|
Post by Julia on Apr 2, 2016 17:14:35 GMT 2
1. huhtikuuta 2016
Tänään olin normaalia paremmalla tuulella, mitä en yleensä aamukahdeksalta perjantaiaamuna ollut. Nousin sängystä hiljaa mutta sitäkin ripeämmin, jättäen vielä nukkuvan tyttöystäväni tuhnuttamaan peitonmutkaan. Hiippailin portaat villasukillani hiljaa alas, mutta alakerrassa Jesse oli jo ahkerana keittämässä kahvia - tai tekemässä inhaa kepposta mustan myrkyn litkijöille. "Huomenta", kuiskasin hiljaa miehen takaa, saaden hänet ihan hypähtämään. Aivan kuin olisin saanut hänet kiinni itseteossa.. "Ai huomenta. Miten sä jo näin aikasin oot hereillä?" "Yksäripuolen karsina saa tänään vihdoin täytettä", kihisin innoissani ja Jesse nyökkäsi. "Syö silliä", Jesse hymähti. Minä pyöräytin silmiäni ja lähdin sitten eteiseen pukemaan. "Etkö ota kahvia?" hän kysyi ja naurahdin, pudistaen sitten vakaasti päätäni. Huikkasin hyvästini hänelle ja pakenin ulko-ovesta kosteanraikkaaseen kevätaamuun. Tallissa oli päällä täystohina; hevoset yrittivät kiireissään hamuta viimeisiä heinänkorsia ennen uloslähtöä, eivätkä kerenneet saada kupuaan täyteen, kun omistajatar jo kiskoi loimipukeisia yksityispolleja ulos karsinoista. "Tohveli on irti pihalla!" Päätin höynäyttää pientä punapäätä, jonka ilme oli sekunnin ajan näkemisen arvoinen, mutta sitten hän vain naurahti teennäisen kuivasti. "Suksi kuuseen hakemaan se konisi!" Mila sanoi ja lähti keltaloimisen Wandan kanssa utuiseen aamuun. Minä sen sijaan kaivoin kaapistani kasan pesuaineita ja sienen ja rupesin töihin. Puunasin seinät ja kupit uuteen uskoon, että jopa pinttyneinkin lika melkein irtosi. Kun pieni sisäinen siivousintoinen perfektionistini oli tyytyväinen, aloin kärräämään karsinan täyteen puhdasta purua. Pohja täyttyi äkkiä pehmeästä purusta, joten en tuonut karsinaan enempää kuin kaksi kärryllistä kuiviketta.
"Perhana", tiuskaisin ja jatkoi trailerin ja vetokoukun päällä pomppimista. Se ei millään siihen meinannut napsahtaa kiinni, joten päätin vähän peruuttaa autoa. Autoa käynnistellessäni näin Rosannan vaeltavan talliin ja kuin kiljuva hanhi käskin hänen tulla auttamaan minuan pikimiten. "Minne matka?" hän kysyi ja vastasin suoraan, että hakisin itselleni uuden yksityisen. "Höpöhöpö", nainen sanoi ja painaisi trailerin kiinni vetokoukkuun. Taputin hitaita taputuksia hänen saavutukselleen ja Rosanna pyöräytti silmiään. "Helppoa kun sen osaa", hän sanoi ja kiitin kovasti avusta. Pitemmittä puheitta nousin mustan auton kyytiin ja hurruuttelin tieheni. Matkani taittui nopeasti tuttuakin tutummalle tallille, jossa oli koettu suunnatonta iloa kuin järisyttävää surua, monet varsomiset ja vastoinkäymiset. Jenni riensi halaamaan minua tallipihalla, sillä en ollut nähnyt häntä joulukuun tapaturman jälkeen kuin vilaukselta. "Ihana nähdä sua täälläkin päin!" tyttöystäväni täti sanoi ja hymyilin leveästi. Neela ja Valkku napottivat nätteinä pihatossa kylkikyljessä, Neela melkein pamahtamaisillaan ja Valkku entistä luisempana kun aiemmin. Rapsutushetken ja kuulumisien vaihdon jälkeen menin talliin tervehtimään itse päivän päähenkilöä. Voi kuinka tammaa olinkaan kaivannut, vaikka viimenäkemästä oli vasta viikko. Kiara hörähti minulle tuttavallisesti, ja ryntäsin sen karsinaan halaamaan talvikarvaa hyvää vauhtia tiputtavaa kasvattiani. "Arvaa mitä, tänään ois taas muutto edessä", sanoin ja rapsutin Jennin ruokinnassa reippaasti pyöristynyttä tammaani korvan takaa. "Se on ollu vähän maassa niin oon välillä pitäny sitä Neelan ja Valkun kanssa pihatossa", Jenni sanoi ja minä nyökkäsin. Kiara oli kiintynyt varsaansa ja suri mustan tähtipään menetystä kuin kuka tahansa lapsensa menettänyt äiti. Puin tammalle riimun päähän, ja talutin sen pihalle harjattavaksi ja varustettavaksi. Aurinko lämmitti hetkittäin puiden raoista hyvinkin lämpimästi selkiämme ja olin varma, ettei sää ollut aprillia.
Kun tamma oli kynitty tallipihalle, kannoin neidin varusteet ulos pölyisestä satulahuoneesta penkin kera ja aloin puhdistamaan niiden pintoja, sillä välin kun Kiara nautti viimeistä ateriaansa eli päiväruokaansa puomilla. Suitset näyttivät kuin uusilta, harmaan likakerroksen alta hiljalleen pilkottaen. Puhelimeni alkoi äkisti soittaa kovaa tunnettua hittibiisiä, ja vastasinkin puheluuni nopeasti, hymähtämällä. "Missä sä oot! Luna lopetti Tohvelin hoitamisen", Inna höpötti puhelimen päässä. "Hah, vain kuolleen ruumiinsa yli! Syö silliä, oon hakemassa Kiaraa sinne", tuhahdin ja kannoin samalla satulaa ja suitsipakettia autoon. "Juo kuravettä päälle! En mee tohon lankaan", Inna naureskeli makeasti. Noh, omapahan oli häpeänsä. Hyvästelin naisen, sillä hänellä ei ollut mitään tärkeämpää asiaa ja sujautin puhelimen taskuuni. "Noniin, eiköhän pistetä sut lähtövalmiiksi", hymyilin ja ojensin leivänkannikan kämmenelläni tumman tamman hamuttavaksi. Tammamamma tyynen rauhallisesti napotti paikallaan kun heitin sen ylle galaksikuvioisen loimen ja pujotin sen jalkoihin violetit, paksut kuljetussuojat. Koska matka oli lyhyt ja Kiara rauhallinen matkustaja, päätin kuljettaa sen tänään pelkissä päitsissä. “Sanohan mammoille heipat ennenkun lähdetään tutustumaan Vaahterapolun uuteen hevoskantaan”, sanoin ja päästin Kiaran nuuhkimaan vauhdilla paikalle porhaltaneideta voikkoja suokkitammoja. Kiitin Jenniä vielä huolenpidosta, kunnes lastasin mustanruunikon traileriin hyvillä mielin ja vilkutuksin jätin taakseni Kaihorannan.
Kiara asettui karsinaansa nopeasti ja pääsinkin kantamaan varusteita omalle, vanhalle paikalleni, missä vielä teipin alla koreili Kiaran nimilappu. Hymyillen revin teipit irti ja asettelin satulan alahyllylle, suitset yksäririviin ja muut varusteet hyllyyn. Satulahuoneessa törmäsin usemman kerran Veeraan ja Jannicaan, jotka pommittivat minua kysymyksillä, kenen varusteita oikein järjestelin. "Siellä se napottaa yksäripuolella, käykää ihmeessä katsomassa jos kiinnostaa", sanoin, ojensin molemmille porkkanat käteen, jolloin tytöt lähtivät innosta piukeina satulahuoneesta katsomaan, minkälainen ilmestys se minun kultapalleroni oli. Itse suuntasin talolle nauttimaan toivottavasti Petran ihania herkkuja, jotka mitä luultavammin olivat pilattuja aprillipiloilla. Kopistelin mutaiset kenkäni ennen sisään menoa ja vastassa minua oli kaksi äänekästä ystävääni. "Mikset kertonu että se on Kiara se sun uus heppa!" Rosanna ja Inna vuoronperään kyselivät, mutta pudistin vain päätäni ja sanoin, etten koskaan puhunut uudesta hepasta ja yritin kyllä kertoa, mutta tytöt olivat luulleet minun pilailleen.. "Mutta nyt päästään taas kunnolla maastoon kun on kunnon maastomopokin!" Kailotin, muttei kukaan sanonut mitään. Johtuneisiko siitä, että yleensä pakotin ystäviäni maastoon seurakseni, vaikka ilma oli ihan kauhea.. Heh. Vaikka Petra ja Inna olivat keksineet melkoisia jekkuja kostoksi Jessen kahvijekusta, oli silti parhain aprillipäivän pila se, ettei Kiara oikeasti enää asunutkaan Kaihorannassa vaan taas ihan ikiomassa karsinassaan Vaahterapolussa!
|
|
|
Post by Julia on May 13, 2016 17:07:35 GMT 2
13. toukokuuta 2016
Aurinko porotti kuumana taivaalta, kun nappasin Kiaran Hyrrän lämpimän kyljen viereltä riimuun ja lähdin taluttamaan kohti tallia. Puoliveriruunasta oli tullut Kiaran hyväkin kaveri, sillä jo nyt ne huusivat toistensa perään, vaikka olimme vasta menossa talliin. Liekkö rakkautta ilmassa.. Koska pieni tuulenvire vilvoitti kuumaa ilmaa, päätin hoitaa ja varustaa Kiaran ulkona. Kerkeisin juuri liikuttaa oman tammani, ennenkuin vuokrausviikonloppu alkaisi. "Ai, ootko sä ratsastaan lähössä?" Ohi kävelevä Rosanna kysyi ja minä nyökyttelin vakaasti. Kukapa ei näin kauniilla ilmalla! "Eikun mietin vain tota mustaa pilveä", Rosanna totesi ja sanoi tulevansa seuraksi joku muu kerta, mutta tänään naisen mielestä oli ehdoton ei-päivä. Minä en sokerista ollut ja pitäydyin suunnitelmassani. Heitin Kiaralle satulan ja nousin samantien selkään, kun olin pujottanut itselleni kypärän päähän. Kenttä ja maneesi huusivat tyhjyyttään, ja kerkesinkin jo ihmetellä, oliko jotain tekeillä. Paiskasin kuitenkin pohkeet Kiaran kylkiin ja laiskahko tamma lisäsi vauhtiaan hiekkatieltä metsätielle kääntyessämme.
Tuuli navakoitui ylämaastossa ravatessamme, mutta vedin vain hupparini vetoketjun kiinni. Viimeistään ravissa tulisi kuuma, jos ei muuten. Metsäpolulla otinkin pidemmän pätkän ravia ja herättelin Kiaraa horroksesta. Se oli tänään tosin jo itse hereillä, ja heittikin raipaniskusta takapuoltaan protestiksi. "Nohnoh!" Sanoin ja annoin Kiaralle ohjaa, jatkaessani keventämistäni oikealle jalalle. Tamma kuitenkin lisäsi vauhtiaan loivaan alamäkeen vaikka äänellä yritin sitä rauhoitella. Kuitenkin kömpelönä kompuroidessaan jalkoihinsa Kiara mätkähti miltei kuperkeikalla ympäri, minä tietenkin lentäen pöheikköön kuin Naton ohjus. Pääni osui suoraan puuhun, ja tällistä äimän käkenä istuessani marjapusikossa en hahmottanut, mihin asti säikähtänyt tamma oli jatkanut matkaansa. Näkökentän sahalaitojen ansiosta en muutenkaan hahmottanut maailman menoa, vaan lähdin haahuilemaan eri suuntaan, kuin mistä olin tullut.
Kiaraa ei näkynyt mailla halmeilla, joten matka oli taitettava kävellen. Toivoin vain parasta, ettei Kiaralle olisi käynyt kuinkaan. Kuljettuani jonkun aikaa luulin, että hikikarpalot valuivat otsaani pitkin, tai silmäni vuotivat tietämättäni, mutta ei. Se oli se musta pilvi, jota en pelännyt. Mutta kun se repesi kuin saavista kaatamalla päälleni niin että olin kuin uitettu koira, alkoi minun pinnani kiristyä. Muutaman kerran ehkä huusinkin liutan kirosanoja sateen ääntä vasten, tai ehkä en vain muutamaa kertaa.. Tallipihan saavuttaessani aurinko paistoi taas kirkkaalta taivaalta ja vain minä, kaatosateen raiskaamana, toin pahan ilman tallille. "Et kertonut että palaatte erikseen siltä maastolenkiltä", Helena sanoi minulle tallissa, muutama utelias tallityttö takanaan. Kiara mussutti rauhallisesti heinää keskellä päätallin käytävää, Hyrrän karsinan edustalla, ruuna neidille höristen, satula kyljellään ja ohjat poikki. "Ai sä palasit jo! Miten meni?" Rosanna sanoi ja katsoi minua hetken silmiin, jolloin hänen hymynsä hyytyi. Jos katse voisi tappaa, olisin nirhannut jo koko tallin väen, puhumattakaan Kiarasta.. Se jos joku tulisi olemaan seuraava meetwurstisiivu leipäni päällä! "Minähän varoitin!" Hän sanoi ja kipaisi äkkiä ohitseni taukohuoneeseen.
Purettuani Kiaralta varusteet jätin sen talliin toipumaan säikähdyksestä, eli toisinsanoen miettimään tekojaan. Raahustin vettä valuvana suoraan talolle, jossa Inna nauroi minulle lämpimän peittonsa alta. "Se on se perjantai 13.!" Hän räkätti, muttei räkättänyt kauaa, kun uhkasin nakata märät ja likaiset kamppeeni hänen sänkyynsä. Pitikin mennä uhmaamaan taikauskoisuutta..
|
|
|
Post by Julia on Jun 28, 2016 23:54:23 GMT 2
29. kesäkuuta 2016
Ulkona oli lämmintä ainakin +24, joten Kiara liikkui tänään vain irtona kentällä. Se puuskutti jo muutaman ravikierroksen jälkeen, joten annoin tamman lopulta mennä omaa tahtiaan. Teinimamma posetti sopivasti puhelimeni kameraan juoksentelunsa lomassa ja nappasin kuvan Petralle, joka oli tällä hetkellä vaihto-oppilasreissulla. Hänen oli pakko saada päivittäin kuulla, mitä täällä koto-Suomessa oikein tapahtui. "Nätti tyttö", lässytin ja nappasin pärskivän läsipään riimuun kiinni.
|
|
|
Post by Julia on Jul 28, 2016 16:09:22 GMT 2
28. heinäkuuta 2016
Kesä ja kärpäset! Sää oli todellisen kuuma tänään ja Kiara kaipasi rankan treeniviikkonsa päätteeksi hieman rennompaa höllöttelyä. Istuin kentän laidalla katsoen uusien yksäritulokkaiden, Artun ja Jullen ylellistä menoa, Kiara nyhtäen vihreää riimunvarressa toisessa kädessäni. Inna paistatteli päivää vieressäni suuret, mustat aurinkolasit päässään. "Ootko kuullu tästä uudesta pelistä?" Kysyin ystävältäni, joka katsahti minuun. "Ai siitä Pokemonista?" Hän sanoi ja nyökkäsin. "Joo, ja sä et ainakaan lataa sitä", brunetti sanoi päätään puistellen. Olin kuitenkin niin innoissani nostalgisesta pelistä, että ponkaisin salamana ylös penkistä kun puhelin etsi GPS signaalia. "Ei vitsi, lähetään maastoon ettii näitä!" Kajautin kuningasideani ääneen ja Inna puisteli taas jälleen kerran päätään. Minä nyin Kiaraa mukaani, joka vastahakoisesti tallusteli perässäni kohti tallia. Katsahdin taakseni, kun en nähnyt ystäväni väräyttävän eväänsäkään. "Inna pliiiiiiss.." "Miksi aina minä!" Inna kiljahti ja antautui minun raahattavakseni talliin aurinkoa palvomasta.
Minä tunnetusti päätin suunnan ja tahdin, ja Inna mateli Hazelin kanssa perässä. Molemmat tammat tulivat hyvin toimeen keskenään, koska eivät muutenkaan välittäneet toisten hevosten seurasta. Ne eivät olleet moksiskaan vierekkäin ratsastamisesta, kunnes Hazel säikähti rapisevaa puskaa, jolloin pidin pomminvarman Kiaran kanssa paikkani toisen ratsukon edessä. "Tuolla on jotain!" Kiljahdin ja vimmatusti näpyttelin puhelimeni näyttöä. Kiara pysähtyi enemmän kun mielellään ja nakkasi päänsä pajupuskaan välipalalle. Pian pieni violetti rotta valtasi näyttöni ja nakkelin sitä pokepallolla jos toisellakin, kunnes sain taskumonsterin kiinni. "Rattata! Jee, se olkoon mun eka pokemon!" Tuuletin ja Inna pudisteli päätään. Seuraavaksi otimmekin suunnan kohti pokestoppia, joka oli sijoitettu kartalle maastoesteradan taakse. Ensimmäistä kertaa pääsimmekin ravaamaan tällä maastoreissulla, vaikka se tosin loppui muutaman sadan metrin päähän, koska puskassa rääkkyi Pidgey. "Mä saan sen, mä saan sen", höpötin itselleni ja tähtäsin kohti koristevattupuskaa, ja kuinka ollakkaan, lintu jäi palloon! Kiara pälyili puskaan päin ja ihmetteli varmasti, oliko emäntänsä tulossa hulluksi, sillä ei hän siellä mitään nähnyt. "Noniin, voidaanko nyt ratsastaa?" Inna kysyi ja nyökkäsin, pukaten mustanruunikkoon ravipohkeet.
Tunnin, jos toisenkin, ehkä kolmannenkin jälkeen, yllätti meidät kesäinen sadekuuro - sekä puhelimeni akku, joka näytti uhkaavaa 5 prosenttia. Olin kuitenkin saanut kiinni jo monta samanlaista että erilaista pokemonia, Kiaran hikeen laukkapätkällä, Innan vihaiseksi malttamattoman Hazelin selässä ja itseltäni kengät sekä hupparin häveyksiin, jotka tosin saattoivat jäädä uittopaikan kodalle kuumuuden käydessä hetkeä aiemmin sietämättömäksi. "Ihan hyvä saalis maastoreissuksi", sanoin, eikä Inna edes tohtinut vastata minulle enää, vaan hyppäsi tallipihalla alas tumman puoliverisensä selästä minulle mykkäkoulua pitäen. Tallin ovella ratsukko oli törmätä kilpaa juoksevaan tallin omistajattareen ja muutamaan tallityttöön, jotka halusivat kaikki vangita kentällä majailevan Pikachun. "Se on mun! Näin sen ensin", kuulin kentältä huudettavan ja naurahdin. Tuoltako sitä itsekin näytti ja vielä hevosen selässä.. Pudistin jopa itsekin päätäni touhulle ja talutin rättiväsyneen sekä sateessa kastuneen pokemonjahtikuljettimeni Kiaran yksäritalliin.
|
|
|
Post by Julia on Aug 27, 2016 10:40:04 GMT 2
27. elokuuta 2016
Syksyiset säät hiipivät nopeasti pilaamaan kenttäkelit, joten päätimme ottaa Kiaran kanssa viimeisistä loppukesän lämpimistä päivistä kaiken ilon irti. Kiara kulki perässäni 'auttamassa' pelkkä riimu päässään, kun asettelin kunnollista esterataa kentälle. Potkin puomeja paikoilleen ja kun kaikki viisi estettä oli mitoitettu askeleille oikein, nostelin puomit n. 50 sentin korkeuteen. "Noniin, eiköhän lähdetä valmistautumaan!" Sanoin ja nappasin tammani riimuun. Kesällä estepenkki oli ollut vähän vähemmällä käytöllä, joten sen asetteleminen Kiaran, krhm, levenneeseen selkään kesti hieman aikaa. Samoin kuin satulavyön kiristäminen, mutta vika oli varmaan satulavyön pituudessa eikä Kiaran mahan koossa.. Pujotin vielä suojat ja putsit tamman kinttuihin ja olimme valmiita pomppimaan!
Kiara tuntui alkuverryttelyssä yllättävän letkeältä, joten pyörittelin vain muutamia ympyröitä käynnissä, ennenkuin nostin ravin. Ravissa keventelin isohkoja ympyröitä, varsinkin esteiden ympäri ja lopulta otin muutamia hyppyjä pitkän sivun ristikkosarjalle. Kiara innostui todenteolla ja kompuroi askelissaan puomit alas, joten kiiruhdin alas selästä nostamaan niitä. On muuten hurjaa urheilua itse nostaa itselleen puomeja.. Toiseen suuntaan pidättelin tammaa vähän enemmän ja sain ristikot mukavassa tahdissa ylitettyä. Laukka oli tänään meillä aika tahditonta, joten käytin sen hiomiseen enemmän aikaa. Kääntelin ympyröitä ja asetin Kiaraa reilusti sisään. Uralla taas potkin tammaan vauhtia, ettei se jäisi pohkeen taakse. Kun rytmi alkoi olla kondiksessa tähän suuntaan, otin yhden verkkahypyn lävistäjällä napottavalle esteelle. Kiara ponisti pikkupystylle kaukaa, mutta pysyin silti sen vauhdissa mukana. Vastakkaiseen suuntaan sain taas tehdä kunnolla töitä, että Kiara oli mielummin gepardi kuin etana siirapissa. Kunhan saimme sen estehirmun heräämään Kiarassa, uskalsin ottaa hyppyjä myös sarjalle laukassa. Sen hienosti selätettyään Kiara sai taputukset ja pitkät ohjat.
Nakkasin käyntien jälkeen itseni alas selästä ja nostelin esteet 60cm korkuisiksi, näin alkuun. Ohjat takaisin käteen keräiltyäni nostin napakan laukan ja lähdin kiertämään rataa myötäpäivään. Yksittäiselle pystylle sain Kiaran tosi hyvin tuotua, mutta seuraavalle linjalle se vähän kiemurteli ja hyppäsi enemmän oikeasta reunasta kun keskeltä. Toinen linja onnistui ihan näppärästi, eikä puomit edes kolahdelleet. Vastapäivään rata sujuikin odotettua paremmin, ja päätin radan hyvään, onnistuneeseen suoritukseen. Nostin kuitenkin lävistäjälinjan esteen vielä 80cm korkeaksi ja otin molempiin suuntiin muutamat hypyt. Alkuun Kiara meinasi hypätä tasajalkaa, toisella kertaa ei hypännyt, mutta kun tarpeeksi hyvin ja lähelle tamman ratsastin, ei esteen korkeus tuntunut enää missään. Onnistuneiden hyppyjen jälkeen taputin mustaruunikkoa kaulalle ja pitkin ohjin otin muutaman kierroksen ravia loppuverryttelyksi.
"Huhhuh", sanoin kun vihdoin ja viimein sain viimeisenkin estetolpan kannettua takaisin estevarastoon. Kesän laiskottelun jälkeen nimittäin tuntui vähän, kun joutui jotain vähän raskaampaa tekemään. Kiarakin näytti siltä, että oli tarpeeksi kuitti tämän päivän treenistä. Talutin sen yksäritalliin, jossa vain Aura paijaili ainoata sysimustaa suomenhevostaan sitten Hukkareissun jälkeen. Parkkeerasin tammani pesupaikalle ja viilentelin sen kinttuja hyvän tovin, jonka jälkeen Kiara pääsi kirmailemaan vielä tarhaan.
|
|
|
Post by Julia on Oct 27, 2016 16:52:20 GMT 2
26. lokakuuta 2016
Siitä lähtien, kun Innan serkku oli majoittunut Petran huoneeseen, olin asunut enemmän omassa kämpässäni. Oikeastaan ihan hyvä, etten koskaan luopunut siitä. Kulkuyhteys keskustaan töihin ja muille talleille oli huomattavasti lyhyempi, kun Vaahterapolusta. Tosin minusta oli alkanut tuntua, että kiireideni myötä olin alkanut erkaantua enemmän ja enemmän vaahtisjengistä. Petrastakaan ei ollut kuulunut mitään erikoisempaa, vaikka hän päivitti harvase päivä facebookkiaan uusien tuttavuuksiensa kanssa. No, onneksi minulla oli sentään maailman paras hevonen, niin kliseiseltä kun se kuulostikin. Se piti minut kulkemassa tällä polulla. Silti kaipasin parhaita ystäviäni niin hirmuisesti.
Syysiltapäivä oli hyytävän kylmä, enkä ihmettelisi jos lumi olisi jo pian maassa. Kiara seurasi minua kuin koira hihnassa tarhasta talliin, vaikka välillä yrittikin nyhtää kuuran r*iskaamia ruohonkorsia. Päätallissa tuntilaisilla oli kova tohina päällä, joten päätin suosiolla kiertää suoraan yksäritalliin hoitamaan Kiaran, pois muiden tieltä. Tamma seisahtui tyhjälle käytävälle, ja minä heitin sen violetin riimunnarun kaulalle roikkumaan. Vain Sallin hiljainen hörinä kuului toisesta päästä siipeä. "Odota siinä", sanoin Kiaralle ja käänsin selkäni nanosekunniksi, kun hain tamman harjapakin satulahuoneesta. Kaksi vuotta sitten tamma olisi juossut tallia ympäri uteliaana, vuosi sitten lotaissut suuhunsa kaikki käytävällä olevat ruokaämpärien sisällöt, mutta nyt se vain seisoi kiltisti paikallaan, hievahtamatta. Taputin mustanruunikon kaulaa ja heitin sen eteen avonaisen harjapakin, josta otin itselleni pitkäharjaksisen pölyharjan. Kiara alkoi samantien tutkimaan harjapakkinsa sisältöä, kuten aina joka päivä tähänkin mennessä, jos sieltä löytyisi jotain uutta ja jännittävää.
Edes sinä aikana, kun tein Kiaralle puolen tunnin täyshoitoa, ei kukaan edes kulkenut yksäritallin lävitse. Ylhäisessä yksinäisyydessäni kannoin tamman varusteet käytävään. Välillä syytin työvuorojani siitä, että olin antisosiaalinen ja kaveriton, mutta ehkä se vain johtui ajankohdasta, kun kävin tallilla aina myöhään iltaisin tai aamulla aikaisin. "Noniin, eiköhän mennä", totesin Kiaralle, joka oli täysissä varustuksissa, valmiina liikutusta varten. Kenttää täyttivät vain lamppujen valot, ja huokaisten pääsin taas ratsastamaan yksin. Jee. Nousin rampilta keskikokoisen hevoseni selkään, kiertämään sittemmin hiljaista kentän uraa.
Kiara tuntui tänään rauhalliselta muttei laiskalta, kuuliaiselta ja sopivan rennolta. Nopean käyntiverryttelyn jälkeen siirryin suosiolla ravityöskentelyyn, joka kaipasi hiomista enemmän. Väistöt luonnistuivat hyvin molempiin suuntiin. Ilmeisesti tarhassa Hyrrä juoksutti Kiaraa perässään, sillä tamma oli paljon virkeämpi nykyään mitä ennen, kun se vain pojotti tarhassa Kelmin kanssa ja oli selästä käsin kuin rautakanki. Laukkatyöskentely oli tänään erityisen helppoa. Tamma käytti hyvin selkäänsä ja takajalkoja, joka oli harvinaista herkkua. Voi hitsin vitsi, nyt jos olisi Helena näkemässä! "Hieno tyttö", taputin tamman hikeentynyttä kaulaa. Olin tyytyväinen ja Kiarakin oli, joten otin pitkät ja rennot loppuverryttelyt ravissa, ja sittemmin käynnissä. Samalla maisema alkoi värittyä syksyn harmaudesta valkeaan. Lunta! Rauhtoitin tamman käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat, samalla kun taivas satoi hiljaa päällemme ensilunta.
"Nähdään taas huomenna", sanoin mustanruunikolleni ja suukotin sen pientä otsapyörrettä. Vedin karsinan oven kiinni ja samassa puhelimeni päästi pienen viestiäänen. Se oli Petra. "Meidän pitäis puhua yhdestä jutusta" Niimpä tietenkin. Mitä ikinä se tarkoittikaan, työnsin puhelimeni taskuun kuin en olisi nähnytkään koko viestiä ja lähdin mahdollisimman pian autolleni. Jos Petrakin halusi juuri sitä mitä aavistelinkin, ketä minulle enää jäisi? Tallin takana Mila oli tekemässä pahojaan, mutta silmäkulmastaan hän sattui kuitenkin huomaamaan minut. "Katos, suakin näkee! Kuis hurisee?" Omistajatar kysyi yhtä humoristisesti kuin aina ennenkin ja minä vain kohautin olkiani. Hän tumppasi tupakkansa ja tuli minua vastaan. "Mikäs sulla oikeen on? Onko Tohveli kuollut vai miks näytät tolta?" Hän kysyi ja minä vieräytin kyyneleen poskelleni. Nainen ei osannut sanoa mitään, vaan tyrkkäsi taskustaan oluttölkin kouraani. Talolla olut vaihtui toiseen ja kolmanteenkin, kun Inna liittyi seuraan. Hetken kaikki oli kuin ennen, mutta aamulla herätyksen soidessa ei eillisestä tunnelmasta ollut enää puhettakaan. "Voi h*lvetti mä oon myöhässä!"
|
|
|
Post by Julia on Nov 9, 2016 17:20:01 GMT 2
9. marraskuuta 2016 Aamuaurinko häikäisi silmiäni kun nousin pienestä, punaisesta autostani. Koska luulin viipyväni enemmän kuin tovin, peittelin autoni lumisateelta pressulla, kuin hevosen loimella. Nyt vain sai toivoa, ettei pressu lentäisi tuulessa hevosia pelottelemaan.. Hevoset eivät olleet saaneet vielä päiväruokia, joten nappasin Kiaran mukaani tarhasta. Vaikka pakkasta oli noin kymmenisen astetta, ei tamma tarvinnut vielä loimea, mutta sen kyllä huomasi sen mammuttikarvasta.. En edes uskaltanut ajatella millainen karvalehmä tammasta vielä kehkeytyisi talven ollessa kylmimmillään! "Ja lupaatkin sitten olla heittämättä mua selästäs", sanoin tammalleni, kun kapusin sen 'korkeaan' selkään. Onneksi sentään lumi pehmentäisi alastuloa, jos jotakin sattuisi.. Kiara tallusti hyytävässä viimassa kuitenkin tyynesti, joka oli sille hyvinkin ominaista.
Lumen määrään verrattuna pakkasta oli sitäkin enemmän, joten vedin huiviani tiukemmin suojaamaan pakkasen punottamia kasvojani. Vaikka omasta mielestäni olin pukeutunut hyvinkin lämpimästi, kylmä pääsi vihlomaan sisuskaluihini asti. Niimpä potkin Kiaraan vähän vauhtia pohjeavuilla. Tamman käynti reipastui hännänheilautuksen kera, mutta minä olin kuitenkin päättänyt, että mehän ravaisimme tämän metsäpolun lävitse. Ja niinhän me lopulta teimme. Minä puistattelin kylmää ilmaa minkä kerkesin, eikä Kiarakaan oikein nauttinut pakkassäästä. Kuitenkin tyhmänuteliaana ja maastoreissuja rakastavana suuntasimme perinteiseltä reitiltämme vasemmalle, kohti korkeaa ylämäkeä. Sen kipuamisessa, jos jossain, tulisi takuuvarmasti lämmin. Napautin sisäpohkeella Kiaraan ensin vähän vauhtia, ennenkuin nousin jalustimille kevyeen istuntaan. Tamma lähti kipuamaan jyrkähköä, lumista mäkeä, minä selässä jännittäen, pääsisimmekö perille vai liukastuisimmeko ja valuisimme pitkin mäkeä takaisin lähtöpisteeseen. Vaikkei Kiara ollutkaan tunnettu sporttisesta kropastaan tai hyvästä kunnostaan, se selätti mäen hetkessä loppuun asti. Tosin saatoin kuulla pientä puuskutusta etupäästä..
Maastolenkki toi eteeni yhden pitkän metsätien, jonka läpi olin kulkenut vain muutamia kertoja, ja luvannut itselleni olla joutumatta sinne enää uudelleen. No, tässä sitä nyt kuitenkin oltiin. Kiarakin pysähtyi haukkaamaan välipalaa havupuusta, mutta nykäisin sen takaisin reitille. "Jospa mikään metsäneläjä ei tekisi meistä päivällistään", sanoin hiljaa ääneen ja patistin Kiaran kävelemään pitkien, lumesta nuokkuvien puiden pimentämään metsään. Vähän väliä jouduin laulamaan Ukko-Nooaa tai Tuikituikui Tähtöstä, jotten säikähtäisi rapisevia oksia ja huojuvia puita. Tai kuulisi muutenkaan mitään outoja ääniä metsän siimeksestä. Siksipä pohjeavuin kannustin Kiaraa ravaamaan. Tamma lähti raviin reippaammin kun ajattelin. Kevensin kuitenkin vasempaan, korjattuani horjahtaneen asentoni. Kiara kuitenkin kiihdytti kokoajan ja ihmettelin, mikä tammaa oikein vaivasi. Olan yli kurkatessani näin vain puita ja häikäisevän auringon, eli emme siis olleet hengenhädässä juoksemassa petoja karkuun. "No mennään sitten", sanoin ja annoin laukkapohkeet samalta seisaumalta. Kiara heitti pienen pukin samalla, mutta ampaisi silti täyteen laukkaan. Menetin taas tasapainoni ja kaappasin tamman pitkästä harjasta kiinni. Vauhdin huumassa olin saada sydänkohtauksen, kun iso ratsukko saavutti meidät, ja laukkasi vierellämme. "Kelpaako seura?" Nuori mies sanoi ja ehkä hieman kiljahdinkin ratsuni selässä moista ilmestystä. Hetken hengiteltyäni päästin Rasmuksen edelleni, joka jarrutti pian myös kävelyvauhtiin, jotta voisimme vaihtaa muutaman sanan. Tai niin minä ainakin uskoin. "Ihmekkös kun Kiaraakin alkoi pelottamaan, kun tuollainen hirvi juoksee perässä", sanoin puoliääneen ja Rasmus naurahti. Valo pilkahteli jälleen kirkkaasti puiden raoista, vihdoinkin. Kiara sai pitkän ohjan hiillostavan takaa-ajon päätteeksi ja tamma huokaisikin kovaan ääneen, kuin helpotuksesta.
"Sua ei ookkaan näkynyt", hän sanoi jättimäisen ruunansa selästä. Minä vain kohautin olkiani ja jatkoin hiljaisuutta, mikä lopulta oli ainoa, mikä minua ja Rasmusta yhdisti. Tosin kumpikaan ei tehnyt aloitettakaan rikkoaksekseen jäätä, joten kiitin Jumalaa mielessäni, kun tallipiha siinsi horisontissa. "Kiitos vaan seurasta", sanoin tiputtaessani itseäni tammani selästä. Hän vain nyökkäsi ja jatkoi matkaansa maneesiin. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin tamman vatsavyön, ennenkun lähdimme talliin vaihtamaan jotain mukavampaa päälle. Loimitin hikisen Kiaran talliin syömään päiväruokia ja lähdin penkomaan kaapistani jotain lämmintä mutta mukavampaa päällepantavaa. Mietin samalla, olinko ollut liian kova Rasmusta kohtaan. Itsekään en ollut mikään helpoin persoona, enkä osannut ystävystyä mallikirjan mukaisesti yhtään keneenkään, mutta toisaalta kaipasin nyt ehkä uutta ystävää.
Vedin tupsupiponi päähän, jotta pienet aivoni eivät jäätyisi pakkasessa, ja nappasin taukohuoneesta mukaani kupillisen kahvia, kuivakan vehnäsämpylän hevosten leipäkorista sekä pöydälle hylätyn vihreän omenan. Se tuntui olevan vielä tässä maailmassa, joten ehkä se uppoaisi välipalana minulle -tai hevosille. Vihehtelin ennekuin raotin maneesin ovia, joissa ratsukko treenasi ravitehtäviä. Kapusin alariviin istumaan ja hörppimään kahviani, kera kuivan sämpylän. Benkku vaikutti vahvatahtoiselta hevoselta, jolta ei tosin taitoa puuttunut. Rasmuksella näytti vaan olevan kova työ pitää koko paketti kasassa. Siitä huolimatta mies ratsasti hyvinkin kevyin avuin ja saatoin vain ihailla heidän yhteistyötä ravikiemuroilla. Pian he kuitenkin herpaantuivat minusta niin paljon, että Rasmus heitti ruunalleen pitkän ohjan ja suuntasi katsomoa kohti. "Mä kun sain sellasen käsityksen, ettei mun seura kelvannut", hän virnuili ja hörppäsin kahvistani, olkiani kohauttaen. "Muutin mieleni", sanoin ja nousin sijoiltani. Rasmus laskeutui komean ratsunsa selästä, joka kyhnytti päätään etujalkaansa. Minä tyrkytin sämpylänloppuni isoturpaisille karvakamulle, rapsuttaen sitä samalla otsasta. "Et syötä mun hevosta samalaiseksi palleroksi kun omaas", hän sanoi ja minä hymähdin. Olin jo aikeissa heittää häntä omenalla, mutta lopulta syötinkin sen Benkulle. "Kiara ei ole lihava, sillä on vielä raskauskiloja", sanoin sarkastisesti ja silitin ruunan silkkistä kaulaa. Olisipa Kiarakin joskus näin hyvässä karvassa! "Niiniin, niin ne naiset aina sanoo", hän sanoi ja lähdimme yhdessä tuumin talliin, minun avatessa ratsukolle ovia.
Taukohuoneen ollessa tyhjillään pistimme uudet kahvit tippumaan ja vähitellen keskustelu säästä alkoi kehkeytyä parempaan suuntaan, eikä hiljaisuudet olleet enää niin piinaavia. "Ja mä kun luulin et sä seurustelet sen Petran kanssa", hän sanoi jutun kulkeutuessa asiasta kukkaruukkuun ja minä kurtistin kulmiani, katsahtaen sitten kahvikuppiini. "No, me päätettiin et laitetaan meidän juttu tauolle", totesin vaisusti, sillä minusta se tuntui vieläkin pahalta, mutta toisaalta vapautta olinkin jo kaivannut. "Sori", Rasmus sanoi vaisusti ja nousi pöydästä. Ja taas tuntui siltä, kun oltasiin tiputtu vuorenhuipulta takaisin lähtöpisteeseen.. "Hei, ei se mit-", kerkesin sanomaan, kun puhelimeni pärähti soimaan. Se oli Suvi, Heidin äiti, meidän maalaistallin pääpitäjä, joten vastasin hänelle epäröimättä. Olihan hänellä käsissään suurin osa minunkin hevosistani. Kuiskasin Rasmukselle palaavani asiaan. Hän vain nyökkäsi vaisusti. "Mitä on tapahtunu?" Kysyin Suvilta, joka selitti koko tilanteen. Lyhennettynä siis hänen ystävättärensä oli joutunut teholle tipahtaessaan hevoseltaan. Iraksi nimittämänsä ystävän keuhko oli puhjennyt rytäkässä, sekä useita luita murtunut käsistä ja jaloista. Ajatuskin hevosen tallomaksi jäämisestä puistatti minua. Pahoittelin hänelle tilannetta ja tarjouduin auttamaan tallitöissä, mikäli hän tarvitsi apua. "En vielä lopettanut. Kysymys kuuluukin, otatko tämän puokin uudeksi projektiksi?" Suvi kysyi ja kuulosti siltä, kun tarvitsisi mahdollisimman pitävän vastauksen, ja mahdollisimman pian. En tiennyt hevosesta mitään ja tapahtuneen perusteella vielä vähemmän tämä tarjous minua houkutti. Mutta silti minua kiinnosti ehkä päästä treenaamaan tavoitteellisesti. Silti tämä oli minulle hyvin suuri ehkä.
|
|
|
Post by Julia on Nov 24, 2016 15:35:45 GMT 2
24. marraskuuta 2016 Kiaran ja Hyrrän juttutuokio tarhassa, mikä elämässä ilostuttaa.. Inspiraationa toimi PMMP:n Korkeasaari II, vaikkei ihan mikään iloisin biisi olekaan.
"Kysyit onko mulla mitään-" Listasin ne kaikki tähän "-asioita joista vähän elämässä ilahdun"
Tarhailu ilman riimuu Säilöheinä ilman kamuu Tunnilla jos vähän kuumuu niin lapset säikähtää
Maastoreissu keväällä Pukkisarja alamäessä Koko reissu pilalla kerrankin on
"Kysyit onko mulla mitään-" Listasin ne kaikki tähän "-asioita joista vähän elämässä ilahdun"
Tunnilla ratsastaja hyvä Hoitaja saapuu tänään Jos tarhailla saa koko päivän varsinkin syksyllä
Karkureissu heinälatoon Kukaan ei aavista mitään Kaikki herkut mua varten kerrankin on
Älä sitten kiukuttele mistään Heitä ratsastajaa selästä missään Jos oikein kiltisti laukkaan niin voin jonkun herkun saadakin!
|
|
|
Post by Julia on Dec 14, 2016 2:11:44 GMT 2
14. joulukuuta 2016
Mun sydän oli kokenut uuden rakastumisen. Nimittäin tuohon uuteen pilkulliseen, joka juoksenteli koko yön teillä tuntemattomilla. Siitä asti, kun Mila oli sanonut seuraavan hevosen olevan pilkullinen, sydämeni oli hakannut tuhatta ja sataa. "Siis, Bruni 2.0 vai Kakrun pikkuveli?" Olin kysellyt omistajattarelta eikä tämä osannut kuin pudistaa päätään. "Mitä ihmettä.. No ei kumpikaan", Mila huokaili ja vahtasi kelloa, odottaen uutta tuntihevostaan saapuvaksi. "Se Lubbenton.." Aloitin, kunnes Mila keskeytti minut. "Knubbenson." "Knubbenson" korjasin, "on sit mun tuleva hoitoheppa!" "Olkoot vaan. Kunhan nyt eka saatais se tänne", nainen murisi ja nousi ripeästi taukohuoneen sohvalta. Koin paremmaksi pysyä kauempana ja lähtä tallin puolelle ihmettelemään muiden touhuja. Sara paijasi parhaillaan uutta hoitsuaan, joka näytti yhtä nyrpeää naamaa tallin käytävällä kuin oma russini Kelmi aikoinaan. "Tekis mieli vaan rutistaa tosta pehmeästä turvasta!" Huudahdin ja sain Saran hypähtämään lattianrajasta salamannopeasti. "Sori, oon vaan niin innoissani siitä uudesta hepasta", sanoin ja pahoittelin säikyttelyäni. Tyttö jatkoi ruunan harjaamista tallin hiljaisuudessa, jonka täytti vain ruokiaan rouskuttavat hevoset. Tovin jauhettuani tästä Nubista, suostui Sarakin jäämään katsomaan uutta tulokasta, vaikka kello alkoikin näyttää kohta jo kymmentä. Eipä aikaakaan kun pilkukkaan ruunan omistaja saapui vauhdilla pihaan. Ruuna oli kuulemma heittäytynyt hankalaksi lastatessa. No sen pystyi uskomaan, jos kello näytti jo puoli yhtätoista arki-iltana.
"Oottakaa, mä käyn hakemassa sille herkkuja", sanoin Milalle, Jesselle ja Saralle, jotka odottivat ex-omistajan parkkeeravan autonsa. Milan pyöritellessä silmiään minä juoksin taukohuoneeseen, jossa oli pussillinen vanhoja sämpylöitä. Niistä se uusi Knubbenson varmasti ilahtuisi ikihyviksi ja rakastuisi minuun, eli uuteen hoitajaansa! En kauan kerennyt olla poissakaan, kun kauhea rääkyminen kuului ulkoa. "Perkuleen kaakki, takasin!" Mila huusi ja riensin tallikäytävän poikki juosten pihalle. Ehdin nähdä vain pilkulliset jalat, jotka pinkoivat karkuun ja nopeasti. "Voi luoja, tämähän tästä vielä puuttuikin", Jesse mutisi ja rapsutti päätään. Sarakin vain seisoa napotti ja höyrysi kylmää ilmaa hengittäessään, kuin pieni lohikäärme.
"Menkää te tästä, niin me mennään Jessen kanssa pellon poikki", Mila käski melkein kaksimetrisen Tessan selästä ja minä nyökyttelin. Minä ja Sara suostuimme vapaaehtoisiksi hevosenmetsästäjiksi (eli minä pakotin Saran mukaani) ja pistimmekin ratsuihimme vauhtia. Goljat nyrpisteli Kiaralle ja yritti pukittaa pienellä sievällä takapuolellaan Kiaraan, joten otin heti alkuun ohjat koko reissusta. Kiara taas olisi halunnut kokoajan kääntyä takaisin tallille, sillä ulkona oli pureva -20 asteen pakkanen ja kello läheni puolta yötä. "Sano jos et pysy matkassa", tokaisin Saralle ja tämä nyökkäsi ymmärtäväisenä. Tuskin hän todella tiesi mihin suostui.. Kun pamautin Kiaralle pohkeet kylkiin, niin taisi Goljatilla tulla kiire ottaa meidät kiinni. Kuunvalo näytti meille tietä isolla tiellä. Kuljimme ylämäet ja alamäet kavionjälkien perässä, tuloksetta. Mitä luultavammin seurasimme vääriä jälkiä, tai olimme liian hitaita. "Pitäiskö sitä yrittää jotenkin kutsua?" Sara kysyi ja minä vilkaisin takaani vierelle kiiruhtavaa pientä ratsukkoa. "Hyvä idea. Nubbii!" "Luppiis!" Huusin ja Sara huusi perässä. Emme tosin kuulleet muuta kuin oman huutomme kaikua, joten luultavammin karkoitimme ruunan vain kauemmas. Kiarakin vain pysähtyi allani kuuntelemaan, mitä oikein luulimme tekevämme. Kohta sain kuitenkin uuden ja paremman idean, kun huudella ruunaa kuin koiraa. "Hei, nouse sää tolle kukkulalle. Sieltä näkee noille montuille", osoitin sormella ja käskin Saraa, joka mietti hetken, ennenkuin ohjasi vikurin ruunansa kohti kukkulaa. "No eikai täältä näe sit yhtikäs mitään, kun on niin pimeetä", Sara tähysti ja toitotti, kunnes hetken katseltuaan hän näki jotain. "Tuolla kuusen vierellä seisoo joku hevonen!" Hän huudahti ja käänsin Kiaran silmänräpäyksessä ympäri. Nyt tai ei koskaan, me saisimme ruunan tälle yölle kiinni, jos nyt vain laukkaisimme.
Saran idean johdosta päätimmekin ravata hiljaa pehmeässä puuterilumessa tämän pilkullisen ruunan luo. Se otti hiljalleen askelia eteenpäin ja näytti uhkaavasti siltä, että emme saisi sitä tällä vauhdilla kiinni. "Uskallakin mennä enää yhtään lujempaa", takaani kuului, kun yritin painaa pohkeita tumman tammani kylkiin. Ruuna alkoi kadota näköpiiristämme puiden taakse, joten minä annoin lopulta kuitenkin laukkapohkeet, jättäen Saran puremaan pölyä. Hän oli kuitenkin oikeassa, sillä ruuna säikähti meitä ja juoksi tiehensä, jättäen jälkeensä vain kiroilevan ratsastajan. "Jesse?" Sain suustani ulos, kun pysäytin Kiaran mystisen mustan möykyn vierelle. "Mitä ihmettä te oikein touhuatte!" Mies huusi ja piteli selkäänsä, kömpien ylös hangesta. Me olimme Saran kanssa äimänkäkenä, mistä ukko nyt noin kovasti riemastui. "Samaa kuin sinäkin. Ota se nyt kiinni ennenkuin se karkaa uudelleen!" Sanoin ja osoitin sormella puuhun kiinni jäänyttä pilkukasta. "Se on Kakru! Ja säikytitte senkin melkein karkuteille", Jesse murisi ja tarpoi hankeen hakemaan ratsuaan penkasta. Samalla minä loin pitkän ja väsyneen katseeni Saraan, joka kohautti harteitaan. "Hups!"
"Siis ei jälkeäkään?" Mila kysyi ja me pyörittelimme päitämme. Jesse kuitenkin päätti kertoa meidän havainnostamme, joka sai Milan vain naamapalmuilemaan. "No jatketaan etsintöjä aamulla, eihän täällä tunne edes varpaitaan enää", omistajatar valitti ja sai siitä hyvästä meidät muutkin tutkimaan, mitkä paikat kehossa enää liikkuivat. Kiara ja Jessen alla talsiva Kakru roikottivat päätään väsyineinä, kun taas Goljat kipitti perässä, välillä heitellen takapuoltaan omaksi ilokseen. Tessa oli ainoa, joka oli näin kahdelta aamuyöstä valppaana. Se hidasti vauhtiaan niin kauan kunnes tajusimme, että ojanpientareen toisella puolella puuski keltaloiminen, pilkukas hevonen. Lopulta se pysähtyi ja Mila hyppäsi alas ison tamman selästä, täräyttäen jalkansa kovaan maahan. "On tämänkin ollu reissu", nainen kihisi ja piteli polviaan, kunnes kykeni ojentamaan Jesselle Tessan ohjat. Nubbi yritti hirnua ja pöristä, mutta siitä kuului vain pieniä äänen pihahduksia. "Noniin, ei oo enää hätää, lähdetään kotia kohti", Mila yritti rauhoittaa tilannetta ja nappasi sopivan tilaisuuden tullen puuhun takertuneesta riimusta kiinni. Samassa me muut uskalsimme huokaista helpotuksesta. Mila sai pujotettua ruunalle suitset ja nostettua sen ylös penkanpohjalta. Mutta sitten ne todelliset ongelmat vasta alkoivat. Ruuna ei nimittäin tahtonut liikahtaakaan, vaan pysyi visusti paikallaan, riimun nykimisestä huolimatta. Tessaa moinen kanssaeläjä alkoi ärsyttämään hyvin pian, joten seuraavaksi Nubin ohjat sai käsiinsä Jesse. Edes meidän pieni järjestyksenvaihto ei saanut pilkullista ruunaa hievahtamaan paikaltaan.
"Eikai tässä päässyt nukkumaan ollenkaan", Sara vaikeroi väsyneenä poninsa selässä ja minä käskin häntä koittamaan itse. "Ehkä mä koitan mennä sen selkään ja joku saa taluttaa Kakrun tallille", Jesse päätti ja heittäytyi toisen pilkukkaan hevosen selästä alas. Olimme jo niin väsyneitä edes miettimään, oliko se järkevä ajatus uudella, tuntemattomalla ja vielä uupuneella hevosella. "Mä voin ottaa Kakrun", totesin vain Jesselle ja sainkin suorilta kasvattini ohjat kouraani. Epäilyistäni huolimatta, Nubbi kulki rauhallisena Jessen alla, vaikka satulaa ei ollutkaan.. mutta vasta sitten, kun sai mennä jonon ensimmäisenä. Ruunalla oli selkeästi johtajaluonne. "Vihdoinkin", huokaisin, kun parkkeerasimme ratsumme tallipihaan ja heittäydyimme vuoroillamme alas hevostemme selästä. Jalkani olivat niin kohmeessa, että alastullessa tuntui siltä, kuin sääriluut olisivat menneet poikki. Hetken vapisevilla jaloilla seisottuani valmistelin Kiaran varusteiden purkua varten ja ojensin Kakrun Milalle, joka oli menossa viemään Tessaa päätalliin. "Vieläkö haluat leikkiä ton hoitajaa?" Hän kysyi väsyneesti nauraen ja minä puistelin päätäni. En takuulla.. Kellon lähentyessä kolmea Mila tarjosi minulle ja Saralle sohvaa nukkumapaikaksi talosta ja me suostuimme siihen väsynein, mutta iloisin mielin.
|
|
|
Post by Julia on Feb 6, 2017 23:39:34 GMT 2
6. helmikuuta 2017
Tammikuu oli kulunut uudenvuodenlupauksia tuhotessa, joten Kiaran kanssa tavoitteellisuus ratsastuksessa oli jäänyt toissijaiseksi. Tammalle oli ehkä pyörähtänyt muutama lisäkilo satulavyömakkaraksi, jotka kuumeisesti olisi tuhottava ennen lumien sulamista.Taukohuoneen pöydällä lojui kasa viikon lehtiä, Rasmus ja Minka niiden äärellä. Kaksikon juttutuokio keskeytyi sopivasti, kun pamahdin nuhjuisessa tallivarustuksessani sisään.“Sustahan oikein huokuu iloinen hevosenomistaja-asenne", Rasmus virnuili, mutta hänellä tuskin oli varaa puhua. Hädin tuskin miestä enää edes näki hevosen selässä.“Ajattelin, jos täältä sais motivaatiota lähtä treenaamaan, mut toisin kävi", pyöräytin silmiäni ja tein jo täyskäännöstä, kunnes Minka hihkaisi perääni.“Odota! Mä tiiän, mitä sä taidat tarvita.”Varustin Kiaraa tottuneesti ja rutinoituneesti, samalla kun viereisessä karsinassa kaikki oli uutta.“Minkaa! Tuleeko Nubille suojat etusiin vai takasiin?” Eräs tuntilainen huuteli, ruunan tyrkkiessä samalla pientä ratsastajaansa ulos karsinasta. Kiara vain seisoi satula selässään, irtonaisena tallin käytävällä, ja yritti tehdä tuttavuutta uuteen, iäkkääseen kylmäveriruunaan.“Lähetääs maneesia kohti!” Sanoi uusi ratsastuksenopettaja ja jäimme jonon hännille töpöttelemään. Askelissaan hidas tammani puuhki tyynenrauhallisena kuumaa ilmaa sieraimistaan.Kaarrossa saimme vielä yhden seuraajan, nimittäin Rasmus omalla ylväällä hirvellään oli saapunut Minkan valvovan silmän alle oppimaan ja keräämään motivaatiota.“Tehdään itsenäiset alkuverkat, sillä välin mä anna ohjeita jokaiselle omaan istuntaan”, Minka totesi ja otti ensimmäisenä Iipan ratsastajineen käsittelyynsä.Kiara oli tänään entistä valppaampi selästä pitäen, mitä yleensä. Ehkä uusien hevosien jännittämä ilmapiiri sai sen virittymään, mutta tänään tamman askel muistuttanut ex-ravuria.Tehtävinä oli tänään pitää huolta istunnasta, samalla kun harjoiteltiin käyttämään painoapuja siirtymisissä. Minä ja Rasmus saimme vähiten kehuja, sillä tuntilaiset pääsivät tietysti helpommalla. Varsinkin Nubin ratsastaja, joka miltei horjahti jo kolmatta kertaa alas pilkullisen ruunan ponnahduksissa. Kiaran kanssa saatiin aikaan omasta mielestäni edistystä huomattavasti, mutta ilman Helenan kotkotusta sitä oli mahdoton arvioida.Kiittelimme vuolaasti Rasmuksen kanssa tuoreen ratsastuksenopettajan pitämää tuntia talliin tultuamme. Sillä oli virkistävä vaikutus rutinoituneeseen arkeen. “Tervetuloa uudelleen!” Minka huikkasi pesupaikalle, ennenkuin poistui satulahuoneen kautta päätalliin.Kiara napotti nuutuneena koko jalkojen kylmäyksen, joten annoin sen olla irti ketjuista.Koska uusi tallityöntekijä Oona oli osoittautunut harvinaisen mukavaksi tapaukseksi uudeksi tulokkaaksi, uskalsin jättää Kiaran iltaruuat hänen annettavakseen.Pahin painajaiseni odotti taukohuoneessa, johon oli kerääntynyt uusien hoitajien lisäksi myös Pyry ja Nella. Sen enempää kommentoimatta viikonloppua, olin yrittänyt pysyä mahdollisimman etäällä tästä kaksikosta. Tuijotuskilpailun edetessä kiusalliseen hiljaisuuteen, sanoin vain lähteväni talolle moikkaamaan laiskaa tallinomistajaa.“Hei, älä mee", Nella nousi sohvalta ja sai koko hoitajalauman päät kääntymään kun tennisottelussa. Sata kysymysmerkkiä pääni ympärillä leijuessa odotin ehkä jotain muuta, kuin seuraavaa lausetta.“Kahvi on just valmista", nainen totesi hiljaa. Puistelin vain päätäni ja käännyin kannoillani talliin. Kaikeksi onnekseni Stina jakoi tänään iltarehut, joten minulla oli aikaa avautua hänelle elämästäni.//MIKSI MINULLE EI KERROTA MITÄÄN? Juotan sut humalaan ja pakotan kertomaan, mitä teidän välillä on tapahtunut. Perkele. - Mila -
|
|
|
Post by Julia on Apr 13, 2017 16:32:53 GMT 2
13. huhtikuuta 2017 Kiara napotti mielissään keskellä tallin käytävää, kun kerrankin annoin tammalle sen ansaitsemaa huomiota. Harjasin mustanruunikon karvakasan pitkän kaavan kautta ja annoin sille aikaa herätä varusteidenlaittoa varten. Viimeaikoina olin ollut vain niin hirveän kiireinen asunto- ja työasioiden kanssa, vaikka olin luvannut panostaa tamman liikakilojen karistamiseen ennen kevään tuloa. No, kaikesta huolimatta Kiara oli jäänyt vähemmälle liikutukselle kilpahevosten ja nuorikoiden varjoon, sillä se ei suuttunut, jos sai pitää ylimääräisiä vapaapäiviä. Se oli yhtä ihana itsensä, jonka kanssa kaikki kiireet ja huolet saivat unohtua hetkeksi. Kiara hörähti minulle aina yhtä pehmeästi, vaikka olin ollut poissa pidempäänkin. Kenttä oli koskemattoman puhtaan valkea, kun talutin Kiaran sen keskelle selkäännousua varten. Aurinko häikäisi lumen pinnasta kirkkaasti, joten nostin aurinkolasini kypärän lipalta silmiäni suojaamaan. "Ja eikun menoksi", sanoin ja patistin tamman kiertämään kenttää. Piirtopää oli yhtä taivaanrannanmaalari kuin yleensäkin, joten en pitänyt sen kanssa kiirettä. Pyörimme pitkään isoilla ympyröillä pitkin ohjin, ihmettelimme välillä puissa visertäviä lintuja ja pysähdyimme tuulenvireen vietäviksi. Tallipihalla ei näkynyt vielä pitkään aikaan ketään, joten ravasimme paljon mielenkiintoisia kuvioita ja laukkasimme kaikessa rauhassa koko kentän laajuisesti.
Kiara vaikutti tyytyväiseltä ja rennolta loppuverrytelyssämme, joten äkkinäisen päähänpistoni ansiosta kävin heittämässä sen satulan takaisin varustehuoneeseen, ja kipusin uudestaan Kiaran lämmenneeseen selkään. Mikään ei rauhoittanut mieltä paremmin kun maastoilu tämän tamman kanssa. Pystyin antamaan sille pitkät ohjat vaikka kesken ravipätkän, eikä se päättänyt lähtä omille teilleen - päin vastoin. Kiara ennemminkin saattoi pysähtyä ja tuumata, että tämän päivän työt oli tässä. "Käydäänhän vielä pellolla kahlaamassa", totesin sukkajalalle, joka harppasi suurin askelin pellon hangille. Hanki upotti jonkun verran, mutta uskoin sen kestävän meidän visiitin. Jonkun matkaa kahlattuamme tamma kuitenkin humpsahti syvemmälle, mitä ilmeisemmin ohjan kohtaan. Pieni paniikkia ja upottavaa ojanpohjaa lukuunottamatta selvisimme kuitenkin ylös upottavasta hangesta, jonka jälkeen Kiara oli aivan naatti.
Koska tamma sai oman kylmäyksen jalkoihinsa jo ojanpohjalla, vein sen suoraan tarhaan viettämään loppupäivän vapaata. Itse riensin vielä taukohuoneeseen soittamaan Kiaralle kengittäjää, jotta kävisi repimässä kengät tamman jaloista lumien sulettua pois. Taukohuone oli hiljaistakin hiljaisempi. En oikeastaan edes kaivannut juttukaveria, vaan kupillisen kahvia ja istumapaikan. Viimeaikoina kun oli tapahtunut kaikenlaista, joka sai minut entistä enemmän pysymään loitommalla muista tallilaisista. Puhelimesta kengittäjän numeroa etsiessäni erehdyin selaamaan Petran numeron kohdalle, johon melkein ajatuksissani soitin. En voinut käsittää, miksi kukaan ei kertonut minulle hänen visiitistään, tai varsinkaan hän itse. En kyllä edes tiedä, olisinko tahtonut tietää, mutta tämä olikin periaatekysymys. Mielessäni pyöri vain, olisiko minun pitänyt soittaa tai laittaa edes viestiä. Sormeni liikkui näiden kahden vaihtoehdon vaiheilla puhelimen näytöllä. "Ai moi!" Nella paukkasi taukohuoneen ovesta sisään ja sai sormeni lipsahtamaan "poista" valintaan. Voi helvetin helvetti! "No moi", sanoin ehkä turhankin tylysti, joka sai naisen tuijottamaan minua. "Okei, mistäs tällä kertaa kiikastaa?" Hän kysyi kopistellessaan puruista likaantuneita housujaan. Pudistin vain päätäni ja työnsin puhelimeni taskuun. Mitäs minä sitä enää miettisin.. "Vie mut sun luo", sanoin ehkä hieman äkisti viereen istuneelle Nellalle. "Ai mun?" Hän kysyi hölmistyneenä, johon vain nyökkäsin, saaden samalla kyyneleen tippumaan vetistyneistä silmistäni.
|
|
|
Post by Julia on May 2, 2017 11:53:40 GMT 2
2. toukokuuta 2017
"Oliko hyvät hyppytreenit?" Nella kysyi minulta, pällistellessäni hiljalleen lumen alta paljastuvaa tallipihaa kahvikuppi kädessäni. "Ihan paskat", tuhahdin ja sain naisen vain huokaisemaan. "Sori, kaikki vaan menee just niin kun ei haluis niitten menevän", totesin ja paiskasin kahvini pöydälle, pitkin vanhoja hevoshullulehtiä. "Voi saasta! Miten vaan", kirosin ja pyyhkäisin lehdet lattialle. "Tehtäskö jotakin muuta kun mökötettäs täällä, mulla loppuu vuoro ihan just", Nella sanoi ja nosti kädellään leukaani pystyynpäin. "Kyllä tää tästä", hän jatkoi ja sai minutkin pehmenemään. "No okei, mä käyn laittaa Kiaran tarhakuntoon", totesin ja annoin pikaisen pusun naisen poskelle.
Kiara oli hirnunut kimeästi jo muutaman päivän. Se jatkoi niin kauan, että sen kurkku oli käheänä. Se ei lakannut tuijottamasta yksityistallin tyhjentyneeseen karsinaan, eikä tarhassakaan malttanut pysähtyä hetkeksikään. Se juoksi tarhanviertä edestakas ja jätti heinätkin puoleksi syömättä. Tänään se pisti jarrut pohjaan portilla eikä olisi mennyt tarhaansa millään. "Ala tulla nyt!" Huusin ja revin tammaa perässäni, mutta se vain pakitti hermostuneena. Lopulta se hypähti jo niin monetta kertaa pystyyn, että kaaduin sen vetovoiman ansiosta. "Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu", Stina riensi heiniensä kimpusta auttamaan minua ylös, sillä Kiara oli juossut tarhaansa kehää kiertämään. "Kiara on seonnut surusta", sanoin pyyhkiessäni rapaisia kamppeitani. Hyrrän poismenon tamma oli ottanut todella raskaasti, jota en edes osannut kuvitellakaan. Tottakai, kaikilla meillä on tunteet, mutta tuommoista en vielä eläessäni ollut nähnyt. Harmitti tietysti Kiaran että Nellan, myös omasta puolestani. Juuri kun olimme löytäneet ruunan kanssa yhteistä säveltä. Oli nuo hollantilaiset minun allani näyttäneet kaikki menevän rikki, ensin Sessi ja nyt Hyrrä.
Skippasimme sittenkin suunnitelmamme Nellan kanssa jomottavan pääni takia. Piti näköjään rueta käyttämään kypärää myös Kiaraa hoidettaessa. "Sinua ei täältä kyllä saa pois millään", Mila tokaisi minulle sohvalta. Tuhahdin vain päätäni pudistellen ja suuntasin tottuneesti jääkaappia kohti. Olin nyt muutaman yön viettänyt Nellan luona, tai hänen huoneessaan, juuri siellä, joka ennen kuului Petralle. Välillä tuosta huoneesta sai viboja vanhoista ajoista, mutta Nellan vihdoin purkaessa kamansa lopullisesti alkoi se näyttää enemmän häneltään. Aamutuimaan sain soiton änkyttävältä Eljakselta, joka kertoi huomanneensa Kiarassa jotain outoa. "Sun.. sun on parasta tulla kattomaan ite", hän sanoi ja lähdin salamana talliin. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, Eljas ei ikinä sitten osannut olla vähemmän dramaattisempi mutisevan äänensä kanssa.
|
|
|
Post by Julia on Jul 11, 2017 21:07:58 GMT 2
11. heinäkuuta 2017
Yhtäkään vapaaehtoista ei ollut ilmoittautunut Kiaran hoitajaksi tämän kesän aikana. Huokaisten repäisin koskemattoman paperilapun tallin ilmoitustaululta ja heitin sen roskiin. Tamma oli viettämässä jo toista kuukautta laitumella, sillä sen käytös oli pysynyt tähän päivään asti samana; se ei päästänyt minua selkäänsä eikä ollut enää yhtä järkkymätöntä seuraa kuin aiemmin. Toukokuussa Kiara oli karkaillut useasti karsinasta ja tarhasta, josta sain useasti Eljakselta soiton, ettei tamma millään antanut itseään kiinni. Ainoa tehtävä minulla oli juoksuttaa tamma joka toinen päivä, että sen tylsistynyt mieli ei keksisi kepposia. "Hei, kiitos kivoista treeneistä!" Kuulin miehen tallikäytävällä huikkaavan treenikaverilleen, joka nyökytteli kiitollisena. Molemmat olivat tallin uusia kävijöitä, mutta he olivat päässeet hyvin alkuun hoitajataipaleellaan. Voi, kun minäkin niiiiin paljon kaipasin huolettomia treenejä.
"Jos joku tahtois auttaa viemään vesiä laitumelle, niin sanoo nyt hep!" Stina totesi noustessaan kahvikupposensa ääreltä. Moni tallityttö vaan jatkoi lehtensä selailua ja nostin pääni ylös puhelimesta. "No enköhän mä v-" "Hyvä! Eikun menoksi", hän vastasi ennenkun kerkesin edes kissaa sanoa. Kannoimme saaveja mönkijän peräkärryyn ja aloimme täyttämään niitä vesiletkulla. Stina huomasi heti, etten ollut juttutuulella ja päräytti käyntiin omat elämänkuvionsa ruodittavaksi. "Mut hei, mites sen Kiaran kanssa?" Vihdoin hän kysyi ja minä ravistin päätäni. Ei kisakautta tänäkään vuonna. "Sullahan on niitä puoliverisiä vaikka muille jakaa, eikö niistä joku kouliintus sulle ykköshepaksi?" Nainen kysyi, häätäessään samalla paarmaa kimpustaan. "Nymi on liian vaativa, Ladysta on tullut Suvin mussukka ja Heidi on rakastunut Sammyyn ikihyviksi. Valerien kanssa koulutus edistyy aika hitaasti", naurahdin ja vaihdoin vesiletkun täyttyneestä saavista toiseen. Meidän kolmen talliprojekti pyöri enemmän äidin ja tyttären voimin, sillä minä vaan hankin lisää hevosia ja silloin tällöin ratsastin tallin ponikatrasta. Toisaalta Kiaraa, omaa rakasta kasvattia ja hömppäheppaa, oli hankala korvata millään toisella. "Toisaalta voithan sä aina hoitajaksikin ryhtyä", Stina nauroi ja minä nyökkäsin. Sitähän minä olin vakavasti jo miettinytkin.
Tammalaitumella valtasi suuri kaaos. Osa oli varsin äkäisiä kiimansa puolesta ja osa yritti muodostaa kuppikuntia menkkahirviöitä vastaan. Kiara ei näkynyt tietävän, kumpaan joukkoon se oikein kuului ja pitäytyi Naavan lähettyvillä. Kannoimme vedet tyhjentyneiden saavien tilalle, ja jouduimme pyyhkimään hikeä jo muutaman nostoliikkeen jälkeen. "Täällä ainakin riittäis valinnanvaraa, Mila tuskin pistäis pahakseen jos jonkun hepan liikuttaisit", Stina totesi minulle, johon sanoin tyytyväni vain omaan hirviööni mussukkaani. Kiara sentään tunnisti minut ja säntäsi laumasta luokseni, joten nappasin sen riimuun nopeasti, ennenkuin muut huomasivat portin olevan auki. "Hieno tyttö", taputin Kiaran kaulaa ja lähdimme kävellen kohti tallia. Kesä oli kauneimmillaan ja lämpimimmillään, joka harmitti minua niiin paljon, sillä rakastin Kiaran kanssa maastojen koluamista. Nykyiset maastolenkit kävellen eivät päihittäneet peltolaukkailuja, mutta sentään tamma vaikutti tänään enemmän entiseltä hölmöltä itseltään kuin aiemmin. Se teki jo minut suunnattoman onnelliseksi, että pikkuhiljaa Kiara alkoi toipua ennalleen.
|
|
|
Post by Julia on Aug 28, 2017 20:56:49 GMT 2
27. elokuuta 2017 Mulla oli kerrankin jotain kerrottavaa. Inna pälätti taukoamatta Kirpun jalkojen kylmäyksestä ja Kertun tarhakäytöksestä, joten istuin hiljaa naisen auton etupenkillä odottaen, että hän sulkisi suuren suunsa ja antaisi minun vihdoin puhua. Viikkoja sitten olin irtisanonut vanhan asuntoni ja hakenut uutta paikkakunnalta, josta olin saanut työtarjouksen. En ollut hiiskunut asiasta kenellekään, paitsi nyt. Se tekstiviesti vihdoin saapui, jota olin odottanut ristiriitaisin tuntein. "Mä sain sen asunnon", sanoin tuijottaessa puhelintani, johon tullut tekstiviesti ei vaikuttanut ensin todelliselta. Inna ei keskeyttänyt puheripuliaan vaan jouduin ottamaan häneen pitkän katsekontaktin. "Mä sain uuden asunnon", sanoin uudestaan, jolloin hänen suunsa sulkeutui ja kulmakarvat kurtistuivat. "Mitä?" Hän kysyi epäuskoisesti, jolloin päätin olla kiertelemättä asiaa millään tavoin. "Sain uuden työpaikan ja asunnon Kallasta ja otan Valerien mun mukaan", sain nopeasti sanottua, jonka jälkeen oli hetken piinaavan hiljaista. "Mut sehän on kaukana", Inna totesi pienen laskutoimituksen jälkeen, jonka huomasin hänen harhailevasta katseestaan. "Jos ajaa 120 vauhtia niin vajaan tunnin päässä", muistutin vitsikkäästi, mutten saanut ystävääni nauramaan. 5 vuoden jälkeen oli hankala luopua tutusta arjesta, muttei tarkoitukseni ollut lähteä pysyvästi. Inna käynnisti autonsa sanomatta sanaakaan, eikä meidän matka Rinnsteinistä Vaahterapolkuun ollut onnittelujen tai surkuttelujen täyttymä.
"Siis sä teit mitä?" Sain kuulla kovalla äänellä Nellalta, jonka jälkeen kuuli varmasti moni muukin. "Oon täällä kuitenkin yhtä paljon kun ennenki, mutta työt menee nyt edelle", yritin selittää, muttei se Nellalle kelvannut. Hän oli hiilenä, eikä suotta. Emme olleet sopineet mitään seurustelusta, mutta ilman sitä virallista sanaa olimme kuin parisuhteessa. Silloin yleensä sovittiin asioista yhdessä ja tiesin tehneeni tyhmästi, kieltämättä. "Soitellaan", Nella totesi ja poistui paikalta katsomatta minua. No, silleen sitten. Onneksi Kiara ei tuominnut minua päätöksistäni. Muuttoni ei tullut vaikuttamaan mitenkään erilaisesti tämänhetkiseen tilanteeseen - sillä Kiara kirjaimellisesti vain seisoi viikon ja liikutin sen viikonloppuisin juoksuttamalla. Paitsi nyt se tarvitsisi vuokraajan ja toivoin, että löytäisin semmoisen mahdollisimman nopeasti. Facebook hoiti tehtävän varmasti paremmin kuin tallin ilmoitustaulu, joten luotin siihen. "Jos jollakin toisella ois enemmän aikaa touhuta sun kanssa", sanoin ja silitin tamman valkoista päämerkkiä. Kiara sulki silmänsä ja nojautui minuun, josta tiesin sen aistivan tulevan. Yhtäkkiä puhelimeni pärähti soimaan, jota Kiarakin säikähti, hypähtäen pois syleilystäni. Vastasin nopeasti, jos nyt vaikka tärppäsi vuokraajan suhteen. "Hei, Emilia täällä. Oliko sun hevonen vailla vuokraajaa?" Napakymppi.
// ... assbutt... -mila-
|
|
|
Post by Julia on Oct 1, 2017 21:08:09 GMT 2
sunnuntai, 1. lokakuuta 2017 Vaahterapolku. Se olisi uuden vuokrahevoseni talli. Olin kuullut paikasta paljon huhuja ja puheita, mutta suurimmaksi osaksi vain pelkkää positiivista. Siltä ei kuitenkaan vaikuttanut kun saavuin talliin, sillä käytävät olivat typötyhjät. Harhailin aikani, kunnes löysin tulevan vuokrahevoseni karsinalle. Reckless oli ehkä viimeisin sana kuvailemaan tuota karsinan nurkassa nyhjöttävää hevosta.. "Ai hei, sä taidatkin olla Emilia", minua pienempi blondi sanoi ja hymyili leveästi. Pakotin itsenikin hymyilemään ja myönnyin naiselle hänen olevan oikeassa. Juliaksi itsensä esitellyt eli tamman omistaja kirjaimellisesti työnsi minut karsinaan, jotta pääsimme tutustumaan heti kättelyssä. "Kiaran kanssa joudutaan aloittaa kaikki aikalailla alusta, joten eniten se kaipaa säännöllistä liikuntaa ja rauhallisia hoitohetkiä", Julia totesi minulle ja nyökyttelin kuuliaisen oloisena. Olin minä ennenkin nuoria hevosia hoitanut. Sitä paitsi Kiara näytti rauhalliselta tapaukselta. "Mä jätän teidät tutustumaan kahden ja varaan samalla sulle tunnin, että pääset aloittamaan", nainen höpötti ja minä menin Kiaran karsinaan käsi ojossa. Kiara tuijotti vain yhdessä kohdassa minua, eikä tahtonut tulla luokse. Lopulta se jopa käänsi itsensä ympäri niin, että tein tuttavuutta sen isolle pepulle. "Hei, meistä pitäs tulla tiimi", sanoin epätoivoisesti, eikä Kiara lotkauttanut korvaansa. "Sun alkeistunti on aika pian", Julia sanoi palatessaan tovin kuluttua, että ihan säpsähdin naisen terävää äänensävyä. Pyöräytin ehkä hieman kiittämättömästi silmiäni. "En mä nyt niin huono oo", tuhahdin ja jatkoin Kiaran silitystä. En ehkä uskaltanut vielä myöntää itselleni, että taidot olivat todellakin ruostuneet, mutta tieto ei ollut mihinkään kadonnut. Siksi pidin itseäni edelleen yhtä tasokkaana ratsastajana, kuin joskus olin. "Se vain sattuu olemaan käytäntö täällä", blondi totesi nyt tiukempaan äänensävyyn, johon nyökkäsin ymmärtäväisenä. Tietysti, miksi minun aina täytyi olla niin kärkäs.. "Viikonloppuisin käyn täällä itse joten saat muuten touhuta mitä tahdot", omistaja jatkoi selitystään ja minä nyökkäilin. Selkään ei siis ollut asiaa vielä ainakaan viikkoon, joten ehkä pieni tutustumisleikki oli hyväksi minulle. Kiaran nykyisestä tilanteesta päätellen myös sille oli tärkeää, että se tunsi uuden hoitajansa. "Nyt olette omillanne. Minä lähden valmistelemaan toista poniani muuttoa varten. Ei kannata ihmetellä, jos yksi pihaton russeista on Kiaran perään", nainen höpötti minkä kerkesi, vaikka minä kuvittelin hiljaisuuden jo laskeutuneen välillemme. Hänellä taitoi olla todellinen rahapula tai sitten hän oli vain kyllästynyt hevosiinsa, kun tyrkytti niitä niin ahkerasti toisille. Ei sillä että Kiarassa oli mitään valitettavaa.. Taukohuoneessa omat pienet kuppikunnat kääntyivät katsomaan minua, odotettavasti, sanomatta sanaakaan. Halusin kääntyä samantein takaisin, mutta maltoin mieleni ja tutkailin ilmoitustaulua tärkeän oloisena. Hoitajaa kaivataan! -lappuja oli niin paljon, että niiden seasta joutui oikein etsiä tuntilistoja. Bongasin viimein itseni alkeistunnilta, joka oli tiistaina! Voi hitto soikoon, mihinköhän soppaan sitä lusikkansa oli oikein upottanut.. - Emilia #1
|
|
|
Post by Julia on Nov 11, 2017 15:56:33 GMT 2
11. marraskuuta 2017 Emilia oli tehnyt Kiaran kanssa hyvää työtä. Tamma ei tarvinnut ratsastusta ollakseen taas oma ihana itsensä. Tuttu, lämmin hörähdys tervehti minua tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Varustimme Kiaran yhdessätuumin ja sainkin sitten loistoidean. "Käyppäs hakemassa kypäräsi, niin mennään maneesiin. Sä saat toimia sätkynukkena", toitotin brunetelle vuokraajalle, joka teki nöyrästi työtä käskettyä. Ehkä naisenalun oli jo aikakin päästä kokeilemaan vuokrahevostaan ratsain. Mustanruunikon huono kunto tuli kuitenkin olemaan este säännölliselle ratsastukselle, vaikka Emilia oli karistanut tamman ympäriltä useammankin liikakilon. Kiinnitin mustan pitkän liinan Kiaran kuolaimesta niskan yli toiseen. Tamma hamusi uteliaana paksua liinakasaa kädessäni. Olin näkevinäni risteytyshevosen silmissä sellaista kirkkautta, mitä ei aikoihin ollut näkynyt.
Emilia kiipesi ruunikon selkään varovasti. Kiara antoi luottavaisesti uuden ratsastajan nousta satulaan, joka sai tummaverikön naurahtamaan iloisesti. "Se luottaa muhun", hän illakoi pujottaessaan jalustimet jalkoihinsa. Nyökkäsin hymyn hiipiessä minunkin kasvoilleni. Viimeviikonloppuna Kiara kiikutti minua 100-0 kuin pientä lasta, joten oli enemmän kuin tervetullutta nähdä kuntoutuva tamma noin lauhkeana. Sidoin ohjat tamman kaulalle, mikä sai Emilian kulmat kurtistumaan. "Istut oikein syvälle satulaan ja pidät jalat pitkinä. Ratsastat sitä nyt ainoastaan sun pohkeella ja istunnalla", totesin maiskauttaen pyöräkän risteytyshevosen käyntiin. Kiara liikahti laiskanoloisesti eteenpäin, mutta vetreytyi silmissä kun Emilia alkoi ratsastamaan sitä ilman ohjaa. Pidin liinaa mahdollisimman löysällä, jotta Kiara pääsi kävelemään pitkät verryttelykäynnit.
Piirtopää ravasi matkaavoittavaa ravia, kun sen pitkä ratsastaja kevensi askellajia. Pärskähdyksiä alkoi sadella hiljalleen, ja ratsukon menoa oli ilo seurata. Kiaraa en ollut aikoihin nähnyt niin rentona, mitä se nyt antoi ymmärtää. Pistin merkille Emilian käyttävän pohjeapuja hyvin eleettömästi. Kuvitelmissani olin ohjeistanut nuorta ratsastajaa, muttei minun oikeastaan tarvinnutkaan sanoa mitään. Hän joko luki ajatuksiani, hevostani tai oli muuten vain järisyttävän hyvä ratsastaja. Laukka pyörähti käyntiin lennokkaasti ja Kiara jatkoi askellajiaan innokkaana. Naisenalun pehmeän tiivis istunta oli silmiähivelevää. Uskoin, että tässä parivaljakossa oli vielä potentiaalia.
|
|
|
Post by Julia on Nov 30, 2017 18:32:39 GMT 2
3. marraskuuta 2013
#throwback "Ninja on tosi levoton, tuu heti tänne kun pääset", Jenni panikoi puhelimeen ääni väristen. Olin kuin puulla päähän lyöty. Nostin kuitenkin takkini naulasta ja aloin pujottaa sitä päälleni. Pakko kai sitä oli mentävä. "Se varsoo! Se varsoo nyt!" Vera huusi taustalta ja vihdoin minulla raksutti. Ei helvetti. Se varsa! "Voi taivas, nytkö se syntyy", huokaisin puhelimeen tuntiessani itseni täydeksi idiootiksi. Pääsi unohtumaan kaiken vitutuksen keskellä, että vielä se vahinkovarsa tulisi jonain päivänä uloskin. Havahduin tuskaisiin huutoihin, jotka täyttivät linjan ja tunsin viiltäviä pistoja sydämessäni jokaista mylvintää muistuttavaa hirnahdusta kauhulla kuunnellessani. Pudotin puhelimen kädestäni kiskoessani takkia rivakkaasti päälleni. Rakas ystäväni ei kärsisi enää hetkeäkään yksin. Juoksin talliin pää kolmantena jalkana. Äänet olivat vaienneet aiemmasta puhelusta mutta pieni puheensorina virtasi viimeisen pihaton suunnasta. Hyökkäsin täysin auki ammottavalle ovelle, mutta koko tilanne näytti olevan jo ohi. Maailmaan putkahtanut varsa makasi märkänä länttinä oljilla. Jenni kuivasi ja putsasi sitä paraikaa pyyhkeellä, Veran yrittäessä kannustaa Ninjaa nousemaan, tuloksetta. Voimaton tamma ei saanut jalkojaan kantamaan yrityksistään huolimatta. Tamma makasi raskaasti puuskuttaen kyljellään, eikä tehnyt enää elettäkään noustakseen. Vera katsahti minua huolestuneena ja pudistelin päätäni tietämättömänä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä silmieni edessä tapahtui. Ainakaan mikään ei näyttänyt vastaavan oppikirjojen mukaista varsomista. Lähestyin paniikista paikalleen jähmettynyttä tuoretta emää rauhallisesti ja kyykistyin sen pään vierelle. Laskin käteni viemään hikikarpaloita pois tamman lämpöä hohkavalta otsalta. "Lopeta", käskin Veraa nähdessäni Ninjan pelosta sokaistuneet, rauhattomat silmät. Tamma oli aivan poissa tolaltaan. En ollut koskaan ennen nähnyt sitä tuollaisena. Kipakka lämminverinen ei ollut koskaan näyttänyt pelkoaan minun nähden. Sen luonne oli tulta ja tappuraa, enkä ollut tunnistaa uupunutta punaruunikkoa omakseni. Se ei ollut tuollainen, vaan rohkein ja persoonallisin tuntemani hevonen. Pienimmätkin rippeet siitä persoonasta olivat pyyhkiytyneet pois. Tiesin varsomisen olleen aivan liian rankka sirolle lämminveriselleni. Istuin huolesta soikeana tamman vierellä niin kauan, että sen hengitys tasaantui. "Rakas, kaikki on nyt hyvin", kuiskasin punaruunikolle silittäen sen hiestä kostunutta kaulaa. Ruskeiden silmien pilke oli lasittunut eikä se reagoinut mitenkään ääneeni. Lämpimät kyynelvanat vyöryivät poskipäiltä huomaamattani kuin vesiputoukset. En antaisi Petralle ikinä anteeksi, jos Ninja ei palaisi enää ennalleen. *** Ninjasta ei ikinä tullut hyvää emää. Punaruunikko vaelteli pihatossa ylhäisessä yksinäisyydessään jo viikon jälkeen varsansa syntymästä. Se ei ollut vieläkään vanha äkäinen itsensä, vaan persoonaton kuori entisestä. Mitä tuli sen jälkeläiseen, oli se varmaan imenyt emänsä sielun itseensä napanuoran kautta. Tumma läsipää hoippui pitkillä kintuillaan hädin tuskin vielä edes pystyssä, kun hyppeli jo rohkeita loikkia elämäniloisesti. Tamma kompuroi useasti kömpelöihin jalkoihinsa, mutta nousi jokaisen kerran jälkeen ylös entistä pontevammin. Puistelin päätäni epäuskoisena, sillä rääpäleessä ei ollut pätkääkään Hukkiksen persoonaa, tai varsinkaan Ninjan. Perintönä sille siunaantui ilmeisesti vain neljäsosa vanhempiensa älykkyysosamäärästä. "Ootko miettinyt sille nimeä?" Jenni kysyi hiljaa saapuessaan viereeni katsomaan uusimman tulokkaan pukkihyppyjä. Vanhemman blondin kasvoille nousi vaisun toiveikas hymy. "En, enkä aio", tuhahdin kylmästi, sillä luulin Jennin tietäneen tismalleen, mitä mieltä olin varsasta. Ikinä en ollut sellaista omistanut, enkä tulisi omistamaan. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä minun rahapussini ei kattanut enää kolmatta hevosta. Lahjoittaisin sen ensimmäiselle halukkaalle, joka tohtisi ottaa talliinsa moisen vahinkolapsen. "Kai sitä on jollakin nimellä kutsuttava?" Hän esitti jatkokysymyksen ja kiinnitti huomionsa minun levottomaan olemukseen. Tiesin, ettei hän luovuttaisi ennenkuin nimi oli keksitty. Vähiten minä tahdoin nimetä sellaista hevosta, mihin en tulisi koskaan kiintymään. Huokaisin onnepyörän pysähtyessä päässäni sopivaan vaihtoehtoon. "Olkoon se Kiara, pieni ja tumma. Ja vahinko."
|
|
|
Post by Julia on Apr 6, 2018 21:19:21 GMT 2
6. huhtikuuta 2018 Viikkasin viimeisetkin violetit loimet ja huovat omiin kasoihinsa, uteliaan silmäparin tuijottaessa toimiani käytävällä. Läsipää pyöritteli suuria korviaan hämmentyneesti suomenhevosmaisessa päässään. Sen aivonystyrät miettivät tarkasti, mitä oli oikein meneillään, mutta luovuttivat pian hetken tuumasteltuaan. Tamman mielestä paljon hauskempaa oli nakella päätä niin, että ketjut pitivät kilisevää ääntä, kuin murehtia päänsä puhki. Huuleni nousivat huomaamattani rentoon hymyyn, sisälläni myllertävästä surusta huolimatta.
Vaikka tiesin jo kauan sitten, miten tämä kaikki tulisi päättymään, onnistuin pitkittämään viimeistä yhteistä päiväämme yllättävän kauan. Meidän tulevaisuus ei näyttänyt enää aikoihin siltä, miltä olisi suunnitelmien mukaan pitänyt. Me oltiin vuosien varrella ajauduttu aika lahjakkaasti eri teille, monien sattumusten ja syiden seurauksena. Silti ajatuskin eriävistä teistä teki pahaa, mutta vihdoin mä olin kerännyt rohkeuteni ja tehnyt suuren päätöksen. Kiara muuttaisi viimein uuteen kotiin. Tai, eihän sitä oikeastaan edes uudeksi voinut kutsua. Tamma vietti siellä oikeastaan jopa enemmän aikaa elämästään, kuin Vaahterapolussa. Kotoisan yksityistallin mailla se oli vahingossa saanut alkunsakin, minun poissaollessa. Hämärän pihaton oljilla se oli autettu maailmaankin, samoin kuin tamman oma ensimmäinen varsakin, tietysti minun poissaollessa. Tälläkin hetkellä mä olin Kiaralle vaan poissaoleva omistaja, enkä millään ehtinyt seurata sen hurjan nopeaa kuntoutumista reaaliajassa. Mä olin onnistunut missaamaan sen elämän tärkeimmät käännekohdat. Joka ikinen kerta. Itsekkäästi yritin pitää siitä vielä kiinni tiedostaen, että hevosella olisi vielä paljon annettavaa. Mutta jollekkin toiselle.
Viimein olin vakuuttunut, että se jokin toinen oli Kiaran arvoinen; Jennin tytär, joka vaati päästä istumaan tummanruunikkoni selkään jo pienestä pitäen. Heidin opetushevosena, jos jossain, oli Kiaran parasta juuri nyt. Huomasin pujottaneeni violetteja kuljetussuojia hyvän tovin. Tamma jaksoi edelleen nostella kengättömiä kinttujaan typerien suojien tieltä. "Anna kun mä", naisääni huokaisi, syöksyen laittamaan suojia puolestani. Luovutin paksut suojat Emilialle mukisematta, sillä muuten tyttö olisi varmaan repinyt ne kädestäni. Niin vihainen se mulle oli. Kiellostani huolimatta brunette oli tullut hyvästelemään vuokrahevosensa, eikä edelleenkään suostunut vastaamaan anteeksipyyntöihini. Tunsin itseni hirveäksi riistäessäni jotain niin tärkeää teinitytön elämästä. Emilia olisi katkera minulle varmasti lopunikäänsä. Tai ainakin siihen asti, että joutuisi itse samanlaisen pulman äärelle. Tai kasvaisi aikuiseksi.
Tunnistin traileria vasten nojailevan vaaleaverikön heti, vaikka viimenäkemästä vierähti pian kaksi vuotta. Edelleen nainen oli niin luonnonkaunis, kuten siskontyttönsäkin. "Ihana nähdä", hän huoahti halatessaan minua, enkä voinut kieltää iloista hymyä hypähtämästä surusta jähmettyneille kasvoilleni. Minua pidempi blondi oli ollut pitkään tukeni ja turvani hevosasioissa, vähän ehkä muutenkin. Hänen neuvot kannatti aina ottaa tosissaan, niin hyvässä kuin pahassa. Jenni Lukkarin luona hevoset olivat totaalisen hyvissä käsissä. Kiara hörähti tuttavallisen pehmeästi naiselle, joka riensi rapsuttamaan tamman samettista turpaa. Luojan kiitos, sen hyväksyvä käytös vain vahvisti hankalaa päätöstäni. "Tietysti voit tulla ihan milloin vaan ky-" Jenni aloitti jo, kunnes keskeytyin hänet. Se tiesi varmasti itsekin vastauksen, mutta tuputti vaihtoehtoaan silti. "Mä tiedän. Kiitos", vastasin tietysti kiitollisena, vaikken kyläilisi ainakaan vapaaehtoisesti. Tiesin kyllä, että Jennin luona sai aina käydä, vaikkemme enää Petran kanssa seurustelleetkaan. Se ei todellakaan ollut syy, miksen koskaan kääntänyt autoani Vientareen liikenneympyrästä oikealle.
Tamman askeleet nousivat vaivattoman reippaasti pitkin trailerin ramppia. Se ei epäröinyt, toisinkuin minä. Henkeäni alkoi äkisti ahdistaa kamalasti ja sydän hakata tuplasti nopeammin. Viimeisten sanojen aika lähestyi liian nopeaa vauhtia, vaikka luulin olevani tähän valmis. Tamman hölmistyi yhtäkkisestä halauksestani, eikä se raukka ymmärtänyt, miksi silmäkulmastani karkasi kyynel, jos toinenkin. "Anteeksi", sain sanottua Kiaralle ennenkuin suukotin sen otsaa. Viimeistä kertaako, ehkä. Jos mä olin tehnyt oikean päätöksen, miksi silti yksinäinen kyynel vierähti uudelleen poskelleni?
***
Farkkuauto paineli kaukana horisontissa, enkä vieläkään saanut katsettani irti sen perästä. Olinko mä sittenkään tehnyt oikean päätöksen? Mitä jos katuisin tätä vielä? Nähtäisiinköhän me enää koskaan? Tai oikeastaan, tahtoisinko mä enää edes nähdä Kiaraa? Tietysti olin tehnyt oikean päätöksen. Ajattelin meidän kaikkien parasta. Paitsi Emilian. Käännyin katsomaan surumielestä brunettea. Sen silmistä ei valunut kyyneliä, eikä sen kasvot olleet surusta solmussa. Naisenalun tuijotus oli tuima. Ja katkera. "Sä olit korvaamaton apu mulle -tai siis, meille", yritin osoittaa edelleen olevani pahoillani, muttei kylmäkiskoisen teinin ilme värähtänytkään. Mua pelotti, että päästäisin pian tempperamenttisen teinihirviön valloilleen, mikäli jatkaisin lässytystäni yhtään pidempään. "Kiitti vaan", tytön murahti vihdoin, vaikkei varmaankaan kiitollisuudenvelasta. Samassa se kääntyi kannoillaan, ties minne, enkä enää jaksanut välittää. Mun päivä oli ollut tarpeeksi rankka muutenkin.
|
|
|
Post by iwivezaavuxa on Apr 11, 2019 13:51:37 GMT 2
|
|
|
Post by omeyawiku on Apr 11, 2019 16:13:24 GMT 2
|
|
|
Post by upavemimojeyf on Jul 15, 2019 22:01:19 GMT 2
|
|
|
Post by uewiucapox on Jul 16, 2019 0:09:16 GMT 2
|
|
|
Post by umofhinira on Aug 17, 2019 19:55:57 GMT 2
|
|
|
Post by akowilx on Aug 17, 2019 22:16:48 GMT 2
|
|
|
Post by asohuujbin on Nov 11, 2019 16:43:14 GMT 2
|
|
|
Post by ueyajihujixo on Feb 15, 2020 11:58:37 GMT 2
|
|
|
Post by caqgken on Feb 18, 2020 18:43:33 GMT 2
|
|