|
Post by Mila on Jul 17, 2016 11:35:00 GMT 2
Emily omistaa kirjavan tilastohevosen, Heran
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 17, 2016 13:08:03 GMT 2
Saapuminen Vaahterapolkuun 17. heinäkuuta 2016
Tänään koitti se suuri päivä, josta tulisi varmasti ikimuistoisin. Ikimuistoisin sen takia, että vuosien odottamisen jälkeen saan viimein Heran luokseni. Se oli matkalla suomeen, eikä menisi kauaakaan, kun se saapuisi Vaahterapolkuun. Kyse oli enää tunneista - ei kuukausista, viikoista tai päivistä - vaan tunneista, jotka vaihtuisivat lopulta minuutteihin, kunnes näkisin tamman ja saisin upottaa sormeni sen pehmeään karvaan ja kuiskata sen korvaan, että se oli nyt viimein minun, eikä kenenkään muun. Olin nähnyt Heran viimeksi varsana, mutta nyt se oli jo kolme vuotias! Hera oli kasvanut todella paljon ja alkoi jopa näyttämään hevoselta, eikä miltään epämääräiseltä oliolta. Odotin yhteistä tulevaisuutta. Sitä, kun saisimme rakennettua molemminpuolisen luottamuksen toistemme välille, kun kapuaisin ensimmäistä kertaa tamman selkään, kun valmentautuisimme, kävisimme ensimmäisissä kisoissamme, laukkaisimme päättöminä pitkin peltoja, kävisimme uimassa ja tekisimme muuta hauskaa. Tästä kaikesta tulisi mahtavaa, tunsin sen jo sisimmässäni.
Olimme olleet äidin kanssa jo tovin Vaahterapolussa, jonka aikana olimme tutustuneet talliin, Milan kertoessa meille kaikki tärkeimmät asiat, jotka minun pitää tietää. Jos totta puhutaan, niin minulle ei jäänyt oikeastaan mitään mieleen. Mua jännitti ja hermostutti niin paljon, että voin jo melkein pahoin. Ajattelin vain Heraa - tuota pikku tammaa, joka oli nyt matkalla Vaahterapolkuun. Mä olin vaan tälläinen pirunmoinen jännittäjä vaikka olinkin käynyt kahden hevosen kanssa tämän saman rumban läpi. "Eikö sen olisi pitänyt tulla jo?", kysyin hermostuneesti ja katsoin kysyvästi Milaa sekä äitiäni. Mila vilkaisi rannekelloaan mietteliäästi ja katsoi soratien suuntaan, joka ammotti tyhjyyttään "He ovat vähän myöhässä", hän sanoi viimein. "Hitto", parahdin ja potkaisin kengän kärellä hiekkaa. "Entä jos jotain on sattunut?", kysyin samalla, kun pyyhkäisin hiussortuvan pois silmiltäni ja yritin peitellä alkavaa epätoivoani, kun kaikki mahdolliset kauhukuvat alkoivat vilistä silmissäni. Ajatuskin niistä puistatti. "En usko", Mila vastasi rauhoittavasti. "Kyllä he sieltä tulevat."
Katselin pitkään kaukaisuuteen, kunnes mutkan takaa ilmestyi suuri hevoskuljetusauto. Katsoin lamaantuneena eteeni, enkä saanut sanaani suusta. Äiti ja Milakin huomasivat hevoskuljetusauton ja ryhdistäytyivät. Äiti vilkaisi minua hymyillen ja taputti rohkaisevasti olalle. Sitten siirryimmekin lähemmäs aukeaa, johon valkoinen hevoskuljetusauto lopulta pysähtyi.
Tuttu mies astui ennestään tuntemattoman miehen kanssa ulos kuljetusautosta, jonka jälkeen tervehdimme ja puhuimme hetken aikaa. Höpöttelyn jälkeen siirryimme kuljetusauton sivulle ja laskimme lastaussillan alas. Kuljetusautosta kurkisti utelias pikku tamma, joka kajautti ilmoille kimeän hirnahduksen. Pari hevosta vastasi tarhojen suunnalta Heralle, jonka jälkeen tuli hiljaista - lukuun ottamatta kuitenkaan tamman puhinaa. Lopulta mies talutti tamman ulos kuljetusautosta ja kävelytti sitä hetken aikaa. Hetken käveltyään Heran kanssa, hän ojensi riimunarun minulle, johon tartuin kiinni vapisevin sormin. Yritin jotain hymyntapaista, joka näytti lähinnä vaan joltain kammottavalta irvistykseltä. Mies naurahti selvästi ymmärtäväisesti ja taputti Heraa kaulalle. Lopulta veimme tamman karsinaan, jossa se alkoi mutustelemaan heinää ja katselemaan uteliaana ympärilleen välillä höristen. Ihastelimme hetken aikaa pikku tammaa, jonka jälkeen jätimme sen rauhaan ja siirryimme tekemään muuta tarpeellista. Laitoimme kaikki tavarat kasaan, allekirjoitettiin hieman papereita ja rauhoituttiin lopulta itsekin kahvikupin äärelle.
"Se on niin upea", mutisin innoissani ja siemaisin kulauksen kahvia. Yritin myös rauhoittua, mutta se oli lähes mahdotonta kaiken tämän jälkeen. Olisin vain halunnut hyppiä silkasta onnesta pitkin tallikäytäviä. "Totta puhuen, se on kyllä hieno", Mila tokaisi hymyillen. "Kauniin värinen", hän jatkoi. "Emilyllä on hyvä hevosmaku", äiti virnisti. Hän ei pahemmin ymmärtänyt hevosista, mutta kuitenkin tarpeeksi. Onneksi minulla oli kuitenkin hyvä valmentaja, jonka kanssa pystyin puhumaan läpi kaikki hevosasiat ja hän neuvoi minua tarpeen tullen.
Parin tunnin päästä menin katsomaan uudelleen tilannetta äidin ja Milan jäädessä suustaan kiinni. Hera seisoskeli karsinassa rauhallisen oloisena. Tamma oli syönyt jo kaiken heinän heinäverkostaan ja katseli nyt uteliaana minun suuntaani, kun saavuin karsinan eteen. Avasin karsinan oven varoen ja suljin sen perässäni kiinni. Juttelin Heralle rauhallisesti ja rapsutin sitä hetken aikaa otsasta. Hera vaikutti hyvinvoivalta ja reippaalta, joka oli hieno juttu noin pitkän matkustamisen jälkeen. Olin laittanut ihan vaan varmuuden vuoksi karsinan nurkkaan sangon, jossa oli vettä ja tamma oli juonut sen puolilleen. Olihan Hera kuuleman juonut hyvin matkan aikanakin, mutta vielä parempi oli se, että näin sen juovan hyvin matkan jälkeenkin. Kaikki oli siis hyvin. Lopulta talutin tamman tallikäytävälle ja laitoin sen molemmin puolin kiinni. Samalla äiti ja Milakin saapuivat paikalle. Harjasin Heran läpikotaisin, selvitin harjan ja hännän sekä tunnustelin koivet ihan vaan varmuuden vuoksi. Lopuksi sovitin Heralla vielä hieman ostamiani varusteita, jotka olivat ihan hyvät näin alkuun. Sitten olikin aika viedä pikku tamma tarhaamaan.
Tarhassa Hera lähti heti jäätävään pierupukkilaukkaan ja hetken rallittelun jälkeen se jäi seisoskelemaan ja katselemaan uteliaana ympärilleen. Tamma pöhisi korvat hörössä ja lähti sitten ravailemaan häntä ja kaula kaarella, kunnes taas pysähtyi. Jonkun ajan päästä Hera alkoi rauhoittumaan, jolloin uskalsimme jättää sen tarhaamaan yksin. Tarhakavereita sillä ei ollut, sillä tamma sai olla nyt aluksi pari päivää omassa tarhassa ja tutustua rauhassa uuteen ympäristöön. Sitten kun oltiin päätetty, että kenen kanssa Hera pääsee tarhaamaan, niin se pääsisi vaihtamaan tarhaa. Nyt se sai kuitenkin olla näin alkuun yksin.
Huokaisin helpottuneena, kun istuin auton etupenkille. Päivä oli ollut raskas ja yhtä jännitystä täynnä, mutta pystyin nyt viimeinkin rentoutumaan ja huokaisemaan helpotuksesta. Kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan ja huomenna olisi tarkoitus tehdä jotain kivaa Heran kanssa. Onneksi sääkin oli suosinut vaikka suuret tummat pilvet enteilivätkin täksi illaksi sadetta ja ehkä jopa ukkostakin - ken tietää. Nyt olin niin onnellinen kuin kolmen hevosen omistaja vaan voi olla.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 23, 2016 11:38:48 GMT 2
Ukkospilviä23. heinäkuuta 2016 Menin maneesiin juoksuttamaan Heraa liinassa, kunnes meidät yllätti raju ukkoskuuro. Alupaniikin jälkeen Hera rauhoittui ja mentiin vikkelästi takaisin tallin suojiin.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 1, 2016 11:29:31 GMT 2
Melkein aikune 01. elokuuta 2016
Viileä tuulenvire pyöritteli ponihännältä karanneita haituvia, kun pyöräilin reippaasti kohti Vaahterapolkua. Olin herännyt aamusta kuudenaikoihin, joten ajattelin laittaa laiskaan takapuoleeni liikettä ja mennä tällä kertaa omin avuin tallille. Jo vanha, mutta hyvinkin tunnearvoinen pyöräni sai olla tällä kertaa kulkuvälineeni. Mä vaan toivoin, etten löydä itseäni läheisestä pusikosta, sillä olin istunut pyörän satulassa viimeksi ala-asteella.
Sää oli pitkästä aikaa mitä mainioin. Kirkkaan sinisellä taivaalla oli muutama hassu pilven hattara, ilma oli raikas ja aurinko lämmitti mukavasti. Suorastaan inhosin kesän armotonta kuumuutta ja paahtavaa aurinkoa, joten myöhäiskesän viileät aamut olivat parasta herkkua koko kesässä. Tottakai oli kiva ottaa kesällä aurinkoa, uida ja nauttia talven hyytävän pakkasen jälkeen lämpimistä ilmoista, mutta koska olin tämmöinen vaaleaverikkö, niin en pahemmin edes ruskettunut, joten..
Mä olin suunnitellut Heran ja mun tulevaisuutta vähän pidemmällä tähtäimellä. Pikku varsa täytti tänään neljä vuotta, joten olemme miettineet valmentajan kanssa tammaan liittyviä asioita ja sitä, että miten sitä lähdetään kouluttamaan ihan kunnolla ratsuksi. Mä olen onnekas, sillä Heraa on juoksutettu ahkerasti niin liinassa kuin irtona jo kaksi vuotiaasta asti, joten suitset ja muut vermeet on sille jo hyvinkin tuttuja. Kolmivuotiskeväänäkin tamman selkään on noustu pari kertaa, mutta vain lyhyiksi ajoiksi. Eli thank god, mun ei tarvitse sentään alkaa tottuttamaan sitä varusteisiin vaan pystyin keskittymään täysin siihen, että tuosta kirjavasta tilastotammasta saadaan mitä ihanteellisin ratsu. Nyt nelivuotiaana olisikin tarkoitus aloittaa säännöllinen työnteko 3-4 kertaa viikossa, jolloin myös valmentajakin kapuaisi Heran selkään kerran-pari viikossa. Myös tamman kuntoa olisi tarkoitus alkaa kohentamaan pikku hiljaa, joten olemme ajatelleet, että minä pidän kokonaan huolen maastoilusta ja valmentaja sitten taas tärkeimmistä puolista. Onhan hän kokenut konkari nuorten koulutettavien hevosten kanssa, joten hän myös tietää, että mitä tekee ja miten tulee toimia. Jos homma menee niin kuin pitää, niin voidaan alkaa valmentautumaan syksyllä - viimeistään ainakin talvella. Kisoihin mennään vasta sitten, kun ollaan valmiita.
Viimein saavuin kyltille, jossa luki suurin kirjaimin "Vaahterapolku", joten käännyin ristauksesta ja lähdin polkemaan pitkin soratietä. Kun viimein saavuin tallille, olin enemmän kuin väsynyt. Toisin sanoen olin ihan puhki. Oli ihan hullua lähteä polkemaan tunnin mittainen matka tallille, mutta senkin arvoista.
Mä tallustelin heti ensimmäisenä talliin, jossa bongasin ilmoitustaululta ihan sattumalta ilmoituksen Kuutamomaastosta, jonne lähdettäisiin 18.08. Mä meinasin jo hetkessä ilmoittaa itseni mukaan, mutta sitten mietin Heraa. Eihän sen selässä oltu käyty täällä ollessa, kun vasta pari kertaa. Tosin tamma osasi kyllä perusasiat, mutta maastossa me ei oltu käyty vielä selästä käsin. Pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen merkkasin kuitenkin meidät lopulta mukaan. Samassa kaduin päätöstäni, mutta nyt sentään pystyin lähtemään Heran kanssa maastoon. Jos en muuten, niin ihan vaan sillä perusteella, että oltiin osallistuttu mukaan maastoiluun.
Kävin hakemassa Heran riimun- ja riimunarun satulahuoneesta, jonka jälkeen lähdin hakemaan tammaa tarhoilta. Hetken aikaa minun piti kuitenkin miettiä, että missähän se kaakkimus mahtoi olla, mutta sieltä se viimein löytyi: perimmäisestä tarhan nurkasta, täysin kuraisena. Hera oli näköjään yrittänyt saada uutta väriä pintaan ja onnistuikin siinä. Tosin kauniin värinen se ei ollut ja löyhkäsikin pahalle, kun sen luokse saavuin namin kera. Tamma meinasi yllätyksekseni ottaa kaikki neljä koipeaan alle ja lähteä karkuun, mutta onneksi nami pelasti tilanteen ja sain laitettua riimun sen päähän.
Tallissa alkoi armoton puunaaminen, että sain kaiken lian pois ja hevosesta taas kauniin kirjavan. Mä keskityin tekemisiini niin hyvin, etten edes huomannut ajankulua. Ja kun viimein olin saanut Herasta taas siedettävän näköisen, niin katsoin kelloa. Olin puunannut kaakkimustani reilun tunnin verran. Silmiäni pyöräytellen jatkoin kuitenkin tekemisiäni ja laitoin Heralle varusteetkin niskaan. Hera suhtautui varusteisiin fiksusti, kuten yleensä. Tamma oli tottunut niihin täysin, joten ne ei ollut sille mikään uusi asia. Heralla oltiin myös ratsastettu parit kerrat minun kuin valmentajankin toimesta, joten sekin oli melko tuttu juttu. Tänään oli kuitenkin tarkoitus mennä maastoon, joka ei ollutkaan ihan niin tuttu asia, mutta uskoin Heran käyttäytyvän ja suhtautuvan siihenkin ihan hyvin. Tai ainakin syvällä sisimmässäni toivoin niin.
Tallipihalla nousin Heran selkään, jonka jälkeen ryhdistäydyin satulassa. Hetken aikaa siinä mietin, että oliskohan minun pitänyt ottaa kaveri matkaan, mutta pudistin sitten itsekseni päätä ja pyysin Heran liikkeelle. Tamma tuntui virkeältä ja oikein miellyttävältä tänään. Meidän suunnatessa kohti maastopolkuja - Heran ilme selvästikin kirkastui ja tamma painoi aavistuksen jopa kädellekin. Lopulta se kuitenkin rentoutui ja lopetti kädelle painamisen. Ah, tämä oli sitä elämää. Sääkin oli mitä mahtavin vaikka aurinko olikin mennyt pilveen. Paarmoja tai itikoita ei näkynyt mailla helmoilla, joten köpöttelimme ihan rauhassa jokusen kilometrin, kunnes käveleminen alkoi kyllästyttää. Siispä pyysin Heran raviin. Tamma käyttäytyi onneksi fiksusti vaikka persaus näyttikin innostuksen takia hieman nousevan. Se ei kuitenkaan meikäläistä haitannut niin kauan, kun hevonen pysyi hallinnassa ja minä hevosen selässä. Lopulta, kun olin todennut, että Hera on fine, niin siirryttiin sen kanssa laukkaan. Alku oli melkoista räpellystä, mutta kyllä se siitä sitten löysi rytmin. Kaviot vain kopisivat pehmeää soratietä vasten, meidän laukatessa rennosti eteenpäin. Lopulta siirryttiin takaisin käyntiin ja lähdettiin takaisin kohti Vaahterapolkua. Olihan tässä tullut mentyä jo melkoinen matka ihan huomaamatta.
Tallissa riisuin Heralta kaikki varusteet pois, jolloin myös päätin pestä sen ihan vaan sen takia, etten saanut kaikkea pskaa siitä pois. Hera käyttäytyi pestäessä onneksi fiksusti vaikka vesiletku olikin aluksi melko pelottava kapistus ja seinillekin siinä samalla piti yrittää hyppiä. Lopulta tamma kuitenkin oli sitä mieltä, ettei se nyt niin paha olekaan ja riehuminen loppui sitten siihen. Tamman kuivaamisen jälkeen kävin viemässä Heran takaisin tarhaan, jonka jälkeen menin siivoilemaan talliin jälkiäni. Lopuksi lysähdin taukohuoneen sohvalle - rupattelemaan tottakai muiden tyyppien kanssa, ketä siellä lahoili parasta aikaa.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 9, 2016 14:39:54 GMT 2
Tuulisii 09. elokuuta 2016
"Hyi helvetti", tokaisin melko järkyttyneenä, kun join jo kylmennyttä kahvia. Se jos mikä, sai meikäläisen oksennusrefleksit toimimaan. Mulla ei ollut aikomustakaan juoda kylmää kahvinlitkua loppuun, joten pistin uutta porisemaan ja menin hetkeksi lasiterassin ällöpehmeelle sohvalle istumaan. Ilma oli tänään yllättävän viileä ja tuulinen vaikka eilen aurinko porottikin vielä koko taivaan täydeltä ja lämmintäkin oli liki kakskytä astetta. Nyt viileä tuulenvire toi mukanaan syksyistä tuoksua, joka pisti lehdetkin tippumaan puista. Aika hassua, että jo elokuussa joidenkin puiden lehdet alkaa vaalenemaan, kuolemaan ja sitä myötä tippumaan alas.
Mä en kauaa viihtynyt ohuessa topissa aamun viileydessä vaan hipsin hetken päästä takaisin sisälle. Mä join vielä toiset aamukahvit ihan rauhassa ennen kuin laitoin tallikamppeet niskaan ja lähdin kohti tallia. Äiti oli onneksi vielä kotosalla, joten hän vei minut nopeasti Vaahterapolkuun, jossa nostin vaan kättä hyvästiksi, kun tumma auto kaarsi pois tallipihalta. Huokaisin ja vedin raikasta myöhäiskesän viileää ilmaa keuhkoihin. Oloni tuntui heti kotoisammalta, kun pääsin tallille. Tänään ei ollut mikään normipäivä, sillä valmentaja oli tulossa ratsastamaan Heraa. Mua jännitti jo valmiiksi. Tamma oli edistynyt huimasti ja nyt oli kuuleman tarkoitus käydä läpi opetetut asiat ja lisätä mukaan vähän uutta.
Kävin hakemassa nopeasti tallista Heran riimun- ja riimunarun, jonka jälkeen askelsin reippaasti tarhalle, jossa tilastotamma sijaitsi. Sinne saavuttuani minun ei tarvinnut kuin kutsua Heraa, kun se saapui ravilla luokseni. Olin aika yllättynyt, joten kaivoin taskusta namia, jotka olin aamusta sinne survonnut ja annoin ne Heralle. Ja sillä välin, kun tamma veteli niitä suihinsa, niin pistin sille riimun päähän. Hetken päästä mentiinkin jo takaisin talliin. Valmentaja tuloon olisi vielä tunti aikaa, joten laitoin ihan rauhassa Heran kuntoon. Tamma oli tälläkin kertaa melko likainen. Huomaa ainakin, että se tykkää piehtaroida oikein antaumuksella tarhassa, joten siinä sitä oli sitten taas puunattavaa ja kiroilua takussa olevien harjan ja hännän kanssa. Kun viimein olin saanut Heran kuntoon, niin olin enemmän kuin tyytyväinen. Aikaakin oli mennyt jo sen verran, että mun piti pistää sille varusteet nopeasti niskaan ja mennä taluttelemaan kentälle jalkaisin, sillä valmentaja tulisi tuossa tuokiossa. Minun onnekseni hän oli myöhässä.
Kentällä tuuli valtavasti, joten Hera oli tänään melko säpsäkällä päällä, jos niin voi sanoa. Taluttaessani sitä kentällä tuntui, että koko hevonen lähtee tuulen mukana lentoon - niin hyvin kuin se pää ylhäällä nosteli reilusti koipiaan. Valmentaja, joka oli tullut hetki sitten, katsoi meidän menoa huvittuneena kentän laidalta tuumien, että ainakin siinä on tänään potkua. Minun ei tarvinnut onneksi kiivetä Heran selkään, joten olin siitä kiitollinen. Sainpahan vuorostaan nauraa valmentajalle, jos Hera päättäisikin säihkähtää kentän nurkassa löhöäviä näkymättömiä mörköjä ja lähteä kiitolaukkaa pitkin kenttää. Tosin, en uskonut niin käyvän, mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Lopulta, kun olin kävelyttänyt Heraa tarpeeksi, niin oli valmentajan vuoro nousta tilastotamman selkään. Mä taas siirryin katselemaan kentän reunalle kaksikon menoa, löytäen itseni lopulta kentän aidalta istuen. Valmentaja verrytteli Heran hyvin ennen kuin alkoi vaatimaan siltä mitään. Vaikka mä olinkin verrytellyt tammaa pitkän aikaa jalkaisin, niin se ei yksin riittänyt.
"Tämähän on kuin lentoon lähdössä", valmentaja puhahti tamman selästä. "Joo, siltä se kyllä näyttääkin", naurahdin ihan kiusallaan. "Onneksi mä en ole siellä selässä nyt", jatkoin hekottaen. Samassa aidalle saapui Mila. "Veikkaanpa, että tuosta ei tule mitään tässä tuulessa", Mila sanoi ja nojautui kentän aitaa vasten. "Voi olla", tuumin mietteliäästi ja katselin kaksikon menoa. Kieltämättä Hera oli kyllä aika jännittyneen oloinen, eikä näyttänyt rentoutuvan sitten yhtään. Tamma otti melko paljonkin ilmaa alleen, joten sai nähdä, että löytääkö valmentaja vielä tämän tunnin aikana itsensä maasta. "Miksi ette menneet suoraan maneesiin?", Mila katsoi mua kysyvästi. "Siellä on nyt jonkun verran porukkaa, niin tultiin sitten lopulta kentälle", vastasin. "Vai niin", Mila mutisi ja kääntyi taas ratsukon puoleen.
Tuuli ei hellittänyt, eikä kyllä mekään. Valmentaja oli saanut Heran jotenkin rentoutumaan, mutta tamman keskittyminen herpaantui aika-ajoin, kun se vilkuili tuulessa heiluvia puskia. Onneksi tuuli kuitenkin välillä laantui, mutta toisaalta se taas pisti sellaisia puuskia, että meinasin horjahtaa alas kentän aidalta. Hera alkoi kuitenkin kaikesta huolimatta liikkumaan pikku hiljaa aina vaan paremmin ja paremmin, kun valmentaja teki ahkerasti töitä sen eteen. Kun tamma liikkui viimein jonkin aikaa ihan super hyvin, niin lopeteltiin ratsastus sitten siihen. Mä taas kävelytin lopuksi Heraa jonkun aikaa kentällä, jonka jälkeen vein sen talliin. Milakin kääntyi siitä jatkamaan omia puuhiaan ja valmentajan kanssa puhuttiin jonkun aikaa äskeisestä tunnista ja tulevasta tunnista. Lopulta olin saanut Heran taas tarhausvalmiuteen, jonka jälkeen kävin viemässä sen tarhaan.
"Huhhuh", puhahdin ja istuin taukohuoneen sohvalle. Tällä kertaa taukohuoneessa ei ollut ketään, joten lahoilin siinä jonkun aikaa miettien, että mitä tekisin. Lopulta päätin soittaa äidin hakemaan ja parinkymmenen minuutin kuluttua tuttu auto kaarsikin tallipihalle. Juuri sinä hetkenä, kun astuin tallin ovesta ulos, joku huutaa hädissään "hevonen irti!". Mä en kerennyt, kuin vilkaista huutavan äänen suuntaan, kun jokin juoksi mua päin. Mä lensin ilman halki maahan ja heräsin hetken päästä siihen, kun joku ravisteli mua raivokkaasti.
"Mikä helvetti se oli?", mutisini samalla, kun silmissä sumeni uhkaavasti. "Se oli tämä tässä", joku nainen sanoi ja piteli paniikissa olevan hevosen päitsistä kiinni. Hevonen tärisi kauttaaltaan ja sen silmävalkuaiset muljuivat pelosta. "Mit.. Vie nyt hyvänen aika se hevonen talliin, kun noin kauhuissaan on", huudahin käskevästi. "Ai perkele, kun teki kipeää", mutisin vielä perään, hieroen mun päätä, joka oli saanut kunnon tällin.
Hetken päästä olin saanut itseni auton penkille istumaan, jolloin äitikin pystyi rauhoittumaan. Hän kävi hakemassa Milan, joka saapui parin muun tyypin kanssa paikalle. Mila keskusteli hetken aikaa mun kanssa ja menivät lopulta sitten katsomaan ja selvittämään asiaa, että kenen hevonen se oli ja mitä tapahtui. Minut taas vietiin sairaalaan, koska äiti ei uskonut, että mä olin ihan fine. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten kerennyt edes huomata sitä hevosta. Lisäksi kun tuuli niin paljon, niin ei kuulunut mitään kavioiden kopsetta tai muutakaan. Aika uskomatonta, että juuri minulle sattui näin, mutta olipahan taas kokemus tämäkin..
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Aug 21, 2016 18:17:04 GMT 2
Hikitreeniä 21. elokuuta 2016
Haukottelin makeasti kahvikupin äärellä ja katsoin samalla keittiön ikkunasta ulos. Siellä näytti olevan hyvä sää. Hento tuulenvire pyöritteli heiveröisiä koivunlatvoja ja aurinkokin yritti pilkistellä harmaiden pilvien takaa. Mä olin selviytynyt kaikkina palasina pienestä törmäyksestä ja lääkärin mukaan sain vain lievän aivotärähdyksen. Viime päivien aikana päätä oli kyllä särkenyt jonkun verran, mutta ei onneksi pahasti. Olin saanut myös mojovan mustelman kylkeeni, joka on vieläkin kosketusarka, mutta muuten olin kaikin puolin ok.
Haukottelin uudelleen. Olen ollut viime päivien aikana myös huomattavasti väsyneempi kuin tavallisesti, mutta uskoin sen olevan vain ohimenevää. Tämän hetkinen väsymys johtui kuitenkin vain siitä, etten ollut saanut nukuttua viime yönä. Mielessä oli pyörinyt kaikenlaista, jonka takia en ollut saanut unen päästä kiinni vaan olin tuijotellut koko yön huoneeni kattoa. Sanotaanko nyt näin, että mä olin iskenyt silmäni aivan liian upeaan hevoseen, jota tarjottiin mulle ihan sattumalta ja ihan vastikään. Mä olin tarjouksesta kuin puulla päähän lyöty, joten en päättänyt sillä hetkellä mitään vaan pyysin miettimisaikaa. Jos mä aikoisin ostaa sen hevosen, niin en ainakaan pääsisi kehittymään eteenpäin sen kanssa. Totta kai me pystyttäisi kisaamaan vaatimattomissa luokissa, mutta siihen se sitten jäisikin. Onhan mulla kuitenkin Hera, jonka kanssa päästään vielä pitkälle. Tilastotamma on nimittäin osoittautunut todella potentiaaliseksi hevoseksi, joten odotan innolla meidän yhteistä tulevaisuutta. Jätin asian lopulta hautumaan mieleeni ja lähdin hakemaan ratsastuskamppeita yläkerrasta. Minulla oli nimittäin tänään tarkoitus ratsastaa Hera ihan kunnolla, niin että hiki lentää kummaltakin.
Lähemmäs tuntia myöhemmin kävelin alkukäyntejä Heran kanssa jalkaisin. Olin aiemmin mennyt alkukäynnit aina selästä käsin, mutta tällä kertaa päätin tehdä toisin ja mennä jalkaisin. Noin kymmenen minuutin kuluttua kapusin Heran selkään ja käveltiin vielä hetken aikaa selästä käsin ennen kuin aloin tehdä käynnissä hieman taivutuksia. Hera tuntui jo heti alkuun mukavan virkeältä ja kaikin puolin loistavalta ratsastaa, joten uskoin, että ratsastus sujuisi tänään kuin vettä valaen. Lopulta siirryttiin raviin ja jatkettiin taivuttelua ympyrällä molempiin suuntiin. Hera alkoi vertyä mukavasti, joten nosteltiin siinä lopulta laukkakin ja jatkettiin samaan malliin taivuttelua ympyrällä molempiin suuntiin. Tein myös hieman siirtymisiäkin ja nostelin laukkaa milloin mistäkin ja katsoin, että tamma nostaa sen justiinsa, eikä melkein. Nostot sujuivat Heralta yllättävän hyvin, eikä se edes sählännyt siinä välillä mitään mitä se normaalisti aina välillä teki. Työskenneltiin laukassa vielä jonkun aikaa, ennen kuin siirsin tamman takaisin käyntiin. Hetken hengähdystauon jälkeen nostin uudelleen laukan ja alettiin työskentelemään laukassa ihan kunnolla. Otin aluksi hieman vastalaukkaa, joka vaihtui pian laukanvaihdoiksi. Vastalaukka sujui ihan mukavasti vaikka hieman kankeahkoa se olikin, joka on kuitenkin ihan ymmärrettävää, varsinkaan, kun sitä ei olla paljon vielä pyöräytelty. Laukanvaihdoissa Hera sen sijaan yllätti minut jälleen, sillä vaihtojen välillä ei tullut mitään räpiköintiä vaan Hera suoritti vaihdot puhtaasti. Lopulta sitten katsoin, että tamma kulkee mukavassa ryhdissä ihan kunnolla eteen, jonka jälkeen otin loppuravit- ja käynnit. Lopuksi taputin kiitokseksi Heran hikistä kaulaa, jonka jälkeen laskeuduin alas sen selästä. Taluttelin Heraa vielä jonkun aikaa kentällä ennen kuin mentiin takaisin talliin.
"No sehän on hikinen kaveri", Catherine tuumasi, kun saapui mun ja Heran luokse. "Juu, meillä oli tuossa pieni treenihetki", virnistin samalla, kun riisuin Heran varusteista. "Vai että pieni treenihetki?", Catherine toisti naurahtaen. Sitten hän rapsutti tilastotamman hikistä otsaa ja katsoi minuun. "No Hera nyt hikoo hetkessä, kun se ei ole vielä niin sporttisessa kunnossa", totesin ja nappasin harjalootasta pinkin harjan, jolla aloin harjailla tamman karvaa pitkin vedoin. "Aijaa", Catherine mutisi ja rapsutti vielä kerran Heran otsaa ennen kuin katosi omille teilleen.
Kun olin saanut Heran taas kuntoon ja tarhausvalmiuteen, niin kävin viemässä sen tavarat takaisin omille paikoilleen ja saavuin tamman luokse porkkanan ja pienen leivänkannikan kanssa.
"Sä olit tänään kyllä melkonen", mutisin Heralle hymyillen samalla, kun tarjosin sille porkkanaa. "Suoraan sanottuna sä olit kyl ihan mahtava", lisäsin onnellisesti huokaisten. Samalla muistin hevosen, jota mulle tarjottiin tuossa pari päivää sitten. Mietin ankarasti eri vaihtoehtoja, kun vein Heraa tarhaan. Lopulta päädyin vain yhteen ainoaan lopputulokseen.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 10, 2016 17:52:43 GMT 2
Syksy 10. syyskuuta 2016
"Hei, siitä tarjouksesta. Mä en ota sitä tammaa", huokaisin turhautuneena. Ajatukset risteilivät päässäni eri suuntiin ilman, että niistä muodostui mitään järkevää. Mä olisin halunnut sen tamman, mutta mulla ei vaan ollut aikaa huolehtia kahdesta hevosesta - varsinkaan nyt, kun koulutkin olivat jo alkaneet.
"Ymmärrän hyvin", naisääni sanoi rauhallisesti puhelimeen. "Se ei ole pakkomyynnissä, joten jos muutat mieltä.." "En tule muuttamaan vaikka kuinka haluaisin", mutisin surullisena. "Selvä, näkemiin."
Heitin puhelimen sängylle ja hautasin kasvot käsiini. Huokaisin hiljaa, kun päätäni alkoi taas särkemään. Hetken päästä turhauduin yltyvään pääkipuun ja laahustin alakertaan särkylääkekaapille.
"Mikä sinut noin hiljaiseksi laittaa?", äiti kysyi kummissaan. "Päänsärky", mutisin lyhyesti ja kurotin särkylääkepurkkia kaapista. "Kolmas kerta tällä viikolla?", äiti katsoi minua kysyvästi. "Paljon ajateltavaa", sanoin ja siirryin ottamaan vettä. "Niinpä niin" "Btw, voitko viedä minut kohta tallille?", kysyin ja nielaisin särkylääkkeen veden kera alas. "Voin toki, sano kun olet valmis", äiti hymyili.
Hetkeä myöhemmin istahdin äidin viereen etupenkille ja pistin radion päälle. Sitten lähdimmekin ajamaan kohti Vaahterapolkua. Matkalla tallille ihastelimme syksyistä maisemaa, jonka luonto oli ajanmittaan muovannut. Puiden kauniit värit vilisivät silmissä, kun huristelimme tasaisesti eteenpäin. Hetken päästä tuulilasia vasten alkoi tipahdella suuria sadepisaroita, joka muuttui pian rajummaksi sadekuuroksi. Minun onnekseni se oli kuitenkin kuurosade, joka menisi pian ohi.
Tallille saavuttuamme kiittelin äitiä kyydistä ja nakkasin tallikassin olalleni. Sade oli onneksi loppunut, joten en pitänyt mitään kiirettä. Huokaisin tyytyväisenä ennen kuin lähdin askeltamaan tarhalle, jossa Hera sijaitsi. Minut nähtyään tamma tuli hörinän kera luokse, jolloin tarjosin sille namipalaa. Rapsuttelin tammaa hetken aikaa, jonka jälkeen nappasin kiinni sen päitsistä ja lähdettiin tallille.
"Päivää", Mila tervehti hymyillen kävellessään minun ohi. "Hei", hätkähdin yllättyneenä. "Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää", Mila naurahti pysähtyen. "Ei se mitään, olin vaan omissa ajatuksissani", virnistin ja taputin Heraa kaulalle.
Juteltiin Milan kanssa hetken aikaa, ennen kuin lähdin hakemaan Heran varusteita varustehuoneesta. Ajattelin hypätä tänään sen kanssa taas pitkästä aikaa esteitä. Vaikka tamma ei ollutkaan varsinaisesti mikään estehevonen, niin silti sillä riitti mukavasti tekniikkaa esteillekin asti. Sitä paitsi olihan se hyvää vaihtelua muuhun ratsasteluun.
Mä harjailin Heran ihan rauhassa ja putsailin kaviotkin, ennen kuin aloin laittamaan satulaa ja suitsia sille niskaan. Päätin vielä pistää suojatkin jalkaan, ennen kuin siirryttiin kentälle. Ilma oli viileä, mutta tyyni. Linnut visersivät melko paljaissa puissa samalla, kun aurinko yritti pilkistellä harmaiden pilvien takaa. Toisin sanoen tänään oli mahtava sää hyppäämiselle! Tosin ennen kuin pääsisin kapuamaan Heran selkään, niin minun oli koottava kentälle pari estettä. En aikonut hypätä paljoa, joten kaksi 60cm korkuista pystyestettä sai riittää alkuun. Myöhemmin korottaisi niitä, jos siltä tuntuisi.
Siirsin jalkani jalustimelle, josta ponnistin Heran selkään. Tamma pursusi hirmuisesti energiaa, kun se näki esteet kentällä, joten se oli jo lähdössä vauhdilla eteenpäin, ennen kuin kerkesin edes sujauttaa toista jalkaani jalustimeen - saatikka edes istua satulaan.
"Prrhh, ihan rauhassa nyt", mutisin tammalle rauhoittavasti ja kohensin itseäni satulassa.
Mentiin hieman pidemmät alkukäynnit- ja ravit kentällä, jotta Hera olisi varmasti tarpeeksi vertynyt, ennen kuin lähtisimme hyppäämään. Lopulta nostin tammalla laukan ja työskenneltiin hetki vielä laukassakin, ennen kuin siirryttiin ensimmäiselle 60cm korkuiselle pystyesteelle. Hera painoi aavistus enemmän kädelle, mutta otin tilanteen nopeasti haltuuni, jolloin saatiin ihan hyvä lähestyminen esteelle. Hera tosin hyppäsi esteen hieman holtittomasti, mutta toisella esteellä hyppy oli jo aavistuksen verran parempi. Kierrettiin kenttä ympäri laukassa, jonka jälkeen ohjasin tamman uudelleen esteille. Tällä kertaa olin itse hieman fiksumpi ja terävämpi, joten Hera ei päässyt kiemurtelemaan miten sattuu vaan hypättiin kummatkin esteet oikein hienosti. Tamma heitti pari ilopukkia perään ja pärski innoissaan. Ainakin se alkoi tuntumaan ihan pirun hyvältä, joten hypättiin vielä hetken aikaa, ennen kuin otin loppuravit- ja käynnit. Lopulta taputin tammaa molemmin puolin kaulalle ja laskeuduin alas sen selästä. Hera näytti ainakin tyytyväiseltä vaikka kauaa ei oltukaan menty.
Tallissa päätin hoitaa Heran pois sen karsinassa, joten se sai syödä siinä samalla vähän heinääkin. Hera ei ollut pahemmin hionnut, joten pystyin viemään sen hoitamisen jälkeen takaisin tarhaan. Ja siinä aikani harjaillessa Heraa, minua alkoi väkisinkin hymyilyttää. Mihin minä toista hevosta tarvitsisin, kun minulla oli jo tässä kaikki mitä tarvitsin? Oli se kyllä kieltämättä niin pirun hieno hevonen, ettei toista samanlaista varmasti tulisi vastaan. Pudistin siis hymyillen päätäni ja harjailin vielä hetken aikaa, ennen kuin koin Heran olevan valmis menemään tarhaan. Sitä ennen kuitenkin rapsuttelin Heraa pitkän aikaa ja kokeilin hieman venytelläkin sen jalkoja, mutta eipä siitä tullut oikein mitään, joten monituisten yritysten jälkeen luovutin. Lopulta mä nakkasin Heran selkään sadeloimen, sillä ulkona satoi vähän väliä, joten koin parhaaksi pistää jotain sateenpitävää tamman niskaan, ettei se vaan palelisi. Sitten lähdimmekin jo tallustelemaan kohti tarhaa.
Avasin narisevan tarhan portin ja astuin Heran kanssa tarhaan. Riisuin tammalta riimun pois päästä ja samassa se lähti pukkilaukkaa tarhan toiseen päätyyn. Sieltä se sitten jäi tapittamaan minua, kun laitoin tarhan portin visusti kiinni ja lähdin harppomaan reippain askelin kohti tallia, sillä alkoi taas satamaan. Olipa hyvä, että olin nakannut Herankin niskaan sadeloimen, sillä nyt vettä satoi melkoisesti!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 14, 2016 11:46:12 GMT 2
Haavanhoitoa 14. syyskuuta 2016
Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, saaden syksyn värjäämät puut näyttämään kauniin räikeiltä. Linnut sirkuttivat jossain puiden oksilla ja heiveröinen tuulenvire sai lähellä olevat haavat kahisemaan. Yöllä oli ollut kuuleman pakkasta ja maa oli ollut heiveröisen kuuran peittämä. Nyt kuitenkin auringon lämmittäessä oli viileä syyskuinen ilmakin lämmennyt hieman, mutta ei kuitenkaan paljoa. Nostin huiviani enemmän kaulan suojalle, sillä viileä ilma tunkeutui ikäväsi paljasta ihoani vasten.
"Huomenta", Mila tervehti kävellessään minua vastaan tallipihalla. "Huomenta, huomenta", hymyilin kohteliaasti. "Hera on viety talliin, sillä on ikävän näköinen haavauma jalassa", Mila sano vakavana. "Olin just menossa hakemaan puhelinta, että ilmoitan sinulle, mutta sinäpä tulitkin jo", nainen jatkoi. "Ahaa okei", mutisin hämilläni. "Onko tietoa mistä se on tullut?", kysyin. "Ei" "Okei, no minäpäs menen katsomaan. Kiitos", sanoin ja lähdin talliin.
Heran karsinalle saapuessani tamma näytti kovin apaattiselta. Se tähyili minua karsinan nurkasta luimien, ihan kuin ei olisi halunnut mun tulevan sinne. Mä kuitenkin avasin varovaisesti karsinan oven ja menin rauhallisesti puhellen tamman luo. Takajalassa näkyi selvästi ikävän näköinen haava, mutta se ei vaikuttanut kuitenkaan niin pahalta, että minun olisi pitänyt alkaa soittamaan eläinlääkäriä paikalle. Siispä otin tamman tallikäytävälle ja katsoin jalan läpikotaisin, josta Hera ei tietenkään pitänyt. Tamma meinasi mojauttaa minua kunnolla kaviollaan ja luimikin siihen malliin, että meikäläisen persaus olisi varmasti saanut kyytiä, jos Hera ei olisi ollut molemmin puolin kiinni. Hoidin haavan kuntoon ja pistin siihen siteen päälle. Tarkemmin katsoessani Heraa, niin huomasin muuallakin sen kehossa pieniä harmittomia nirhaumia. Tamma oli ilmeisesti kaatunut, ainakin nirhaumista päätellen. Lopulta talutin sitä hetken tallikäytävällä ja katsoin, että se liikkuu normaalisti. Hera oli ihan fine, mutta kauhean herkkis kuitenkin tämmöisissä asioissa.
"Mikäs sillä on?", Suski kysyi saapuessaan talliin. "Telonut itsensä tarhassa", mutisin keskittyneesti. "Mut tää on ihan fine", sanoin lopulta hymyillen. "Kiva kuulla", nainen sanoi pieni hymy naamallaan ja taputti Heraa kaulalle. Hetken päästä hän lähtikin jo omille teilleen. Olin ajatellut vetää tänään koulutreenin Heran kanssa, mutta päätin siirtää treeniä muulle päivälle ja viedä tamman takaisin tarhaan, sillä haava ei ollut kuitenkaan niin paha ja se oli nyt hyvin suojattukin, joten en nähnyt asiassa ongelmaa. Tarhaan pääsy tekisi Heralle varmasti hyvääkin, saispa ainakin tuulettaa vähän ajatuksiaan. Siispä lähdettiin tamman kanssa tarhoille ja sinne päästyään Hera otti ihmeellisen maltillisesti. Se meni pyörimään muiden hevosten luo ja lopulta otti jonkun tamman rapsutuskaverikseen. Kaikki oli siis ihan hyvin, joten mä sain jäädä venailemaan sitä, että jalka tulee kuntoon ja päästäisi treenailemaan. Olihan valmentaja tulossa taas loppukuusta ratsastamaan tamman läpi.
Katseltuani hetken aikaa Heraa, lähdin takaisin tallille. Kävin viemässä sen riimun- ja riimunarun takaisin omalle paikalle ja siirryin sitten taukohuoneelle, jossa ei ollut ketään. Niin minun tuuria. Hetken pyöriteltyäni peukaloita alistuin siihen, ettei minulla ole mitään tekemistä tallilla. Ensimmäinen kerta hitto vie! Heran karsinakin oli puhdistettu. Varmaan just sen jalan takia. Mä olin penkonut mun kaapin läpikotaisin vastikään ja vienyt kaiken ylin määräisen pois, eli en voinut senkään kimppuun käydä. Ehkä mun oli sit vaan soitettava kyyti ja lähdettävä kotiin.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Sept 19, 2016 19:07:35 GMT 2
Valmentajan armoilla19. syyskuuta 2016 (Hahah!! Tein tän piirroksen jo kesällä, kun tuli niin ikävä syksyä :DD)
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 1, 2016 17:03:21 GMT 2
Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu #1 01. lokakuuta 2016
Oli ihan tavallinen lokakuinen aamupäivä, kun astelin Vaahterapolkuun. Ilma oli viileä ja jotenkin oudosti siinä tuoksui jo ripaus talvea vaikka ensilumeen menisikin vielä tovi, jos toinenkin. Kävelin tuttuun tapaan ensin talliin, jonne jätin omat tavarani ja sen jälkeen lähdin hakemaan Heraa tarhoilta. Ajattelin lähteä tänään köpöttelemään rennosti maastoon, sillä ilma oli hyvä ja meillä olisi kuitenkin parin päivän päästä estetreenit, joten rento köpöttely ei olisi yhtään hullumpi ajatus.
Tarhalle päästyäni huomasin Heran olevan tarhan perällä, joten kutsuin sitä. Tamma seisoi siellä korvat luimussa, eikä edes vilkaissut minuun päin, joten kutsuin sitä uudelleen. Hera ei edelleenkään reagoinut kutsuuni, joten minusta alkoi tuntua, ettei kaikki ollut okei. Pujahdin tarhan portista sisään ja lähdin harppomaan reippain askelin kohti Heraa. Mitä lähemmäksi menin Heraa, niin sitä varmempi olin, ettei sillä ollut kaikki hyvin. Tamma oli mutainen ja kun katsoin tarkemmin, niin huomasin sen roikottavan toista etustaan. Tarkemmin katsottuna jalka oli yltä päätä veressä ja sen nähtyäni menin täysin shokkiin. Nostin kädet suuni eteen ja parahdin järkyttyneenä, jonka jälkeen tulivat kyyneleet. Menin Heran luo itkusta tärisen ja laitoin sille riimun päähän, ettei se vaan lähtisi liikkeelle. Samalla kaivoin tärisevin käsin puhelimen taskusta ja soitin eläinlääkärille. Puhelimeen puhuessani tarkastelin tamman jalkaa lähempää ja totesin sen olevan tuhannen säpäleinä, joten tiesin heti, ettei mitään olisi enää tehtävissä. Hera olisi lopetettava. Eläinlääkäri lähti tulemaan heti paikan päälle ja puhelun lopetettuani soitin äidille ja sen jälkeen Milalle. Tilanne oli aivan hirveä. Mila saapui hetkessä luoksemme ja äitini tuli parin kymmenen minuutin kuluttua. Eläinlääkäri kymmenen minuuttia sen jälkeen. Hera oli lamaantunut kivuista ja se roikotti päätään alas tuskissaan, pitäen korvansa visusti luimussa.
Eläinlääkäri totesi heti, ettei mitään ole enää tehtävissä ja Hera olisi lopetettava välittömästi. Nuo sanat kuultuani menin totaalisesi shokkiin ja itkin hysteerisesti. Ajattelin, ettei tämä voinut olla totta ja että tämä oli vaan pahaa unta, josta heräisin ja kaikki olisikin hyvin. Kaikki oli niin epätodellista. En pystynyt ajattelemaan enää selkeäsi vaan lyyhistyin lopulta täristen maahan.
Mila siirtyi minun paikalleni pitelemään Heraa, kun taas äiti haki minut hieman sivummalle. Eläinlääkäri antoi Heralle heti rauhoittavaa ja sen jälkeen nukutusainetta. Hera oli niin kipeä ja tuskissaan, ettei sillä ollut enää voimia - saatikka sitten halujakaan taistella vastaan - vaan se kaatui välittömästi maahan. Menin lopulta ihan turtana Heran luo ja silittelin tärisevin käsin sen kaulaa. Hetken päästä eläinlääkäri antoi vielä viimeisen lääkkeen ja kuunteli milloin sydän pysähtyy. Kun sydän antoi lopulta periksi, niin kaikki oli ohi. Hera oli poissa. Itkusta ei tullut millään loppua. Koko tapahtuma oli kuin unta, enkä uskonut sitä vieläkään todeksi. En voinut millään uskoa, että tämä kaunis kirjava tilastotamma oli nyt poissa. Meillä piti olla yhteinen tulevaisuus. Meidän piti viettää aikaa, valmentautua ja kilpailla. Nyt elämänliekki oli sammunut tuon kauniin hevosen silmistä, eikä se palaisi enää takaisin. Hera oli poissa, lopullisesti.
Kävelin itkusta täristen äidin kanssa autolle. Tallipihalla alkoi olemaan porukkaa ja moni ihmetteli, että mitä oli tapahtunut. Vielä viimeisen kerran vilkaistessani taakse, huomasin miten kaunis tammani katosi pressun alle. Joku tulisi hakemaan sen pian. Olisin halunnut jäädä Heran vierelle ikuisiksi ajoiksi, mutta äiti pakotti minut nousemaan ylös ja lähtemään kotiin. Valmentajalle pitäisi soittaa ja kertoa tilanne. Kaikki oli niin hirveää ja samaan aikaan niin sumuista ja epätodellista.
When go wrong? I lost my friend. If I would have stayed up with you all day, had i known how to save a life..
I'm falling apart, I'm barely breathing With a broken heart that does not heal A huge pain persists Should I continue without you, but I can not Angels invited you to join him, and now you have to be good, I need to move forward, to open a new page in my life but how can I without you? (Pahoittelen huonoa enkun kielen taitoani )
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Oct 3, 2016 11:04:41 GMT 2
Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu #2 03. lokakuuta 2016 Heran kuolemasta oli kulunut jo kolme päivää ja uuteen päivään herääminen oli edelleen todella raskasta, enkä aina edes jaksanut nousta ylös. Muistot tuosta kauniista tilastotammasta tulvivat väkisin mieleeni ja ne sai aikaiseksi kaameita itkukohtauksia, joista ei meinannut tulla loppua. Minun oli vaikea - lähes mahdoton hengittää, kun rintaani puristi. Minua ahdisti ja pyörrytti samaan aikaan. En halunnut nousta ollenkaan ylös vaan halusin enemmin käpertyä peiton syövereihin ja jäädä sinne loppu iäkseni. En halunnut herätä uuteen aamuun, enkä avata enää silmiäni. Halusin pois tämän kaiken kurjuuden keskeltä.
Cefi tökki minua kuonollaan naamaan ja kallisti päätään pallo suussaan. Sitten se istahti eteeni ja puhahti. Purskahdin itkuun ja kaappasin koiran syliini vaikka lähes mahdotonta se olikin koiran suuren koon vuoksi. Cefi nuolaisi lohduttavasti naamaani ja vingutti sitten punaista palloaan. Koiran iloinen temmellys antoi minulle uutta voimaa, jolloin nousin viimein jalkeille. Lähdin laahustamaan Cefin kanssa keittiöön, sillä pitkiin aikoihin minulla oli nälkä. Tunsin oikeasti näläntunnetta ja mahani murahteli merkiksi siitä, että oli aika pistää jotain ruokaakin suuhun.
Oloni oli todella heikko, kun tarrasi kiinni jääkaapin ovesta. Mustat pisteet leijailivat silmissäni, kunnes vintti pimeni ja heräsin lattialta äidin ravistellessa minua hereille. Käteni tärisivät ja kylmähiki pukkasi niskaan. Äiti auttoi minut istumaan penkille ja sain soperrettua, että mulla oli nälkä ja hemmetin huono olo. Sain hetkessä pientä purtavaa ja olo alkoi kohenemaan.
Syksy oli edennyt todella pitkälle, kun katsoin ikkunasta ulos. Ulkona en ollut käynyt kolmeen päivään, enkä puhelintakaan ollut vilkaissut pitkiin aikoihin. Huokaisin raskaasti ja kyyneleet kihosivat väkisin silmiini, valuen lopulta poskelle ja siitä maahan. Oloni oli todella kurja. Äiti taputti lohduttavasti minua olkapäälle ja sanoi, että jos tarvitsen jotain, niin voin pyytää. Minulla oli niin ikävä Heraa, että voin jatkuvasti pahoin.
Kuulin, kun puhelimeni soi yläkerrasta, mutta en jaksanut liikahtaakaan. Pyysin lopulta äitiäni hakemaan puhelimen ja siihen vastattuani yllätyin hieman valmentajan äänestä.
"Hei, kuinka voi?", se kysyi. "En kovin hyvin", mutisin puhelimeen totuudenmukaisesti tai ainakin lähennellen sitä. Oikeasti voin todella huonosti. "Olen yrittänyt taivoittaa sinua pari kertaa", valmentaja sanoi. "Aijaa, en ole huomannut", vastasin. Minua ei oikeastaan kiinnostanut. Halusin vain kömpiä takaisin nukkumaan. "Tämä on vielä hyvinkin aikaista, mutta olen löytänyt sinulle erään hevosen, josta varmasti kiinnostut", valmentaja huokaisi iloisesti puhelimeen. Minä taas en voinut uskoa korviani. Olin menettänyt vasta oman hevosen ja nyt minulle tyrkytetään uutta? En halunnut enää hevosta, en yhden yhtäkään ja sanoin sen suoraan valmentajalle. Äidin kuullessa keskustelumme hän sanoi, että en menetä mitään, jos käyn katsomassa, että millainen hevonen oli kyseessä. Lopulta huokaisin ja lupasin käydä katsomassa, mutta en enempää.
Parin tunnin kuluttua valmentaja saapui meille, josta lähdettiin katsomaan hevosta, jonka valmentaja oli löytänyt. Automatka kesti todella kauan ja sinä aikana nukuin tai sitten vain huokailin auton ikkunaa katsellen ja musiikkia kuunnellen. Lopulta oltiin perillä.
Saavuttiin melko modernin tallin pihaan, jossa meitä vastassa oli kalliisiin ratsastusvaatteisiin pukeutunut nainen. Ajatukseni ällökalliista hevosesta ei houkutellut, olihan koko tallin olemus melko kallista, joten ajattelin, että vastassa oli myös kallis hevonen.
Lyhyiden esittelyiden jälkeen lähdettiin katsomaan hevosta tarhalle. Tarhat olivat todella suuria, enkä edes tiennyt, että millainen hevonen oli vastassa, kun siellä oli niin monenlaista nelijalkaa. Valmentaja ei suostunut kertomaan mitään, joten jäin vain odottamaan. Lopulta nainen pysähtyi erään tummanruunikon hevosen luokse, jolla oli takasissa korkeat sukat ja päätä korosti leveä läsi. Hevonen oli todella majesteettinen ja kalliin näköinen. Hetken päästä nainen kertoi hevosen olevan tamma ja nimeksi sanoi Athena. Olkia kohauttaen lähdettiin talliin, jossa sain laittaa Athenan kuntoon. Tamma käyttäytyi oikein fiksusti ja oli helppo hoidettava. Lopulta siirryttiin maneesiin, jossa nainen esitteli hevosen kaikissa askellajissa sekä parilla esteellä. Athena liikkui reippaasti ja hyvin sulavasti kaikissa askellajeissa. Se vaikutti kuuntelevan ratsastajaa todella tarkasti, mutta ei kuitenkaan antanut mitään helpolla, sillä pieniä erimielisyyksiä tuli. Esteillä Athena vaikutti hieman kuumuvan, mutta 130cm korkuiset esteet se ylitti ongelmitta. Sillä oli hyvä tekniikka ja hypyt loistavat. Lopulta pääsin itsekin kapuamaan sen selkään.
Athena vaikutti ihan kivalta, mutta en saanut siihen minkäänlaista yhteyttä. Se toimi joo kivasti, kulki eteen, oli herkkä ja jokseenkin miellyttämishaluinen, mutta siitä puuttui sitä jotain, jonka takia en kauan sen selässä viihtynyt. Alas tullessani puhdistin vain päätäni. Se ei ollut sellainen minkä halusin.
Kotimatka oli hiljainen. Valmentaja ehdotti minulle monia muitakin hevosia, mutta en halunnut enää hevosta. Se ei tuntunut oikealta. Tuntui väärältä lähteä katsomaan jo nyt Athenaa, joten suljin vain hiljaa silmäni. Kotona raahauduin pitkästä aikaa tietokoneelle valmentajan ja äidin jäädessä juttelemaan ja juomaan kahvit. Kaverit olivat soitelleet puhelimeen, mutta en jaksanut soittaa takaisin. Tietokoneella ollessani päädyin omaksi yllätyksekseni selailemaan myynnissä olevia hevosia. Aikani selailtua näytölle pomppasi päistärikkö tilastohevostamma. Sydän jätti yhden lyönnin välistä, kun klikkasin myynti-ilmoitusta. Kun luin tarkemmin sen tietoja, niin huomasin kyseessä olevan kuusi vuotiaasta tilastohevostammasta Baeboosta, josta käytettiin lyhempää lempinimeä Bae. Tamma oli arvioltaan 153cm korkuinen, eli juuri sopiva minulle. Luonteeltaan sen sanottiin olevan lempeä ja hyväkäytöksinen, mutta ratsastaessa vaativa ja todella herkkä tapaus. Hetken pyöriteltyäni peukaloita menin keittiöön, jossa äiti ja valmentaja juttelivat edelleen.
"Löysin mulle ehkä hevosen", sanoin epävarmasti. Molemmat kääntyivät katsomaan minun suuntaani. Äiti hymyili.
|
|