|
Post by Mila on Jun 28, 2016 11:59:40 GMT 2
|
|
Lauri
Uusi kasvo
Posts: 8
Oma hevonen: Hestia Nephele
|
Post by Lauri on Jul 3, 2016 13:42:41 GMT 2
03.07.2016 - Ensimmäisen päivän esittelyt
890 sanaa
Vaalea traileri körötteli rauhalliseen tahtiin hiekkatiellä. Tuijottelin lasittunein silmin sitä samalla kun yritin edes hieman keskittyä pitämään autoni pois ojasta. Eilinen ilta oli hieman venähtänyt ja nyt sain tuta sen luissa ja ytimissä. Isä oli jo kukonlaulun aikaan soittanut olevansa Ässän vanhan tallin pihassa, ja oli varsin näreissään siitä, kun minä en ollut siihen aikaan vielä saanut itseäni edes ylös sängystä. Isä oli tosiaan lupautunut trailerikuskiksi, kun hänen autonsa oli hieman parempi tuollaisiin vetohommiin. Ulkona oli melko hiostava ilma, vaikka aurinko olikin verhoutunut pilviharsoon. Auton tuuletus piti hurjaa metakkaa, mutta silti minusta tuntui, että paahdun siihen paikkaan. Koko tämä tallipaikan muutos oli seurausta vanhempieni päähänpistosta. He eivät enää suostuneet maksamaan Ässän kuluja. Vanhemmat pistivät rahahanat kiinni ja vähensivät kahisevan määrää, joka minulle aina kilahtaa tilille kuukausittain. En tiedä mitä mieltä siitä pitäisi olla, mutta siitä olin varma, että Ässän entinen tallipaikka oli minun budjetille ihan liikaa. Kunhan hepalla on asiallinen katto pään päällä niin kaikki on hyvin. Harmaa Land Rover kurvasi rauhallisesti vasemmalle ja pysähtyi sitten aika lailla keskelle tallipihaa. Minä ja musta unelmani mentiin nätisti parkkipaikalla olevaan ruutuun. Ennen auton ovesta ulos astuttuani tein viimeisen vilkaisun peiliin ja asetin lippistä paremmin päähäni.
- Morjensta! huudahdin kovaan ääneen kävellessäni autoltani kohti tallia ja Ässän traileria. Isä oli jo avannut lastaussillan ja seisoskeli nyt jonkun melko lyhyen ruskeatukkaisen vieressä. - Moi, ja tervetuloa Vaahterapolkuun! nainen lausui iloiset tervetulotoivotukset ja ojensi käpälänsä minua kohti kätelläkseen. Ässä kopautti kerran takakavionsa trailerin seinää vasten ja inahti vaativasti yrittäessään samalla pälyillä taakseen. Se ei kerrassaan voinut sietää sellaista tyhjänpanttina seisoskelua, etenkään silloin, kun muut juonivat sen selän takana. - Otetaas nyt tämä hätähousu pois täältä ennen kun koppi on säpäleinä, lausahdin siinä välissä, kun Milaksi esittäytynyt tallinomistaja piti pienen tauon kilometriselityksistään. Ässä suorastaan rynnisti ulos traileristaan ja teki muutaman hätäisen pyörähdyksen ne kaikki kuljetustavarat niskassaan. Tamma rauhoittui vasta muutamasta narunnykäisystä, jotka sen suuntaan tein. - Siirtotalli on tuolla vähän kauempana. Ässän tavaroille on tuolla päätallissa jo valmiina oma piste, et niitä voi alkaa sinne kuskaamaan. – Mä voin vaikka lähtee näyttämään karsinan, Mila sanoi ja viittoi minua ja Ässää kohti. – Tulkaas. Isä jäi purkamaan traileria ja kertoi jättävänsä tavarat sitten siihen ulos seisoskelemaan. Hänellä oli kuulemma kiire muihin hommiin, minkä vuoksi halusi vain äkkiä päästä viemään traileria pois.
- Täähän on oikein kivan kodikas, lausahdin saatuani hepuli-Ässän omaan karsinaan ja poistettuani siltä kuljetussuojat. - Eikä oo ku pari vuotta vanha. Melkeen tuliterä, Mila hymyili ja silmäili pikaisesti minun hartioita, joita peitti musta t-paita. Jätin riimun naruineen roikkumaan karsinan edessä olevaan rinkulaan, minkä jälkeen jatkoin matkaa Milan perässä tavaroitteni luo. - Noniin, tässähän on kamaa ihan melkein kuin naisilla, Mila naurahti ja tarttui reippaasti pariin kassiin. - Ehkä mä oon vähän nainen. Ainaki mitä Ässän kamoihin tulee, niitä on, hymähdin ja kyykistyin nostamaan yhden laatikon. Milan kanssa saimme melko nopeasti tavarat omille paikoilleen, minkä jälkeen alkoi vielä joidenkin papereiden vääntöshow. - Nonni, ja nyt ei oo enää mahollisuutta perääntyä, sanoin samalla kun kirjoitin viimeiseen paperiin allekirjoitustani. – Ei siinä, että haluisinkaan. Oikein kivat näkymät täällä, virnistin ja ojensin paperia Milalle. Yhtäkkiä toimiston ovi levähti auki. Sisään rynnisti ensimmäisenä ruskea hännänheiluttaja, sen jälkeen shortseihin pukeutunut ruskeahiuksinen nainen ja viimeisenä myös toinen karvakuono, valkoinen sellainen. - Mila he…iii, mitäs täällä tapahtuu? nainen ihmetteli koirien riekkuessa ympärilläni. - Moro, mä oon Lauri. Toin just mun hepan tänne, esittäydyin pyörittäessä katsettani tuossa shortsilikassa. - Aa sinä oot se… Joo joo. Inna, nainen sanoi ja kätteli minua varsin reippaan otteen kera. - Oliko sulla joku asia, Inna? Mila kysyi. – Nää paperihommat on sitten tässä näin ja vielä kerran tervetuloa meille. Toivottavasti sää viihdyt, nainen jatkoi, ja tarkoitti loppuosan sanomisistaan minulle. - No enköhän mä jotenkuten täällä kestä, vitsailin ja heilautin naisille kättäni. – Meikä lähtee, ja jättää teiät leidit rauhaan.
Ässä hörisi sekavaan tapaansa huomatessaan minun astuvan tallin puolelle. Siirtotallissa hengaili tammani lisäksi kaksi muuta nelijalkaista, musta puoliveritamma sekä atleettinen ahaltek-ori, joka oli aika pyörällä päästään uudesta naisväestä. Heitin vähän heinää Ässän karsinaan, joista se ei tosin tohtinut olla kiinnostunut. Tammasta näki kuinka hermostunut se oli. Viime paikassakin meillä oli kotiutumisen kanssa ongelmia, kun Ässä ottaa stressiä maisemanvaihdoksista jo ihan liiaksi. Olin aluksi vihainen vanhemmilleni siitä, etteivät he enää suostu maksamaan Ässän juttuja. Tässä viime päivinä olin kuitenkin tajunnut sen, että mitä vähemmän olen riippuvainen porukoista sitä vapaampi olen tekemään mitä haluan. Huokaisin syvään. Se vapaus vain tarkoittaa myös vastuuta. Tiesin, että minun pitäisi alkaa tekemään enemmän töitä, jotta saisin paikattua sitä lovea, mikä tililleni nyt jää. Elintasoanihan en mene laskemaan, se on varma. Jätin Ässän asettumaan taloksi uuteen kotiinsa ja lähdin itse ulko-ovea kohti. Matkan aikana siirtotallista parkkipaikalle törmäsin toiseen Innan koirista. Ruskea novascotiannoutaja keikkui ympärilläni ja innostui suunnattomasti tarttuessani maasta löytämääni keppiin ja heilutellessani sitä koiran naaman edessä. - Ai onko Iines jo heti lähdössä meiän uuden miehen matkaan? naisääni kajahti ilmoille. Nostin katseen eteeni ja näin Innan virnuilemassa siinä. - Ai ai ai, Iines Iiines… päivittelin ja heitin kepin jonnekin kuuseen, minkä perään tuo kieltä roikottava otus kiiruhti. - Aika cool kärry sulla, Inna taputti Audini konepeltiä ja antoi katseen sivellä sitä koko pituudeltaan. - No eikö ookki, sanoin ylpeänä nojaten aukinaiseen autonoveen. – Ei hätää, minä kyllä tuun pian takasin. - Haha, oikein hieno juttu! – Iines, tänne! nainen karjahti niin reippaasti, että itsekin hätkähdin. Tuosta mimmistä löytyy asennetta. Hyppäsin auton ratin taakse ja paiskasin oven kiinni. Inna kääntyi Iines kannoillaan tallia kohti ja heilautti kättään vielä minulle katsomatta kuitenkaan sen enempää taakseen. Jäin siihen hetkeksi katselemaan tuon parivaljakon menoa ennen kuin käynnistin automobiilini ja hurautin kohti kotia tyhmähkö virne huulillani.
|
|
Lauri
Uusi kasvo
Posts: 8
Oma hevonen: Hestia Nephele
|
Post by Lauri on Aug 10, 2016 16:53:31 GMT 2
10.08.2016 - Omituisten otusten kerho 733 sanaa
Ässä polki melko vajavaisesti alleen pyytäessäni sitä lisäämään ravia. Tamma oli tuntunut tänään ihan omituiselta. Alkulämmittelyjen aikana hevonen kekkuloi omiaan joka ikisessä nurkassa ja oli saada sydänkohtauksen kahden kissan kirmatessa kentän poikki. Ässä protestoi avuilleni, jotka kohdistin siihen varsin voimakkaasti, kun ei se taliaivo ymmärtänyt ottaa onkeensa sitten mistään asiasta. - Tänään ei todellakaan oo sun päiväs, marmatin tammalle, jonka takaviistoon suunnatut korvat värähtivät tuulen tuivertaessa. Aurinko oli painunut pilvien taakse, ja yllemme oli laskeutunut masentava harmaus. Sää sai minut nujertumaan, ja jouduin heittämään kentän laidalla roikkuvan harmaan collegepuseron takaisin niskaani. Siitäkin Ässä-neidin piti tehdä pieni numero, tietenkin. Olin siinä heilahtaa kokonaan hevosen toiselle puolelle, kun se päätti ottaa yhden suuren harppauksen kauemmas kentän aidasta, jolle paitani oli ripustanut ja josta olisin sen jo ensimmäisellä kurotuksella mieluusti ottanut. Kun olin saanut taiteiltua paidan takaisin päälleni, oli kakkoserän aika. Jatkoin tänään murheenkryyniksi nousseilla ravitehtävillä. Tein kentän poikki sulkutaivutuksia. Ässä oli ensimmäisellä kerralla sama perseeseen ammuttu karhu kuin aiemminkin, mutta sitten tapahtui ihme ja hevonen muuttui letkeän rennoksi otukseksi, jota oli oikein helppo muovata haluamaansa asentoon. - Siirrä vähän ulkopohjetta eteen. Nyt se ratsu nimittäin menee aika jyrkästi, naisääni ohjeisti kentän reunalta. Vilkaisin vaivihkaa kaiken sen askartelun lomassa äänen suuntaan ja näin totisen Helenan seisoskelemassa siinä kädet puuskassa. - Istut muutenkin vähän vinossa. Rautakanki pitäs tuikata sun perseeseen, nainen jatkoi ja naurahti vaimeasti tuohon loppuun. - Tää hevonen tuntuu välillä ihan liisteriltä niin jää toi vino istuminen. Se tulee automaattisesti, et lähtee liikkeen suuntaan enemmän nojaamaan, jos hevonen ite tuntuu tahmeelta, selittelin Helenalle uralla ravatessani saaden kuitenkin varsin kulmia kurtistavan katseen. - Äläpäs poika nyt selittele mitään. Se hevonen liikkuu, kun pistät sen liikkumaan! - Nyt mua rupes jännittämään. Mee pois! vitsailin naiselle, joka vain heilautti toista kättään. - Joo, mä tästä kohta menen. Näytä mulle eka yks ok sulku. Helenan ohjeistuksella sain Ässästä irti pari rentoa ja lennokasta sulkutaivutusta riittävällä taipumisella ja oikeanlaisella asetuksella. Tiesin tarvitsevani ulkopuolista silmää minun ja Ässän menoon, jos halusin oikeasti saada niin minut kuin ratsunikin kehittymään. Okei, jos rehellisiä ollaan, ulkopuolisen valmentajan silmän alla ratsastaminen vähentäisi sitä riskiä, että menen pilaamaan upean GP-ratsuni. Helenan kehut Ässästä vahvistivat kuitenkin sitä tosiasiaa, ettei se hevonen ainakaan vielä ole piloille potkittu. En tohtinut kiusata tammaa enempää, kun ei tämä päivä ihan oikeasti tainnut olla sille suotuisa. Ässä reipastui hieman huomatessaan meidän aloittavan loppuverryttelyt. Se selvästi halusi minut mahdollisimman nopeasti pois selästään riehumasta. Ässä pärskähteli tyytyväisenä ympärilleen. Olimme saapuneet tamman kanssa päätallin pesukarsinaan, jossa pääsin kylmäämään tamman jalat. Olen niin pirun laiskana miehenä hankkinut jalkojen kylmäysjärjestelmän, jonka vuoksi minun ainoaksi tehtäväksi jää kylmäyspinteleiden kiepautus hevosen jalkojen ympärille ja vääntää hana päälle. Ässän mielestä tämä vesileikki on yksi maailman ihanimmista asioista, minkä vuoksi tässä tilanteessa se ei koskaan riehu tai tee mitään tyhmyyksiä. Minä istahdin pienelle puujakkaralle hevoseni jalkojen juureen ja nappasin kännykkäni tummanvihreiden ratsastushousujeni taskusta. Somet eivät olleet kovinkaan aktiivisesti ratsastustuokioni aikana huutaneet. Viestejä oli kuitenkin pukannut parilta ei-niin-tärkeältä henkilöltä, joille kuitenkin tylsistyksissäni vastailin varsin kattavasti. Ajatukseni rikkoutuivat ulko-ovien lentäessä auki ja kavioiden kopseen täyttäessä tallikäytävän. Kurottauduin pesukarsinan reunan yli ja vilkaisin ovelle päin. Tuttu naishenkilö tepasteli sieltä vierellään minulle täysin uusi nähtävyys: kermanvalkea ratsu. - No johan on komia heppa sulla. Ihan melkeen rupee kateeks käymään, virnistin lähestyvälle kaksikolle. - Oho, moi! Kerrankin ite oot paikalla kattomassa hevoses perään etkä nakittanu jotain sun serkun siskon kaverin kaveria tänne hoitamaan sitä, Inna piikitti minua poloista, joka oli tosiaankin itse ollut ainakin viikon poissa tallihommista. – Ja joo, tämä on Tollo. Mun uusi ostos. - Supermagee, ei voi muuta sanoo. Ihan niinku omistajansakin, vastasin naisen viimeiseen lausahdukseen ja ignoorasin täysin tuon kettuilukohdan. - Sää se jaksat, Inna pudisteli päätään ja muljautti suloisesti silmiään. - … vaikka ja mitä, ja kuinka kauan vaan, jatkoin naisen lausetta, millä viimeistään sain Innan aavistuksen tuohtumaan. Sen kahdenkymmenen minuutin jälkeen, kun Ässän jalat oli saatu huollettua, lähdin takaisin siirtotalliin Innaa kiusaamasta. Matkalla meitä vastaan tuli Julle hevosineen. He olivat matkalla kentälle. Matka siirtotalliin oli ollut varsin hektinen. Tamman masu kurni, ja nälkäisenä se on täysin samanlainen kuin minä: hemmetin vihainen ja ärsyttävä idiootti. Hevonen yritti voimakkaasti jyrätä eteenpäin niin, että sain ihan toden teolla pitää riimunnarusta kiinni. Päästyämme talliin Ässä hääti minut omasta karsinastaan narskuvin hampain ja korvat niskassa. Se halusi ruokansa, ja minut pois heti paikalla. - Miten sä tyhmä luulet saavas ruokaa, jos mä en saa tulla sun karsinaan?! ärähdin tammalle ja työnsin sen päätä kauemmas minusta siltä varalta, että se innostuisi näykkimään. Saatuani kaikki mössöt Ässälle lakaisin pienehkön siirtotallin käytävän putipuhtaaksi ennen kuin jätin sen asukkaat viettämään vapaa-aikaansa herkullisten pöperöittensä kera.
|
|
Lauri
Uusi kasvo
Posts: 8
Oma hevonen: Hestia Nephele
|
Post by Lauri on Sept 24, 2016 12:33:59 GMT 2
24.09.2016 - Sadetta ja sateenkaaria
1068 sanaa
Taas yksi sadepäivä. Syksy oli heittämällä yksi masentavimmista asioista ikinä. Silloin kun pitäisi muka olla kaunista, kun puiden lehdet vaihtavat värinsä oranssin eri sävyihin ja niin edelleen… Paskat, silloin satoi joka toinen päivä kuin Esterin perseestä ja jäätävä viima riepotteli armotta. Ässä oli kuulemani mukaan koko loppuviikon ollut myös kuin perseeseen ammuttu karhu. Omistajansa kaltainen siis. Se oli hakannut karsinansa seiniä kuin viimeistä päivää ja saanut saman tallin kaksi muuta hevosta stressaantumaan. Päätin nyt sitten viikonlopun kunniaksi lähteä katsastamaan tilanteen. Ensi viikon alussa olisi taas muuta meininkiä, joten en silloin pääsisi tallille. Pitäisi varmasti passittaa joku muu liikuttamaan Ässä tavalla tai toisella. Toisaalta voisin kyllä anella jonkun Vaahtiksen tyypeistä tekemään minulle, ihanalle pojalle, palveluksen. Naisista varmasti joku kehtaisi tällaisen palveluksen tehdä. Tai sitten he vain esittäisivät jotain vaikeasti tavoiteltavia yksilöitä. Sade piiskasi raivokkaasti Audin tuulilasia vasten, mitä pyyhkimet pyrkivät vinhasti siirtämään pois näkökenttääni häiritsemästä. Vielä kymmenisen minuuttia, ja olisin perillä. Toisaalta ei kiinnostanut laisinkaan hypätä ulos tuonne koiranilmaan. Matka voisi kestää ikuisuuden. Tallille päästyäni huomasin, että Ässä oli tarhassa. Minua melkein itketti tarpoessani pitkin tietä tarhoille. Se oli täynnä syviä lammikoita, joista yhdessä onnistuin jalkanikin uittamaan. - Ei vittu perkele! suustani kajahti kauniit sulosoinnut ravistellessani mustia Nikeja. Sentään olin ollut sen verran fiksu, että jalkoihin oli osunut tummat kengät, joissa ei lika niin pahasti näkynyt. - Samaa mieltä, tää sää on ihan karsee, Inna murahti takaani ja ohitti minut kepeästi lammikoiden yli loikkien. - No älä muuta sano. - Sä poika saat alkaa tottumaan tällaseen likaseen touhuun, nainen virnuili availlessaan kymppitarhan porttia. - Joo, siellä edellisessä tallissa oli kullatut lattiat ja katos koko tontin alueella, vitsailin, johon Inna tyytyi vain naurahtamaan, ja nappasin portin edessä päivystävän tammani narun päähän. – Nii ei se minun hanikaan halua olla täällä märässä, hyhhyh. - Aika söpöö kuulla jonkun tollasen vanhan miehen lässyttävän, Inna piikitteli kävellessään takaisin talleille päin hevoset molemmilla puolillaan. - Ai sä kuulit? Yritin olla ihan hiljaa… Ja hetkinen, mikä vanha… Mies parhaassa iässä, jos tiedät mitä tarkoitan, virnistin ja olin superiloinen kun pääsin tuollaisen vitsin ilmoille heittämään. Pienessä siirtotallissa oli ihanan rauhallista. Siellä oli lisäkseni myös yhden veikeän värisen tilastohevosen omistaja, Emily. Nuori nainen jutteli aika paljon. Jopa niin paljon, että minä olin vähällä jäädä kakkoseksi. Ässää tosissaan otti pannuun sade, minkä se kertoi minulle varsin selvästi. Tamma nyhti pari kertaa collegepuseroni hihaa ja piiskasi hännällään minun naamaani puhdistaessani sen kavioita. Kaiken tämän lisäksi se ei malttanut pysyä paikallaan ja sai ihmeellisiä hörinäkohtauksia. Saatuani vihdoin ja viimein tamman puhdistettua pakkasin kaikki käyttämäni tavarat sankoon, jonka jätin roikkumaan karsinan eteen. En jaksanut raahata harjapakkia koko ajan edestakaisin päätallin ja siirtotallin välillä, ja se veisi hirveästi tilaa, jos jättäisin sen käytävälle. Olin siis päättänyt tehdä kompromissiratkaisun helpottamaan elämääni. Kun harjat oli poissa näkyvistä, oli suitsien vuoro. Ässä innostui kovasti nähdessään tuon kapistuksen kädessäni ja pongahti vauhdikkaasti seisomaan karsinan oven väliin. Suitsiminen kesti nanosekunnin, minkä jälkeen pääsimme jatkamaan matkaamme ulos. - Moikka Emily, näkyillään! - Moro! Maneesissa köpötteli Tollo selässään tietenkin Inna. Me jäimme maneesin toiseen päätyyn ja Inna ratsuineen toiseen. Musta tamma käveli reippaasti eteenpäin pää korkeuksissa ja korvat hörössä. Se seurasi tiukasti uutta lajitoveriaan kauempana eikä meinannut malttaa keskittyä laisinkaan minuun liinan toisessa päässä. Lämmittelykäyntien jälkeen tein muutamia pikaisia siirtymisiä. Siinä sivussa vilkuilin Innan menoa, ja totesin viimeistään siinä, että naisen voisi ihan hyvin istuttaa Ässän selkään. Siirtymisten jälkeen kiristin hieman sivuohjia, jotka olivat kiinnitetty tamman selässä olevaan juoksutusvyöhön. Ässä hakeutui heti hyvään muotoon ja vanhasta tottumuksesta lähti hakemaan takaosaansa paremmin alle. Kehuin ääneen tammaa, joka ravasi pehmeästi eteenpäin nojaamatta laisinkaan ohjiin sivuillaan. Tein runsaasti temponvaihteluita ravissa ja myöhemmin myös laukassa. Treenasin noin kymmenisen minuuttia yhteen suuntaan. Koko juoksutukseen meni reilut kaksikymmentä minuuttia, minkä jälkeen Ässä oli letkeän rento ja oikein hyvällä päällä. Se ei jaksanut enää edes säätää mitään omaansa. - Sulla on tosi nätti hevonen. Pakko sanoo, Inna kehaisi Ässää tehdessään välikäyntejä Tollon kanssa. - Kiitos, ei Tollokaan mikään rumilus ole niin kuin olen jo aikaisemmin sanonut, hymyilin työntäessäni ahnaasti minua hamuilevan Ässän turpaa pois itsestäni. – Tekisitkö muuten palveluksen mulle, jos mä nätisti pyytäisin? - Hmm… Saanko mä jonkun palkkion? Inna kysyi hetken päästä ja kääntyi katsomaan minuun päin toinen käsi Tollon takamuksen päällä. - Me voidaan miettiä sitä. Suostuisit nytten. - No kerro toki minkälainen palvelus. Emmä osta sikaa säkissä, senki hassu poeka. - Oon alkuviikosta reissussa, ja Ässän pitäs saada jonkinlaista liikuntaa. Pystyisitkö sä tekemään sen, edes jompanakumpana päivänä? anelin silmät söpösti ammollaan ja suu mutrulla. - Ai hoidan sun heppas, kun lähet rilluttelemaan johonkin? No miksei. - Rilluttelemaan… No okei, et oo ihan väärässäkään, mutta kiitos ihana sinä. Jään sulle velkaa! huikkasin ääni iloa ja helpotusta täynnä jatkaessani matkaa ulos maneesista. - Niin jäät, ja isosti. - Kuulin ton. - Se oli tarkotuskin! Siirtotallissa kävi kova kuhina sinne Ässän kanssa palatessani. Emily oli kuitenkin kadonnut hevosineen, mutta tilalle olivat eksyneet Rasmus, jonka kanssa olimme muutaman kerran jutustelleet, sekä joku aivan uusi outo nainen. Hänen hiukset näyttivät siltä, kun joku My Little Ponyn tapainen sateenkaariolento olisi oksentanut niihin… No sellaista en tietenkään mennyt sanomaan vaan varsin charmikkaasti tervehdin häntä sen jälkeen kun olin ensin huikannut Rasmukselle moikat. Rasmus mumahti hiljaisen vastauksen ruunikon ruunansa harjauksen lomasta. Tämä toinen tapaus tervehti sitten hieman kovaäänisemmin. Nainen esittäytyi Auraksi ja esitteli myös oman suomenpienhevosensa Siriuksen. Ihan kelpo kaksikko vaikkakaan en suomenhevosista niin välitäkään. - Sul on muute hemmetin komee letti, kehaisin tuota naisen psykedeelistä hiuskuontaloa. – Näkee ainakin jo kaukaa missä meet… Aura se vain kiitteli ja lähti sitten Siriuksensa kanssa ulospäin saatuani ensin itse oman nelijalkaiseni karsinan suojiin. - Vähän on vaikee piiloutua keneltäkään… Vaikka haluais, nainen heitti vielä ennen kuin astui ulos tallista. Mitä lie tuolla heitolla tarkoittikaan. Tuskinpa hän nyt minulta sentään halusi piiloon mennä. Kuka muka haluaisi? Ässä pärskähti tyytyväisenä saadessaan suitset päästään ja laskeutui lattiatasolle etsiskelemään yksinäisiä heinänkorsia. Siinä me juteltiin Rasmuksen kanssa tovi. Hän oli viitisen vuotta itseäni nuorempi, mutta jotenkin todella kypsän oloinen. Ehkä jopa enemmän aikuinen kuin minä. Tosin voi se johtua myös pojan rauhallisesta olemuksesta. Se tekee hänestä viisaan. Näin minä ainakin ajattelin. Minulla oli niin paljon luppoaikaa Ässän harjaamisen jälkeen, että päätin tehdä palveluksen tänään vuorossa olevalle tallityöntekijälle ja lähdin jakamaan heiniä siirtotallin hevosille. Kun Rasmus oli saanut hevosensa hoidettua, lähti hän nopeasti moikattuaan lähes puolijuosten ulos. Minä jäin hiljaiseen talliin kahden nelijalkaisen kanssa. Molemmat karvaturvat olivat hiljaa, koska olivat saaneet ruuat neniensä eteen. Muutenhan ne olisivat kiljuneet kilpaa ja nostaneet jonkin kolmannen maailmansodan. Saatuani homman hoidettua jäin vielä hetkeksi lakaisemaan tallikäytävää. Ässä näytti olevan ihan oma itsensä, ainakin tänään. Mikäköhän sitä oli sitten vaivannut, kun se oli niin kovasti riehunut? Nyt tuo musta tamma näytti ainakin niin tyytyväiseltä, että ei paremmasta väliä.
|
|
Lauri
Uusi kasvo
Posts: 8
Oma hevonen: Hestia Nephele
|
Post by Lauri on Feb 3, 2017 11:03:03 GMT 2
03.02.2017 - Nälkä sulla vain on, Lauri 1350 sanaa
Blondi velipoika lepuutti toista kättään auton oveen ja toisella piti ratista kiinni ihan vain muodon vuoksi. - Mä voin sit sanoo, että kohta tää tie menee sellaseks muhkuraiseks paskaks varsinkin kun tässä on lunta, informoin pelkääjän paikalta. - Että ota vaan siitä ratista kunnolla kiinni edes sillä yhellä kädelläs. - Mul on tässä kuule sellaset renkaat alla, että ei varmana lähe luistaa edes pelkällä jäällä, Oskari rehvasteli ja kääntyi asfaltilta sivutielle. - Vitun ääliö. - Hei, oisit kiitollinen, että mä viitin kuskaa sua ees tänne heppatyttöjen keskuuteen, Oskari marmatti. - Joo kyllä, mutta en mä ole kiitollinen sitten siitä ku juututaa johonkin ojaa ja sit vittu itketää siinä. - Nii sinä itkisit, pikkune. - Kaks minuuttia nuorempi, vastasin ja pyöräytin silmiäni. - Jos ei tietäs, niin luulis, että enempi, Oskari vammaili ja tarttuikin kaksin käsin rattiin auton tehdessä äkkinäisen sivuliikkeen. - No nii-i, tässä ei sun mahtirenkaatkaa välttämättä pidä. Oskari oli hiljaa ja tuijotteli eteensä. Hän tiesi, että olin oikeassa ja se tuntui ihan pirun hyvältä. Toisinaan tuntui siltä, että Oskari luuli olevansa jotenkin viisaampi meistä kahdesta. Kouluja on käyty, mutta jotkut käytännön asiat ovat ihan hukassa. Myönnetään, että minustakin oli tullut maanläheisempi kaveri vasta kun siirryin Vaahterapolkuun. Sitä ennen olin juuri sellainen stereotyyppinen rahamies, jonka vanhemmat vielä kaiken lisäksi maksavat lähes tulkoon kaiken. No vanhemmat maksavat edelleen, mutta vähemmän. Olin ottanut itseäni niskasta kiinni ja alkanut tekemään enemmän pt-ohjauksia, mitä vanhemmat jaksavat edelleen ihmetellä. - Nonni, ollos hyvä arvon herra. Tää oli sit tosiaan vaan poikkeustilanne, en todellakaan pääsis normaalisti sua heittelemään ties minne metsiin, Oskari sanoi pysähtyessään Vaahterapolun pihaan. - Joo joo, mä yritän päästä täältä ite pois tai sit sun on tultava hakee kans. - Voi jeesus, oonko mä sun äitis? - No 50% joo, murjaisin näsäviisaasti ja paukautin oven kiinni.
Olin maleksinut suoraan siirtotalliin, jossa Ässä minua jo odottelikin. Tallissa oli jokseenkin levoton tunnelma, mikä johtui ruoka-ajan lähestymisestä. Musta tammani tutki minut kauttaaltaan astuessani sen karsinaan, josko sille olisi löytynyt jotakin syötävää. - Pikku possu, sä saat kohta ihan kunnon ruokaa, mut ota nyt tosta, lässytin hevoselle ja viskasin pienen palan porkkanaa sen ruokakaukaloon. Tamma ei edes odotellut kolahdusta vaan porkkanan lentäessä ilmassa kauniissa kaaressa, se jo kipitteli tottuneesti kaukalonsa luokse odottelemaan. - Noni oohan nätisti sitten, kun sulle tullaan antamaan ruokaa, mumahdin tammalle, joka räpelsi huulillaan takkini reunaa ja häikäilemättä yritti saada lisää herkkuja. Taputin Ässän kaulaa ennen kuin lähdin kuskaamaan jättimäistä ruokakassiani kohti päätallin taukohuonetta.
Mila oli pistänyt ranttaliksi ja hankkinut monen monta uutta karvaturria tallin karsinoihin. En ollut kaikkia vielä edes nähnyt ja muistin ehkä kahden nimen. Tallin käytävällä kävely oli siis jokseenkin ahdistavaa, kun karsinoista kuikuili lähes aina jokin uusi otus. Tosiaan Vaahterapolussa olin käynyt tässä pari kuukautta vain pikaisesti kääntymässä ja vilkaisemassa kuinka Ässä voi. Tammalla on tällä hetkellä ratsastellut tuttavani, joka ratsuttaa ja kouluttaa nuorempia hevosia. Olenhan minä saanut hänelle maksaa jonkin verran, mutta jos ei oma aika ole riittänyt niin suurella powerilla niin pakkohan sen hevosen oli kuitenkin päästä treenailemaan. Taukohuoneessa kävi kuhina. Pyry näpytteli puhelintaan sohvan nurkassa. Siinä samaisella sohvalla istuskeli joku minulle tuntematon nuorehko tyttö, joka seuraili taukohuoneen tapahtumia hieman sivusta. Mila hörppi kahvia ja tuijotteli varsin mietteliäänä ikkunasta ulos. Pöydän äärelle oli taas kokoontunut meidän tallin My Little Ponyt, joita tosiaan oli nykyään kaksin kappalein. Aura se moikkasi ensimmäisenä Minkan kera. Pyry tuli hieman jäljessä, kun oli erehdyksissään nostanut katseensa puhelimestaan. Mila nyt ei edes huomannut, että joku tuli sisälle vaan jatkoi mietintöjään. Inna oli pyyhältänyt samassa ovenavauksessa ulos ja vaivihkaa moikannut. Tämä minulle uusi tyttö tyytyi vain hymyilemään. - Hemmetinmoinen rinkka sulla mukana, Aura naurahti viitaten ruokakassiini. - Tää ei oo vielä mitään kuule. - Sä tuut aina täyttämään noilla pöperöilläs meiän jääkaapin. Kohta saat hankkia oman kaapin tänne, Mila huikkasi herättyään ajatuksistaan. - Hyi hele, tää kahvikin on ihan kylmää, nainen murahti ja iski kupin tiskipöydälle. - Juu juu mamma. Voinhan mä oikeesti jääkapin itelleni tänne hankkia, myöntelin samalla kun yritin järjestää muovikippojani yhteiseen jääkaappiin siten, että myös muidenkin säälittävän pienet eväät sinne mahtuisivat.
Olinkin aloittanut päiväni tallilla syömällä kiitettävän satsin kanaa ja muutaman leipäpalan. Aura oli jäänyt keikkumaan tuolille, kun muut olivat lähteneet omiin juttuihinsa. Siinä me höpisimme jotakin ihan turhaa. Muutaman kysymyksen kysyin Siriuksesta. Se yllätti itsenikin, että minua ihan aidosti kiinnosti kuinka Auralla oli nuoren heposensa kanssa mennyt. - Noo, siinähän se nyt menee... jotenkin, nainen mumisi olkiaan kohauttaen. Kauheasti en hänestä irit saanut koskien tuota Siriusasiaa enkä alkanut siinä naista kiusallisesti tenttaamaankaan. Jos ei halunnut kertoa, niin ei tarvinnut. Minä olin noussut tiskaamaan astioitani, jotka lopuksi nostin hetkeksi kuivumaan tiskialtaan yläpuolella olevaan ritiläkaappiin. - No on meillä nyt vähän paremmin mennyt, mutta kovastihan mulla on oppimista ja tuntuu välillä, että oon haukannu liian ison palan hankkiessani noin nuoren hevosen, Aura masenteli nojaten leukaansa toista kämmentään vasten ja naputellen toisen käden sormilla pöydän pintaa. Olin hetken hiljaa. Itse olen vain sivusta katsellut, kun hevosia koulutetaan ja Ässänkin olin mukavuudenhaluisena hankkinut valmiina pakkauksena. Oikeastaan ei minusta varmaan, tai siis ei olisi, opettamaan yhtään ainuttakaan elävää olentoa tavoille, kun itsekin olen lähes kouluttamaton villi sielu. Minulta ainakin löytyi kunnioitusta Auran tavoitteelle saada Siriuksesta kunnon hevoskansalainen. - Noo hei, kyllä se siitä kuule vielä iloks muuttuu, hattarahattu. Usko pois, lausahdin pörröttäen nopeasti naisen sinisiä kutreja ennen kuin lähdin tassuttelemaan ulos taukohuoneesta.
Ässä mussutteli tyyneen tahtiin heiniään. Minä olin päättänyt kuluttaa aikaani tamman perusteelliseen hoitamiseen. Siinä tamman jouhien setvimisen lomassa kävin taas pientä ajatusleikkiä siitä, millaista olisi olla ilman hevosta. Kovastihan olin yrittänyt itselleni vakuuttaa, että ilman hevosta eläminen olisi vaikeaa. Sitä kuitenkin aina palaa siihen realiteettiin, että oikeastihan en kovinkaan paljoa Ässän kanssa nykyään viettänyt aikaa. Mitä järkeä on omistaa hevonen, jos sillä käy aina joku muu ratsastelemassa ja puuhailemassa sen kanssa muutenkin, ja itse vain pikaisesti sanoo moi. Lopetin tyhjänpäiväiset ajatukset siihen paikkaan, kun homma alkoi mennä liian vakavaksi. Minähän en Ässästä luovu. Pois tuollaiset ajatukset minusta. - Me voitas tänään mennä vaan köpöttelemään maastoon, höpötin itsekseni. - Mitäs sanot? Vai sanotko mitään? Et varmaankaan.
Istuskelin rennosti puolelta toiselle keinahtelevan hevoseni selässä. Se pureskeli välillä kuolaintaan ja kieputteli korviaan jättäen ne kuitenkin lähes tulkoon aina kevyesti takaviistoon. Olin hirveällä kiireellä kavunnut hevosen selkään tallipihalla. Hyvä etten ollut jo tallissa hevosen selässä. En nimittäin halunnut nyt ketään mukaani lenkille, ja pihalla ramppasi sen verran väkeä, että mukaani olisi hyvällä lykyllä lyöttäytynyt koko komppania. Ei sillä, ettenkö pitänyt vaahterapolkulaisista. Päinvastoin, hirveän mukavaksi ihmisiksi olivat osoittautuneet, mutta tänään halusin olla yksin. En jaksanut kauheasti edes pitää yllä sitä roolia, mitä yleensä harrastan ja uskon, että muutama ihminen oli sen ehkäpä huomannutkin. Ässä terävöityi heti ottaessani ohjaa hieman enemmän käteeni. Eipä minun tarvinnut kuin oikeastaan ajatella ravia niin pieni kouluponini oli jo menossa pitkin soratien reunaa. Tie osoittautui kuitenkin yllättävän liukkaaksi, minkä vuoksi meidän ravipätkä jäi onnettoman lyhyeksi. Ässä tuuppasi kompuroimaan pari kertaa, ja ennen kuin jotain peruuttamatonta olisi tapahtunut niin päätin hidastaa hevosen käyntiin. Ihan sama juttu kuin auton kanssa. En halunnut löytää kalleinta aarrettani ojasta ja minua perse märkänä maassa itkemässä. Varsinainen itkupilli... Tänään olin sen verran herkällä tuulella, että varmasti nousisi pieni tippa linssiin, jos pitäisi istua jossain lumessa.
Annas ollakaan, kun olin tuon perseajatuksen saanut prosessoitua loppuun, Ässä riuhtaisi rajusti päätään ylös. Ohja lipesi toisesta kädestäni. Tamma säpsähti ensin kevyesti, minkä aikana sain ohjat kunnolla molempiin käsiini. Seuraava säpsähdys olikin astetta rajumpi. Saatoin tuntea, kuinka tamman takamus painui hieman alemmas sen ottaessa tukea takaosastaan ja loikatessaan laukkaan. Ässä oli toisinaan kuin Bambi jäällä, kun sen kavion alle osui liukas kohta. Minä yritin vain keskittyä siihen, että saisin tamman rauhalliseksi. Se sai nyt itse pitää itsensä pystyssä. Tuo hallitsematon laukkakohtaus kesti varmasti minuutin. Hevonen ei ymmärtänyt asettua aloilleen laisinkaan. Laukka oli sellaista kamalaa räpellystä, jonka aikana sain muutaman kerran pelätä, että oikeasti löytäisimme itsemme siitä viereisestä ojasta hetkenä minä hyvänsä. Sen kamalan minuutin jälkeen olin saanut laukan hallintaani, mutta siltikään Ässä ei olisi halunnut laskea raville. Hetken painimisen jälkeen Ässä jatkoi matkaansa ravilla ja pian myös kävellen. - Mikä ihme siellä oikein oli? kysyin itseltäni ja katselin taakseni. Ässä puuskutteli korvat vimmatusti kieppuen ja päätään käännellen, jotta se näkisi paremmin taakseen. - Siellä ei ole mitään. Jatketaas nyt matkaa. Matkamme tosiaan jatkui hieman herkemmissä tunnelmissa kuin alussa. Siis Ässän puolesta. Minä jos olisin vielä herkemmässä fiiliksessä itkisin vuolaasti ahdistustani ulos. Ehkä minulla oli vain nälkä. Kyllä, se kuulosti hyvältä. Pistetään tämä heikko hetkeni nälän piikkiin niin ei tarvitse sitä se enempää tutkiskella.
// Hei! Sinä elät! jee! Uusiin hevosiin (ja miksei vanhoihinkin) saa tutustua myös selästä käsin jos innostusta riittää. Nykäiset vain meikäläistä hihasta, niin eiköhän se lupa sieltä irtoa helposti. -Mila-
|
|