Napsautin riimunarun lukon Maken riimuun. Tänään ajaisin ponin ensimmäistä kertaa Suomen puolella ja valehtelisin, jos sanoisin että minua ei jännittänyt yhtään. Olin ponia muutamaan otteeseen Ruotsin puolella ajanut ja silloin kaikki oli sujunut hyvin. Nyt Makea ei kuitenkaan oltu ajettu yli viikkoon, joten se pursusi silmin nähden paljon energiaa, jonka se näytti reippaalla kävelyllä, johon sisältyi erinäisiä spurtteja. Yritin parhaani mukaan rauhoitella energistä eläintä taluttaessani sitä tallia kohti, mutta eipä yrityksistäni ollut kovinkaan paljon hyötyä. Talliin päästessämme kiinnitin Maken molemmilta puolilta käytävälle kiinni turpa ulko-ovia kohden. Katselin hetken oria joka vaikutti hieman rauhallisemmalta nyt, kun se seisoi käytävällä. Jätin orin hetkeksi yksin hakeakseni satulahuoneesta Maken varusteet. Kun palasin takaisin tallin puolelle, oli käytävällä seisova ori kyllästynyt yksin seisomiseen ja polki vasenta etustaan kovaäänisesti käytävän betonilattiaa vasten. Pienen ärähdyksen jälkeen eläin lopettikin polkemisen.
Olin saanut juuri ponini harjattua ja olin aloittelemassa tämän riimun turparemmin avaamista, kun Petra talutti mustaa suomenhevosoriaan sisään. Koska Petran ratsun karsina sijaitsi minun ponini karsinan vieressä, kauempana ulko-ovesta, täytyi minun siirtää Make väliaikaisesti sen omaan karsinaan, jotta mahtuisi Petra ratsunsa kanssa ohitse. Kun kaksikko oli ohittamassa Maken karsinaa, kiskaisi Hukkareissu päänsä korkealle ja osoitti selvästi toiselle orille olevansa paikan pomo. Tähän Make ei kuitenkaan alistunut, vaan vastasi Hukkareissulle vähintäänkin yhtä kovalla äänellä. Saatiin molemmat Petran kanssa toppuutella tovin oreja, ennen kuin nämä rauhoittuivat.
Kun Petra oli saanut Hukkiksen sen omaa karsinaan, siirsin Maken takaisin käytävälle. Avasin nyt turparemmin ja sujautin suitset ponin päähän. Pistin turparemmin kiinni ja valmistauduin laittamaan silat Makelle, kun Petra kysäisi ohimennen hevosensa karsinasta olisinko lähdössä maastoon. Kun hän sai kuulla, että maastoon oltiin tosiaan Maken kanssa menossa, kysyi Petra jospa hän voisi lähtä seuraksemme.
”Ei seura ikinä pahitteeksi ole, jos pysytte matkassa”, naureskelin.
Kiinnittelin kärryjen viimeisiä remmejä, kun Petra ilmoitti olevansa valmis lähtöön. Itse olin myös valmis, joten päästin Maken irti ja kipusin kärryihin tämän perässä. Ponilla oli selvästi paljon energiaa, sillä heti kun olin noussut kärryihin, oli herra kovaa vauhtia jo lähdössä liikkeelle. Kun pääsimme pihalle, pysäytin energisen orin ja odotimme Petraa, joka talutti oman ratsunsa pihalle. Minulla oli täysi työ pidätellä poniani paikoillaan Petran kivutessa Hukkiksen selkään. Kun Petra vihdoin oli saanut tarkistettua jalustinhihnansa – jotka olivat edelliseltä kerralta sopivan mittaiset – oltiin vihdoin valmiita lähtöön. Suuntasimme matkamme muutaman kilometrin pituiselle hyväpohjaiselle tielle. Me kävelimme Maken kanssa edellä Petran ja Hukkiksen seuraten meidän perässä.
Kun matkaa oli taittunut noin kilometrin verran, kannustin Maken kevyeen raviin. Ori kuitenkin innostui aivan liikaa päästessään pitkästä aikaa ravaamaan, eikä suostunut millään ravaamaan hitaasti. Sain tehdä kovasti töitä, että sain Maken hidastamaan vauhtiaan.
”Taitaa jollakulla olla energiaa?” Petra katsoi meitä huvittuneesti kun he ravasivat meidät kiinni.
”Ai että vähän. Hemmetti täähän painaa koko ajan kädelle”, tuhahdin ärsyyntyneesti, kun syksyiset metsämaisemat vilisivät ohitsemme. Kuten Petralle mainitsinkin, ponini painoi todellakin kovaa kädelle ja kauhistelin ajatusta, että käteni olisivat varmasti kipeät seuraavana päivänä.
”Ja tietyst tätä pitää koko aika tukea, ettei sorru laukalle – varsinki ko mennään vähänki kovempaa”, murahdin edellisen lauseeni perään. Petraa selvästi huvitti asia, sillä hän vain naurahti vastaukseksi.
Kun matkaa oli kertynyt hieman lisää, eteemme avautui pitkä suora ja ehdotin että ottaisimme kisan. ”Me kumminkin hävitään jos te laukkaatte, mutta saadaan Makelta ainakin vähän energiaa pois.”
Petralla ei ollut mitään ideaa vastaan, joten kehotin poniani reippaampaan raviin – mihin se vastasikin erittäin mielellään. Petra taas kannusti Hukkareissun laukkaan. Me onnistuimme pitämään johtoasemamme hetken Maken kanssa, mutta ei kauaakaan, kun Petra ja Hukkis ilmestyivät vierellemme. Yritimme Maken kanssa kiristää tahtia, ja pysyimmekin vähän matkaa Hukkiksen ja Petran kanssa tasoissa. Meidän epäonneksemme Make innostui vierellä laukkaavasta hevosesta sen verran, että nosti vierellä laukkaavan ratsun tavoin itsekin laukan. Minun ei auttanut muuta kuin hidastaa ponia sen verran, että se siirtyi takaisin raviin.
Yritimme saada laukkaavaa ratsukkoa kiinni, mutta peli oli meidän kohdalla menetetty, sillä nämä olivat kiihdyttäneet laukkaansa entisestään. Jäimme hetki hetkeltä kauemmas edellä kulkevasta ratsukosta.
Pian tie lähti kuitenkin kaartumaan oikealle ja Petra hidasti Hukkiksen takaisin raviin ja siitä vielä käyntiin. Me Maken kanssa posotimme viellä reippaasti kaksikon ohi, ennekuin Make suostui edes harkitsemaan pysähtymistä.
”Ei Herrajumala tätä eläintä. Ei suostunu millää antamaan laukkaa ales”, kirosin kun Petra oli taas kuuloetäisyydellä. ”Eikä hidastamaan ennenkuin oltiin menty teistä ohi”.
”Mut eiks se oo ihan hyvä juttu, ettei hidasta enneku ootte johossa?” Petra kysäisi Hukkiksen selästä.
”On joo. Ei oo hyvä jos poni vaan hölkkii eteenpäi, mut silti ärsyttävää. Ehkä tää tästä vähän ajan päästä rauhottus..”
Pienen kävelyn jälkeen siirryimme takaisin hiljaiseen raviin ja loppumatka taittuikin ravissa. Noin puoli kilometriä ennen tallia siirryimme takaisin käyntiin. Petra ratsasti Hukkareissun kanssa meidän vierelle.
”Hyvinhän te jaksoitte Hukkiksen kanssa meidän matkassa”, kehuin hymyillen.
”No tottakai! Ei tällä kaverilla mikään huono kunto ole”, Petra taputteli ylpeänä mustan ratsunsa kaulaa. ”Voisi ottaa joskus uudelleen, niin saisi Hukkis vähän erilaista treeniä.”
Tallille päästyämme ajoin Maken suoraan sisään Petran noustessa pihalla hevosensa selästä pois. Pysäytin russiorin pesupaikan eteen ja napsautin herran kiinni pesupaikan naruihin. Orin seistessä paikallaan aloin purkamaan varusteita sen päältä. Kärrit, jotka irrotin ensimmäisenä, pistin väliaikaisesti vain hieman sivummalle. Saisivat odottaa, kunnes saisin hoidettua orin kuntoon, sen jälkeen siirtäisin ne paikoilleen. Tämän jälkeen avasin silojen remmit ja otin silat pois ponin selästä jättäen hikiset kohdat merkiksi, missä silat olivat hetki sitten olleet. Kärryjen tapaan laitoin silat sivummalle, roikkumaan läheiseen naulakkoon, josta ne sitten siirtäisin myöhemmin oikeille paikoilleen. Irrotin ponin pesupaikan naruista kääntääkseni sen ja laittaakseni sen jälleen samoihin naruihin kiinni.
'Turvanpäältä avattava riimu on ehkä paras keksintö ikinä', ajattelin avatessani turparemmiä riimusta ja ottaessani suitsia orin päästä. Kävin laittamassa suitset silojen kanssa samaan naulakkoon, jonka jälkeen palasin takaisin Maken luokse. Otin pesupaikan vesiletkun käteeni, avasin hanan ja valutin vettä niin kauan, että se oli kädenlämpöistä. Tarkoituksenani oli pestä vain ponin jalat ja vatsa, mutta koska poni oli sen verran märkä hiestä, joten päätin pestä koko ponin. Pesun jälkeen viilasin ponista suurimmat vedet pois ja kipaisin hakemaan loimen, jonka voisin heittää ponin päälle.
Kun Make oli saatu omaan karsinaansa seisomaan, käytiin Petran kanssa yhteistuumin moikkaamassa Donnaa, joka sai pitää tänään vapaapäivän.
”Petra, et sä haluis välistä ratsastaa Donnaa?” kysyin yhtäkkiä Petralta samalla, kun rapsuttelin tamman kaulaa.
”Täh?”
”Nii siis kun itelläni on nyt lukiossa tosi kiire ja näin, niin mietin, että jos sulla ois mielenkiintoa loikkia silloin tällöin Donnan kanssa muutama este?”
Petra oli selvästi hämillään äkillisestä kysymyksestäni, mutta lopulta lupautui silloin tällöin liikuttelemaa tammaani, mistä olin kiitollinen, sillä kuten olin Petralle sanonutkin, söi koulu aivan tuhottoman paljon aikaani.
Hetken Donnan rapsuttelun jälkeen Petran äiti ajoi tallin pihaan ja Petra lähti kotiin. Itse jouduin odottamaan kyytiä vielä tovin, joten suuntasin askeleni taukohuoneeseen.
”Heissan!” Mila tervehti pöydän äärestä, kun astelin huoneeseen. Vastasin hänelle iloisesti talsiessani pienelle jääkaapille, johon olin ennen maastoilua säilönyt pullon pepsi maxia ja kolmioleivän. Otin evääni ja siirryin istumaan pöydän ääreen.
”Kävitkös ajamassa Maken?” Mila kohotti katseensa papereista, joita hän oli lukenut ennen saapumistani. Olin juuri haukannut suuren palan leivästäni, joten vastaukseni oli pelkkää muminaa. Kohotin sormeni merkiksi, että Milan pitäisi odottaa hetki. Jauhoin leipää niin nopeasti kuin pystyin ja sainkin hetken päästä nielaistua suuni tyhjäksi.
”Joo, kävin. Petra tuli Hukkiksen kanssa mukaan. Sillä hevosella on muuten yllättävän hyvä kunto! Mut siis, Make meni muuten ihan nätisti, mut hemmetti, se painaa kädelle”, selitin, ennenkuin haukkasin lisää leipää. ”Ai niin, elä ihmettele, jos Petra ratsastaa välistä Donnaa. Ihan luvallisesti menee”, totesin hymyillen vielä ennenkuin hörppäsin pullostani. Vaihdettiin vielä muutama sana Milan kanssa, ennenkuin puhelimeni alkoi vilkkumaan saapuvan puhelun merkiksi. Katsoin soittajan, nousin ylös ja totesin Milalle, että minun olisi nyt lähdettävä, sillä isäni oli tullut hakemaan.
Mä selvästi oon ollu kirjotustuulella, koska tossa on 1234 sanaa C:
Kiva tarina, niinkö aina. Itselläkin hieman himottas joku ravipolle... Mutta jos nyt kuitenkin tyytyis siihen, että käy silloin tällöin Lunalla tai Bellalla kärryjen kanssa seikkailemassa.
Merkkaan kuukauden vuokran maksetuksi.