|
Post by Mila on Dec 31, 2017 23:59:57 GMT 2
Tallipäivis vm. 2018 - lukeminen omalla vastuulla -
Tallipäiväkirjaan saa kirjoittaa jokainen, jolle inspis iskee.
|
|
|
Post by Mila on Jan 6, 2018 23:15:39 GMT 2
06.01.2017Kurkkasin oven raosta yksityispuolelle. Hiljaista oli. Ei ristin sielua. Reitti oli siis selvä. Avasin oven sepposen selälleen ja astelin varovaisesti sisään seuralaiseni kanssa. "Mila... Mikä tuo on?" Jesse huudahti Sallin karsinasta. Pysähdyin niille sijoilleni irvistäen, käännähdin miestä kohti leveä, mutta jokseenkin "voi vittu, kiinni jäin."-hymy kasvoillani. "Seee on... Eve", yskäisin ja vilkaisin vieressäni seisovaa, sabinoa puoliveritammaa. "Kenen se on?" Jesse huokaisi syvään ja tuli ulos tammansa (ja tämän orivarsan) karsinasta. "Öhmm..." "Se on sinun?" mies puuskahti kädet puuskassa. "No... Niin... Mutta katso sitä, nätti ku mikä! En voinut sanoa sille ei, kun Anne mulle sitä tarjosi!" selitin suu vaahdossa. Jesse tuijotti minua alta kulmiensa, mutta olin ehkä näkeväni pienen hymyn poikasen tämän suupielessä. "Mitä sä ajattelit sen kanssa tehdä?" Jesse uteli astellessaan lähemmäksi tammaa, joka näytti hieman hermostuvan turhanpäiväisestä seisoskelusta. "Kisata. Ehkä käy tunneillakin satunnaisesti. Ihan niin kuin Tossukin", kerroin päättäväisenä. "Osaako se mitään?" Jesse jatkoi uteluaan. "Kyllä se esteitä hyppää!" Tiesin, että hevosen estetaidot viimeistään saisi Jessen kaivamaan kaktuksen perärööristään. Mies tutkaili katsellaan hevosta, kävi tarkistamassa sen jalat, kurkki suuhun ja lopulta silitti sen kaulaa tyytyväisen näköisenä. "Kyllähän se nätti on..." mies myönsi. "Mutta sun piti kiristää kukkaron nyöriä. Ei ostella mitään turhaa...." "Ei Eve oo turha!" puolustauduin. "Ei ostella mitään uusia hevosia..." Jesse huokaisi. "Ite olet sanonut, että taloustilanne ei oo kovin mallillaan." "Niin no..." änkytin ja yritin keksiä jotain puolustuksekseni. Jesse pyöritteli päätään ja lähti ovet paukkuen varustehuoneeseen. Haistakoon tuokin ukko paska. Katsoin sinisilmäistä Eveä, hymyilin leveästi ja talutin tamman omaan karsinaansa. "Kyllä me akat pärjätään ilmankin noita kakslahkeisiakin, eikö vaan?"
|
|
|
Post by Mila on Jan 14, 2018 12:36:55 GMT 2
13.1.2017
"MIKÄ tämä on?!" Inna kimitti niin, että tärykalvot meinasi hajota ja tunki puhelintaan naamaani. Työnsin puhelinta kauemmas ja siristelin silmiäni nähdäkseni, mitä ruudussa lukee. "Aa, se. Näyttääpä ihan myynti-ilmoitukselta", murahdin kohauttaen olkiani ja jatkoin kahvini ryystämistä. "JOO! Ketäs täältä löytyy.. Randy... Goljat... Kani... Ginny... Bertta.. Tuike... KAKRU! Et sä voi myydä sun synttärilahjaa!" Inna jatkoi rääkymistään. "Omatpa on hevoseni..." mutisin miettien sopivaa pakoreittiä. Inna tuhisi naama punaisena ja mulkoili minua kulmiensa alta. "Onko kaikki ok?" nainen kysyi lopulta. "On. Tai ei. En tiedä... Tää koko pulju tuntuu uppoavalta laivalta. Kaikki lähtee..." huokaisin syvään. "Paitsi minä! Minusta et pääse eroon vaikka haluaisitkin." Inna yritti piristää. "Mmhmm..." "Mitäs nyt sitten?" "Saas nähdä..." tuhahdin turhautuneena. Katselin tietokoneen ruutua murtuneena. Word-pohjalla luki isolla "LOPPU". Pyyhin sen pois ja kirjoitin tilalle "TAUKO." Pyyhin senkin pois. Vain kursori vilkkui yksinäisenä ruudulla. Vittu.
|
|
|
Post by Jesse on Mar 6, 2018 20:17:11 GMT 2
6.3.2018
"Katsot ketä siellä vielä pyörii, huutele perään ja irtisano vuokrasopimus, mikäli ei ala omistajista mitään kuulumaan", Milan särisevä ääni Skypessä käski. "Ja pistä karsinapaikkahaku pystyyn!" "Ai että lisää hevosia nurkkiin pyörimään, kun kaikki muut työntekijät on lomautettu?" "Niin, kai sitä jostain rahaa pitää sinunkin saada ja pyörittää tallia..." Mila huokaisi syvään. Nainen löhösi videokuvan mukaan pehmeässä nojatuolissa kahvikupin kanssa ja näytti jotenkin... erilaiselta. Liekkö pieni irtiotto tallin pyörittämisestä tehnyt tehtävänsä ja nainen vaikutti huomattavasti rennommalta kuin täältä lähtiessään. Elämänilo näytti palanneen tuohon punapäähän, jonka jo toivoin palaavan takaisin.
"Entäs miten tuntihevosten puoli?" kysyin. "Katsotaan sitä sitten kun minä palaan..." "Ja milloin se on?" murahdin. Katsahdin kelloa. Täällä kello oli jo kahdeksan illalla, mutta Kanadassa elettiin vasta puolta päivää. "Mehän ollaan keskusteltu tästä. En tiedä. Mahdollisesti kesällä. Voi mennä syksyynkin..." "Just..." "Älä viiti nyt haastaa riitaa. Jooko?" "En en..." "Anna rapsutukset elukoille. Ja hevosille. Mulla on ikävä niitä!" Mila höpötti vaihtaen sujuvasti aihetta. "Niitäkö vain?" hymähdin ilkikurisesti. "Mieluusti minä sinua rapsuttelisin." Mila pyöräytti silmiään huvittuneena. "Sun pitää ettiä joku rapsutettava minun tilalle", nainen totesi lopulta. "Miksi? En halua." "Lataa Tinder. Etsi joku yhden illan hoito baarista. Ei mua haittaa." "Mut mua haittaa", huokaisin syvään. "En mä kyllä oleta, että sinä siellä selibaatissa eläisit, mutta silti." Mila kohautti harteitaan mutisten jotain epämääräistä. "Hei, mun pitää nyt mennä. On yks palaveri ja sitten pitää juosta asioilla. Jutellaan taas pian. Pidä tönö pystyssä! Moikka!" Nainen sulki skype-yhteyden ja minä jäin istumaan pöllämystyneenä paikoilleni. Mila oli antanut minulle vapaat kädet Vaahterapolun kanssa, mutta silti en "osannut" tehdä täällä mitään. "Leiki, että Vaahtis on sun talli nyt!" Selvä homma sitten.
|
|
|
Post by Jesse on Apr 6, 2018 20:32:44 GMT 2
06.04.2018
Kirjava puoliverinen laukkaili pitkin loskaista tarhaansa, eikä millään meinannut antaa itseään kiinni. Kevät sieltä ihan oikeasti oli tulossa. Koko päivän oli ollut plussan puolella ja lumen sijasta taivas oli nakannut vettä alas. "Eve hei, älä viitti..." maanittelin sinisilmäistä tammaa, joka kakkakikkareet lennellen juoksi ohitseni. Tamma oli kyllä kaunis. Hypätäkin se osasi. Mutta oli se hetkittäin v......mainen tapaus. Monet hiukset olin jo tamman takia repinyt päästäni, mutta pikkuhiljaa me aloimme tulla juttuun. Alkuun tamma oli ollut sitä mieltä, että kaikki tääällä Vaahterapolussa olivat Eve-hevosia syöviä hirviöitä eikä mistään meinannut tulla mitään. Juuri kun Eve oli alkanut luottamaan Milaan omistajanaan, oli nainen pakannut matkalaukkunsa ja lähtenyt Kanadaan. Saas nähdä miten sitten käy, kun Mila takaisin tulee. Even lisäksi minulle jäi Milan hevosista Tossu paapottavaksi. Suokkitamman kanssa tulimme hyvin juttuun, vaikken niin noista suomenhevosista niin välittänytkään. Olen iät ja ajat touhunnut puoliveristen kanssa, joten kun leveäselkäisen ja ei-niin-notkean kylmäverisen selkään perseensä iskee, on siinä aina omat totuttelunsa.
Anna puolestaan oli Innan hoteissa. Puoliverinen oli viimeisillään, joten mini-Anna pitäisi putkahtaa maailmaan ihan näillä näppäimillä. Itseasiassa laskettuaika oli mennyt jo, muttei Anna vielä ollut näyttänyt merkkiäkään synnytyksestä. Mutta eiköhän se piakkoin "räjähdä". Tohvelin ja Kelmin puolestaan Julia oli ottanut hoiviinsa Milan paluuseen saakka. Joten talli oli aika tyhjillään. Muutaman yksityisen vuokrasopimuksen olin purkanut, joten siirtotallissa oli tällä hetkellä tilaa kolmelle hevoselle ja päätallin puolella jopa kahdeksalle. Yleisen haun karsinoista olin laittanut pystyyn, muttei vielä ollut kukaan ilmaissut halukkuuttaan tuoda hevostaan meille. Eipä kai tällainen autioitunut talli hirveästi porukkaa kiinostunut, mutta eiköhän me Vaahterapolku pian jaloilleen saada.
Milalla kuulosti olevan suunnitelmia tulevaisuuden varalle, mutta kuka tietää, milloin nainen palaisi. Nainen luotti siihen, että minä pitäisin Vaahterapolun pystyssä pientä maksua vastaan. Mila maksoi talon ja tallin juoksevat kulut (sähkö, vesi, eläinten ruoka jne.) sekä pientä korvausta vaivannäöstäni. Juuso oli majoittunut yhteen talon huoneista, joten ihan yksin minun ei tarvinnut taloa pystyssä pitää nyt kun talo oli autioitunut vuokralaisistakin. Työntekijöiden tilanne minua hieman huoletti. Helena oli ilmeisesti saanut työtarjouksen kilpailevalta ratsastuskoululta, Sari sekä Markus lapsensa kanssa olivat muuttaneet Ouluun ja Stina kuherteli vissiin ihan vakavissaan Joonaksen kanssa, joten saas nähdä, ketä me heidän tilalle saataisiin... Sitten joskus.
Eve vihdoin ja viimein antoi itsensä kiinni, joten talutin puoliverisen tallin lämpöön. Juuso norkoili tallikäytävällä ja ilahtui minut nähdessään. "Kuuleppa Jesse, lähdettäiskö tänään paikalliseen istumaan iltaa? Mä vaikka tarjoon!" mies ehdotti, eikä minun kyllä tarvinnut kauan miettiä vastausta. "Ootas minä jaan iltapöperöt näille elukoille, käytän koirat lenkillä niin mennään." "Mä pistän saunan lämpiämään sillä välin", Juuso ilmoitti ja löimme kättä päälle.
"Etsittäiskö me sulle täksi illaksi joku emäntä?" Juuso höpötti, kun iskimme takamuksemme baarin penkille. "Näääh..." murahdin. "Miksei? Sulla on lupa!" Juuso naurahti hörpäten oluttaan. "Saisit sinäkin vähän hymyä kasvoilles, kun naisen kosketusta saisit." Joo, en minäkään tiennyt, mitä me Milan kanssa nykyään oltiin. Vai oltiinko mitään. En tiedä, oliko se Milakaan selibaatissa ulkomailla olonsa aikana elänyt - veikkaisin, ettei ole. - muttei minua siltikään kiinnostanut ensimmäistä halukasta käydä nusasemassa.
Tilasin baarimikolta viskipaukun ja sitten toisenkin. Menokin alkoi humalatilan myötä parantua ja Milakin unohtui.
|
|
|
Post by Jesse on Apr 9, 2018 17:50:37 GMT 2
9.4.2018
Ilta-aurinko lämmitti mukavasti talon portaita, joihin olin takamukseni iskenyt. Hörppäsin olutta tölkistä ja katselin loskaista tallipihaa. Mila varmaan tykkäisi tästä näystä. Tai ainakin ajatuksesta, että kevät oikeasti on saapunut.... mietiskelin tympääntyneenä. Typerä akka. Olo oli ristiriitainen. Tässä portailla oli tullut istuskeltua monta vuotta, muttei se enää tuntunut samalta. Se omanlainen kodin tuntu oli kadonnut. Tuntui, kuin olisin vain kyläilemässä ja pitämässä taloa pystyssä omistajan reissatessa pitkin Kanadaa.
Vitun Kanada. Vitun naiset. "Se Kanada on yks saatanan paikka!" kuulin Juuson äänen päässäni ja hymähdin hieman huvittuneena. True story, bro. Otin aimo kulauksen kaljasta ja huokaisin syvään. Päätin olla murehtimatta enempää asioita. Päivä kerrallaan. Kun ja jos Mila suvaitsee saapua takaisin Suomeen, päättäisin sitten mitä tekisin. Oman kämpän varmaan joutuisin etsimään ihan ensimmäiseksi.
Joku jääkarhun näköinen ja kokoinen mutahirviö juoksi minua kohti ja sukelsin äkkiä sivuun, kun tämä olio säntäsi ohitseni. Ilmassa lenteli sontaa, karvoja ja kuolaa eläimen tullessa pyörimään hyrrän lailla ympärilleni. "Hyi helvetti, Crowley. Missä sinä oot käyny?" älähdin ja työnsin elukkaa kauemmas minusta. Pian paikalle saapuivat myös yhtä kuraiset Mico ja Wienna... "Jessus..." naurahdin katsoeassani sinne tänne säntäileviä koiria. "Komensin ne kotiin tuolta ojan pohjalta", kuulin Maximin äänen. Nuori miehen alku viittoili pihatielle päin. "Ajattelin, että ne ehkä kaipaisivat pesua." "Olisit vain jättänyt sinne..." vitsailin. Maxim kohautti harteitaan: "En kehdannut." Pojankloppi lähti löntystelemään kohti tallia mutisten jotain Erikin iltakauroista. Ei hirveän puhelias kaveri tämä. Mutta kyllä me Maxin kanssa toimeen tultiin. Pidin tyypistä joka tapauksessa.
Komensin koirat sisälle ja yritin estellä niitä menemästä minnekkään muualle kuin pesuhuoneeseen. Helpommin sanottu kuin tehty. "Perkeleen elukat!" ärisin, kun yksi meni keittiöön, yksi olohuoneeseen ja yksi makkariin. "Tänne sieltä!" Kun kurainen trio oli ahdettu pesuhuoneeseen, hymyilin voitonriemuisena. Vielä pitäisi kaverit kuurata puhtaaksi.
Hyvä tovi siinä meni, ennen kuin kolmikko oli sen näköinen, että kehtaisi päästää takaisin pirtin puolelle. Katsahdin kelloa ja totesin olevan aika käydä viemässä hevosille iltaruoka turpien eteen. Pyry onneksi norkoili edelleen tallilla, joten valjastin hänet auttamaan minua. Toki hevosia nyt ei montaa ollut, mutta silti. "Haiset ihan märälle rakille..." mies totesi, kun istahdimme suuuuuren suuren urakan jälkeen hetkeksi taukohuoneen sohvalle. "Tiedän." Vaihdoimme siinä kuulumiset ennen kuin Pyry ilmoitti lähtevänsä kotiinsa. Taisipa tämä huikata ovella minulle sellaisesta keksinnöstä kuin suihku. "Suosittelen kokeilemaan!" kuului vielä Pyryn ääni, ennen kuin tämä katosi iltahämärään. Hymähdin.
Vaahterapolussa oli ukkovalta. Jäljellä olivat vain Jannica ja Iitu pitämässä meitä silmällä. Vääntäydyin ylös sohvalta ja raahustin talolle. Puhelimeni piippasi ja vilkaisin, kuka minua yrittää tavoittaa. "Moi! En tiedä muistatko minua, mutta tapasimme perjantaina baarissa ja vaihdoimme numerot. Olisi kiva tavata uudestaan! terveisin Silja." Raaputin hämilläni takaraivoa ja mietin, kuka hiton Silja. "Juuso!" karjaisin olohuoneeseen, jossa arvelin kämppäkaverini olevan. Ainakin tv:n äänistä päättelin, että mies oli jo kotiutunut reissuiltaan. "No?" joku murahti sohvan perukoilta. "Kuka on Silja?" "No se Silja, jonka kanssa pussailit perjantaina. Olit lähdössä sen luo, mutta sammuit tiskille, joten piti tuoda sut kotiin", Juuso tiesi kertoa. "Kuinka niin?" "Ai. En muista... Haluaisi tavata uudestaan", hymähtelin hämmentyneenä. "Nonih, meinasitko tavata?" Juuso uteli. "Ihan vetävän näköinen tapaus." "Jätän välistä." Kävin viskaamassa puhelimeni huoneeni sängylle ja painelin suihkuun. Saa nuo naishommelit jäädä unholaan joksikin aikaa. Ei niistä tule lasta eikä paskaa.
|
|
|
Post by Jesse on Apr 11, 2018 20:35:42 GMT 2
11.4.2018 Olin eilen saanut Milalta puhelun, jossa nainen kertoi ostaneensa kolme kopukkaa Vaahterapolkuun. "Mitähän hittoa minä niiden kanssa teen?" olin tivannut uutisen kuultuani. "Etsit niille vuokraajat, järjestät niiden kaa tunteja mitä lie ja niin edelleen", nainen oli puuskaissut tympääntyneenä. Ihan niin kuin sen olisi pitänyt olla aivan selvä asia. "Aijjahas. Selvä.." Siinä minä seisoin tallipihalla Jannican ja Juuson kanssa, kun hevoskuljetustraileri kaarsi pihaan. Möhömahainen mies kömpi ulos kuskin paikalta ja tivasi, kuka meistä on Jesse Aro ja oliko tullut oikeaan osoitteeseen. Mieleni teki sanoa, että oli erehtynyt paikasta, mutta vastasin silti myöntävästi. "Ok. Tossapa noi paperit ja elukat voidaan ottaa samantein ulos." Vilkaisin pikaisesti paperit läpi patistellen Jannican sekä Juuson hakemaan tulokkaita. "Ruotsalainen puoliverinen Cosmopolitan Diva... Pohjoisruotsinhevonen Svarta Stolthet... Connemara Calbach Fergus..."Kurkkasin trailerin sisään samalla, kun rustasin tarvittavat allekirjoitukset kuskin papereihin. Jannica jo taluttikin connemaraoria ulos. "Kato kuin söpö!" Jannica ihasteli ruunivoikon ponin vieressä. "Mmhhmm..." mutisin. Juuso talutti ulos mustan ruunan ja minun huolekseni jäi ruunikko tamma. Taluttelimme hetken kolmikko tallipihalla, jotta saisivat hetken verrytellä pitkän matkan jälkeen, jonka jälkeen veimme ne uusiin karsinoihinsa. Räpsäisin jokaisesta kuvan ja lähetin ne Milalle saatesanoilla "Kotona ovat." Vastaukseksi sain vain peukku-emojin. Eipä siinä sitten. Tervetuloa vain Fergus, Tonttu ja Diiva.
|
|
|
Post by Jesse on May 1, 2018 12:12:01 GMT 2
01.05.2018Pitkäjalkainen varsa köpötteli emänsä perässä tallin vieressä olevaan pikkutarhaan ja hymyilin hieman. Anna, Kelmi sekä Tohveli olivat eilen illalla saapuneet takaisin Vaahterapolkuun ja mukana oli luonnollisesti myös Annan varsa, Shady. Poniruunat rallittelivat pitkin pihattoa kahdestaan ja näyttivät olevan onnellisia päästessään takaisin kotiin. Julia oli varmasti pitänyt ruunanrupsukoista hyvää huolta (ainakin olivat ruokaa saaneet, kun katsoi niiden mahoja), mutta onhan se koti aina koti. Juuso raahusteli paikalle tukka pystyssä. Olimme sivistyneesti juhlistaneet vappua kotioloissa saunoen ja olutta litkien. Tai no... Sivistyneesti ja sivistyneesti. Päätä meinasi itselläkin särkeä eikä se Juusokaan miltään ruusuilta tuoksunut. Ilmeisesti olin myös laittanut sille Siljalle illalla viestiä ja pyytänyt kylään, kun kyseinen nainen oli aamulla vierestäni herännyt. Hieman meinasi morkkis olla... Mutta ei siitä sen enempää. "Huomenta vain sinullekin", sanoin krapulaiselle miehelle, joka nojaili tarhan aitaan puuskuttaen. ""Ollaanko me tulossa vanhoiksi? Ei tätä ryyppäämistä enää jaksa", Juuso murahti. "Ollaan." "Jestas... Joko Silja on lähtenyt?" "Joo, lähti tuossa tunti sitten", mutisin. "No, oliko kivaa?" Juuso virnuili. Kohautin harteitani ja lähdin talliin siivoamaan. Pitäisikö minun kertoa asiasta Milalle? Vai toivoa, ettei kukaan mene möläyttämään naiselle Siljasta? Toisaalta, eihän me vissiin yhdessä enää oltu, mutta silti oli olo kuin olisin pettänyt Milaa. Nappasin lattiaharjan kätösiini ja rupesin sukimaan tallikäytävää puhtaaksi. Prkle.
|
|
|
Post by Mila on May 1, 2018 16:38:12 GMT 2
TERVEISIÄ KÄNÄDÄSTÄ! Kuulumisten kertominen on jäänyt vähän vähälle, anteeksi siitä, mutta hengissä ollaan! Voin kertoa, että on ollut ihan huikea reissu kaikin puolin! Oon päässyt seuraamaan eri sarjojen kuvausta ja autellut pienissä järjestelyhommissa paikan päällä. Raskasta, mutta silti ihan parasta! Kyllä. Olen tavannut myös Supernaturalin näyttelijät ja ahvoih... Kyllä se Jensen Ackles on yhtä komea livenäkin kuin ruudullakin. Pienen pieni fanityttö-hetki oli tulla (eli meinasin kirkua kurkku suorana), kun herran ensimmäisen kerran tapasin. Vielä en ole saanut herraa kanssani naimisiin, mutta onhan minulla tässä vielä aikaa... Ei ku... mitä? Ja aatelkaa... Yksi unelmani toteutui myös! Pääsin istumaan THE IMPALAN kyytiin! Ja sain jopa ajaa sillä. *huokaus* Myös muut Supernatural- tyypit on ihan huippuja! Ja mukavia. Pääsin myös kurkistamaan, mitä tapahtuu Supernaturalin 13.kauden päätösjaksossa, mutta ei siitä sen enempää. Salassapitovelvollisuus... Muitakin julkimoita on tullut tavattua. Olihan se alkuun jännittävää, kun niiin monta tv-ruudusta tuttua naamaa käveli vastaan ja saattoivat jopa muutaman sanat vaihtaa kanssani, mutta kyllä siihen nopeasti tottui. Pääsin myös tutustumaan erääseen western-talliin. Onhan se ihan eri meininki siellä kuin täällä.... Tallin omistaja Stefan "uhkasi" joskus tulla käymään myös Vaahterapolussa. Tiedä vaikka saisimme vihdoin ja viimein järjestettyä sen western-kurssin, mitä monet ovat pyydelleet. Stefan myös kutsui tallilaiset joskus käymään siellä! Monia varmaan mietityttää, milloin palaan? Suunnitelmissa olisi palata takaisin Suomen kamaralle kesäkuun alkupuolella. Ellen sitä ennen oo saanut Jenseniä jättämään sen vaimonsa ja naimaan minut... Noei. Vitsi vitsi. Toi pariskunta on niin ällöttävän täydellisiä yhdessä ja rakastuneita, joten ei siihen väliin mahdu edes minun kokoinen ihminen. Harmi.... Mutta viimeistään heinäkuussa oon takasin! Jesse varmasti pitää teistä huolen sen aikaa. Pitäkää te huoli Jessestä! Kattokaa, ettei ne Juuson kanssa pistä taloa aivan matalaksi äijämeiningillään....... Halirutistus kaikille. Ja hevosille myös! Hirveä ikävä on, mutta kyllä mä täällä pärjään! Tää pieni breikki talliarjesta teki kyllä enemmän kuin hyvää. Jaksaa taas ihan eri fiiliksellä jatkaa toimintaa siellä päässä. Ideoita on. Mutta katsotaan sitä sitten, kun palaan. Rakkaudella Mila
|
|
|
Post by Mila on Jul 2, 2018 9:36:04 GMT 2
2.7.2018
Laskin matkalaukkuni eteisen lattialle ja sain syliini kaikenkarvaisen koirajoukon. Jokainen elukka vinkui ja ulisi innoissaan minut nähdessään ja pakko sanoa, oli minullakin niitä ikävä. Ensimmäinen kirosana kyllä pääsi suusta, kun vasikan kokoinen Crowley tönäisi minut nurin ja makasin siinä lattialla ketarat levällään koirien nuollessa naamaani. "Menkää nyt hiivattiin siitä, odottakaa hetki!" nauroin ja kampesin itseni ylös lattialta. "Mitä täällä tapahtuu?" kuului Jessen uninen ääni jostain koirien takaa. "Minä se vain!" hihkaisin. "Ai, sinä tulit..." Jesse mutisi pieni hymy kasvoillaan. "Luulin, että jäät asumaan sinne." Kohautin olkapäitäni ja mietin, pitäisikö miehelle antaa halaus vai mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä. Jesse näytti samalta kuin aina ennenkin. Komealta. Siinä tämä seisoi pelkät bokserit jalassa ja tukka pystyssä. "Eikös sun pitäisi olla aamutallia tekemässä?" kysäisin. "Juuso tekee." Samassa ulko-ovi kävi ja Juuso asteli sisään eteiseen. "Katos, Mila! Mietinkin, että mikä hevoskuljetusauto tohon pihaan on ilmestynyt..." "Hevoskuljetusauto?" Jesse ähkäisi. "Milaaaa...." "Mitä? Luulitko, että ihan tyhjin käsin tulisin kotiin? Kävin tulomatkalla hakemassa pari lusitanoa kyytiin ihan täältä suomen maalta. Sekä Alegresta yhden mun kasvatin." Jesse pyöritteli päätään ja Juuso ilmoitti, että lähdetään katsomaan niitä tulokkaita ennen kuin hajottavat koko auton.
"Mitäs tänne kuuluu?" kysyin Juusolta, kun laskimme trailerin rampin alas. "Eipä tänne mitään ihmeempiä. Hiljaista kuin huopatossu tehtaalla. Mutta ehkä tää tästä taas vilkastuu, nyt kun saatiin sinutkin kotiin", mies vastasi. "Mites Inna?" Juuso kohautti harteitaan eikä vastannut mitään. Aha, eli Innasta ei puhuta. "Entä... Onko Jessellä ollu vientiä?" utelin muka kuin ohimennen. Juuso hymähti eikä suostunut vastaamaan siihenkään. "Sitä sun pitää kysyä Jesseltä."
Ensimmäiseksi ulos asteli kimo lusitano-ori, Otukseksi minä sitä kutsuin sillä sen nimen lausuminen tuotti minulle ongelmia. Fortunato de Ouro. Matkakavereina Otuksella oli Zenin kasvatti, Estamina Zen sekä minun ravitallin aikainen kasvatti, Asko. Jessekin löntysteli ulos talosta ja auttoi meitä laittamaan tulokkaille karsinat valmiiksi sillä välin, kun me Juuson kanssa riisuimme hevosia varusteista ja harjasimme ne. Siinä touhutessamme kyselin kaikesta, mitä täällä oli tapahtunut. Annan varsaakin minun oli pakko käydä katsomassa ja isoksi se oli sekin orivarsa kasvaa pyrähtänyt.
Talokin näytti olevan miesten jäljiltä pystyssä ja kaikki tuntui olevan niin kuin ennenkin. Tai no, ei ihan, mutta melkein. Oli ihana olla kotona.
|
|
|
Post by Mila on Jul 3, 2018 10:00:15 GMT 2
Mistä tietää, että Mila on palannut kotiin? No siitä, että hevosia alkaa tupsahtelemaan talliin. Sanokaa moro Taunolle
|
|
|
Post by Mila on Jul 14, 2018 15:51:42 GMT 2
14.7.2018
Selailin papereita taukohuoneen pöydän takana ja rapsuttelin takaraivoani. Tällä menolla päänahkani olisi pian vereslihalla... Hevosia oli tullut ja mennyt minun lähtöni jälkeen, joten olin hieman pihalla, missä kukakin tarhailisi. Onneksi kesäkuukausina hevoset oli ulkoistettu lähistöllä sijaitseville laitumille, joten oli minulla aikaa sumplia, mihin tarhaan mikäkin kopukka menisi sitten syksymällä.
"Ukkonen nousee", kuulin ovelta ja vilkaisin, kuka sieltä kömpi sisään. Iituhan se. "Kiva!" hihkaisin. Olin aina tykännyt ukonilmasta vaikka suurinosa kavereistani piti minua sen(kin) takia hulluna. Iitu kohautti harteitaan ja kertoi, ettei vielä ainakaan sada, mutta pilvet lähestyi. Nyökyttelin ymmärtämisen merkiksi hymyillen. "Mites Tohveli käyttäytyi?" kysyin, kun Iitu kaiveli jääkaapista eväitään. "Tohvelimaisesti", tämä naurahti. "Patukin oli vähän tollolla tuulella." Alessakin tömisteli sisään taukohuoneeseen ja tervehti ohimennen. Kyseiseen naiseen en ollut vielä päässyt kunnolla tutustumaan, mutta tämän tamma, Donna, oli varastanut sydämeni.
Venyttelin tuolissani ja mietiskelin, että kylläpä se oli kiva olla kotona. Olihan täällä vähän eri meininki kuin Kanadassa, mutta molemmissa oli niin hyvät kuin huonot puolensa. Ja sitten oli ne asiat, joista ei tiennyt oliko ne hyvää vai huonoa. Ja yksi sellainen käveli juuri sisään huoneeseen: Jesse.
|
|
|
Post by Inna on Aug 6, 2018 12:33:57 GMT 2
5.8.2018
Yksikätisyys ärsytti todella paljon. En pystynyt kunnolla tekemään tallitöitä kotona, saatika mennä töihin. Ranteestani löydettiin jokin typerä hiusmurtuma, jonka takia olin kaksi viikkoa sairasloma ja ratsastuskiellossa. Sori vain lekuri, mulla oli kisat ensi viikolla, sanoit mitä tahansa! Tein parhaani mukaan kotona. Sain siis vietyä ainoastaan hevoset pihalle ja antaa niille ruokaa – onneksi kukaan niistä ei ollut täysin mahdoton. Verkku auttoi paljon, vaikka en olisi halunnut vaivata miestä vielä yhdellä tallilla lisää. Miehellä oli riittävästi hommaa vanhempiensa luona ja hevostensa kanssa. Argh, kuinka paljon halusin jo nousta satulaan! Tänään päätin purkaa turhautumista lähtemällä Vaahterapolkuun. Soitin Milalle tulostamme ja otin molemmat koirat mukaan. Sen jälkeen hurautin Vientareelle – onni oli automaattiauto! Iines ja Launo saivat todellisen hepulin, kun tajusivat minne olimme saapuneet. Päästin ne vapaaksi tallipihassa ja lähdin etsimään Santasta. No, joo, eipä sitä tarvinnut kovin kaukaa etsiä, kun tiesi missä se vietti hellepäivää. Nurmikolla makoillen tietysti. Potkaisin Milaa pohkeeseen. ”Moi”, tervehdin. ”Missä mun kahvi viipyy?” ”Saatana”, Mila murahti herätettyäni sen. ”Keitä ite kahvis..” Sanoista huolimatta Mila nousi nurmikolta ja me lähdettiin sisälle taloon. Kurkistelin varovasti – ja toivottavasti huomaamattomasti – olohuoneeseen, en jaksaisi katsella Juusoa tänään. Viimeksi näin hänet täällä kesäkisoissa, eikä mies edes vaivautunut tervehtimään! ”Juuso on kämpillään”, Mila kertoi – ilmeisesti en ollutkaan niin hienovarainen. ”Kämpillään?” kysyin otsaani rypistäen. ”Eiks se asu täällä?” Mila pudisti päätään. ”Se osti rivitalo-osakkeen.” ”Aa, no hyvät sille”, mutisin ja nojasin pöytätasoa vasten. Mila hääräsi laittaessaan kahvinkeittimen töihin. Annoin katseeni vaellella keittiössä. Se ei ollut muuttunut mihinkään radikaalisesti. Ruokapöytä oli käännetty ja jokin viherkasvi roikkui amppelissa ikkunan vieressä. Ihme, että joku kasvi oli täällä elossa. ”Mitä sun kädelle tapahtu?” Mila kysyi. ”Aah, tipuin Ransulta Power Jumpissa”, kerroin. ”Vitutti, mutta onneks Ransu sai startata Jusun kanssa. Siis Rosengårdin Josefina, omistaa Ransun varsan.” ”Juu, juu. Niin te olitte siellä Kanadassa taas.” Nyökkäsin vain ja irrotin takamukseni työtasosta. Siirryin katsomaan keittiön ikkunasta ulos. Eipä siellä kyllä ollut mitään ihmeellistä. Mila kattasi pöytään muumimukit ja jotain keksejä, joiden en uskonut hetkeäkään olevan kovin tuoreita tapauksia. Istahdin tuolille ja pyörittelin sormeani mukin reunassa. Hieman ehkä kiusallinen hiljaisuus laskeutui meidän päälle. Se alkoi lopulta naurattamaan molempia. ”Joten mitä sulle kuuluu?” kysyin. ”Tässä tää menee”, Mila kertoi. ”Paljon uusia hevosia on tallissa..” ”Mä kattelinkin niitä sillon kisapäivänä”, kerroin. ”Jesse vissiin taas tuttuun tapaan kattelee vähän kulmien alta niitä”, naurahdin. ”Joo”, Mila nauroi. ”Entäs sä? Kukas se sun uus on?” ”Kiirettä pitää tosi paljon”, kerroin. ”Mun mummi kuoli just kesäkuussa ja me oltiin Vernerin kanssa hautajaisissa.” ”Oho, näitkö sun perhettä siis?” Naurahdin kiusallisesti. ”Joo..” ”Mites se meni?” ”Ihan ok joiltakin osin.. Äidin kanssa oli hankalinta”, naurahdin kuivasti. ”Isä otti meidät ihan hyvin vastaan. Siskot taas oli vähän niin ja näin.” Mila hörppäsi maidolla pilattua kahviaan. ”Ehkä se siitä”, hän ehdotti, johon vain kohautin olkiani. ”No, mutta annas nyt kuulua siitä Verneristäkin jotain! Mitä se on oikein miehiään? Miten te oikein päädyitte kimppaan? Mä kuulin jotain sen suuntasta, että petit Juusoa sen kanssa..” Pyöräytin silmiäni pettämisasialle. Enemmän mua oli sattunut Verkulle valehtelu. ”No, se lähti siellä Kanadassa liikkeelle. Meillä oli hyvä kemia ja me suudeltiin, ei mitään sen ihmeempää”, kerroin ja hymyilin päälle. ”Tai no se kemia oli suurempaa kuin mulla koskaan kenenkään kanssa.” ”Hyi, ällöö”, Mila leikitteli ja meinasin heittää naista keksillä päähän. ”Eli, että menny sänkyyn?” Pudistin päätäni ja parahdin sitten: ”Onneksi ei! Ei varmaan oltais tässä, jos niin olis käyny”, arvelin. ”Mä en aluks kertonut Vernerille, että seurustelin. Hitsit se oli kamalaa, mutta me kyllä sovittiin heti samana iltana”, kerroin ja punastuin. ”Hyii”, Mila sanoi leikkisästi. ”Mitäs se tekee työkseen?” ”Se on sotaveteraani”, kerroin ja nauroi sitten. ”Tiedätkö, kun Verkku on oikeesti hyvä pukeutuun. Siis se on tosi tarkka mitä päällensä pistää, niin siinä tuntee itsensä välillä rähjäseks, kun pukeutuu lähinnä farkkuihin…” Meidän puheenaiheet vaihtuivat lopulta aivan kaikenlaiseen ja vitjat mulla oli mukavaa. Talo tuntui kotoisalta, mutta en silti kaivannut kimppakämppä asumista. Omassa talossa oli ehdottomasti paljon enemmän hyviä puolia. ”Haluatko nähä niitä uusia koneja?” Mila kysyi ja nyökkäsin. ”Toki, toki.” Sen siivittämänä me lähdettiin tarhoille, koska siellä ne tähän aikaan kaikki olivat. Kävin rapsuttamassa tarhassa asti Annaa. Mila esitteli sen jälkeen jokaisen tarhan hepan. Nainen oli haalinut kyllä todella paljon erilaisia kopukoita. Rotuja oli laidasta laitaan. Ehkä eniten pidin uusista kyllä lusitanoista. Ne olivat hienoja eläimiä. Pihatossa en yllättynyt yhtään, kun siellä roikkui Tohvelin kaverina muutama shettis. Naureskelin vain sille, että Mila voisi hyvin itse ratsastaa niitä. Sopivamman kokoisia kuin ne lusitanot. ”Hei, oli kiva nähä”, sanoin Milalle, kun hätistin koirat viimein autoon. ”Tuu säkin poikkeen Orijoelle”, hymyilin ja halasin sitten ystävääni. ”Pyydetään Jullekin ja pidetään vanhan kunnon iltamot!” ”Joo, ehdottomasti!” Heilautin vielä kättäni ennen kuin nousin autooni ja lähdin kotia kohti.
|
|
|
Post by Mila on Aug 12, 2018 10:38:12 GMT 2
12.08.2018
Herätyskellon vaativa pirinä havahdutti minut hereille puoli 6 aamulla. Raottelin varovasti silmiäni ja tunsin Jessen käden ympärilläni. Perkele... Hävetti vaikkei mitään ollut tapahtunutkaan. Miten minä silleen olin märissyt sen olkapäätä vasten. Minähän tässä se kusipää olin ollut Jesselle. Ja muillekin, jotka sattuivat jollain tavoin olemaan osa minun elämääni. Olo oli vain tosi yksinäinen, sillä tuntui, että kaikki lähtivät ja jättivät minut yksin tänne Vaahterapolkuun. Joo, pidettiinhän me Innan ja Juliankin kanssa yhteyttä lähes päivittäin, mutta ei se ollut sama asia kuin katella niiden naamoja päivittäin sekä kuunnella heidän paskoja juttuja ihan livenä. Siirsin varovasti Jessen käden pois päältäni ja nousin ylös. Hevoset odottelivat jo aamuruokiaan. "Tarviitko apua?" Jesse kysyi unisena, kun vedin päälyvaatteitani ylleni. "Enn... Jää sä vaan nukkumaan." Jesse venytteli makeasti ja katseli minua unisilla silmillään: "Pärjäätkö varmasti?" Nyökyttelin muka-vakuuttavasti ja vilkaisin itseäni peilistä. Silmäpussit roikkuivat melkein leuassa asti ja naama oli pöhöttynyt eilisestä itkuvirrestä järkyttävän näköiseksi. Lompsin keittiöön kahvin keittiöön ja yritin keräillä itseäni kasaan. Kyllä tää tästä.... Päästin koirat pihalle tarpeilleen. Aurinko nousi hiljakseen, mutta ulkona oli kylmä. Syksy. Hyi saakeli.
Jessekin saapui keittiöön ilmoittaen, että tulee auttamaan minua aamutallin teosta. Mulkaisin miestä turhautuneena. No, jos kerran herra haluaa, niin tulkoot sitten. Olisin minä yksinkin pärjännyt.... Kahvit hörpittyämme lähdimme tallille. "Mä voin ottaa siirtotallin ja pihaton", mutisin ja luikin äkkiä karkuun miehen luota. Ei minulla ollut tapana vollottaa muiden nähden, mutta eilen vain yksinkertaisesti purkautui kaikki paska pintaan. Pihaton sakki juoksi nopeasti ulos, kun kuulivat minun askeleeni. Nakkasin poneille heinät, rapsuttelin hetken Erkkoa ja lähdin sitten viemään siirtotallin jätkille heiniä, ennen kuin kipitin rehuvarastoon hakemaan aamukaurat sun muut. Jessekin siellä latoi parhaillaan heiniä kottikärryihin kertoen, että olisi viemässä niitä "tuntihevosille." Nyökkäsin ja siirtelin ajatuksissani tarvittavat pöperöt kärryihin. "Mila..." Jesse aloitti epäröiden, kun olin kävelemässä ulos kärryineni. "No?" puuskahdin turhautuneena. "Äh, ei mitään. Mene vain..." Jesse mutisi pienen hiljaisuuden jälkeen. Pyöräytin silmiäni. Miehet.
Kun hevoset oli saatu tarhoihin ja karsinat siivottua, istuin taukohuoneessa läppärini ääressä ja mietin, mitä tässä pitäisi nyt tehdä. Hevoset olivat aika lailla hoitajiensa ja vuokraajiensa sekä minun harteilla. Helenan pirulainen kun oli lähtenyt, ei minulla ollut ratsastuksenopettajaakaan. Jesse nyt tietty oli lupautunut jonkinsortin valmennuksia ja tunteja pitämään, mutta ihan "virallinen" ratsastuksenopettaja olisi jees, sillä minulla ja Jesseläkin oli kädet täynnä päivittäisissä hevoshommissa ettei oikein aikaa ollut pitää mitään tunteja. Pyörittelin kynää sormieni välissä ja mietin pääni puhki, mitä seuraavaksi tekisi. Ja mitäpä Mila tekee kun ärsyttää ja stressaa? Menee selailemaan hevosmarkkinoita...
Kun nakkelin päiväheiniä mönkijän kärryyn, tunsin koputuksen olkapäälläni. Käännähdin ympäri ja Stinan kasvot ilmestyivät eteeni. Violettihiuksinen nainen hymyili leveästi ja kapsahti kaulaani. "Mitä sä täällä teet?" älähdin epäuskoisena, kun Stina irrotti minusta otteeni. "Kunhan tulin käymään. Ja varovaisesti kyselemään, olisko töitä tarjolla?" entinen työntekijäni vastasi. Nakkasin heinäpaalin naisen syliin ja ilmoitin, että tämä voisi aloittaa vaikka heti. Lähdimme yhdessä jakamaan heiniä tarhoihin. Samalla esittelin Stinalle uudet hevoset ja nainen ihasteli niitä hyvän tovin. "Noh, mites sinä ja Joonas?" kysyin lopulta viitaten ex-avopuolisooni. Stina näytti punastuvan hieman. "Hyvin. Ei kai tää oo susta liian outoa? Kun mä silleen sun exän kanssa..." Stina kysyi huolestuneena. "Ei ole outoa. Ei ainakaan niin outoa kuin minä ja Jesse..." naurahdin epätoivoisen näköisenä. "Te ette oo siis enää yhdessä?" Stina uteli. Pudistin tomerasti päätäni. "Tuskin tullaan enää olemaankaan", huokaisin syvään. "Mut parempi näin." "Pyh. Mä veikkaan, et kaks kuukautta maksimissaan ja te jo heiluttelette peittoa!" Stina ilmoitti kädet puuskassa ilkikurinen virne naamallaan. En voinut muuta kuin hymyillä naiselle. Eipä ollut tuokaan eukko miksikään muuttunut sitten viime näkemän. "Haluatko sä potkut heti ensimmäisenä päivänäs?" uhkailin. Stina taputti minua päälaelle ja totesi, että oli kiva tulla takaisin. Oli kuulemma ollut ikävä. "Mä en oo vielä päättänyt, oliko mulla sua ikävä", naljailin huvittuneena ja nakkasin heinäkasan viimeiseen tarhaan. "Oli sulla." "No, niin olikin..."
|
|
|
Post by Mila on Aug 18, 2018 12:25:27 GMT 2
18.08.2018Ruunikko lämminverinen ori tuijotti minua arvioiden tallikäytävällä seistessään. Olihan se komea kuin mikä! "Ostit sitten ravurin..." Jesse tyrskähti takanani. "Niin tein. Montehevosen jos tarkkoja ollaan", sanoin ylpeyttä äänessäni. "Lähdetään valloittamaan raviradat!" Jannica kyseli, olinko aikeissa heittää ratsuhommat hiivattiin ja ryhtyä raviyrittäjäksi, kun kerran ravureita olin talliini haalinut. "Eihän meillä oo kuin Svante ja tää Splash", naurahdin ja taputin Splashy Saviour-nimistä hevosta kaulalle. Ori heilautti ylvästä päätään hieman tympääntyneenä ja vedin käteni pois. Selvä, ei taputella. "Entä jos se ei juokse?" Jesse yritti hajottaa pilvilinnojani, mutta aikuismaisesti käskin miehen vetää käteen. "Sitten se ei juokse. Yksinkertaista." Jannica vilkuili vuoron perään minua ja Jesseä. Ilmeestä näki, että tämän teki mieli sanoa jotain nasevaa, mutta katsoi parhaakseen tukkia suunsa. Hyvä. Kun Splash oli riisuttu kuljetusvarusteista, päästin sen hetkeksi jaloittelemaan tallin vieressä olevalle pikkutarhalle. Ori juoksenteli aidan reunaa kaula kaarella ja ihastelin hetken sen menoa ennen kuin lompsin takaisin talliin. Eiköhän se tarhassa pärjäisi ilman, että minä kyttäisin vieressä koko ajan.
Stina lojui taukohuoneen sohvalla kännykkäänsä räpläillen. "Milaaa.." "No?" "Lähetäänkö paikalliseen tänään?" Stina vonkui koiranpentu-ilme kasvoillaan. Kohautin harteitani. Aivan sama. En ollut hetkeen käynytkään katsomassa, miltä meno siellä näytti. Tuskin hirveästi olisi muuttunut sitten viime näkemän, mutta saattoihan tuota vaikka lähteä pyörähtämään. "Mitä ne täällä suunnitelee?" Jesse uteli, kun saapui itsekin taukohuoneeseen. "Lähe mukaan!" Stina innostui ja vilkaisi minua pirullisesti. "Minne?" "Baariin tietty! Aloitellaan täällä ja sitte kylille", Stina selitti innosta puhkuen. Nyt oli Jessen vuoro vilkaista minua kuin kysyen lupaa, saisiko liittyä seuraan. "Joo! Tuu sinäkin!" yritin esittää innostusta, vaikkei minua olisi pätkääkään haitannut jos Jesse olisi kieltäytynyt. "Joonas lupasi olla kuskina", Stina ilmoitti. Mulkaisimme Jessen kanssa toisiamme. Kumpikaan ei oikein Joonaksesta välittänyt, mutta ehkäpä me yksi ilta samassa seurassa pärjättäisiin.
Kun suunnitelmat illanvietosta oli lyöty lukkoon, lähdin hakemaan hevosia sisälle pikkuhiljaa. Splash sai luvan tulla ensimmäiseksi sisälle, vaikkei ori ollut kanssani samaa mieltä. "Äläpä viitti", murahdin hevoselle, joka teutaroi riimunnarun toisessa päässä tympääntyneenä. Sain kuin sainkin orin karsinaansa ja oven lukkoon. Kipakka potkaisu vavisutti ovea ja komensin hevosta olemaan kunnolla. "Se uusiko se siellä meuhkaa?" Stina naurahti tuodessaan Diivaa sisälle. Tamman saapuminen ei todellakaan rauhoittanut Splashia. Päinvastoin. Orihan aloitti sellaisen matchoshow:n ettei tosikaan. Ehkäpä pallurat olisi hyvä poistaa tältä kaverilta. Sitten joskus...
|
|
|
Post by Mila on Aug 23, 2018 20:27:47 GMT 2
23.08.2018
Nakkasin viimeisen heinäkasan Elsan karsinan pohjalle ja lähdin kärräämään heinäkärryt takaisin rehuvarastoon. Kello oli 20:38, joten oli aika sammutella valot ja lukita ovet. Kävin kaikki paikat nopeasti läpi, tarkistin, että karsinoiden ovet varmasti olivat kiinni, jonka jälkeen testasin vielä talliin johtavat ulko-ovet. Lukossa olivat. Lampsin pihan poikki talolle. Vettä oli satanut lähes koko päivän, joten kiertelin parhaani mukaan isoimmat vesilätäköt, jotta pääsisin suurinpiirtein kuivana ovelle. Ennen sisään menoa, istahdin portaille ja pistin tupakaksi. Olin jo onnistunut Kanadassa lopettamaan koko touhun, mutta Suomeen paluu sai aikaiseksi sen, että syöpäkääryleet paloi jälleen. Koirat ulisivat oven takana, joten päästin elukkalauman pihalle tupakan ajaksi.
Siinä kessutellessani mietiskelin asioita. Jessen kanssa hommat olivat lähteneet niin sanotusti käsistä. Olimme (taas) sopineet, ettei meidän välillä ollut yhtikäs mitään muuta kuin työsuhde ja kämppäkaveruus, mutta jo kaksi kertaa olin herännyt miehen vierestä. Perkule. Koko kuvio oli ollut monimutkainen ja vaivaannuttava jo valmiiksi, mut nyt se vasta olikin... Tumppasin tupakkani ja komensin koirat sisälle. Potkaisin tallikengät eteisen nurkkaan ja kurkkasin olohuoneeseen, jossa Jesse katseli Houstonin Eläinpoliiseja. Moikkasin miestä ja lähdin suihkuun. Hetken toivoin, että tämä olisi kysynyt, josko pääsisi mukaan, mutta onneksi Jesse jäi katsomaan laiminlyötyjä sekä pelastettuja eläimiä tv:stä. Pikaisen suihkun jälkeen kipitin keittiön kautta olohuoneeseen. Pitihän se yksi suihkuolut päivän päätteeksi saada. Jesse kanavasurffaili ja minä hörpin oluttani hiljaisuuden vallitessa.
Kumpikaan ei sanonut mitään. Varovaisia vilkaisuja puolin ja toisin. Sain olueni juotua ja päätin hakea toisen. Jesse tuli vanavedessäni keittiöön ja satuimme samaan aikaan jääkaapille. "Onko siellä minullekin?" Jesse kysäisi kurkkien pääni yli jääkaappiin jättäen minut itsensä ja jääkaapin väliin. Mies oli liian lähellä. Koko vartaloani kihelmöi, mutta pokerinaama piti. Nappasin kaksi olutta, käännyin ympäri ja ojensin parin sentin päässä olevalle miehelle toisen tölkin katsoen tätä uhmakkaasti silmiin. "Kiitti", Jesse hymyili. Siirryin hieman, jotta mies saisi jääkaapin oven kiinni. Senttiäkään kauemmas ei toisistamme siirrytty, katseet edelleen lukittuina toisiimme.
Juuri kun olin hyökkäämässä miehen kimppuun, ovikello soi ja jännitys oli poissa. "Kuka vittu..." murahdin ja marssin haukkuvien koirien kera ulko-ovelle. Reväytin oven auki ja tutut kasvot tuijottivat minua pihavalon kelmeässä kajossa. Koirat pyörivät miehen jaloissa hullun lailla nuuskien tämän matkalaukkuja sun muita nyssyköitä. "Mitähän vittua se sinä täällä teet?" älähdin ensimmäiseksi, koska en muutakaan siihen hätään keksinyt. "Tiiätkö sä paljon kello on?" "Terve vaan sullekin! Saako tulla peremmälle?" Markus Annala virnisti hieman surumielisesti. Entinen työntekijä seisoi kuin hylätty koiranpentu siinä terassilla. Minä kun luulin, että tämä olisi Oulussa Sarin ja tyttönsä, Viivin, kanssa. Eikös Joonas ollut puhunut jotain mahdollisista häistä? Päästin miehen sisälle ja katsoin, kun tämä yritti luovia tiensä eteisestä pirtin puolelle samalla, kun koirat hyörivät hänen jaloissa. "Tota.. Tää on vähä noloa, mut Joonas sanoi, ettei täällä enää asu kuin sä ja Jesse. Ja et muut huoneet on tyhjillään..." mies puhua pälpätti potkiessaan kenkiään jaloistaan väistellen katsettani. "Niin?" tivasin kädet puuskassa. Voisiko Markus nyt selittää, mitä hiivattia teki täällä. "Saisinko mä punkata täällä jonkun aikaa?" mies kysyi anovasti. "En keksinyt muutakaan paikkaa, mihin mennä..." Katsoin miestä yllättyneenä: "Joo, tietty... Mut miksi?" Markus ei sanonut mitään. Kysyi vain, onko jääkaapissa kaljaa ja hölmistyneenä ojensin tälle kädessäni olevan tölkin, jota en ollut edes ehtinyt avata.
Jessekin oli ilmestynyt ihmettelemään tulijaa. "Eiköhän istahdeta alas ihan ensimmäisenä", mies totesi vakavana ja viittoili Markusta tulemaan perässä keittiöön. Markus laski takkinsa penkin selkänojalle ja istahti huokaisten istuimelle. Kävin hakemassa uuden oluen itselleni ja istuin Jessen viereen, Markusta vastapäätä. Markus joi melkein ykkösellä tölkkinsä tyhjäksi, pyyhkäisi suupielestä vaahdot pois ja laski katseensa käsiinsä: "Sari on raskaana." Vilkaisimme Jessen kanssa toisiamme. Yleensä tuo oli hieno uutinen, mutta Markuksen ilmeestä näki, että tällä kertaa ei ollut. "Se ei oo mun", mies jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Sari petti mua työkaverinsa kanssa jossain niiden virkistysillassa ja... Niin." Tuijotin miestä yllättyneenä. Sari? Petti? Ei ikinä. Markus joi loput kaljastaan ja katsahti minuun surumielisesti: "Joten kuten arvata saattaa, tarvis vähän etäisyyttä siihen huo.. naiseen ja koska omaa kämppää ei saa sormia napsauttamalla, niin tulin tänne." "Siis joo, totta kai sä saat jäädä! Entäs sun työt? Ouluun on kuitenkin aika pitkä matka kulkea töihin." "Mitkä työt? Hyvä että edes ehdin aloittamaan siellä roskakuskina, kun tuli yt:t ja mut nakattiin pihalle", Markus naurahti epätoivoisena. "Eli tässä sitä ollaan. Ero tuli eikä oo töitä eikä asuntoa." Tartuin Markusta kädestä ja puristin sitä hellästi. Olihan tuo exäni pikkuveli eräänlainen pölvästi, mutta en minä sitä voinut pulaankaan jättää. Ja mikä parasta, se oli ollut minulla aikaisemminkin töissä, joten... "Sä voit maksaa punkkaamisen täällä tallitöillä, miltäs kuulostaa? Tuttua hommaa", hymyilin lohduttavasti. "Vai mitä Jesse?" Mies nyökkäsi. Tämä kävi hakemassa Markukselle uuden oluen, jonka jälkeen istahti takaisin viereeni. "Entä Viivi?" utelin varovaisesti viitaten Sarin ja Markuksen yhteiseen tyttäreen, kun Markus oli hyväksynyt minun niin kutsutun työtarjouksen. "Sovittiin, että käyn siellä alustavasti viikonloppuisin. Sitten kun löydän oman asunnon, niin voin ottaa sen mun luo pidemmäksi aikaa."
Jesse ilmoitti laittavansa yhteen yläkerran huoneista pedin valmiiksi ja katosi paikalta. Markus vilkaisi miehen perään ja käänsi sitten katseensa minuun. "Sori, ku mä tälleen tulin häiritsemään teidän rauhaa. Vihdoin olitte saaneet koko talon omaksi ja mä änkeen tänne teidän onnea sekä irstailuja häiritsemään", Markus naurahti anteeksipyytävästi. Pudistin tomerasti päätäni: "Me ollaan vain kämppäkavereita. Ei muuta." Markus kohotti kulmiaan yllättyneenä: "Mä olin siinä uskossa, että te olitte kihloissa." Heilautin vasenta kättäni, jonka nimettömässä ei sormusta killunut. Kanada. "Kai te ees panette?" mies töksäytti pirullinen ilme kasvoillaan ja mun teki mieli nakata tätä pöytätabletilla päin näköä. "Ei!" valehtelin lähes sujuvasti. Markus pyrskähti huvittuneena. Ei tainnut uskoa. "Santasen sinkkukämppä", mies naurahti vaikkakin äänessä oli pientä katkeruutta sekä surua. "Hitto vie, mä oon muuten taas sinkku!"
Jepjep... Markus Annala on tullut takasin.
|
|
|
Post by Jesse on Sept 9, 2018 14:42:24 GMT 2
09.09.2018
"Oo sitten varovainen!" huikkasin punapään perään, joka hyppäsi Splashin kärryihin rastat heiluen. "Totta kai! Kyllä mä Splashin kanssa pärjään", Aurora totesi tomerana ja maiskautti orille liikkeelle lähdön merkiksi. Lämminverinen lähti hieman poukkoillen liikkeelle ja mietin, mahtaisiko parivaljakko tulla hengissä perille. Toivon mukaan... Tungin käteni hupparin taskuihin ja kun kärryt olivat kadonneet näköpiiristäni, palasin sisälle talliin. Mila oli aamulla lähtenyt Dustyn kanssa Lykkeligiin maastoilemaan, joten talli oli minun vastuullani. Taas.
Taukohuoneessa tuoksui vastakeitetty kahvi ja siitä oli kiittäminen sohvalla lojuvaa Leoa, joka näytti torkahtaneen sohvalle. Tökkäsin nuoren miehen jalkapohjaa kengän kärjelläni. Blondi säpsähti hereille. "En nukkunu! Vähän lepuutin silmäluomiani", Leo köhisi vääntäytyessään istumaan. "Et tietenkään", hymähdin huvittuneena. "Oliko rankka lauantai-ilta?" Leo pudisti päätään: "Olis kai ne jotku kotipippalot ollu, mutten jaksanut mennä. Pysyin kotona kiltisti." Kohotin kulmakarvojani. Uskoisko tuota? Istahdin pöydän ääreen kahvini kanssa. Mietin kovasti puheenaihetta tuon 17-vuotiaan pojanklopin kanssa, mutta eipä sitä näin "vanhana miehenä" oikein osannut näiden kanssa keskustella. Leoakin taisi alkaa ahdistamaan hiljaisuus, sillä tämä ilmoitti lähtevänsä Mörön luo. Jäin siis yksin istuskelemaan taukohuoneeseen.
Kauan ei yksinäisyydestä saanut nauttia, sillä Askon vuokraaja, Fiina, ilmestyi paikalle. "Moi", tämä sanoi hieman ujostellen ja moikkasin tuolle Leon ikäluokkaa olevalle tytölle takaisin. Fiina kaiveli jääkaapistaan omia eväitä ja istahti sitten sohvalle syömään voileipäänsä. "Mites meni Askon kanssa?" kysyin viitaten siihen, että olin parivaljakon nähnyt aikaisemmin kentällä vääntämässä koulukiemuroita. Fiina hymyili leveästi, nielaisi leipämössön suustaan ja kertoi treenien menneen tosi hyvin. "Kiva kuulla. Jokos olette tallimestaruuksiin ilmottautuneet?" utelin. Osallistujalista näytti aika lyhyeltä. Fiina pudisti päätään: "Mietin vielä."
Vein tyhjentyneen kahvikupin tiskialtaaseen muiden likaisten kuppien joukkoon. Mila oli hommannut pienen astianpesukoneen, mutta jostain kumman syystä likaiset astiat eivät koneeseen asti eksyneet. Ei ennen kuin tallinomistaja paukkasi paikalle myrskyn merkkinä ja paiskoi astiat koneeseen kirosanojen säestämänä. "On se kyllä kun ei osata yhtiä astioita koneeseen laittaa!" Päätin olla kiltti ja ladoin likaiset astiat altaasta koneen syövereihin, jonka jälkeen napsautin pesuohjelman käyntiin. Eipähän Milan tarvitsisi repiä hiuksia päästään, kunhan Dustyn kanssa kotiutuisi.
Tallilla oli ihmeen paljon porukkaa tänä sunnuntaina. Vivelyn, Alessa, Marie sekä Iitu näkyi vilahtelevan tallikäytävillä ja Aurorakin pääsi yhtenä kappaleena takaisin tallille. Taukohuoneen kahvivarasto näytti hupenevan ihan silmissä, joten lähdin pikaisesti käymään kaupassa ennen kuin pitäisi hevosia ottaa sisälle. Siellä kahvipaketteja ostoskärryihin nakellessani, tunsin kevyen koputuksen selässäni. Käännähdin ympäri ja näin Siljan. "Terve!" nainen hymyili leveästi, vaikka äänessä oli pientä myrkyllisyyttä havaittavissa. "Khrm, terve", yritin pitää naamani pokerilla. Silja mittaili minua katseellaan ja minun teki mieli jättää kärryt siihen. Ja paeta paikalta. "Kahviostoksilla?" nainen uteli kurkkien kärryyn. "Ei olutta?" "Eihän sitä nyt joka päivä kehtaa kaljaa ostaa. Luulevat vielä juopoksi", hymyilin. "Hmh. Olisin kutsunut itseni iltaoluelle, mutta kyllä mulle kahvikin käy", Stina ilmoitti flirttiä katseessaan. "Olisi kiva nähdä Milaakin pitkästä aikaa. Viime kerta jäi niin lyhyeksi, joten olisi kiva tutustua häneen paremmin." "Ei Mila ole kotona. Tulee vasta joskus yhdeksän aikaan", möläytin. Siljan ilme kirkastui huomattavasti. "Ai, niinkö? Kyllä mulle ihan vain sinunkin seura kelpaisi. Paremmin kuin hyvin", nainen hymyili ja taputti minua kevyesti rintakehään. Käsi jäi lepäämään siihen ja Silja tuijotti minua intensiivisesti silmiin. "Khrm.. Tuota... Mulla on kyllä siellä tallihommat pahasti kesken..." mutisin miettien pakokeinoa tilanteesta. Ei sillä, olisin minä Siljan voinut mukaani ottaa, mutta tilanne oli mitä oli. Silja nykäisi kätensä pois ja tuhahti. Nainen nappasi kahvipaketin hyllystä, laski sen koriinsa ja lähti poispäin. Hän kuitenkin pysähtyi ja käännähti ympäri. "Kun oot ne hevoset saanut hoidettua, niin voithan sä tulla mun luo iltakahville", nainen ehdotti iskien silmää. "Mä ilmoittelen, kun olen tulossa", lupasin ihan huomaamattani. Mikä mua vaivaa? Silja kipitti korkokengillään pois paikalta ja jäin hölmistyneenä seisomaan siihen kahvipakettien viereen. Kassalla Siljaa ei enää näkynyt. Puhelimeen tullut whatsapp-viesti tiesi kertoa, että nainen oli jo kämpillään odottamassa minua. Kuvakin oli viestissä mukana ja voin sanoa, että harva mies tuollaisen näyn edessä kieltäytyisi kutsusta. Huhuh.
Markus oli rantautunut takaisin tallille Oulun reissun jälkeen, joten sain hieman apukäsiä hevosten iltarutiineihin. Markus oli hieman tympääntyneen oloinen, mutta hommansa mörrimöykky hoiti ihan mukisematta. "Tota, voitko sä käydä jakamassa yöheinät?" kysyin, kun viimeiset iltapöperöt oli hevosten kuppeihin nakeltu. "Mikäli Mila ei ole vielä siihen mennessä tullut takaisin?" "Toki", mies lupautui sen kummempia utelematta. Hyvä niin.
Kävin pikaisesti suihkussa ja kun vedin kenkiä eteisessä jalkaani, Markus ilmestyi keittiön oviaukkoon. "Kuumatkin treffit?" mies naljaili. Vilkaisin hänen suuntaan, mutten sanonut mitään. "Hiljaisuus on myöntymisen merkki", tämä jatkoi yksinpuheluaan. Nousin seisomaan, nappasin takkini naulakosta ja vedin sen ylleni. "Muista ne heinät", muistutin ja avasin ulko-oven. "Kyllä äiti. Ole kiltisti!" Markus huuteli perääni, kun suljin oven perässäni. Naputtelin Siljalle viestin, että olisin pian siellä. Tungin puhelimen takaisin taskuuni, nostin katseeni ja näin Milan seisovan edessäni tupakka suupielessä. "Ai, tulit jo. Oliko kiva reissu?" hätäännyin, mutta yritin pitää äänensävyn normaalina. Miksi minusta tuntui, kuin olisin jäänyt jostain kielletystä kiinni? "Juu oli", nainen vastasi silmiään siristäen. Taisi arvata, minne olin menossa. "No... Kiva." En kehdannut katsoa naista silmiin, lampsin parit portaat alas ja jatkoin matkaani autolle. Katsomatta taakseni.
|
|
|
Post by Mila on Oct 16, 2018 15:19:05 GMT 2
Kiitos ja anteeksi.
Kaikessa hiljaisuudessa Mila oli laittanut Vaahterapolun talon, tallin ja maat myyntiin ja tänään oli uuden omistajan kanssa lyöty allekirjoitukset kauppapapereihin. Haikeus iski, mutta minkäs teet. Ratsastuskoulun pito ei ollut enää kannattavaa, yksityisten karsinat ammottivat tyhjyyttään ja talli vei enemmän kuin antoi. Pakko se oli myöntää. Kuuden vuoden taival Vaahterapolussa päättyisi siihen. Sopimuksen mukaan uusi omistaja antoi hevosille kaksi kuukautta aikaa löytää uusi koti. Sen jälkeen tallin piti olla tyhjä. Mila kasasi matkalaukkuunsa pienen omaisuutensa, halasi hellästi Jesseä tippa linssissä, kiitti kaikesta ja lähti. Pihassa seisoi taksi ja Stefan piti naiselle ovea auki. Mila lähtisi ulkomaille, taas. Tällä kertaa hän ei tulisi takaisin, ainakaan pysyvästi. Stefan oli tarjonnut Milalle töitä ja katon päänsä päälle, joten nainen lähtisi tämän tallille töihin. Jesse seisoi terassilla ja katseli, kuinka musta Volvo keltainen kupu katollaan katosi pihasta. Mies pitäisi huolen, että hevoset löytäisivät uuden kodin ennen kuin pakkaisi Luken ja Sallin traileriin lähtien uusiin seikkailuihin. Jesse Aro palaisi asianajajan hommiin. Markus palasi Ouluun Sarin luo. Antaen anteeksi hairahduksen ja aikoi myös hyväksyä uuden lapsen perheeseen. Vaikkei vauva hänen ollutkaan. Stina ja Joonas jatkavat yhteiseloaan Vientareessa. Taisipa joku kuiskutella mahdollisista kesähäistä... Taksissa Stefan puristi hellästi Milan kättä. "Kyllä tää tästä", mies lohdutteli naista, joka nieleskeli kyyneliään valmiina perumaan kaiken. Ei hän ollut valmis tähän. Mutta oikeasti hän oli. Tämä oli tehtävä. Kiitos kaikille hoitajille, yksityisten omistajille ja muille kävijöille. <3 Keskusta-foorumille ilmestyy pian myynti-ilmoitus hevosista. Käykää siellä hoitajat ja vuokraajat ilmoittamassa, mikäli haluatte ostaa hoitoponinne.
|
|