|
Post by Mila on Oct 15, 2013 22:54:01 GMT 2
Halloweenin kunniaksi järjestetään Vaahterapolussa "yö"maasto halukkaille. Matkaan lähdetään n. 19:00 ja takaisin tallilla ollaan yhdeksän aikoihin. Lämpimästi vaatetta päälle ja jos sinulta löytyy otsalamppu, niin ota matkaan! Matkan varrella on vaikka mitä jännää ja pelottavaa... Osallistuminen alle viimeistään 29.10. klo 19:00 Maksu tapahtuu tarinoiden (tai piirtäen)! v€:t ei tällä kertaa ole käytössä! OsallistujatMila - Riimi Luna - Tohveli *kuitti*Hanna - Didi *kuitti*Evie - Huhu *kuitti*Jonah - Fred *kuitti*Iiris - Diana *kuitti*Rebekka - Zombi Jonna - Eetu *kuitti*Eljas - Rino *kuitti*Kape - Zanza *kuitti*Elisabet - Jori Linda - Celine Julia - Raipe *kuitti*Lispe - Deisi *kuitti*Annika - Anna *kuitti*Sally - Tuuli Anita - Ressu Sunny - Bawca *kuitti*Mira - Merida *kuitti*Äksöniä järjestävät Larissa, Markus, Petra ja Tessa. JÄRJESTÄJÄT, laittakaa yv:llä mulle 28.päivään mennessä et mitä missä ja milloin!
|
|
|
Post by Mila on Oct 30, 2013 19:55:03 GMT 2
Mila kertoo- Onhan kaikki nyt varmasti messissä? huutelin, kun aikamoinen joukkio porukkaa oli kerääntynyt ratsuineen tallipihalle. Otsalamput vilkkuivat kun kaikki nyökyttelivät. - Missä Petra? joku kysyi ja vastasin tälle Petran sairastuneen yllättäen, joten hän ei pääsisi mukaan. - Lähdetään! huikkasin ja kannustin Riimin eteenpäin. Itse pidin jonon häntää, mutta Eljas tallusteli Rinon kanssa jonon etunenässä. - Hyi mikä tuolla oli?! Iiris kiljahti ja osoitti vapisevin sormin kohti metsää, jossa näkyi liikkuvan jokin tumma hahmo. - Kummituuusss, Eljas huhuili saaden pienen paniikin päällensä. - NYT SE ON TUOLLA! Se on kummitus! Lispe kiljaisi. Toden totta. Vähän matkan päässä seisoi musta hevonen selässään tummiin pukeutunut hahmo. - Se... Se on ihan verinen, joku inahti peloissaan. - Hei eno kuule, meeks pois meitä säikyttelemästä? huikkasin tyypille ja ratsukko karautti pois paikalta. - O-oliks s-se-se sun ku-kuollut eno? Mira kysyi peloissaan. Nyökkäsin. - Sepä hyvinkin... mutisin kun jatkoimme matkaa. Kuulin pelästynyttä kiljuntaa, kun metsän siimeksestä polulle hyppäsi noita. - Teidän hevoset lahdataan, ellette nyt seuraa minua, noita käkätti ja kuulin, kuinka joku sanoi rupeavansa kohta itkemään... Ei muuta kuin noidan perään... Tulimme vanhan ränsistyneen ladon pihaan ja noita ilmoitti, että kaikkien tulisi vuoronperään kävellä ladon läpi sillä välin kun hän itse pitelisi hevosia... - En halua! Hanna vinkaisi. - Pakko! Muuten teen Didistä muhennosta, noita sanoi pahaaenteilevästi. - Miten sä tiedät tän nimen?! Hanna kiljahti ja halasi järkyttyneenä pikkuista ponia. - Öh tuota... Olen mahtava noita joka tietää kaiken! - Minun hevosistani ei muhennosta tehdä! Minä menen ensimmäisenä, ilmoitin pontevasti ja laskeuduin Riimin selästä. - Mä meen Milan mukaan, Jonna vinkaisi. - Ja minä! Rebekka tärisi. Mukaamme myös änkesi Jonah ja Evie. Astuimme sisään hämärään latoon ja kuulin, kuinka ovi pamahti kiinni takanamme. - Hei, miks sä sen lukkoon laitat? joku kiljaisi. - Pistiks se sen lukkoon? Jonna hämmästyi ja tarttui minun kädestä kiinni. - Ei mitään hätää, naureskelin ja lähdin eteenpäin. Ympäriltämme kuului narinaa ja muita pelottavia ääniä, laahavien askeleiden ääniä, heinäpaaleja tipahteli kattoparrelta alas ja kaikki säpsyilivät minkä ehtivät. - Kuulkaa kuolevaiset, ette pääse ulos kauhujenladosta ennen kuin olette etsineet yhdestä ämpäristä oveen sopivan avaimen! kuului hyytävä ääni. - Mä haluun ulos täältä, Evie ilmoitti ja meni nykimään näkyviä ovia, joista mikään ei auennut. - Ihan oikeasti! Mä haluun pois täältä! Evie hätääntyi, mutta tämän kulta otti tytön kainaloonsa ja lohdutteli. - Hyi, mitä täällä on! Jonnaa puistatti, kun hän kurkisti yhteen ämpäriin, joka oli täynnä epämääräistä mönjää. - Etsikää se avain, kehotin. Jonah löysi avaimen ja rupesimme kokeilemaan jokaiseen oveen sen sopivuutta. Ei onnistunut. - Mennään tänne, sanoin ja lähdin kiipeämään yläkertaan. Yhteen leveään oveen avain sopi ja rämäytin oven auki. - Tänne! Pari askelta ehdin ottaa ennen kuin tunsin maan loppuvan altani ja humpsahdin alas pehmeään heinään. Muutkin tulivat perässäni ja tömpsähtelivät heinikkoon. - Yhyy, tahdon poiiis, Hanna vinkaisi. Vihdoin ja viimein pääsimme ulos ja muu porukka valui latoon sisään. Menimme noidan luo, joka kehui meitä hyvästä suorituksesta. - Ei enää ikinä, Jonna mutisi happamana. Kun kaikki olivat päässeet ladosta ulos, lähdimme jatkamaan matkaa kohti tallia. Joku nyyhkytti, jotkut kikattelivat pelottavalle ladolle kuin sekopäiset ja jotkut vain istuivat kalmankalpeina hevostensa selässä... Mutta pelottavuus ei siihen loppunut. Kuulimme, kuinka sivutieltä lähestyi laukkaava hevonen, ja pian taaksemme ilmestyi päätön ratsastaja. - Karkuun! kiljaisin ja kaikki kannustivat hevosensa laukkaan. - Aaaaapuaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa Vaahterapolun valot näkyivät edessämme ja päätön ratsumies katosi takaamme yhtä nopeasti kuin oli paikalle ilmestynytkin. - Hiljentäkää! kehotin joukkiota, joka hieman pelonsekaisin tuntein hevoset rauhoittivat. - Tallille ei koskaan laukata, ilmoitin päättäväisenä. - Ei vaikka olis päätön ratsastaja perässä. Kun hevoset oli hoidettu, menimme syömään pullaa ja juomaan lämpimiä juomia. Larissa, Markus, Tessa ja Petra astelivat taukohuoneeseen hymyssä suin. - Eiks sun Petra pitänyt olla kipeä? Annika ihmetteli. - Köhköh, tulin vain hoitamaan Hukkiksen ja Gilbertin, Petra köhi. - Tessa, sulla on vähä sitä noitameikkiä vielä poskessa, Elisabeth hymyili ja osoitti tytön poskea. Pian selvisikin, että Petra oli ollut se matkan varrella näkynyt kummitus sekä päätön ratsumies, Tessa noita ja Markus sekä Larissa olivat meitä ladossa pelotelleet. Minun tiedossahan se oli ollut koko ajan... Mutta pakko myöntää, meinas minuakin välillä pelottaa...
|
|
|
Post by Petra on Oct 30, 2013 20:32:59 GMT 2
Eljas#
Katselin ympärilleni hämmentyneenä, kun likat juoksivat ympäriinsä kikatellen. Tänään oli halloween-yömaasto ja kaikki eivät olleet näin myöhään ennen maastoilletkaan. Jonah oli minua yrittänyt jututtaa taukohuoneessa, mutta olin paennut paikalta hakemaan Rinoa tarhastaan. Tumma ruuna säpsyi ja säikkyi, kun jutustelin sen kanss hiljaksiin. Totta puhuen olin ollut uskomattoman säikky sitten yhdeksännen luokan kotibileiden jälkeen, kun olimme päättäneet kokeilla spiritismiä - porukasta joku taisi mennä pariksi päiväksi koomaankin, kun pelin jälkeen kotimatkalla kimppakyydillä kulkenut porukka joutui kolariin. Näinpä olin uskoamttoman harhainen, kun kuuntelin muiden kummitustarinoita ja vaikka ilmapiiri oli rento, minua jännitti. Nousin steppaavan Rinon selkään ja ruuna säikähti yhtäkkistä painoa. Taputtelin herran kaulaa, lähtien sitten kävelemään ratsuni kanssa. Rino säpsyi ja väisteli kaikkea liikkuvaa metsänreunoilta: muiden hermostunut pulputus tarttui lämminveriseen ja tässä tulos. Samassa joku näki metsän reunamalla tumman hevosen ratsastajineen. Siristelin silmiäni, sitten virnistäen - kai sitä nyt jotain hauskaa pitäisi lohkaista. Pelottelin tyttöjä huutelemalla kummitusta, mutta kun katsoin tarkemmin kaksikon olemusta tajusin, että ratsastajan huppu oli tyhjä. Paniikki kiiri selkäpintaani pitkin ja samassa ratsukko oli poissa, joten matka jatkui ja kaikki alkoivat olla hullun säikkyjä. Olisin itse halunnut kääntyä takaisin tallille, mutta joukon etunenässä kuljin eteenpäin. Samassa noidaksi sonnustautunut otus hyppäsi tielle, saaden Rinon steppaamaan taakse ja säikähtämään. Vedin ruunaa hieman sivuun, kuunnellen samalla karmivia sanoja. Rauhoittelin ratsastuskoulun säikkyotusta, lähtien sitten vetämään pitkää letkaa noidan perässä, tuon mutistessa jotain käsittämätöntä. Vanha lato nousi pian edessämme korkeana, jylhänä ja karmivana. Olin näkevinäni sisällä valon välkähdyksiä ja jotta en kiljuisi kuin pikkutyttö pakottauduin menemään Milan perässä latoon ja jätin Rinon noita-akalle, hytisten samalla. Anita tuli perässäni ja kuulosti siltä, että purskahtaisi kohta itkuun. Samassa ovi rymähti kiinni ja olimme loukussa. Paniikki iski minuun ja aloin hengittää raskaammin, saaden tälläkin muutaman likan säikähtämään. Kuljeskelin muiden perässä, keskellä ryhmää. Olin selvästi pisin, mutta suojauduin porukkaan. Kertaalleen erottauduin porukasta etsimään sitä samperin avainta ja sain heiniä niskaani - en onneksi paalia, mutta tupon heinä kuitenkin. Paitani sisällä kutittavat heinät kuitenkin unohtuivat, kun avain saatiin kaivettua yhteisvoimin liejusta ja suuntana oli yläkerta. Menin puolijuoksua muiden perään, ollen ensimmäisten joukossa, jotka hyppäsivät alas toisesta kerroksesta lähellä olevaan maanpintaan. Itse onnistuin liukastumaan ja mätkähtämään kumoon, mutta nousin äkkiä ja riensin Rinon mukaan, joka säikkyili olemustani, alkaen pian näykkiä heiniä hiuksistani. Kampesin itseni herran selkään, saaden ruunan jälleen säikähtämään kun painoni laskeutui herran selkään, mutta pian Rino oli kiltisti ja odottelin muita. Menin jälleen letkan etummaiseksi, lähtien sitten kävelemään rauhallisesti, vaikka mieleni teki juosta päätä pahkaa kotia. Värisin pelon ja kylmän tuulen saartamana selässä ja juuri kun olin uppoutunut ajatuksiini analysoimaan ladossa olluttä äänyä ja noidan ulkoasua, tajusin että joku kiljaisi. Vilkaisin taakseni, nähden mustan, takasilleen karahtaneen orin - ja se ei tähän porukkaan kuulunut! Milakin säikähti toden teolla kun tajusi ratsukon olevan sama, jonka ratsastajalla ollut päätä ja kun ratsun raskaat kaviot iskeytyivät kylmään maahan Riimi pinkaisi pukkilaukkaan, kuten oikeastaan koko laukka. Jäin itse viimeiseksi, kun Rinolle iski paniikki ja herra oli pudota ojaan kun muut kirittivät ruunan ohi ja lähti sitten hullunmoiseen kiitoon muiden perään, saavuttaen paikan keskipaikalta. Ratsukko laukkasi perässämme ja jylhien kavioiden jyske maahan teki hetkestä niin karmivan ja samalla upean että henkeni suorastaan. Kuulin muutaman mätkähtävän loppuosasta maahan ja samassa tallin valot näkyivät kutsuvina. Samassa kaukaisimmat kaviot katosivat täysin ja kaikki oli ohi. Rino vetäisi hurjan pukin juuri kun katsoin taakse ja lensin kaaressa hevosen pään yli. Muut eivät onneksi murskanneet minua, joten roikuin Rinossa kuin hengenhädässä kun ruuna meinasi lähteä omille teilleen säikähdyksissään. Mila oli käskenyt porukan hidastamaan ja muut auttoivat toisiaan, jotta kaikki pääsisivät selkään. Alaselkääni kolotti kun kapusin jälleen säikyn ruunan selkään, antaen sille pohkeita, jotta herra lähtisi - ja kyllä lähtikin! Rino olisi juossut päätä pahkaa tallille, mutta ravailimme ja kävelimme loppumatkan paniikin vallassa. Tallille päästyämme hoidimme panikoituneet hevoset pois ja jätimme ne sisällä. Jäin rauhoittelemaan yksin talliin Rinoa, mennen sitten virallisiin bileisiin taukohuoneeseen, jossa joku suuri salapoliisi oli keksinyt, että arkus ja Larissa olivat olleet vastuussa ladon tapahtumista, Tessa näytti osittain vieläkin noidalta ja Petra taas räkätti, kun muut arvuuttelivat, miten päättömyys oli saatu aikaan. Jonkin ajan päästä viittakin löytyi ja selvisi, että rautalangan avulla huppu oli nostettu ja lyhyt tyttö oli kurkkinut eri kohdasta viittaa, ratsunsa, Hukkisko se oli, valoinen päämerkki oli taas peitetty ja sen riepaleinen loimi oli viime halloweenilta.... Oli tämäkin ilta. Sydämeni hakkasi yhä ja säikähdin jokaista liikahdusta metsänreunassa vielä silloinkin kun ajelin kohti kotia loppuillasta.
|
|
|
Post by Luna on Nov 1, 2013 15:14:43 GMT 2
Haltiat maastossa (Hanna ja Didi)
ilman taustaa... Taustalla... Tarina tulee ehkä myöhemmin
|
|
|
Post by Jonna on Nov 1, 2013 21:21:45 GMT 2
Yömaasto 31.10 ~ MAKSU-
"Onkohan kaikki nyt varmasti messissä?" Mila yrittää huudella kantavalla äänellä. Nyökkään lähinnä rauhoitellakseni itseäni. Seisoskelemme pitkässä jonossa tallin pihassa, valmiina lähtöön. Eetu alkaa peruuttelemaan, varmaan ajatellen: "Hei, nyt on lepoaikaa! Mitä sä siel seläs hermoilet?" Huokaan ja höllään ohjasta. "Maisk! Eetu, rauhoitu! Et voi kävellä Zanzan läpi!" koitan rauhoitella Eetua että minua. Vihdoin kuuluu Milan >Lähdetään!< huuto, joten painallan pohkeet kiinni. Eetua ei tarvitse erikseen käskeä, vaan se lähtee sipsutuskäyntiä Zombin perään. Olikohan tähän osallistumisessa sittenkään järkeä? Äitinikin oli taivastellut, että olisikohan tämä turvallista. No, sen saisi nähdä! Emme kauaa kävelleet, kun alkaa kuulua melua. "Kummitus!" kuuluu jonkun suusta. Katson monien sormien osoittamaan suuntaan, ja huomaan tummiin pukeutuneen ratsukon. Ei se minusta kovin pelottavalle näyttänyt, mutta se, että se saattoi olla Milan kuollut eno, sai puntit housussani vapisemaan. Käännän katseeni Eetun niskaan. Se piti korviaan takana, ja vaikutti hermostuneelle. Sivellän hetken sen kaulaa, ihan vain itseänikin rauhoitellen. Osat meluaa vieläkin 'kummituksesta', mutta minä tyydyn jo odottamaan seuraavaa kauheutta.
Eipä aikaakaan, kun se saapuu. Monet kiljuvat, kun ruman näköinen noita-akka ryntää eteemme. Itseltänikin pääsee pieni muotoinen vinkaus, ja Eetu tekee äkkipysäyksen. Sydän ottaa pari tykytystä ylimääräistä, kun noita sanoi: "Teidän hevoset lahdataan, ellette nyt seuraa minua!" Ei auta kuin mennä. Jotain tuttua noidan äänessä on, mutta en saa päähäni, mitä. Joku sanoo, että alkaa itkeä. Hengitän syvään, ja silitän Eetun kaulaa. Se luimistaa korviaan ja alkaa nakella niskojaan. Kuulen Zanzan inahtavan, kun Eetu menee liian lähelle. Käytän raippaa eteen, ja niin kävelen taas eteenpäin. Vihdoin olemme ladon pihassa. Eetu niskuroi koko matkan ladolle saakka, eikä matkaa auttanut se, että etenimme nopeassa tempossa. Sainkin välillä Menkää-käskyjä muilta. Ladon pihassa noita alkoi taas puhua. Meidän täytyisi mennä yksi tellen ladon sisään ja kävellä sen poikki. Minun pitäisi jättää muka Eetu tuon hoiviin? Heti alkuun päätän, etten tekisi sitä. Mila sanoo menevänsä ensin. Kun sitten tajuan, että pakko olisi [ellen haluaisi nössön mainetta], päätän mennä Milan mukana, ihan kaiken varalta. Jonah, Evie ja Rebekkakin tulee mukaamme. Luojan kiitos meitä on paljon. Koitan hengitellä rauhallisesti. Ovi pamahtaa kiinni, ja siinä sitten vähän säikähdän... Tartun Milaa kädestä kiinni ja kysyn, suljettiinko ovi todella. Mila sanoo, ettei muka mitään hätää. Hyvä hänen, kun tietää mitä tapahtuu! Ympäriltämme kuului narinaa ja muita pelottavia ääniä, laahavien askeleiden ääniä, heinäpaaleja tipahteli kattoparrelta alas. Ääneni värisee kun lausun hiljaa koulussa oppimaamme uskontunnustusta. >Aamen. Ja oma lisäys - Älä anna Eetulle tai muille tapahtua mitään!< vinkaisen loppuun hiiren hiljaa. "Kuulkaa kuolevaiset, ette pääse ulos kauhujenladosta ennen kuin olette etsineet yhdestä ämpäristä oveen sopivan avaimen!" kuului noitamainen ääni. Pidän yhä Milaa kädestä, kunnes näen ämpärin. Olisko avain tuolla? Halusin pois, ja äkkiä! Menen tarkistamaan asiaa, mutta ei. Jotain niiin inhan tuntuista tavaraa, että ihan oksennus meinaa tulla. Pyyhdin käteni yli määräiseen tallirättiin, ja Milan kehotuksesta jatkan etsintöjä. Jonah löysi avaimen, mutta kuten tuurillamme saattoi uskoa, se ei avannut ovea. "Olemme loppu elämäm täällä!" märisen hiljaa. Mila johdattaa yläkertaan, jossa löytyy ulosmeno reitti. Suustani pääsee kiljaus, kun maa pettää allamme. Tipumme pehmeille oljille, joka rauhoittaa minua vähän. Lopulta pääsimme pois noidan luo, ja oli muiden vuoro. Noita kehuu meitä, toimimme hyvin. Minun mielestä kokemus oli hauska, jännittävä ja myös kaamea. Hieman pelokkaana sanon vielä: " Ei enää ikinä!"
Kun loputkin kömpivät ylös heinikosta, jatkoimme matkaa. Olin jo onnesta turtana, vaikka Eetu jaksoi temppuilla. Jos jotain kaameaa tapahtuisi, voisin ainakin huristaa karkuun Eetulla. Kuulimme, kuinka sivutieltä lähestyi laukkaava hevonen, ja pian taaksemme ilmestyi päätön ratsastaja. Kiljaisen lyhyesti ja katson muita. "Karkuun!" Mila huudahtaa. Eetua ei tarvitse kahta kertaa käskeä, lähdemme hurjassa kiitolaukassa - johon sekoittuu välillä pukkeja - jonon kanssa kohti jotain. Vaahterapolun tallin tutut valot näkyvät. Höllään ohjasta ja alan rentoutua. Eetukin aaviustaa sen, sillä vauhti siirtyy kiitoraviin, jossa muuten on inhottava istua. Kevennän viimeisillä voimillani tallin pihaan saakka. Hoidamme hevoset pois ja annan Eetulle palkkioksi urheasta suoristuksesta leipää. Sitten pääsemme itse mehulle ja pullalle, joista nautin täysin. Tämän ruokahetken aikana selvisi myös joka ikinen hetki maastosta, ja tunsin oloni huiputetuksi - hyvällä tavalla. Tämä oli hyvä kokemus. Jätän hevoset rauhaan tallissa, mutta seuraavana yönä unissani hevoset eivät olleet yksin.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 2, 2013 11:33:29 GMT 2
Olin tapai mukaan tunkenut itseni kaikkialle, tälläkertaa Vaahterapolun yömaastoon. Halloweenin kunniaksi, olin laittanut päälleni mustan takin, ja beiget ratsastushousuni. Siskopuolelleni oli piirretty kasvomaaleilla kissanvikkset ja nenä, minulle taas maalattiin tikkihaava poskeen. Merida oli varustettu valmiiksi, en kyllä tiennyt miksi, mutta hyvä niin! Vein tamman kentälle, ja syy siihen, miksi tamma oli varustettu selvisi: -Voi sieltä se mun pikku mussukka tulee! joku sanoi katsomosta. -Tää, on mun mussukka! sanoin ja virnistin tytölle. -Ootko sä sen hoitaja? mustahiuksinen tyttö kysyi. Hän otti piponsa päästään, ja haroi hiuksiaan, huomasin, että tämä oli suhauttanut valkoista hairsprayta vähän sinne tänne päähänsä. -Joo, on se mun hoitsu, vastasin. -SAA NOUSTA SELKÄÄN! kuuluijonkun huuto. Ponnistin Meridan selkään, ja se tyttö kipitti luokseni. -Mä kiristän sen vyön! hän lupautui. -Okei, säkö varustit tän? kysyin uteliaisuudestani. -joo... Valmis! tyttö sanoi ja taputti Meridaa. Kiitin tyttöä, ja pian muodostimme jonon, minkä mukaan lähdimme maastoon. Oli kamalan pimeää, mutta onneksi muutamalla oli otsalamppu! Otettiin sitten pian ravia, ja tie mitä pitkin ravasimme, mutkitteli koko ajan! Rasittavaa! Saavuimme ladon luo, ja pian näköpiiriimme ilmaantui noita!!! -Teidän täytyy yksitellen kulkea tämän ladon läpi, tai muuten murskaan hevosenne, sinä ensin! noita käkätti, ja osoitti jotain aika edessä kulkevaa tyttöä. -EI, en halua! tämä sanoi, ja alkoi miltei itkeä. -Minun hevosiahan ei murskata! Mila karjaisi takaa! -Minä menen ensin! nainen ilmoitti, ja muutama tyttö ja poika halusi Milan mukaan. Kun he latoon sitten menivät, hetken kuluttua alkoi sieltä kamalia huutoja kuulua. Kuulin Milankin kerran valittavan pimeyttä! -Koettakaa kestää! joku huusi jonosta. Pian kiivas keskustelu latoon menemisestä alkoi. -Mä en kyllä sinne mee! ilmoitin kaikille, ja niin sanoivat kyllä kaikki muutkin. -Nyt hiljaa siellä Meridan selässä tai... -Mistä sä tiiät tän nimen? keskeytin noidan. -Öh.. Olen kaikki tietävä! noita sanoi koettaen tavoitella mahtavaa ääntä. -O- okei, sanoin. Pian Mila, ja ne muut jotka latoon olivat menneet, tumpsahtivat heinäkasaan ladon ulkopuolelle! -Hengissä selvittiin! Mila ilmoitti ja katseli kauhistuneita muita jotka Milan mukaan olivat lähteneet. -onneks! joku, ilmeiseti Evie sanoi. Pian matka taas jatkui, ja näimme yhdessä kohtaa tumman ratsukon, joka katosi heti kun jonon ensimmäinen oli sen kohdalla. Ravasimme tietä, joka pian muuttui leveäksi ja suoraksi. -APUAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA, joka kiljui, kun taaksemme ilmestyi laukkaava hevonen, ja kun se saavutti meitä, sen selästä erottui päätön ratsastaja! -Karkuun, kaikki laukka! Mila huusi. Nostin Meridalle laukan, ja tamma oli hieman hölmistyneen oloinen, koska minuakin alkoi hieman pelottaa, ihan oikeasti. Ajattelin mielessäni päätöntäratsastajaa, sekä tämän mustaa hevosta. En uskaltanut katsoa, jos menettäisin Meridan hallinnan. Vaahterapolun valot vilkkuivat edessä, ja pian päätönratsastaja katosi. Laskimme hevoset käyntiin, ja taputin Meridaa. Ratsastimme hevoset kentälle, ja se sama tyttö ilmaantui taas näkyviini. -Mä haluun ottaa varusteet Meridalta, ja hoitaa sen sitte! tämä sanoi. -Joo, vastasin, ja kaikille muillekin hevosille löytyi joku tallilainen, joka sitten riisui niiltä varusteet. -Mennään taukotupaan! Mila käski, ja kaikki ratsastajat (minäkin!) kävelimme taukotupaan. Mila kertoi ettei mitään päättömiä ratsastajia, tai noitia, ollut oikeasti, vaan kaiken takana olivat olleet Tessa, Petra, Larissa sekä Markus. Ja tässähän minulla sitten koko ilta meni. Kiitos maastosta teille kaikille ketkä siinä nyt sitten olivatkin mukana;)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 3, 2013 12:08:21 GMT 2
Odottelua jännittyneenä ennen selkäännousua.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 3, 2013 19:41:14 GMT 2
Anna kertoo:
Mitä, ai pitääks mun vetää vatsaa sisään? Mikä ihmeen satula, en mä vaa oo kuullu! Ja miks sulla on tollanen ihan typerä viitta, Annikako sun nimes oli? Tiesitkös muuten, että oot tosi lyhyt. Ja pieni.
Jahas, möngipäs sitten selkään. Oi! Rino! Moi! Tiesiks, että sä oot tosi komee? Hihi.. Hmph, älä sit kuuntele. Jahas, mennäämpäs sitten eteenpäin. Äläs hötkyile siellä selässä, kyllä mä tässä Fredin pehvassa osaan kävellä. Ai jaa, pitiks hiljentää vauhtia? Oo selvempi!
Huiiii! Milan kuollu eno! Ihan varmasti! Saaks nyt juosta?! EI?! Miten niin ei? Iik, noita! Nyt saa juosta, eihän tota rääkymistä kestä kukaan! Mitä?! Meiät lahdataan jos ei seurata? Höh, eihän tää oo reilua!
Mitäs, miks noi lähtee? Mihin ihmeen kummitustaloon neki menee? Hullut! Hullu ku seinäkello! Kyllä tästä pitäis jo eläinsuojeluun ilmottaa, eihän meitä hevosia voi jättää tänne ulos ton noidan kanssa! Huh, tuleehan noi takas! Ää, mitä? Ei, nyt munki ratsastaja viedään! Se noita nostaa sen pois mun selästä! Ei näytä tyytyväiseltä tämä ratsastaja, todellakaan!
Ah, nyt päästään jatkamaan. Jes! Tää reitti vie tallille! Ihan varmasti vie! Iäääääkh! Päätön ratsastaja! NYT saa juosta!
Jes! Ihanaa, tallin valot! Ah, pääsen ruuan ääreen, turvaan, huh!
Pyh Mila, saahan tallille laukata! Ainakin hätätilanteessa! Eli ruoka-ajan lähestyessä! Eiks vain?
|
|
|
Post by Julia on Nov 4, 2013 17:23:43 GMT 2
" Piru vieköön ", kirosin keskenäni kun Raipe järjesti minulle vähän ohjelmaa tylsistyessään, kun odottelimme muita ja lähtöä pimeään maastoon. Ruuna heitteli päätään ja peruutteli melkein toisten päälle, joten hain vähän tilaa tallipihalta herran pöljyilyä varten.
Vihdoin päästiin matkaan ja voin sanoa ettei siinä oikein kerinnyt pelkäämään kun sysirautiasta liinaharjaa sai kokoajan repiä pois puskista ja potkia sitä takaisin oikealle reitille. Kuitenkin muiden kylväessä pelokkaita kiljahduksia ja huudahduksia aloin itsekin vilkuilemaan vainoharhaisena ympärilleni. Mustan hahmon ilmestyessä metsänreunaan olin muiden pelokkaista kiljumisista tyynempi kuin koskaan aikaisemmin yömaastossa. Eihän kummituksia oikeesti ole olemassa.. Tai.. Niin, oliko? Aloinkin panikoimaan itsekkin ja suljin silmäni. Onneksi Raipe vihdoin osasi pysyä jonossa joten saatoin vain luottaa sen pysyvän reitillä vaikken herran selässä silmiä avaisikaan. Milan kuollut, eno tulisi pelottamaan minua jatkossakin.. Ei siis enää maastoretkiä tälle syksylle!
Säpsähdin itsekkin kun aivan puskista tielle hyppäsi noidan asuun pukeutunut pelottelija. Saatoin kuulla vain kauhun kiljahduksia ja itkuisia valituksia liian pelottavasta ohjelmasta.. Raipe käytti seisahtuessamme tilaisuuden hyväkseen ja ryntäsi puskille mussuttamaan välipalaa. Kiskoin herran pään samalla kirotessani ylös pensaikosta ja jatkoimme matkaa ladolle.
Laskeuduimme noidan käskiessä alas ratsailta ja lähdimme joukkiona kävelemään latoon. Hannan kieltäytyessä noita uhkasi pistää Didin makkaroiksi jolloin tyttö löysi vihdoin tiensä alas ratsailta. Raipe puski minua päällään tylsistyneesti eikä malttanut lopettaa huomionkerjuutaan. " Luovutan kohta sinut tuon noidan muhennospataan jos et ala käyttäytymään.. " Murahdin ja nykäisin ohjasta herran ruotuun. Latoon mennessämme pienemmät inisivät pelosta ja loput vain turhautuneesti valittelivat pimeää latoa. Ainoaksi tehtäväksi noita oli antanut etsiä avaimen jota tuskin kukaan kauhun vallassa edes yritti etsiä. Lopulta Mila kehotti meitä etsiskelemään avainta, kun emme malttaneet housuissamme pelon takia pysyä. Onneksi Jonah sen fisuna poikana pian löysi ja lähdimme kokeilemaan sitä jokaiseen ladon oveen.
Viimeiseen se kävikin ja toinen toisensa jälkeen pääsimme poistumaan pimeästä ladosta heinikkoon tumpsahdellen. Kaikki huokaisivat helpotuksesta vaikka muutama taisikin nyyhkyttää todellisesti säikähtäneenä ratsunsa selässä. Pääsimme jatkamaan matkaa, mutta takaisin tallille. Huh, eiköhän meitä oltu jo tarpeeksi säikytelty. Mutta mitä vielä! Sivutiellä töllötti ratsastaja, jolla ei ilmeisesti ollut päätä? Emmepä sitä uskaltaneet jäädä ihmettelemään vaan kannustimme hevoset laukkaan ja lähdimme vauhdilla kohti tallia. Raipe ainakin tykkäsi ideasta ja nakkasi muutaman kerran peppuaankin innostuksissaan ilmaan.
Onneksi Vaahterapolku siinsi jo näkökentässä ja hiljensimme tahtia. Kaikki heittäytyivät uljaiden ratsujensa selästä alas tallipihassa ja hoidimme hevoset yöpuulle. Taukohuoneessa olikin katettuna pullaa ja lämmintä juotavaa, joka kyllä lämmitti monen mieltä moisen reissun jälkeen. Ja kuten arvata saattaa, lopuksi taukohuoneeseen ilmestyivät ohjelman järjestäjät, jotka muutamat arvasivat Tessan noitameikeistä ja Petran yllättävästä visiitistä tallilla. Pahojen unien välttämiseksi he onneksi paljastivat olleensa asialla ja lopuksi pienimmätkin saattoivat nauraa pelottavanhauskalle tempaukselle.
|
|
|
Post by Lispe on Nov 4, 2013 21:46:53 GMT 2
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 7, 2013 13:43:23 GMT 2
Nousin Bawcan selkään. Minua jännitti aika paljon, koska ensimmäinen ratsastus Bawcalla ja vielä yömaasto! Kuulin Milan huudon "Ovatko kaikki messissä?" Nyökkäsin. Kohta lähdettäisiin ajattelin. Sitten lähdimme matkaan Mila joukon hännillä. Varmistin vielä, että otsalamppuni oli päällä ja tallessa ennenkuin lähdimme matkaan. Kun kuulin Eljaksen huutavan kummitusta ajattelin ensin sen olevan huijausta, mutta kun näin tumman hahmon säikähdin itsekin. Se näyti ihan veriseltä. Bawcakin rupesi tanssahtelemaan, joten yritin rauhoittua. Sitten kuulin, kun Mila hätyytteli kuollutta enoaan pois ja se lähti! Kohta tielle hyppäsi noita. Minä säkähdin kamalasti enkä huomannut, että kiljaisin. Sitten noita uhkaili meitä. Lähdimme siis seuraamaan noitaa. Bawca vähän säikkyili pimeässä ja välillä oli pidättelemistä ettei Bawca olisi lähtenyt laukkailemaan. Onneksi välillä tuli rakoa edellä menevään sen verran, että pystyin vähän ravaamaan. Olimme ränsistyneen ladon luona. "Kävelette jokainen ladon läpi, jos ette halua että teen hevosistanne muhennosta!" Jonna, Mila, Rebecca, Jonah, Hanna ja Evie lähtivät latoon. Ajattelin, että olikohan yömaastoon lähteminen kuitenkaan hyvä juttu, sillä minulla on aika vilkas mielikuvitus. Kohta ladon ovi sulkeutui ja sisältä kuului kiljahdus. Bawca ei meinannut millään pysyä paikoillaan vaan pyöriskeli ja yrittisyödä ruohoa.Ladosta kuului kolahdus. Hetken päästä kuului tömähdys ja Puheeet kuuuvat selvempänä. Sitten koko porukka tuli takaisin naamat kalpeina. He nousivat hevostensa selkään. Jännitys alkoi haihtua minussa ja se ilmeni nauruna. Minua alkoi hihityttää, mutta yritin pidätellä naurua. Joku muukin hihitteli, mutten tunnistanut ääntä. Jäin taas jälkeen Fredistä, joten ravasin taas hänet kiinni. Luulin jo, että loppumatka kotiin sujuisi ongelmitta, mutta ei tietenkään sujunut... Sivutieltä kuului laukkaavan hevose ääni ja kuulin myös, kun Mila huusi "Karkuun!" Kannustin Bawcan laukkaan. Voi miten ihanaa oli laukata ja laukkaa vauhditti PÄÄTÖN ratsastaja! Bawca lähti kuin tykin suusta, kun melkein koko matka oltiin kävelty ja Bwcakin taisi oikein innostua laukkaamisesta. Annoin sen vähän revitellä. Sitten näin Vaahterapolun valot ja kuulin, kun Mila kehotti hiljentämään ja sanoi "Tallille ei koskaan laukata, vaikka olisi päätön ratsastaja perässä!" Hiljensin käyntiin ja kohta olimmekin Vaahterapolulla. Laskeuduimme selästä ja lähdimme tallille. Otin Bawcalta satulan ja suitse pois ja viimeisenä suojat. Harjasin ja putsasin kaviot. Sitten menimme sisälle. Siellä oli Petra, Larissa, Tessa ja Markus. "Sulla on vähän sitä noita meikkiä vielä naamassa!" Elisabeth huomautti Tessalle. Ja saimme selville, että kummitus sekä päätön ratsastaja oli ollut Petra ja ladon pelottelijoita olivat olleet Markus ja Larissa. Otin lämmintä kaakaota sekä pullan ja istahdin penkille syömään. Olipa jännittävä reissu, mutta samalla aika hauska! Toivotin muille hyvät yöt sekä heipat, koska minun täytyi lähteä. Tulisin huomenna kutenkin hoitamaan taas Bawcaa.
|
|
|
Post by Mila on Nov 7, 2013 13:48:35 GMT 2
Sunny, saat nyt ratsastaa Bawcalla hoitotarinoissasi
|
|
|
Post by Luna on Nov 7, 2013 17:31:29 GMT 2
Kammolista
Lähtö: Jännittävä Milan kuollut eno: pelottava Noita: ei niin kammottava Ladon läpi kulkeminen: Todella hirveää Päätön ratsastaja: Kauhea Kun saimme tietää ketkä olivat kauheuksien takana: Naurattava
Toivottavasti kelpaa (En koskaan meinaa saada aikaan mitään kunnolista)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 10, 2013 8:10:42 GMT 2
Odottelemassa selkään pääsyä.Attachments:
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Nov 13, 2013 20:41:32 GMT 2
Hope so käy et kirjotan ny Jonahin ja Evien näkökulmast tähä samaa tarinaa..? Evie: "Nonnii pelottaaks jo?" Jonah kuiskasi korvaani. Läimäisin häntä leikkisästi mahaan ja käännyin rapsuttelemaan Huhua. Pikkusuokki hörähti ja yritti näykkäistä Jonahin ratsuna toimivaa Frediä. Jonahin hätistelin kauemmas ja kiristin ratsuni satulavyötä. Kapusin Huhun kyytiin ja odottelin että kaikki olivat valmiita. Mila tarkisti että kaikki ovat mukana ja lähdimme tallustamaan kohti metsää. Huhu tepasteli innoissaan eteenpäin ja taputin sen kaulaa. Samassa joku kiljaisi osoittaen metsään, ja siellä näkyikin tumma hahmo. Hermoheikkona hätkähdin vähän ja kuulin Jonahin naurun takaani. "NYT se on tuolla! Se on kummitus!!" Lispe huusi kimeästi. Kauhistelimme veristä ratsukkoa ja nielaisin rapsutten Huhua. Kohta Mila jo huusi ratsukkoa häipymään ja saimme selville sen olevan Milan kuollut eno. Jonah kiusoitteli minua koko ajan ja siirryin jonossa muutaman paikan eteenpäin. Kohta tielle loikkasi noita, jota hätkähtäessäni Huhu luimisti korviaan. “Teidän hevoset lahdataan, ellette nyt seuraa minua,” noita nauroi. Seurasimme noitaa ladolle ja eukko käski meidät latoon. Lopulta sinne lähtivät minä, Jonah, Mila, Jonna ja Rebekka. Ladossa saimme tehtäväksi etsiä avaimen, ja noita laittoi oven lukkoon. Kiljaisin ja juoksin ovelta ovelle rämisyttäen niitä. “Mä haluun poiiis!” huusin. Hetkessä Jonah olikin jo vierelläni hyssyttelemässä. Mila käski etsimään avainta ja hitaasti hipsuttelin Jonahin vierellä. Kurkimme erilaisiin purkkeihin ja kaikenlaisiin koloihin, ja lopulta Jonah tunkaisi kätensä jonnekkin. Jonah: “Täällä se on!” huudahdin ja Evie loikkasi kauemmas. Mila hymyili nyökäten ja lähdimme etsimään avaimeen sopivaa lukkoa, jota ei tuntunut löytyvän. Suuntasin avain kädessä kohti portaita ja kiipesin ylös. Kun se ovi viimein löytyi, putosimme kaikki heinäkasaan. Sain heiniä paidan alle ja vaikka minne. Menimme ulos ja muut katselivat meitä kummastuneena, olivat varmaan kuulleet meidän kiljunnan. Kun lähdimme poispäin kohta takaamme laukkasi jo ratsastaja- ilman päätä! “Karkuun!!” Mila huudahti ja kannustimme hevoset laukkaan. Fredi pärskähteli ja ohitti muutaman ratsukon. Kohta Mila huusi hidastamaan ja muistutti ettei tallille saa koskaan laukata. Hyppäsimme kyydistä ja veimme hevoset talliin. “Eikös niin että sua pelotti?” naurahdin Evielle. Tyttö tuhahti ja vei Huhun karsinaan. Harjailin Frediä hiukkasen ja suuntasimme kohta kaikki pullaa ja kahvia mutustamaan. Larissa, Markus, Tessa ja Petra ilmaantuivat taukohuoneeseen. Kohta selvisikin että he olivat kaiken takana, ja tönäisinkin tyttöäni kylkeen. Ihme hermoheikko!
|
|