|
Post by Mila on Aug 23, 2016 19:51:03 GMT 2
|
|
|
Post by Aura on Aug 26, 2016 17:08:44 GMT 2
1. Olipa kerran ja sitä rataaPerjantai, 26. elokuuta 2016 | Aura ja Sirius saapuvat VaahterapolkuunKerran luulin menettäneeni Siriuksen. Ensimmäinen varsa, jota olin koskaan saanut kunnolla hoitaa ja johon olin saanut tutustua ihan sen ensimmäisistä päivistä lähtien - sen luulin menettäneeni ikihyviksi. Koska pidin tarinoista ja koska mä ajattelin, että elämä oli tavallaan elokuvaa, joka perustui puoliksi improvisaatioon ja puoliksi miljooniin risteileviin käsikirjoituksiin, musta ei tuntunut mitenkään kummalliselta ostaa ori itselleni, kun sen löysin myyntisivustolta. Ei, vaikka mä en ollut ikinä omistanut yhtäkään hevosta. Eihän mun nytkään ollut oikeastaan ollut tarkoitus ostaa hevosta. Mä vaan katselin. Vaan katselemalla mä olin tehnyt jo monta elämäni parasta ostopäätöstä. Ne ostokset olivat kyllä olleet paljon pienempiä kuin tämä rahaa työkseen popsiva eläin, mutta mitäs sitten. Joskus piti satsata. Joskus piti ottaa riskejä. Tämä oli se hetki, kun mun elämäni käsikirjoituksesta tuli jotakin muuta kuin blabediblaa-liirumlaata. Kun tapahtui jotakin. Kliimaksi. Hyi, miten ruma sana kliimaksi olikaan. "Aura, värikemikaalit on haalistaneet sulta aivot päästä", mun paras ystäväni sanoi. "Voi ei. Meidän olisi pitänyt pitää sille enemmän luentoja rahan arvosta", tuumasi äiti teatraalisesti isälle ja isä tuhahti sanomalehtensä takaa. "Ai se on musta? Oi, sellaiset on hienoja", oli yhden blogitutun kommentti, ja mä olin sen kanssa ihan samaa mieltä. Mä olin mestarikäsikirjoittaja. Tässä kaikessa oli jotakin niin mahtavan runollista. Hevostyttö sai takaisin mustan orin, jonka oli nähnyt kävelevän traileriin ja huristavan maailman ääriin yli kaksi vuotta aiemmin. Paitsi etten mä nähnyt Siriuksen lähtöä. Mä olin silloin Helsingissä ja lusin promoamassa mun blogia. Kannatti lusia, koska nyt Bubbledreams oli isompi kuin olisin osannut silloin 19-vuotiaana kuvitellakaan. Mun elämä 22-vuotiaana oli aika mahtavaa, vaikkei vielä täydellistä. Blogin lukijaluvut olivat niihin aikoihin olleet varmassa kasvussa lievästä blogitaantumasta huolimatta, ja yhä numerot pysyivät kantimillaan ja tahkosin vihdoin rahaa oikeasti niin paljon, että saatoin sanoa elättäväni itseni blogilla ja sen oheistoimilla. Karua-korumalliston lanseeraus oli yksi jännittävimmistä asioista, mitä mun elämässäni tällä hetkellä oli meneillään. Ja tietysti se hevonen. Sirius, joka seisoi trailerissa. Isä ajoi, koska mä en jännitystäpinältäni olisi kyennyt. En mä ikinä ajanut kärryä, jos ei ollut pakko. Mua pelotti aina liikaa. Oli vain harvoja asioita, jotka mä jätin tekemättä pelon takia, mutta tämä kuului ihan itseoikeutetusti siihen kastiin. "Sä sitten olet tosissasi päättänyt ryhtyä tähän", isä totesi, ei kysynyt, ja laittoi vilkun napsuttelemaan oikealle kääntymisen merkiksi. "Niin olen", sanoin ja heiluttelin jalkaa musiikin tahdissa. "Eikä kaduta." "Ei pidäkään", isä sanoi, niin kuin sillä oli tapana. "Ei unelmia pidä katua." Mulla oli maailman paras isä. "Mutta saat kyllä elättää kopukan ihan itse, kun olet sen ostanutkin", isä vielä sanoi ja sai mut tuhahtamaan. "Eikö tuo ole itsestäänselvää?" kysyin kulmat kurtussa. "Varmaankin." "Sua ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä, että blogista tuli oikeasti mun työ", sanoin tietäväisesti. "No ei lakkaa, ei. Enhän mä tollaisia asioita ymmärrä, kun olen tällainen kääpä." "Se on kyllä totta. Mistä sulle on tota harmaatakin taas puskenut tukkaan lisää? Ei saa värjättyäkään enää, ei varmasti tartu mikään väri", päivittelin, vaikka salaa olin sitä mieltä, että isä oli oikeasti aika hyvin säilynyt niin fyysiseltä olemukseltaan kuin hoksottimiltaankin. "Tämäkö se on?" isä kysyi hidastaessaan vähän ajan kuluttua tallin pihaan. "Montako tallia sä uskot tän tien päässä lymyävän?" kysyin ja kohotin toista kulmaani säestykseksi. "Mistä säkin olet oppinut päätäsi tolla tavalla aukomaan", isä puhisi, eikä ensimmäistä kertaa mun pienen elämäni aikana. "Sulta ja äidiltä", heläytin ja kohautin viattomasti olkiani. "Niin tietysti." Vatsaan humahti miljoona perhosta, kun könysin autosta pihalle. Vaahterapolku oli mulle vieras paikka ja koko tämä hevonen trailerissa uuden tallin pihassa -tilanne oli mulle ihan uusi. Tunsin pakokauhun vivahteita - oliko musta tähän oliko musta tähän olikomustatähän OLIKOMUSTATÄHÄN. Vieläkö sai luikahtaa takaisin autoon ja käskeä isän ajaa kauas ja jotenkin kääntää aikaa takaisinpäin ja peruuttaa koko homma? Vaan ei. Joku reippaan tallinaisen näköinen henkilö, jonka henkilöllisyyden mä taatusti tiesin jo ennen mitään esittelyjä, saapasteli kohti. Niin ei kävellyt kukaan muu kuin tallin omistaja, koska sellainen varmuus olemuksessa olisi keneltä tahansa muulta ollut tungettelevaa. "Aura?" se oletti ja mä nyökkäsin. "Mahtavaa, tervetuloa! Mä olen Mila. Tuolla taitaa olla Sirius." Hölmö lausahdus, koska missä muualla Sirius olisi ollut kuin trailerissa? Takakontissa vai hölkkäämässä meidän perässä jossain kolmen kilometrin päässä? En kuitenkaan huomauttanut siitä mitään, koska mun nenäkkyyteni oli kytketty tiukasti liekaan ja kätketty jonnekin siivoon piiloon. Sirius pöhisi ja hyrräsi niin, että mua taas vähän jännitti, ennen kuin silta avautui meidän takana. Mitä jos Sirius ryykäisi vauhdilla alas kopista, heittäytyisi täysin ylikierroksille ja karkaisi mun käsistä? Se oli nuori ja vahva ori, vaikka pieni ja söpö olikin. Se oli myös vilkas. Hetken aikaa siinä jännäpissaa pidätellessäni tiesin tarkalleen, miksi mun ei olisi pitänyt ostaa Siriusta. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Sirius kuitenkin oli niin vauhdikas, että sen paksu tukka vaan hulmusi joka suuntaan, kun se yritti nähdä kaiken kerralla. "Viedään se karsinaan pörisemään", Mila tokaisi ja näytti tietä. Ehdin kiristellä hampaita sen lyhyen matkan aikana ja tulisin vielä kiristelemään purukalustoani ja kiskomaan hiuksia päästäni hyvin moneen kertaan minun ja Siriuksen koko yhteisen taipaleen aikana. Nyt se kuitenkin oli alkanut. Elämä oli siinä mielessä erikoinen elokuva, ettei siinä ollut pause-nappia. Kun se hyrähti käyntiin, se jatkoi menoaan tauotta. Välillä toivoi pääsevänsä vessa- ja popcornikulhontäyttötauolle siksi, että oli tylsää eikä mitään tapahtunut ja välillä siksi, että tapahtui liikaa ja piti saada hengähtää. Nyt mulla ei käynyt tylsyys pienessä mielessäkään. Sirius oli itse anti-tylsyys. 851 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Aug 29, 2016 16:33:44 GMT 2
2. SilloinSunnuntai, 21. elokuuta 2016 | Kun Aura tapasi Siriuksen ja päätti ostaa sen
Kummallista, miten sitä voikin pitää rääpälemäistä suomenpienhevosta komeimpana hevosena, jonka on koskaan nähnyt. Mutta niin vain mä huomasin tuijottavani pikkuoria ihailevin silmin. Se oli kasvanut niin paljon. Pikkiriikkinen Sirius, joka oli kiusannut emäänsä, olikin nyt kahden ikätoverinsa kanssa painiva pienhevonen. Ikätovereista toinen oli puoliverinen ja toinen suomenhevonen, eikä kumpikaan niistä näyttänyt mielestäni yhtään miltään. Ne olivat ihan tavallisia hevosia, mutta Sirius - Sirius oli ihan muuta. Se oli Minun Hevoseni, sen mä tiesin heti pienen orin nähdessäni.
|
|
|
Post by Aura on Sept 15, 2016 18:49:02 GMT 2
3. Niitä päiviäTorstai, 15. syyskuuta 2016 | Kun kaikki menee metsään, on mentävä itsekinJoskus asiat ei vaan sujuneet. Jos mä jossakin olin kuitenkin taitava niin siinä, että mä sain kaiken vaikuttamaan siltä, kuin kaikki olisi ollut ihan fine ja mennyt suunnitelmien mukaan. Hei, come on, mä kuitenkin teen työkseni illuusiota. Ei niin, etteikö blogin Aura K:lla olisi koskaan vastoinkäymisiä tai huonoja hiuspäiviä tai huonon lounaan jäljiltä vähän pömpöttävä vatsa (juujep, kyllä, raskausjuorut netin keskustelupalstoilla oli aiheuttaneet mussa hervottoman räkänaurunpuuskan). Blogin Aura K vaan ei koskaan lannistu yhtään mistään, vaan se sisuuntuu ja paukauttaa esille asennemimmipuolensa. Joskus asennemimmipuoli katosi mun, siis ihan oikean Auran, ulottuvilta. Joskus sisuuntuminen voi käydä oikealle Auralle vähän vaikeaksi. Aika hiton kurjaa myöntää, että mulla oli vähän lannistunut olo mun oman hevoseni kanssa. Mä en tiennyt, mitä tehdä Siriuksen kanssa. Aluksi mulla oli piisannut puuhaa, kun olin järjestellyt meidän kaapin ja pessyt kaikki Siriuksen - vielä hyvin vähäiset - kamat. Sitten mä olin tietysti nähnyt vaivaa levittääkseni sosiaalisia lonkeroitani ympäri tallia. Välillä olin käynyt hoitamassa Siriusta ison tallirakennuksen käytävillä ihan vain, jotta tapasin muita ihmisiä. Tietysti pikkuori oppi siinä samalla vähän käytöstapoja, jos mä nyt sille osasin sellaisia opettaa. Siistin sen tursottavat korvakarvat ja vilkaisinpa vuohiskarvojakin, jotka syksyn liejukelien lähestyessä olisivatkin sitä helpommat, mitä siistimmät ne olisivat. Välillä satuloin Siriuksen, vaikken tietenkään vielä ratsastanut sillä. En taatusti nousisi sen selkään ennen kuin mulla olisi joku asiantuntevampi tyyppi mukana toiminnassa. Sirius oli ajokoulutettu, mutta mulla ei tosiaan ollut mitään kärryjä. Saatoin ajaa sitä takaa, siihen oli varusteet ja sitä olin aikanaan Siriuksen emän kanssa opetellut. Kunnon ohjasajosta ei voinut puhua, sillä siihen mulla ei riittäneet taidot. Olin mä juoksuttanutkin Siriusta. Sitä ei vaan mun tietojeni mukaan saanut tehdä liian usein eikä ainakaan kovin pienellä ympyräuralla. Joinakin päivinä kävin vain moikkaamassa Siriusta. Joskus se sai ihan vain ulkoilla, ja siitä se tykkäsi. Sen tarhakaveri opetti ihailtavan kärsivällisesti sille käytöstapoja. Vaan mitä tehdä nuoren hevosen kanssa silloin, kun sitä ei harjaillut, ohjasajanut tai juoksuttanut? Me tietysti käytiin kävelyillä ja välillä pistin oman kuntoni kohotukseen juoksemalla Siriuksen vieressä. Sitä ei voinut tehdä pitkiä matkoja kerrallaan, koska muuten Sirius innostui ja saattoi ruveta jyräämään. Koska tänään oli yksi niistä päivistä, joina mikään ei yksinkertaisesti sujunut, oli hyvä hetki mennä metsään. Ihan niin kuin kaikilla asioilla oli tässä lähiaikoina ollut tapana mennä. Iskin suitset tuuheatukkaisen orhini päähän ja varustauduin hanskoilla, piiskalla ja coolilla beeniellä. Piiska oli olemassa siksi, että joskus iski tarve herättää Siriuksen huomio mahdollisimman äkkiä, ja siihen raippa oli hyvä merkinantoväline. Me lähdettiin tarpomaan umpimetsään. Siriukselle teki hyvää katsella, mihin se jalkansa laittoi. Mulle teki hyvää keskittyä maastoon eikä päässä kehräävään murinamyllyyn. Ja sitten me törmättiin pikku fifejään ulkoiluttavaan tanttakaksikkoon. Ne näytti säikähtäneiltä nähdessään mut ja Siriuksen. Varmaan pelkäsivät, että että niiden pikkuräksyt jäisivät Siriuksen kavioiden alle. Vaan ei. Kun me ohitettiin fifitädit, toinen niistä sanoi toiselle: "Näitkö sinä? Minä jo hetken ajattelin, että siinä on jonkun variksenpelätti lähtenyt kävelemään." Toinen myönteli: "Niin, ehkä se on jokin tämän ajan punkkari tai gootti tai sellainen." Sen enempää mä, moderni punkkarigootti, en kuullut. Mummelit jäivät taka-alalle kauhisteluineen ja mä mietin itsekseni, että olipa kuitenkin onni, että edustin juuri tätä sukupolvea. Liekö olisin sopeutunut vanhaan hyvään aikaan. Uusissa ajoissa vara parempi, vaikka ne hetkellisesti olisivatkin kehnoja uusia aikoja. 520 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Oct 1, 2016 17:50:51 GMT 2
4. NaapurisopuisatLauantai, 1. lokakuuta 2016 | Aura pehmittelee Rasmuksen kuorta - ja Sirius Benkun
Meidän pikkuruinen tallikommuuni oli oikein mukava paikka, sillä sinne oli sattunut kiinnostava sekoitus ihmisiä, hevosista puhumattakaan. Siirtotallista löytyi kavioeläimiä varmaan jokaiseen makuun, vaikkei niitä montaa ollutkaan. Oli mun oma vauvaponiinini, joka ei koskaan kasvaisi hevosen mittoihin ja josta toivottavasti tulisi ihan kelpo monitoimiratsu suomenpiekkareiden mittapuulla. Oli melkein ponikokoinen kirjava Hera, joka ei ollut kovinkaan paljon Siriusta vanhempi. Sitten oli kaksi konkariratsua, joista Ässä oli selkeä koulupeli. Benkkua pidin estehevosena, sillä tietenkin olin näppäränä netinnäpyttelijänä jo vilkaissut sen kisatuloksia. Ai miksikö vilkuilin tallitovereiden kisatuloksia? Oli itkettävän selvää, että mä olin siirtotallin keltanokka. Mä en ollut kilpaillut oikeastaan ikinä tosissani missään enkä mä ollut oikein varma, saisinko mä koulutettua Siriusta ihan sellaisella menestyksellä kuin Emily Heraansa. Sisso soikoon, mun ainoa oikea kokemus nuoresta hevosesta oli Siriuksen emä, joka oli ollut jotain neljä kun mä olin alkanut vuokrata sitä. Mutta koska mä olin kaheli, mä en suostunut perääntymään. Jos mä jonkun jutun aloitin, se leikkihän ei jäänyt kesken. Sirius oli nyt mun hevonen ja ihan vaan mun oma päänvaiva. No, niin tyhmä mä en ollut, ettenkö pyytäisi apua silloin kun sitä tarvitsisin. Mä olin jo ollut yhteydessä a) serkkuuni, joka oli kouluttanut Siriuksen emän ja b) Siriuksen kasvattajaan. Ne oli mun tukiverkko. Toinen asui Pronssijoella ja toinen Heljänkylässä eli aina Pellossa saakka. Ne kuitenkin tunsivat hevosihmisiä ympäri Suomen, ja niin mulla oli nyt laskettuna ratsuttajaverkko vesille. Eevi-Sofia ja Tinja auttoivat mua sellaisen tyypin etsinnässä, joka avittaisi mut alkuun Siriuksen kanssa. Arkisissa ongelmissa mä käännyin välillä Milan puoleen, välillä Innan. En kuitenkaan kehdannut kysellä liikaa, koska en tahtonut antaa ilmi, että mulla oli peukalo vähän keskemmällä kämmentä kuin orivarsojen omistajilla yleensä kuului olla. Siirtotallilaisissakin olisi tietysti ollut ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa mua. Jostakin syystä mä vaan en iljennyt kysyä mitään Emilyltä. Me tultiin ihan hyvin juttuun, sillä siitä huolimatta, että Emily oli tyyliltään ihan erilainen kuin mä, meidän luonteissa oli paljon samaa. Niinpä me saatettiin jutustella ja vitsailla, vaikka mä varmaan olin Emilyn silmissä räikyvä sateenkaariklovni. Avuttomuuden myöntäminen saattoi olla mulle poikkeuksellisen vaikeaa siksi, että Heran omistaja oli kuitenkin puoli vuosikymmentä nuorempi kuin minä itse. Ei sillä, että sen olisi pitänyt vaikuttaa. Vaikutti se silti. Joskus mua pelotti naurunalaiseksi joutuminen enemmän kuin mikään, ja sitten mä muodostin ihan hassuja periaatteita. Lauri oli oma lukunsa. Se oli hurjan hauska tyyppi ja ihan komeakin ilmestys. Me oltiin jotenkin sujahdettu välittömästi sellaisiin väleihin, että saatettiin heittää läppää keskenämme. Laurissa oli samaa sosiaalista huolettomuutta kuin mussakin, eikä ollut ihme, että me saatettiin tehdä olomme viihtyisäksi silloin, kun oltiin samaan aikaan tallilla. Välillä mä kuitenkin ajattelin, että oltiinhan me nyt ihan eri planeetalta lähtöisin. Laurille oli ehkä ihan normijuttu hankkia GP-heppa ja ratsastella sitten mukavasti sillä, kun kylillä liehumisiltaan ehti. Mä en ollut ihan varma, ymmärsikö se, että me tavikset tehtiin perse hiessä duunia pitääksemme vaatimattomat, kouluttamattomat suomenkopukkamme hengissä. En kysynyt Laurilta apua, koska se ei vaan kuulunut meidän väliseen vuorovaikutukseen. Nyt me oltiin kepeitä läppätuttuja, saatettiin vilkutella toisillemme silmää ja naurahdella vastaukseksi toisillemme. Jotenkin mä halusin pitää kaiken sellaisena. Siksi mä en heittäytynyt Laurin edessä epävarmaksi ja tietämättömäksi, vaan olin varma ja kepeämielinen itseni. Rasmus. Rasmus oli pakan sekaan viskaistu jurottaja. Se ei ollut mitenkään tyly, mutta ei se ollut samalla tavalla sosiaalisesti liukasliikkeinen kuin me muut. Mä olin hyväksynyt sen tosiseikan, että siltä ei saanut yhtä riemukkaita vastauksia nokkeliin heittoihin kuin kahdelta muulta siirtotallilaiselta - ei ainakaan ihan vielä. Pinnan alla saattoi kyteä jotakin enemmän, mutta liian kovalla kiireellä siihen ei vaan pääsisi käsiksi. Rasmuksella oli tietotaitoa ihan hitosti enemmän kuin mulla, se oli ihan varmaa! Mä olin, näppäränä mutta vähäeleisenä stalkkerina, etsinyt tyypin Facebookista ja löytänyt hevosihmisäidin. Vähintään toisen polven hevosihmisenä Rasmus oli valovuosien verran edellä mua, joka olin eksynyt heppahommiin joskus ala-asteen naiiveina vuosina tavallisen tuntiratsastajan rooliin. Sellaisena mä olin pysynytkin ihan tosi, tosi pitkään. Meidän hevoset oli karsinanaapureita. Rasmuksen hevonen oli musta sykähdyttävän hieno sellaisella syvää kunnioitusta herättävällä tavalla. Benkku oli iso ja ylpeä. Se ei tainnut juuri piitata lajitovereistaan eikä se kiinnittänyt muhun ikinä mitään huomiota, kun hääräsin tallissa Siriuksen parissa. Sinä yhtenä onnekkaana lauantaina, jona mun ja Rasmuksen tuttavuus otti tavattoman sykäyksen moikka-murahduksia syvemmälle, mä talutin Siriuksen tarhasta siirtotalliin juuri kun Rasmus oli sulkemassa Benkun karsinan ovea. Ruunan päällä vielä keikkuvasta sadeloimesta mä päättelin, että sekin oli vasta haettu sisälle inhasta tihkusateesta. "Moikka, Rasmus", mä tervehdin heppapoikaa itselleni ominaisen pirteästi. "Kyllä on taas niin lokakuinen keli." "Aa moi", Rasmus mutisi ja vilkaisi Benkkua, joka seuraili Siriuksen saapumista laiskan kiinnostuneesti. Päästin Siriuksen omaan karsinaansa ja tuttuun tapaan se oli välittömästi tekemässä tuttavuutta naapuriinsa. Benkku painoi korviaan hetken verran luimuun, mutta näytti sitten päättävän, ettei pieni karvapehkoponi ollut luimistelun arvoinen. Hepat nuuhkuttelivat toisiaan vähän aikaa kaltereiden välistä, kunnes Bengtin kiinnostus loppui. Se keskittyi muina ruunina vesikuppiinsa ja jätti huomiotta Siriuksen, joka yhä tuijotteli toiveikkaana naapuriaan. "Siriuksella taitaa olla idoli", mä naurahdin. "Se ei tiedä mitään niin coolia kuin iso naapurin setä." "Hmm", Rasmus äännähti vastaukseksi. Mä rupesin puuhastelemaan omiani, sillä Rasmus ei ollut niitä ihmisiä, joille kannatti tehdä itseään tykö, ellei ne itse tehneet aloitetta. Vaan ei mennyt kuin pari minuuttia, kun kuului harkiten lausuttujen sanojen rimpsu. "Benkku suhtautuu Siriukseen harvinaisen neutraalisti." "Ehkä se ajattelee, että lapset on lapsia", tuumasin vastaukseksi, kun Rasmus ei jatkanut lausettaan. "Ehkä", Rasmus sanoi mietteliäänä. "Mä vaan kelasin, että ehkä niitä voisi joskus kokeilla tarhakavereiksi?" Se oli selvä kysymys, koska Rasmukset eivät kerta kaikkiaan ilmoittaneet mitään sellaisia asioita. Rasmukset ilmaisivat ajatuksensa tiedusteluina. "Miksi ei", mä sanoin ja väläytin hymyn. "Bengt opettaisi Siriuksen varmasti aikuisen hevosen tavoille." Ja ehkä, mä mietin ääneti itsekseni, ehkä Rasmus opettaisi mut hevosenomistajan tavoille. Sillä siihen mä luotin, ettei Rasmus nauraisi mulle eikä ainakaan sanoisi ääneen, että piti mua tyhmänä. 925 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Oct 26, 2016 8:34:34 GMT 2
5. KattiKeskiviikko, 26. lokakuuta 2016 | Aura ja Sirius tutustuvat tärkeään henkilöön"Hei, mä olen Jekateriina", pienikokoinen naisihminen esittäytyi. "Kiva kun tulit! Mä olen Aura", mä sanoin ja kättelin tyyppiä, joka naurahti pienesti. "Suoraan sanottuna mä olen lukenut sun blogia ja tuntuu hassulta kätellä ja esittäytyä, kun mä tiedän sut jo", Jekateriina sanoi. "Heh, niin", hymähdin minä, enkä raaskinut huomauttaa mitään siitä, että esittäytyminen oli tarpeen, sillä minä en tiennyt hänestä yhtikäs mitään. "Vaikka eihän se tarkoita, että mä sut tuntisin - ja sähän et tunne mua yhtään", se sanoi sen sitten ihan itse ääneen. Tilanne oli ihan kamalan tuttu. Hassua tässä oli se, että koko skenaario sijoittui tallille. Tallilla kukaan ei juuri ikinä maininnut sanallakaan mun blogihommia, mikä oli ihan mukavaa. Toisaalta netissä kyllä oli aloiteltu keskusteluja otsikoilla "Bubbledreams-Aura käy meidän tallilla" ja "Lol näin Aura K.:n pieruverkkareissa". Hirmu jännittävää. Näkisivätpä mun reikäiset lempparipyjamat. No, eivät näe, kun en esittele niitä. Ikinä. Jostain syystä. "Mä harjasin Siriuksen valmiiksi", kerroin Jekateriinalle. "Täällä se on." Jännitti, koska Jekateriina oli tullut tapaamaan meitä Siriuksen ratsutuksen takia. Se oli löytynyt Siriuksen kasvattajan, Tinjan, avulla. Jekateriina oli joskus suorittanut työssäoppimisjakson Tinjan tallissa ja ratsastanut siellä nuoria hevosia. Oli se tehnyt sitä paljon muutenkin, ja siksi Tinja olikin lämpimästi suositellut Jekateriinaa, kun oli käynyt ilmi että se vaikutti lähialueilla. Jekateriina ei ollut mikään rautainen, kovaniminen ammattilainen, mikä oli mulle iso helpotus, koska nyt en ehkä häpeäisi omaa osaamattomuuttani niin pirun paljon. "Kiva kaverihan tämä on", Jekateriina tuumasi Siriuksen tavattuaan. "Sanoit, että sitä on ohjasajettu ja juoksutettu?" "Joo. Se on opetettu ajolle, mutta mä en ole ajanut sillä itse kun ei ole kärryjä. Vielä elokuussa se kuitenkin oli säännöllisessä ajotreenissä." "Ja satula on ollut selässä?" "Juu. Ei se siitä mitään sano. Se on aika sellainen kaikki käy -tyyppi, sitä ei pelota suunnilleen mikään." "No sehän on hyvä. Voisi olettaa, ettei sisäänratsastuksesta tule sille mikään iso ongelma." Sitä mä kovasti toivoin. "Mä voisin ottaa sen sisäänratsastusjaksolle. Totuttaa ratsastajaan ja käydä kaikki askellajit läpi, ennen kuin annetaan sille loma", Jekateriina kertoili tosi asiantuntevan oloisena ja mä vaan nyökyttelin, koska mikä mä olin sanomaan hevosen kouluttamisesta yhtään mitään? Oli todella helpottavaa saada kuulla, että Jekateriina ottaisi Siriuksen koulutettavakseen. Tietysti mä hengailisin mukana ja imisin oppia kuin varsa ternimaitoa, mutta luojan kiitos mun ei tarvitsisi olla yksin vastuussa mistään. Tämä oli sitä, kun asiat järjestyivät parhain päin. Huh! Jekateriina käsitteli Siriusta tosi luontevasti. Oli mielenkiintoista seurata, miten tuo ratsuttajaksikin kutsuttu ihme ihmiseksi juoksutti Siriusta. "Se reagoi kamalan kivasti ääniapuihin", Jekateriina huikkasi jossain kohti. Mä hyrisin tyytyväisyyttäni. Olisi ollut kamalaa, jos Sirius olisi haukuttu toivottomaksi ja pilatuksi tapaukseksi, mutta ilmeisesti mä en ollut onnistunut tekemään hevoselleni mitään peruuttamatonta vahinkoa! Jekateriina hengaili kentällä Siriuksen kanssa, kiskoi välillä sen jalustimia ja paukutteli nyrkillä satulaa ja teki muita jännittäviä poppajuttuja, joiden tarkoituksen mä arvasin tietäväni. Kun mä sitten seisoin Siriuksen pään vierellä liina kädessäni, Jekateriina kiipesi selkään. Sirius kohotti päätään ja steppasi pari askelta sivulle, mutta keskittyi sitten näykkimään mun takin hihaa (en tajunnut kieltää, kun olin niin Jekateriinan toiminnan lumoissa). "Tän kanssa on tehty pohjatyöt niin huolella, että arvelinkin, ettei se mitään sano jos mä vähän istuskelen täällä jo tänään", Jekateriina kuittasi ja rapsutteli Siriusta. "Niin", sanoin, kun en tiennyt mitä muutakaan suustani pulauttaa. "Jokaisella hevosella on oma aikataulunsa ja sen mukaan on mentävä. Sirius taitaa olla reipas koululainen. Kiva nähdä, mitä tästä tulee", Jekateriina puheli ja laskeutui sitten takaisin maankamaralle. "No niin, eiköhän tämä tästä." "Kiitos superpaljon, kun ryhdyt tähän, Jekateriina", sanoin sydämeni pohjasta. "Mielelläni mä tätä teen! Nuoret hevoset on parhautta", tyyppi sanoi onnellisen kuuloisena. "Ai niin, ja oon Katti. Voit säkin alkaa kutsua sillä nimellä, kun tästä taitaa tulla aika kestävä yhteistyökuvio." Katti. Nimi painui mun mieleen ja puhelimen yhteystietoluetteloon - ja Siriuksen elämän tärkeiden ihmisten listaan. 608 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Nov 7, 2016 9:59:52 GMT 2
Suuria asioita Maanantai, 7. marraskuuta 2016 | Auran elämä hypähtelee ja loikkii
Miten valtavia asioita saattoikaan kätkeytyä marraskuun pimeyteen!
Lumentulo oli tämän vuoden marraskuuasioista pienin. Mun elämässä tapahtui suuria, ja se kaikki jakautui niin tasaisesti elämän eri osa-alueille, että oli kuin olisin yhtäkkiä astunut ihan uuteen maailmaan. Kummallisinta oli, että muutosten suunta oli positiivinen. Yhtäkkiä mulla oli niin paljon syitä olla onnellinen, etten oikein tiennyt, miten olisin ne kaikki osannut ottaa vastaan. Ah, elämä osasi sitten olla ihanaa.
Karua-korumallisto oli julkaistu ja sen myynti oli käynnistetty. Oli ollut hullun mahtavaa (vaikka myös saakelin kuumottavaa!) patsastella julkaisutilaisuudessa. Tietysti siellä oli paikalla koko muotiblogimaailman kerma ja tapahtumasta levisi kuvia pitkin sosiaalista mediaa. Niin kuuluikin: se oli osa markkinointia.
Joka kerta kun törmäsin kuvaan omista koruistani, sydämeni tömpsähti ja suupielet hypähtelivät. Minun mallistoni!
Ja sitten oli tietysti mun ponini. Mun ihana, täydellinen musta hurmuriponini, joka oli Katin varmassa käsittelyssä jo mennyt kaikki askellajit selästä käsin ja käynyt pienillä maastohumputteluillakin. Siriuksella oli niin valtava ego, että se suhtautui ratsunhommiin mutkattomasti loputtomalla itsevarmuudella. Välillä ihan nauratti, kun pienestä hevoslapsestani huokui rutinoituneen ratsuhevosen elkeitä, vaikka se oikeasti oli ollut ratsastettuna vasta alle kymmenen kertaa.
Mäkin olin saanut jo ratsastaa omalla hevosellani. Ei se mitään ratsastusratsastusta ollut, vaan ihan vain uuden tilanteen ihmettelyä ja siitä iloitsemista. Ja kyllä se tuottikin iloa. Mulle alkoi todenteolla konkretisoitua, että mä ihan oikeasti omistin hevosen, josta tulisi ratsu. Sirius ei olisi ikuinen varsa. Mä saisin harrastaa omalla hevosellani.
Siriuksesta oli salakavalasti kasvanut aika komea. Nyt sen kirkkainta komeutta kyllä himmensi pörröinen karvapeite, jonka se oli kutonut ylleen pakkassuojaksi. En klipannut Siriusta, sillä se ei vielä tehnyt niin rajusti hommia että olisi ollut säännöllisesti hiessä, ja tietysti se vietti päivänsä ulkona, missä talvikarva oli hyvin perusteltu ratkaisu.
Kun elämässä oli meneillään paljon kaikenlaista ja rytmi oli aika hektinen, mikään ei ollut yhtä rauhoittavaa kuin oman pörröisen ponin katselu. Sirius tarhaili ja mä nuohosin aidan luona huokailemassa onnellisena. Mulla oli kaikki hyvin, kun mä näin, että mun hevosella oli. Pakko oli myös myöntää, että tallipuuhat pitivät mun jalat maassa. Sitä mä kaipasinkin nyt, kun ura pörisi, sosiaalinen elämä kukoisti ja tulevaisuus väläytteli toinen toistaan mainiompia näkymiä.
Nauraessani Siriuksen pakkasen inspiroimille loikkakoikelluksille mä kiitin itseäni siitä, että olin tajunnut ostaa hevosen. Hevoseton voi olla huoleton, mutta myös aika onneton. Blogiglamourin rinnalla talliarki toi mun elämääni tasapainoa, jota mä olin jo ehtinyt kaivata.
|
|
|
Post by Aura on Dec 2, 2016 14:47:25 GMT 2
7. Flashback Perjantai, 2. joulukuuta 2016 | Aura pohtii menneitä
Onhan se kummallista, miten sitä yhtäkkiä vaan huomaa pysähtyneensä keskelle tallin käytävää ja tajuaa, ettei ole yhtään läsnä tässä hetkessä. Kun jokin jännittävän pieni yksityiskohta kaappaa huomion ja saa mielen uiskentelemaan omituisiin syvyyksiin. Ei mitään järkeä. Missään. Benkku-parka. Sitä varmaan ärsytti, että mä seisoin sen karsinan edessä ja tuijotin. En edes Benkkua itseään, mutta silti - jos se olisi saanut valita, olisin häipynyt paikalta ja antanut sen vaan möllöttää ihan rauhassa. Benkun nimikylttiä mä katsoin. Jaa miksikö? No hirveän hyvä kysymys. "Tota, meinaatsä seistä siinä kauankin vai pääsenkö ottamaan Benkulta loimet pois? Ja mitä sä edes teet?" Rasmuksen kysymys herätti mut transsista - ainakin melkein. "Kanada", mä sanoin vieläkin aika höpertyneenä. "Öö, ok?" "Öö. Oonko mä sun tiellä?" "No niinhän mä just sanoin." "Anteeksi!" "Siis onko sulla... ihan kaikki, tiiätkö, tontut tunturilla?" Rasmus vielä ihmetteli, kun mä siirryin pois tieltä ja pujahdin kaikessa hiljaisuudessa ilahduttamaan Siriusta, joka riemastui saadessaan seuraa ja huomiota. "Onko mulla ikinä", kysyin viattomana. "No ei sillä kyllä oo", juuri siirtotalliin saapunut Lauri murjaisi. "Viimeksi kun näin Auran, se pälyili olkansa yli ja kipitti kuin murtovaras yössä. Mistä siinä edes oli kyse? Juoksit joltain teinilaumalta karkuun? Pelkäätkö teinejä?" "Äh, ne halusi puhua mun kanssa", puuskahdin. "Kamalaa", pojat sanoivat kuin yhdestä suusta. "No en ollut juttutuulella. Sitä paitsi Rasmuksella ei ole varaa sanoa mitään, se ei halua puhua ikinä kenellekään. Ja missä säkin olet mua oikein stalkannut?" kysyin Laurilta ja sivuutin Rasmuksen suunnalta kantautuvan tuhahduksen. "Etkä edes moikannut?" "A, sä näytit siltä kuin sulla olisi lauma murhamiehiä perässä. B, olin kahvilla kun juoksit kadulla ohi. C, en sanoisi sitä stalkkaamiseksi, että sun universuminvärinen tukkapehkosi osuu missä vaan silmään." "Universuminvärinen! Ihanasti sanottu", ilahduin ja rapsutin Siriusta onnellisena. "Vielä parempi kuin My Little Pony -fleda!" Ja Rasmus ja Lauri pudistelivat itsekseen päitään ja mä hymistelin tyytyväisenä, sillä olin juuri saanut uuden ideakipinän blogia varten. Niin joo, blogi. Blogi ja Kanada. Siinä syy äkilliselle maailman pysähtymiselle Bengtin nimikyltin äärellä. Benkku kun sattui olemaan kanadanpuoliverinen ja Kanada kun sattui olemaan mulle merkittävä mesta, ja kun nyt tänään olin muutenkin ollut nostalgisointiherkkänä, Benkun rodun lukeminen oli kolauttanut käyntiin muistosarjan. Oli meinaan niin, ettei mun vauvablogini ollut ollut yhtikäs mitään ennen kuin mä lukioaikoina lähdin vaihtoon Kanadaan. Siellä mä löysin kliseisesti sanottuna itseni. Itsevarmuuden, tyylin, uskon siihen että musta oli mihin vaan. Poikaystävän, joka oli perskeleen hyvä valokuvaaja ja josta mun sievoisella perseellepotkimisella sitten tulikin ihan oikea ammattikuvaaja. Huikeita ystävyyssuhteita, joista kyllä suurin osa sittemmin, kurjaa kyllä, hyytyi ja tyssäsi. Niin muuten tyssäsi se poikaystäväkuviokin, mutta vasta vuosia myöhemmin. Vähän ennen kuin mä ostaa päräytin Siriuksen ja muutin nykyiseen kotiini. Katselin, kuinka musta orhini venytti autuaana alahuultaan, kun löysin makoisan rapsuttelupaikan. Katti tulisi pian, eikä Katti ratsastaisi. Tänään Katti valmentaisi ja mä ratsastaisin. Jonakin päivänä mä ratsastaisin ja Jeremiah valokuvaisi, arvelin. Vaikka erosta oli aikaa ja se oli ollut kerrasta poikki -laatuinen tapaus, pidimme yhteyttä. Hän kertoi valokuvausreissuistaan ja mä omista työkuvioistani ja Siriuksen kasvusta. Oli oikeastaan aika kivaa, että vaikka parisuhde päättyi, ystävyys jäi jäljelle. Ettei kaikki ollut pelkkää muinaismuistoa. Että oli jotain todellista. Throwback: Mä, Siriuksen emä Susi ja mun pikkuserkku Eevi-Sofia Jeremiahin kuvaamana. Those were the days! 513 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Dec 29, 2016 16:31:42 GMT 2
8. Tukka takussa ja housut hiekassa Torstai, 29. joulukuuta 2016 | Auralla on monenlaisia kriisejä
Minun ponini oli maailman hienoin ja tukkani maailman kamalin. Ja sitten toisaalta taas - kyllä Siriuskin osasi olla aika kamala. Saattoi toki olla, että Siriuksen kamaluus johtui ihan vaan siitä, että mä en osannut ratsastaa sitä oikein. Tänään oli just niitä sellaisia päiviä, joina ei vaan yksinkertaisesti olisi pitänyt nousta sängystä lainkaan. Olin pari päivää aikaisemmin käynyt kampaajallani, joka oli tuijottanut mua omituisesti, kun olin ehdottanut uutta väriä. Pinja rakasti mun hiusten värjäämistä ja se oli ollut mun luottokampaaja jo ihan hiton pitkään. Se tunsi mut ja se oli tietysti yksi henkilöistä mun blogin menestyksen takana. Ja kun mä sanoin sille haluavani jotakin tavallista, se pudisteli päätään ja sanoi, että mä varaisin uuden ajan sen luo jo viikon päästä, koska inhoaisin lopputulosta, olisi se miten hyvä tahansa. En mä inhonnut. Pinja teki hyvää työtä. Kauan siinä meni, mutta lopulta mulla oli juuri sellainen tukka jonka mä olin tilannutkin. En mitenkään voinut inhota sitä. Se vaan ei ollut mua. Mulla oli pipo päässä ja mua melkein itketti aina, kun mä näin oman peilikuvani. MISSÄ OLI MUN VÄRIT? Oli kuin joku olisi tehnyt mun koko maailmasta tylsän, lattean ja harmaan. Ylpeys ei antanut periksi soittaa Pinjalle heti. Oli pakko elää asian kanssa ainakin kaksi viikkoa, jotta Pinja ei pääsisi sanomaan sitä kirottua lausetta. Tiedätte kyllä. Mitäs mä sanoin. Siriusta mun tukanväri ei häirinnyt. Se ei tietenkään edes huomannut, ja siksi mä pidin siitä niin kamalan paljon. Mun pieni ponini oli ihana eikä tuominnut eikä jäänyt tuijottamaan mua. Se ei kirjoitellut netin keskustelupalstoille eikä mun blogin kommenttikenttään mitään kuraa siitä, kuinka "Kupla-Aura kyllästyi olemaan uniikki lumihiutale". Mä halusin olla taas uniikki lumihiutale. Satuhahmo, yksisarvinen, My Little Pony, purkkapallo. Mä halusin sitä niin pahasti, että teki mieli polkea jalkaa ja itkeä ja huutaa. Voitte uskoa, että siinä mielentilassa ratsastaminen sujui ihan hiton hyvin. Ratsastaminen nuorella, virkeällä ja vauhdikkaalla orilla. Ei niin minkäänlaista ongelmaa! Kakunpalanen. Kaaiiiikki hyvin ystävä. Kun Sirius kolmatta kertaa sai slaagin jostakin olemattoman pienestä ärsykkeestä ja lähti lapasesta, mä en enää tiennyt, miten päin olisin siellä selässä istunut. Poni juoksi ja minä roikuin kyydissä. Se siitä tavoitteellisesta ratsastamisesta, kun ainoa haave oli pysyä satulassa. Inna tuli jossakin kohti Tollon kanssa maneesiin ja mä siirsin Siriuksen käyntiin ihan vain näyttääkseni siltä, että jo me oltiin tässä jo treenailtu ja oli hyvä hetki kävellä pitkin ohjin. Kun maneesissa oli joku muu, vieläpä taitava Inna, mä en yksinkertaisesti kehdannut yrittää vaatia kurittomalta pikkusuokiltani mitään. Olisi ollut niin noloa, jos en olisi saanut Siriusta tekemään mitään tai jos se olisi taas vaan rynnännyt pois mun alta. Niinpä me käveltiin. Sirius heitteli päätään niin että kuolapisarat lentelivät ja mä istuin lannistuneena kyydissä. Oli niin kamalaa ymmärtää, ettei pärjännyt omalle hevoselleen. Olihan mulle sanottu niin jo silloin kun olin Siriuksen ostanut: mun olisi pitänyt valita joku rauhallinen, hyvin koulutettu opetusmestari, jos kerta hevosen halusin. Mutta mä olin halunnut Siriuksen ja Sirius mulla nyt oli. Ei ollut mustan orin vika, että se oli joutunut kaltaiseni tumpelon käsiin. Onneksi oli Katti, joka ratsasti Siriuksella hurjan hyvin ja napsi ruusukkeita sieltä täältä. Katti sanoi rakastavansa Siriusta, ja se oli helppo uskoa, niin hyvin ne kaksi tuli juttuun. Mä tunsin itseni ihan kolmanneksi pyöräksi, ja oma oli syyni. Mä olin haukannut ihan liian ison palan ja nyt se alkoi kostautua. Sisuunnuin vähän, kun ajattelin, miten hieno hevonen mulla kaikesta huolimatta oli. Katti kehui Siriusta maasta taivaaseen, ja näinhän mä itsekin, että se oli oikein ratsastettuna mahtava. Nyt mun pitäisi vain opetella ratsastamaan sitä itsekin oikein silloin, kun Katti ei ollut opettamassa mua. Keräsin vielä ohjat käteen. Tekisimme hetken töitä laukannostojen parissa ympyrällä, niin kuin Katti oli kerran ohjeistanut mua tekemään. Taivutin Siriusta käynnissä ensin hieman liikaa sisään, sitten loivasti ulospäin ja nostin suoristuksen kautta laukan. Tulvahdin täyteen intoa, kun Sirius oli kanssani samalla sivulla ja pompahti pontevasti laukkaan. Se malttoi jopa siirtyä puolen ympyrän jälkeen takaisin käyntiin (muutaman kiireisen raviaskeleen jälkeen, tosin). Toistin harjoituksen ja Sirius alkoi tuntua tarkkaavaiselta. Liian tarkkaavaiselta. Täpisevältä. Jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt toisen hyvän noston jälkeen vaikka vaihtaa suuntaa tai kävellä kokonainen ympyrä, ennen kuin kerjäsin verta nenästäni toistamalla tehtävän heti perään vielä kolmannen kerran jo kuumumaan päässeen Siriuksen kanssa. Kolmas laukannosto nimittäin sanoi toden. Se oli voimakas - ja sitten Sirius jo rykäisi itsensä possumaisesti köyrykiitoon, joka oli varma merkki pukkisarjan lähestymisestä.
Tietysti mä putosin. Sitten Sirius oli irti ja se oli häiriöksi Innalle ja Tollolle. Könysin ylös hiekasta ja lähdin jahtaamaan ponia, joka juosta porskutti menemään onnellisen näköisenä ehkä seuraavat seitsemän minuuttia, ennen kuin se antoi kiinni.
"Ei ehkä kannata lopettaa tuohon", Inna sanoi varovaisesti, kun mä lopulta sain ponin kiinni ja lähdin taluttamaan sitä maneesin ovelle. "Mä käyn maastossa ratsastamassa sen loppuun", sanoin itsevarman kuuloisena, mutta itkua nieleskellen.
Kyllä mä sitten ratsastinkin. Pelkkää kireää käyntiä. Siriuksen olisi voinut toivoa olevan väsynyt, mutta se tuntui silti siltä, että se räjähtäisi käsiin koska tahansa. En uskaltanut antaa sille ohjaa.
Siirtotallissa itku sitten alkoi. Riisuin Siriuksen ja katselin sen hiestä kihartunutta karvaa ja purskahdin voimakkaaseen itkuun. Miksei hevosen omistaminen ollut kivaa? Miksi hieno hevoseni tuotti mulle vain mielipahaa ja riittämättömyydentunnetta? Miksi mun tukkakin oli ruma ja tylsä kuin lukio-opettajan Power Point -esitys? Miksi mä en jaksanut hymyillä ja miksi mä en ollut se kupliva Aura, joka mä aina olin ollut? Se, joka osasi ottaa vastoinkäymiset sopivalla sarkasmilla vastaan.
Tallin ovi kävi ja Jesse talutti Husu-orinsa karsinaan. Vaalea hevonen oli komea ja taatusti siinäkin riitti omat haasteensa, mutta oliko Jesse yhtä helisemässä sen kanssa kuin mä Siriuksen? No ei ollut. Kukaan hevosenomistaja ei varmaan pärjännyt omalle hevoselleen yhtä huonosti kuin mä.
"Onko sinuun sattunut?" kuulin kiukukseni miehen kysyvän. Oliko sen pakko tulla kurkistamaan Siriuksen karsinaan? "Ei." "Näytät siltä että oot pudonnut ja itket", Jesse päivitteli ja mulkaisin häntä niin musertavasti kuin kykenin. "Kyllä säkin itkisit, jos sun tukka olisi karmea ja hevonen liian vaikea sulle", ulvaisin niin, että Siriuksen korvat heilahtivat. "Mä en osaa omistaa Siriusta! Mä olen tehnyt hirveän virheen, kun valitsin sen. Mun ei olisi mitään hevosta pitänyt ostaakaan!" "Oho", Jessen suusta karkasi.
Hän pohti hetken ja sanoi sitten: "Mitä jos tehdään niin, että minä hoidan Siriuksen tarhaan? Kuivaan ja harjaan ja loimitan sen. Tarvitseeko se heinää? Okei, mä annan." Niiskutin kiitollisena, mutta jäin kuitenkin seisomaan Siriuksen viereen. Mun oli pakko rutistaa pienen hevoseni kaulaa ja pyytää siltä anteeksi. Me ei oltu mikään ideaali pari, mutta mä en myöskään ollut valmis luopumaan Siriuksesta.
Mä antaisin Katin ratsastaa hevosta entistä enemmän ja ratsastaisin itse vain opetettuna. Itsenäisesti kävisin vain maastossa, enkä sielläkään yksin, ellei olisi pakko. Nyt oli se hetki, kun oli yksinkertaisesti pakko niellä naurettava ylpeys ja alkaa toimia hevosen parhaaksi.
1091 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Jan 2, 2017 17:09:19 GMT 2
Ekstra: Tarinakilpahevonen
Siriuksen kisaura on keskittynyt tarinakisoihin ja menestys on ollut kiitettävää! Katin kipparoimana ruusukkeita on ropissut tilille niin monta, että Auran kelpaa hymyillä. Tässäpä katsaus Siriuksen tähänastiseen kilpauraan: 21.10.2016: Estekilpailut Micram Raceponiesissa 70 cm: Olette menossa suorittamaan omaa rataanne. Ratsusi ei kuitenkaan suostu menemään kentälle sisään, ennen kuin eräs katsoja on siirtänyt koiransa pois ratsusi silmien edestä. Etsi netistä kuva tai piirrä, millainen koira oli niin pelottava, ettei ratsusi voinut sitä ohittaa!Tuotos: farm5.static.flickr.com/4003/4180519892_dd39e9a84a.jpg Tältä se näytti. Ihan taatusti! Sijoitus: 1/980 cm: Kuvaile suoritustanne viidellä (5) adjektiivilla. Hauskimmat ja kuvaavimmat adjektiivit keksinyt voittaa.Tuotos: Pompöösi, korkealentoinen, suurieleinen, yliyritteliäs ja testosteronirikas Sijoitus: 1/1129.10.2016: Estekilpailut Stall Sjöbackassa 50-60 cm: Kerro kisasuorituksesta tai -päivästä. Sisällytä tarinaan seuraavat sanat: katin kontit, neliapila, ryöväri & pöly. Sanoja saa taivuttaa. (Max. 250 sanaa)Tuotos: Hanki oma varsa, se on kivaa. Niin sanovat. On kuulemma palkitsevaa, kun työ alkaa kantaa hedelmää kilpailumenestyksen muodossa. Katin kontit, sanon minä puolestani. Sirius ei kyllä tuota hedelmää. Ei omenaa, ei päärynää, ei kirsikkaa. (Onko ne kaikki edes hedelmiä? Mistä noistakin tietää.) Verryttelyssä se ei vielä ole pahasti häpeäksi, mitä nyt huutelee kaikille ihanille tytöille. Sen mielestä jopa kanslian riuska hirmuemäntä on ihana tyttö (minun mielestäni ei niinkään). Kilpailusuoritusta ei kuitenkaan tuhatkaan neliapilaa riittäisi pelastamaan, sillä siellä ei hyvällä onnella pelata. Kentälle nostattamamme pöly laskeutuu varmaan vasta huomenna, tuumaan pahantuulisena, kun kaahaamme tanner tömisten läpi radan Siriuksen määräämässä tahdissa. Alan ymmärtää, että ainoa keinoni saada Siriuksesta ruusukehai on ryhtyä ryöväriksi. Ehkei kovin rehellistä, mutta hei - mitä sitä ei oman hevosensa eteen tekisi? Sillä olkoon Sirius millainen pösilö tahansa, on se kuitenkin minun oma pusimussukkani. Sijoitus: 2/5Kommentti: Neliapilasta ei juuri ollut onnentuojaksi tässä luokassa, vaan kisarata ja -päivä toi yllättäviä tapahtumia itse kunkin eteen. Pölyä ilmaan nostattaneet ratsukot turhautuneine kuskeineen veivät ykkösluokan kirkkaimmat sijat. 30.10.2016: Koulukilpailut Jukolassa Helppo A: Kuvaile hevosesi ominaisuuksia mahdollisimman monella sanalla, jotka alkavat ratsusi lempinimen ensimmäisellä kirjaimella. Esimerkiksi Polle: puskaratsu, pulska, pälyilevä, pelkuri. Luokan tuomareina toimivat Hanne ja Melina. Tuotos: Sirius: Suurenmoinen, sulavaliikkeinen, sporttisuokki, solakka, suudeltava, säväyttävä, selväpäinen, superponi, sinisenmusta, serpentiininketterä, seikkailija, suvereeni, sykähdyttävä, särmikäs. Sijoitus: 3/17Kommentti: Kärkinelikko erottui joukosta sekä sanamäärän että kekseliäisyyden perusteella. Luokassa oli käytetty mukavasti luovuutta ja huumoria, ja radalla nähtiinkin kaikkiaan melkoisia ratsuja! 20.12.2016: Estekilpailut Kuuramaan hevostallilla 70-80 cm: Kirjoita jouluinen satu! Kerro hevosestasi satu pikkusiskollesi tai lapsellesi. Vuoropuhelua saa käyttää vapaasti sadun kerronnan ohessa.Tuotos: "Olipa kerran prinssi, jonka tunsin hyvin. Katsos, olin hänen äitinsä, kuningatar Sysiyön kamarineito. Pieni prinssi Sirius oli äidilleen hyvin rakas, niin kuin sinä omallesi", kerron lempeästi peittomytylle, jonka silmät napittavat minua hieman unisina. "Sirius keksi paljon kujeita, mutta hänen viisas äitinsä suhtautui niihin kärsivällisesti. Pieni prinssi hurmasi kaikki, jotka hänet tapasivat, sillä hän oli valloittavan rohkea ja iloinen. Lisäksi uumoiltiin, että prinssistä kasvaisi hurjan komea." "Vaan kävi kuitenkin niin, että Sirius-prinssi katosi. Hän lähti omille teilleen, ja kuningatar Sysiyö oli lohduton. Oli sydäntäsärkevää nähdä, kuinka kuningatar samoili tarhassaan levottomana poikaansa kutsuen." "Vierähti vuosi, toinen ja kolmaskin. Minun ja Sysiyön tiet erosivat. Koitti jälleen joulun aika. Aina Siriuksen katoamisesta lähtien joulu oli ollut surullista aikaa", jatkan tarinaa ja tunnen sydämessäni nipistyksen, kun ajattelen, millainen minun jouluni olisi ilman pientä piiperöä, joka nyt jo räpyttelee silmiään ja haukottelee. "Sinä jouluna minä kohtasin prinssi Siriuksen jälleen. Se tuntui taianomaiselta. Pienestä villiviikarista oli kuin olikin kasvanut tumma ja tulinen komistus. Sydämeni jätti sykäyksen väliin, kun tuo satuprinssi käänsi katseensa suuntaani. Oli sininen hetki, hiljainen ja herkkä. Hiutaleet tanssivat hidasta, huumaavaa tanssiaan ja prinssi Sirius puhalsi utuista usvaa väliimme." "Minä muistin kuningatar Sysiyötä astellessani hänen kauan sitten kadonneen poikansa luo. Ehkä prinssi Sirius vielä muisti minut, sillä hän ei juossut pois. Hän höristi ylhäisesti korviaan ja antoi minun silittää sileää turkkiaan." "Ja sinä jouluna", lähestyn tarinan loppua, "prinssi Sirius liittyi meidän perheeseemme." "Eikä joulu ollut enää koskaan surullinen", peittomytty mumisee. "Eikä joulu ollut enää koskaan surullinen", minä vahvistan ja hymyilen kuullessani onnellista tuhinaa. "Hyvää yötä - ja hyvää joulua, prinsessa pienen pieni." Sijoitus: 1/6Kommentti: "Taattua Lynn-laatua, miten tavattoman kaunis tarina. Aivan loistavaa kerrontaa, joka tempaisee lukijan samantien mukaansa." 80-90 cm: Jos hevosesi saisi kirjoittaa joulupukille lahjatoivelistan, niin mitä se toivoisi joululahjaksi?Tuotos: Oi, Pukki, jospa saisin yhden kainon pyynnön sinulle kuiskata: katsos, olen nuori mies ja kovasti tahtoisin kerran pussata mielitiettyäni kaunista - tiedäthän, sitä yhtä tammaa joka ei, kai, olemassaolostani tiedä, varmaan Häntä kaukaa olen ihaillut jo kauan ja olen varma, että hänen kanssaan tekisin vaikka vauvan Oi, jos vain hänelle kelpaisin niin taatusti hänet onnelliseksi tekisin Mutta nuori kun olen, ja kokematonkin tarvitsen neuvoa viisaan Joulupukin jolla on jo oma Muori ja jolle tuttu on rakkauden, öö, vuori (tai jotain) (huomaathan ongelmain) Jotenkas, Pukki, auttaisitkos minua pientä: Kuinka tammat hurmataan ilman rakkauslientä? Sen tiedon jos jaat minut onnelliseksi saat. Terveisin, kiitollinen ystäväsi (toivottavasti sellaiseksi minut hyväksyt) Sirius P.s. Olisi myös mukavaa, jos naapurin Benkku ei olisi minulle aina niin kenkku. Sijoitus: 4/6
|
|
|
Post by Aura on Jan 10, 2017 16:36:52 GMT 2
9. Uusi vuosi, uusi asenne Tiistai, 10. tammikuuta 2017 | Aura tietää, kuinka kääntää uusi sivu elämässä
Vuosi oli vaihtunut ja mulla oli taas asiat järjestyksessä. Ensinnäkin olin laatinut mulle ja Siriukselle valmennuskalenterin, joten se asia oli nyt työn alla. Tuntui aika helpottavalta tietää, ettei tarvitsisi puurtaa ja ratkoa kaikkea yksin. Ja mitä hiuskriisiin tulee, senkin ratkaisin aika helposti. Soitin Pinjalle, kuuntelin mitäsmäsanoin-puuskahduksen ja ryhdyimme korjaamaan tilannetta. Blogiin kirjoitin kieli poskessa valaistuneen postauksen siitä, kuinka olin tehnyt erheen kokeillessani uutta, neutraalimpaa hiusväriä. Nyyhkin vähän teatraalisesti, kuinka olin inhonnut peilikuvaani ja kuinka itsetuntoni oli kokenut kolauksen, kun tukka, jonka kuvittelin sopivan minulle loistavasti, olikin kamala. Kerroin, kuinka hiuskriisini oli vaikuttanut blogin postaustahdin hiljenemiseen, sillä en ollut kestänyt katsella uusia asukuvia joissa en näyttänyt itseltäni, saati että olisin halunnut jakaa ne lukijoille. Mua nauratti, kun mä kirjoitin sitä. Kun viimeistelin postauksen positiivisilla ja opettavaisilla sanoilla (tyyliin ihminen, joka ei tee typeriä valintoja, on kone - ja mä en ole ja muistetaan kuitenkin, että hiuksethan on uusiutuva luonnonvara, joten mitä tässä nyyhkimään ja persoona ratkaisee, kauneus ei ole kaikki kaikessa), ajattelin, että ei tätä kukaan voi tosissaan ottaa. Riemulla ei ollut rajaa, kun osa lukijoista todella otti sen enemmän kuin tosissaan. Sain myötätuntoisia ja empaattisia vastauksia, joissa vakuuteltiin, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi ja että tukanväristä riippumatta olin aina kaunis ihminen. Hitto vieköön, kyllähän mä sen tiesin? No, nyt mulla oli supercool turkoosihtava tukka ja mä rakastin jokaista huoletonta kiharaa. Ja mulla oli edessä Helenan valmennus, johon mä menin tosi iloisella mielellä. Siriuskin vaikutti olevan pontevalla tuulella, ja tomerasti se asteli mun perässä maneesiin, missä ryhdyin verkkailemaan itsenäisesti, ennen kuin Helena saapui paikalle. Helenan tullessa olin ehtinyt kävellä hyvin ja vähän verrytellä Siriusta ravissa. Ohjasin Siriuksen Helenan luo ja me juteltiin. "Mä todella tarvitsen tän ponin kanssa apua", myönsin avoimesti. "Se on nuori ja mä olen oikeasti aika kokematon tämmöisissä jutuissa. Kouluttamisessa. Ennen kaikkea mä tahdon oppia luottamaan itseeni Siriuksen kanssa ja sitä varten mä tarvitsen aika paljon opetusta. Ja mä haluan, että mulla joskus vielä voisi olla kivaa mun oman hevosen kanssa." "Eikä sulla ole, jos se vie kuin märkää rättiä", Helena päätti painokkaasti. "Ei ole, ei." "Jo olen odotellutkin, milloin myönnät, ettet pärjää yksin", Helena tokaisi, enkä mä voinut loukkaantua siitä, koska se oli todella oikeutettu tölväisy. "No, mulla on paksu kallo ja vain vähän älyllisiä lahjoja", sanoin vakavana. Helena nyökkäsi. "Aletaanpa sitten hommiin ja katsotaan, saataisiinko me taottua edes rahtunen järkeä sinne leväkasvuston peittämään panssarikalloon." Pärskähdin naurusta. Vaan kohta ei naurattanut. Hengästytti vaan ja tutisutti, niin kovaa työtä lihaksistoni joutui tekemään, kun opettelin ratsastamaan. Ihan oikeasti en suunnilleen päässyt tunnin aikana muuta opettelemaan kuin kuinka istua Siriuksen satulassa ja kuinka pyytää sitä pysähtymään, kävelemään, ravaamaan ja lopulta vähän laukkaamaankin. "Kaikki lähtee perusasioista", Helena painotti mulle. "Etenkin, kun sinulla on nuori hevonen, joka ei edes itse osaa niitä perusasioita! Haloo, ne kaikki pitää sille opettaa, ja SINUNKIN pitää ne osata myös sen kanssa eikä vain valmiiden hevosten." Pliis, päästäkää mut valmiin hevosen selkään, ajattelin epätoivoisena mielessäni siinä kohti. "Ratsastajilla on aina liian kiire tehdä temppuja ja temppuja ja temppuja. Ihan kuin piffit ja paffit tekisi hevosesta ja ratsastajasta GP-tasoisen, jos ei osata edes kävellä suoraan ja istua harjoitusravissa." Luojan kiitos mä en joutunut kauheasti menemään harjoitusravia. Siihenkin tosin oli syy, eikä se ollut ystävällinen syy. "Niin kauan kuin sä hytkyt kuin ruumispussi siellä, häiritset hevostasi. On parempi mennä sen kanssa keventäen. Muuten sinä kyllä tapat siltä askellajit pois." Helena ei ehkä ollut kanssani kovinkaan kaunopuheinen, mutta tavallaan mä pidin juuri siksi siitä niin kauheasti. Ei mua millään keijusauvalla hipsuttelemalla opetettukaan, ei niin mitenkään. En puhunut paksusta kallosta turhaan, koska ihan oikeasti, mä olin aika pässi. Saatoin myöntää sen ihan rehellisesti, ilman tippaakaan itsesääliä ja rahtustakaan häpeilemättä. Yksi mun opettaja oli joskus lukiossa sanonutkin, että olin helkkarin turhauttava oppilas. "Sähän voisit oppia vaikka ja mitä, mutta kun sulla on niin kiire haaveilla, ettet ehdi vastaanottaa opetusta!" Kyse ei edes ollut siitä, ettenkö mä olisi halunnut oppia. Ratsastamaan mä ainakin halusin oppia, ihan oikeasti! Se vaan, että sinä silmänräpäyksenä kun mä lakkasin aktiivisesti keskittymästä johonkin asiaan, se katosi sen sileän tien mun päästä. Jos mä lakkasin tuijottamasta mun käsiä ja käskemästä niitä pysyä oikealla paikallaan, ne lähtivät ihan varmasti vaeltamaan mun reisille tai Siriuksen etujalkojen viereen tai mun kypärän lippaan. Aina ne meni jonnekin. Mutta nyt mä tein aktiivisesti töitä oppiakseni. Mä olin päättänyt, että mä ryhtyisin vähintäänkin kohtalaiseksi ratsastajaksi. Jos onni ja oppimiskyky soisi, mä haluaisin tulla vielä paljon paremmaksikin. Siriuksen takia, ja jotta ratsastamisesta tulisi taas kivaa. Ja jotta mä en joutuisi koko loppuelämääni katumaan sitä hetkeä, kun ostin hyvän nuoren hevosen ja tein siitä pilalle jumputetun kapisen konin. Pahimmassa tapauksessa jopa rikkinäisen sellaisen. Sitä mä en olisi kestänyt, enkä mä aikonut yrittää kestää. Ja jos en mä tekisi mitään estääkseni sitä kohtaloa, niin kuka sitten? No niinpä. Viitatakseni ajatukseeni elämästä elokuvana nyt oli ehkä hyvä hetki sanoa, että oli mun aika ryhtyä käsikirjoittajaksi. 800 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Jan 14, 2017 22:30:11 GMT 2
10. Pimeys tiheneeLauantai, 14. tammikuuta 2017 | Uutterat maastoilijat kiirehtivät suorinta tietä kotiin
(Vuodenaika jäi huomioimatta, sori!)
|
|
|
Post by Aura on Feb 3, 2017 17:10:02 GMT 2
11. Virheistä oppii Perjantai, 3. helmikuuta 2017 | ... paitsi jos on yhtä paksukalloinen kuin AuraHyvä idea: varata valmennus, kun tarvitsee hevosen kanssa apua. Huono idea: unohtaa valmennus edellisenä iltana ja lähteä yliopistossa opiskelevan ystävän aveciksi kamusitseille. Kun nämä sitten plusmiinustetaan, lopputulos on yhtä suuri kuin järkyttävä krapula ja vielä suurempi morkkis siinä kohti, kun paniikissa ymmärtää, mitä on tullut tehtyä. Niin että kyllä, yhtälön ratkaisu romahtaa kyllä roisisti negatiivisten lukujen puolelle. Todella, todella syvälle sinne. Mulla ei oikeastaan ollut oikeutta valittaa, koska moka oli ihan mun oma. Silti voin vannoa, että pusersin Siriusta tarhasta hakiessani darrahien lisäksi kyyneleitä ulos kehostani. Iippaa samoihin aikoihin hakemaan tullut Veera huomautti huolestuneeseen sävyyn, että näytin vähän sairaalta. No kai mä nyt näytin sairaalta, kun olin SAIRAAN TYHMÄ. En kuitenkaan ruvennut mankumaan kohtaloani Veeralle, vaan pusersin vain väkinäisen kyllä-mä-pärjään -hymyn ja sanoin karhealla äänellä jotakin sen suuntaista, että muahan ei pikku flunssa pidättelisi. Flunssa. Yeah, right. No, kuulostin kyllä siltä kuin mun kurkkuni olisi kovinkin kipeä, ja olihan se. Sitä pitkin oli meinaan pitkin aamuyötä hulahdellut vatsahappoja, niin että kai sillä oli oikeuskin vähän vihoitella mulle. Mä selvisin ajoissa maneesiin. En osannut itsekään oikein uskoa sitä, mutta ihan tosi, olin paikalla ennen Helenaa ja ehdin ravailemaankin vähän. Se oli päivän eka voitto. Päivän miljoonas tappio oli kuitenkin se, että ravaaminen teki vähän pahaa. Helena ei ollut kovin myötätuntoinen. Se saattoi johtua siitä, etten mä maininnut puolikkaalla sanallakaan huonoa oloani, koska en kehdannut, tai sitten siitä, että se näki musta päällepäin täsmälleen paukun tarkkuudella mitä mä olin edellisenä iltana tehnyt ja sitä ärsytti, etten mä arvostanut hänen valmennustaan niin paöjon, että olisin vain mennyt yhdeksältä nukkumaan niin kuin kunnon ihmiset. Me tehtiin - blörgh - ravisiirtymisiä. Siis niin kuin harjoitusravissa jojottelua töyssyttävän ja vähän vauhdikkaammin töyssyttävän ravin välillä. Jos mun maksa ei ollut itkenyt eilen, niin tänään se itki, eikä se ollut ainoa sisuskalu siinä kuorossa. "Saat kyllä alkaa harjoittaa urheiluhenkisempää elämää, jos meinaat tulla kunnon ratsastajaksi", Helena sanoi pistävästi. Mua hävetti, koska luulin sen viittaavan mun alkoholinkäyttötapoihini, mutta sitten se jatkoi: "Sultahan loppuu niin kestävyys- kuin lihaskuntokin ihan kesken! Tarvitsisit kunnonkohotusta, niin alkaisi ratsastuskin sujua paremmin." Huh, sitä se vaan tarkoittikin. Että mä en urheillut tarpeeksi. Kyllä mä mielestäni aika paljon urheilin, koska mun blogi-imagoon kuului näyttää fitblr-henkilöltä. No, okei, ehkä näin talvella se oli vähän jäänyt, ja vaikka olin yhä hoikka oma itseni, kyllä kai mun lihaserottuvuus oli vähän pehmennyt. "... ja voisi tehdä hyvää juhlia vähän vähemmän", Helena teki mun liikuntapohdinnoista karun lopun. "Öö juu", vislailin enkä kuulostanut yhtään viattomalta, vaan tosi, tosi syylliseltä. Mitä mä olinkin. Loppujen lopuksi valmennus olisi voinut olla isompikin katastrofi. En mä saanut Siriusta sellaiseksi kuin Katti, mutta Helenan silmien alla se ei uskaltanut pinkoa menemään miten halusi. Sitä paitsi tänään jo se oli valtavan hieno suoritus, etten yrjönnyt maneesiin. En edes loppukäyntien vihdoin koittaessa. MINÄ SELVISIN HENGISSÄ. Valmennus ja sen jälkeen loppuhömpöttelyt raikkaassa ulkoilmassa paransi mun oloa huimasti. Enpä olisi etukäteen uskonut. Olin sitten kuitenkin jo ihan hyvällä tuulella myöhemmin taukohuoneeseen sulloutuessani. Ajatus oli syödä eväät, mutta lopulta totesin, ettei tehnyt mieli syödä ja join vain suunnilleen kuusi litraa vettä. Puolet janosta oli valmennusta ja puolet eilistä iltaa, uumoilin. Pohdiskelin muiden kanssa jutustellessani Helenan sanoja. Olinko mä todella liian huonossa kunnossa ollakseni paras mahdollinen ratsastaja? Sitä oli vaikea uskoa, sillä mä kuitenkin harrastin monenmoista aktiivisesti. Mutta ehkä se ei ollut tarkoituksenmukaista? Ehkä mun olisi pitänyt treenata jotenkin eri tavalla, jotta se olisi tukenut enemmän ratsastusta? Eihän se olisi haitannut, jos mun ja Siriuksen yhteistyön välillä olisi ollut yksi este vähemmän. Kun Lauri poistui tuvasta mun hiuksia pörrötettyään (ärsyttävää), mun päässä naksahti. Hitaasti pyöräytin pääni tuijottamaan poistuvaa tallikaveria ja mietin kuumeisesti. Mä muistin joskus puhuneeni Laurin kanssa jotain sen suuntaista, että se teki saliohjauksia tai jotain. Niin kuin PT. Pitäisikö munkin hankkia sellainen? PT. Laurilta en kyllä varmasti kysyisi, tuhahdin itsekseni, koska se olisi ihan liian noloa. Miksi? Oli vaan. En mä halunnut kenenkään tallikaverin kanssa hengailla sillä tavalla että mulla oli naama ponnistuksenpunaisena ja tukka treenipörhössä ja hirveä tuskanhiki tulvisi kaikkialla. Sitä paitsi mitä jos mä olisin huonommassa kunnossa kuin luulin ja tyyppi nauraisi mulle ja mä en enää ikinä tahtoisi nähdä sellaista typerää virnettä missään. Jarrutin vähän ja palasin ajatuksissa taaksepäin. Alkoi naurattaa, kun ymmärsin, että vastahan mä tänään olin Helenan edessä ollut punaisena, tuskanhikisenä ja mikä vielä treenipörhöä pahempaa, kypäräkampaus päässä. Niin että oliko mulla ihan kauheasti enää menetettävää noin niin kuin inhimmillisyysmielikuvan osalta. Voisinhan mä kysäistä Laurilta joskus, tiesikö se jonkun sellaisen jonka piiskottavaksi mä uskaltaisin mennä. Noin niin kuin jos sattuisi tulemaan puheeksi. Vai olisiko se loukkaavaa, että "en mä sun ammattitaitoon luota mutta suosittelepa kollegaa". Enhän mä nyt sitä tarkoittaisi missään tapauksessa, mutta mistä siitä saattoi tietää, miten herkkänahkainen se oli. Ehkä mä vain hyödyntäisin herran vuonna 2017 jo aika pitkälle kehittynyttä interneetin tiedonhankintapoolia ja selvittäisin asiani ihan itse. Ellei, tosiaan, sattuisi tulemaan puheeksi. Vaan miksi sattuisi, heh. Ei sattuisi. Ihan itse selvittäisin. (Plot twist: Päätin ilmoittautua seuraavalle päivälle rankimmalle ryhmäliikuntatunnille jonka löysin, olihan mulla salikortti jo olemassa ja sen käyttäminen oli suotavaa. Illalla sitten käytiin syömässä blogityttöjen kesken. Arvatkaa, miten tämä kuvio päättyi. Niinpä niin. Mun nimi olisi voinut olla Aura Paksukallo.) 833 sanaa
// Helena onneksi on tottunut "vähän" krapulaisiin ratsastajiin (kiitos tallin omistajan), mutta toisaalta... Jos se tietää/huomaa ratsastajan olevan krapulassa, niin se ei todellakaan päästä ratsastajaa helpolla. Päinvastoin. En tiedä tekeekö se sen vittuillakseen vai sen takia, et ratsastaja osaa hevosensa hallita myös ei-niin-freessinä...
-Mila-
|
|
|
Post by Aura on Mar 28, 2017 19:37:46 GMT 2
12. Ponitytön onni Tiistai, 28. maaliskuuta 2017 | Saappaat kurassa, tukka takussa ja Musta Orhi viekussaHitsi vieköön. Kevät alkoi olla olemassa taas! Ja mä pidin keväästä, pidin niin turkasen paljon, että hyräilin ja viheltelin ja hypähtelin ihan koko ajan. Se oli kai joistakin ihmisistä ärsyttävää, hyväntuulisuus. Musta hyväntuuliset ihmiset oli ihania! Ja sellaiset, jotka tykkäsi siitä mitä teki ja puhui niistä tekemisistä silmät säkenöiden. Mutta pidin mä myös juroista ihmisistä. Kaikista ihmisistä. Paitsi aamuihmisistä, koska olin kateellinen kyvystä herätä kukonlaulun aikaan kaikki ajatukset niin järjestyksessä, että pystyi järkevään toimintaan. Ennen kaikkea mä kuitenkin pidin poneista. Mun omasta, pörröisestä pikkuorista kaikkein eniten. Välillä mä edelleen pelkäsin kuollakseni, että mä pilaisin sen, mutta jotenkin se oli alkanut järkevöityä. Se saattoi kyllä olla kausiluontoista, koska eiköhän se pian keksisi että On Kevät Ja Minä Olen Ori. Sitten pitäisi alkaa vältellä sen kanssa ulkona liikkumista aikoina, jolloin paikalla oli ratsastuskouluoppilaita ja heidän äitejään. En halunnut Siriuksesta uutta Irstasta Roikottelijaruunaa ruskean hevosfoorumin puolelle. Ruunahan se ei ollut, mutta kyllä se välillä roikotteli. Mistä tuli mieleen yksi hevosenomistajana opittu asia: lerssipesu. Sirius tykkäsi siitä Jaahans, ja sinne sitä sitten taas päästiin. Mä olin kevätihminen, ja mulla oli kevättä rinnassa. Saattoiko mua siitä tällaisena kauniina päivänä syyttää? Klikkaamalla suurenee
|
|
|
Post by Aura on Apr 1, 2017 22:07:36 GMT 2
13. Auraprillia1. huhtikuuta 2017 | Kuka aprillaa ja ketä"Tän on pakko olla joku pila!" mä parkaisin taluttaessani Siriuksen talliin ja säikäytin Rasmuksen pahan kerran. "Öähh?!" kundi äännähti. "Tuu katsomaan!" "Mitä?" "Siriuksen jalkaa!" "Mikä siinä on?" "Mistä minä tiedän? En mä ole mikään eläinlääkäri! Eikä mulla ole monien vuosien osaamista ja kokemusta mistään hevosvammoista. Asennevammasta ehkä, mutta ei jalkavaivoista!! Se könkkääkin vähän." "Rauhotu. Anna mä katon." Rasmus könysi käytävälle katsomaan mun pientä poniiniani, jonka etuketara oli vähän lämmin ja turvoksissa. "No eihän tuo superpahalta näytä", Rasmus sanoi ensin, mutta kumartui sitten kuitenkin tutkimaan asiaa tarkemmin. "Kyllä sen voisi ellille näyttää. Klinikalla saavat tehtyä kaikki tarpeelliseksi kokemansa tutkimukset, niin sinne kärräisin." Olin vähällä kysyä, kuka se Elli oli, joku Rasmuksen tyttöystäväkö, mutta tajusin pitää mölyt mahassa. Tiesinhän minä, että ee-äl-äl oli eläinlääkärin lyhenne ihmisille, jotka eivät tahtoneet puhua otustohtoreista. Mä puhuin otustohtoreista joskus. Ehkä mä näytin tyhmältä ja eksyneeltä, koska Rasmus kurtisti vähän kulmiaan ja vääntäytyi sitten ystävällisen näköiseksi. "Tiedäthän sä miten klinikka-aika varataan?" Tuhahdin. Vaikka olin tässä eräänä päivänä uskoutunut Rasmukselle(kin) siitä, miten tunsin olevani vähän turhan syvässä liemessä nuoren orin omistamisen kanssa, ei ollut tarvetta pitää mua ihan daijuna. No. Ei Rasmus varmaan pitänytkään. Auttaahan se vaan halusi, mutta kun tämä mun hevosurpous oli mulle niin arka asia. "Okei, kyllä sä tiedät", Rasmus tulkitsi mun tuhahduksen ja murjottavan ilmeen oikein. Mä jäin talliin yksin huolehtimaan Siriuksesta. Ei kuitenkaan mennyt ihan kamalan kauan, ennen kuin Rasmuksen pää pilkisti taas ovelta. "Kuule, mä kuulin just jotain mikä voisi piristää sua", se lupaili. "No?" sanoin vähän äyskähtäen, vaikkei mun ollut tarkoitus kuulostaa tylyltä. "Mila on ostanut uuden hevosen." "Hah hah. Aprillia." "Ei kun oikeasti! Karsinakin on laitettu. Se on kuulemma suomenhevosvarsa." "Oho? Milloin se tulee?" "Koska tahansa. Saattaa olla jo pihassakin." "Mennään!" "Ai mennään?" "No ei sun ole pakko tulla, mutta mä ainakin menen katsomaan sitä varsaa!" Kyllä Rasmus seurasi perässä, vähän verkkaisemmin vaan. Mä en ehtinyt odotella. Olin juuri innostunut niin kuin aurakoot innostuvat. Letti liehuen kipitin loskalätäköistä piittaamatta ihmettelemään, joko se suomenhevosvarsa olisi tullut. Oli se. Ja sen mukana oli tullut ihminen, jonka näkeminen sai mut seisahtumaan niin äkisti, että jos Rasmus ei olisi jo jäänyt jälkeen, hän olisi taatusti törmännyt selkääni niin että mätkähdys vaan kaikuisi tallipihalla. Tuijotin pitkänhuiskeaa hevosnaista, joka oli vain etäisesti tuttu - mutta tuttu kuitenkin. Olin ihan varma, että tuo nainen omisti Siriuksen emän. Tuo sama nainen oli papereissa Siriuksen kasvattaja, vaikka mä aina ajattelin, että Eevi sen varsan kasvatti, sillä Eevillä Siriuksen emä oli ylläpidossa koko tiineysajan. Tinja Tarukannel omisti Heljänkosken tilan, jossa hän kasvatti suomenhevosia. Tinja Tarukannel omisti Seppeleen Sysiyön, joka oli ollut pikkuserkkuni Eevi-Sofian ylläpitohevonen ja jota mä olin vuokrannut melkein kahden vuoden ajan. Sinä aikana Sirius oli syntynyt, ja se oli ensimmäinen varsa, jota olin oikeasti saanut hoitaa. Se oli kuitenkin myyty. Muutamaa vuotta myöhemmin se myytiin taas, sillä kertaa mulle. Mä en tiennyt, tiesikö Tinja, että sen kasvattivarsa asui nykyään tässä tallissa. Että mä omistin Heljän Siriuksen. Olisin voinut mennä juttelemaan ja kutsua Tinjan tapaamaan kasvattiaan. Mutta musta tuntui silloin, että olin niin huono hevosenomistaja kun olin antanut Siriuksen teloa koipensa, että mä jotenkin jumiuduin. En mä mennyt juttelemaan Tinjalle enkä mä mennyt katsomaan uutta varsaakaan ihan heti. Odotin, että muut katosivat ja menin vasta sitten, vaikka Rasmus vähän mun yhtäkkistä suunnitelmanmuutosta ihmettelikin. Se kuitenkin taisi lopulta todeta, että multa saattoi odottaa mitä vaan. Kyllähän mä aina elin aika vahvasti hetkessä ja saatoin pyörähtää ihan yhtäkkiä ihan uusiin aatoksiin. Nytkin vaan hymyilin säteilevästi ja sanoin, etten halunnutkaan tunkeutua pällistelemään varsaa, kun sen ympärillä riitti muutenkin ihmettelijöitä. Että menisin sitten, kun olisi vähän rauhallisempaa. Varsa oli ihan kamalan sievä. Musta tuntui, että olisin voinut tuijottaa sitä vaikka miten pitkään ja olla täydellisen onnellinen. Oli niin helppo unohtaa, mikä riesa varsa osasi olla, kun vaan katseli sivusta. Oli varsojen onni, että ne oli niin suloisia. "Mä olen kuulkaas ihastunut!" heläytin myöhemmin paukahtaessani taukohuoneeseen. Sain sekalaisia reaktioita vastaukseksi. Kuului muun muassa: "Jaa." "Oi! Keneen!" "Joo, me tiedettiin kyllä." (??) "Okei?" Hymyilin leveästi. "Tossu on niin hieno", sanoin. "Ai sä kävit katsomassa sitä?" Rasmus kysäisi. "Se on kyllä kivan oloinen! Hieno värikin", Minka kehaisi, ja naurahti sitten vähän. "Vaikka kyllä siinä varmaan tulee duunia piisaamaan." "Niin hevosissa kai aina", Julia pohdiskeli. "Tietysti nuoret on ihan oma lukunsa..." Siitä alkoi keskustelu, joka keskeytyi vasta, kun Mila kävi ilmoittamassa saunomismahdollisuudesta. Siriuksen jalka oli saanut mut aiemmin haaveilemaan sängyn pohjalla murjottamisesta, mutta maailman söpöimmän Tossukaisen katselu oli elvyttänyt mut niin, että huomasin sittenkin kaipaavani sosiaalisempaa lauantai-illanviettotapaa. Loikin Pyry ja Rasmus perässäni kohti iloista iltaa tietämättä vielä, kuinka iloisia yllätyksiä siihen iltaan todella vielä kuuluisi. Jos mä olin tänään ajatellut menneitä, oli Jessen ja Milan aivoitukset karanneet vastavuoroisesti aika hiton kauas tulevaisuuteen. Niin kauas, etten mä varmaan ikipäivänä osaisi miettiä mitään sellaista. Mun pohdinta- ja toimintajänne oli suunnilleen sellaiset kolme tuntia, jos sitäkään. Se oli onni ja kirous. Vähän niin kuin Sirius, mä mietin ohimennen. Ehdottomasti Sirius oli enemmän onneen kallellaan, mutta välillä se aiheutti mulle harmaita hiuksia. No, niin kai kaikki parhaat asiat elämässä joskus tekivät. Ehkä Mila ja Jessekin välillä toisilleen, tai, ajattelin myhäileväistä kihlaparia katsellessani, ehkä ei. Jospa ne oli päässeet sellaiseen happily ever after -vaiheeseen, josta jokainen haaveili mutta jollaista suurin osa ihmisistä myös pelkäsi. Sillä olihan niin, että suureen onneen liittyivät aina myös suurimmat pelot. 862 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Aug 9, 2017 9:22:37 GMT 2
14. Me vain9. elokuuta 2017 | Ei tässä tämän kummempaaUskomattoman komea nuori ori kulki ryhdikkäästi kentällä ja keräsi kaikkien huomion. Se oli musta kuin yö ja sen liikkeissä oli jo käynnissä sellaista määrätietoista rytmikkyyttä, joista tiesi, että se oli sekä jalostettu että koulutettu viimeistä piirtoaan myöten käyttötarkoitukseensa. Sen korvat heilahtivat tarkkaavaisena, kun ohjia pitelevät sormet tekivät havaitsemattoman pienen liikahduksen. Seuraavaksi se siirtyi raviin, ja se siirtymä tapahtui saumattomasti ja saman tien ravissa oli tahti ja svungi ja kaikki palikat kasassa. Sitten kentällä oli myös Sirius, nuori ja musta ori, mutta ei lainkaan niin komea eikä todellakaan minkäänsortin ryhdissä. Korkeintaan sen ryhti koski takaosaa, joka kyllä kohoili välillä lehmämäisiin pikkupukkeihin. Siriusta ei tänään kiinnostanut, enkä minä saanut sitä kiinnostumaan. Siksi koska en osannut. Jos elämämme olisi ollut elokuvaa, meidän rooli olisi ollut päähenkilön hauska, pullukka sidekick-ystävä. Päähenkilö oli tietysti D, itkettävän ihana ja charmantti kuumis. Me vaan pyörittiin Siriuksen kanssa mukana kuvioissa tuottamassa mukavaa kontrastia päähenkilön erinomaisuudelle. Pullukkuudesta puheenollen: rakkaasta ponistani OLI tullut pullukka. Se oli saanut kesällä lomailla ehkä vähän turhankin kanssa, koska mulla oli ollut ihan liian monta rautaa tulessa. Sukkahousumallisto "limited by karua" oli nyt julkaistu markkinoille, sopivasti kesän lähestyessä loppuaan ja syksyn viileiden päivien kummitellessa ihmisten mielissä. Ai että. Ihan tosi, kaulan ympäriltä navan alle. Korusuunnittelijasta sukkahousudesigneriin. Vimpe, että mä rakastin sitä kun sain tehdä ihan mitä vaan. Olisin kuollut johonkin yksitoikkoiseen työhön! Blogi oli päivittynyt kesäaikaan festari-, mökkibile- ja reissupostauksilla. Toinen toistaan ihanampia kesäasuja ja -lookkeja, lukuisia aamuun saakka valvottuja kesäöitä ja pari vinkkupönikkää aiheuttivat jo nyt kurjaa kesänpäättymiskrapulaa. Tiedättehän, kun on jotakin todella ihanaa eikä halua luopua siitä, niin kuin kesän huolettomuudesta ja elämäniloisista ihmisistä. Talvi tulisi kuitenkin ja kätkisi kaiken sellaisen. Toiset käyttivät kesän hyödykseen hevosen treenaamista ja kilpailutulosten hankkimista varten. Minä biletin. Se oli mun valinta, ja nyt, kun ratsastin katujyräksi muuttunutta raskasta ja paksua suomenponiiniani meidän nostattaman hiekkatornadon keskellä, mua vähän kadutti. Mutta hei, kukaan ei odottanut meiltä enempää. Mä ja Sirius saatiin ihan rauhassa olla miten puskanperältä repäistyn näköisiä tahansa. Nettiä myöten tiedettiin, että mä en ollut mikään oikea ratsastaja eikä Sirius ollut mikään oikea ratsu, sehän oli vain laaduton suomenpienhevonen. Toisaalta epäiltiin, että tietysti hevonen olisi ollut hieno, jos se olisi ollut osaavan ihmisen käsissä. Mä olin vähän samaa mieltä, mutta ei se mua haitannut. Hevonen oli mun ja mä sain tehdä sen kanssa mitä ja miten hyvin lystäsin. Se ajatus innoitti mua lopettamaan turhan jyystämisen, siirtymään käyntiin ja pudottamaan ohjat käsistäni. Me mentäisiin nyt metsään, sillä sinne me kuuluttiin, eikä kentän aitojen sisäpuolelle tekemään jotakin ns. tavoitteellista. Tavoitteelliseen toimintaan me tarvittiin valmentaja, ja kun sellaista ei nyt ollut näköpiirissä, parempi jättää leikki sikseen. Tuskin ehdimme tallin pihasta pois, kun mulla oli jo puhelin kädessä. Selasin snäppiiaskiitwitteriijainstaa, mutta tinderi jäi avaamatta. Kesän myötä mä olin ajellut Helsinkiin vähintään yhtä paljon ihastushuuman kuin töidenkin takia, lihaksikkaan käsivarren suojiin ja ihanan kepeään ja kuumien suukkojen koristamaan kuplaan. Ihan saippuakupla se vain oli, yhtä herkkä särkymään, mutta mukava kesäjuttu kuitenkin. Se kiva puoli Siriuksen kesävetelyydessä oli, että se ei ollut halukas särkemään mun somekuplaa millään säikkymisillä tai muulla älyttömällä. Se vaan käveli paksu vatsa puolelta toiselle keinahdellen ja häntää niin laiskasti huiskautellen, että ihan yhtä hyvin se olisi vain voinut unohtaa selkäranganjatkeensa ja antaa sen riippua kaikessa rauhassa. Oli kuitenkin vielä kesä, ja kesään kuuluivat kärpäset. Niinpä Sirius joutui näkemään hieman vaivaa maastoköpöttelynkin aikana. Sellaiseksi oli mun yhteiselo lähtökohtiaan kuuman ja urheilullisen mustan orhin kanssa muuttunut. Ei haitannut. Vielä. Jonakin päivänä sekin muuttuisi, kun kuvioihin saapuisi joku, joka herättäisi mun uinuvan kunnianhimoni. Mutta siihen oli vielä aikaa. Nyt me saatiin olla ihan vaan puskaratsukko ihan kaikessa rauhassa. 585 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Sept 12, 2017 9:06:57 GMT 2
15. Reipastujat 12. syyskuuta 2017 | Jännitystä elämäänInnan päähän oli pälkähtänyt idea. Inna oli takonut idean minunkin päähäni. Nyt, kun idean toteuttamiseen oli alle viikko aikaa, mua vähän kadutti ja pelotti, kauhistutti suorastaan. Mikä mä olin lähtemään Siriuksen kanssa ulkopuoliseen valmennukseen? Kun se oli niin lihavakin. "Mennään yhdessä! Mulla on se Pusu, se on Siriuksen puolisiskokin vielä. Se on kuule kanssa ihan tavallinen suokki, eikä hävetä yhtään mennä sen kanssa valmentautumaan", Inna paasasi. "Niin mutta sä osaatkin ratsastaa", jupisin. "Osaanhan mä, mutta parempikin voisin olla! Enkä mä paremmaksi treenaamatta tule. Tuut nyt vaan, päästään samalla kyydilläkin", Inna oli päättänyt asian puolestani. "Jaa... no, mä mietin." "Älä mieti liian kauan. Ilmoittautua pitää ajoissa." "Hmm... joo." Siinäpä tarinan pihvi. Me oltiin menossa Siriuksen ja Innan ja Pusun kanssa Seppeleeseen estevalmennukseen. Ihan oikeaan valmennukseen. Mitä jos siellä olisi yleisöäkin? Herramunjee, katastrofi tästä vielä tulisi. Mä vannoin Innalle, että jos me Siriuksen kanssa tunaroitaisiin siellä, mä en ikinä lähtisi sen kanssa yhtään minnekään. "No, sitten sun tarvitsee vaan pitää huoli, ettette tunaroi", Inna sanoi muitta mutkitta. "Joo! Sehän onkin helppo homma", inahdin tuskissani kiemurrellen. "Valmennus on sitä paitsi maailman paras paikka mokata. Siellä on paikalla joku, jonka tehtävä on auttaa." "Mä mieluummin mokailen silloin kun kukaan ei katso", huomautin. "Mitä järkeä siinä on? Ei siitä silloin opi. Ei ainakaan yhtä helposti." Siitä hetkestä alkaen, kun laitoin ilmoittautumiseni menemään, alkoi Siriuksen kuntokuuri. Ei se kyllä siinä ajassa ehtinyt paljon hoikistua, mutta ainakin siihen alkoi vähitellen palata se tarmo, mitä siinä oli ollut ennen kesää ja heinämahaa. Olisi kauheaa, jos me mentäisiin valmennukseen huomaamaan, ettei Sirius jaksaisi kiivetä yhdenkään esteen yli. Kaivaisin takuulla itselleni poteron maneesin pohjaan ja hautautuisin sinne pälyilemään ympärille ja puremaan jokaista, joka yrittäisi tulla tarjoamaan lohtua tai neuvoja tai myötätuntoa tai ilkuntaa. En tulisi sieltä kuopasta ikinä pois. Maatuisin vain siellä maneesissa loppuelämäni päivät ja imisin oppia ylläni käytävistä ratsastustunneista. Sitten kun haluaisin tulla sieltä pois, olisi jo liian myöhäistä. Olisin jo muuttunut luuksi ja maaksi ja tomuksi ja tuhkaksi, enkä voisi nousta hevosen selkään. Sitten ottaisin tehtäväkseni pujahtaa henkenä hevosten korviin riivaamaan niitä, jotta muutkin voisivat kokea huonoudentunnetta, mitä tuli ratsastajuuteen. Koska olinhan mä vähän huono ratsastaja ja no, hevosenomistajakin. Jälkimmäistä mä olin oppinut paljon Siriuksen myötä, ensimmäisessä tainnut ottaa vain takapakkia. Olin jotenkin kuvitellut, että kun mulla olisi oma hevonen, kaikki hevoset, joiden satulaan mä hanurini läväyttäisin, maagisesti asettuisivat heti oikeinpäin ja kuulolle. No eihän siinä niin käynyt. Edes mun oma hevonen ei välittänyt lotkauttaa korvaansa sille, mitä mä siltä halusin. Mutta valmennuksessa olisi paikalla joku, jonka tehtävä olisi auttaa mua. Valmentaja ja mä oltaisiin tiimi. Me opetettaisiin Siriukselle, mitä mä halusin. Kävisi vielä ilmi, että itse asiassa valmentaja ja Sirius olisi tiimi, jotka opettaisi mulle mitä mä halusin ja miten mun kuuluisi sitä ilmaista. 451 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Sept 27, 2017 16:55:05 GMT 2
16. Viisauden tähden27. syyskuuta 2017 | Palleista ja niiden puutteestaMä olin älykäs ihminen. Siis oikeasti olin joskus ihan yllättävän fiksu, vaikka mun yleismaine olikin hörhö bimbo. En mä olisi pystynyt pitämään sitä hörhön mainetta yllä, jos en olisi ollut riittävän älykäs hoitaakseni tausta-asiani niin hyvin, että pystyin bloggailemaan ja viilettämään bileissä ja sen sellaisissa. Mä tiesin, miten mun elämä pyöri, ja mä ymmärsin myös mun rajat. Joka asiaan en voinut lähteä mukaan ja ihan kaikessa en ollut asiantuntija, vaikka reipas tekijä ja oppija olinkin. Vihdoin viimein mun silmät olivat auenneet myös tallilla. Siellä mä olin aktiivisesti sulkenut silmäni omilta rajoiltani. Ollut niin kuin muka osaisin tai, mikä vielä pahempaa, sillä ei olisi väliä osasinko. Käsitellä oria. Kouluttaa nuorta. Omistaa hevosen. Huolehtia sen hyvinvoinnista. Älkää käsittäkö väärin. Sirius ei suinkaan ollut kärsinyt suuresti mun hoivissani. Siitä ei ollut tullut hullua ihmistenpäällehyökkijää, koska mun taidot ei riittäneet sille. Se oli aina elänyt ihan hyvää elämää, pitkälti, koska ympärillä oli ollut osaavampia ihmisiä ja ammattilaisia auttamassa ja neuvomassa mua. Mähän olin ihan ummikko hevosenomistajana. Oli kuitenkin ihan totta, että Sirius olisi ehkä kuulunut ennemmin jonkun muun omistukseen. Siitä olisi voinut tulla ihan kiva kilpahevonen ja vaikka jalostusori. Mutta eeeeei mun käsissä. Ihan oikeasti. Vaikka miten haaveilin. Niinpä Siriukselta tipautettiin killuttimet lattialle ja annettiin sen parannella haavojaan. Se tuntui järkevältä ratkaisulta. Ei siksi, että Sirius olisi yhtäkkiä ryhtynyt joksikin kauheaksi hormonihirviöksi tai mitään, mutta kun ei se kerta kaikkiaan tehnyt niillä mitään. Miksi turhaan pitämään sitä orina. Olin viivytellyt päätöksen kanssa näin pitkään vain siksi, että joku oli joskus sanonut, että sillä voisi olla jalostusarvoa. Siinä oli yksi viisaimmista päätöksistä, jonka olin hevosprojektini kanssa tehnyt. Ruunaus. Toinen viisas päätös oli alkanut muotoutua silloin, kun me oltiin Innan kanssa siellä valmennuksessa. Yksi mies tuli meidän luo, koska se oli vilkaissut hevosten sukuja ja todennut, että ne on Seppeleen Sysiyön jälkeläisiä. Mähän tiesin jo etukäteen, kuka se oli: se oli Daniel Susineva, joka valmensi mun pikkuserkku-Eeviä ja Susia. Daniel sanoikin valmentaneensa meidän suokkien emää ja että siksi oli mielenkiintoista nähdä ne. Mulla livahti saman tien perhosia pöksyihin, koska jessus sentään, jos Daniel Susineva istuisi katsomossa kun mun pitäisi ratsastaa, paniikkioksuhan siitä seuraisi. Mutta ei se lopulta ollut niin kamalaa. Se valmentaja, Piritta, jonka edessä me ratsastettiin ja hypättiin, oli hirveän mukava. Se oli myös taitava saamaan jopa mut keskittymään itse asiaan. Mä unohdin ihan kaiken muun ja ratsastin vaan. Pitkästä aikaa sain etäisesti flowta muistuttavan tuntemuksen hevosen selässä. Ehkä me voitaisiin kuitenkin treenata Siriuksen kanssa, varsinkin sitten, kun se olisi mukavasti ruuna! Paluumatkalla Inna sanoi pohdiskelevansa, josko Daniel Susinevalla olisi ratsutuspaikkoja vapaana. Hölmistyin. "Hazelia varten ehkä", Inna pohdiskeli. "Ottaisikohan se suomenhevosen?" livautin viattomana. "No miksi ei ottaisi! Jos sille maksetaan siitä." "No jos se on puoliveridiiva." "Sitten voi olla, että sen bisnekset kärsii sen valikoivuudesta." "Hmm." Meni muutama päivä, ennen kuin uskalsin soittaa Daniel Susinevalle. "Dani", se vastasi jotenkin kiireisen oloisena, ja mä jännityin. "Soitanko pahaan aikaan? Tai siis, Aura Kalmakurki täällä, onko sulla aikaa puhua?" "Ei, et, on aikaa", mies lupasi. "Onko sulla tallissa ja kalenterissa tilaa? Mun suokki tarvitsisi ratsutuspaikkaa", sukelsin reippaasti asiaan. Daniel muisti meidät. Valmennuksesta, ja Eevin takia. Eevi oli miehen valmennuksessa kai yhä tänä päivänä. Jos hän oli miehen tyyliin tyytyväinen, kai minäkin olisin. Eevi-Sofia oli yksi mun hevosidoleista. Ei mennyt kovin kauan, kun asiat oli lyöty lukkoon. Viikonloppuna ajettaisiin Sirius Vänrikinmäelle. Isä lähtisi varmasti kuskiksi, ja jos ei lähtisi, palkkaisin jonkun traikunajotaitoisen tallikaverin siihen hommaan. Itse en ikipäivänä uskaltaisi. Tuntui helpottavalta, että olin saanut Siriuksen asiat sillä tavalla järjestykseen. Se pääsisi oppimaan joltakin oikeasti opetuskykyiseltä, ja sillä välin mä ilmoittautusin aktiivisesti ratsastustunneille ja opettelisin nöyränä ratsastamaan ilman omaa hevosta. Tai no, eihän Sirius mihinkään mun omistuksesta katoaisi. Rakas ruunanrupsukka palaisi kotiin ennen joulua. 605 sanaa
|
|
|
Post by Aura on Nov 11, 2017 17:54:43 GMT 2
17. Turhannurisija11. marraskuuta 2017 | Aura valittaa aina"Mulla on niin tylsää", mä huokaisin melko suureen ääneen. Mä olin tullut tallille, vaikka mulla ei ollut siellä yhtään mitään tekemistä. Sirius oli yhä etelässä viisaan velhon ratsastettavana. Daniel Susineva ei ollut mikään suuri somettaja, eikä ilmeisesti ylipäänsä kommunikoija, joten en ollut juurikaan kuullut Siriuksesta. Kai se oli hyvä asia. Sitten ainakin kuulisin asioista, jos ne menisi pahasti pieleen. Nyt olin saanut pari videoklippiä, jokusen kuvatervehdyksen ja kliinisen asialliset raportit niistä kaksista kilpailuista, joissa ne olivat yhdessä käyneet. Kännykällä kuvattuja tuomarinpöytäkirjoja oli vähän vaikea lukea, sen verran suttuisia ne olivat, mutta osasin kuitenkin sanoa sen verran, että numerot olivat paljon kauniimpia kuin mitkään, mitä mä itse olin Siriuksen kanssa saavuttanut. Siis ne numerot, joista sai selvää. Koska kukaan ei vastannut mun huokaisuuni mitenkään, tarkensin tylsyyteni syytä. "Vitsi kun Sirius tulisi jo takaisin. Tietty sillä on esimerkilliset oltavat siellä, mutta mitä mä muka teen mun elämällä, kun ei ole hevosta, johon tuhlata kaikki liikenevä aika?" Se herätti yhtäkkiä Innan. Inna katsoi mua vinosti, tuhahti kuuluvasti ja sanoi sitten ronskin rehellisesti: "Auralla ei kyllä mikään ole koskaan hyvin. Silloin kun Sirius oli täällä, sä angstasit, kuinka ahdistaa, kun pitää ratsastaa se. Nyt kun se ei ole täällä, sulla on tylsää." Jannican ilme oli vähän järkyttynyt - Innan puhe oli kai hänestä liian suoraa. Mä kuitenkin nyökkäsin yrittämättä kiistää yhtään mitään, koska Inna puhui ihan täydellisen totta. Mitä sitä kaartelemaan totuutta ja peittelemään omia huonoja ominaisuuksiaan. Mä olin todellinen kitinä-Kirsti. Ei sillä, että mä yleensä olisin ollut mitenkään oikeasti onneton, mutta hei, toisten paha tapa on tupakointi ja mun nuriseminen. "Mä tiiän! Oli niin typerää, kun en osannut tehdä omalla hevosellani mitään. Mistä mä tiedän, osaanko nytkään, vaikka oonkin käynyt tunneilla koko tän ajan kun se on ollut poissa ja on tuntunut, että osaan jotain", vuodatin vikkelästi. "Mutta tää on kyllä sata kertaa pahempaa, ettei oo sitä hevosta ollenkaan. En tosiaankaan tiiä mitä teen kaikella mun vapaa-ajalla." "Mä luin Jodelista, että ainakin sä heilastelet jonkun bändipojan kanssa", Julia kiusoitteli. "Käytä aikasi siihen." Oli mun vuoro tuhahtaa. "Jodelhan sen tietää", nyrisin. "Ei se oikein ole sellaista aikaa vievää hengailua. Me vaan..." "... panette?" Inna heitti, ja mä näin pöydän ääressä eväitä syövän Maxin korvien vähän punehtuvan. "No", aloitin pohtien kuumeisesti, kuinka kiertäisin tilanteen valehtelematta. En mitenkään. "Joskus sitäkin, ei sillä, että se teille varsinaisesti kuuluisi." "Mikä se sen bändi oikein on?" Jannica kiinnostui kysymään. "Ei mikään ihmeellinen", sanoin suorasukaisesti samalla, kun Pyry astui huoneeseen. "Beyond Funeral." "Oo, mitä siitä? Kävin niiden keikalla viime kuussa", Pyry kertoi. "Aura panee niiden solistia", Inna levitti juorua. "Tai toisin päin." "Ei se ole mikään solisti! Ei olisi pitänyt kertoa teille mitään! Unohtakaa koko asia", vinguin. "Keksikää mieluummin mulle jotakin tekemistä!" Mulle ehdoteltiin kaikenlaista varusteinventaariosta tallin suursiivoukseen, mutta sitten Innan silmissä syttyi häikäisevä valonpilke, joka kertoi jostakin loistoideasta. Sitä ei sitten voinut ikinä tietää, kenen kahjon mielestä sen ideoilla oli tapana olla loistavia. "Mä haluan nähdä kun sä ratsastat Ransulla!" se hihkui. Me kaikki varmaan tuijotetiin sitä kuin tyhmää. "Kai sä ymmärrät, että toi on tosi tyhmä idea", mä varmistin. "Eikä oo ku hirveän hyvä!" Inna intti. "Eenpä usko", siristelin epäluuloisena silmiäni - Inna ei nyt voinut olla ihan tosissaan tän asian kanssa. Mutta sepä pomppasi jaloilleen ja rupesi kiskomaan muakin mukaansa, ja muut naurahtelivat. Ne aikoivat kaikki tulla katsomaan, kun Kalmakurjen mimmiä hinattaisiin hirven kokoisen Oikean EsteHevosen selkään. Mä epäilin, että jos mulla oli ennen tätä päähänpistoa ollut ikävä Siriusta, niin se olisi pientä siihen hetkeen verrattuna, kun istuisin Tranquille K:n fiinissä ruskeassa satulassa. Silloin jos joskus mä kaipaisin mun pientä, pulskaa ja karvaista maatiaishevostani, joka ei enää ollut edes ori. Joo-o. Joskus kannattaisi oppia pitämään suunsa kiinni. Mä en tosiaan ollut siinä asiassa turhan hyvä. Rehellisesti sanottuna mä olin siinä niin surkea, että vähän itketti. 628 sanaa
// Siellä on talli täys kopukoita, joilla saa vapaasti käydä ratsastamassa jos ei Tollon selkään kipuaminen enää kiinnosta. Esimerkiksi Tossu! Kyllä se Sirius sieltä vielä takas tulee. Ällös hätäile. -Mila-
|
|
|
Post by elavebiwuc on Sept 6, 2019 2:20:09 GMT 2
|
|
|
Post by aqifapohi on Sept 6, 2019 3:57:26 GMT 2
|
|
|
Post by ebujize on Sept 12, 2019 23:22:01 GMT 2
|
|
|
Post by fawujuzinl on Jan 29, 2020 14:35:52 GMT 2
|
|
|
Post by equyoya on Jan 29, 2020 20:46:06 GMT 2
|
|