|
Post by Mila on Jan 1, 2017 21:57:14 GMT 2
xx-ruuna- WHITE RUSSIAN
Hoitaja: Irina (joulukuu 2017->)
Rasmus auttelee Randyn kanssa.
|
|
|
Post by Rasmus on Jan 4, 2017 17:26:01 GMT 2
torstai 5.1.2017
Mila ehkä oikeasti oli ajatustenlukija, sillä heti tammikuun alussa se tajusi mun hyvin salatun kiinnostuksen Randya kohtaan.
Mä olin juuri putsaillut siirtotallissa Benkun juoma- ja ruokakipot sormet umpijäässä ja olin roudaamassa sankoa, pesusientä ja tiskiharjaa takaisin päätallin puolelle pesupaikalle, kun Mila äkkiä pysäytti mut käytävällä.
”Hei ehtisitköhän sä mitenkään auttaa, kun mä ajattelin ratsastaa tolla Randilla nopeasti”, Mila kysyi vähän hengästyneen kuuloisena. ”Tai oikeastaan, jos sä ratsastaisit sen.”
”Ahaa”, mä vastasin älykkäästi ja mun pienet aivot raksuttivat hurjaa vauhtia. Joku koirahan tässä oli haudattuna, Milahan ratsasti Randylla aina yksinään eikä varmasti tarvinnut mua ainakaan henkiseksi tueksi. Ei hevonen nyt ihan niin hullulta ollut vaikuttanut. Oli miten oli, en mä aikonut kieltäytyäkään kun niin houkuttelevaa tarjousta ehdotettiin mulle ihan suoraan.
”Joo, kyllä mä voin”, nyökkäsin. ”Eipä tässä mikään kiire. Nyt hetikö?”
”Mikä ettei, mä laitoin sen jo kuntoon”, nainen hymyili mulle aurinkoisesti. ”Kiitos! Mä vien sen maneesiin, tule kun oot valmis.”
Niine hyvineen Mila pujahti takaisin ison kimon karsinaan ja alkoi taiteilla Randille suitsia päähän. Mä lähdin vaihtamaan vaatteet mutta olin selvästi aliarvioinut pakkasen, sillä saman tien kun mä astuin takaisin ulos, tapahtui vakava syväjäätyminen. Naamaa kylmäsi, sormia kylmäsi ja varpaista oli kadonnut tunto jo suunnilleen ennen kuin mä ehdin maneesiin. Talvet Saksassa olivat olleet niin leutoja, mä mietin vähän haikeasti. En mä takaisin kaivannut, mutta tiettyjä juttuja ja etenkin tiettyjä hevosia kyllä – kaipaisin varmaan vielä monta vuotta.
Maneesissa Randy kuitenkin piti huolen siitä, ettei mulla ollut juuri aikaa miettiä menneitä. Se oli selvästi tottunut siihen, että sen selkään hypättiin vauhdissa ja mentiin suoraan asiaan eli harjoituslaukan kautta kiitolaukkaan ja takaisin. Mä en ollut mikään jockey enkä tiennyt laukkahevosten treenaamisesta mitään mutta Randy ainakin vaikutti siltä, ettei sen kanssa oltu koskaan kävelty selästä käsin ennen kuin Suomessa. Ruuna häsläsi koko ajan, otti väistöaskelia puolelta toiselle ja pyrki siirtymään raviin puolen metrin välein. Se nakkeli hienopiirteistä päätään niin että vaahto roiskui sen suusta ympäri maneesia.
”Se ei sitten osaa vielä juuri mitään”, Mila huuteli maneesin keskeltä, kun mä yritin kaikin voimin pitää Randyn isolla keskiympyrällä joten kuten käynnissä. ”Ja mitä enemmän sitä jarruttaa, sitä kovempaa se menee.”
Se olikin ihan hauska huomio. Ohjastuntumaa ruuna ei kestänyt ollenkaan, mutta sen sijaan se pysähtyi silloin, kun mä annoin sille pitkää ohjaa. Randy toimi ihan päinvastaisesti kuin normaalit hevoset. Ja kuuma se oli, stressasi itsensä lämpimäksi jo ihan pelkästä suoraan kävelemisestä vaikka pakkasta oli varmasti lähemmäs kaksikymmentä astetta.
Mä olisin tarvinnut opaskirjan sen ratsastamiseen, mutta sellaista ei ollut eikä Milakaan osannut vielä kaikkea kertoa, joten mä kokeilin summanmutikassa, mitä ruuna osasi. Kääntäviä apuja Randy ymmärsi mitenkuten, taivuttavia ilmeisesti ei. Peruuttaa se ei halunnut, eikä oikein pysähtyäkään, mutta siirtymiset onnistuivat kun tiesi mistä naruista vedellä.
Mutta yritteliäs ja innokas Randy oli, ja siitä mä pidin kovasti. Otin käyntiä ja ravia molempiin suuntiin, treenasin niitä pysähdyksiä ja yritin vähän päästä vaikuttamaan ravin tahtiin. Randy ei ihan hirveästi vielä tiennyt yhdessä tekemisestä, mutta ei se vaikeakaan ollut. Kokematon, joo, mutta ei mitenkään tahallaan hankala niin kuin vaikka eräs Benkku. Randy vaikutti siltä että se halusi oppia ja olla hyvä pikku hevonen, joten se kehittyisi varmasti älytöntä vauhtia säännöllisellä treenillä.
Kun mä jossain vaiheessa muistin katsoa ympärilleni, oli Mila kadonnut ääntä päästämättä. Ehkä ihan hyvä, ettei nainen nähnyt, miten mä satulasta laskeutuessani onnistuin säikyttämään Randyn niin, että se hyppäsi kahden metrin loikan ylös ja sivulle ja olisi pinkaissut tiehensä, ellen olisi viime hetkellä saanut puristettua ohjaa nyrkkiin. No, mitään ei käynyt, mutta jos Mila olisi nähnyt, mä en varmaankaan olisi kehdannut sanoa sille vielä samana iltapäivänä, että voisin auttaa Randyn kanssa toistekin.
”Siis jos sä et itse ehdi tai muuta”, tarkensin virnuilevalle Milalle oleskeluhuoneessa myöhemmin. ”Ei ehkä mitenkään säännöllisesti. Sen aikaa että sille löytyy hoitaja.”
”Joo tietenkin, sen aikaa”, Mila nyökytteli silmät sirrillään ja vaikutti itseensä tyytyväiseltä.
Vähän siltä, että sen suunnitelma oli onnistunut.
625
|
|