jopa mun ratsuihin harjaantumaton silmä näki, että tässä elukassa riitti työtä ja paljon. Mun taidot Tujun koulimiseen ei olis ikinä riittäneet, mutta onneksi ei tarvinnutkaan - selällä olevalla naisella näytti olevan ohjakset hallussa. Päätyvoltti laukassa vaikutti haastavalta; Tuju olisi laukannoston sijaan mieluiten kirmannut kiitoravia (uskollisena ravuritaustalleen), ja kun se sitten lopulta tajusi mitä ratsastaja pohkeillaan haki, hyppäsi se hetkeksi hillittömään kiitolaukkaan. Jooooooooh. Aika perustaukki. Parin yrityksen jälkeen ratsastaja sai kuitenkin ruunan toimimaan ihan hyvin, ja näytti päättävän treenin tähän onnistumiseen. Korskuva, hionnut Tuju sai pudottaa käynnille ja ravistella päätään rauhassa. Kun loppuverkat oli tehty, pudottautui ratsastaja alas satulasta, nosti jalustimet ylös ja oli aikeissa lähteä taluttamaan Tujua talliin päin. Mä näin hetkeni koittaneen ja kiiruhdin kaksikon rinnalle. "Moi, mä oon Minka, alotin just hoitaa tätä Tujua..." "Jaahha. No, ollos hyvä." Nainen tyrkkäsi ohjat minulle. "Tässä sitä sitte onkin työsarkaa. Täys torvelo koko otus. Ja kuvittele, että sen pitäs alkaa käymään tunneilla..." Tunsin heti syvää sielunsisaruutta tähän ehkä kenties hiukan tahdittomaan, mutta toisaalta vilpittömän suorasukaiseen tyyppiin, ja toisin kuin yleensä, mulla oli aika rento fiilis tämän seurassa. "Joo, aika hölmöltähän se näytti", uskalsin todeta, ja sain naiselta hyväksyvän katseen rehellisyydestäni. "Kyllä se tästä. Toivottavasti. Mää oon muuten Stina. Oon täällä töissä, onneks ja valitettavasti. Kiva, että tää hölmöläinen on saanut oman hoitajan. Se on oikeesti ihan jees kaakki, ratsuna vaan raaka." Vilkaisin vierelläni leppoisasti kulkevaa Tujua, se pärskähteli välillä pää alhaalla, musta karva hiestä kiillellen. "Joo, ihan lupaavalta tää vaikuttaa..." Stina ohjasi minut ulkona olevan puomin luokse, jossa Tujun riimu ja riimunnaru kiikkuivatkin, ja toi ystävällisyyttään vielä kaksi ämpärillistä vettä pesusienineen, jotta ruuna saisi juoda ja jotta saisin antaa sille kunnon pesun. Sitten räväkältä vaikuttava nainen olikin jo omilla teillään. Mä jäin kahden Tujun kanssa. Se haisteli mua raukeasti, ja taputin sen kaulaa hymähtäen. "No niin, Tujuboi. Tää ois niinku meidän ekat treffit." Tujua ei ollut kovin hempeällä tuulella, lörpötti alahuultaan silmät puolinukuksissa. Riisuin sen varusteet, ja viileällä vedellä kastellun pesusienen ensimmäinen kosketus sai Tujun pärskähtämään tavalla, jonka tulkitsin tyytyväisyydeksi. Ainakaan se ei liikahtanutkaan, kun tein parhaani viilentääkseni ruunan koko kropan. Musta karva mahtoi imeä kuumuutta läkähdyttäville asteille asti. Tuju olikin tyhjentänyt ihan kiitettävän osuuden toisesta ämpäristä, ja käytin loppuveden kuolainten pesuun. Olinkin unohtanut, miten limaisiksi kaakit ne saivatkaan (ainakin, jos oli sellainen märkäturpa kuin Tuju nähtävästi). Kun olin suorittanut pesutoimenpiteen pitkän kaavan mukaan, kaavin liiat vedet pois hikiviilalla ja rapsutin sitten Tujua harjanjuuresta. Se pökkäsi minua päällään ystävällisesti. Kaippa meistä oli sitten tulossa jonkun sortin kamuja. Paras palkinto Tujulle olisi kesäpäivänä hikoilun jälkeen kuitenkin rentoutuminen tarhassa sen vekarakavereiden kanssa, ei mun hellyydenosoitukset. Niinpä talutin rauhallisesti kulkevan ruunan sen tarhaan. Ärsyttävät naperot (eli nuoret tarhakaverit Vinski ja Kakru) yrittivät tunkea väkisin portista ulos, ja sain hätistellä niitä toden teolla, ei-niin-mairittelevia lempinimiä kaksikolle keksien. Toivottavasti niidne paapojat eivät olleet kuulolla. Vaikka tavallisesti olin tottunut napsauttamaan riimunarun irti jo kun portti oli pikkiriikkisen auki ja maiskauttamaan kaakin sisään itsekseen, tiesin, että Varpusuon kaltaisella "oikealla tallilla" asiat tuli tehdä vähän, ööh, kunnollisemmin. Joten käänsin tunnollisesti Tujun turvan porttia kohti ennen kuin päästin sen vapaaksi ja luikahdin itse portista ulos. Kuin suoraan hevostaidon ABC-kirjasta. Ehkä musta tulisi vielä ihan uskottava hoitaja. Voi (¤!=?)// oon näköjään luonu 2 tunnusta jotka menee jatkuvasti sekasin // Arvoisan takamuksesi toive on kuultu, ja penkki hiotaan heti kun Markus saa aikaiseksi sen tehtyä Joo mä huomasinkin, et sulla on 2 tunnusta mutta eipä täällä muita Minkoja kulje, joten ei mua haittaa - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 17, 2014 0:43:11 GMT 2
15.08.2014
Tuju kurotteli tallikäytävällä sinne tänne, ees taas kuin purjelaiva. Se oli tietysti sidottu kiinni molemmilta puolilta, mutta se ei menoa tuntunut haittaavan. Ruuna oli kiinnostunut kaikesta ympärillä tapahtuvasta - sinne tänne sinkoilevista, tuntiinsa valmistautuvista ratsastajista, edestakaisin kuskattavista kanssakaakeista, tallikäytävää pitkin hiippailevasta Tohelo-kissasta... Mä harjailin armasta hoitsuani leppoisin ottein. Olihan se vähän apina, mutta ei mitenkään villi tai levoton, vaan kiinnostunut ympäristönsä vilkkaista tapahtumista. Mä olisin ollut paljon huolestuneempi, jos se olisi seissyt paikallaan kuin elämäänsä kyllästynyt marmoripatsas. Sitä paitsi Tuju oli varsinainen herrasmies, antoi koskea joka paikkaan, nosti kaviot hipaisusta ja pukki ohimennen ystävällisesti turvallaan. Voi toista. Oli se vaan aika mussu. Ja mä en edes ollut mikään pehmo...
Valitettavasti päivän maksava asiakas nimeltä Sissi, jonka oli tarkoitus mennä Tujulla seuraavalla tunnilla, ei ollut ruunaan yhtä ihastunut. Se jauhoi purkkaa, näppäili iPhoneaan ja vilkuili välillä mua arvostelevasti. Me ei oltu ihan samaa sarjaa, mä kulahtaneissa kollareissa ja poikaystävän T-paidassa (jaiks, täytyisi pestä se Usain Boltin vauhdilla ennen kuin poikkis havaitsisi hevosenhajun kallisarvoisessa vaatekappaleessaan), Sissi väreiltään täydellisesti sävytetyissä merkkiratsastusvaatteissaan. Sen raipassa oli tekotimantteja. Oli käynyt hyvin nopeasti selkeeksi, että mä ja Tuju oltiin Sissin silmissä kurjaa rahvasta, joten mä olin saanut luvan valjastaa Tujun. Mullehan se kävi hyvin. Ruuna oli pulmaton hoidettava, eikä oikeestaan hoidettaessa niin täysi sekopää kuin mä olin alunperin odottanut. Se saattoi liikkua jonkun verran mutta ei komennettavaksi asti, ja kaikki toimenpiteet sujuivat kuin tanssi. Setvin vielä pehmeällä harjalla Tujun häntää, sillä siihen liiskaantuneet kakkakikkareet olisivat varmaan häirinneet Hänen Korkeuttaan Sissiä, ja hain sitten satulahuoneesta Tujun kamppeet. Kun olin laittamassa suojia, Sissi kysyi vähän pistävällä äänellä: "Ni onks tää minkä ikänen?" "Vasta viis... ja aika uus ratsu..." Sissin ilmeestä näki, että se oli lyönyt Tujun otsaan verenpunaisen ex-ravuri eli meetwursti-leiman, ja mä pyöräytin salaa silmiäni taluttaessani ruunan kentälle neidille valmiiksi. Jäin mielenkiinnosta seuraamaan tuntia, mua kiinnosti nähdä, miten ruuna toimi. Ensimmäisellä ratsastustunnillaan alkuviikosta se oli mennyt tosi hyvin tasoonsa nähden, kuumunut aika lailla mutta kokeneen ja ymmärtäväisen tuntilaisen rauhallisin ottein pysynyt hallinnassa ja näyttänyt melkein uskottavalta tuntiratsulta. Melkein, siis.
Tänään ei alkanut ihan yhtä hyvin. Tuju oli kuin keskittymishäiriöinen kakara matikantunnilla. Se kiihdytteli ja pyöritteli korviaan kuin propelleita, ja Sissi sai pidätellä sitä ihan tosissaan. Pakko myöntää, että vaikka tyttö oli käytökseltään aivokipua aiheuttava, ratsastajana se oli aika ässä. Vaikka selkeästi olisi istunut mieluummin jonkun sulavaliikkeisen, huippukoulutetun puokin selässä. (Ai miten niin tuomitseva Minka?) Tuju oli kuitenkin tänään liian levoton mihinkään älylliseen, ja mun kävi sääliksi Sissiä. Jopa mun osaamattomaan silmään se oikeesti yritti ihan hyviä juttuja, pidätteli pehmeesti ja yritti pitää taukki-Tujua kuulolla, mutta mun rakas hoitohevoseni oli päättänyt olla täysi ääliö. "Ei tästä tuu mitään", Sissi ähkäisi, kun Tujun hallitseminen ravissa oli hankalaa. "Kärsivällisyyttä vaan, Sissi, muista että se on ratsuna vielä lapsenkengissä", Helena rauhoitteli. Tarkotat varmaan varsankengissä, mä lisäsin mielessäni ja popsin irtokarkkeja nassuun minkä ehdin. Mistään ei tullut Tujun kanssa mitään. Se kaahotti menemään pää korkealla ja häntä pystyssä, jännittyneenä ja odottaen pienintä tekosyytä lähteä huisiin kiitoon, mutta vaikutti enemmänkin yli-innokkaalta kuin tahallaan ilkeältä. Siksi mä olin alkanut tykkäämään Tujusta. Vaikka se oli sataprosenttinen pöhkö suuren osan ajasta, ei se ollut tippaakaan inhottava tai pahansisuinen. Päinvastoin. Tarmoa oli liikaakin.
Sitten tapahtui se, mikä olisi varmaan ollut aavistettavissa; toisen ratsukon nostaessa laukan liian lähellä, Tuju päätti että nyt mentiin eikä meinattu ja päästi ilmoille villin inahduksen hypähtäen yhtäkkiä sellaisen kiitolaukkaan, että puolet tunnin hevosista oli saada sätkyt. Toisin sanoen Tuju ryösti kuin kriminaalien yliopiston parhain arvosanoin suorittanut roisto. Sissi ei ehtinyt kuin kiljahtaa, ja löysi itsensä maan tasalta. Putoaminen ei näyttänyt kipeältä, mutta taisi romuttaa tytskän ylpeyttä enemmän kuin kehonosia, ja se ilmoitti että tää olis nyt tässä. "Mä en enää ton selkään mee." Yllätys yllätys, kukaan muukaan ei halunnut vaihtaa ratsua, joten Helena katsahti katsomoon. "Voisko joku teistä tytöistä tulla jäähdyttelemään Tujun? Sille ei saa jäädä sellasta kuvaa, että ryöstäminen on ihan ok." Ööh... mä en kyllä halunnut istua Tujun selkään Converseilla ja verkkareissa (enkä myöskään olis kehdannut esitellä kehnoja ratsastustaitojani näin julkisesti), mutta onneksi paikalle viitottiin viaton ohikulkija Lispe, joka pirtsakkana ja reippaana sopikin Tujun verryttelijäksi. Sissi paineli hirmuista kyytiä talliin, ja olisin halunnut sanoa sille jotain ystävällistä, mutta ehkä se olisi piessyt mut timanttiraipallaan...
Tuju oli saanut pahimmat energiansa purettua, ja kulki kiltisti loppuverkat. Mä sain tehtäväkseni viedä sen takaisin talliin häpeämään, muut ratsukot jäivät vielä hikoilemaan talliin. "Ovela veto, Tuju", mä mutisin riisuessani varusteita tyytyväisenä tuhisevalta ruunalta. "Sä teit tän kaiken, jotta pääsisit etuajassa takas tarhaan." Pärskähdys taisi olla myöntävä vastaus. Mua Tujun meno nauratti, mutta tiesin, että Stinan kuultua uutiset tiedossa olisi melkoinen kurinpalautus. Sen seuraamiseksi olisikin valmistauduttava kunnon popcornkulholla...
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 19, 2014 23:42:02 GMT 2
19.08.2014Vapaapäivä keskellä viikkoa (olin töissä alakoulun keittiössä, ja joutuisin tämän päivän sijasta töihin lauantaina keittämään hernesoppaa yleisurheilukisoihin...) ja sen sijaan, että mä olisin hemmotellut itseäni pitkillä yöunilla, olin herännyt aikaisin ja ajanut uhkaavien, raskaiden pilvien saattelemana Vaahterapolkuun juuri sopivaan aikaan - kaakit oli ruokittu ja viety ulkoilemaan, mutta edessä oli se paras osuus, eli karsinoiden siivoaminen. Tartuin toimeen kylläkin mukisematta, mun hevosharrastuksen kulta-ajoista oli vierähtänyt jo tovi, ja traumaattiset kokemukset (joita riitti) olivat vaihtuneet ajan kultaamiin muistoihin; niinpä jopa lannan löyhkä sai mun sydämen läpättämään. Ällöttävää mutta totta. Olin tarjoutunut putsaamaan siirtotallin karsinat (esittämäni syy: "koska Tujunki boksi on siellä...", virallinen syy: vaivaannuttavan ihmiskontaktin välttely), ja lappasin kikkareita kottikärryihin rivakkaa tahtia. Outoa kyllä, tallityöt oli olleet mulle aina jotenkin terapeuttisia. Siinä jotain fyysistä tehdessään tuli pohdittua aika syvällisiä teemoja, ja mä olin tehnyt monet elämäni päätöksistä työntäessäni kottareita lantalaan. Yhtä diippiä settiä tuli kelailtua nyt, ja itselleni ehkä vähän epäominaisesta innosta puhkuen hinkkasin vesiautomaatitkin putipuhtaaksi. Aijaijai. Mustahan alkoi taas kuoriutua ihan kunnon heppatyttö. "Kerran hevoshullu, aina hevoshullu" taisi pitää surullista kyllä paikkansa. Tujua en tietenkään viitsinyt härnätä sen enempää kun se nautti alkusyksyn päivästä (typerien) kavereidensa kanssa. Kävin vain rapsuttamassa sitä ohimennen, ja vastustin suurta kiusausta antaa sille jonkin herkkupalan, mutta maalaisjärki vei voiton: mä kun saisin itse kärsiä seurauksista, ja näykkivät kaakit oli varsinainen riesa. Kuulin takaani epämääräistä läähätystä, ja ennen kuin ehdin kunnolla tiedostaa tapahtumia, mua päin lönkytti jotain isoa, karvaista ja mustavalkoista. Juuri kun mä olin varma että eloni päivät olisivat kohta ohi, apuun kiirehti Mila, joka karjaisi otuksen luokseen ja se totteli kiltisti. "Säikähditsä?" Mila virnisti. "Tää on Crowley, se on oikeesti ihan kiltti." Cr.. mikä? Miksei koirille voitu nykyaikana antaa kunnon perinteisiä suomalaisia nimiä kuten vaikka Musti, Rekku ja Murre... "Ööh, se vaan tuli niin yllättäen... saa se tulla haistelemaan." Crowley osoittautui ihan kiltiksi koiraksi, ja Mila jäi hetkeksi juttelemaan mun kanssa. "Noh, mites oot viihtynyt meillä?" "Ihan hyvin oikeestaan", vastasin ja vielä vilpittömästi. "Tai siis, onhan tällanen ratsastuskoulumeininki ihan uutta mulle ja siks kestää vähän löytää paikkansa, mutta oon mä tykänny, kyllä tää tästä. Ja Tuju on just mulle sopiva." Ohhoh, yllättävä puhetulva multa. "Kiva. Ja tosi mukava saada Tujulle hyvä hoitaja", Mila hymisteli. Olikohan se koskaan nähnyt mua edes tositoimissa... "Hei muuten, jos sulla ei oo muuta tekemistä, ni Tujun varusteet vois putsata, huomasin just että ne on aika karseessa kunnossa..." Tjaaha, kehun perään heti komento. Mila osasi talliorjuuttajan hommansa täydellisesti. En kuitenkaan pullikoinut vastaan, ja pujahdin ison tallin puolelle juuri sopivasti pakoon sateelta. Ei muuta kuin satulahuopa ja pari muuta pesukoppaan joltakin unohtunutta koneeseen, ja pyyhkimään satulaa ja suitsia. Rasvata en viitsisi, mutta pyyhin nyt kuitenkin niukasti vedellä ja satulasaippualla. Uskalsin just ja just purkaa suitset palasiksi, en nimittäin tohtinut edes miettiä, kuinka monta vuotta viime kerrasta oli... Pähkäilinkin kuumeisesti, olinko saanut ne uudelleenkoottua oikein. Mä en voinut kuvitella mitään nolompaa, kuin että seuraava Tujun tuntiratsastaja (jolla oli edessään muutenkin jotain traumatisoivaa) kokisi suuren järkytyksen huomatessaan, että ruunan suitset oli jossain ihme kuosissa sen hoitajan jäljiltä. Antaisi varmaan asiantuntevan kuvan Vaahterapolun väestä. Juuri kun olin aikeissa googlettaa oikeaoppisesti koottujen suitsien kuvan malliesimerkiksi, pelmahti satulahuoneeseen punapäinen, mua selkeästi nuorempi tyttö nappikuulokkeet korvillaan. "MORO! ME EI OLLAKAAN ENNEN TAVATTU! HOIDATSÄ TÄÄLLÄ JOTAIN?" tyttö kailotti kuin puolikuurolle mummelille. "Öö, sulla taitaa olla volat kaakossa..." "AI MITÄ?" Vasta kun esitin asian pantomiimin keinoin, tyttö purskahti nauruun ja laski kuulokkeet korviltaan. "Ups, sori! En tajunnu että mulla oli musa täysillä... Mut siis, ootsä uus täällä? Ei olla varmaan tavattu?" "Joo, oon ton Tujun hoitaja. Minka." "Minka... jännä nimi. Mä oon Rebekka. Mulla on täällä oma hevonen, Likka, ja hoidan Rinoa." "Ohhoh..." mä kohotin kulmiani. Oma hevonen ja hoitsu? Tän tytön valveillaoloajan täytyi kuulua 95-prosenttisesti tallilla. "Joo, tiiän, mulla on kädet täynnä", Rebekka puuskahti ja istahti mun viereen kuin oltaisiin tunnettu kymmenen vuotta. Se alkoi selostaa perinpohjin kahden suojattinsa persoonaa ja erityispiirteitä vilkkaasti, kunnes Mila kurkisti satulahuoneeseen. "Rebe? Luulinkin kuulevani sun äänen täällä... mut eiks sun pitäis olla koulussa?" "Öö... niin siis joo... lukujärjestys ja tota... mä tästä..." Rebekka höpötteli jotain omiaan päästäkseen liristä, ja kipitti sitten kovaa kyytiä pois Milan tuomitsevan katseen alta. "Ihan oikeesti, mä en halua opettajilta ja vanhemmilta valituksia että nuoret pyörii tallilla koulunkäynnin sijasta..." Mila ärisi, mutta viisaudet menivät kuuroille korville, sillä oven paukahtaminen kertoi Rebekan olevan jo kaukana poissa. Mä naurahdin itsekseni. "Vaahtiksen" (lempinimen, jonka olin poiminut Rebekan puheesta) arjesta ei näköjään vauhtia puuttunut. Ehkä mäkin löytäisin paikkani talliporukassa. Kun Tujun varusteet oli viimein tiptop-kunnossa (luotin vanhoihin vaistoihini ja jätin suitset sikseen, ehkä ne oli ihan oikein koottu...), laitoin pesukoneen jylläämät satulahuovat kuivauskaappiin ja putsasin vielä jälkeni, ettei kenellekään jäisi moittimista. Tarkastin vielä ilmoitustaululta illan tuntilistan; Tuju näytti olevan taas ratsulistalla jonkun iloksi tai kauhuksi, ratsastajan selväpäisyydestä riippuen, ja lähdin talsimaan sateessa bemilleni miettien, viitsisinkö tulla illalla tallille uudestaan seuraamaan, miten päästälaho hoitohevoseni aiheuttaisi taas jonkinlaista kaaosta... ainakaan mun ei tarvinnut maksaa TV-lupaa, kun parasta showta (ja vielä sensuroimatonta ja muokkaamatonta) löytyi Vaahterapolun maneesista Tujun päästessä elementtiinsä... // Crowley on "pieni" leppoisa kaveri! Ja kilttikin. Kiva kun "uskalsit" tutustua Rebekkaankin! Eikä ne kukaan muukaan sua syö, rohkeasti vain juttusille! - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 20, 2014 17:03:48 GMT 2
20.08.2014
Tyypillinen elokuun iltapäivä; taivas oli lempeän sininen ja aurinkoinen, mutta ei lämmittänyt enää kesäkuukausien veroisesti, ja raikas tuulenvire piti ilman vilpoisena. Onneksi Tujun riuskin ottein harjaaminen piti mut lämpimänä. Ruuna seisoi paikallaan tyytyväisenä, silmät puoliummessa, ja puhalsi tyytyväisenä ilmaa sieraimistaan kun mä pysähdyin rapsuttamaan sitä harjanjuuresta. Tuju oli kyllä kelpo hevonen. Vähän pöhlö, mutta hyväntahtoinen ja kiltti. Ystävällinen. Mä olin varmaan jo jollain tasolla kiintynyt siihen aika paljonkin, tuumasin samalla kun selvittelin ruunan häntää pehmeällä harjalla.
Oli keskiviikko, mikä tarkoitti sitä, että hoitajat saivat liikuttaa hoitohevosiaan parhaimmaksi näkemällään tavalla. Olin törmännyt parkkipaikalla Stinaan, joka oli antanut mulle vapaat kädet Tujun kanssa, sillä ei kuulemma ollut ruunalle suunnitelmia. Ajatus Tujulla ratsastamisesta sai mun kädet hikoamaan. Kyse ei ollut siitä, että mua olisi pelottanut; olin mennyt ties kuinka monilla muilla vielä sekopäisemmillä entisillä ravureilla. Sen sijaan jännitin omaa osaamistani. Koska mä olin ruosteessa enkä lähtötasoltanikaan mikään kummoinen, tekisikö mun selässä keikkuminen enemmän hallaa kuin hedelmää Tujun ratsu-uralle?
Ajatukseni keskeytyivät, kun Lispe, johon olinkin tutustunut jo aiemmin, talutti sisään kaunista, vaaleaa, läsipäistä suomenhevosta. Muistelin, että tamman nimi oli Huhu. "Moi Minka!" Lispe tervehti iloisesti. "Mitäs sulla on suunnitelmissa?" "Moi.. pitäis liikuttaa tää, keksis vaan miten..." "Höh, no hyppäät selkään vaan", Lispe vilkaisi mua hämmentyneenä. "Vai hei, osaatsä ajaa?! Meillä on valjaat ja kärryt, ja Tuju tietty taitaa sen homman." Mä ilahduin vilpittömästi. "Oikeesti?! Missä?" Lispe vei mut tsekkaamaan ajokamat, jotka näytti ihan hyväkuntoiselta. Ei vitsi, mä pääsisin ajamaan! Se tuntui kaikista luontevimmalta ja mieluisimmalta - kyllä mä sinne selkäänkin vielä ehtisin. "Ei hitsi, siistiä!" mä olin ihan liekeissä. "Pitäskö vielä kysyä joltain...?" Etsin käsiini Sarin, joka ei nähnyt ajoretkelle mitään estettä. Innosta puhkuen harjasin Tujun loppuun tallikäytävällä ja talutin sen sitten ulos valjastettavaksi Lispen auttamana. Ööh, itse valjastaminen sitten... viime kerrasta oli aikaa, mutta kaipa prosessi oli jossain syvällä selkärangassa, ja Lispekin vakuutti voivansa olla avuksi. Koko nippu selän päälle, mahavyö ja rintaremmi kiinni, häntäremmi, suitset päähän, ohjat kuolaimiin... Mulla oli vähän epävarma fiilis, onneksi Tuju seistä toljotti paikallaan elämäänsä tyytyväisenä. Kun Lispe veti kärryt paikalle, ruuna näytti keksivän mistä oli kyse, ja puhisi innokkaasti. Huh huh, mä mietin huultani purren, mitähän tästä tulisi. Toivottavasti se ei kuumuisi liikaa...
Lispe kävi satuloimassa Huhun ja palasi tallista mukanaan vielä toinenkin ratsukko, suloinen pitkähiuksinen tyttö komean, mustan hevosen kanssa. "Moi, mä oon Anni", tyttö esittäytyi vähän ujosti. "Saadaanko me tulla Meridan kaa mukaan?" "Miks ei..." mä yritin hymyillä samaan aikaan kun pidin sinne tänne steppailevaa Tujua aloillaan. Huh huh, ajattelin uudestaan, mitähän tästä seuraisi... "Menkää te edellä, ku tunnette reitit." Huhu ja Merida kulkivat eteenpäin eloisasti ja halukkaasti, ja Tuju oli täynnä energiaa. Se pureskeli kuolainta ja heilautteli päätään ja oli selvästi tyytyväinen päästessään kärryjen eteen. Mä nautin istuessani kärryillä, se oli tuttu ja turvallinen paikka, mutta samaan aikaan olin erittäin tietoinen niistä miljoonasta tavasta, joilla kaikki voisi päättyä täydelliseen katastrofiin. Jos Tuju päättäisi vaikka tapansa mukaan ryöstää, olisin mä aika avuton ajo-ohjien toisessa päässä, ja lisäksi kärryt saattaisivat saada ihan oikeaa vahinkoa aikaan joko meille kahdelle tai Huhulle ja Meridalle... voi ¤(#(")¤, että mä olinkin täysi idiootti. Harkitsin jo kaivavani puhelimen taskustani tekstatakseni viimeiset jäähyväiset kaikille läheisilleni. Moro, kuolin ku päätin lähteä puolituntemattomalla kopukalla ajoreissulle. Tuokaa haudalle Fazerin suklaata... Mutta tähän mennessä mikään ei enteillyt kriisiä. Tujun massiivinen takalisto heilui rytmikkäästi mun edessä, ratsastajilla näytti menevän hyvin, ja ohikiitävät (noh, mehän mentiin vasta käynnissä, eli ei ne nyt mitään suurta vauhtia ohi kiitäneet...) maisemat miellyttivät silmää. Melkein uskalsin nauttia. Pian tytöt ilmoittivat ravaavansa, ja mä ehdin juuri ja juuri maiskauttaa Tujulle ennen kuin sekin hypähti raviin. Liitävät, pitkät askeleet... Vauhtia olis kyllä riittänyt, ja sain jarrutella jatkuvasti. Tuju oli selvästi innoissaan. Se kävelikin täynnä tarmoa, harja heiluen. Ihan sydäntä lämmitti nähdä ruuna niin reippaana. Jatkoimme ravissa pitkän aikaa, kun Lispe kailotti mun suuntaan: "Pystytköhän sä pitää sen ravissa, jos me laukataan? Edessä on tosi ihana suora..."
Nielaisin. "Ööööh... Voidaanhan me yrittää... Menkää vaan sit pois alta, jos tää lähtee painamaan..."
Ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, olivat Huhu ja Merida lähteneet liitämään havupuiden reunustamaa metsätietä pitkin. Mä olin valmis kiskomaan ohjista sormeni vereslihalle, ja sen sainkin aluksi tehdä; Tujun eka reaktio oli loikata samanlaiseen kiitolaukkaan. "TUJU, PRRRRRRRR..." Tuuli pieksi kasvoja ja epätoivo hiipi rintaan, mutta kuin ihmeen kaupalla ruuna suostui "hidastamaan" kiitoraviin. Annoin ohjaa ja huokaisin helpotuksesta. Sain silti olla tarkkana, sillä heti höllättyäni Tuju olisi mielellään nostanut laukalle uudestaan. "Hyyyyyyvä Tuju, ehkä sä et olekaan ihan taulapää", mä juttelin Tujulle, kun kaikki kolme hevosta ja niiden ohjaajaa olivat selvinneet laukkasuoran hengissä, ja matkaa jatkettiin käynnissä hikisten hevosten puhallellessa kovaäänisesti.
Täysin ilman draamaa reissusta ei tietenkään selvitty - sen mäkin olin oppinut, jotain oli aina tapahduttava. Koskaan ei sujunut kuin Pollux-romaaneissa... Tällä kertaa Tuju oli mun huomaamatta hönkinyt liian lähelle Huhun takalistoa, ja tamma huitaisi takakaviollaan varoitukseksi. Tuju hermostui, unohti ilmeisesti olevansa kärryihin sidottu ja heitti epämääräisen sivuloikan, jonka jälkeen olimme puoliksi ojassa. Ruuna kiskoi päätään ja steppasi hermostuneena. Onneksi mä olin kouliintunut tällaisiin tilanteisiin ja vaikka polvet tuntuivat veteliltä, hypähdin alas kärryiltä, annoin ohjaa samalla kun työnsin kärryt takaisin pientareelle. Selvittiin siis vain säikähdyksellä, mutta ihan riittävällä sellaisella - mun sydän pamppaili hullun lailla vielä kilometrin jälkeen. Mä olin niin paljon nössömpi kuin muutama vuosi sitten...
Takaisin tallille päästiin siis naarmuitta (tarkistin Tujun kyllä kunnolla haavaumien varalta - olisin saanut Stinalta riimunnarusta takareisille, jos tämä ah-niin-lupaava ratsuprojekti olis vahingoittunut mun huomassa). Olin niin ylpeä Tujusta, että mun oli pakko syöttää sille evääksi ottamani omena. Se oli sen ansainnut: me ei oltu aiheutettu hevos- tai henkilövahinkoja, eikä kaadettu metsää muutamaa pajunoksaa lukuunottamatta. Tuju huokaili uupumuksesta, mä helpotuksesta. Tässä oli kyllä ihan riittävästi jännitystä mun kaltaiselle mummoontuneelle hevosihmiselle...
Ei muuta kuin fleeceloimi niskaan ja tarhaan. Tuju hamusi vielä ohimennen mun hupparinkaulusta. Ehkä sekin alkoi hitaasta aivotoiminnastaan huolimatta tajuta, että mä olin tainnut tulla jäädäkseni.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 25, 2014 23:38:08 GMT 2
25.08.2014
Harjasin Tujua tallikäytävällä mietteliäänä. Muutaman tallilaisen punaiset silmät olivat kielineet, että jotain oli tekeillä, ja varustehuoneessa olin kuullut, että Nuk-poni oli jouduttu lopettamaan vuohisluun murtuman takia. Se oli loukannut jalkansa aamuisessa kahakassa tarhassa. Mulla ei ollut suoraan sanottuna aavistustakaan, millanen kopukka oli kyseessä, enkä siis surrut ponia sen erityisemmin, mutta ymmärsin kyllä muiden fiilikset. Hevosharrastus oli kuitenkin loppujen lopuksi strapetsilla taiteilua. Kirjaimellisesti mitä vain saattoi sattua milloin tahansa, eikä kaikkeen voinut kuitenkaan koskaan varautua. Mutta elämä jatkui, paskat oli lapattava, rehut sekoitettava ja kaakit liikutettava.
Tänään saatettaisiin Vaahtiksessa kokea myös henkilövahinkoja, sillä mä pääsisin mahdollisesti hengestäni. (Okei... ehkä meni taas liian pitkälle... onneksi mä pidin tän kieroutuneen huumorintajun suurimmaksi osaksi korvieni välissä.) Olin jostain käsittämättömästä syystä (= Stinan kehottamana eli komentamana) päätynyt osallistumaan ratsastustunnille Tujulla... Kun yhdistettiin raaka ratsu ja ruosteinen ratsastaja, tiedossa olisi varmasti viihdyttävää ja vaarallista menoa. Mä olin nähnyt ruunan pari kertaa elementissään pyörittäessään ratsastajaansa kuin karuselli, ja sen meno oli todellakin tujua. (Heko heko.) Mutta toisaalta mieluiten mä nousisin kallisarvoisen hoidokkini selkään ekaa kertaa valvonnan alaisena, ja tunti oli tasoltaan alkeis-jatko, sopiva Tujulle ja myös mulle.
Hoidettaessa ruuna oli tapansa mukaan aikamoinen mussukka, tönötti paikallaan alahuuli lerputtaen ja korkeintaan liikutteli laiskasti korviaan. "Ootpas sä herttanen... tää varmaan enteilee pahaa?" mä mutisin takakaviota puhdistaessani. Sillä samaisella sekunnilla Tuju nosti häntäänsä ja päästi ilmoille aromit, jotka saastutti ilmakehää sen verran, että ilmastonmuutos ja arktisten jäävuorten lopullinen sulaminen oli vain ajan kysymys. "Nonnih, pitihän se arvata..."
Kohta seisoin liian tiukat ratsastushousut tukalasti jalassa puolikaarrossa maneesissa Tujun kanssa neljän muun ratsukon (Villa, Zanza, Moona ja Rita) rinnalla. Tuju pureskeli kuolainta ja pälyili ympärilleen tavalla, joka sai mut epäilemään, että se parhaillaan suunnitteli kolttosia. Helena tuli roikkumaan mulle ensimmäisenä, ja armas ratsuni lähti pinkomaan kohti kaviouraa vasta kun mä olin puolitiessa matkalla selkään niin, että olin aikeissa tömähtää maahan jo alkuminuuteilla... jesss, lupaavaa.
"No niin, tervetuloa kaikki sitten jatkamaan Vaahterapolun syyskaudelle", Helena kailotti keskeltä. "Meillä on täällä vierailevana tähtenä Tuju hoitajansa Minkan kanssa. Tuju on vasta harjoittelemassa ratsun hommia ja on vielä aika vallaton, eli sitä kannattaa vähän varoa, mutta kyllä me pärjätään..." Thänks, Helena. Mä todellakin tarvitsin niitä pitkiä katseita, joita sain muilta ratsastajilta. Yhtäkkiä olin supertietoinen mun lysästä ryhdistä ja sinne tänne heiluvista käsistä...
Tuju oli ensivaikutelmalta... ööh... yli-innokas. Se painoi koko ajan kädelle, kuunteli jokaista liikahdusta ja reagoi kaikkeen salamannopeasti. Mulla oli tosi epämiellyttävä olo sen selässä. Tuntui, etten osannut tarpeeksi ja turhauduin jo ekan kymmenminuuttisen aikana. Lisäksi Tuju keksi tehdä kaikkea apinamaista, kuten lähteä yhtäkkiä puskemaan kohti kentän keskustaa. Ööh, mitä ihmettä? Sain vaivoin sen takaisin kaviouralle.
"Minka, Tuju testailee sua selkeesti, pysy vaan tiukkana! Syy sille, miks se tekee noin, on se, että sä istut siellä vinossa. Polkaseppa oikeeta jalustinta alas... noin... ja muista ulko-ohjan tuki koko ajan, nyt sulla on epätasanen tuntuma suuhun! Tuju on tosi herkkä tollaselle..." Ööh, sori nyt vaan Helena, mutta mä just ja just muistin miten päin hevosen selässä istuttiin, saati että olisin pystynyt keskittymään molempiin käsiin ja jalkoihin samaan aikaan...
Tujun ravi oli suoraan sanottuna kamala. Se oli ravurille tyypillinen, isoja, liitäviä ja järkyttävän pomputtavia askeleita, ja tietenkin järjetöntä kaahotusta. "Minka, jatkuva puolipidäte! Käsi nyrkkiin, käsi auki!" Sori taas, Helena, mutta tuntui kylläkin, että sain kiskoa kyynärpäät kainaloihin ennen kuin Tuju reagoi pidätteisiin... nolotti, kun tuntui, että oltiin jatkuvasti puskemassa toisten ratsukoiden persauksiin. Zanza hermostuikin Tujulle, pysähtyi ja potkaisi varoitukseksi sitä kohden, josta saatiin tunnille vähän dramatiikkaa. "Sori..." mä huikkasin kuollakseni häveten Zanzan ratsastajalle, jonka nyrpeä ilme kertoi, ettei sillä ollut paljoakaan myötätuntoa meidän toheloinnille.
"Minka, otat sitä Tujua kunnolla kuulolle. Pysähdyksiä, voltteja... volteilla muista koko ajan ulko-ohja ja ulko-pohje! Kädellä käännät pään, pohkeella lavan! Ja vaihda kevennys..." Just, mä en osannut edes keventää oikein... ei saakeli.
Muut ratsukot tekivät omia juttujaan, mä yritin epätoivoisesti saada Tujua toimimaan edes jollain tasolla. Se mennä paahtoi menemään pää ylhäällä korskuen. Mä tuskin näytin paljon elegantimmalta... Kun muut alkoivat laukkaamaan, Tuju kuumui niin, että sain olla jarruttelemassa sitä kuin pikajunaa. "Voi "(¤/#)="n kaakki, mä teen susta makkaraa tän tunnin päätteeks..." "Minka, uskallatko sä laukata?" Helena huikkasi. "Öööööööh... noooo..." "Kokeile vaan nostaa, tuu tänne ympyrälle. Muut menkää käynnissä toiseen päätyyn, Tuju voi olla vähän vauhdikas. Minka, selkeet puolipidätteet, istut alas ja odotat että se on kuulolla ja sitten selkeä mutta rauhallinen pohje. Se voi lähtee niin kuin raketti mutta istut alas ja pidätät rauhassa..." Just, helpommin sanottu kuin tehty. Tuju lähti lentoon kuin ilotulitus ja loikkasi laukalle ja vielä pois voltilta muiden ratsukoiden sekaan, niin että saatiin taas aiheutettua yleistä kaaosta. "PRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRT!" Mä en oikeastaan edes ehtinyt pelätä tai säikkyä, lähinnä vaan pänni julmetusti. Sekä se, että Tuju oli idiootti, että se, että mä olin niin huono ratsastaja, etten saanut sitä menemään nätimmin...
Lopulta, parin säälittävän yrityksen jälkeen, sain suureksi ihmeekseni Tujun nostamaan laukan ihan kauniisti voltilla. Se olisi lähtenyt jälleen kiskomaan minne sattuu, mutta ähäkutti, tällä kertaa olin valmiina ja sain sen pysymään vaivoin ympyrällä. "Hyvä Minka! Kiitä sitä! Toihan oli jo ratsastusta!"
Loppuverryttelyissä Tuju kulki ihan asiallisesti, vihdoin ja viimein. Mä olin lopen uupunut, ja puolikaarrossa valuin alas selästä kuin keitetty spagetti. Tuju tuuppi mua ystävällisesti päällään jättäen kuolavanat mun hupparille. "Just, turha mielistellä", mä murahdin, vaikka oikeasti olin ihan tyytyväinen että ruuna ei ollut näköjään täysin kypsynyt muhun. (Toisin kuin mä siihen...) Hoitaessani Tujua takaisin tarhaan mietin asioita ja päädyin siihen, että tunti olis voinut mennä huonomminkin. Ei hevos- tai henkilövahinkoja vieläkään. Ja toisekseen ainakin tää oli hyvä oppimiskokemus: meillä molemmilla oli paljon opittavaa, voitais tehdä se yhdessä ja tästä oli suunta vain ylöspäin. Ja tottahan se oli - vaikka Tuju oli aikamoinen paviaani, en mä kuitenkaan olis vaihtanut sitä kehenkään toiseen. Ällöttävää mutta totta, kaikki tää törttöily teki siitä entistäkin rakastettavamman. Koska se toiveikas pieni heppatyttö mussa uskalsi haaveilla siitä, miten kiva, reipas ja luotettava ratsu Tujusta vielä saataisiin koulittua... ja musta sen tyyni, taitava ratsastaja. Ehkä seuraavalla vuosikymmenellä, mutta kuitenkin...
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 31, 2014 12:39:32 GMT 2
31.08.2014
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ruskaista väriä pintaansa saaneet puut kohisivat viileässä tuulessa ja hevoset nauttivat vapaapäivistään täysin rinnoin. Mikä idyllinen näkymä, suoranainen ilo silmälle... mutta kun Vaahterapolussa oltiin, niin turha luulo, että siitä olisi ehtinyt nauttia sen enempää: Mila oli keksinyt tallille erehtyneiden hoitajien päänmenoksi varsinaisen riemu-urakan, tarhojen siivouksen.
Noh, oikeastihan puuha oli ihan leppoisaa. Mä olin tietysti saanut siivotakseni siirtotallin tarhan, jossa tuo pahvipäinen hoidokkini Tuju loikoili muksujen Vinskin ja Kakrun kanssa. "Loikoili" oli kuvaava sana: kun ähkien tungin tarhaan kottikärryn ja talikon kanssa, suomenhevonen lojui maassa koivet levällään. Hokatessaan minut se kuitenkin könysi ylös ennätysvauhtia ja ravasi varmuuden vuoksi vielä kauemmas, sitähän ei kiinni metsästettäisi. Kun aloin heitellä kolmikon haisevia tuotoksia kottareihin, Tujulle valkeni etten ollut sen kimpussa, ja se tuli itse tervehtimään (herkkupalojen toivossa tietenkin). Sitten se palasi takaisin unten maille, seisoen paikallaan toista takajalkaansa vuoron perään lepuuttaen, silmät puoliummessa ja alahuuli lörpöttäen. Kerrankin siitä ei siis ollut päänvaivaa. Kakru ja Vinski sen sijaan telmivät vallattomasti auringosta innostuneina - söpöä mutta ärsyttävää, kun niitä sai jatkuvasti väistellä ja komentaa.
Tarha oli varmaan siivottu viimeksi 1500-luvulla, sillä sain ahertaa sen parissa useamman tunnin. Vaihtoehtoisesti Tuju, Vinski ja Kakru olivat vaan aktiivisia suolitoiminnaltaan, tai vielä todennäköisemmin, mä itse laiska ja hidas... Noh, viimein homma oli kuitenkin tehty, ja mä lysähdin voipuneena varustehuoneeseen - kuuliaisena halusin vielä vähän putsata Tujun varusteita. Jos karma piti paikkaansa, mun ahkeruudenhan piti johtaa siihen, että ensi viikolla Tuju ei tiputtaisi yhtään ratsastajaa, leikkisi formula-autoa joku kalpeaposkinen teinityttö kyydissään ja ehkä ylipäätään menisi melkein Oikeasta Ratsastuskouluhevosesta...?
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 2, 2014 21:45:41 GMT 2
02.09.2014Talutin Tujua ärtyneenä talliin lievästi ärtyneenä. Se oli taas leikkinyt jotain viidakkohevosta ja pakoillut mua tarhassa varmaan viistoista minuuttia, mutta lönkytellyt lopulta luokse ja seurasi mua nyt kiltisti. Miksi tarhasta haku oli aina samantyylinen episodi, kun ruuna selkeästi kuitenkin nautti huomiosta ja hoitotoimenpiteistä?! Huooooh. Noh, lepyin kuitenkin nopeasti kun laitoin ruunan ulos harjauspuomiin kiinni (olihan päivä vielä aurinkoinen) ja se seisoi lauhkeasti aloillaan. “Kyllä mä susta Tuju tykkään kaikesta huolimatta...” Tuju tuhisi tyytyväisenä, kun kyhnytin sitä harjanjuuresta; olin jo oppinut, että ruuna rakasti harjantyvestä rapsuttamista. (Tulevalle hoitajalle vinkki... vitsi vitsi, muahan ei niin vain tästä pestistä syrjäytetä.) Stina oli soittanut mulle ja ilmoittanut, että sen kaveri Hilma olisi tulossa läpiratsastamaan Tujun. Ruuna oli yllättänyt maanantain tunnilla ja mennyt ihan kelvollisesti, kuumunut tietenkin kuin kekäle nuotiossa, mutta pysynyt jotenkuten käsissä. Eihän sen meno vieläkään mitenkään esteettisesti miellyttävää ollut, se oli toistaiseksi vielä jäykkä ja kesti pitkään ennen kuin se pehmeni taipumaan. Joten Hilma olisi kuulemma tulossa testaamaan, mitä sabinosta komistuksesta saisi irti. Mä odotin mielenkiinnolla, mitä tämä mystinen Hilma saisi aikaan. Olin jostain syystä odottanut jotain vähän snobia pro-ratsastajaa, mutta yllätyin, kun minua kohti lampsi rennoin, levein askelin pieni ja pyöreä, punaposkinen nainen. “Terve! Ootkos sie Minka?” “Joo oon... “Ja tää on varmaan Tuju?” Hilma (oletin) oli jo rapsuttamassa Tujua tuttavallisesti kaulalle. “Kah, ootpas sie kommee... Nonnii, siehän oot suanu sen jo satuloittuu. Männäänkö myö sitte tuohon kentälle vaikka? Mie tykkeen männä ulukona nytte ku siät vielä sen salliip.” “Joooo...” Savolaisen ilopillerin energia- ja puhetulva sai mut sanattomaksi, mutta tein työtä käskettyä... Hilma ei selkeästikään kivunnut Tujun selkään matkustajafiiliksissä, vaan näytti ottavan ruunaa heti kuulolle. Se teki pidätteitä, ratsasti kulmat kunnolla (köh köh... mun ikuinen pahe), pysähteli, teki voltteja... Tuju ei saanut hetken rauhaa. Ei sillä, se liikkui energisesti ja vaikutti kiinnostuneelta ratsastajansa puuhista. Seurasin Hilman työskentelyä haltioituneena; se ratsasti pehmeästi ja päättäväisesti. Kun Tuju yritti lähteä kaahottamaan jo ravissa, nainen ratsasti sen päättäväisesti kaikkeen kulmiin, teki koko rata leikkaata ja kahdeksikkoja, eikä antanut otteensa herpaantua. Ja... näinkö mä oikein? Alkoiko Tuju vähän pehmetä...? Ihan kuin se olisi vähän ottanut persuksensa käyttöön ja takajalkansa alle ja pehmentynyt... Ei, kyllä mä taisin olla jonkinlaisessa transsissa. Ehkä Hilma oli iskenyt mua jollain karjalaisella loitsulla... Mutta totta se vaan oli. Hilma sai Tujun kulkemaan tavalla, joka näytti ihan hevosen meiningiltä. Se sai yleensä railakkaasti ryöstävän ruunan pysymään hallittuna ja asiallisena laukassakin. Mitä hitsin pimpulaa? Kaiken huipensi se, kun ratsukko suoritti vielä esimerkillistä pohkeenväistöä. Mun leuka oli loksahtanut auki ja mun aivot pyöri jossain tämän planeetan ulkopuolella. Oliko tää nyt Tuju...? Sama hoitohevonen, joka oli jo lyhyen ratsastuskouluhevosen uransa aikana saanut pari tuntilaista itkun partaalle ja Helenan raivostumaan...? Ihmeiden aika ei todellakaan ollut ohi. “Nonnii, hyvihän se män!” Hilma hihkaisi siirtyessään loppuverkkoihin, Tujun puhallellessa hikimärkänä. “Mie tykkeen tästä ihan hirmusti. Sitä suap vuan ratsastoo koko ajan, tiällä sie et voi matkustoo sekunttiikaan. Mutta miusta tuntuu että tästä tulloopi vielä tähtiratsu Milalle.” Tuju tähtiratsu... Noh, tämänpäiväisen esityksen perusteella mikä vain todellakin oli mahdollista. Kuten ehkä on saattanut tulla ilmi, mä olin koko ajan suhtautunut rakkaan hoitohevoseni potentiaaliin tuntiratsuna vähän skeptisesti, mutta nyt mä katselin sitä vaaleanpunaisten lasien läpi. Hoidettiin Hilman kanssa Tuju vielä takaisin tarhaan samalla kun leppoisa savolainen höpötti mulle omista hevosistaan. Sillä oli kuulemma lämpöinen ex-ravuri, jonka se oli treenannut he A-tasoiseksi ja kuvien perusteella varsinaiseksi lihaskimpuksi ja tyttärelleen ostama esteponi. “Mie ku halluisin jotta hiä piäsis vaikka kilipaelemmaan ihan pienestä asti...” Vielä päästettyämme Tujun takaisin tahraan, Hilma kääntyi mua kohti vakavana ja lausui syvällisen elämänviisauden, joka säilyisi mun sydämessä varmaan hautaan asti: “ Siun täyttyy Minka vuan luottoo siihen, jotta aina on toivoo. Vaikka siusta nyt tuntuis että eehän tuosta Tujusta tuu ratsua ensinkkään, jos sie ihe vuan uskot siihen ja työ tiette kaikki töitä sen etteen, sie suat olla varma jotta siitä voip tulla vielä vaikka ja mitä.” Tjaaha. Enpä olis uskonut, että olisin saanut tallitöissä kuulla jotain näin inspiroivaa ja syväluoteista. Mutta vaikka mä olin aika viileä (lue: tunnekylmä akka... no ei kai sentään), Hilman vilpitön ystävällisyys ja iloisuus sekä sen kannustus valoivat muhun uutta luottamusta Tujun suhteen. Ei sillä, että mä olisin ikinä pitänyt sitä meetwurstiaineksena, mutta nyt mä ihan oikeasti uskoin, ettei sitä aina tarvitsisi hävetä... Törmäsin vielä tallinsuulla Petraan, joka intosi mut kurkkaamaan juuri syntyneitä kissanpentuja. Ehkä, jos saisin meidän kaksihenkisen ruokakunnan toisen osapuolen suostumaan asiaan, voisin ottaa yhden niistä meille... Sanoja 827 (+ aikaisemmissa yht 6,554) Yht kaikissa tarinoissa 7371 eli.. ööh.. jotain 7 pistettä...? Kuivaa settiä, mutta piiitkän päivän jälkeen ei nyt tämän laadukkaampaa irtoa.. // Hyvähän tää oli - niin kuin sun tarinat muutenkin! 6,5pistettä sulla on mun laskujen mukaan. Saattaahan se tosin olla, että oon laskenut väärin, mun päänupilla se ei ois mikään ihme. Jatkahhan samaan malliin! Kiva ettet oo aina ite istumassa persielläsi siellä Tujun satulassa vaikka lupa jo onkin! - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 3, 2014 15:03:08 GMT 2
03.09.2014Jihuu, keskiviikko! Vaahtiksessahan se oli hoitajien juhlapäivä, päivä, jona tavallisesti talliorjina puurtavat, lannanhajuiset heinähiukset saivat kunnian kohota hoidokkiensa selkään, tai keksiä jonkun muun tavan antaa polleille niiden päivittäinen liikunta-annos. Tänäkin keskiviikkona tallilla kävi kuhina, kun tytöt sahasivat sinne tänne riimunnarujen ja pintelien kanssa ja tekivät mitä hurjimpia suunnitelmia hoitsuraukkojensa päiden menoksi. Mä olin juuri saanut Tujun karsinan siivottua ja olin viemässä viimeistä lastillista lantalaan, kun mun jalkoihin syöksähti iki-ihana Wienna. Vaahterapolussa ramppaaminen ei tehnyt mulle hyvää, jatkuva eläinpöly varmaan pehmitti aivoja ja siksi haaveilin jatkuvasti kissan- tai koiranpennusta. Siinä vaiheessa kun olin erehtynyt mainitsemaan jotain hevosen ostosta, oli poikaystäväni palauttanut mut kuitenkin aika nopeasti maan pinnalle... Wiennan perässä tallipihaan pelmahti Mila, jonka kasvoille levisi pahaenteinen virne sen bongattua mut. ”Minka, moi! Kuules, ootko miettinyt, mitä tekisitte Tujun kanssa tänään...?” ”Öööh... toivottavasti sä et oo miettinyt meidän varalle mitään, musta tuntuu että pääsen aika nopeesti hengestäni sun ideoiden takia...” ”Hei vähän luottamusta jooko”, Mila oli olevinaan närkästynyt. ”Voitais lähtee maastoon!” ”Mitä hittoa? Siis Tujuhan ei pysy käsissä edes kentällä...” ”Höps höps. Joskushan se on maastoiluun opetettava! Jesse pyysi mua liikuttamaan Danielan, joten mä voin tulla sillä. Rebekka tulee Likan kanssa.” Mä huoahdin palleani pohjasta. Just. Maastoratsastus oli kyllä mun suosikki, mutta että Tujun kanssa... ”Noni, menehän nyt satuloimaan se Tuju”, Mila hoputti, ”ja jos nyt tuntuu, ettet sä pärjää sille mitenkään, ni mehän voidaan vaihtaa ratsuja kesken reissua.” Ja niin mä alistuin tallin päällikön tahtoon eikä aikaakaan, kun olin saanut tällä kertaa yllättävän helposti tarhasta antautuvan hoitsuni kiinni. Harjasin sen pika pikaa (onneksi varsinaiset kurakelit eivät olleet vielä alkaneet) ja heitin kamppeet sen ylle. Vaivihkaa tungin vielä tupot Tujun korviin, ehkä se siten pysyisi paremmin ruodussa... Daniela ja Likka ratsastajineen odottivatkin jo tallipihalla, Likka rauhassa seisten ja Daniela tallipihan tapahtumia valppaasti seuraten. Kiristin juuri Tujun satulavyötä, kun Luna hinasi Tohvelia talliin ohitsemme. ”Hei, meettekste maastoon? Mäkin haluan!” Luna puuskahti. ”Sori Luna, mutta Tohveli kyllä tunnetaan. Se näkee ensimmäisen ruohikon ja jumittuu puoleks tunniks imemään kaiken sisuksiinsa...” Rebekka virnisti. ”Just. Tuu, Tohveli, nää ei ansaitse meidän seuraa”, Luna heilautti hiuksiaan ja katosi talliin. Me lähdimme naureskellen liikkeelle, Mila etunenässä, sitten minä ja Tuju, viimeisenä Rebekka ja Likka. Oli kaunis, aurinkoinen päivä, ja metsä näytti satumaisen kauniilta tummentuneine väreineen. Erityisen ihanilta näyttivät oransseina vilkkuvat pihlajanmarjapensaat. Tuju kulki energisesti ja innokkaasti, ja sain pidätellä sitä jatkuvasti. Olin aika satavarma, että ruuna saisi jotain draamaa aikaiseksi maastoreissun aikana, mutta yritin keskittyä rentoon ratsastukseen ja lämpimästä syyspäivästä nauttimiseen. Sitä paitsi mä olin tykästynyt Tujuun sen verran, etten enää jännittänyt sen kanssa yhtä paljon. Ja tiesin, että oppisin ajan kuluessa lukemaan ruunaa yhä paremmin ja paremmin. ”Ravi!” Mila hihkaisi ja ehdin maiskauttaa Tujulle ennen kuin se lähti lönkyttämään Danielan perässä. Ruuna innostui niin, että sain ohjata sen suoraan puoliverisen persuksiin; Daniela kimmastui ja suhaisi Tujua kaviollaan; Tuju säikähti ja loikkasi sivulle. Onneksi onnistuin pysymään selässä. Kun sama episodi kuitenkin toistui pari kertaa ja Daniela alkoi hermostua tosissaan, ehdotin Rebekalle paikanvaihtoa. Se onnistuikin mainiosti, Likka kun ei pahemmin Tujun hönkäilystä häiriintynyt, ja hienohelma-Daniela sai kaipaamaansa yksityisyyttä. ”Okei, valmistautukaa laukkaan!” Mila ilmoitti ja ennen kuin ehdin kunnolla tajutakaan, olivat kaikki kolme ratsua sinkoutuneet laukkaan. Daniela sai selkeän etumatkan hitaammin lämpeäviin suomenhevosiin, mutta Tuju kiri väkisin Likan rinnalle; tuntui, että se kovettui kädelle täysin. Rinta rinnan kirivät suomenhevoset kuumuivat ja lähtivät niin sanotusti lapasesta. Saimme ne hidastettua vasta, kun Mila asetti Danielan poikittain laukkasuoran päähän. Muuten ainakin Tuju olisi varmaan jatkanut kiitolaukkaa Sodankylään saakka. ”Sori, Rebekka, mutta tää lähti aivan täysin käsistä”, mä puuskutin, sydän läpätti vieläkin ja jalat tuntuivat spageteilta. En ollut tilanteen aikana ehtinyt kunnolla edes reagoida siihen, mutta nyt olo oli heikko, jännitys laukesi kehossa. ”Ei se mitään, Tujuhan on vielä vähän vaiheessa”, Rebekka vakuutteli. ”Minka, uskallatko sä vielä kokeilla laukkaa, niin Tujulle ei jäis sellasta päähänpinttymää että maastossa saa ryöstää?” Mila kailotti kun olimme edenneet käynnissä ja ravissa jo hyvän matkaa. ”No joo”, kuulin vastaavani. Toisaalta, eipä mua oikeastaan enää jännittänyt; tuntui siltä, että pahin saattoi olla takanapäin... Ja toden totta, koska otin jo ennen laukkapätkää Tujun kunnolla kuulolle ja tein pari pysäytystäkin, se pysyi tällä kertaa käsissä, eikä edes yrittänyt lähteä kirittämään Likkaa. Niinpä mä rentouduin ja tunsin villiä riemua, kun tuuli pieksi kasvoja ja Tujun kaviot hakkasivat maata. Tallielämän tähtihetkiä! Kotimatka tallille sujui ihan leppoisasti, mitä nyt Daniela säikähti puskasta lentoon lähtevää metsälintua, loikkasi sivulle, sai Likan sävähtämään taaksepäin ja Tuju peruuttamaan puoliksi ojaan. Sen suuremmilta sydämentykytyksiltä kuitenkin selvittiin. ”Nonnii, se oli sitte siinä!” Mila totesi tallipihassa. ”Ihan mukavastihan se meni. Vaikka ei tosta Tujusta asiakaskäyttöön taida olla ihan vielä... mutta ois hyvä jos maastoilisit sillä enemmänkin eri porukoilla, ni se oppis.” Ööh... jos maastoilisin Tujun kanssa ”enemmänkin”, jonkun raajan venähtämiseltä, mustelmilta ja ruhjeilta tuskin selvittäisiin, mutta enköhän mä uskaltaisi. Tujun kanssa piti vaan olla tarkkana kuin se kuuluisa porkkana, sillä se saattoi saada sätkyt ja lähteä ryöstöreissulle nanosekunnin varoitusajalla. Mutta suuremmilta traumoilta oli tällä kertaa selvitty, ja hoidettuani Tujun tarhaan lähdin hyvillä mielin kotia kohti. Näin jännittävästä tallipäivästä ei selviäisi ilman rentouttavaa iltasaunaa... s. 832 Luotan sun pisteidenlaskuun kyllä
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 20, 2014 17:18:26 GMT 2
Ensimmäinen päivä hoitajana #1 keskiviikko 19.11.2014
”Siis mitä?!” Maritta huusi. Hän oli sijaisperheeni niin sanottu äiti. Olin juuri kertonut heille ilouutisen, että olin saanut oman hoitohevosen. Tämä oli harvoja kertoja, kun edes puhuin heille omista asioistani ja heti sain huudot. ”Arvasin, että tässä käy näin!” huusin ja rynnistin omaan huoneeseeni. ”Tulen sinne, puhutaan asioista,” Maritta sanoi rauhallisemmin. Huoneestani oli poistettu ovi, mikä oli maailman kamalin asia. Juuri nyt olisin halunnut lukita sen kiinni. Kuulin askeleet rappusissa ja pian Maritta seisoi huoneeni ovella: ”Olisit voinut kertoa asioista aiemmin, mutta sehän on hieno asia, että olet löytänyt täältäkin uuden harrastuksen!” ”Et sä ikinä kuuntele ja sä et itsekään usko tuota, ei sua kiinnosta!” huusin ja ryntäsin oviaukosta äitini ohi alakertaan. Juoksin kyyneleet silmissä alakertaan. Onneksi minulla oli kotivaatteet yllä, joten pystyin saman tien lähtemään tallille.
Juoksin katuamme pitkin keskustaa kohti. Samalla soitin parhaan ystäväni veljelle, joka omisti auton, haluaisiko hän kyyditä minua. Luukaksesta oli tullut minulle parissa vuodessa melko tärkeä ystävä. En ollut häneen ihastunut, mutta poika oli harvoista, johon luotin enemmän. ”Totta kai mä tulen, missä nähdään?” oli nytkin pojan vastaus. Selittelin olinpaikkani ja pian kuulinkin tutun tööttäyksen läheiseltä parkkipaikalta. Kiiruhdin mustaan autoon ja istuin apukuskin paikalle: ”Moikka!” ”Hei, mihinkäs tällä kertaa ajettais?” Luukas kysyi irvistäen. ”Vaahterapolun tallille, tästä vasemmalle,” opastin. Poika näytti hämmentyneeltä, mutta käänsi auton haluamaani suuntaan: ”Mitäs sä siellä?” ”Mulla on hoitohevonen, Tuju niminen suomenhevonen,” kerroin ylpeänä. Samalla tajusin, etten ollut ottanut mukaan mitään ratsastusvälineitäni. En edes tiennyt, mahtuivatko housut enää jalkoihini, tai kengät!
Auto veti sivuluisua tiellä, ennenkö käännyimme tallin parkkipaikalle. ”Kiitti, saanko mä soittaa sut sitten hakemaankin?” kysyi hymyillen. Poika nyökkäsi ja kaasutti pois, kun olin sulkenut oven. Jäin hölmistyneenä paikoilleni, mutta pian sain itseni liikkeelle. Ensimmäisenä menin talliin kyselemään uusien hoitajien tavoista. Kohtasinkin taas kerran Milan. ”Moikka! Ensimmäisenä haluan kiittää, että hyväksyit mut tänne hoitajaksi,” aloitin. Mila hymyili ja selasi samalla paperipinoa edessään. ”Kysyisin ensimmäisenä hiukan, mitä nyt saan tehdä?” jatkoin. ”Voisit hoitaa Tujun ja tutustua siihen kaikessa rauhassa, voit pyytää apua joltain tallilla pyörivistä hoitajista, he kyllä auttavat,” Mila vastasi. Kiitin kohteliaasti ja poistuin sitten käytävälle. Kamalaa, piti pyytää apua vieraalta.
Valitsin ihmisen huolella. Päädyin kysymään apua minua paljon vanhemman näköiseltä vaaleanruskeahiuksiselta naiselta. ”Ai sä olet se Tujun uusi hoitaja, onnea! Mä olen Lispe, hoidan Huhu nimistä suokkia. Mä voin tulla näyttämään, missä Tuju on ja opastaa sut alkuun,” nainen vastasi innokkaasti ja hyväntuulisesti. Pian seurasinkin minua pidempää Lispeä ulkona pienempää rakennusta kohti. ”Tuju asustaa siirtotallissa viiden muun hevosen seurassa,” Lispe kertoi ja avasi tallin oven. Rakennus oli melko pieni, mutta kodikas. ”Tuju on tuolla karsinassa, voit taluttaa sen päätalliin, josta löytyvät kaikki varusteet. Riimunaru roikkuu ovessa,” Lispe jatkoi. Kävelin rauhallisesti karsinalle. Siinä se seisoi, unelmieni hevonen. Ruuna luimisti korviaan ja jatkoi sitten syömistä. Vedin riimunarun itselleni ja avasin karsinan oven. Sain pitkästä aikaa olla tekemisissä hevosten kanssa kunnolla. Kiinnitin pikalukon kiinni riimuun ja lähdin taluttamaan Tujua ovea kohti.
Talutusmatka oli lyhyt ja se sujui hyvin. Lispe osoitti pesukarsinaa ja sanoi, että voisin jättää Tujun siihen. Kiinnitin ruunan molemmilta puolilta pesukarsinaan ja laitoin riimunarun telineeseen. ”Sen harjat löytyvät varustehuoneesta Tujun nimellä varustetulta hyllyltä,” Lispe sanoi viimein. ”Kiitos paljon!” huudahdin ja kiiruhdin varustehuoneeseen. Olin nähnyt oven kyltin jo ensimmäisellä käynnilläni ja tiesin siksi huoneen sijainnin.
Otin harjalaatikon hyllyltä, jonka päällä luki Tujun nimi. Raahauduin sitten takaisin ruunan luokse. Se heilutteli päätään ja sivuliinat heilahtelivat liikkeen tahdissa. Otin esille yleisharjan ja aloin harjata Tujua sillä. Ruuna käyttäytyi todella mallikkaasti. Se ei välittänyt mitään, vaikka edestä kulki muita hevosia.
Pian pesupaikalla seisoikin täysin puunattu, kiiltävä Tuju. Olin saanut ruunan kaviotkin putsattua esimerkillisesti. Odotin innolla, koska pääsisin tekemään muutakin kuin vain hoitamaan Tujun. Kello näytti kuitenkin nyt jo kuutta, joten oli parasta viedä Tuju takaisin karsinaan ja soittaa kyyti kotiin.
Rosanne ja Tuju// Tervetuloa sullekkin! Hienosti näytti alkavan sinun ja Tujun "yhteiselo". Kiva että Lispeenkin tutustuit pikaisesti. Eiköhän nää muutkin tule pian tutuiksi. - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 24, 2014 18:29:41 GMT 2
Taluttamassa #2 maanantai 24.11.2014
Olin sopinut asioistani Maritan kanssa ja pääsin tulemaan tallille. Kello osoitti tuntiviisarillaan nelosta, kun olin valmiina lähtöön. Olimme käyneet Maritan kanssa ostamassa minulle tarvikkeita, kuten ratsastushousut, kypärän ja sukkia. Nyt jalassani komeilivat ruskeat kokopaikkahousut ja beiget ratsastussukat.
”Ala tulla jo!” Maritta huusi autostaan. Juoksin auton luo ja istuin apukuskin paikalle. ”Mihin me nyt ajetaan?” Maritta jatkoi käynnistäen autonsa. Aloin selittämään reittiä tarkasti. Luentoni jälkeen Maritta huudahti: ”Ai käyt Vaahterapolussa! Se onkin mukava paikka!” ”Mistä sä tiedät sen tallin?” kysyin ihmeissäni. ”Irene kävi tallilla muutamia kertoja tunneilla,” Maritta selitti. Irene oli hänen biologinen, aikuinen lapsensa.
Automatka sujui hyvin ilman pahempia keskusteluja. Parkkipaikalla tuli kuitenkin se kysymys, jota olin pelännyt: ”Saanko tulla katsomaan tätä hevosta?” ”Kai,” vastasin lyhyesti ja nousin autosta. Auton moottori sammui ja pian Marittakin oli pihalla. Lähdin kävelemään reippaasti siirtotallia kohti välittämättä siitä, jäikö Maritta jälkeen vai ei. ”Odota nyt hiukan minuakin!” Maritta kuitenkin huusi pian. Kuulin muutamia juoksuaskeleita ja pian nainen käveli jo rinnallani. ”Minkä niminen nelijalkainen mahtaa olla kyseessä?” Maritta uteli miltei innokkaana. Joko hän osasi näytellä hyvin, tai sitten häntä kiinnosti aidosti.
Pääsimme lyhyen kävelymatkan jälkeen Tujun karsinalle. ”Se taitaa olla laitumella,” selitin huomatessani karsinan olevan tyhjä. En vain tiennyt, missä laitumella Tuju oli. Ongelma oli helppo ratkaista, kyllähän minä Tujun tunnistin. Lähdin Tujun riimunaru olkavarrellani etsimään ruunaa. Kiersin alueelle, josta näki kaikki laitumet hyvin. Yritin etsiä katseellani Tujua, mutta en löytänyt. Hetken etsittyäni paikalle tuli eräs hoitaja: ”Heippa! Etsitkö sä jotakin?” ”Missähän Tuju mahtaa olla?” kysyin hiukan ujosti. Tyttö naurahti hiukan, mutta vastasi sitten: ”Siirtotallin takana on laidun, katso sieltä.” Kiitin hoitajaa kohteliaasti ja siirryin Maritan kanssa takaisin siirtotallien luokse. ”Kysyitpä rohkeasti apua, hienoa!” Maritta kannusti. Naurahdin hänelle, mutta aloin pian pyydystää Tujua kiinni. Ruuna lähti ilkeästi pakoon saaden toisenkin hevosen mukaansa. Pian laitumella riehui kaksi laukkaavaa ja villisti pukittelevaa hevosta. Oli pakko huokaista, mitähän kiinniotosta tulisikaan.
Annoin hevosten rauhoittua ja lähestyin Tujua sitten riimunaru selkäni takana käsi ojossa hevosia kohti. Toinen hevosista tuli innokkaana korvat hörössä luokseni. Silittelin hevosta hetken aikaa, kunnes Tujukin uskaltautui joukkoon. Nappasin ruunan kiinni ja talutin sen karsinaansa. Maritta seurasi sivusilmällä toimiani. Hän oli onneksi hiljaa. ”Mennään Tujun kanssa tallin puolelle, niin saan ottaa tämän loimen pois ja voin hoitaa Tujun,” selitin ja lähdin jo matkaan Tujun kanssa. Maritta seurasi meitä kiitettävän välimatkan päästä potkujen pelossa.
Kiinnitin Tujun taas pesupaikalle niin kuin viimeksikin. Aloin sitten purkamaan loimea. Käärittyäni loimen syliini, lähdin viemään sitä paikoilleen ja hakemaan samalla harjoja. Harjalaatikko löytyi onneksi tutulta paikalta. ”Säkin saat harjata Tujua,” sanoin ja ojensin yleisharjan Maritan käteen. Nainen katsoi minua hämillään, mutta alkoi pian hymyillä. Itse otin kaviokoukun käteeni ja aloin putsata Tujun kavioita.
Pikaisen hoidon jälkeen siirryin kyselemään sopivista maastoreiteistä taluttamista varten. Sain hyvät ohjeet eräältä ystävälliseltä hoitajalta ja pian olikin taluttamassa Tujua valaistulla lenkkipolulla Maritan kanssa. Ilma oli ihanan viileä, vaikka mittarin mukaan olikin yksi aste plussaa. ”Sinähän pärjäät hienosti täällä,” Maritta aloitti. Hän hymyili kuin Naantalin aurinko. Iloinen fiilis tarttui minuunkin. Maritta sai minut puhumaan hiukan vaikeammistakin asioista. Tuju seurasi minua kiltisti kuin hai laivaa, niin kuin oli tapana sanoa. ”Olet kyllä onnekas, kun saat hoitaa Tujua,” Maritta sanoi viimein. ”Niin, niin olen,” kuiskasin ja taputin vierelläni kulkevaa ruunaa.Rosanne ja Tuju
// Kiva, että aloittelet Tujun kanssa tälleen rauhallisesti. Voisit joskus tulla vaikka auttelemaan Stinaa ruunan ratsukoulutuksessa? Kyllähän se jo tunneilla käy, mut vielä on tehtävää herran kanssa että oppisi olemaan... Marittakin on tervetullut uudestaan käymään! Ja tosiaan apua saa (ja pitää) pyytää jos joku asia arveluttaa tai tarvit muuten apua. - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 28, 2014 20:06:01 GMT 2
Ratsukoulutusta #3 torstai 27.11.2014
Vedin ratsastushousut ahtaassa vessassa jalkoihini ja olin valmis hoitamaan Tujua. Olin matkannut tallille suoraan koulusta päin. Vaatteiden vaihdon jälkeen suuntasin etsimään Tujua. Ruuna oli nähtävästi tarhassa, koska karsinalla se ei ollut. Otin jo valmiiksi leivänpalan mukaan, jotta kiinniotto helpottuisi. Tällä kertaa Tuju oli yksin. Ajattelin kiinnioton olevan helpompaa, mutta olin väärässä. Jälleen kerran Tuju lähti karkuun. Mieleni teki juosta ruuna kiinni, mutta se olisi ollut turhaa. Tyydyin vain odottelemaan keskemmällä, että Tuju rauhoittuisi. Aikaa siihen kuluikin yllättävän kauan, mutta kaikkeen kyllästyy joskus, niin Tujukin juoksemiseen. Ruuna pysähtyi heinäkasan luokse. Hiivin lähemmäs ruunaa ja lopulta olin kosketusetäisyydellä. Olin juuri nappaamassa riimusta kiinni, kun Tuju päättikin peruuttaa metrin taaksepäin ja kääntyä vielä takapuoli minua kohti. Huokasin syvään ja aloitin alusta. Tällä kertaa pääsin todella lähelle ja ojensin leivänpalan Tujulle. Ruuna otti leivän käeltäni, jolloin nappasin riimusta kiinni. Kiinniotto vaati vielä paljon harjoittelua.
Talutin Tujun suoraan talliin hoidettavaksi. Suunnitelmissani oli maastakäsittelyä ja luottamusharjoituksia. Aina kaikki ei kuitenkaan onnistu, vaikka kuinka toivoisi. Olin ottamassa loimea Tujulta pois, kun eteeni ilmestyi hiukan pyöreämpi, iäkkäämpi nainen: ”Moikka! Sä olet ilmeisesti Tuju uusi hoitaja? Olen Stina, Stina Ollikainen!” ”He-hei, olen mä,” sain sanottua. Tilanne hämmensi minua hiukan, koska en tiennyt millä asialla Stina liikkui. Nainen tuntui lukevan ilmeeni ja jatkoi hyvin pian: ”Mahtavaa! Ajattelin taas ratsastaa Tujulla tänään, haluaisitko auttaa?” ”Koulutatko sä Tujua?!” huudahdin suorastaan kauhistuneena. Stinalla oli yllään hiukan muodikkaammat vaatteet ja en osannut kuvitella hänen ratsastavan. ”Juu, koulutan, onko siinä jotain outoa?” hän huudahti katsoen minua tiukasti. ”Ei, ei ole, mietin vain, kun…” aloitin, mutta Stina keskeytti minut: ”Ai, kun olen hieman massavampi ihminen?” ”Ei, en mä sitä tarkoita! Kun sulla on vain tuollaiset paremmat vaatteet ja…” huudahdin nopeasti. Samassa Stina räjähti nauruun: ”Hahhah! Tulin juuri illanistujaisilta, joten siksi nämä vaatteet. Tulin vain piipahtamaan täällä ensin.” ”Ahaa, mä voin kyllä auttaa jos vain apu vielä kelpaa,” sain lopulta sanottua.
Pian Stina tulikin talliin ratsastusvaatteissaan. Nyt osasin kuvitella hänet jo hevosen selkään. Tulenpunaiset hiukset olivat harjattu hienolle poninhännälle. Oikeastaan Stina oli aika kaunis. ”Oletkos jo harjannut Tujun?” nainen kysyi hymyillen. ”Juu, olen mä! Ja sain juuri viimeisen kavionkin putsattua, nyt pitäisi vain hakea varusteet,” selitin innoissani. Stina lähti jo hakemaan varusteita ja lähdin itse perään harjalaatikkoa kantaen. ”Tuolla on satula, voit ottaa sen niin mä tuon suitset,” Stina määräsi. Nappasin mustan yleissatulan telineestä ja suoristin vaaleansinisen huovan sen alla. Vaaleansininen olikin yksi lempivärini!
Stina oli laittanut Tujulle jo suojat ja suitset. Satulan kiristämisessä meni yllättävän kauan, kun Tuju pullisteli hiukan eikä vyö meinannut mennä siksi kiinni. ”Eiköhän se ole nyt valmis! Haluatko sä taluttaa sen maneesiin?” Stina kysyi ja irrotti Tujun pesupaikalta. Nyökkäsin ja tartuin ohjiin. Stina käveli edellämme tilavaan maneesiin, jonka toisessa päässä olikin menossa ratsastustunti. Pysäytin Tujun keskelle toista päätä ja annoin Stinan hoitaa hommansa, kuten satulavyön kiristyksen ja jalustimien säädön. Pidin vielä vastaan, kun Stina nousi selkään. Tuju vaikutti hiukan jäykältä heti alkuun ja hieman jännittyneeltä. Sainkin kävellä pari kierrosta ratsukon vierellä varmistamassa, ettei Tuju ottanut yllättäviä varaslähtöjä. ”Se saattaa tosiaan pienen tauon jälkeen olla tällainen,” Stina selitti.
Tuju näytti menevän ihan hyvin. Stina vaati ruunalta yllättävän paljon, mutta ihan ymmärrettävää, jos haluttiin viedä hevosta kunnolla eteenpäin. Tuju käytti lihaksiaan hiukan erilailla kuin olisi pitänyt, mutta vähitellen se alkoi toimia kuin ratsu. Stina osasi hommansa ja sai Tujun kulkemaan kunnolla. Ravipätkillä meno näytti jopa siltä, kuin Tuju olisi aina ollut ratsu.
Viimein tuli laukannoston aika. Tuju hypähti kevyesti laukkaan. Stina yritti pysyä ympyrällä, mutta Tuju puski väkisin ulkoapujen läpi. Stina sai pian ratsunsa taas hallintaan ja otti laukannoston uudelleen. Tuju meni pari askelta hyvin, kunnes ruuna vetäisi salamannopealla liikkeellä pään alas ja pukitti. Olisin itse siinä vaiheessa ollut jo todella nopeasti maistelemassa hiekkaa. Stina kuitenkin oli lentänyt vain kaulalle. Hän pääsi nätisti takaisin satulaan ja sai komennettua Tujun jatkamaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihailin hänen taitojaan.
Ratsastus oli melko nopea, mutta sain silti aika hyvän kuvan, millainen Tuju oli ratsastaa. ”Sehän meni aivan hyvin, joissain kohdissa,” Stina nauroi ja laskeutui alas selästä. Aloin nostaa toiselta puolelta automaattisesti jalustimia ylös. ”Haluatko sinä hoitaa Tuju pois, niin pääsen ratsastamaan muilla hevosilla vielä?” Stina kysyi. Nyökytin päätäni, totta kai halusin! Lähdinkin hyvin pian taluttamaan Tujua tallia kohti.Rosanne ja Tuju
// Tuju tykkää tuosta hakijansa juoksuttamisesta, joten kannattaa varautua siihen että saat jatkossakin sen kanssa juoksennella pitkin maita ja mantuja ennen kuin se antaa itsensä kiinni. Stina on ihan mukava ja rempseä tapaus, vaikka alussa voikin hieman "omituiselta" vaikuttaa. Kyllä hänen kanssa toimeen kuitenkin tulee jos edes yrittää ymmärtää tämän hurttiakin huumoria. Kivasti kirjoitit tuosta ratsastuksesta! Kiva kiva. Jatkakaahan samaan malliin - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Dec 6, 2014 17:14:34 GMT 2
Itsenäisyyspäivän puuhia #4 lauantai 6.12.2014
Joulukuun 6. päivä oli tunnetusti itsenäisyyspäivä. Silloin piti juhlia maan itsenäisyyttä. Päätin mennä tallille heti aamusta viettämään juhlapäivää. Sainkin kyydin sovittua heti kahdeksaksi. Pian kopistelinkin jo lumisia jalkojani tallin seinää vasten. Avasin varovasti siirtotallin oven. Minua vastassa oli joulukoristeinen talli. Miltei jokaisessa karsinan ovessa oli kauniita koristeita. Vain muutamasta puuttuivat koristeet ja yksi oli Tujun karsina. Tallia siivosi parhaillaan minua nuoremman näköinen tyttö. Hän tervehti minua iloisesti. Jätin tylysti vastaamatta ja kysyin vain: ”Saavatko hoitajat koristella karsinat?” ”Juu, koristelaatikko löytyy taukohuoneesta!” tyttö huudahti yllättävän iloisesti. Minun oli pakko kiittää kohteliaasti. Olin jo oppinut kiittämään melko oma-aloitteisesti, mikä oli minulta outoa.
Raahauduin taukohuoneeseen tutkimaan koristelaatikkoa. Siellä oli vain muutamia koristeita ja pöydällä oli enää pieni pala punaista paperia. En kuitenkaan luovuttanut. Taittelin paperin kahtia ja leikkasin siitä sydämen. Laatikosta tarttui mukaani yksi koristenauha ja yksi joulupallo. Ne saivat tällä kertaa riittää. Vein tavarat Tujun karsinan eteen ja aloitin koristelun. Laitoin koristenauhan ihan karsinan ylimpään tankoon kiinni, ettei Tuju ylettyisi siihen. Joulupallon ripustin väliaikaisesti riimunaulakkoon. Sydän taas pääsi teipeillä kiinni karsinan oveen. Niin oli koristeltu Tujun karsina, mutta tiesin, että koristelu muuttuisi vielä kuun aikana.
Kun pakollinen koristelu oli hoidettu, päätin hakea Tujun tarhasta. Nappasin riimunarun ja leipäpalan mukaani ja lähdin tarhaa kohti. Tiesin jo valmiiksi, että Tuju lähtisi todella varmasti karkuun. Siksi meninkin vain seisoskelemaan portille alkuun. Pikkuhiljaa etenin tarhan sisäpuolelle ja pian seisoinkin jo tarhan keskellä. Tuju pysytteli kaukana minusta ja ojennetusta kädestäni, jonka päällä leipäpala sijaitsi. Kyllähän minulla aikaa oli. Olisin pystynyt seisomaan tarhassa vaikka kuinka kauan. Ihme kyllä, mutta sitä minun ei tarvinnut tehdä. Tuju eteni varovasti askel askeleelta kohti houkuttelevaa leipäpalaani. Piti vain varoa äkkinäisiä liikkeitä. Pian Tuju oli niin lähellä, että tunsin paljaalla kädelläni ruunan hengityksen. Käsiini alkoikin tulla jo kylmä. Olin jättänyt ajatuksissani hanskat talliin, mikä ei ollut kovinkaan viisasta.
Kiinniotto sujui rauhallisin ottein melko helposti. Pian pääsinkin taluttamaan Tujun päätallin pesupaikalle, jossa aloin ottamaan loimea pois. Ruuna seisoi kiltisti paikoillaan toimenpiteiden aikana, jopa harjauksen ajan. Vasta kavioita putsatessa tuli ongelma. Tuju ei halunnut millään nostaa toista takajalkaansa. Ja kun jalka nousi, jouduin kannattelemaan koko hevosen painoa jalallani. ”Koita nyt pysyä omilla jaloillasi!” puuskahdin ja laskin jalan alas. Tuju korjasi heti asentoaan. Koetin nostamista uudelleen ja tällä kertaa Tuju kannatteli painoaan itse. Muiden kavioiden putsaaminen sujui taas paremmin kuin hyvin.
Hoitamisen jälkeen päätin aloittaa luottamusharjoitukset ja kävin kyselemässä Milalta maneesin käytöstä. Kuulin, että Tuju toimisi ratsuna kuudelta illalla. Utelin heti, kuka ruunalla ratsastaisi. Ratsastajan nimi oli kuulemma Ilona. Mila sanoikin heti, ettei pitänyt naisesta yhtään. ”Miksi se sitten käy täällä?” kyselin. Mila tuntui todellakin vihaavan Ilonaa. ”Ilona seurusteli Markuksen kanssa ja kun heillä menivät välit poikki, Ilona aloitti ratsastuksen kunnolla. Jos totta puhutaan, niin hän vain sai syyn jäädä tutkimaan Markuksen tekemisiä,” Mila puuskahti. ”Ahaa, hiukan typerää… Vaikuttaa erikoiselta tämä Ilona, mikä hänessä sitten ärsyttää?” jatkoin uteluani. ”Se on niin nirppanokkainen ja hienohelma kuin vain olla ja voi,” puuttui keskusteluun Milaa iäkkäämpi nainen. ”Tässä on Helena, jos et ole häntä vielä ennemmin tavannut. Hän pitää täällä ratsastustunteja,” Mila esitteli naisen. Tervehdin Helenaa jonka jälkeen Mila antoikin luvan mennä hetkeksi Tujua taluttelemaan maneesiin. Kello kun oli vasta puoli kymmenen ja tunnit alkoivat kahdeltatoista.
Talutin Tujun maneesin ovelle, vihelsin ja avasin varovasti oven. Oli ihan hiljaista. Talutin Tujun sisälle ja suljin oven perässäni. Ensimmäisenä harjoituksena vain taluttelin Tujua maneesin ympäri. Pian aloin lisäämään joukkoon myös käännöksiä ja pysähdyksiä. Tuju lähti usein ohitseni, kun pysähdyin. Heilautin riimunarua ja pyysin Tujua peruuttamaan, jos se käveli ohitseni. Pian ruuna alkoi tajuta idean ja tottelikin jo paremmin pysähdyksissä. Käännökset taas sujuivat kokoajan hyvin, jopa löysällä riimunarulla. Mieleni teki päästää Tuju irti, mutta se olisi kuitenkin lähtenyt heti juoksemaan ja rasittanut itseään turhaan. Olikin pakko vain tyytyä talutusharjoituksiin käynnissä.
Tyytyväisenä onnistuneen treenin jälkeen kävin viemässä Tujun omaan karsinaansa ja aloin sitten etsiä kottikärryjä ja lapiota. Karsina oli hiukan ikävässä kunnossa. Pikaisen etsimisen jälkeen löysin tarvitsemani esineet ja putsaus saattoi alkaa. Lantaa oli vain pari kasaa, mutta sain silti kottikärryjen pohjan piiloon. Putsaamisen jälkeen kysyin toiselta tallissa pyörivältä hoitajalta, mihin kottikärryt sai tyhjätä. ”Lantala on tuolla konehallin toisella puolella, tässä ihan lähellä,” hoitaja neuvoi. Nyökkäsin päätäni ja lähdin kärräämään lastia osoitettuun suuntaan. Lumi tarttui renkaaseen ja hidasti vauhtiani. Kävinkin kerran potkimassa lumet renkaasta irti. Lantala löytyi hyvinkin nopeasti ja tyhjääminen sujui ongelmitta. Olihan puuha minulle jo tuttua. Kellon näyttäessä yhtätoista olin jo valmiina lähtemään kotiin.
Rosanne ja Tuju
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Dec 25, 2014 11:39:18 GMT 2
Maneesilla #5 torstai 25.12.2014
Jälleen olin samassa tilanteessa kuin ennekin. Tuju juoksi ympäri tarhaa ja minä yritin saada ruunaa kiinni. Huokaisussa ilmaan pääsi hengityksen mukana höyryä. Ilma ei ollut mikään lämmin, päinvastoin. Lämpötila oli reilusti pakkasen puolella ja lunta oli maassa jo riittävästi. Päivä oli vasta alkamaisillaan ja ainoa valo oli tallipäädyssä oleva lamppu. Muuten olisikin ollut todella pimeää. Tuju juoksutti minua hetken aikaa, kunnes sain taas ruunan ajettua nurkkaan. Sieltä oli helppo ottaa mustan hevosen riimusta kiinni ja laittaa riimunaru paikoilleen. ”Hah, kyllä sä vielä joskus annat ittes nätisti kiinni,” selitin ruunalle talutusmatkalla talliin. Sidoin Tujun jälleen kerran pesupaikalle, joka oli sopivasti tyhjillään. Aloin ottamaan loimea pois ja hain pian sen jälkeen harjat. Halusin hoitaa Tujun kunnolla ja selvittää joka ikisen jouhen. Harjasin Tujun kolmella harjalla läpikotaisin, jonka jälkeen siirryin jouhien puoleen. Ensimmäisenä käsittelyyni pääsi harja. Siinä ei ollutkaan kamalasti takkuja, mutta olipahan kuitenkin. Kampasin harjaa vartin ajan. Sen jälkeen siirryin hännän puoleen. Vedin jouhet sivummalle välttääkseni suoraan takana seisomisen. Hännästä löytyikin jo enemmän selvitettävää. Kampa ei mennyt ensin läpi millään. Olikin pakko selvittää alkuun pahimmat kohdat sormilla. Vasta sen jälkeen kammalla vetäminen alkoi sujua. Jouhien perusteellisen selvittämisen jälkeen innostuin kaivamaan Tujun harjalaatikkoa. Löysinkin sieltä etsimäni, kuminauhoja. Halusin letittää Tujun otsatukan siistiksi. Eihän sellainen pojille käynyt. Siksi Tuju heittelikin päätään, kun aloitin hommani. Letti epäonnistui hiukan, mutta ei se kauaa tulisi ruunalla muutenkaan olemaan. ”Oot sä kyllä vaan aika hassu,” naurahdin kun Tuju alkoi hinkata otsaansa olkapäätäni vasten. Ehkä se tajusi olevansa liian tyttömäisenä sillä hetkellä. Hetken kuluttua olin jo kysymässä Milalta lupaa maneesissa juoksuttamiseen. Halusin juoksuttaa Tujun ensin liinassa ja sitten vielä maastakäsitellä irtona. ”Jos siellä ei ole muita niin sopii!” Mila huudahti iloisesti. ”Ainiin, hyvää joulua,” sanoin vielä lopuksi, vaikka siitä olikin jo päivä. Minua ei oltu vain päästetty aiemmin Tujun luokse, koska piti kiertää kaikki maailman ihmisten talot läpi, toisin sanoen kaikki Maritan sukulaisten ja sukulaisten serkkujen kaimojen koirien talotkin läpi. Olihan siinä mennytkin sitten aikaa ja useampi päivä. Talutin Tujun perässäni maneesiin. Minulla oli mukana juoksutusliina ja pidempi juoksutusraippa. Vihelsin maneesin ovella ja aloin sitten avata ovea. Oli hiljaista. Päätin päästää Tujun suosiolla heti irti, kun oli vielä mahdollisuus. Heitin sitten raipan ja liinan sivummalle ja aloin juoksuttaa Tujua irtona. Kuinka hienoja askeleita Tuju esittelikään! Ruunan selässä olisi kelvannut istua silloin. Tuju juoksi noin kymmenen minuutin ajan, kunnes ruuna alkoi väsyä. Menin maneesin keskelle kyykkyyn ja laitoin käteni Tujua kohti. Tiesin, ettei ruuna tulisi luokseni, mutta aina sopi yrittää. Vähitellen aloin lähestyä ruunaa kyykyssä hiipien. Tuju peruutti aina, kun menin vähänkin lähemmäs. Lopulta nousin rauhallisesti ylös ja odotin Tujun reaktiota. Yllättäen ruuna ei lähtenytkään pakoon, vaan laajensi sieraimiaan ja puuskahti kuuluvasti. Sen jälkeen turpa alkoi tutkia maneesin hiekan laatua. Lähestyin askel askeleelta mustaa ruuna ja lopulta olin kosketusetäisyydellä. Aloin silitellä rauhallisesti Tujun kaulaa. Ruuna päästi minut vähitellen ihan viereensä. En odottanut Tujulta paljoa, mutta halusin sen kuitenkin seuraavan minua edes hetken aikaa vapaana. Nostin pään ylös riimusta vetäisemällä ja aloin vetää Tujua perässäni keskemmälle. Lopulta irrotin otteeni riimusta ja kävelin vain eteenpäin. Tuju seurasi tietyn ajan minua, mutta lopulta pysähtyi eikä enää tullutkaan luokseni. Olin kuitenkin saavuttanut sen, mitä olin hakenutkin joten siihen oli tyytyväinen. Kävin hakemassa juoksutusliinan vielä ja nappasin Tujun kiinni. Tällä kertaa ruuna ei edes meinannut lähteä karkuun. Sain juoksutusliinan ja deltan paikoilleen. En kuitenkaan halunnut juoksuttaa Tujua, vaan vain kävelyttää. Lähdinkin ulos raikkaaseen ulkoilmaan kävelyttämään hoidokkiani. Rosanne ja Tuju
// Mukava seurata tätä teidän edistymistänne päivä päivältä Jatka samaan malliin ja hyvät joulut myös sinne! - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jan 9, 2015 18:34:28 GMT 2
Kenttäilyä #6 perjantai 9.1.2015
Oli hämärä ilta, kun saavuin tallille. Kello oli jo lähemmäs kuutta. Hevoset oli jo tuotu talliin. Oli melko hiljaista paria ahkeraa hoitajaa lukuun ottamatta. Päätin ottaa Tujun harjat ruunan karsinalle ja nappasin ne tallista mukaani. Puikkelehdin sitten siirtotallille ja suoraan Tujun karsinaan. Ruunalla oli vielä ohuempi loimi yllään. Tallissa olikin melko viileää, mutta perältä kuului vaimea hurina. Tallia yritettiin kai lämmittää.Yhtäkkiä tallin ovi kuului pamahtavan kiinni. Kurkistin käytävälle avonaisesta karsinan ovesta, johon olin laittanut esteeksi riimunarun. Bruneten näköinen tyttö talutti etummaiseen karsinaan tiikerinkirjavan ponin. Olin opetellut siirtotallin hevosten nimet ulkoa ja arvelin kyseisen ponin nimeksi Brendaa. Katselin kaksikkoa hetken aikaa. Punaposkinen tyttö sitoi Brendan kiinni karsinaan ja lähti sitten hakemaan jotain tallista. Kaksikko oli oletettavasti käynyt talutuslenkillä poskista päätellen.Jatkoin Tujun harjaamista ja samalla keräilin rohkeuttani jutella tytölle. Hän kuitenkin näytti mukavalta ja olimme kuitenkin kahdestaan. Juttuseura kiinnosti minua juuri sillä hetkellä. Pian tallin ovi kävi taas ja tyttö palasi paikoilleen. Päätin siirtää Tujun käytävälle, jotta pystyisin paremmin juttelemaan talliin ilmestyneelle tytölle. Nappasin riimunarun ovesta ja otin Tujun sen päähän. Minun piti jäädä pitämään Tujua käytävälle, koska karsinoissa ei ollut liinoja.”Moikka,” sain sanottua, hieman laimeasti tosin. Tyttö hätkähti omista maailmoistaan ja katsoi minua hetken, kunnes hän sai sanottua:”Moi, mistäs sä siihen tulit?””Hoidan Tujua ja olin ruunan karsinassa koko ajan, et vain tainnut huomata,” naurahdin.”Niin kai sitten,” tyttö vastasi jo hieman hymyillen.”Saanko kysyä kuka olet?” kysyin.”Sofia, hoidan Brendaa,” tyttö vastasi lyhyesti.”Ajattelinkin, että se on Brenda! Mä olen Rosanne, Tujun hoitaja. Kävitkö tekemässä talutuskierroksen, vai?” kysyin vielä jatkaen Tujun harjaamista samasta kohdasta.”Joo käytiin me vähän riehumassa kentällä ja Brendalla olikin hieman energiaa. Se pääsi multa jopa irti!” Sofia huudahti nauraen.”Sulla oli vaan niin punaiset posket, niin siitä ajattelin,” selitin vielä nopeasti.Juttelimme melko kauan Sofian kanssa tallista ja hoidokeistamme. Kuulin samalla, että talliin oli muuttanut uusia hevosiakin ja yksi niistä oli ex-ravuri.”Ex-ravurit on aina kiehtonut mua ja siksi Tuju pistikin silmään, kun valitsin hoitohevosta. Se pukitteli ratsastustunnilla, kun näin sen ensimmäisen kerran,” selitin. ”Halusin taitavamman hoidokin kuin itse olin. Brenda vastasi unelmaponiani täydellisesti, tykkään tästä väristäkin niin paljon!” Sofia kertoi ihastellen.”Mä voisin kans mennä vielä taluttelemaan Tujua kentälle, joten taidanpa mennä tästä!” sanoin lopulta. Tujulla ei ollut loimea, mutta tiesin, etten itse pystyisi olemaan pihalla kauaa.Kentällä oli paljon lunta. Lumessa tallustelu teki molemmille hyvää, sekä minulle että Tujulle. Ruuna seurasi minua todella kiltisti, vaikka pidin riimunarua löysällä. Tein samalla mahdollisia pysähdyksiä ja käännöksiä. Tuju totteli niin hienosti! Menin muutamia kierroksia samoja juttuja, kunnes keksin tehdä erilaisia väistöjä maastapäin. Asetuin Tujun eteen ja pyysin ruunaa peruuttamaan heilauttamalla riimunarua napakalla ranteen heilautuksella. Se ei tehonnut, joten yritin kovemmin. Tällä kertaa liike lähti kyynärpäästä. Tuju alkoi jo nojata taakse, joten tein taas vain ranteella heilautuksen. Pikkuhiljaa Tuju alkoi nostella jalkojaan ja peruutti askel askeleelta. Se riitti minulla ja ruuna sai runsaat taputukset kaulalle. Muutamien peruutus- ja takaisintuloharjoitusten jälkeen lähdin juoksemaan ja odotin Tujun reaktiota. Ruuna lähti perääni, mutta ravasi ohitse. Riitti vain yksi napakka vetäisy ja ruuna jo hidasti vauhtiaan. Kokeilin samaa vielä uudelleen ja tällä kertaa se sujui jo paljon paremmin! Ravipätkän jälkeen annoin Tujun lepuuttaa päätään kunnolla alhaalla ja kävelimme niin sanotut loppukäynnit. Sen jälkeen veinkin ruunan taas takaisin talliin. Harmikseni Sofia oli jo lähtenyt. Minua ei kiinnostanut jäädä yksin, joten soitin saman tien kyytiä kotiinpäin.
Rosanne ja Tuju
// Hienoa, että teit tuttavuutta Sofian kanssa! Teillä kuulosti juttu luistavan! Tunnut saaneen tuon meidän Tujun hienosti "kuulolle" ja tottelemaan sinua. Hienoa! Jatka samaan malliin niin meikäläinen on tyytyväinen. - Mila -
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jan 30, 2015 18:43:11 GMT 2
Raviliike #7perjantai 30.1.2015 Päästin Tujun juoksemaan hetkeksi maneesiin irtona ja ruunalta löytyikin ihan kivaa liikettä!
Rosanne ja Tuju
|
|
|
Post by Julia on May 6, 2015 20:52:06 GMT 2
toukokuun 8. 2015 - 1HM
Hoitajaelämäni alkoi täysin tuttavallisissa merkeissä: karsinan siivouksella! Lappasin parhaillani siirtotallissa Tujun karsinasta märkiä puruja ja lantoja kärryyn, kun Helena poikkesi siirtotalliin tarkastamaan hevostilannetta tunteja varten. "No kappas! Millos susta tallityöntekijä on tullut?" Ratsastuksenopettaja ihmetteli ja nakkasin talikon syrjään puruja vellomasta. "Hoitaja vaan", totesin ja Helena nyökytteli huvittuneena. "Siinä tapauksessa, hoitaja vaan, voisit hakea hoitohevosesi sisälle Stinan ratsutusta varten", Helena sanoi ja poistui yhtänopeasti tunkkaisesta siirtotallista kun oli paikalle ilmestynytkin. Tuumasta toimeen, joten sysäsin kottarit kipattuani niiden sisällön syrjään ja lähdin hakemaan pilkkuponin piirittämää mustaa suomenhevosta sisälle. Viheltelin mennessäni, johon vain Kakru reagoi ja tuli turpa ojossa luokseni ilmeisesti herkkujen toivossa. "En mä sua halua kun ton isomman jästipään", taputin pilkkuponia kaulalle ja lompsin mutaisessa tarhassa kohti aivan toisessa päädyssä napottavaa Tujua. Se oli selvästi tälläytynyt aurinkoon, lämmittihän se mukavasti sen mustaa karvapeitettä normaalia enemmän. "Mitäs ukko! Mihin sun riimus on muuten hävinnyt", kysyin kuitenkin tietäen, etten vastausta itse ruunalta tulisi saamaan. Eipä kuitenkaan aikaakaan kun poskihihnasta katkennut riimu osui näkökenttääni toisella tarhanreunalla. Mitä minä sanoin, olisi pitänyt nimetä tuo pilkkupylly Riiviöksi.. Tuju kuitenkin tallusti perässäni hyvin levollisen oloisena rikkinäinen riimu päässään ja nuhjuinen riimunnaru löysällä, joka oli tuntihevosten ilmeinen tunnusmerkki.
"Siis et ole ole tosissas. Tämän takiako sä lähetit Kiaran Jennille?" Petra huokaisi kaltereiden välistä katsellessaan kun harjasin kiinni sidottua, miltei pystyynkuollutta ruunanrupsukkaa pölyharjalla. "Nojoo! Eihän Kiaralla voi ainakaan vuoteen ensinnäkään edetä kisakentillä ja no, Kelmistä ei juuri mihinkään muuhun kun puskailuun ole", pyöräytin silmiäni ja jatkoin mustan suokkipullan talvikarvan pöllyytystä. Ihme karvalehmiä nämä isänmaan edustajat. "Ja sä sit ajattelit et Tujusta on?" Brunette naurahti ja mutristin hänelle suutani. No niiin, mutta..... "Ainakin se yrittää", sanoin puoliäänellä tarpeeksi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Olikohan tässä nyt sitten kerrassaan järkeä? "Ai, täällähän se meidän nykyinen orja onkin täysissä toimissa!" Hiusväriltään räikeäpäinen Stina keskeytti meidät ja ujutti jo kypäräänsä päähän. Hymähtäen sysäsin harjan takaisin pakkiin ja kaappasin satulan Stinan täydestä sylistä. Tuju roikutti alahuultaan rennonoloisesti, eikä paljon hetkahtanut, vaikka heitinkin sinihuopaisen satulan sen selkään reippaasti. Jätin vielä satulavyön auki martingaalin remmiä varten. "Hienostihan sulta tuo varustaminen sujuu hoitajaksi", Stina nauroi minulle ja repäisinkin kulmia kurtistaen suitset hänen kädestään. Tuju avasi tasan tarkkaan suutaan vain sen verran, että kuolain juuri ja juuri upposi sen kitaan. Näpertelin lässyttäen loputkin soljet suitsista kiinni ja käskin Stinaa pujottamaan ruunan etusiin suojat, mikäli haukotutti niin kovasti. Lopulta kuitenkin kyykin itse pohjapuruissa ja ojensin valmiin hevosen itse ratsastajalle.
Istuessani katsomossa pyyhe sylissäni ja puretut suitset puoliksi jo pestynä, alkoi Tujun meno näyttää Stinan kanssa aivan erilaiselta kuin tunneilla. Stina todella pisti ruunan töihin ja sabinovatsainen suokki lyllersi menemään niin lujaa kun kintuistaan pääsi. Helena riehui välillä raipan kanssa keskellä, välillä vaan ohjeisti ratsukkoa mutta lopputunnista Tuju oli kuin yksi vanhoista tekijöistä, pyöreänä ja korvat kuulolla. "Hieno Tuju-Soppa! Sehän alkaa oppia", Stina taputteli mustaa ruunaa raviväistön jälkeen ja siirsi sen käyntiin, samalla nakaten itsensä alas selästä. "Hoitaja hoi, tuleppas kävelyttämään hoitsusi", Stina huikkasi ja sysäsin suitset samantien pyyhkeen sisään. Stina ojensi minulle hieman hikisen kypäränsä ja ojensi jo puuskuttavan ruunan ohjia kouraani, mutta ennenkuin kerkesin tarttua niistä, vetäisi hän ne takaisin. "Oothan sinä käynyt sen tunnin jo? Muuten me ei sua selkään päästetä", Stina nauroi ja Helenakin hieman hymyili. "No joojoo, enkä aikonut edes mennä selkään asti", sanoin ja nykäisin ohjat ratsuttajan käsistä. Maneesista ulos tullessamme naiset poikkesivat talliin, ja minä lähdin maastoreitin viemää tietä pienelle kävelyreissulle vielä valoisaan iltaan. Tuju pärskähteli hiljaa hyvin nuutuneen oloisena, päätään roikottaen. Vedin syvään henkeä ja taputin hieman hikoontunutta mustaa harjantyveä. "Hieno ukko, meistä tulee vielä hyvät kaverit", lässytin rauhalliselle ruunalle, joka varmasti ajatteli täysin päinvastaista. Tällä hetkellä kuitenkin näytti siltä, että ruunan päässä ei ollut enää mitään mietittävää, oli se niin nukahtamisen rajamailla..
((juu pistetään jo nyt kun saattaa tulla perjantaina muuttujia matkaan))
|
|
|
Post by Julia on May 19, 2015 22:43:47 GMT 2
toukokuun 20. 2015 - 2HM
Tuju napotti simmut ummessa siirtotallin puomiin sidottuna, kun pyörittelin sen mustaa talvikarvaa irti kumisualla. Aurinko yritti kovasti pilkistellä tummien pilvien raosta, mutta onneksi ei sentään tuullut, joten ilma oli jo suhteellisen lämmin. "Piru vie kun tota karvaa löytyy joka paikasta!" Tallityöntekijä Erin murisi itsekseen siirtotallista tullessaan ja kippasi kottikärryt, täynnä sontaa ja karvaa, lantalan rinnettä alas. "Eläpä muuta sano", naurahdin kuullessani toisen manaavan ja vaihdoin puoltani Tujun toista kylkeä harjaamaan. "Ai, moi. En huomannutkaan sua", Erin sanoi hieman säikähtäneen oloisena ja tuli rapsuttelemaan Tujua, samalla kun vaihdoimme muutaman sanan keskenämme. Hän valitteli, että oli pyörinyt sateen vuoksi maneesissa liikutushevosten kanssa viimeiset kaksi viikkoa, muttei saanut mistään maastoseuraa. "Siinä tapauksessa, minä ja Tuju ilmottaudutaan", tokaisin ja aloin harjaamaan vihdoin kaikkea pyörittelemääni talvikarvaa maahan pölyharjalla. "Hienoa! Mä haen Tuiskun sisälle niin lähetään sitten", Erin sanoi ja riensi riimunnarun kanssa tarhoille päin. Minä jatkoin hoitoheppani puunausta, joka alkoi pikkuhiljaa näyttääkin ihan siistiltä, ilman auringossa palaneita karvatupsuja siellä täällä. Siirryin seuraavaksi harjan pariin, joka oli ruunalla kasvanut aina luonnollisesti, joten tukasta irtoavat jouhet olivat tooosi pitkiä. Harja selvisi nopeasti selvitysaineen avulla, mutta etutukan repimisestä Tuju ei oikein tykännyt. Muutaman kerran se hamusi hupparin hihaani, mutta minun käskiessä olemaan nätisti se napotti aloillaan niin kauan, että etutukkakin oikein kiilsi auringossa.
Kävin vaihtamassa hoitokamppeet varusteisiin ja nakkelin ruunalle satulan että suitset ylle, sekä vaaleansiniset suojat valkoisiin kinttuihin. "Julia! Vaihdetaan tänään niitä heppoja ja mennään maastoon", Iita hihkaisi minulle tallista tullessaan. "Ei tänään, tänään on Tujun päivä", sanoin ja taputin mustan ruunan takapuolta, kun sain viimeisenkin takasuojan jalkaan. "Ollaan sitä nyt niin hoitajia", pieni brunette naurahti. "Älähän yhtään, itsekin oot ollu. Joku toinen päivä sit", totesin ja irroitin kuolainta mussuttavan Tujun päästä sinisen riimun. Iita vain nyökytteli päätään. "Joko mennään?" Erin huusi tallipihalta. Heilautin kättä Iitalle ja huikkasin maastoseuralleni myöntävän vastauksen. Sain hetken jopa vetää Tujua perässäni, ennenkuin se suostui liikahtamaan auringonottopaikaltaan. Hyppäsin rampilta mustan ruunan selkään ja heitin sille pitkät ohjat, jotta pystyin säätelemään jalustimia kävellessä. Tujun ollessa luontainen johtaja, kiilasimme toisen suokkiratsukon edelle johtamaan tätä maastoreissua. Kiskaisin auringon paljastuessa pilvien takaa Raybanit silmilleni, vaikka ihana juttuhan se oli että aurinko vihdoin edes paistoi, pitkän sadekauden jälkeen.. Tuju pörisi turpa hiekkatietä pitkin viilettäen ja lisäsi välillä vauhtia, jos takana tallustava ratsukko tuli liian lähelle. Nousimme käynnissä ison ylämäen, jonka jälkeen suoralla keräsimme ohjia ravipätkää varten. Tuisku aavisti heti, että kohta mentäisiin reippaammin, joten Erin jutusteli ruunalle paljon rauhoittavia ääniapuja. Kun napautin pienet raviavut Tujun kylkiin, lähti kyllä sekin matkaan kuin tykinohjus, mutta pidättelin sitä välillä kevennyksen avulla sekä puolipidätteillä. Suokkiputet pitivät kovaa ääntä jo pelkkien soratiehen kopsuvien kavioidensa kanssa, mutta Tuiskun innokas korskunta sai viimeisetkin linnut hätisteltyä kuusipuiden oksilta. Ns. 'väärinpäin' maastopolkua mennessämme vastaan tuli ensimmäisenä laukkasuora, joten keräsin ohjaa ja iskin mustiin kylkiin laukka-avut. Erin ei kerennyt valmistautua ohjien kanssa ja Tuisku meinasikin kiilata Tujusta ohi. Ruuna näytti rautiaalle kyllä hyvin hapanta naamaa ja kiristi tahtiaan kilpailunhaluisena, eikä toista kertaa piirtopää enää Tujun johtajuutta yrittänyt riistää. Jarruttelimme piakkoin takaisin raviin, ennen tiukkaa käännöstä jyrkän harjanteen reunalle.
"Hemmetti että on hevonen kyllä kova suustaan", Erin huokaisi kun vihdoin olimme tulleet alamäkeen, joka tekisi vain hallaa konien jaloille ravissa, jonka takia olimme jarrutelleet hevoset käyntiin. Ennenkuin kerkesin kehua Tujua ihmeen hyväksi maastoratsuksi, meinasi uljas mustani vetää hätiköidessään kuperkeikalla koko mäen alas. "Kato nyt vähän mihin astut!" Murisin selässä ja pidättelin Tujua entistä napakammin. Tuiskukin oli jo kertaalleen kompastunut jalkoihinsa, joten päätin että menisimme seuraavaksi vasemmalle haarautuvaa metsäpolkua, jonka varrella ei taatusti ollut yhtäkään alamäkeä. Rämeikön läpi kävellessä annoimme ruunille hieman pidempää ohjaa. Risukon läpi hiekkaiselle polulle päästessämme suokkien harjat olivat täynnä oksia sekä lehtiä ja muutama risun aiheuttama naarmu meilläkin naamassa. "No nyt se aurinko sit menikin pilveen", Erin mutisi ja iski tummat rillinsä takintaskuun. Nyökyttelin hymisten ja käänsin Tujun vielä vähän pidemmän kautta tallille vievälle polulle, jonka kuivumista olin odottanut kauan. Jos kukaan ei ollut risuja tieltä pois potkinut, oli loppumatkassa muutama pieni omakyhätty maastoestekin. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muuttuja, kun pienet sadepisarat yltyivät nopeasti kaatosateeksi. Kirosimme Erinin kanssa kilpaa tätä Suomen 'kesää' ja ravasimme, jotta joutuisimme nopeammin tallille. Ruunanrupsukoita pieni vilvoittava sade ei näyttänyt haittaavan ollenkaan, vaan ne olivat yhtä pörheitä edelleen. "Kerää ohjia tiukemmalle, laukataan!" Käskin ja nostin Tujulla laukan, johon se lähti ilomielin lennokkain askelin. Pidin pohkeet tiukasti kiinni ruunan kyljissä, ja kaarteen jälkeen huikkasin Erinille lähestyvästä risuesteestä. Nousin jalustimille risukasan lähestyessä ja Tuju ylitti pienen esteen tasaisesti. Tuisku taas pomppasi niin jättimäisen loikan, että en voinut pidätellä nauruani katsahtaessani olan yli, pysyikö toinen ratsukko perässä. "Pysytkö kyydissä?" Huusin ja Erin murisi ensin Tuiskulle, ennenkuin sanoi pärjäävänsä. Lisäsin vauhtia, sillä kaarteen jälkeen oleva este oli isompi kuin aiempi. Tuju alkoi jo mennä solmuun jalkojensa kanssa, mutta sain sen pidettyä hallinnassa, jotta pääsimme esteestä puhtaasti yli. Taputin Tujun sateesta ja hiestä kostunutta kaulaa, jatkaen suoraa niin pitkälle laukassa, kunnes pääsimme puiden pimennosta isommalle tielle. "No huhhuh, olipa taas reissu", nauroin ja taputin Tujun kaulaa, antaen sen ravata pidemmin ohjin, sillä olimme lyhyen matkan päässä tallipihasta. Tuisku ja Erin olivat saavuttaneet meidät ja brunetti siirsi suokin raviin, sen mahdottomasta korskunnasta päätellen.
Sade oli kerennyt kastella meidät melkein kuin uitetuiksi koiriksi, kun pysähdyimme vihdoin takaisin tallipihaan puuskuttavine ratsuinemme. Kuuro kuitenkin loppui kuin seinään, ja aurinkokin alkoi taas paistaa, johon vain pudistelin päätäni. "Kylläpä meillä kävi tuuri", sanoin ja löysäsin ruunan vatsavyötä, jonka jälkeen nostin jalustimet ylös hihnojen ympäri. Erin vain tuskaili rauhattoman ruunansa kanssa ja sanoi, että menisi edeltä talliin. "Ainiin ja kiitos hyvästä seurasta ja kipeästä takapuolesta", tallityöntekijä valitti talliin menessään, johon minä vain naurahdin. Nappasin Tujun ohjat kaulan yli käteeni ja talutin sen puomille, ilman ollessa taas selkeä. Riisuin ruunalta reippaasti kaikki muut varusteet satulahuoneeseen vietäväksi, mutta vaaleansiniset suojat saivat kokea pesun vielä ennenkuin päätyisivät uudelleen Tujun jalkoihin. "Hieno Tuju-Soppa", lässytin ja talutin mustan ruunan riimusta heinävarastolle, josta otin sille muutaman siivun imelänhajuista säilöheinää, Tujun missatessa iltapäivän heinänjako täysin. Talutin nuutuneen Tujun löysällä riimulla siirtotallin taakse tarhaan, hätistellen samalla Kakrua pois Tujun heiniltä. "Senkin possu, sä oot jo tarpeeks läski", sanoin huitoessani riimunnarulla pilkkupeppua kauemmas. Heitin Tujulle heinät nurkkaan, jossa se yleensä napotti ja päästin sen irti vaaleansinisestä riimustaan. Teki ihan mieli ottaa heppaselfie itsestä ja Tujusta niinkuin hoitajat konsanaan, mutta jätin kuitenkin Tujun rauhaan lääppimiseltäni.
|
|
|
Post by Julia on Jun 17, 2015 22:03:13 GMT 2
kesäkuun 17. 2015 - 3HMOon halunnu tehdä tän supermonta kertaa, mutta nyt kun oon oikeesti hoitaja niin voin vähän pelleillä. Petra keksi toisen ja mä toisen puoliskon nimestä. Arvatkaa kumpi mun! Ja sovitaan mun lähenevien synttärien kunniaksi että tää on hoitotarina!T omera U pea J össikkä U ljas - S osiopaatti O mantienkulkija P ainava P öljä A utisti
|
|
|
Post by Julia on Jul 19, 2015 22:42:06 GMT 2
heinäkuun 19. 2015 - 4HM
(aseta kuvateksti tähän) ((en tunne hoitohevostani kun sabinokuviokin unohtu))
|
|
|
Post by Julia on Oct 22, 2015 20:07:53 GMT 2
lokakuun 23. 2015 - 5HM
Kiirehdin lyhyen työpäiväni jälkeen tallille, vaikka bensamittari näytti tankissa olevan uhkaavan vähän polttoainetta. Siitä huolimatta putputtava kotteroni kuljetti minut urheasti paikasta A paikkaan B. Tujua ei näkynyt tarhassa sinne pälyillessäni, vaan pilkukas Kakru vaelteli ympäri tarhaa yksinänsä. Noh, ruuna olisi kuitenkin Stinan paijattavana tallissa, kun tämä Tujua niin paljon kerran rakasti. Lompsin siis suoraan päätallin suuntaan, missä arkinen hoitajien ja tuntilaisten mekkala kantautui jo heti ovelta korviini, eikä hulinan keskellä meinannut mahtua edes kulkemaan. Pettymyksekseni Stina paimensi tuntilaisia, toisinkuin minä oletin. "Apua, mun hoitohevonen on hävinnyt!!" Teeskentelin Stinalle kuin pahinkin hevoshullu hoitajatyttö ja hän läpsäytti minua olkapäähän, kun keskeytin hänet turhuuksillani. "On siinäkin hoitaja, se on menossa tunnille.. 2 minuutin pÄÄSTÄ NYT VAUHDILLA NE HEPAT VALMIIKSI!" Stina kiljui ja minä huokaisin, silmiäni pyöräyttäen. "Et oo tosissas, mä ajoin tänne täyttäpäätä. Ylinopeuttakin vielä", murisin, muttei Stina tehnyt elettäkään jutellakseen kanssani. Lampsiessani taukohuoneeseen Stina kuitenkin vetäisi minua vielä hihasta. "Jos Tujun korvike kiinnostaa, vieläpä sille sukua oleva, niin tuossa vastapäisessä karsinassa olis semmonen vailla liikuttajaa", Stina sanoi ja pakeni sitten ties minne, tuntilaisten vanavedessä.
Kerta se oli ensimmäinenkin lähteä tuntemattoman hevosen kanssa maastoon. Tamma kuitenkin vaikutti uteliaalta tapaukselta joten varustin sen hetkessä helposti, ja suuntasin mustanvoikon suomenhevosen kanssa ulos. Tuuli levitteli kellertäviä lehtiä pitkin tallipihaa eikä taivas enää näyttänyt kovin valoisalta, mutta kaikesta huolimatta hyppäsin paikallaan tuhisevan tamman selkään ja suuntasin kohti maastopolkuja. Ratsuni oli tänään Tujuun verrattuna kuulianen ja reipas, joten ajattelin ottaa kaiken ilon irti maastolenkistämme. Innokkaan suomenhevosen pidättelyn sijasta annoin sen ravata pitkin pehmeän hiekkatien reunaa. Tamma pärski innoissaan ja halusi kokoajan mennä vain kovempaa, joten käänsin sen pienelle metsäpolulle, jossa sen oli pakko hidastaa tahtiaan. "Prr, sooo.." Rauhoittelin mustanvoikkoa äänellä, kun se repi ressiä viimassa kahisevista puista keskellä metsää. Vaikka olimmekin lehtien peittämät, kun saavuimme tienristaukseen, jatkoimme pienemmällä metsäpolulla. Meidät molemmat sai kuitenkin varuillemme lähestyvä musta hahmo, joka paljastui lähempänä tallin yksityiseksi Valleksi omistajansa Rosan kanssa. Moikkasin häntä tuttavallisesti, vaikka meidän molempien ratsut meinasivat revetä housuistaan toisen hevosen nähdessään.
Taivas alkoi pimentyä hetki hetkeltä vain nopeammin, joten suuntasimme reilun tunnin mittaisen reissumme päätteeksi mustanvoikon kanssa sänkkäripellolle, jonne tähän mennessä reipas maastolenkki oli hyvä päättää. Hiekkatiellä tamma jo aavisteli, mitä varten me pellonviertä tepastelimme, joten annoin sen hypätä vetisen ojan ylitse, jonka jälkeen patistin sen suoraan laukkaan. Tamma ei paljoa jäänyt miettimään vaan lähti kuin kuula tykinsuusta vauhdikkaaseen laukkaan. Suomenhevosen harja hulmusi tuulessa naamalleni, joten tiukensin ohjasotettani ja luotin tuntihevosen tietävän, millon se menisi liian lujaa. Turha luulo! Tamma heitti kaiken kukkuraksi vielä pukin, joka sai minut kaulalle roikkumaan. "Kääyntiin, eiköhän tää riittänyt tälle mammalle!" Karjuin ja kiskoin suomenhevosta miltei jo kuolaimesta asti, kun en päässyt vauhdissa kapuamaan kaulalta ylös. Neiti luovutti ihmeen helpolla, ja puuski koko loppumatkamme tallille hyvin nuutuneen oloisena. Rapsuttelin sen kutiavaa harjamartoa, jonka seuraksena sain välillä pidemmällä ohjalla tamman roikkuvan pään nousemaan hyvän kutkukohdan löydyttyä.
Viivyttyämme vajaan kaksi tuntia valtaamassa maastopolkuja suokkitammamamman kanssa, valuin sen selästä pimeällä tallipihalla alas ja taputin sitä kiitokseksi kivasta reissusta. Pärskähdellen läsipää seurasi minua talliin, roikottaen suokkimaisen paksua päätään lyhyen kaulan varassa niin, että sen harmahtava turpa laahasi maata. En vaivautunut sitomaan tuntsaria enää kiinni, vaan purin sen varusteistaan reippaasti ja pyyhkäisin hikeävää selkää muutaman kerran pölyharjalla. "Sinäkö sen meidän Tuikun olitkin varastanut! Eikö Tuju enää riitäkään?" Helena sanoi talliin tullessaan, kurkkiessaan tuntihevosen karsinaan uteliaana, oliko se vielä ehjänä tallella. "Riittää, mutta joku oli varastanut sen multa ensin", mutisin ja nappasin talliin tulevan tuntilaisen käsistä oikean hoitohevoseni, läsipäisen mussukan ja lähdin paijaamaan sitä siirtotallin puoleen. Ei sillä, ruunan emä oli kyllä hellyyttävä tapaus kokeilla, liekkö sukuvika..
// Tämä on kommentti - Mila -
|
|
|
Post by Julia on Nov 24, 2015 21:11:55 GMT 2
marraskuun 24. 2015 - 6HMLumi olikin satanut maahan yhdessä yössä, enkä voinut olla enempää iloinen jo vilpoisasta ilmasta mutta valoisasta luonnosta. Tujun möllykkä nautti myös talvisäästä Kakru vierellään kuuraisine turpineen, kun hain ruunan sisälle liikutusta varten. Meillä on mennyt Tuju-Sopan kanssa syksy tosi mallikkaasti ja olen oppinutkin ratsastamaan sitä ihan eritavalla, josta onkin sitten hyötyä oman nuorikkoni, Kiaran kanssa. Yhä enemmän tuntilaiset olivat toivoneet ex-ravuria tunneille, eikä Stinakaan enää kavunnut sen selkään yhtä usein pukkilaukkojen ja riepottelun takia. Ainoa ihminen, joka kilttiä suokkiputtea oli ehkä Ilona, joka oli valinnut tässä kuussa tunnilleen ratsuksi Tujun. Viimeksi tunnilta tullessaan Tujun olisi saanut viedä suoraan makkaratehtaalle, mutta veikkaampa että vika oli vain itse ratsastajassa.. Musta ruuna napotti nätisti päätallin käytävällä harjattavana, kun Mila paukkasi paikalle reippaan kirosanaliutansa kera. "Noh noh, mistäs nyt kiikastaa? Etkö saanutkaan aamulla..", kerkesin tallinomistajattarelle sanoa, kunnes sain nahkarukkasesta päähän. "Au! Siis kahvia tarkoitin", kikatin ja jatkoin päätään nuokuttavan suomenhevosruunan harjausta toisella puolella. "Mönkkäristä bensa loppu, kenttä pitäs aurata valosan aikaan ja kaikki autonomistajat on jossain. P*rkele", hän kirosi ja taputti hoitohevostani ehkä liiankin reippaasti takapuolelle ja sai ruunan säpsähtämään koomastaan. Lunta oli tosissaan tullut aika reippaasti muutaman yön aikana. "Ja mä kun just oisin halunnu kentälle ratsastaa", nauroin sarkastisesti ja sain toisenkin kinttaan naamalleni. "Älä nyt! Mulla saattaa olla hyväkin idea!" "Oot kyllä blondiksi fiksuin tuntemani ihminen MUTTA vain tänään", Mila mutisi kootessaan konehallissa lanaa valjaisiin. Nauroin ja nakkasin naiselle jo pölyttyneet länget seinältä. "Joopajoo. Halusin vaan olla avuksi kerrankin!" Sanoin ja pakitin ohjien varassa roikkuvan Tuju-Sopan ulos konehallista. "Mun pitää lämmitellä tää eka, ei se muuten jaksa mitään vetää", sanoin ja Mila nyökkäsi, joten pakenin nahkasaappaat lumessa nirskuen maneesiin suokkiputteni kanssa. Jalustimet olivat eillisestä estetreenistä jääneet minun mittaisiksi, joten kiristettyäni vyötä hyppäsin samantien tyynenrauhallisen ruunan selkään. Musta ruuna lähti kiertämään uraa kuin mikäkin vanha tuntihevonen, joten ratsastin sitä eteen jo heti alussa. Tuju onneksi reipastui nopeasti muutaman ympyrän pyörittelyn jälkeen, joten keräsin ohjaa tuntumalle ja nostin napakoin avuin kevyen ravin. Tuju ravasi jo tosi kivasti, joten uskalsin pyytää sitä pidentämään askeltaan, jonka se tajusi miltei heti. Ruuna venytti näin lapojaan hyvin auki ja oli vasempaan kierrokseen jo hyvin vetreää poikaa. "Laukka!" Käskin äänellä kaarteesta nuorta suomenhevosta pohjeapujen tehostamiseksi, ja ruuna nosti pyöreän, vasempaan kierrokseen sopivan laukan. Kehuin sitä mustaa kaulaa taputtaen ja laukkasin vain kierroksen tähän suuntaan. Tällä hetkellä meillä oli hiottavana siirtymiset ja nostot, joten minulle tärkeintä oli saada Tuju nostamaan kierrokseen sopiva laukka. "Hieeno poika", sanoin ruunan kaulaa rapsuttaen ravissa, ja heitin samalla sille jo ohjaa. Ruuna pärskähteli kaulaansa venyttäen, ja kierroksen vaihtamisen jälkeen heittäydyin uljaan mustaan selästäni alas. Nyt se todellinen työnteko vasta alkaisi! Tuju oli hieman ihmeissään ensin, mihin se oli oikein valjastettu, mutta minun ja Milan syöttäessä sille leivänkannikoita alkoi ruuna luottaa meidän pieneen keksintöömme. "Noh, paiskaahan siihen vauhtia niin katotaan onko tästä mihinkään!" Mila karjaisi ja minä tein työtä käskettyä. Tujulle ei näyttänyt olevan ongelma vetää lanaa perässään, ja lumi alkoi kerääntyä pikkuhiljaa kentän ulkosivuille. "Katos perhana", naurahdin ja poukkoilin ruunan perässä ohjista pitäen. Lumi kasaantui lanaan helposti yltiömäisesti, joten pysäytin välillä ruunaa ja annoin Milan hoitaa kasaantuneet lumet pois uralta. Tuju puksutti menemään kun vanha tekijä, ja enemmän minä taisin tässä saada liikuntaa kun hevonen. "Sehän alkaa näyttää jo ihan kentältä!" Mila huuteli, kun vetelimme viimeistä kierrosta ja kasasin loput lumet pieneen kasaan keskelle kenttää. Tujun turpa oli räästä kuurainen ja taputinkin ruunaa sen hieman hikeentyneelle kaulalle. "No sepäs oli hyvä keksintö. Yritäppäs saada se sitten pois Tujun perästä", Mila käskytti ja nappasi ruunan minun kädestäni, taluttaen sen konehallin eteen moisen vekottimen irroitusta varten. Taukohuoneeseen alkoi tuntien alettua kerääntyä sakkia Milan ja minun lisäkseni, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan hienoa työtämme kentällä. Mila yritti kaikin mahdollisin keinoin vinkata siitä huomaamattoman huomattavasti, mutta kukaan ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. "Pitäiskö sitä lähtä Eetua liikuttamaan", Jonna mutisi ja minä nyökyttelin. "Joo! Testaappas vaikka tota ensimmäistä kertaa lanattua kenttää!" Mila huuteli ja sai Jonnan kurtistelemaan kulmiaan. "No tuo meidän Tuju-Soppa tänään teki miehen työn ja aurasi kentän siistiksi, ettekö te muka huomaa", hän selitti ja minä upotin kasvojani kämmeniin. "Joo.. niimpä on nimikirjaimetkin painuneet lumeen", Jonna heitti sarkastisesti ja lähti paijaamaan poninpässiään. No, olihan siitä Tujusta sitten jossakin hyötyä, vaikkei tallilaisten kauhua Ilonaa miellyttänytkään.. // Tunnit oli kyllä tältä päivältä peruttu huomisten kisojen takia, mut nooh... Kiitti lanauksesta, apina. - Mila-
|
|
|
Post by Julia on Dec 19, 2015 22:36:12 GMT 2
joulukuun 19. 2015 - 7HM
(koska pöljänä olin poistanut tujuntonttuhattukuvan niin nyt nauttikaa tästä)Jouluna hoitajat maastossa laukkaa, Tuju vaan yksin karsinassa lahnaa Ahkera hoitaja nyt kiireinen on, Joulukuu on ollut aivan mahdoton! Töitä, koulua, töitä ja kiirettä, Julia vähän kaikkialla viilettää. Aika kuitenkin rauhoittua jo on, ettei joulunaika oo ihan rauhaton Muistaa Julia hoitoheppaansa, muutenkin kuin rapsutuksilla. Jouluaamuna Tuju paketin saa, Paketista sisään kurkistaa Repii sieltä, repii täältä, Lahjapaperissa on kohta yltäpäältä Paketista paljastuu uusi huopa, Ettei ihan unohdu työnteko tuolta. Maastopolku on jouluna hiljainen, sirkutus lintujen kaukainen, oispa joulun rauha ainainen, jotta muistais jokainen, ettei joulua tee se hössöttäminen, vaan sen rauhasta nauttiminen. Rauhallista joulunaikaa toivottaa Vaahterapolun Tuju-Soppa ja Julia
|
|
|
Post by Julia on Jan 29, 2016 17:44:20 GMT 2
tammikuun 29. 2016 - 8HM
Oli taas sellainen päivä, että teki mieli maastoilla niin pitkä lenkki etteivät jalat enää kantaisi takaisin. Ainainen ongelmani oli kuitenkin seuran löytäminen koska yhdelle reippaasti yli -20 astetta pakkasta on liian kylmä, toinen puoliverisen hoitaja pelkäsi pollensa jäätyvän ja kolmannelle maastoilu ei ollut tarpeeksi tavoitteellista treenausta. Pyh, sanoin minä ja lähdin metsästämään itselleni maastoseuraa talon puolelta. "Ylös, ulos ja lenkille! Kuka lähtee maastoon?" Huudahdin peiton alla olkkarissa täriseville asukkaille. "Eihän tuolla voi edes röökilläkään käydä niin vielä vähemmän lähen maastoon!" Mila kitisi. "Ei kiitos", Jesse sanoi ja melkein tukehtui flunssaiseen yskänpuuskaansa. Petrakin pudisteli päätään, vaikka yleensä suostui minun hulluihin ajatuksiin. Vihdoin Inna valui yläkerrasta ja tiesin, kuka lähtisi minun mukaani, vaikka pakon edessä. "Inna, iskeppä takkia ja toppahousua päälle, lähdetään tarkistaa onko lampi jäässä!"
Puolen tunnin vatvomisen jälkeen sain taivuteltua naisen mukaani, niinkuin viimeiset sata kertaa aiemminkin. Vaan eipä tiennyt, millaista reittiä olin oikein suunnitellut. "Nekkuhan paleltuu tonne", Inna huomautti kalisutellessaan hampaitaan, kun pääsimme tallin lämpöön. "Pue sille vaatetta. Enkä kyllä epäile, että Milaa haittaisi, jos liikuttaisit vaikka jonkun paksumpinahkaisen nuista tuntihepoista sen puolesta", nauroin ja huikkasin lähteväni hakemaan Tujua tarhasta. Herra kuuraparta oli tänään pirtsakalla päällä, eikä olisi heti meinannut antaa ottaa itseään kiinni. Se kuitenkin tiesi joutuvansa töihin keinolla millä hyvänsä, joten piakkoin ruuna antautui himolleen ja lotaisi ruisleivän kämmeneltäni sillävälin, kun laitoin sen riimunvarteen kiinni. Tallissa Ilona näytti keuhkoavan tallityöntekijöille, kuinka vähän tämä talli hevosistaan piittasi, kun elukat olivat näin kylmällä ilmalla pihalla. Hän kuulemma tiesi, etteivät hevoset pidä pakkasesta. Neiti kaikkitietävän poistuttua tallista ovet paukkuen ulos palelemaan toppaliivi ja leopardipöksyt jalassa, uskalsi Eljaskin pyöräyttää silmiään naisen touhulle, Stinan ja Helenan jo nauraessa melkein katketakseen. "Melkonen hevoskuiskaaja tuo Ilona", mainitsin Tujun selän takaa, eikä Stinan räkätykselle meinannut tulla loppua. Sillävälin, kun olin varustanut Tujun maastoreissua varten, oli Inna pukenut ruunalleen kaikenmaailman loimia ja vilttejä ylle sekä lämpimät pintelit. "Öö juu no, jos liikkuminen ei saa hevosta hikeen niin tuo takuulla saa", kommentoin ja katsahdin ohjanpäässä nuokkuvaa Tuju-Soppaa, jolla oli kaikessa yksinkertaisuudessaan vain turparemmittömät suitset ja satula yllään, eikä minulla ollut pienintäkään pelkoakaan siitä, että se tulisi paleltumaan.
En kuitenkaan ajatellut päästää Innaa niin helpolla, vaan valitsin kuljettavaksi pidemmän lenkin, josta sain kuulla napinaa viimeisen vartin. Ihme ettei Nekku jo heittänyt moista menkkakitinähirviötä alas selästään. "Oo jo hiljaa ja ratsasta!" Sanoin ja passitin Tujun reippaaseen raviin, tehden tiukan käännöksen hiekkatieltä sittenkin metsään. Lumi pöllysi ja Tuju puuskutti vauhdin huumassa, eikä se olisi millään halunnut hidastaa käyntiin. Niimpä katsahdin olkani yli, nähden toisen ratsukon vielä kannoillani, ja painoin pohkeet mustan ruunan kylkiin. "Joko on lämmin?" kysyin hetken hengähdystauon käynnissä pitäessämme. Inna vaan hymähti, joten päätin että ottaisimme pienet vauhdit kaarteeseen, jos ei vielä hiki virrannut. Oli kuoleman hiljaista, kun Innakin oli lopettanut vikinänsä ja turtunut ilman kylmyyteen punasine poskineen. Vain lumen narske kavioiden alla täytti metsän hiljaisuutta. Olimme kävelleet jo jonkun aikaa mäkiä ylös ja alas, enkä meinannut enää muistaa, menimmekö varmasti oikeaa reittiä. Toisaalta se saattoi olla pimeyden syytä, tai muuten vain en tunnistanut lumikinosten tuhrimaa maastoa tutuksi. Tuju tasaisen varmasti askelsi yhä syvemmälle metsään, mistä vain varmistuin, että olisimme oikealla reitillä. Nekku ei kuitenkaan ollut samaa mieltä, ja kohta kuulinkin epätoivoista mutinaa takaani. "Hei, pysähdys sen kuurapartasi kanssa! Nekulla meni pupu pöksyyn", Inna sanoi ja taisteli paikallaan inahtamatta napottavan puoliveriruunansa kanssa. Pysäytin menohaluisen puten ja käännyin seuraamaan tilannetta. "Mitähän se nyt muka näki", mutisin Innalle muttei hän kyennyt vastaamaan kuin kirosanoin. Yhtäkkiä ruuna kuitenkin hypähti vihdoin ja viimein eteenpäin, joten pääsimme jatkamaan matkaamme hiljalleen pimenevällä polulla, vain humisevat puut suojanamme.
Otimme ravipätkän lämmetäksemme, kunnes kaarteen jälkeen jäätynyt puro yritti rikkoa polkua. Pysäytin Tujun nopeasti ja käskin Innaakin ottamaan kunnolla vauhtia. Nekku selvitti loikan moitteettomasti, mutta Tuju kompastui, onneksi uppoamatta puroon, ja jäimme toiselle puolelle. Ruuna ei kuitenkaan uskaltanut yrittää uudelleen. "Koita vielä. Mua alkoi just kiinnostaa toi tupruttava talo tuolla ylämäen päällä, eihän sen kissamummun pitäny enää olla elossa", Inna sanoi, jonka seurauksena nostin katseeni puuskuttavan ratsuni niskasta ylös. Tosiaan. En ollut huomannut koko jättimäistä ja jyrkkää ylämäkeä, saati sitten koko taloa. "No hyi, ties mikä hiippari siellä asuu", sanoin ja pystyin vaan kuulla, kun meidän ajatukset menivät yksiin. Hiippari, todentotta! "Nyt me ei ainakaan voida olla menemättä", Inna tuhisi ja antoi tilaa minulle ja Tuju-Sopalle. Passitin ruunan pienen matkan päästä raviin, puristin jalkojani sen kylkiin ja nuorikko, epäluuloisena korvien pyörimisestä päätellen, kuitenkin hyppäsi puron ylitse. Niimpä auringonvalon vaihtuessa kuun loisteeseen lähdimme kapuamaan korkeaa mäkeä.
Matka oli kuin Mount Everestille kiipeäminen, mutta perille päästiin ja nakkasimme ruunille pidempää ohjaa. Ne olivat sen kyllä ansainneet. Pieni punainen mökki törötti kuusien suojassa, ja sen etupihalla törötti ahdas, tyhjä aitaus. Tönön takaa lähti monia polkuja suuntaan jos toiseenkin, joita oli varmasti tallattu vastikään, kengänjäljistä päätellen. Inna uhkarohkeasti meni tarkastelemaan taloa lähempää, sillävälin kun Tuju tarkkaili edessä siintävää, mailien mittaista suoraa. Ja kaukana kävelevää tummaa hahmoa. Ja jotenkin liian reippaasti lähestyvää nelijalkaista. Kirkas, pistävä valo sai minun mielikuvitukseni tuotteen todeksi. "Inna?" Huudahdin ja keräsin ohjaa takaisin tuntumalle. Inna ei ottanut minun huutoani kuuleviin korviinsa, vaan oli jo kerennyt maahan asti, kurkkimaan talon ikkunoista sisään kuin mikäkin salapoliisi. Kaiku kantoi koiran haukun lähemmäksi, joten ravuutin Tujun Nekun ja Innan luokse. "Ala mennä takasin selkään siitä!" Karjaisin, eikä nainen aluksi meinannut ymmärtää mitä oikein keuhkosin, mutta koiran lähestyvän haukun kuullessaan hänellekin tuli pieni kiire. Alamäkeä emme tulisi kerkeämään alas emmekä voineet jatkaa suoraan, joten pistin Tujuun vauhtia ja suuntasin metsäreittiä kohti. Polku oli mutkikas suomijuntille ja Inna käski minun pistää vauhtia töppösiin. "Ratsastappa ite tämmöstä katujyrää!" Huusin ja jatkoin loivaan alamäkeen laukkaamista, vaikka ruuna tuli tuntemaan sen niiin huomenna jaloissaan.
Pienten sattumien kautta pääsimme takaisin tallille, hyvinkin tuttua reittiä, mutta se ei ikinä ollut vienyt meitä vastaavaan paikkaan. Oli jo pimeä ja aikaa meidän lenkillämme oli vierähtänyt ainakin kolmisen tuntia. Ruunaparivaljakko puhisi turvat lumista tienpintaa viistäen, eivätkä varmaan ikinä olleet kokeneet moista lenkkiä. "Mistä sä olit niin varma et se oli se sama?" Inna lopulta kysyi pitkän ja piinaavan hiljaisuuden jälkeen. "En mä tiennytkään. Olishan se nyt aika häiritsevää, jos jotkut tutkis sunkin asuntoa", sanoin samalla kuin selvittelin selästä käsin Tujun tuulen takuttamaa harjaa. "Niin, samaa se tekee itsekin", nainen todisteli ja huokaisin. Olin ehkä vain niin nössö etten halunnut tietää asiasta yhtään sen enempää, joten jätin suosiolla vastaamatta. Tallissa varusteita riisuessani Tuju nuokkui paikallaan, joten nakkasin sen ylle fleeceloimen 'pyjamaksi' ja jätin sen toipumaan maastolenkistä. Jospa maastoiluintoni vähän tästä laantuisi.
// Kuulkaapas Ulla Taalasmaat! .... Ottakaa joskus minutkin mukaan tutkimusretkillenne! Sit kesällä kun ei oo pakkasia! - Mila -
|
|
|
Post by Julia on Apr 2, 2016 18:36:41 GMT 2
huhtikuun 2. 2016 - 9HM
"Ristikko!" Huusin laukkaavan ruunani selästä, jonka jäleen käänsin tiukan tien kohti lävistäjälinjan estettä. Tuju lähti hyppyyn hieman kaukaa mutta suoritti esteen moitteettomasti, josta kehuin pärskivä ruunaa taputuksin. Jarruttelin kaarteen jälkeen läsipään raviin ja sitäkautta käyntiin. "Hyvä vaan että nostettiin, nythän se jo hyppää", Stina nauroi ja rapsutteli samalla vieressään seisovaa uljasta mustaa Hukkareissua. "Antakaas me näytetään, miten ne esteet oikeen hypätään", Petra sanoi ja passitti oriinsa liikkeelle. Parkkeerasin oman mustan ratsuni kentän keskeen seuraamaan tyttöystäväni suoritusta. Hukkis kyllä hyppäsi huomattavasti paremmalla tekniikalla, mutta ei läheskään niin innokkaasti kuin Tuju. "Nojaa, eihän tossa ollut mitään tyyliä", nauroin ja Stinakin nyökkäili. Stinan kootessa meille pientä rataa, pidimme pienen tauon kävellen ennenkuin aloimme tositoimiin. Korkeus hipoi ennemmin 70 senttimetriä kuin Stinan väittämää "vajaata puolta metriä", mutta en antanut sen häiritä. Tuju oli tänään varsin mukavalla tuulella, kuunteli apujani ja kulki omalla moottorilla. Koska estepuoli ei ollut minun eikä Tujunkaan osaamisaluetta, olin hommanut Stinan koutsaamaan meitä nyt viimeistä kertaa ruunan kanssa. Henkiseksi tueksi värväsin Petran ja Hukkiksen todistamaan, että kouluratsastus oli todella tehnyt meistä tosikkoja. "Katotaanhan mitä se Tuju-Soppa on oppinut vuoden aikana", Stina sanoi ja nosti viimeisetkin puomit korkeuksiinsa. Annoin ruunalle sopivasta kohti maneesia laukkapohkeet, ja laukkasin ensin kierroksen saadakseni laukan pyörimään. Tuju hyppäsi ristikot, pystyt sekä okserin mitä mallikkaimmin, vaikka välillä innostuksissaan kompuroikin jalkoihinsa. Ruuna oli kuitenkin edistynyt siitä hirvittävästä ravurityylistään paaljon parempaan päin. "Niin hieno poika!" Sanoin ja taputin pärskähtelevää läs(k)ipäätä hikiselle kaulalle. Loppuverryttelyjen päätteeksi kiersimme pienen lenkin käynnissä maastosta tallille. Hukkis pärskähteli niin, että räkä lensi ja Tuju vain tyytyi nuokuttamaan päätään, turpa viiltäen pitkin maata. Yleensä se kiirehti ja yritti hieman ottaa omia lähtöjään, mutta tänään se oli erityisen ihanalla päällä. Ehkä se aavisti jo minun elkeeni.. Tallipihassa kiitin Petraa seurasta ja pakenin hoitamaan Tuju-Soppaa pois varusteista. Ruuna tallusti perässäni kuin mikäkin kiltein tuntihevonen, välillä hinkaten kutiavaa päätänsä olkapäähäni. Karsinassa se pyyhkäisi kuolat suunpielestään takinhihaani. "Kiitos, pesin tän tällä viikolla", nauroin ja auoin solkia ruunan suitsista. Uljas musta antoi minun riisua varusteet ilman pyörimistä tai kiinnisitomista. Kiitokseksi siitä rapsuttelin sen hikistä selkää, sään viereisestä kutkukohdasta. "Huspois, se on mun!" Stina pyyhälsi paikalle ja leikkimielisesti tarrasi halaamaan ruunaa kaulasta. Tuju ei ollut moksiskaan hullun akan roikkumisesta, vaan hamusi vastalahjaksi naisen hiuksia. Hymähdin ja jätin kaksikon karsinaan höperehtämään. Kävelin hoitajalistalle ja vedin taululta roikkuvalla mustekynällä nimeni yli Tujun perästä. All good things come to an end, samoin kuin minun ja Tujun kuukautta vajaan vuoden kestänyt yhteinen taival. Minä olin oppinut ja edistynyt ratsastajana Tujun kanssa paljon, ja toivon mukaan Tujukin oppi jotain meidän pitkäveteisistä koulutuuppauksista, hassuista estehyppelöistä ja päätähuimaavista maastolenkeistä. Edelleen pidin ruunaa yhtenä lempituntihevosistani, eikä epäilystäkään, ettenkö hakisi joskus pelkästä silkasta mielihalustani uudestaan Tujun hoitajaksi tai tarjoaisi sille kotia, jos ja kun Mila taas pistäisi vireille hevoskannan uusimisen. Toisaalta joutuisin ehkä tappelemaan siitä Stinan kanssa.. <3 Julia Luoti & Vaahterapolun Tuju-Soppa 2.5.2015 - 2.4.2016 THE END
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 11, 2016 19:03:53 GMT 2
Tutustumista one Tän maanantain alku oli ollut jostain niin syvältä. Koulussa matikankokeesta tuli vitonen, eikä päivä ollut sujunut muutenkaan ihan niinkuin piti. Harmittelin maanantain kulkua itsekseni huoneessani. Sitten mä kekkasin, mikä piristää synkimmänkin päivän! Tietenkin Tuju. Niinpä mä kipitin portaat alas, päätyen keittiöön. - Äiti! Voitsä viiä mut tallille? hihkaisin äidilleni, joka hinkutti teflonkattilaa. Äiti mutisi jotain epäselvää, kunnes tiskit saivat jäädä odottamaan altaaseen! Vetäisin yllättävän piristyspiikin saaneena vaatteet päälle ja avasin ulko-oven. Odottelin äitiä auringonpaisteessa, puutalomme lämpimään seinään nojaillen. Kevyt tuuli heitti violettejä hiussortuvia naamalleni, mutta pyyhkäisin ne takaisin korvan taa. Pyyhälsin suorinta tietä tummansiniselle Mersullemme kun kuulin äidin avaavan oven. Kun pääsin istahtahtamaan pelkääjänpaikalle, vetäisin auton oven kiinni ja odotin äitiä, joka kipitti korkokengillään kotipihamme läpi. Äiti manaili sitä, miten tiet pitäisi pitää paremmassa kunnossa. Mua ei kuoppaiset soratiet liiemmin hetkauttaneet, mutta äiti päivitteli kuopista ääneen. Olin onnesta soikea, kun pääsin loikkaamaan autosta hevosentuoksuiseen tallipihaan. Kevyesti käyvä tuuli kuljetteli jotain vanhoja, läpimätiä lehtiä ympäriinsä. Siellä täällä leijaili myös muutama oljenkorsi. - Moikka! huudahdin äidille hänen kaasutellessaan ulos Vaahterapolun tontilta. Suuntasin ensimmäisenä talliin, Adidaksen kassia mukanani raahaten. Isohkon urheilukassin vetoketjun väliin oli jäänyt Kingslandin sini-valko-musta ratsastushanska. Tallin ovet narahtivat kotoisasti, kun aukaisin ne. Tämä *piip* mennyt päivä parantui viikon mahtavimmaksi päiväksi heti, kun sain tuntea nenässäni hevosen tutun, ihanan tuoksun. Katselin ympärilleni. Siellä täällä oli hevonen, mutta karsinat olivat pääosin tyhjiä. Kuivikkeita oli tullut hevosten kavioiden mukana käytävälle, jota lakaisi itsekseen hymähtelevä nainen. - Morjens! Ootko sä se Tujun uusi hoitaja? Oliko se... Roosa? Mä olen Mila, tallin omistaja, lattiaa lakaissut nainen alkoi puhua rennosti huomattuaan mut. - Moro! Joo, kyllä mä oon Roosa, Tujun uus puunaaja. Minne mä voisin heittää tän laukun ja mistä Tuju löytyy? ähkäisin painavan laukkuni painon vuoksi. Mila nyökkäsi kohti ovea, jonka takaa kuului iloista rupattelua. - Tuolta löytyy kaapit. Ootas hetki, niin tuon sulle avaimen kaappiisi, naikkonen totesi jättäen luudan nojailemaan jonkun karsinan ovea vasten. Silittelin yhtä sisällä asustelevaa hevosta, joka otti rapsutukset uteliaana vastaan. Pian Mila palasi reissultaan ja tyrkkäsi käteeni avaimen, jonka avaimenperänä oli iso karvanoppa. - Tujun karsina on tuolla siirtotallissa, mutta nyt se on sisällä, Mila kertoi tarttuen taas luudanvarteen. Nyökkäsin hänelle ja läksin viemään kassiani uuteen kaappiini, jota aikoisin koristella Tujua esittävillä kännykkäkuvilla, koska eihän mulla ollut kameraa. Paitsi toki se kännykkäkamera. Taukokuvassa löhöili muutama tallilainen, jotka kääntyivät katsomaan mua. - Öh, moi, mulla ei tosiaankaan ollut hyvä päivä. Normaalisti mä olin se tallin sosiaalisin rupattelija, mutta nyt vuorovaikutus oli mulle erittäin vaikeaa. - Moi! yksi tallilaisista tervehti, Muutkin taukotupalaiset yhtyivät tervehdykseen. - Mä oon Roosa, Tujun uus hoitaja... mutisin. - Aa, kiva tavata! Mä olen taas Julia, Tujun entinen hoitaja, Juliaksi osoittautunut vaaleaverikkö naurahti. Nyökkäsin vaivaantuneena ja tassuttelin suorinta tietä kaapeille. Ängettyäni kassini kaappiin, vaihdoin jalkaani tennareiden sijasta keltaiset Hait. Sitten lompsin muiden Vaahtiksen kävijöiden katseiden saattelemana takaisin talliin. Nappasin jostakin koukusta tummansinisen riimunnarun ja kävelin ulko-ilmaan. Linnut lauleskelivat puissa. Tujun näkeminen piristäisi mua taatusti enemmän. Ei se pelkkä talli ilmeisesti riittänyt saamaan mua hyvälle tuulelle. Tähystin katseellani, mistä Tujunen löytyisi. Pian huomasin komeilla merkeillä varustetun ruunan hamuilevan maata tarhassaan. Seuranaan sillä oli pari muuta hevosta. - Terveppä terve, Tuju! silittelin uuden hoitsuni päätä. Muutkin hevoset toivoivat huomiota. Tarjosin jokaiselle taskuihini ilmestyneet leivänkannikat, jotka upposivat nopeasti parempiin suihin. Jottei tarhalaiset kerjäisi lisää herkkuja, nappasin Tujun kiinni. Tai siis yritin napata. Ruuna juoksi pierupukkeja heitellen tarhaan toiseen päätyyn, joka oli täysin mudassa. Jouduin siis talsimaan sinne turhaan. Tuju karkasi käsistäni taas. Juoksentelin sen perässä varmaan vartin, kunnes en enää jaksanut ja jäin nojaamaan tarhan puutolppaan. Hetken kuluttua tunsin kevyen töytäisyn olkapäälläni. Se tapahtuma oli jotain niin kliseistä - jokaisessa heppakirjassa heppa juoksee karkuun ja tulee sitten tuuppimaan hakijaansa. Noh, joka tapauksessa sain Tujun viimein kiinni. Ruuna seurasi mua talliin nätisti kuin koiranpentu.
Talutin hevosen karsinaan, jonka ovessa luki "Tuju-Soppa". Kiinnitin ruunan varmuuden vuoksi vetosolmulla karsinan kalteriin kiinni, vaikka Tuju olisi varmasti pysynyt rauhallisena ilman naruakin. Kipaisin hakemassa satulahuoneesta Tujun harjapakin, joka oli harjapakkien hyllyllä ylimpänä, joten kurkottelin varpaillani saadakseni pakin maahan. Jätin harjaboksin karsinan ulkopuolelle ja nappasin sieltä Rönnin Karvaharavan, sillä Tuju näytti irrottavan suunnilleen koko karvapeitteensä. Koulustressi laantui siinä rauhallisessa hetkessä kun harjailin Tujusta irtokarvoja pois. Kaviot nousivat hyvin ja sain putsattua koko savisen Tujun hyvin, mutta lopputuloksen tekemiseen kesti yli 40 minuuttia.
Tallipäivä alkoi olla pulkassa, joten eikun kotia kohti!
1 p
|
|